Unknown part 2

"We could all be wiser", Grace sanoi ja hörppäsi teetään.
"Amen", tokaisin ja sain vanhalta rouvalta mulkaisun.

Grace halusi jatkaa hevosaiheella, jonka Matilda oli tuonut esille ennen pakoaan. Nainen kertoi omista kilpailukokemuksistaan ja nuoresta puoliveriruunastaan, jota edelleen ikävöi kovasti. Selitin tälle Kalla Cupista ja tallien välisestä mittelöstä.

Kahvit (sekä tee) kuitenkin loppuivat aikanaan ja pullat hävisivät lautasilta. Grace otti lääkkeensä ja pahoitteli poistumistaan naistenhuoneeseen.

"Te kaks tuutte näköjään hyvin toimeen", tuumasin ääneen ja katsahdin tyttöystävääni.

Seuraavaksi me saatiin kuulla Gracen hevostaustasta. Mä ajattelin Haukkaa, jonka kuulumisista mulla ei tällä hetkellä ollut juuri tietoa. Jonathanin puhe Cupista sai mun ajatukset kääntymään Zeliaan: olisiko tammasta mulle kisaratsuksi seuraaviin osakilpailuihin?

"Niin", vastasin Jonathanille. "Mun on helppo olla sun isoäidin kaltaisten ihmisten kanssa."
Katsoin Gracen tuolia, jolle nainen oli jättänyt laukkunsa. Äsken nainen oli kaivanut sieltä lääkkeensä, joista mä en tiennyt sen enempää. Enkä vielä tässä vaiheessa uskaltanut udella Jonathanilta asiasta, joka oli varmasti arka isoäidistään huolehtivalle miehelle.

"Mä haluan, että mekin tullaan taas toimeen", totesin ja toivoin, että olisin voinut koskea miestä sanojeni vahvuudeksi.

"It means a lot to me..", sanoin ja yritin hymyillä.

Grace palasi pöytään ennen kuin ehdin vastata Matildalle mitään. Tietenkin olis voinu suomeks jotai säheltää, mut se ei olis ollu kohteliasta iäkkäämpää naista kohtaan.

Pakkauduimme takasin autoon ja olin ottamassa suuntaa kohti Murronmaata, kun Grace avasi suunsa.
"Actually, could you be so dear and take me back to Auburn. I see you two have a lot to talk about. And that doesn't include me." Lämmin hymy ja viisaat silmät oli kohdistettu mulle ja Matildalle.
"Sure, Nana. You need to rest anyways."

Ajomatka takaisin meni lähes täydellisessä hiljaisuudessa. Grace hyräili vanhaa tuutulaulua, jota nainen laulo mulle ja Thomakselle ku oltiin nuoria. Grace ties sen rauhottavan mua ja niin se tekikin.

"Thank you for a lovely coffee break, you make me feel young", nainen sanoi, antoi mulle poskelle suudelman ja nousi autosta.
"I'll see you later. I'll just drop Matilda home."
"Please, take your time. I'll try to find Isabella and make her tell me the newest gossips. It was so nice to see you again, Mathilda. I hope to see you in England", Grace sanoi vaihtaessaan paikkaa ärrätädin kanssa.

Tuntui helpottavalta, että me pystyttiin istumaan Jonathanin kanssa samassa pöydässä tunnelman säilyessä helppona. Mä näin taas mulle tutuksi tulleen Jonathanin ja muistin kuinka mä yleensä pystyin miehelle puhumaan.

Paluumatkalla mulla oli rauhallisempi olo. Grace oli halunnut meidän saavan vielä tilaisuuden jutella kahden kesken ja vaikka mua harmitti, että vein senkin ajan pois Jonathanilta ja isoäidiltään, oli nainen ollut oikeassa. Puhuminen oli välttämätöntä ja nyt, kun mä olin muistuttanut itselleni miten mä pystyin ja halusin korjata asiat, mä olin valmis siihen.

"It's my pleasure. I also hope it. Be well", hymyilin Gracelle ja puristin naisen käsivartta osoittaakseni, kuinka paljon naisen tapaaminen paremmissa merkeissä oli mulle merkinnyt.

"Sulla on hurmaava isoäiti", hymähdin saateltuani Gracen kartanon ovelle ja palattuani autoon. Nyt mun täytyisi keskittyä Jonathaniin ja siihen, että sanoisin vain asioita joita pohjimmiltani tarkoitin.

"She's the best", vastasin Matildalle ja hymyilin mieleen juolahtaville muistoille lapsuuden Englannista ja Gracen talosta.

Vaalea tiilitalo, iso piha ja marjapensaita. Kerättiin aina vadelmat itse Thomaksen kanssa ja vietiin ne Nanalle, joka leipo niistä marjapiiraan.

My two hard-working boys.

Niin Grace oli aina sanonu meille. Ja tietenkin me hymyiltiin ku idiootit.

Pysäyttäessä auton Matildan kämpän eteen, harkitsin hetken nousevani autosta ja suuntaavani suoraan asunnolle, mutten ollu varma, miten tervetullut olisin ollut. Joten pysyin paikallani.

"Listen... I'm sorry for last night. We both said stuff and I guess some of them were true. Even though it might be hard to admit that..."

Käänsin katseeni vieressä istuvaan naiseen ja todella toivoin tän kaiken selviivän ilman suurempia haavoja.

Matka kartanolta tallille taittui nopeammin kuin koskaan. Kun mä ajoin tallille väsyneenä työpäivän päätteeksi, matka tuntui turhauttavan pitkältä, vaikkei se sitä ollutkaan. Nyt se oli kuitenkin ollut auttamattoman lyhyt. Liian lyhyt.

"Mä olen myös pahoillani", vastasin tuntien pistoksen sydämessäni. Eilen mä olin mennyt liikaa puolustuskannalle js vaikka se oli mulle luontaista, mun olisi pitänyt yrittää kontrolloida sitä.

Nyt mun oli mahdoton olla koskettamatta Jonathania, koska mies oli kosketusetäisyydellä. Sipaisin ensin kämmenselkää ja kohotin käteni sitten jyrkälle poskipäälle liu'uttaen sormiani Jonathanin kasvoilla. Jätin ne lepäämään miehen leukaa vasten ja katsoin tummia silmiä hapuillen oikeita sanoja.

"Tiedäthän sä, etten mä voisi oikeasti sanoa mitään sellaista tarkoittamatta sitä?" kysyin hölmö hymy huulillani.

Lämmin tuulahdus pyyhki mun kehon läpi Matildan koskettaessa mua. Kuin kaikki olis niinku ennen, vaikka me molemmat tiedettiin asioiden muuttuneen, edes hieman.

"I hoped you'd say that." Otin kiinni naisen kädestä ja pussasin Matildan rystysiä. En voinu irrottaa katsetta naisen silmistä. Oikeestaan koko päivän olin vältelly niihin katsomista, ja nyt en halunnu kääntää katsetta pois.

Mä halusin kertoo naiselle vaikka ja mitä. Jokasen ajatuksen mun mielestä. Kuinka ajomatkalla auringon valo oli heijastunu auton ikkunasta naisen kasvoihin korostaen parhaimpia piirteitä. Kuinka olin kaivannu toisen kosketusta ja lämpöä. Kuinka onnellinen mä olin siitä, miten hyvin Grace ja Matilda tuli toimeen keskenään.

Kuinka mä...

Halusin pystyy sanoo sen ees itelleni, ääneti mielessä. Toivoin pystyväni sanoo sen Matildalle ääneen.

Olinko mä 110% varma?

Jonathanin huulten koskettaessa kämmenselkäni ihoa mut valtasi varmuus: me oltiin selätetty se. Kierolla tavalla se varovaisuus, joka tuntui iskostuneen meihin molempiin oli uskottavampaa kuin ylitsevuotavat tunnepurskahdukset.

Ja silti mun teki mieli kuroa se pieni välimatka umpeen meidän väliltä ja painaa huuleni Jonathanin huulille kuin en olisi koskaan saanut tehdä niin. Mutta mä hillitsin itseni.

"Sulla on varmaan jo kiire kartanolle", hymähdin ovenkahvaa tavoitellen. Ajatus asunnolle yksin palaamisesta ei kiehtonut, mutta nyt jos koskaan mun oli täytynyt sanoa ne sanat. Hymynkare ei hyytynyt huulilta, kun vastasin tummanruskeiden silmien katseeseen.

Matilda teki lähtöään liian pian. Just ku saatiin ees jonkinlaine rauha maahan. Mun oli kumminki pakko lähtee takasin Auburniin. Nyökkäsin, vaikken halunnu. Hetken aikaa mietin pyytää Matildan tulee mun kans, mut ehkä meijän olis ihan hyvä mennä tällä kertaa eri osotteisiin.

"Wait", sanoin, ennen kuin Matu ehti ulos autosta. Pääsin irti tämän kädestä ja sipaisin karanneen hiuskiehkuran hellästi naisen korvan taa. Asetin kämmeneni Matildan niskaan ja nojauduin painamaan naisen huulille suudelman.

Ja ihan liian pian jäin yksin. Alaoven rämähtäessä kiinni Matildan mentyä sisälle, odotin turhaan naisen palaavan takaisin.

Oli raastavaa tehdä lähtöä ja hymyillä samalla, kun sun jokainen solu olisi halunnut jäädä, koskettaa ja olla Jonathanin luona. Koska sitä me kaivattiin nyt kipeämmin kuin koskaan - pelkkää yhdessäoloa.

"Wait."
Yksi sana ja mun lähtöaikeet musertuivat, koska niin kovaa kamppailua mä itseni kanssa kävin. En ehtinyt edes henkäistä, kun Jonathanin huulet löysivät omilleni ja palaset loksahtivat paikalleen. Miten mä olin eilen ollut valmis heittämään sen kaiken pois?

Se suudelma ei kuitenkaan muuttanut sitä faktaa, että meidän täytyi edetä rauhallisesti. Se oli haastavaa, mutta mä nousin autosta, mutisin heipat ja paiskasin auton oven kiinni. Mun sydän pamppaili levottomasti, kun kävelin alaovelle ja avasin oven rappukäytävään jättäen Jonathanin taakseni vilkaisematta.

Koska jos mä olisin vilkaissut, mun itsehillintäni ei olisi kestänyt.