Kun helvetti uhkaa jäätyä

Olin vastannut Jonathanille viestillä. Klo 18. Siihen mennessä mä ehtisin seistä suihkussa puoli tuntia ja antaa kuuman veden polttaa ihoa. Halutessani ehtisin jatkaa valkkaripullon tuhoamista tai karata salaa Krouviin. Mulla oli aikaa pelata korttini kuten halusin ja nyt mä pitäisin käteni piilossa.

Mä yritin tosissani herättää sitä vihaa, joka mussa olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kiehua jatkuvalla syötöllä brunssista lähtien. Loukkaantuneisuus, turhautuminen, vitutus. Mä en tuntenut mitään niistä vieläkään ja epätoivon partaalla mä haaveilin jopa olevani surullinen. Mutten ollut sitäkään.

Kun kello lähestyi kuutta, istuuduin keittiön pöydän ääreen miettimään mitä sanoisin Jonathanille. Pisteliäs Matilda olisi kysynyt, monelta isoäiti tarvitsi lääkkeet seuraavan kerran, että voisi pitää ristikuulustelun ennen Jonathanin karkaamista paikalta. Siinä collegeissa, meikittömänä ja hiukset edelleen suihkun jäljiltä kosteina istuessani mussa ei kuitenkaan ollut mitään pisteliäisyyttä. Se huolestutti.

Kädet hieman vapisten seisoin Matildan oven takana viis yli kuus. Olin tapellu oman rohkeuteni kanssa ja ottanut sitä lopulta kurkusta kiinni ja pakottanu ryhdistäytymään. Mä ite olin ehottanu tapaamista (Gracen pakottamana, tietenkin) ja Matu oli antanu mulle kellonajan. Josta mä olin myöhässä.

Soitin kelloa, vaikka mulla oli vara-avain naisen asuntoon. Tää ei vaan vaikuttanu sellaselta hetkeltä, et olisin voinu omin lupineni astella kämppään ja saada lilaletin vieläkin ärsyytyneemmäks. Mut oikeestaan en ees tienny millä mielellä nainen olis...

Surullinen? Vihanen? Pettyny? Murhanhimoinen?

Pian ovi aukes mun edessä ja mun oli kohdattava Matilda.
"Hey..." hetken aikaa mietin, kumpaa kieltä oikein käyttäisin, mut ehkä sillä ei ollu niin isoo merkitystä just nyt. "Sorry I'm late... Couldn't find a vacant spot for the car."

Jonathan oli myöhässä ja sen kunniaksi mä olin seissyt hetken ovella avaamatta sitä. Osittain se oli myös johtunut siitä, etten mä ollut halunnut kohdata miestä niin ei-miltään tuntevana. Mä olisin halunnut olla jossain selkeässä mielentilassa, enkä saman seesteisen sumun piinaamana kuin ennen nyrkkeilyhetkeä Sarahin kanssa.

Nyökkäsin Jonathanille väsyneen tervehdyksen ja annoin miehen kertoa tekosyynsä - se tuntui olevan päivän teema. Seisoin hetken hievahtamatta oviaukon edessä, tajuten sitten väistää sen verran, että Jonathan pääsisi sisään. Tätä tilannetta ei ehkä tarvitsisi puida läpi koko naapuruston voimin.

Vajosin sohvalle istumaan odottaen, että Jonathan avaisi suunsa. Mulla ei ollut mitään sanottavaa, koska no, mä olin sanonut jo paljon. Ilmeisesti liian paljon. Rullasin päivällä käytyä keskustelua Gracen kanssa päässäni ja mietin, mikä oli saanut mut sanomaan ääneen asian, jota en ollut siihen mennessä myöntänyt itselleni. Sitten mä olin mennyt sanomaan sen vielä Jonathanille ja tässä sitä oltiin.

Hitaasti, kuin petoeläimen edestä, pujahdin peremmälle asuntoon. Kaikki näytti samalta. Miksei olisi. Paitsi Matilda. Apaattinen ulosanti ei sopinut naiselle yhtään. Ja olin varautunut kuulemaan kunniani. Sen sijaan toinen oli hiljaa. Kuin olisi ollut koomassa.

Matilda istahti sohvalle ja mä perässä, toiseen päähän totta kai. Koko asetelma tuntu tutulta, vaikka aihe olikin kokonaan eri luokkaa ja kastia.

Yritin kerätä ajatuksia kasaan ja muodostaa eka mielessäni edes jotenkin fiksun kuulosia lauseita. Kuitenki kaikki sanat tuntu menevän solmuun ja juuttuvan mun kurkkuun. Pitkästä aikaa mua ahdisti.

"I don't know what got into me... I just panicked...", möläytin lopulta. Paskin syy mihinkään ikinä, mut just nyt en parempaan pystyny. "I know that's no excuse, but it's all I can give to you..."

Varoen hapuilin naisen katsetta silmilläni, mut suoraan tyhjyyteen katoava katse ei tuntunut edes huomaavan mua.

Pyörittelin päässäni Sarahin nyrkkeilyvinkkejä ja mietin, voisiko siinä olla mulle uusi harrastus. Pystyin miltei unohtamaan Jonathanin läsnäolon uppotumalla muistoihin tunteesta, jonka nyrkkeilysäkin hakkaaminen oli mulle tuonut. Se oli ollut voimaannuttavaa ja niin fyysistä, että mun kaltainen masokisti syttyi.

"Niin tiedät", huomautin Jonathanin mutistua koottuja selityksiään ja lisättyään tekopyhästi tietävänsä, ettei selittelyillä ollut mitään virkaa - ettei panikointi ollut validi tekosyy juosta pois tilanteesta sen jälkeen, kun tunteistaan mielellään hiljaa jäävä tyttöystävä ujuttaa keskusteluun ne kolme kuuluisaa sanaa.

Tunsin Jonathanin katseen, mutta pidin omani ikkunassa. Mulla ei ollut mitään halua suoda miehelle helpotusta tässä tilanteessa, etenkin kun olin mukavuusalueeni ulkopuolella turtuneisuuteni vuoksi.

"Mä kävin tänään nyrkkeilemässä. Sarah antoi pari hyvää vinkkiä", virkoin tuntien pientä nautintoa siitä, että onnistuin vahingossa kuulostamaan niin mielipuolisen tyyneltä.

Sarah? Mistä lähtien kaksikko oli alkanut viettää aikaa yhdessä? En ollut kuullut Matun edes puhuvan brunetesta. Kyseessä oli pakko olla joku tuore tuttavuus.

Lilaletti onnistu hetkeks kääntää mun ajatukset pois siitä, miks mä olin täällä just nyt. Perkele.
"Glad to hear." En tiennyt yhtään, enkä osannut arvata, mistä vinkeistä olisi kyse, mutten välttämättä halunnut edes tietää. "Are they any good ?"

Mä halusin palavasti siirtyä siihen keskustelun kohtaan, jossa me voitas oikeesti käydä läpi se, mitä aikasemmin tapahtu, mut en uskaltanu koettaa onneeni. Jo se oli mulle voitto, et istuin Matildan luona ja nainen puhu mulle.

Joten nyt mentiin ärrätädin ehdoilla.

Olin antanut Jonathanille mahdollisuuden osoittaa selkärankaa ja ohjata keskustelu niille raiteille, joille sen olisi pitänyt meidän suhteen jatkon kannalta luiskahtaa, mutta mies oli valinnut helpomman vaihtoehdon. Niinpä mä pidin taas hetken mietintätauon.

"Niistä oli paljon hyötyä", vastasin lopulta, kun olin fiilistellyt parhaita osumiani ja Sarahin opettamaa puolustautumista. "Nyt mä tiedän tasan, mitä tehdä, jos joku uhkaa mua."
Mun ääneeni oli luikerrellut viileys joka toivottavasti alleviivasi vastaustani. Muistin, mitä olin sanonut Sarahille lähtiessäni ja yritin ammentaa sitä itsevarmuuden puuskaa takaisin.

Mun pääni ei ollut tänä iltana pölkyllä.

...jos joku uhkaa mua

Vooooe paska. Mä näin sieluni silmin, kuinka mut nyljettäis elävältä ja kaikki maailman naiset kävis tanssimassa mun ruhon päällä, kunnes olisin littana ku pannukakku. Sitä mä en toivonut. En ees pahimmalle viholliselleni.

Vaikkei aihepiiri ollu mikään mielliyttävin, Matilda kuulosti taas itseltään. Viileä sävy naisen äänessä oli tuttu, muttei juuri tässä tilanteessa turvallinen.
"Do you consider me as a threat ?" utelin varoen.

Pahimmassa tapauksessa mä olisin paikkailemassa omia kasvojani tänään loppuillasta. Parhaimmassa tapauksessa me ollaan saatu ees jotai tolkkua tähän tilanteeseen.

"Do you consider me as a threat?"

No sä löit mua, ei kai siinä mitään sen uhkaavampaa. Sekunnin sadasosan ajan mä kuulin itseni sylkäisemässä ne sanat suustani, mutta mun suuni pysyi kiinni.

"Minä helvetin edustusvaimona sä mua pidät?" kysyin aito kiinnostuneisuus viileyden alta kuultaen. "Että mä pysyisin sun kanssa pelosta?"
Mä olin nyrkkeillyt itselleni. Pikakurssi itsepuolustukseen oli vain ollut hyödyllinen ja mielenkiintoinen lisä.

Edustusvaimo. Edustustyttöystävä. Sellainen varmaan leperteli r-tunnustuksia pitkin päivää miehelle, joka jätti vastaamatta niihin. Ja mieluiten poistui paikalta.
"Mä en edes kertonut Gracelle mitä sä teit sinä iltana Murronmaalla", lisäsin ääni tukahtuneempana.

Edustusvaimo? Ehei, nyt naikkonen oli ihan hakoteillä. Matilda ei todellakaan ollu mulle mikään esine tai asia, jota esittelin muille ylpeänä. Ehei!

"I did."

Mä olin saanu kuulla kunniani Nanalta jätettyäni viestin Matildan vastaajaan. Mua oltiin sätitty, annettu luunappi ja toruttu maan rakoon. Mä tiesin tehneeni sinä iltana väärin, mut me oltiin ainakin mun mielestä sovittu se lilaletin kanssa? Eikö?

"She said, that she can't understand how you can feel that after what happened in that bar." Olin kääntäny katseeni pois Matildasta, enkä uskaltanu kohtaa sitä just nyt. Siispä tyydyin tuijottelemaan käsiäni.

Jos mä olisin ollut piirroshahmo, mun suu olisi auennut hämmästyksestä ja leuka pudonnut lattiaan - Jonathan oli tehnyt mitä?
Mutta koska mä olin Matilda Tammilehto, joka ei sillä kyseisellä hetkellä olisi jäädyttänyt edes Siperiaa, jatkoin tuijottamista tyhjyyteen ja annoin Jonathanin jatkaa.

Gracen ajatukset eivät poikenneet paljon omistani: en ymmärtänyt itseäni monessakaan asiassa. En siinä, kuinka olin antanut Murronmaan tapahtumat anteeksi ja antanut sen päälle Jonathanin hylätä mut päivällä. Enkä siinä, että olin mennyt jostain kohtaa rikki, koska kaikki terävät ajatukset ja sanankäänteet vahvoista tunteista puhumattakaan olivat kadonneet musta. Mä olin vain varjo itsestäni, enkä tiennyt sille syytä.

"En mä käsitä sitä itsekään", tyydyin vastaamaan.

Ne viis sanaa kuulosti jotenkin lohduttomilta naisen suusta ja taistelin vastaan halua ottaa nainen mun syliin. Jos nyt yrittäsin sitä, varmaankin saisin nenilleni. Tiiä mitä kaikkea Sarah oli Matulle neuvonu.

"I guess that's why I panicked... I always thought I was the one to say it first, loud and clear...", ja niinhän mä olin meinannu tehä, useemman kerran. "But I don't have any idea, why I reacted like that... Maybe I wasn't expecting to hear that from you..."

Vasta sitten, ku olin saanu koko lauseen sanottuu meijän välille, tajusin miten väärältä se saatto kuulostaa. Voooooi paska. Nyt viimestään saisin kuulla Matildalta, mitä mieltä se musta aidosti oli.

Mun teki mieli hakata päätä seinään Jonathanin takia. Kuka helkkari olisi aikuisten oikeasti odottanutkaan, että meistä kahdesta mä sanoisin sen? Korjaan, sanoisi r-sanan englanniksi hän-muodossa. Minä r-sana häntä. Minä, joka olin epäillyt sitoutumista suhteeseen ja joka olin perunut yhteenmuuttotoiveet. Minä, joka olin meistä kahdesta se vähemmän positiivisia ajatuksia muiden mielissä herättävä ja rakastettava persoona.

"Ehkä mun ei olis pitänyt sanoa sitä", totesin, kun miehen sanat alkoivat kuulostaa siltä, ettei se olisi halunnut kuulla asiasta. Eikä mulla tätä menoa olisi Jonathanille enää mitään sanottavaa.

Matilda ei voinu tarkottaa sitä, eihän? Oliko ärrätäti tullut toisiin aatoksiin meijän suhteen? Ei helvetti. Tässäkö tää oli? Kaikki mitä oltiin käyty läpi, menis ku viemäristä alas mun pelkuruuden takia? C'moon!

"Mut tunneks sä nii mua kohtaan ? Enää...", viimenen sana oli ku kuiskaus. Se pieni muistutus siitä, miten helvetisti koko tilanne oli muuttunut vain tuntien kuluessa.

Toisaalta, mä olin tullu siihen tulokseen, et meijän kahen välillä oikeestaan kaikki oli mahollista. Mut en ikinä uskonu Matildan olevan eka, joka tunnustaa sen. Selkeästi ääneen suomen kielellä. Tai no englanniksi.

Leikittelin ajatuksella, jossa mun elämä jatkuisi ilman Jonathania. Käytännössä se ei olisi mahdollista, koska mies oli Auburnin tallimestari ja työn lisäksi Eelan varsa sitoisi punapään talliin. Olisinko mä onnellinen tuntiessani inhoa aina Jonathaniin törmätessäni? Vai täyttäisikö mut vain katkeruus siitä, että olin päättänyt suhteen?

Jonathan empi.
"Luuletko sä ihan oikeasti, että mä sanoisin niin huvin vuoksi?" kysyin. Käänsin katseeni Jonathaniin yrittäen lukea miehen kasvoilta, oliko se kysynyt kysymyksen tosissaan. Ilmeisesti oli, koska mies oli yksi iso kysymysmerkki. Mä en käsittänyt, miten kevytkenkäisenä se mua piti.

"Katoaako sellainen tunne koskaan", mumahdin puoliääneen vilkaisten taas ikkunaa. Ulkona oli alkanut sataa ja pisarat kimmelsivät ikkunassa hämärtyvää iltaa vasten.

Matilda ei ollut tajunnut mun kysymystä, kuten sen olin tarkottanu. En kuitenkaa halunnu tarkertuu siihen. Pelissä oli paljon muutaki.

Naisen kasvoilta ei erottanu oikeestaan mitään tunnetilaa. Puoliääneen sanottu kysymys ei odottanut vastausta.

Ja mä halusin tuntee naisen kosketuksen. Varoen hivuttauduin lähemmäs Matildaa. Koko ajan kuitenki olin varuillani, sillä en tienny saisinko turpaan vai ystävällisemmän kosketuksen.
"Jos pystysin, muuttasin mun tekemisiä siel majatalol. Ja tiiän ettei jossittelu auta, ei koskaan, mut...", nielasin loput lauseesta.

Mä halusin sanoo ne sanat. Heti. Mut en voinu. Jokasella yrittämällä ne takertu mun kurkkuun. Mä pidin Matildasta. Paljon. Mä rak...

Fuck.

Jonathan liikahti lähemmäs, mä en reagoinut. Jonathan avasi suunsa, mä huomasin kuluneella parketilla pienen kiven. Sen oli täytynyt kantautua sisälle mun lenkkareiden mukana ja mä vastustin halua hypätä sen päälle kokeillakseni, olinko edelleen kykeneväinen tuntemaan kipua.

"Muuttaisit?" toistin havahduttuani punapään sanoihin. Mun mieli harhaili ja mun oli vaikea keskittyä mihinkään, vaikken edelleenkään osannut reagoida kunnolla oikein mihinkään.

"Mitä muutettavaa niissä olisi? Sun reaktio kiteytti suunnilleen kaiken."
Sanat tulivat ulos mun suusta niin, etten mä ollut hetkeen edes varma, olinko sanonut ne ääneen vai vain mielessäni. Mä aloin hiljalleen hyväksyä sen tosiasian, etten mä saanut vastakaikua. Että mä olin mennyt lopullisesti pilalle mitä ihmissuhteisiin tuli ja ettei Jonathan Raynott rakastanut minua.

Halusin koskettaa Matildaa. Tää vois olla viimenen kerta ku pääsisin näin lähelle toista. Aloin tosissani pelkää meijän tarinan loppumista. Pystyin mielessäni kuulemaan naisen pyytävän mun lähtee ja kuinka kaikki olis siinä.

"Usko mua, mä haluun kertoo sulle kaiken ! Hakee sulle kuun taivaalta ja näyttää, et mä...", viimeset sanat juuttu taas mun kurkkuun. Miten oli niin vaikeeta yht äkkiä sanoo ne?

"Mä... arvostan, ihailen ja pidän susta ihan älyttömästi ! Matilda mä jumaloin sua...", ykskään niistä sanoista ei ollut se, mitä nainen todennäköisesti odotti multa.

Tunsin epätoivon ottavan musta otteen. Halusin lähtee, mut samalla myös jäädä. Halusin sanoo kaiken ääneen, mut en pystyny.

Matilda mä jumaloin sua.

Olin varma, että jokainen nainen halusi jossain vaiheessa kuulla vastaavaa. Ylistyssanoja, jotka pönkittivät itseluottamusta ja tunnetta, että oli todella saanut miehen pauloihinsa.

Mutta mulle se lause oli pelkkää sananhelinää siinä hetkessä, kun mä odotin niitä muutamaa sanaa, joiden varaan mä laskin kaiken.

Olisiko mun pitänyt vastata jotain? Eihän Jonathankaan ollut vastannut mulle mitään, kun olin viimeksi puhunut syvällisemmin. Se kirpaisi ja mä tunsin pienen pilkahduksen tunnelin päässä - mun tuntoaistini oli heräämässä.

Tuijotin ikkunaa, jota sade pieksi sinnikkäästi. Kuvittelin hakkaavani nyrkkeilysäkkiä samaan rytmiin. Muistelin iholla kiirivää sähköä ja energiaa, jota adrenaliini pumppasi vereen. Mä halusin taas tuntea olevani elossa.

"Se ei riitä, eihän?" kysyin.

Se ei riitä, eihän?

Matilda ei vieläkään saanu haluamaansa, enkä mä tiiä pystyinkö just nyt antaa sitä naiselle. Huokasin syvään ja laskin katseen käsiini. Käsien vapina ei ollu kadonnu mihinkään. Puristin kädet nyrkkiin ja hengitin syvään sulkien silmät.

"Jos mä en voi antaa sulle mitä sä haluut, mitä tapahtuu seuraavaks ?"

Mä en olis halunnu kysyy sitä ääneen, koska pelkäsin kaiken murenevan kuin karrelle palanut ja hiiltynyt puu. Se sotkis kaiken, häviten ite atomeiks. Siltä tää tilanne tuntu.

Sade piiskas ikkunaa ja salaman välähys toi sekunnin murto-osaks valoo pimeeseen syysiltaan. Jyrinä täytti hiljasen ja tyhjän tilan naisen asunnossa.

Jonathanin vastaus ei ollut sitä mitä olin ajatellut tai toivonut. Se oli se absoluuttinen nollapiste, jossa mun henkilökohtainen helvettini jäätyi.

Rakastaa, ei rakasta. Mä muistin Miskan kertomassa, kuinka se rakasti mua. Mä olin vastannut sille samoin, vaikka sillä hetkellä mä olin vain toivonut tuntevani niin. Vasta jälkikäteen mä olin tajunnut, etten mä ollut koskaan rakastanut sitä oikeasti.

Mä muistin Sarahin kertomassa, nainen olisi vastaavassa tilanteessa antanut vielä yhden tilaisuuden ennen kuin helvetti olisi irti. Olin ihaillut naisen silmiin syttynyttä liekkiä ja turtuneisuuteni keskellä halunnut ottaa osan siitä mukaani.

Mä tarvitsin mun omaa liekkiä, mutta se oli auttamattoman sammunut. Se oli Jonathanin syytä.

Jonathanin syytä. Jotain kuohahti mun sisällä ja mun oli taas helpompi hengittää. Mä tiesin vastauksen Jonathanin kysymykseen.

"Mä lupasin itselleni, että sä saat yhden mahdollisuuden."

Mä olin pudonnu kärryiltä. Totaalisesti. Mahdollisuuden mihin? Sanoo ne sanat, joita en pystyny? Tehdä jotain, mitä en tajunnu? Miks kaiken piti olla näin vaikeeta? Miks ihmissuhteiden piti olla vaikeita?

"Mihin ?"

Rukoilin, anelin ja toivoin, ettei vastaus ollu se mitä pelkäsin. Etten mä joutus taas siihen tilanteeseen, et jäätysin täysin. En pystyis puhumaan tai tekee mitään.

Mä halusin ymmärtää Matildan ajatuksen juoksua, mut en pysyny mukana. Nostin katseen vihdoin naiseen ja etin vastauksia tämän silmistä. Oliko tää viimenen hetki ennen lopun alkua?

Niin. Mihin?

En mä voinut vaatia Jonathania sanomaan mitään mitä se ei halunnut. Tai mitä se ei tuntenut. Enhän mä jumalauta tiennyt itsekään mitä mä sanoin tai tunsin.

"Mun vakuuttamiseen", vastasin mietteliäänä. Niinkö? Vakuuttamiseen? Mies oli juuri kertonut hakevansa mulle kuun taivaalta. Kuka vaati sellaisen jälkeen lisää vakuuttelua?

"Mä en vaan halua joutua enää siihen tilanteeseen, jossa mä sanon jotain sellaista ja sä lähdet pois", virkoin hitaasti, ääni tasaisena. Lopuksi käänsin katseeni Jonathaniin eikä mun ollut enää vaikea katsoa miestä silmiin.

Mä en halunnut että Jonathan lähtisi pois, mutten myöskään enää halunnut turtua uudestaan.

Mitä nainen vielä tartti uskoakseen, etten mä leikkinyt sen kanssa mitään peliä? Olin paljastanu ittestäni enemmän Matildalle ku kenellekään muulle, ja mun pitäis vakuuttaa nainen? Miten?

Vaan eipä Matildan puheenvuoro vielä ollu ohi. Me molemmat oltiin paettu paikalta kerran jos toisenkin. Olin yrittäny oppii siitä tavasta pois. Mut tän päivänen oli yllättäny mut täysin.

"Se aikasempi vaan yllätti mut ihan täysin... En mä voinu tietää et tunnet... Tunsit niin...", mun äänestä oli kadonnu kaikki voima ja rohkeus. Enkä pystyny kohtaa naisen katsetta niin heikkona.

Olin väsyny ja uupunu kaikesta. Eikö elämää voi laittaa pauselle?

Yllätti? Etten mä voinut tuntea niin? Mikä sydämetön paskiainen mä olevinaan olin?

Tunsin mun mielen vetäytyvän taas kuoreensa. Koko mun keho jähmettyi niille sijoilleen enkä mä halunnut Jonathanin huomaavan sitä. Tuijotin tiiviisti ikkunaa, jota koristavat vesipisarat olivat triplaantuneet.

"Okei", totesin lopulta kuin olisin ratkaissut jonkun perkeleen sudokun enkä suhtautumistani siihen, että Jonathan oli torjunut mun rakkaudentunnustukseni. "Annetaan olla. Mä en tarkoittanut sitä. Parempi?"

Tuijotin edelleen poispäin ja tiesin, että Jonathan pystyi näkemään mun leukaperien kiristyvän. Mutta ainakaan sen ei tarvinnut enää väittää, ettei se muka tiennyt mitä mä tunsin.