Sivulauseita | Tilda Mustamaa

29.06.2017   |   Kuuma, kuumempi, kuumin päivä
07.10.2017   |   Tallinvintin siivoustalkoot
09.10.2017   |   Juopponaisen päiväkirja
14.10.2017   |   Baarikärpänen
11.11.2017   |   Talviaamun kuntopiiri

20.08.2018   |   Garden Tea Party
29.10.2018   |   69 päivää...
02.11.2018   |   Aina viiniä
07.12.2018   |   Lapsenlikka
17.12.2018   |   Köyhtymistä ja glitteriä

01.03.2019   |   Sokka Lux -lanseeraustilaisuus
08.06.2019   |   Sarah 21v.
12.10.2019   |   Kilpasiskot

23.9.2017  |  M u u a l l a   m a a l l a    

“Vihdoin!” Kuuluu huudahdus ja polkkatukkainen nainen juoksee pihatietä pitkin riemuissaan nauraen. Tilda levittää käsiään ja kaappaa naisen halaukseen. Viime tapaamisesta on iäisyys. Laura on yksi harvoista hevosia harrastavista ystävistä ja joka toteutti unelmansa muuttaen vuosi sitten maalle eläimineen. Pihassa seisoo vanha puutalo ja pieni talli, jonka kyljessä vielä jäljellä olevaa syysheinää laiduntaa Lauran suomenhevosruuna karhuturkkisen shetlanninponin ja turpakarvoistaan harmaantuneen kookkaan puoliverisen kanssa. On hiljaista ja idyllistä. Tilda katselee ympärilleen hymynkare suupielissään. Paikka on aivan Lauran näköinen.

“Noooo, minkälainen rich bitch susta on nyt tullu neiti terapeutti? Ja Auburn! Jösses! Paikan maine kiirii vaikka ei olisi kylillä käynytkään. Suihkulähde!” Laura höpöttää tapansa mukaisesti paljon ja nauraen häärätessään samalla kahvia.
“Siis mustahan niin näkyy, että on millä mällätä!" Tilda vastaa leyhytellen vanhaa villapaitaansa.
"Valeasuja sanon minä!"
Tilda nauraa ryystäen kahvikupistaan. Pirttipöytä tuntuu kotoisalta vaikka hän onkin täällä ensimmäistä kertaa.
"Luuletko, että Hekan vauhti riittää sulle? Se sun kilpuris näyttää vähän säpäkämmältä tapaukselta. Sanna lupas Jullenki meidän käyttöön niin päästään maastoilemaan kunnolla." Laura sanoo.
"Kuulostaa loistavalta! Hekalla on aina sopiva vauhti."

Metsä tuntuu erilaiselta täällä. Tilda hengittää syvään ja sulkee silmänsä. Suomenhevosruuna Heka marssii tasaisesti korvat hörössä kavioiden alla kumisevaa polkua pitkin.
"Mitä sulle nyt sit oikeesti kuuluu? Oon vähän loukkaantunu, ettet oo pitäny yhteyttä ees lemppari eksääs!" Laura huikkaa edeltä.
"Oon tosi pahoillani. Ei mun ihan näin massiivista radiohiljasuutta ollu tarkotus alottaa. Mut maisemanvaihdos tuntu vaan parhaalta vaihtoehdolta."
"Hei, ei hätää! Kyl mä tiedän, et oot tommonen oman elämäs erakko. Siellä rikkaan naisen kattohuoneistossa vaeltelet, eihän siinä näille duunareille riitä aikaa."
Tilda nauraa. Hän oli kaivannut Lauraa.
"Näkisitki vaan mun kattohuoneiston. Sun mökkipahases on kartano sen rinnalla."
"Okei, annan anteeksi, jos siellä on yhtä kylmä herätä ku mun pirtissä. Et sori vaan laitan sut aamulla kantamaan klapeja! Laukataanko?”

Tildaa ei tarvitse kahdesti pyytää. Ratsukot ovat saapuneet sänkipellon laitaan ja hevoset tietävät mitä on tulossa. Heka harppaa pirteänä laukalle ja Laura kirittää vieressä suurta ruunikkoa. Harmaan syyspäivän viima käy terävänä silmiin, mutta Tildan olo on vapautuneempi kuin pitkään aikaan. Uudet ihmiset, työt ja treenaaminen ovat vieneet paljon energiaa. Tämä viikonloppu tuli juuri sopivaan väliin, jotta Tilda saattoi heittää aivot narikkaan.

"Oot varmaan yrittäny terapeutin viisaudellas haudata kaiken, mut miten se oikeuden käsittely keväällä meni?" Laura kysyy kääntyen satulassa taaksepäin.
Tilda huokaa.
"No sehän oli odotetustikin aika läpihuutojuttu. En oo nähny sitä sen jälkeen enkä usko,  et se mun olinpaikkaa hevospiirien kautta osaa selvittää tai selvittäis nyt muutenkaan."
Laura katselee Tildaa tutkivasti.
"Se on sit taputeltu?"
"Toivottavasti. Mun osalta ainakin."
Laura kohottaa vähän kulmiaan.
"On! Enköhän nyt oo molempien kantapäiden kautta sen todennu."
"Joo joo, kyllä mä uskon. Eihän sulla vaan oo seuraavaa sekopäätä kierrossa? Kyllähän me kaikki tiedetään, että oon ollu sun ainoa täysjärkinen nainen tähän asti" Laura virnistää keventäen tunnelmaa.
"Haahaa! Siis tottakai. Eihän mun kylillä pyöri kuin toinen toistaan hullumpia mallivartisia blondeja, joista, kuten tiedämme, en pysty pitämään näppejäni erossa."
"Arvasin!" Laura nauraa.

“No?” Laura toteaa hetken hiljaisuuden jälkeen.
“Mitä no?” Tlda vastaa.
“No onko sulla joku?”
“No ei todellakaan ole.”
“Eli on! Miten sä et vielä aikuisena naisenakaan oo oppinu valehtelemaan.”

Tilda tyytyy pyöräyttämään silmiään vastaukseksi. Laura aikoisi udella hänen olemattomista suhteistaan epäilemättä koko loppuillan viinilasillisten ääressä, mutta juuri nyt sekin tuntui vain kotoisalta. Tilda ei ollut nauranut näin paljon pitkään aikaan.

15.10.2017  |  U u s i   t u k k a,  u u d e t   n a i s e t

Tilda tuijotti kampaamon näyteikkunaa, todennäköisesti Kallan ainoan sellaisen, joka oli somistettu tekokukilla ja halloween krääsällä. Paikka näytti siltä, että sitä oli pitänyt pystyssä vähintääkin pari vuosikymmentä sama vanhempi rouvashenkilö. Näyteikkunan pölyiset tekokukat ja hiusmainos, joka näytti olevan peräisin kampaamon perustamisajoilta, olivat epäilemättä pysyneet paikoillaan vuodesta toiseen kausikoristeiden vaihtuessa. Nainen vaihtoi painoa jalalta toiselle ja hypisteli hiuslenkkiään. Lopulta Tilda marssi ovesta sisään, jonka kahvassa kello kilahti ilmoittaen asiakkaan saapumisesta.

* * *

Myös sunnuntaisin työ- ja juoruamisintoinen rouva oli tarttunut tomerasti saksiin ja käynyt läpi Tildan hiukset sekä koko Kallan kylän historian. Pitihän verrattain uusi asukas saattaa ajatasalle kyläläisten elämästä. Olo oli lähtiessä hassun kevyt, kliseistä kyllä myös henkisesti, ei vain hiusten lähdön vuoksi. Lyhyt polkka keikkui askelten tahdissa ja naista nauratti. Tämä tästä nyt vielä puuttui vaikka vähän jälkijunassahan hän tuli uuden tukan kanssa. Erosta oli jo aikaa ja yhtä pörröinen kuontalo hänellä oli kuin ennenkin vaikkakin lyhyempi. Ei tämä nyt niin radikaalia ollut. Tilda oli iloinen ajatuksesta, että takkujen selvittelyyn kuluisi huomattavasti vähemmän aikaa eikä joka toinen ponnari häviäisi hiusten syövereihin. Kampaamon rouva oli jopa osannut kertoa kasaripermiksen olevan tulossa taas aallon harjalle, joten tässähän oltiin kerrankin muodikkaita omassa luonnonkiharassa. Olipa paljon etuja jättää puoli tukkaa kampaamon lattialle. Tilda tarttui puhelimeensa ja haki osoitekirjasta henkilön, jonka kanssa osasi tästä lapsenmielisesti riemuita:

“Arvaa mitä Laura! Ollaan samiksii!”

9.12.2017 | R a p p i o l l a

”Laura, helvetti nyt! Mitä sä tänne paukkaat?” Tilda älähtää avatessaan oven.
Laura pyöräyttää silmiään ja katsoo Tildaa käskevästi.
”Susta ei kuulu mitään ja tiiätkö ei tarvi kahteen kertaan arvata minkä kanssa oot viettäny aikaa” Laura katsoo kulmat koholla ovelta vetäytyvää Tildaa.
”Ootko ihan tosissas ajatellu juoda ittes taas suohon? Ja kuka muu sun perään kattois, joten hiljaa nainen” Laura jatkaa marssien sisään tavallista hymyttömämmin.

Tilda kaipaa kassin pohjalla lojuvaa Sisu-askiaan. Jokainen huokonen puski epäilemättä väljähtäneen viinan hajua ja keittiön tasoille oli kertynyt turhan monta kumottua viinipulloa. Ei viime päivinä mitenkään lujaa ollut mennyt, mutta viini lohdutti iltaisin kummasti. Sai tanssimaan alusvaatteissa, hoitamaan rästiin jääneet kirjaukset ja flirttailemaan kotimatkalla vastaantulijoille. Itketti ja turrutti. Tilda nykii lähimmästä vaatekasasta farkut jalkaansa.

”Kyl mä tiedän koska lähtee lapasesta. Ota nyt ihan rauhassa.”
”Just joo ja suutarin lapsilla on aina kengät.”

Lauran katse skannaa keittiötä ja lattia narahtaa syyttävästi naisen askeleen alla. Kyllä Tilda tiesi, että viiniä kului iltaisin. Turhan monta hyvää lasillista. Sukuvika, ei mitään huolestuttavaa. Laura istuutuu huokaisten ja taputtaa penkkiä vieressään. Tilda istuu ja katsoo anteeksipyytävästi kulmiensa alta.

”Älä yritä. En lankea noihin enää” Laura toteaa pärskähtäen kuitenkin hetken hiljaisuuden jälkeen nauruun.
”Oon silti oikeesti huolissani! Mitä sä oikein perseilet? Oireileeks sulla nyt joku stressihäiriö tai jälkitrauma vai miten te hienosti diagnosoitte?”
”En mä mitään perseile. Eikä mulla mitään traumaoireilua oo. Kai sitä nyt ihminen saa rajun ihmissuhteen jälkeen olla vähän hukassa häh” Tilda toteaa lakonisesti.

Laura katselee kiharatukkaista ystäväänsä, jonka silmäpusseja ja viinanhajua on tänään mahdotonta olla huomaamatta. Nainen rutistaa rappiotunutta tätä.

”Voi muruni rakkaani. Mitä me sun kanssa tehään.”
”Niinpä. Täs on ihan kohta ammatillinen maine ja kaikki muutki maineet pilalla. Kai täs nyt on vähän liikaa kaikkee tai sit liian vähän tommosia hullunnaurajia, jotka antaa anteeks.”
Laura tyrkkää Tildaa kyynärpäällä muka närkästyneenä.
”Ja sit mul on yks tosi vaikeista traumaoireista kärsiva asiakas, joka saattaa aiheuttaa vielä harmaita hiuksia muuallaki ku töissä. Eikä mun onnettomasta työnohjaajasta oo mihinkään, mut en jaksa ettiä uutta.”
”Senki leväperäinen taiteilijasielu. Äitis olis ylpee. Pitäskö sun päästä vähän tuulettamaan tota stressiä johonki? Vaikka ihan ulos johonki?” Laura kohottelee kulmiaan.
”Lisää viinaa!”
”Ja naisia!”
”Joo ei mitään naisia ja ehkä mun pitäs nääki promillet saada laskusuhdanteeseen.”
”Tylsimys. Sä tarviit laastarisuhdetta ja jos se ei auta pistän terapeutin terapiaan!”
”Vitsi ku ootki hauska.”

Laura nousee ja alkaa lajittelemaan tiskejä ja raivaamaan pöydille tyhjää tilaa. Tilda ei jaksa liikahtaa. Höösätköön Laura, jos se koki sen tarpeelliseksi. Tildan pää vaeltaa työasioissa ja ihmissuhteissa. Pitikin olla näin synkkä ja solmussa. Saamatonkin. Vai miten hän oli ehtinyt juoda näin paljon viiniä, mutta ei etsiä uutta työnohjaajaa tai keskustella Julian kanssa. Nuori nainen ja humalanhuuruinen ilta kävi harvase päivä Tildan mielessä. Julia jos kuka voisi olla Tildan ensimmäinen täyspäinen kuuma blondi. Ei helvetti, Tilda kiroaa mielessään. Julia oli niin nuorikin ja hän itse sekaisin kuin seinäkello. Seuraavalla kerralla Laura kantaisi varmasti ovesta sisään AA-kerhon esitteitä, jos ryhtiliikettä ei tapahtuisi.

4.6.2018  |  T ö i t ä   j a  t u r h a n   t u t t u j a

Pyörittelin mietteliäänä kynää kädessäni ja tuijotin kalenteria työpöydällä. Ajan varaaminen Lotalle olisi ammattieettisten rajojen venyttämistä. Toisaalta, olimme yhä pelkkiä hyvänpäiväntuttuja, molemmat tallilla usein yhtä lyhytsanaisia ja omissa oloissaan viihtyviä. Nyt Lottaa ei Auburnissa ollut aikoihin aktiivisesti edes näkynyt ja syytkin olivat minulle pääpiirteittäin selvät. Olin aika vahvasti yrittänyt ohjata naista toisaalle ja suositellut paria kollegaa, joilta kysyä aikaa. Lotta oli kuitenkin sinnikäs. Olinko tehnyt niin lähtemättömän vaikutuksen baaripsykologiallani ainoassa pidemmässä kanssakäymisessämme. Hymähdin huvittuneena, se se vasta oli ollut eriskummallinen kohtaaminen.

Puntaroin ja iskin lopulta Lotan nimen paperisen kalenterini sivulle. Joku pääsisi vielä sanomaan, että mihinkä koira karvoistaan pääsee. Kalla kaikessa pienuudessaan tuntui kyllä olevan muutenkin ihan oma universuminsa, jossa veteen piirretyt viivat olivat ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Ei se perustelusta kävisi, mutta sanotaanko vaikka että tunsin velvollisuudekseni nykäistä Lotan prosessin edes alkuun.

Vaivuin hetkeksi miettimään täydehköä kalenteria tuijotellessani, mikä tuuri minulla oli käynyt. Kokemattomalla terapeutilla, jolla ei edes ollut psykologin papereita vaikka opintoja kasassa siltäkin saralta kasapäin. Ehkä se oli jo tähän ikään mennessä kertynyt vaikuttava ansioluettelo ja vankka kokemus kriisityön puolelta, kenties osin persoona ja sopiva markkinrako Kallan lähikunnissa. Tein minä vieläkin keikkaa sosiaali- ja kriisipäivystyksessä sekä siellä sun täällä mistä milloinkin kyseltiin perään. Sosiaalityön hektisyys piti kiinni jossakin vaikka välillä mietin että elin niin keskellä normaalista poikkeavaa etten kohta tunnistaisi normaalia. Uusi työnohjaajani oli ottanut asiakseen joka kerta mainita sijaistraumatisoitumisen. Minä olin sitä mieltä, että omat ongelmani olivat ihan jossain muualla kuin asiakaskuormassa.

Läväytän kalenterin kiinni ja nousen heittämään vettä toimiston viherkasveille. Riittäisi jo työasioiden pyörittely, Coco odotti ja olin luvannut soittaa matkalla Lauralle. Lähetin vielä Lotalle viestin todeten, että perjantai on ok ja katsotaan sen jälkeen jatkoa onko se täällä vai muualla.

17.6.2018   |  S u n n u n t a i a a m u j a

Olinko oikeasti raahannut jonkun pääkaupungista mökkipahaiseeni Kallaan. Tuijotan silmät ristissä sängyssäni nukkuvaa naista. Jestas, tajusikohan se eilen mihin oli tulossa. Hipsin päänsärkyisenä keittiöön ja kiskaisen jääkaapin oven auki. Tuijotan avattua viinipulloa, joka seisoo kivennäisveden vieressä. Tasoittava ehkä? Nappaan vesipullon ja paiskaan oven kiinni. Juon suoraan pullonsuusta ja mietin miten saisin vieraan naisen täältä ulos mahdollisimman rivakasti. Veikkasin ettei toinen välttämättä olisi erityisen iloinen siitä ettei löytäisikään itseään toiselta puolelta kaupunkia vaan kokonaan toisesta pitäjästä.

Ehdin käydä vessassa kun nainen on kömpinyt keittiön ovelle.
"Huomenta" pitkänhuiskea tummatukka tervehtii hymyillen letittäen samalla hiuksiaan löyhälle palmikolle.
"Huomenta, otatko aamupalaa? Voin tilata sit taksin ja maksan tietysti osan. Täältä on vähän matkaa" sanon anteeksipyytelevästi hymyillen.
"Mennäänkö me sitä ennen kattomaan hevosia? Hei ja oisko tääl jotain kivaa aamupalapaikkaa? Tämmöses pikkukylässä on varmaan ihana tunnelma" toinen vastaa kurkkien ikkunasta pihalle. Tämä Lumikki, jonka nimeä en kuollaksenikaan enää muistanut, hymyili yhtä lämpimän lempeästi kuin kesäaamuinen aurinko ulkona. Tuijotan naista. Olinko oikeasti puhunut jotain hevosista eilen. Nytkö tämä hyväntuulinen maaseutumatkailija ei lähtisi kulumallakaan.
"Tota.. No hevosilla on tänään vähän niinku vapaapäivä.. Sunnuntai kato.. Ja en tiiä onks mikään täällä auki tänään. Mul on kyllä kahvia ja jugurttia" sanon avaten jääkaapin oven vain todetakseni, että sen viimeisen jugurttipurkin päiväys on mennyt viikko sitten.
"No... Mennään kattomaan oisko majatalolla jotain" totean nihkeästi hymyillen.

Lettipää ei tunnu ymmärtävän elekielestäni mitään vaan pukee iloisesti päälleen ja pitää sunnuntaipäivää pikkukylässä ilmeisen sopivana tapana viettää krapulapäivää. Hymyilevällä naisella tosin ei tainnut olla krapulaa. Minä puolestani olisin voinut vain vetää verhot kiinni ja kääriytyä viltin kanssa sohvalle. Laura sanoisi, että tässä olisi juuri sellainen fiksun oloinen nainen, joka kannattaisi viedä toisillekin treffeille. Minä syytin fiksujen naisten pelosta äitiäni, joka ei koskaan ollut pysynyt paikoillaan tai erityisemmin arvostanut perinteisiä perhe-arvoja. Jos muori tällä hetkellä oli joogaretriitillään Balilla, olisi tämä ensi viikolla hurahtanut jo johonkin tämän viikkoisesta poikkeavaan uskomushoitoon tai elämäntapaan. Tähän astisen kiertolaiselämän vuoksi toisaalta myös halusin vakiintua punaiseen tupaan ja hankkia koiran. Käytännössä se ei ihan toiminut niin, etenkään viimeisimmän, ei niin tavanomaisen myrskyisän eron jälkeen.

Nainen kolisteli jo ulko-ovea auki minun kääntyessä vielä keittiöön. Otin pitkän kulauksen jääkaapin viinipullosta. Jääkylmäkin punaviinikin tuntui sillä hetkellä ihan kohtuulliselta lohdulta taas yhtenä krapulaisena sunnuntaiaamuna. Laitoin sormet ristiin ettemme törmäisi kehenkään liian tuttuun tai muihin sotkuihin.

30.7.2018 |  P a i n o k e l v o t o n t a

Helteinen heinäkuu oli vasta vaihtumassa elokuuksi ja mietin jo hanakasti syksyä. Sitä mihin tunkea kaikki kypsyvät omenat ja että pitäisi paikata vuotavat kumisaappaat. Coco olisi kasvanut ohi villaloimestaan ja minä hiusmitastani. Odotin kosteaa pihanurmikkoa ja hallaöiden jälkeisiä rapsakoita sänkipeltoja. Kaipasin lämpöä ja pehmeyttä, uusia villasukkia ja rommilla höystettyä teekupillista.

Olimme pitkästä aikaa puhuneet äidin kanssa puhelimessa. Äiti oli puhunut paljon itsestään tai universumista, siitä että oli alkanut syödä Balilla pelkkiä hedelmiä. Kilotolkullla mangoja tai laatikollisen banaaneja päivässä. Hymistelin. Äiti pitäisi talostani. Ripustaisi riippumaton ja laittaisi hyötykasvimaan pihan perälle, joogaisi ja polttaisi suitsukkeita verannalla. Söisi ilmeisesti syksyllä kaikki omenat, jos vielä olisi samalla dieetillä. Joskus tavallaan ikävöin äitiä. Silloin lapsena kun äiti  malttoi olla aloillaan ja paikalla, oli lämmin olo vaikka äiti pitikin minua vain yhtenä maailman suurista ihmeistä. Se rakkaus ei nimittäin aina tuntunut erityisen henkilökohtaiselta.

Istun verannalla puhelin vielä roikkuen toisessa ja maltillinen viinilasi toisessa kädessä. Mieli vaelsi edestakaisin, taas omenoihin ja äidistä Amandaan. Mietin kehtaisinko käydä vierailemassa. Amanda tuskin ainakaan myöntäisi haluavansa ketään voivottelemaan sairaalavuoteen vierelle. Isabella oli kuitannut lyhyellä viestillä, että kaikki oli tilanteeseen nähden hyvin ja kiittänyt. Join kulauksen lasistani ja tuijotin omenapuiden ohi metsän laitaan. Ansioni oli kriisien hetkellä säilyttää toimintakyky. En tiedä oliko se luontaista vai työn kautta opittua. Se tuntui turvalliselta vaikka välillä koin jääväni silloin keskelle liekkejä. Vastuun ottaminen ei kyvystäni huolimatta ollut lempiasioitani maailmassa.  

Pieni siivu ilta-aurinkoa paistoi vielä verannalle. Huokaisen ja mietin puoliksi vitsillä pitäisikö hankkia vaikka kissa. Voisi syyttää sitä kaikista vanhan talon narinoista ja kolinoista eikä tarvitsisi olla kaiken aikaa niskakarvat pystyssä ja miettiä kuka hiippaili seinän takana. Nyt oli levollinen olo, mutta se oli vaihdellut. Julian kanssa vietetyn illan jälkeen olin katsonut vasta seuraavana aamuna itsestään ilmoitellutta työpuhelinta. Viestit eivät olleet painokelpoista tekstiä ja ne oli lähetetty salaisesta numerosta, tietenkin. Lähettäjä voisi olla kuka vain patoumiaan purkava asiakas. Olisikohan herra Kaajapurolla tarpeeksi pokkaa? Naurattaa ajatuksen absurdius. Viestit eivät naurattaneet. Kun ne yhdisti siihen kenet olin kuvitellut nähneeni edeltävänä iltana, ei kutina vatsanpohjassa ollut millään muotoa positiivinen. Päätin silti olla hätäilemättä. Jos lähettäjä oli se keneksi tätä epäilin, ei kyseisen häirikön harkinta ja suunnitelmallisuus riittäisi kovin pitkälle ja jokin moka paljastaisi tämän ennen pitkää. Silloin viimeistään laittaisin viestit eteenpäin.

Oli pakko silti myöntää, että saatoin säpsähtää oven kolinaa kun illan viimeinen asiakas yritti sisään sovittua aikaisemmin ja tuijottaa tavallista pidempään hiljaista katua ennen kuin kävelin autolle. Teki myös mieli kutsua Julia viettämään iltaa useamminkin. Nainen olisi huomattavasti parempaa seuraa kuin se kissa. Olinko minä nyt perusturvallisuudentunteeni menettänyt alkoholisoitunut törppö, joka ylireagoi kaikkeen. Kulautan lasin tyhjäksi ja yritän kasata vyyhtiä päässäni. Päädyn laittamaan Amandalle lyhyen viestin, jossa toivotan jotakin pikaisen paranemisen suuntaista. Toisen viestin lähetän Julialle ja kutsun tämän käymään. Työpuhelimen viesteistä otan näyttökuvat ja tallennan ne sähköpostiini, varmuuden vuoksi.

Vuosi  2003   |   W h e n   I   K i s s e d   T h e   T e a c h e r

”Sä et niin uskalla!”
”Sanoo kuka?”, Tilda vastaa närkästyneenä, mutta virnistäen.
Pinja kikattaa viereisessä karsinassa nojaten ruunikon ponin kylkeen ja Tilda pyöräyttää tälle silmiään.
”No, uskallatko sit? Sä tosin hävisit vedon, et ei sulla oo vaihtoehtoja”, Meri jatkaa kohotellen vihjailevasti kulmiaan.
Tilda tuhahtaa ja nostaa satulan suuren rautiaan selkään.
”Uskallatko sä kattoa?”
Pinja kikattaa viereisessä karsinassa vielä kovempaa ja ruunikko tämän vieressä katsahtaa tyttöä jo paheksuvasti.
”Salaa oot ihastunu siihen kuitenki”, Meri tuhahtaa, ”mut sul on tunnin loppuun asti sit aikaa.”
”Helppo nakki.”

15-vuotias Tilda oli jo vähän röyhkeä eikä todellakaan aikonut antaa Merilla aihetta ilkkua enempää. 15-vuotias Tilda ei myöskään aikonut myöntää olevansa tietysti ihastunut vaaleaan ratsastuksenopettajaansa, mutta sehän ei ollut mikään ongelma, pieni nipistely vain vatsanpohjassa. Tyttö kiristää irvistelevän tamman satulavyötä ja taputtaa tätä sitten reippaasti kaulalle. Jostain typerästä, luvattomien viinipullojen kanssa vietetystä illasta, oli alkanut vedonlyöntien jatkumaton sarja, joka tiesi jokaiselle vuoronperään jotakin teini-ikäisten mielestä erityisen noloa. Viimeksi Pinja oli joutunut ostamaan karkkia ja kondomeja lähi-Siwan söpöltä kassapojalta Merin ja Tildan hytkyessä naurusta viereisellä kassalla.

”Vauhtia nyt tytöt”, heidän ratsastuksenopettajansa hoputtaa kentälle hevosiaan taluttavia nuoria.
Tilda vilkaisee syrjäkarein Ulrikaa, tuota aatelisnenäistä ja pitkää naista, joka harppoo kentän toiseen päähän. Tyttö virnistää hevosensa takana ennen kuin ponkaisee ratsunsa selkään, helppo nakki. Rautias tamma oli tapansa mukaisesti tuittupäisellä tuulella ja nakkeli niskojaan Tildan kerätessä ohjia käsiinsä.

”Napakat avut Tilda! Älä anna sen lintsata kulmissa”, Ulrika kommentoi ja seisoo kädet puuskassa kentän keskellä siirtäen sitten huomionsa seuraavaan ratsukkoon.
Meri kohottelee Tildalle kulmiaan ratsastaessaan tämän ohi ja kuiskaa jotain mitä Tilda ei kuule. Tunti kuluu rivakasti ja rautias on Tildalla hyvässä hallinnassa kunnes joku kylän kovista jätkistä kaasuttaa ärhäkästi viritetyllä mopollaan tallin viereistä tietä. Korvissa helisevä meteli täyttää ilman ja kipakka tamma Tildan alla on sekunnin sadasosassa loikannut ympäri ja varmemmaksi vakuudeksi heittänyt vielä terävän pukin mennessään.

Tilda tömähtää kentän hiekkaan selälleen ja haukkoo hetken keuhkoista paennutta ilmaa. ”Auts, perkele…”, tyttö mutisee ja kuulee ainakin Pinjan tyynnyttelevän ratsuaan.

”Tilda! Mihin sattuu, kävikö pahasti?”
Tilda kääntää päätään äänen suuntaan ja kohottautuu kyynärpäiden varaan.
”Pääsetkö ylös?”, Ulrika kysyy tytön ylle kumartuneena.
”Jooh…”, tämä mutisee ja tuijottaa Ulrikan kurtistuneita kulmia. Opettaja ojentaa Tildalle kättään ja auttaa tätä kampeamaan ylös. Tilda nykäisee hyvän vauhdin Ulrikan kädestä ja hups vaan heittää ylös päästyään nopean suukon ratsastukenopettajan huulille.
”Kiitos!”, Tilda huikkaa reippaasti ja kääntyy ympäri puistellen pölyä housuistaan. Ei kai se ehtinyt nähdä, että punastuin?

Tyttö marssii itsevarmasti virnuillen kohti Meriä, joka pitelee silmät auki revähtäneinä yhä epäluuloisesti ympärilleen mulkoilevaa rautiasta.
”Kiitos sullekin”, Tilda toteaa ja nappaa hevosensa ohjat.
Ryhmä nuorempia ponityttöjä hihittää katsomossa ja Pinja pidättelee poninsa selässä kikatusta naama punaisena.

”Teitkö sä sen tarkotuksella?”, Pinja kuiskuttaa heidän taluttaessaan hetkeä myöhemmin hevosia takaisin talliin.
Tilda vain kohauttaa olkiaan ja miettii itsekeen, että tämä oli merkki universumilta. Oliko Ulrikakin punastunut vähän?

”I was in the seventh heaven when I kissed the teacher”

Kesäkuu 2017   |   K a u a s   K a l l a a n

Ovi aukeaa narahtaen reippaalla nykäisyllä ja sisältä tulvahtaa ullakon tuoksu. Tilda tipauttaa harvat käsissä kulkeneet matkatavarat lattialle ja silmäilee hirsiseinäistä tupaa. Siinä se nyt oli. Kuvien perusteella vuokrattu mummonmökki, jonka lattian narahdus sai naisen vatsanpohjassa läikähtämään lämmön, mutta myös kalvavan ikävän. Tilda ei ollut ottanut mukaansa paljoa. Ei ollut yhden yhtä huonekalua ja ainut kodintavara oli kolhuinen mutteripannu rinkan pohjalla.

Nainen kävelee lattian poikki oikoen nutturaansa. Huoneen toisessä päässä tämä räväyttää ikkunat auki ja alkukesän metsältä tuoksuva ilma tulvahtaa sisään. Pölyiseen lattiaan jää jalanjäljet ja ikkunoista näkee hädin tuskin omenapuiden täyttämälle pihamaalle. Olikohan täällä kuitenkin hometta?

Kaasuliesi naksahtaa päälle pienen yrittämisen jälkeen ja lattialle levitetyllä retkipatjalla Tilda kuuntelee mutteripannun porinaa ja pauketta. Työhuoneen avaimet hän saisi huomenna ja kierrätyskeskus löytyisi naapurikaupungista, jos sieltä löytäisi osan huonekaluista, vaikka toisaalta, nainen ajattelee, tämänhetkinen asketismi voisi olla aika puhdistavaa.

Verannalla kahvi maistuu täydelliseltä, polttaa vähän kieltä. Tilda ei tiennyt Kallasta mitään, vain sen, että sieltä löytyi tämä täydellinen talo ja työhuoneen vuokra oli naurettavan halpa pääkaupungista muuttaneelle. Laura oli pitänyt ratkaisua ihan hulluna.

”Ethän sä oo tosissas? Mökkiin? Maantasalle? Etkö sä neuvois asiakastas hankkimaan kerrostalokämpän turvalukolla? Mitä jos sun osote selviää ja sit se murhaa sut sinne metsän keskelle ja kaivaa haudan sun oman kämpän takapihalle?”

Lauralla oli tapana liioitella vaikka olihan tämä äkkipikainen ratkaisu sen Tilda myönsi itsekin. Kaiken sen sotkun, tunnekuohujen ja oikeuden käsittelyn jälkeen tuntui vain siltä, että piti päästä kauas entisestä. Tehdä tälläinen rakentava terapeutin ratkaisu nainen vinoilee mielessään. Jos ihan totta puhuttiin oli hän kaivannut jo kauemmin pois, lähemmäs metsää, ja oli pikkukylän rauhassa omat puolensa. Kyllä Lauran pitäisi se ymmärtää.

Ehkä Tildakin hankkisi Lauran tavoin oman suomehevosen pihaan. Laura nauraisi ajatukselle, se olisi epätildamaisin hevonen, jonka hän voisi hankkia. Hevosista puheen ollen, Tilda oli jo kuullut ensimmäiset pikkukylän huhut, joiden mukaan hevosen selkään palaaminen voisi tulla viimein ajankohtaiseksi ja kyseessä tuskin olisivat suomenhevoset. Eikö se siis ollut viimeistään merkki universumilta, että nyt oltiin oikeassa paikassa?

10.12.2018   |   V a p a a i l t a

Jos sujuva treeni hevosen kanssa oli meditatiivista, niin nyrkkeily se vasta olikin ja toimi samalle hevosille täydellisenä vastapainona. Siteiden sitominen: kieppi, kieppi, kieppi, sormien välistä, kieppi, sormien välistä, kieppi, sormien välistä, kieppi, kieppi, kieppi ja kiinni. Se tasainen, mutta eri tahtisten takomisten kakofonia: nyrkkeilysäkkien, pistareiden ja sparrikaverin kypärän. Terävä hengitys, joka rytmitti lyöntejä: oikea, oikea, vasen; vasen, oikea vasen; suora, koukku, suora; taakse, taakse, eteen; lyönti, väistö, lyönti. Pam, pam, pam, ähkäisy kun kaverin koukku osuu kovaa korvalle ja kling kun yksi kolmeminuuttinen tulee taas päätökseensä. Riittää, että kuuntelee eräkelloa, kling ja seuraavat kolme minuuttia.

***

Vapaailta. Mikä se oli? Olin pyöriskellyt hetken levottomana pitkin asuntoa ja oli tehnyt mieli laittaa viesti Jonnylle, että miten se Krister pärjäsi. Oliko se päästänyt Cocon irti ja tamma juoksentelisi pitkin pitäjää? Jos arvioiva silmäni olisikin pettänyt ja pojankloppi tapattaisi itsensä ja hevosen. Höpöhöpö, nyt istut alas, käskin vapaaillasta pyörällä olevaa päätä. Istuin, ja nousin lähteäkseni salille. Kaivoin kuolemalta haisevan treenikassin kaapin perältä ja vedin onnellisena vielä enemmän kuolemalta haisevat nyrkkeilyhanskat käsiin. Tätä en ollut ehtinyt pitkään aikaan.  

Olin treenien jälkeen aivan rätti, mutta endorfiineissä. Haisin omalta ja miesten hieltä. Viime viikkojen jännitys ja stressi oli kuvainnollisesti että kirjaimellisesti piesty minusta ulos. Heilautan kättä vähäsanaisille tai paskaa läppää heittäville treenikavereilleni ja ajan kotiin, jossa kaadan jääkaapista löytyvän viinipullon loput lasiin ja istun sohvannurkkaan läppäri sylissäni. Vapaailta.

Menee hetki ja pari viinihörppyä kunnes kropan yli vyöryy painava raukea väsymys. Käperryn tiukemmalle kerälle viltin alla ja siirrän syrjään viimeisenkin stressinmurun Cocosta ja ajanpuutteesta. Niin ihanaa ja mielen järjestyksessä pitävää kuin kolmen hevosen treenaaminen viime viikkoina olikin ollut,  niin juuri nyt pysähtyminen oli parempaa kuin mikään ikinä. Ulkona vihmoi jatkuva tihkusade ja eiliset tallivaatteet olivat varmaan vieläkin märät. Sitäpaitsi, lepo oli kehittymisen avainsana. Ei pääkoppa pariin vapaailtaan ja viinilasiin hajoaisi.

Napsautan koneelle pyörimään hömppäohjelmakseni Skamin ja palaan vatsanpohjaa kutitteleviin teinioloihin miettien miten tylsä aikuinen minusta oli tullut. Seuraavana vapaa-iltana lähtisin baanalle koska vapaailtoja oli tulossa, kiitos taivaasta laskeutuneiden hevostenhoitajien.

Z e n i n   G a a l a i l t a   2018

Nykiessään mekon helmaa hotellihuoneen vessassa korkea halkio ei ollut Tildan mielestä enää yhtään niin hyvä idea kuin sovituskopissa. Oliko se nyt liian hävytön? No, jos oli niin Amandalta sen saisi ainakin kuulla tai ehkä pelkkä katse riittäisi, kuten aika usein riitti.

Adelina oli suloinen prinsessamekossaan ja hyvää seuraa vaikka Tilda olikin ennen lähtöä miettinyt viihtyisivätkö he kaksi kuitenkaan useampaa päivää samassa hotellihuoneessa. Nuori nainen oli sitäpaitsi auliisti jakanut meikkaustaitojaan ja Tilda totesi näyttävänsä tavallista tyylikkäämmältä mahdollisesti liian hävyttömästä mekosta huolimatta. Vastavuoroisesti Tilda oli toiminut Adelinalle hieman kyseenalaisena tukipilarina gaalaillan hienosteluissa, eli juonut kivasti ollen tavallista hilpeämpi ja itsevarmempi kuin olisi samanmoisia gaaloja harrastellut muka enemmänkin.

Läpi meni ja etiketin mukaan?

9.11.2019   |   K y l i e

Savukone pölläyttää kerralla niin paljon, että tunnen tanssilattian hämyn kurkunpäässä. Alkoi olla tungoksen hetki. Suljen silmät. Huokaus. Nykäisen kengänpohjan irti tahmeasta lattiasta ja pyörin keinahtaen ympäri.

Sama nainen katsoo nurkkapöydästä ja kihertää seuralaisensa kanssa. Se näytti siltä, että oli juuri julkisen kaapistatulon myötä leikannut hiukset lyhyiksi. Epävarmuuden päälle oli liimattu vähän röyhkeyttä. Virnistys oli rohkea, mutta lyhyt. Uskalsiko katsoa? Oliko tutka hälyttänyt oikein?

Katson takaisin. Pidempään kuin toisen pokka kestää. Nainen kääntää katseen lasiin, sitten ystäväänsä ja taas takaisin minuun. Vannon, että sen poskia kuumotti. Monenko kappaleen ajan tätä oli jatkunut? Sen verran pitkään, että alkoi kyllästyttää.

"Tanssitaanko?"


We can get into the groove
I can watch you move


En ikinä lähtenyt Kingiin, paitsi tänään. Se oli liian lähellä, liian pieni, liian vähän valinnanvaraa. Nyt kuitenkin hipaisen kylkeä, lantiota. Siirryn vähän kauemmas, hymyilen ja lisään vauhtia. Pari tyhmää tanssiliikettä ja naurua. Lähemmäs. Muutama juoma. Nopeasti alas meneviä, nousuhumalaisia.

"Mennäänkö?"

Narikkalaput, katseita, joihin ei tarvinnut jättää enää tulkinnanvaraa. Tungoksessa on pakko, helppo olla lähellä. Hengitys tuoksuu huulikiillolle ja alkoholille. Ovi pamahtaa takana kiinni ja tihkusateinen lokakuinen yö laskeutuu painavan hiljaisena mattona lyhytsanaisen dialogin päälle.

"Mä asun ihan tässä lähellä."
"Kiva. Kävelymatkan päässä?"
"Joo, jos sua ei haittaa et sataa?"
"Ei haittaa. Kävellään vaan."

Autoja on vähän, ihmisiä on vähän. Kipinöitä ilmassa vähän enemmän. Olin unohtanut nimen, tai en ollut kuullut sitä. Naisen hiusten väri taittaa punaiseen katulamppujen valossa. Poskipäällä on kauneuspilkku.

Nauru nousee matalalta korkeammalle kun tämä rentoutuu. Suu on pieni, amorinkaari korkea. Pyyhkäisen sateen pisaroimaa poskea kerrostalon alaovella.

Sisällä ehdin juoda puolikkaan oluen. Se on tarjoiltu muodon vuoksi.


Later you can sing to me
Like a shining star


***

Herään venytellen, eilisen basso on muuttunut päässä lieväksi krapulajyskeeksi. Lakanoissa tuoksuu seuraava aamu. Hipsin ikkunalle ja päästän kylmää ilmaa sisään.

Sängystä kuuluu vaimea ynähdys ikkunan narahtaessa auki. En olisi jaksanut kerätä vaatteitani ja lähteä. Istun sängynlaidalle ja annan katseen kiertää huonetta. Seinällä on kehyksissä Pulp Fiction -juliste, ikkunalaudalla viherkasveja ja kirjapinoja.

Ajatukseni olivat vaellelleet viime aikoina Time Of My Life - hetkistä vauvoihin. Viime viikolla oli ollut ehkä ensimmäinen kerta elämässäni kun olin tuntenut munasarjoissani sen kun katsoin vauvaa. Heidin uuden uutukaista pientä ihmistä, jonka kanssa nainen oli hengaillut maneesin katsomossa.

Mietin miltä tuntui kun koti tuoksui maidolle ja kahville, jolta kuvittelin Heidin kodin tuoksuvan. Elämä olisi rytmitetty pienen ihmisen perustarpeiden kaavalla. Oliko kaikki itku silloin onnen pehmentämää?

Kylmä viima käy käsivarren paljaaseen ihoon. Tässä minä mietin vieraan naisen sängyssä vauvoja. Haistelin varmaan oman elämäni seuraavaa kriisiä, sitä kolmenkympin. Asettumisen tarve oli tullut vaivihkaa. Teki mieli samaan aikaan rimpuilla vastaan ja vain antaa olla, asettua. Vauvoja? Ei kai sentään, mutta toista ihmistä olin taas alkanut kaivata. Se tarve tuli jo pimenevän syksyn myötä. Viikonloppupesää sänkyyn ei ollut yhtään niin ihanaa tehdä yksin.

Katselen sitä nuoren näköistä nukkuvaa naista. Miksi ei? Mistä sen tiesi? No, nimettömyys ei ehkä olisi paras lähtökohta.

Puen ja poistun pieni paniikki porrasravissani. Jos toinen heräsi oven kolahdukseen ja tulisi kuitenkin perään? Mitä sitten? Mistä sen tiesi?

29.11.2019   |   N i e m i n e n

Puhelimen näyttö vilkuttaa saapuvaa puhelua. Nieminen.

”No moi!"
”No terve. Mitäs sinne kuuluu? Tässä justiinsa istahin iltakahville ja aattelinpa soitella."
”Ei tänne kiihkeempiä. Tai no, ollaan lähdössä Saksaan viikon päästä. Kilpailuihin. ”
”Jaahas. Onko isotkin karkelot Saksassa?”

Kasvoin taiteilija äidin kodissa, taiteilijaperheessä. Tai virallisesti kai perheemme koostui minusta ja äidistä. Epävirallisesti äidin tulevista ja menevistä miehistä (sekä muista enemmän tai vähemmän tulevista ja menevistä ihmisistä). Toiset kävivät kääntymässä, toiset saattoivat viihtyä pidempään, tai äiti jaksoi katsella näitä vähän pidempään. Äiti oli, ja on yhä, impulsiivista sorttia. Ihminen, joka tekee asiat intohimolla. Se oli lapsena jännittävää ja hauskaa, vanhempana usein turhauttavaa ja ärsyttävää kun luomisen tai elämän tuskassaan äiti pystyi vaihtamaan suuntaa täydessä vauhdissa päinvastaiseen, jarrua käyttämättä.

Kasvoin siis lähinnä yksinhuoltajaäidin kanssa. Enkä minä ikinä kaivannut isää. Miehen malleja tuli ja meni, ihmisen malleja oli sitäkin enemmän. Talomme muistutti usein kommuunia, jossa pidettiin milloin mitäkin retriittiä, ideapajaa tai yhteisökokousta. Teininä kun oman tilan tarve kasvoi kuohahtelin. Aloin inttää isästä, josta puhuttiin aina vain vahvana epäiltynä, koska ihan varma äiti ei voinut olla.

Otin siis kuvioihin Veli Niemisen, vahvan epäillyn. Miehen, josta rakensin kai jonkin näennäisen peruskallion palasen. Epäilty isä, joka oli villien nuoruusvuosien jälkeen perustanut tuikitavallisen ydinperheen ja alkanut matematiikan opettajaksi. Mies joka oli ottanut minut teinivuosien tunnekuohuissa vastaan asenteella ”jaahas, noh, tuletkos kahville?”

En sanoisi, että meillä oli läheinen suhde. En tiennyt puhuiko Veli minusta joissakin yhteyksissä aikuisena tyttärenään. Todennäköisesti olin vain Tilda, tuttava, jota kohtaan tämä tunsi etäisesti isällisiä tunteita.

Me soittelimme, ehkä puolivuosittain. Vaihdoimme kuulumisia ja keskustelimme ajankohtaisista asioista. Politiikasta, tieteestä, hyvinvointiyhteiskunnasta. Kiihkoilematta ja pohdiskellen, tahoillamme kahvikupit tai viinilasilliset edessämme. Ne olivat mukavia puheluita, verkkaisia ja tyynnyttäviä. Sellaisia ne olivat olleet siitä asti kun ensimmäistä kertaa soitin Velin ovikelloa säikkynä, mutta päättäväisenä teininä.

Minulla oli kolme puolisisarusta. Kaksi siskoa ja veli, tai en minä niitä ikinä niin kutsunut. Ne olivat Velin ja Niinan lapsia, enkä minä tuppautunut lasten ja Niinan elämään. Niina ei ollut koskaan sanonut kuulteni poikkipuolista sanaa, silti näin kuinka yksi ylimääräinen ja kireä otsaryppy ilmestyi naisen kasvoille silloin kun myrskyävänä teininä paukkasin heidän ovestaan sisään.

Niina ei ollut siinä suhteessa kovin avarakatseinen, mikä kuohutti minua silloin kahdeksantoistakesäisenä. Minähän olin elänyt äidin kanssa talossa, jossa perhettä saattoi olla sohvalla kaksi viikkoa punkannut performannsitaiteilija Ilmari ja naapurin Taina, jonka kanssa pidettiin yhteistä viljelyspalstaa. Eikä tämä otsaryppyinen Niina pystynyt edes minulle avaamaan täydellisen ydinperheensä ovia. Kyllä minä nyt sen ymmärsin, olin silloin elävä, ja varsin eläväinen, muistutus aviomiehen villistä nuoruudenrakkaudesta.

”Kuule, tämä voi olla vähän liika pyydetty, mutta Niina pyysi kysymään”, Veli virkkoo hitaasti.
”Joo?”
”Tuo meidän Eevi on vähän innostunut hevosista ja Niina ajatteli… Niin, kun sinulla on se hevonen- ”, Veli rykii ja minä irvistän menettäen sohvalla vähäisenkin ryhtini. ”-, että jos se Eevi voisi tulla vähän katselemaan?”

Vedän henkeä. Vai nyt minä kelpasin Niinalle, hevosenomistajana. Mahdollisuutena tukahduttaa tai täyttää tyttären hevoshaaveet. Minkä ikäinen Eevi olisikaan nyt? 12? Ei, taisi olla täyttänyt jo kolmetoista. Viimemmäksi harrasti balettia, jos en väärin muistanut. Tai sitten se oli Elsa.

”Joo, eiköhän se onnistu”, kuulen vastaavani täyttääkseni hiljaisuuden.
”No, sepäs hienoa. Älä ota sitten tätä velvollisuutena, mutta jos yhden kerran.”
”Mä palaan sen Saksan jälkeen, okei?
”Kyllä, kyllä. Onnea sinne!”

3.4.2019   |  V a k a u t u m i s t a

Ootko sä miettäny että
Mitä sä huomaat kun
Kokeillaanko yhtä läsnäoloharjotusta
Tuu tähän tilaan, mieti näitä seiniä
Käy ne läpi
Seinä seinä seinä seinä
Jalkojen alla lattia ja ympärillä seinät
Kolme asiaa mitä näät
Kolme asiaa mitä kuulet
Kolme asiaa mitä tunnet
Sä oot tässä

Joskus oli olo, että mitä enemmän vakautti muita, sitä vähemmän vakaa oli itse. Seinien miettiminen sai ne kaatumaan päälle. Muuttumaan koko ajan nopeammaksi pyörimisliikkeeksi. Seinä, seinä, seinä, seinäseinäseinä. Hyvästelen asiakkaan. Lukitsen työhuoneen oven.

Olin kuullut, että se istui lusimassa. Entinen työkaverini ei tietenkään olisi saanut kertoa. Olisi voinut luulla, että tieto helpotti oloa, mutta se vain nosti asian pinnalle, eikä se ollut ollut pinnalla pitkään aikaan. Siltä se ainakin tuntui. Kysyin varovasti Idasta. Inarilta saattoi kysyä. Se huokaa terävästi.

"Tiedäksä mä kertoisin kyllä, jos tietäisin, mut ei sitä oo näkyny pitkään aikaan. Ehkä se on saanu asiat parempaan järjestykseen."
Tai se on kuollu, huomaan ajattelevani ensimmäisenä.
"Mut ethän sä mitään enää..?"
"Joo älä huoli. En todellakaan."

"Vitsi mulla on välillä ikävä meidän työpariaikoja", Inari huokaa.
"Kaks virkaintosta idealistisossua pelastamassa maailmaa."
Inari nauraa.
"Viihdytkö sä sun nykysissä hommissa?"
"Joo, tää on vähän niinku siistiä sisätyötä."
"Haha, just joo! Eiks yhtään hotsita tulla välillä takas tänne? Just olis täällä ja päivystyksessäki taas paikka auki. Mietin jo et olisko ite taas valmis siirtymään sinne."
"Joo ei. Voisin mä taas jonku keikan tulla tekemään, jos tarjotaan."
"Mut nähdään hei taas joku viikonloppu? Mä voin vaik tulla sinne, mikä peräkylä se sun salanen osote nyt taas olikaan."
"Tuu, olis tosi kiva."

En kaivannut vanhojen kaivelua. Siksi en kaivannut Inariakaan. Siksi torjuin jokaisen keikkapyynnön vaikka kaipasinkin välillä sosiaalipäivystyksen hektisyyttä. Sitä adrenaliinia kun et puhelimen soidessa tiennyt mikä tehtävä odotti seuraavaksi.

Viinipullo houkuttaa. On olo, että se saattaisi mennä kokonaan jos sen nyt avaisin. Parempi vaihtoehto olisi olla avaamatta tai pyytää joku jakamaan se. Kumpikaan ei huvittanut. Huvitti olla hieman humalassa ja nauraa kaikelle. Ei huvittanut olla kiikun kaakun.