Kilpasiskot

Ruunaankosken maneesissa kuuluu taputuksia, kun toimitsija asettaa sinivalkoisen ruusukkeen Capun mustiin suitsiin. Inna hymyilee ja kättelee naishenkilöä, joka esittää onnittelunsa. Sopivan välimatkan päässä on toinen palkintojenjaossa ollut, voikkotamma ja he ovat ainoat. Musiikki alkaa soida ja kuuluttaja pyytää sijoittuneita kunniakierrokselle. Inna nostaa Capulla laukan ja ohjaa orin oikealle.

Yleisön tahdikas taputus oli aina ollut Innan yksi inspiraationlähteistä. Se toi uutta virtaa seuraavia suorituksia varten ja oli aina hieno nähdä, miten muut ihmiset olivat hevosharrastuksen hengessä mukana.

Viikonlopun hengessä Innalla oli mukana ehkä hieman yllättävä nimi. Meinaan Tilda Mustamaa. He olivat tallituttuja, mutta eivät koskaan oikein tehneet tarkempaa tuttavuutta. Inna ei oikeastaan edes tiennyt mikseivät. Bruneten kasvoilla oli tyytyväinen ilme, kun hän pysäytti palkintoloimeen puetun orin Tildan viereen.

”Huuh, viimein päivä on ohi”, Inna sanoi helpottuneena, kun heilautti itsensä alas satulasta. ”Kiitos tosi paljon avusta tänään.”
Tilda oli ollut toden teolla korvaamaton apu. Yhtä yhteistä luokkaa lukuun ottamatta Tilda oli toiminut hänelle hevosenhoitajana. Ilman sitä tiukka aikataulu olisi ollut rutkasti hankalampaa, kun Inna ei ollut saanut ketään viikonlopun groomiksi.

Ristin käteni tiukemmin ja yritän pitää jäseniin hiipivää koleutta loitolla. Innan poskilla hehkui kylmyyden sijaan lämmin puna naisen ratsastaessa tyytyväinen hymy kasvoillaan kunniakierrosta. No, ei kai siinä kylmä ehtinyt tulla kun oli ratsastanut hevosen tai kaksi päivän jokaisessa luokassa.

Oli ollut niin kätevää tulla Innan kyydillä. Vasta päästessämme matkaan ja istuessani autonpenkillä bruneten vieressä, oli mieleen hiipinyt kaikenlaisia epäkohtia, joiden vuoksi kilpasiskoni hevosrekka alkoi tuntua varsin epäsovinnaiselta ja ärsyttävältä. Yksi: Inna ja Verneri olivat Inna ja Verneri, Inna ja Verkku, hyvin tiukasti parisuhteessa. Kaksi: en tiennyt tiesikö Inna, että oli myös Mustamaa ja Verneri (ammatillisesti). Kolme: edellisen vuoksi kiusallinen tosiasia siitä, että saatoin tietää Innan Verkusta enemmän kuin Inna (tai se oli vain oletus koska Verneri ei ollut mikään suupaltti). Niin ja neljä: olin yhä kihisevän lapsellisen kateellinen Innalle Capusta. Toisin sanoen oli reissussa mukana Innan orien hoitajatyttönä höntsäillessäni Cocolla yhden hassun luokan per päivä (ja siinäkin luokassa Inna oli Banskulla viemässä lemmikkiponiltani ruusukkeen).

Hengitä. Hymyilen jollekin mitä Inna sanoo. Inna oli kunnianhimoinen, mutta Inna oli myös mukava. Ei ollut Innan vika, että tämä pärjäsi itseäni paremmin. Capu pyyhkäisee kuolaa villapaitaani ja nappaan orin ohjista kiinni.
”Tähän oli hyvä lopettaa. Pitäkää sama vire huomenna”, sanon Innalle ja taputan ruunikon orin kaulaa.
”Mä voin huolehtia tän pois. Mee vaan vaihtamaan vaatteet ja istumaan alas. Keksitäänkö jostain pizzaa? Ihan jäätävä nälkä.”

Inna katsoi selästä laskeuduttuaan tyytyväisenä päivän toista ruusuketta. Viidenkymmenenprosentin sijoittumisprosentti tuntui hyvältä, vaikkakin brunette oli toivonut Banskulta parempaa suoritusta vaativasta. Vaativa ei ollut ensimmäisen sellaisen jälkeen luonnistunut ollenkaan.
”Mm, toivottavasti pidetään”, Inna vastasi Tildalle, joka oli tarttunut orin ohjista kiinni.

”Voi kiitos, haluankin jo eroon näistä kisavermeistä”, hän naurahti. ”Ja todellakin pizzaa! Mä voin etsiä jostain vaikka Kotipizzan numeron ja pyytää niiltä kuljetusta tänne. Eikös niillä nykyisin oo myös kotiinkuljetuksia”, Inna pohdiskeli.
Toivottavasti kotiinkuljetus koski myös suuria talleja ja ”siellä jossain” sijaitsevaa hevosrekkaa.
”Mitä otat?” Inna vielä kysyi.

”Jotain missä ei oo lihaa”, vastaan ja nykäisen Capun liikkeelle.

Hikinen ori on itseensä tyytyväisen oloinen ja asettuu huokaisten heinien ääreen. Aamulla sillä oli täysi showmies -asenne päällä ja tämänhetkinen letkeys on tervetullut olotila. Siistin ja laitan varusteet kasaan huomista varten. Kurkkaan vielä Cocoa, joka on yllättävän rento ollakseen ensimmäistä kertaa yötä vieraassa paikassa.

Nälkä on kaamea. Onneksi matalan majamme ovenraosta tulvii vastaan pizzan tuoksu ja lämpö.

”Huh, ihanaa! Tuntu välillä ettei tää päivä lopu ikinä.”

Potkin kuraiset saappaat nurkkaan ja kaivan repusta villasukat. Inna käy ehkä tunnollisesti mielessään jo läpi huomisen suorituksia, sen verran keskittyneesti ajatuksiinsa vaipuneelta nainen näyttää. Syömme hiljaisuudessa. Itselläni pyörii enemmän päässä ensi viikon työkalenteri kuin huomisen Helppo A.

Emme olleet päivän aikana ehtineet vaihtaa montaakaan sanaa. Palaveeranneet vain aikatauluista ja käytännön asioista  pikaisesti sopivissa väleissä. En oikeastaan tuntenut Innaa ollenkaan vaikka meillä oli useampikin yhdistävä tekijä: laji, valmentaja, valmennukset, Julia, Verneri… Monta asiaa joiden takia olisi luontevaa että tuntisimme ja luontevaa myös, että pysyttelisin sopivan etäisyyden päässä.

”No, mitä… Kuuluu?”, kysyn. Hevoset, puhutaan hevosista.
”Mitä suunnitelmia sulla on loppuvuodeks Capun ja Banskun kanssa?”