Unknown part 2

29.8.2018 Matildan asunnolla @Jonathan R. kanssa

Havahduin hereille hätkähtäen. Parin piinaavan sekunnin ajan muistin kaiken paskan eiliseltä: majatalon, nyrkkeillessä koetun tunnemyllerryksen ja Jonathanin saapumisen mun asunnolleni. Mä olin oikeasti luullut, että me oltiin done. Pessimisti ei ehkä pety, mutta eilen olisi meinannut hyytyä optimistikin.

Makasin vielä hetken aloillani poski tyynyä vasten ja mietin elämääni viimeisen viikon ajalta. Oliko se ollut sellaista, kun mä halusin? Olin ollut paljon ilman Jonathania ja eilen se oli tuntunut silti liialta. Jokin siinä ajassa oli kuitenkin saanut mut tajuamaan, että mä saatoin olla ra-

"Huomenta", mumahdin yön käheyttämällä äänellä, kun kuulin väsyneen murahduksen selkäni takaa. Jonathan oli jäänyt yöksi, koska tilanteen eskaloiduttua siihen, että olin esitellyt Jonathanille nyrkkiäni ja karjunut miehelle sydämeni kyllyydestä, aselepo oli herättänyt molemmissa läheisyydenkaipuuta.

Käännyin hitaasti toiselle kyljelleni ja perhoset lehahtivat lentoon vatsassani. Ihan kuin olisin jakanut sängyn ensimmäistä kertaa koskaan miehen kanssa, vaikka viime yö olikin mennyt vain nukkumiseen.

Mun yö oli pitkästä aikaa ollut levoton. Heräilin vähän väliä ja kävin uudestaan ja uudestaan mielessäni edellisen päivän tapahtumia. Matilda oli sanonu rakastavansa mua, olin paennu tilanteesta pelkurin tavoin ja ottanu myöhemmin illalla lisää huutoa vastaan. Ja melkin nyrkin. Vain melkein, koska Matilda oli päättäny niin.

Makasin selälläni Matildan sängyssä. Jotenkin olin saanu majottaa itteni asuntoon. Alkuun ajattelin pääseväni sohvalle punkkaamaan, mut kuten aina, Matilda yllätti mut.

"Morning", vastasin toiselle. Matu käänty muhun päin ja pysy hiljaa. Jos multa kysyttiin, ilmapiiri meijän yllä ei ollu sama kuin aikasemmin yhessä vietetyn yön jälkeen, vaikkei mitään nukkumista ihmeellisempää tapahtunut.

Nousin istumaan ja haroin hiuksiani. Katsahdin naista mun vierellä ja puolittainen hymy nous mun huulille. Vieläkö me jatkettais illalla alotettua paskamyrskyä? Kestikö aselepo vain yön yli?

Nousin ylös sängyltä ja vedin farkut lattialta jalkaani. Taskuissa oli liian monesti ruttaantunut tupakka-aski, mutta sen sisältö oli pysynyt jotenkin ehjänä. Otin askista yhden tupakan ja laitoin sen huulieni väliin. Astelin ranskalaisen parvekkeen ovelle ja avasin sen.

Nojasin valkoiseksi maalattuun metallikehikkoon heti oven takana. Kevyt syystuuli leijui ilmassa. Ukkosesta ei ollut tietoakaan.

Jonathanin katsominen oli rauhoittavaa, koska mä olin ajatellut, ettei se olisi mulle enää tänä aamuna millään tasolla miellyttävää. Seesteisyys oli palannut, mutta nyt se oli vain hyvä asia - näin mä halusinkin sen tuntea.

Se seesteisyys katkesi Jonathanin noustua ylös. Mä en olisi halunnut poistua peiton alta, mutta kun mies veti housut jalkaansa ja rymysi aamuröökilleen mäkin hivuttauduin ylös. Nappasin kaapista pitsireunaisen silkkiyöpaidan, jonka olin löytänyt vaatevarastojeni perältä viime viikolla. Siitä lähtien mä olin hengannut siinä niin pitkään, kunnes oli pakko pukea päälleen jotain lämpimämpää.

Latasin kahvinkeitintä ajatuksiini vaipuneena. Entä nyt, kun pahin sota oli selätetty? Tilanne ei ollut vieläkään neutralisoitunut, ei lähellekään. Mun ja Jonathanin välille oli ilmaantunut varovaista jähmeyttä, jonka halusin korvata helpolla läheisyydellä.

"Laitoin kahvin tulemaan", hymähdin makuuhuoneen suuntaan.

Heräsin ajatuksista tupakan polttaessa melkein mun näpit. Vilkasin taakse, ja hämmennyin nähdessäni tyhjän sängyn. En ollut kuullut naisen lähtevän mihinkään. Neppasin tupakan kadulle ja kuulin Matildan äänen keittiön suunnasta.

Laitoin oven kiinni ja otin lattialta sängyn vierestä vielä harmaan t-paitani päälle. Astelin yhdistettyyn keittiöolkkariin ja istutin itseni pöydän ääreen tuolille. Nojasin pöytää vasten ja seurasin Matildan touhuja.

"Did you sleep well ?" Halusin täyttää meijän välisen hiljasuuden edes jollain, vaikka se olis ollu joku turha ja itsestään selvä kysymys. Oli se tyhjää parempi.

Jonathan ilmestyi keittiöön täysissä pukeissa ja mä tunsin oloni alastomaksi. Normaalisti olisin tuntenut oloni silti itsevarmaksi ja no, haluttavaksi, mutta nyt mun oli vaikea pitää katsettani Jonathanin silmissä paria sekuntia kauempaa.

"Mmmh, ihan", vastasin rehellisesti. Olin joutunut odottamaan unta, koska en ollut kehdannut pyöriä niin paljoa kuin nukahtaminen olisi vaatinut, mutta lopulta olin nukkunut yhtä soittoa aamuun asti.
"Sä?" kysyin pakottaen katseeni Jonathaniin.

"Nope", vastasin nopeesti Matildan kysymykseen. Hyvä, et sentään toinen meistä oli saanu nukuttua.

Matilda tuntu välttelevän katsekontaktia mun kanssa. Hierskö edelleen joku tai jotkut asiat edellisillasta? Yhä enemmän tuntu siltä, et aselepo oli väliaikanen ja minä hetkenä hyvänsä uus sota vois alkaa.

Naputtelin pöydän pintaa saadakseni asuntoon edes jotain ääntä. Seuraavana kuulin puhelimen soivan. Tunnistin oman soittoääneni ja palasin makuuhuoneeseen hakemaan luuria.

Grace yritti soittaa. Vastasin naiselle ja yritin kuulostaa pirteämmältä kuin todellisuudessa olin.
"Yeah yeah, everything's fine... -- Don't worry. -- I'll call you when I get there, okay? -- Bye."

Puhelimen soittoääni katkaisi keskustelun, joka oli hiipumassa muutoinkin sammuksiin. Manasin itseäni hiljaa mielessäni ja jäin tuijottamaan Moccamasterin viimeisiä keittotuokioita kuin olisin tuijotuksellani voinut nopeuttaa kahvin tippumista.

Kuuntelin Jonathanin sanoja puolella korvalla, nostellen pöytään aamupalatarvikkeita. Lopuksi kaadoin molempien kuppeihin kahvia, koska mies ei ilmeisesti ollut ainakaan vielä katoamassa paikalta.

"Onko sulla kiire?" huikkasin. "Kaadoin sulle kyllä kahvia jo."

Palasin keittiöön ja kahvin tuoksu leijaili huoneessa. Jospa se piristäis meitä molempia edes sen verran, et pystyttäis pitää yllä ees jonkinlaista keskustelua. Oli se kuinka kiusallista ja vaivaannuttavaa tahansa.

"Thanks...", vastasin ja istuuduin samalle penkille, josta äsken olin noussut ylös. Matilda oli lapannut myös kiinteämpää aamiaista pöydälle, mutten yhtään tuntenut itseäni nälkäiseksi. Kahvi saisi riittää.

"I promised to Grace, that I'll take her to Kytömäki and Murronmaa later today...", mutisin hörpättyäni kahvia mukista. Kuuma neste poltteli kieltä, mutten antanut sen häiritä.

Huokaisin syvään, ennen kuin Jonathan palasi keittiöön. Kaipasin sitä kepeää, kiusoittelevaa keskustelua, jota me oltiin voitu käydä ennen kaiken tämän paskan alkua. Mistä se oli oikeastaan edes ensimmäisen kerran alkanut?

Nopea vilkaisu Jonathaniin ja mä en halunnut muistella missä me oltiin menty metsään. Se vaivaantuneisuus, joka miehestä huokui oli hälyyttävää, koska mä en yleisesti sietänyt sitä. En mä halunnut olla sellaisten ihmisten lähellä, jotka olivat kiusaantuneita mun seurassani.

"Jonathan", mumahdin kurottautuen sipaisemaan miehen kahvikupin ympärille kietoutuneita sormia. "Mä puhun suomea. Säkin osaat sitä."
Se oli tarkoitettu keventämään tunnelmaa, ja siksi mä hymyilin urheasti perään.

Mun sydän jätti kirjaimellisesti lyönnin välistä Matildan koskettaessa mun kättä. Milloin kaikesta tästä oli tullu niin vaikeaa. Saisko tästä enää mitenkään mitään normaalin kaltaista aikaseks?

"I kn... Krhm. Mä tiiän...", huokaisin ja vilkaisin nopeasti Matildan silmiä. Kirkkaat kuten aina ja katse läpitunkeva. Rohkea.

Suora...
- Miksi sä puhut mulle kuin idiootille?

Varma...
- En mä olisi halunnut rakastua...

Otin uuden suullisen kahvista ja tappelin polttavan tunteen aiheuttamaa epämiellyttävää tuntoa vastaan.

Mä sain vastauksen suomeksi, mutta se ei juuri vakuuttanut - Jonathan ei ollut rentoutunut tippaakaan.
"Et sä tiedä", irvistin huvittuneesti. "Ja tottakai sä saat puhua millä kielellä haluat."

Olisin halunnut saada Jonathanin tuntemaan samaa tyyneyttä, johon mä olin jo eilen alkanut turhautua. Omalla tavallaan se oli ollut opettavaista, koska tuntui, että näin asiat uudesta perspektiivistä. Muutoin mä olisin jo repinyt henkisesti hiuksia päästäni, kun aamu oli jo tässä vaiheessa näin kankeaa.

Mun kahvikuppini tyhjentyi nopeasti. Nousin santsaamaan lisää, jääden nojaamaan tiskipöytään. Keittiön pikkuikkuna oli jäänyt yöksi auki ja mun ihoni oli kananlihalla vedosta, jolta silkkimekko ei suojannut. Se loppui polven yläpuolelle ja ohuet spagettiolkaimet jättivät ylävartalon paljaaksi. Mutta mä tykkäsin, miten rauhalliselta nude väritys näytti mun hiusten kanssa ja yritin totutella väriin voidakseni harkita ostavani jotain samansävyistä syksyksi. Värähdys vavahdutti mun kehoani, kun hörppäsin tuoretta kahvia katsellen Jonathania kupin takaa.

Matilda nous pöydän äärestä kaatamaan itelleen lisää kahvia. Mulla oli paljon aikaa kattoo naisen vartaloo ja muistella kaikkii niitä hetkiä, kun olin saanu hukuttaa mielen ja kaiken itestäni Matildaan. Keskittyy naisen läsnäoloon ja lämpöön.

Miksen mä nyt voinu tehä niin? Mikä mua muka esti?
- Mä ite.

Kattoessani uudestaan naista kohti, tutut silmät oli kiinnittyny taas muhun. Keräsin kaiken rohkeuteni, mitä vaan oli jäljellä ja toistin eilisen pahimman lauseen, jota en ollu saanu mielestäni.

"Sanoit, ettet olis halunnu rakastuu."

Pidin katseen Matildassa. Halusin nähä jokasen tunteen ja ajatuksen naisen silmistä. Samalla tunsin, kuinka mun muka rauhallinen olemus alko rakoilee.

Ainoa, mitä mä en jälkikäteen osannut arvostaa eilisessä feng shuissani, oli ylenpalttine puhuminen. Olihan se ollut mukava voida pukea ajatukset sanoiksi ja saada ulosannista keskivertotason puhujaa parempaa, mutta kun lauseet alkoivat olla ristiriidassa keskenään, sekoitti niin oman kuin juttuseuralaisensakin pään aika taitavasti.

Tuijotin Jonathania hetken katuen oikeastaan jokaista sanaa jonka olin illalla sanonut. Ilman sitä yhtä sanaa brunssilla olisi myös voitu välttyä selkkauksilta.
"Mä en ole romantikko. Viimeks kun niin kävi - tai mä luulin käyneen - se oli pelkkä katastrofi", vastasin tyynesti. Se tuntui aikuismaiselta ja keskusteleminen vähensi koko ajan kiusallisuutta asunnossani.

"Ja katso missä tilanteessa me nyt ollaan", naurahdin väsyneesti.

Tyyneys naisen äänessä yllätti mut. Olin odottanu vähintäänkin puolia siitä energiasta, joka naisesta eilen huokui.

"Mun mielestä vielä ihan hyvässä. Kummallakaan ei oo mustaa silmää ja edelleen puhutaan toisillemme", vastasin lähes yhtä tyynesti, vaikka mua satutti kuulla Matun vertaavan tunteitaan mua kohtaan siihen, miten asiat meni tämän entisen kanssa.

"Aiotko kieltää iteltäs koko elämäs ajaks onnellisuuden ja rakkauden, koska aikasempi kerta nyt vaan sattu menee vituiks ?"

Kallistin päätäni yrittäen päättää, pidinkö mä Jonathanin tavasta kuulustella mua sillä elämänkokemuksen määrällä.

"Aiotko sä koskaan lopettaa kyselyä ja miettiä mitä sä itse voisit tehdä tän eteen?" heitin takaisin, vähän piikikkäämmin kuin olin tarkoittunut. Pettymyksen täytyi välähtää mun silmissä, kun en ollutkaan hillinnyt kieltäni.

"Jonathan, mun elämässä ei ole vuosiin ollut ihmistä joka olis rakastanut mua täysin pyyteettömästi. Ei äidin kuoleman jälkeen. Sori jos mä olen varovainen mitä siihen tunteeseen tulee."

"En mä arvostele sun tapaa tuntee eri asioita. En tietenkään", sanoin anteeksipyytävään sävyyn. En kyl tiiä, mitä muutakaan olisin tarkottanu aikasemmalla kommentillani.

Matilda oli hieman vanhempi kuin mä, joten nainen oli ehtinyt myös käydä näitä juttuja läpi, ennen ku ite tiesin paremmin.
"Ainoo, joka on pettäny mun luoton on faija... Mut tiiän, ettet sä tekis niin. Ikinä. Siks en kai osaa olla varovainen näiden juttujen kanssa..."

Päästin irti kahvikupista ja nojasin tuolin selkänojaa vasten. Hengitin syvään ja tutkin Matildan kasvonpiirteitä. Pian laskin katseen syliini ja huokaisin.
"Mun pitäs varmaan koht mennä..."

Mun oli vaikea suhtautua niin syvälliseen ja pohdiskelevaan Jonathaniin. Vaikka mies osasi olla myös täysi tohelo, mulla oli omalla tavallaan ikävä sitä huoletonta ärräpoikaa, joka virnuili kuin idiootti ja jota saattoi suudella milloin halusi.

Jonathan puhui luottamuksesta, katseli mua hetken ja sanoi sitten juuri ne sanat, joita olin kauhulla odottanut. Miten jatkaa entuudestaan vaikeasta tilanteesta, jos ilma ei ehtinyt puhdistua välissä.

"Ei, odota", ähkäisin laskien kahvikupin tiskipöydälle. "Et sä voi lähteä nyt kun asiat on näin."
Astuin lähemmäs, mutta en halunnut kiskoa Jonathania ylös tuoliltaan väkisin kohtaamaan mut.

Ensimmäisen ei-sanan kohdalla nostin katseen nopeasti takaisin Matildaan. Mä en vapaaehtosesti jättäis asioita tällaseen tilaan, mut mun isoäiti oli tullu Englannista asti tapaamaan mua ja Thomasta, joten olis ihan reiluu myös viettää aikaa vanhan rouvan kanssa.

"Mä lupasin Gracelle. Mut...", mietin hetken aikaa, mahdollisuuksia jatkaa tilannetta. Oltiin menossa naapurikuntiin. Ei sen pidemmälle. "Tuu mukaan."

Jos Matilda suostuis lähtee, kiertäsin sen kirotun baarin mahollisimman kaukaa. Vaikken vois muuttaa menneitä, voisin olla ainakin muistuttamatta siitä tahallani.

"Usko mua, mä en haluis lähtee... Grace tuli Suomeen mun ja Thomaksen takia, joten...", kyllä Matu ties mistä mä puhuin. Sen oli pakko.

Mä olin ajatellut edes jään rikkovaa halausta, mutta ilmeisesti Jonathan halusi jotain pitkäkestoisempaa muutosta. Nyökkäsin hämmentyneenä, vilkaisin kelloa ja sitten taas miestä.

"Okei. Anna mulle kymmenen minuuttia."

Kymmenessä minuutissa mä ehdin vetää päälleni mustat farkut ja Leviksen valkoisen t-paidan, pestä hampaat, asetella hiukset niin kuriin kuin se oli mulla mahdollista ja sipaista vähän meikkiä herättämään kasvoni henkiin.

"Valmis", hymähdin sujauttaen kotiavaimet nahkatakin taskuun. Sipaisin taas ohimennen Jonathanin kättä haluten muistuttaa miestä siitä, että mua sai, mua piti koskettaa.

Istuttiin autossa kohti Kytömäkeä. Mä ajoin, Grace mun vieressä ja Matilda naisen takana. Välillä sain kiinni Matildan katseesta taustapeilin kautta. Mua harmitti se, mihin meijän aamu oli jääny. Kuitenki halusin pitää lupaukseni Nanalle.

"So, how was your morning ?" Grace kysyi varoen.
"Different", vastasin samalla kun yritin änkeä isoa autoa ahtaaseen väliin kahvilan eteen. Grace tarvitsi saada jotain syötyä ennen päivälääkkeitään. Rouvan mielestä hössötin, mut jonkun piti huolehtia.

Ajomatkan aikana mulla oli paljon aikaa miettiä, ehkä liikaakin. Yritin päästä kiinni turtumukseen sen sijaan, että olisin pyöritellyt eilisen tapahtumia päässäni ja yrittänyt etsiä järkevää tapaa karistaa huonot vibat harteilta, mutta ilmeisesti se tila ei ollut mun hallittavissani.

Ensimmäinen pysäkki oli kahvila ja se kirvoitti - tottakai - muistot brunssilta. Yritin pitää itseni toiveikkaana sen suhteen, että tämä voisi olla meille uusi alku. Jos siis uskoi sellaisiin.

"Here", mumahdin ehdittyäni pöytään ensimmäisenä, viittoen Jonathanin isoäitiä istumaan viereeni. Vedin tuolin esiin pöydän alta koska vaikka Grace olisi kyennyt siihen itsekin, halusin olla kohtelias. En siksi, että nainen oli nimenomaan Jonathanin isoäiti, vaan siksi, että mä kunnioitin naista. Se tuli selkärangasta. Vilkaisin Jonathania, joka seurasi meitä pöytään tarjottimen kanssa ja väläytin miehelle nopean hymyn.

"Thank you, dear", oli viimenen mitä kaksikon keskustelua kuulin suunnatessani tiskille tekemään tilausta.
"Listen, darling, he may not know it yet, but he loves you", Grace sanoi.

Palatessa puolittainen hymy oli paras mihin pystyin vastauksena Matildan hymyyn. Grace huomas ihan varmasti mun ja Matildan hiljaset välit ja sain liian usein sopikaa jo -katseen naiselta.

Laskin tarjottimen pöydälle, kaksi kahvia, tee sekä kolme korvapuustia. Vanha nainen oli jo kaivamassa rahojaan laukusta.
"Don't, this one's on me", hymähdin rouvalle.
"Well, sooner or later you'll get it. With intrest", Grace vastasi ja virnisti Matildalle.

Salaa olin ilonen nähdessäni, miten hyvin kaksi naista tulivat toimeen.
"So tell me, Mathilda, what do you do for a living", naisen äänessä oli lempeyttä ja kiinnostusta enemmän kuin yleensä. Grace taisi todella pitää Matusta ja nainen varmasti tekisi kaikkensa auttaakseensa meitä milloin missäkin.

Koska mun välit sukulaisiini, myös vanhempiin sellaisiin, olivat olemattomat kiitos juoppoisän ja kuolleen äidin, mä nautin Gracen seurasta. Mun ei tarvinnut vetää puolustusta päälle enkä mä halunnut olla piikikäs herttaiselle naiselle, joka puhui niin kauniisti pojanpojastaan.

Gracen kysymys mun töistäni hiljensi mut hetkeksi. Tässä kohtaa mä olisin toivonut voivani kertoa jotain hehkeämpää ja pitkäjänteisempää työtä ja opiskelua taustalleen vaativaa, mutta itsepähän olin jättänyt opiskelut vähälle ja jumittunut työelämään. R-kioskille. Sen kertominen kirpaisi, mutta mä kerroin jatkaneeni töitä pakkoraon jälkeen siksi, että pystyin taas tuomaan hevoset osaksi elämääni. Nyt, kun mulla oli Zelia ja Auburnin tallivuokra painoi päälle yhtä suurena, suurempana kuin asuntoni vuokra, en voinut harkitakaan opiskelevani.

"Excuse me", mumahdin ennen poistumista vessaan. Vaikka Gracen ilme oli pysynyt pehmeänä koko ajan, mä halusin pitää pienen paussin ennen kuin kuulisin, mitä mieltä nainen oli mun vaatimattomasta elämästäni.

Matilda karkas paikalta ennen ku Grace ehti vastata. Huokasin syvään ja lipitin kahviani.
"She's honest. Like you. You two are a perfect fit", nainen sano lempeesti.
"Don't be so sure about that", vastasin tyynenä ja vastasin naisen katseeseen.
"Please, give yourself some credit, boy. I'm sure you both have your demons, but the greater benefit it is to both of you. You understand each other."
"Maybe."

Samassa Matilda päätti palata seuraamme.

"I'm glad to hear, that you have sorted out your priorities, Mathilda", Grace tuumasi ja vinkkasi silmää nuoremmalle naiselle. "How old are you, dear? You don't sound like a dumb teenager."

Tuijotin peilikuvaani kahvilan pienessä vessassa ja mietin, mitä mä taas tein elämälläni. Olin kahvilla poikaystäväni ja sen isoäidin kanssa ja sen sijaan, että olisin käyttänyt ajan hyödyksi ja tutustunut rouvaan, joka oli matkannut mantereelta toiselle, kökin vessassa uskottelemassa itselleni, ettei työ ärrätätinä laskenut mun markkina-arvoani nollaan. Eihän?

"He may not know it yet, but he loves you."
Gracen sanat palasivat mieleeni ja hetkeen en voinut katsoa peilikuvaani silmiin. Oliko se ollut vain isoäidin puhetta, jolla se halusi turvata pojanpoikansa suhteen? Vai oliko kaksikko puhunut asiasta, josta Jonathan ei nähtävästi ollut halukas puhumaan mun kanssani?

Tiesin, etten voinut jumittaa vessassa kauaa, joten palasin kahvilan puolelle ajatukset yhä harhaillen. Yritin keskittyä latteen, mutta kahden silmäparin katseet tekivät siitä vähän vaikeaa.

"Oh, I'm twenty-five", vastasin silmiäni räpytellen. Ei siinä olisi pitänyt olla mitään ihmeellistä, ettei Grace pitänyt mua ainakaan Jonathania nuorempana. Toivottavasti ei siinäkään, että mä olin vanhempi.
"And still I could be much wiser", hymähdin vähän vaisummin.