Meidän pitäis varmaan jutella

Tuijotin ikkunasta iltaa kohti hämärtyvän sunnuntain harmaata maisemaa ja mietin, erosiko se ollenkaan mun mielentilastani. Mun pää oli täynnä sumua enkä mä ollut saanut ajatuksia kirkkaiksi millään - en kahvilla, en lenkillä, en miettimällä. Aamulla mä olin jopa toivonut, että eilisillan tequilat olisivat tuntuneet enemmän, jotta mä olisin tuntenut jotain muuta kuin puristusta, joka ahdisti ja teki olon levottomaksi.

Katuvalot syttyivät. Mä istuin ikkunalaudalla ja tuijotin jalkakäytävällä kävelevän hahmon selkää ajatuksiini vaipuneena. Kävin tahtomattani läpi eilisillan tapahtumia ja tunteita, joiden hallinnan olin kai menettänyt. En mä tiennyt miksi luokittelisi sen hetken tunteen, kun et ollut varma lähteäkö parisuhteen toisen osapuolen perään vai jäädä jatkamaan baari-iltaa uuden tuttavuuden kanssa.

Jonathanin ajatteleminen oli vaikeaa. Mun omatunto kolkutteli, vaikka mä en edelleenkään ollut tehnyt mitään väärää. Kuten eilisilta oli osoittanut, mulla oli ollut syyni olla kertomatta Jesselle ja Jonathanille toisistaan. Mun olisi pitänyt pystyä hoitamaan se asteittain, ilman että kaikki olisi lävähtänyt tietouteen yhdellä rysäyksellä.

Lopulta mä en enää kestänyt ajatuksiani. Kaivoin puhelimen esiin ja lähetin viestin sille, jolle mun täytysi ensimmäisenä puhua.
Matilda 17:02 meidän pitäis varmaan jutella

"Meidän pitäs varmaan jutella"

Mikään ei ollut niin paha viesti, kuin se minkä Matilda mulle lähetti. Varsinkin jos otti huomioon Krouvin tapahtumat sekä Jessen. Mulla oli ikävä tunne siitä, et mies oli joko sanonu jotain tai tehny jotain, joka oli sitte saanu Matildan laittaa sen viestin. Ei sillä, että meillä olis mitenkään älyttömän hyvin menny viime aikoina, mut ei mun mielestä mitenkää erityisen huonosti myöskään.

Luettua sen tekstin vähintään viis kertaa tavuttaen, sana kerrallaan tai kirjain kerrallaan, päätin toteuttaa Matildan toiveen ja olla läsnä, jos toinen kerran halusi puhua. Eli kun laskettiin 1+1, olin vajaan puolen tunnin päästä ajamassa Kallan keskustaan kaasu pohjassa.

Ikinä en oo näin peloissani ollu Matildan asunnon oven takana. En kertaakaan. Hermostuneena kyllä, jopa nolona, mutten pelokkaana. Ja se pelotti mua vielä lisää. Hikoilin kämmenet märiksi ja pyyhin pahimmat pois housuihin tai hupparin helmaan. Vasta sen jälkeen voisin soittaa ovikelloa. Ja kuten aina, oven takana oli tuttuakin tutummat kasvot.

"Hi..."

Jonathan ei ollut vastannut viestiin mitään ja mä olin päättänyt, etten kyselisi miehen perään. Jos se aikoisi paeta tätäkin tilannetta, mä en voisi vaikuttaa asiaan. Enkä mä siinä tapauksessa olisi edes halunnut.

Mä olin vasta elokuussa parsinut meidän suhteen takaisin kasaan. Sitä ennen mä olin kirjaimellisesti ottanut turpaan. Mä aloin kyseenalaistaa meitä, itseäni ja sitä, mitä mä oikeasti tunsin Jonathania kohtaan, koska kuka kesti kaiken tämän ja oli silti se osapuoli, joka yritti edelleen puhua asioista?

Mä en enää tiennyt kuka mä oikeastaan olin.

Ovikello soi ja tällä kertaa mä en epäröinyt hetkeäkään kävellessäni ovelle. Jonathanin tervehdys oli vaisu ja mä nyökkäsin sille väistyen miehen tieltä. Oven kolahtaessa kiinni Jonathanin perässä mä en enää tiennyt mitä sanoa, koska musta mikään skenaario juttelemisesta ja sen lopputulokselta ei siinä hetkessä tuntunut hyvältä.

Molemmat yhtä vaisuna asettu keittiön pöydän ääreen istumaan. Mun mieli oli vähän joka puolella enkä tienny miten alottaa tai edes et mistä.
"About that night...", mutisin. Mä en tienny, miks otin sen ekana puheeks, varmaan koska se oli päälimmäisenä mielessä.

Tutkin Matildan kasvoja ja halusin nähdä naisen jonka vierestä olin monta aamua herännyt, jonka kanssa käynyt yhteisessä suihkussa ja no... Kyllä te tiiätte.

"I'm sorry. I guess I was just scared or something... The way you looked when he held you... How different you...", sillä sekunnilla aloin nieleskelemään kyyneliä. Mä en itkis Matildan edessä. Yksin auton ratissa ehkä. Tai tupakalla, mutten tässä.

Jonathan alkoi puhua eilisestä, aivan kuin se olisi ainoa syy tähän kaikkeen. Mä en vielä osannut määritellä tätä kaikkea, mutta se oli päätään nostanut tunne, joka velloi mun sisällä jäytäen tasaisen varmasti uskoani meihin. Ja itseeni.

"Mitä helvettiä?" puuskahdin. "Jesse sentään seurasi mua."
Mä punnitsin taas ratkaisuani miesten välillä, vaikka eihän siinä todellisuudessa ollut juurikaan ollut mitään valittavaa. Ei ainakaan mulle, koska mä olin suhteessa ja mulle se oli sitoutumista yhteen ihmiseen.

Mutta ajatuksetkin olivat vaarallisia. Ja mä en ollut varma, olisiko mun pitänyt ajatuksen tasolla katua eilistä ratkaisuani.

Matilda oli vihanen siitä, ainaki pettyny, etten mä ollu lähteny naisen perään? Toisaalta ymmärrettävää, mut olin ite luullu naisen haluavan tilaa. Eiks se oo syy, miks lilaletti lähti pois pöydän äärestä?

"But I'm here now. Aren't I?"

Mä olin halukas puhumaan tästä ja selvittämään tilanteen. Eikö se oo syy miks nainen oli sanonu haluavansa jutella? Et voitas päivittää tilanne ja ottaa selvää mihi ollaa menossa?
"So please, talk to me. What are you thinking?"

Jonathanin vastaus sai pienen turhautumisen kuohahtamaan mun sisälläni. Mun olisi tehnyt mieli mainita, että mies oli siinä siksi, että mä olin halunnut puhua juuri sille. Ihan sattuneesta syystä.

"Mä en tiedä", mumahdin hymyttömänä. Mä en suoranaisesti tiennyt mitä ajattelin tai mitä mun olisi pitänyt ajatella. Tai varsinkaan sanoa.

Aika ennen Murronmaan reissua, joka oli ollut heittämällä suurin notkahdus mun ja Jonathanin välillä, mä olin ajatellut meitä eri tavalla. Silloin mä olin vajonnut epämatildamaisen höttöiseen kuplaan ja juopunut ajatukseen, että joku välitti musta.

Ja sitten se joku oli satuttanut mua. Sitä mä varmaan ajattelin.

"Mitä järkeä tässä on?" kysyin ääneen, enemmän itseltäni kuin Jonathanilta.

Mitä järkeä? Missä? Meissä? Tässä tilanteessa? Tapahtuneessa?
"What are you talking about?" Jos nainen nyt vetäis jotain menneisyyden kortteja pöytään, mä en tiiä mitä tekisin. Mun mielestä oltiin puhuttu (lähes) kaikki menneisyyden jutut läpi, enemmän tai vähemmän.

"I know I have done some things wrong in the past and so on, but...", mutta mitä. Mä en tiennyt. Ainoo minkä mä tiesin varmaks, oli se et halusin olla Matildan kanssa. Se nainen oli kaikki kaikessa. Mä... Pidin Matildasta. Paljon.
"What do you want?"

Mua vitutti, että Jonathan oli taas aloittanut kyselytuntinsa. Miksi meistä kahdesta mä, jonka sosiaalisuus oli huomattavasti alhaisemmalla tasolla, jouduin aina vastaamaan kysymyksiin ja sitä kautta availemaan solmuja. Mä en enää jaksanut sitä, koska mä en aina jaksanut tempaista vastauksia tyhjästä.

"Mä en vittu tiedä", sihahdin turhautuneisuus äänestäni kuultaen. Mä halusin helppoutta, sujuvuutta ja normaalia pariskuntaelämää. Mä halusin, etten mä olisi koskaan tavannut Jesseä ja ettei se olisi saanut mua miettimään Murronmaan tapahtumia uudestaan.

Mutta en mä halunnut sanoa niitä asioita ääneen. Mä en olisi edes halunnut joutua toivomaan niitä.
Olin jo jänistänyt yhteenmuutossa. Sitten Jonathan ei ollut vastannut mun rakkaudentunnustukseeni ja nyt mä kaduin taas sitäkin, että olin edes mennyt sanomaan sen ääneen. Mä olin antanut itsestäni enemmän kuin mun olisi koskaan pitänyt antaa ja kärjistettynä vain siksi, että Jonathan oli lyönyt mua ja lähtenyt pois kun mä olin sanonut sille sen kuuluisan r-sanan.

Mä huomasin miten Matildan hermot alko kiristyy ja naisen kärsivällisyys loppuu. Mä vedin syvään henkee ja hitaasti päästin sen ulos. Mä en halunnu saada naista kiihtyy nollasta sataan sekunneissa, mutten myöskään piiloutumaan sen muurinsa taa, joka tuntui lähteneen hiljalleen murenemaan.

Mä tunsin Matildaa sen verran hyvin, et tiesin tän aiheen olevan vaikee. Mä en tienny mitä naisen päässä liikku, eikä tainnu nainen tietää itekkään.
"Toivoit, tai halusit, et voitas puhuu. Mä haluun myös ja siks oon täs, mut me molemmat tiietään, etten mä voi pakottaa sua sanomaan mitää."

Kiersin katsettani pitkin asuntoa ja halusin painaa jokaisen yksityiskohdan siitä mieleen. Jos vaikka asiat menis päin helvettiä.
"Mut...", annoin katseeni palata takaisin naiseen. "Täs mä oon. Ready when you are."

Keskustelut Jonathanin kanssa olivat tällaisina hetkinä aivan helvetin raskaita. Mies heittäytyi aina sen varaan, että mä ohjaisin keskustelua. Okei, mä olin kutsunut sen paikalle puhumaan, mutta tietääkseni siihen vaadittiin kaksi - aivan kuten suhteeseenkin.

Samalla musta tuntui että mä olisin ollut terapiassa. Puhu kun olet valmis. Entä jos musta tuntui, etten mä ollut valmis siihen ajatukseen, joka mun päässä liikkui?

"Musta me tarvitaan aikalisä", sanoin nostaen samalla katseeni pöydästä Jonathaniin. Mua pelotti, koska mä en tuntenut mitään sanoessani sen ääneen. En surua, mutten myöskään helpotusta. Mä olisin halunnut tuntea edes jotain, josta päätellä, mitä mä meiltä loppujen lopuksi halusin.

"Ei tää voi jatkua näinkään. Sä vaadit mua puhumaan kuin mä olisin aina se ongelma. Mä en vain enää tiedä mitä mä saan tästä", puhuin ääni vakaana. Vedin henkeä, koska halusin varmistaa, oliko puristava tunne rinnassa palannut.

Ei se ollut.

Aikalisä.

"Whoa... Ehei, mä en pidä sua minään ongelmana, en todellakaan." Tapitin kirkkain silmin Matildaa, joka (pelottavan) haudanvakavana katto mua pöydän toiselta puolen. Mun rintaa puristi ajatus lopulliseks muuttuvasta aikalisästä.

"Mä en haluis menettää sua. Tai meitä. Mut jos se on se, mitä tää tilanne vaatii...", mä en halunut mitään saatanan aikalisää. Mut oliko mulla vaihtoehtoja? Ei. "Otetaan aikalisä." Huokaisin syvään ja laskin katseen pöytään. Se ei todellakaan ollut se mitä olin tältä keskustelulta toivonut, mut siihen se oli menny.

Jonathan alkoi viimeinkin puhua. Mä mietin sarkastisesti, kuinka kysymykset olivat jääneet sivuun vasta, kun mä olin maininnut aikalisästä. Vasta kun pelissä oli jotain menetettävää.

Havahduin siihen, kun mun sylissäni levännyt käteni alkoi täristä. Tuijotin sitä mietteliäänä: siinäkö se oli? Mun reaktioni siihen, että olin viimein pukenut viimeisen vuorokauden sisälläni myllertäneen tunteen sanoiksi?

Milloin mä olin edes alkanut ajatella mitään aikalisää? Musta tuntui, että mun sisälläni keväästä asti kytenyt epäilys oli vain paisunut liian suureksi. Mä olin alkanut taas nostaa suojausta ylemmäs, koska olin havahtunut siihen, että olin antanut anteeksi asioita, joita ei välttämättä olisi pitänyt. Mulle oli alkanut valjeta, kuinka mä olin sokeutunut omille tunteilleni ja taketunut Jonathaniin kuin se olisi ainoa ihminen, joka näki mussa jotain muuta kuin kylmän kivikasvon, jonka taakse mieluiten piilouduin.

Mutta eihän Jonathan enää ollut ainoa. Mun elämääni oli tullut muitakin ihmisiä, joiden seurassa mun ei automaattisesti tarvinnut olla sellainen kuin mä yleensä olin.

"Mun täytyy selvittää mitä mä haluan", sanoin nostaen katseeni kämmenestäni takaisin Jonathaniin, joka ei ollut onneksi voinut nähdä reaktiotani. "Ei mun tunteet ole muuttuneet. Mä en vain tällä hetkellä tunne mitään. Mistään."

Matildan viimesten sanojen kohalla nostin katseen salamana toiseen. Kävin läpi ilon, epäuskon, epäilyksen sekä surun niiden parin hassun sekunnin aikana. Matilda ei tuntenut mitään.

"Sorry to hear that..."

Silti etin naisen silmistä jotain positiivista, johon tarttua. Ei mitään, kuten yleensäkin. En vieläkään osaa lukea toista.
Ja toiseks, olin sanaton.

"Sorry to hear that..."

Jonathanin sanojen jälkeen mä tunsin ensimmäisen muljahduksen. Musta alkoi tuntua pahalta, vaikka en vieläkään tiennyt, kohdistuiko se tunne enemmän Jonathaniin vai muhun itseeni.

"Mun täytyy saada etäisyyttä tähän koko kuvioon", sanoin hiljaa. Nielaisin, koska sanat tuntuivat takertuvan kurkkuuni ja aloin tiedostaa hetki hetkeltä vahvemmin, mihin tämä tilanne meidät johtaisi.

"Mä oon pahoillani mut just nyt mä en voi antaa sulle sitä mitä sä haluat", lisäsin. Mä toivoin, ettei Jonathan tekisi tästä vaikeampaa, koska mun oli vaikea hillitä pintaan pyrkiviä tunteita.

"It's okay, don't worry." Ehei, mä en ollu ok. En lähimainkaan! Halusin nousta pöydän äärestä ja halaa naista, antaa suudelma, olla lähellä. Ja noin vaan se kaikki oli viety multa. Just  like that. Naps.

Nieleskelin seuraavia fiiliksiä takasin syvälle mun sisuskalujen sekaan, mistä niitä ei näkis tai löytäis. Missä ne olis ihan hiljaa eikä sekaantuis asioihin.

"You want me to leave?" laskin katseen takas pöytään. Mun äänestä oli kadonnu kaikki varmuus ja tunne. Minuutti minuutilta mun teki enemmän mieli vetäytyy kartanon pimeimpään nurkkaan, olla siellä ja oottaa et tää paska fiilis ja tilanne olis done. Valitettavasti mä en voinu tehä niin, eikä se olis ees auttanu.

Oli musertavaa sanoa ne sanat, joiden vaikutuksen näki toisen kasvoilta ja kuuli äänestä. Mä en olisi voinut enää katsoa Jonathania silmiin, koska muhun sattui, mutta mies ratkaisi tilanteen laskemalla katseensa pöytään.

Siinä oli aina riskinsä, kun päästi toisen elämäänsä. Silloin oli haavoittuvimmillaan, eikä se ollut koskaan sopinut mulle. Tässä tapauksessa toinenkaan rooli, joka satutti mun lisäkseni myös Jonathania, ei tuntunut hyvältä. Kun jonkun päästi sujausten ohi, altisti sen samalla tavalla kaikelle myllerryksen tuottamalle kivulle.

"En halua", vastasin automaattisesti. Jos mä olisin kyennyt, olisin hymyillyt haikeaa, mutta rohkaisevaa hymyä.
"Mutta ei tässä taida olla vaihtoehtoja."

Nousin ylös ja kosketin varovasti Jonathanin käsivartta. Mä en halunnut päästää miestä menemään ennen kuin olisin ehtinyt koskettaa sitä kunnolla.

Hetken aikaa must tuntu ku mut olis liimattu kii siihen perkeleen jakkaraan pöydän ääreen. Matilda oli antanu mulle vastauksensa ja molemmat odotti mua reagoivan siihen. Lähtemällä.

Nainen mun edestä nous ensin ylös. Mä tunsin Matildan kosketuksen, mut se ei ollu enää sama. Ei tän keskustelun jälkeen. Hammasta purren pidin itteeni kasassa ja mun täytyis pitää siihen asti, et pääsen pois tästä asunnosta.

Vilkasin Matildaa, jonka olemus näytti yhtä heikolta kun miltä musta tuntu. Ainaki nii uskosin.
"I guess so...", huokasin, nousin ylös ja otin pari askelta eteisen suuntaan. Mua kiukutti, itketti, ärsytti ja pelotti.

Kiukutti kaikki se, mihin mun ja Matildan välillä tapahtuneet asiat oli eskaloitunu; tähän. Aikalisään.
Itketti, koska olin nii turhautunu omaan voimattomuuten tässä hetkessä. Siihen, et vaikka mitä olisin sanonu tai tehny, tilanne ei muuttuis parempaan.
Ärsytti miten mä olin voinu olla niin sokee kaikelle sille, mikä oli hiljalleen johtanu tähän. Oliks meillä oikeesti menny nii huonosti? Olinko tosissaan ollu niin sokee?

Pelotti, olisko tää tässä. Lopullisesti. Viimenen kerta, kun olisin tässä asunnossa. Viimenen kerta, kun sain kattoo Matildaa välittäen, ihaillen.

Rakastaen?

Mä halusin kattoo taakse pöydän luo jäänyttä naista, mut en voinu. En pystyny kiusaa itteeni sillä pienellä toivolla, et naisen silmissä vois näkyy toivoo. Jotain hyvää. Ettei tää olis lopullista. Mut en voinu.

Naisen kotioven kolahtaessa kiinni mun takana, sallin itteni hajota.