Kun helvetti uhkaa jäätyä

Voi vittu nyt.

Paskat siitä elämän pysäyttämisestä, toimiiko kelausnappi?

Huokasin syvään ja yritin saada edes jotain tolkkua tilanteesta. Matilda oli just sanonu, ettei se tunne katoa ja nyt ei kuulemma enää tuntenut niin.

"Matilda... Seriously... I know that I've said it like a thousand times before, but...", vedin syvään henkee ja yritin saada loput ajatuksista lauseen muotoon "Look, I'm afraid that if I keep my mouth shut, us will be over, and I don't want that. But I can't or even want to tell you things, that I'm not 100% sure of right now."

Nostin katseeni naiseen, joka edelleen seuras ikkunaa pitkin valuvia pisaroita.

"Lots of things have happened... I've hurt you... You've hurt me... But yet, here we are, and I want to believe, that come what may, we can move past it... Together."

Varoen liikutin kättäni kohti Matildaa, hipaisten tätä rystysistä. Nyt mä en pakenis. En antais pakokauhulle valtaa. En enää.

Mä kuuntelin Jonathanin puhetta ja mun silmät siristyivät jokaisen sanan myötä.

"Miksi sä puhut mulle kuin idiootille?" älähdin tarkoittamaani kovempaa. Jonathanin kosketus oli kuin sähköisku, joka sai mut sinkoamaan jaloilleni voidakseni katsoa Jonathania alaspäin.

"Mä en vaadi, että sä vittu sanot rakastavas mua. Enhän mä edes halunnut muuttaa sun kanssa yhteen!" parahdin kaikkea muuta kuin hiljaa. Nostin kädet ohimoilleni ja yritin rauhoittua, mutta tuntikausiksi patoutuneet tunteet olivat palanneet ja mun oli mahdoton hillitä niitä.

"Mutta se, että sä lähdet paikalta kun mä kerron sen sulle, on mulle ihan helvetinmoinen loukkaus", latelin puhuen suuni puhtaaksi yhteen hengenvetoon. Siinä oli totuus.

"Älä väitä, että sä olet ainoa joka ei ole varma. En mä olisi halunnut rakastua, koska se ei sovi mulle. Näkeehän sen. Sitten kun mä sanon sen suunnilleen puoli minuuttia sen jälkeen, kun ensimäistä kertaa myönnän sen, sä vaan vittu lähdet."

Mun ääni hiipui ja säröili loppua kohti ja vaikka mä purin huulet yhteen ja pidin kasvot ilmeettöminä, mun poskelle karkasi kyynel.

Matildan yht äkkinen herääminen tilanteeseen sanallisesti yllätti mut. Silmät suurina katoin mun edessä seisovaa ihmistä, joka purki mielensä yhden-kahden minuutin aikana. Mä otin vastaan kaikki ne sanat, sen äänensävyn ja totuudet. En voinu kieltää niistä mitään. Olin ansainnu ne ja Matilda ties sen.

Mä todella yritin saada kasaan jotain vastausta, tai ees sen tyylistä sanapötköö, mut mitään ei vaan muodostunu. Tuijotin useemman minuutin vuoroin Matildaa, ulos ja omia käsiäni.

"To be honest, I really want to leave", sanoin hiljaa ja katsoin suoraan naista silmiin. "But I won't."

"If you don't need to hear that from me, then what do you want. I already said I'm sorry and I know it won't make any difference anymore, but at least it's out in the open now."

Nousin ylös ja astuin Matildan eteen. Mua päätä lyhyempi nainen ei vaikuttanu siltä samalta hennolta olennolta, jonka olin monesti nähny. Matilda oli nyt vahvempi, varmempi.
"No way I can justify what I did, I'll admit that."

"And you said it yourself; you didn't want to fall in love, so what did you want from me ? Friendship ? Quick fuck ?"

Shit.

Mun teki mieli huutaa. Jonathanin asenne vitutti mua joka kantilta, miltä mä kävin sitä läpi. Mies takertui joka helvetin sanaan viilaten pilkkua peitelläkseen sitä faktaa, ettei sillä oikeasti ollut munaa kohdata aivan kaikkea, mitä se oli tehnyt, sanonut ja jättänyt sanomatta.

Mun päässä naksahti. Mä muistin Sarahin opit: iske heikoimpiin kohtiin. Näin mielessäni, kuinka Jonathan taittuisi kaksin kerroin jo pelkästään siksi, että mä onnistuisin yllättämään sen. Sen sijaan mun oikea käteni nykäisi automatisoituneena kohti Jonathanin kasvoja.

Mä pysäytin liikkeen useita senttejä ennen kuin mun nyrkki olisi osunut miehen kasvoihin. Olin menettänyt kontrollin hetkeksi, mutta palauttanut sen ennen kuin se olisi ollut liian myöhäistä.
"Lyöminen. On. Väärin. Missä tahansa mielentilassa. Katso, mä estin sen", sihahdin kasvot vain senttien päässä Jonathanin leuasta.

Mun syke kiihtyi entisestään ja mun käsi alkoi täristä, koska en voinut purkaa turhautumista mihinkään. Laskin molemmat kädet alas ja tuijotin Jonathania silmää räpäyttämättä.

"Jos sulla ei ole muuta sanottavaa kuin vähätellä mua ja mun aikeita, sä voit aivan hyvin painua helvettiin täältä. Sehän me molemmat osataan."

Räpäyttämättä silmiäni, olisin ottanu iskun vastaan. Matildan nyrkki ei jääny kauas mun kasvoista. Mut toisaalta sekunnin ajan toivoin, et se olis osunu. Ja kovaa.

Matildan seuraava lause tuntu todella tarkkaan harkitulta. Ja sain ite heti fiiliksen, ettei nainen kuitenkaan ollut täysin ok sen kans, et olin käyny tämän päälle naapurikunnassa. Vaikka asia oli käsitelty ja taputeltu, se ei ollu.

Sanaakaan sanomatta katoin Matildaa silmiin. Viimenen lause provosoi mua melkein ihan liikaa. Jep. Helpompaa olis ollu lähtee.

"En." Pysyin paikoillani ja pidin katseeni kiinni Matildassa. "Mä en aio lähtee, ellet sä ite käske mua poistumaan ja todella toivon, ettet sano sitä." Mun ääni oli edelleen vakaa, vaikka mu sisällä kiehu.

Kumpikaan meistä ei halunnu tätä tilannetta. Mut tässä me oltiin.
"Millon sä nainen tajuat", pieni hymähdys karkas mun huulilta. "En aio luovuttaa meijän suhteen. Mä haluan vain ja ainoastaan sut."

Siinä lauseessa ei ollu tippaakaan himoa, rivoja taka-ajatuksia tai muuta sellaista.

Silmänräpäyksen ajan mä kuvittelin, että Jonathan olisi voinut käydä mun päälle. Tiesin osuneeni sanoillani kohtiin, joista viesti oli mennyt suoraan ihon alle. Mutta mä tiesin osaavani puolustautua ja mikä parempaa, en uskonut Jonathanin katkaisevan edes mun hiustani tarkoituksella. Koska kaikesta huolimatta mä näin miehen silmistä, että kaikesta huolimatta - tai kaiken sen takia - se kunnioitti mua.

"Mä haluan vain ja ainoastaan sut."
Se oli vähän irrallinen lause kontekstiin, mutta se iskostui mun tajuntaani kunnolla. Mä olin juuri päästänyt itseni valloilleen ja venyttänyt itsehillintääni äärirajoille - ja melkein ylittänyt sen.

Mun sydän hakkasi niin kovaa, että mä pelkäsin sen tulevan ulos mun rinnasta. Koska mä olin niin häkeltynyt omista, palanneista tunteistani, tunteenpurkauksesta ja Jonathanin sanoista, mä vain tartuin miehen käteen ja nostin sen rintakehälleni. Kuulin sydämeni vauhdikkaan sykkeen, joka rummutti Jonathanin kämmentä vasten samalla, kun mä yritin katsoa punapäätä ilmeellä, joka toivottavasti kieli välirauhasta.

Ei sanoja.
Ei tavuja.
Ei ilmeitä.
Ei mitään.

Matilda otti kiinni mun kädestä ja asetti sen omalle rintakehälleen. Tunsin vahvan sydämen lyönnit. Hetken aikaa vaan tuijotin omaa kämmenselkääni ja luulin voivani nähdä sydämen tykytyksen yhtä selkeästi kuin käteni.

Nostin katseeni Matildan silmiin, joissa roihunnut tuli oli laantunut. Kirkkaat silmät katto muhun, syvälle mun mieleen. Mun läpi.

Matildan sydämen lyönnit kuulu yhessä tahtiin omani kans. En uskonu Matun kuulevan sitä, mut mä tunsin sen. Selkeesti ku sateen rummutuksen ikkunaan. Yhtä kirkkaana ku salamat, jotka valas pimeetä maisemaa. Kovaa, ku ukkonen joka jylis kerrostalon yllä.

Kaikki tässä naisessa kiehto mua. Halusin tuntee ärrätädin mielen, tunteet, ajatukset, kehon. Kaiken. Toivoin pystyväni joku päivä olemaan naiselle se luotettavin henkilö, johon toinen vois nojaa kun peruskallioon, ilman pelkoa siitä, et mä pettäsin sen luoton.

Mä en jaksanut tapella. Väittää vastaan tai vääntää rautalangasta. Halusin sen saman hyvän olon valtaavan mun kehon, jonka naisen läheisyys mussa sytitti. Jonka takia palasin Matildan luo joka ikinen kerta. Omasta vapaasta tahostani.

Tältäkö se tuntui..?