Triggered

Mä olin ehkä hieman salaa miettinyt uuden yhteisen kämpän vuokraamista Matildan kanssa. Olin puolittain yhessä lauseessa tuonu sen esille, kuitenkaan saamatta siihen vastausta. Nyt olis kuitenki korkee aika saaha se sanottuu, loud and clear.

Matildan röhnöttäessä sohvalla, katse kiinni jossain teeveestä pyörivässä ohjelmassa, meinasin jo perääntyä aikeeni kanssa. Lösähdin kuitenkin naisen viereen ja vedin tämän jalat syliini. Silittelin toista säärtä ja katsoin naisen profiilia, Matildan keskittyessä ohjelmaansa.
"Tota... Mä oon vähän miettiny, jos muutettais yhessä johki toiseen asuntoon. Niiku ensimmäiseen uuteen ja yhteiseen kotiin."

Pelkäsinkö Matua, vai miks mä puhuin niin varovasti ja hiljasella äänellä. Enkö vaan halunnu kuulla sitä, miten paska idea se oli tai miten mä pystyin ees kuvittelee sellasta ideaa. Hitto, olis vaan pitäny olla ihan hiljaa. Kyllä mä tässäkin voisin asuu. Mut olisko se sit aina "Matildan kämppä", eikä "meidän koti"...?

Mä olin työpäivän ja tallireissun jälkeen yllättävän virkeä, mutta sohvalle lysähtäminen oli silti koitunut kohtaloksi. Raukeus oli vallannut mut kuin varkain ja taistelin sitä vastaan yrittäen keskittyä johonkin ulkomaalaiseen huutokauppaohjelmaan, vaikka selvästi lavastetut riidat olivatkin ärsyttävän läpinäkyviä.

Jonathanin äänessä oli jotain vakavaa ja varovaista. Mun piti miettiä, mitä punapää oli juuri sanonut. Ensimmäiseen uuteen JA yhteiseen kotiin?
"Täh?" sain ähkäistyksi, koska juuri sillä hetkellä mulle ei tullut mieleen mitään kehittävämpää.

Mietin hetken kuinka reagoida. Käänsin katseeni Jonathaniin ja vedin syvään henkeä. Eikö mies muistanut, että mä olin muuttanut miljoona kertaa? Mun muistikuvani mukaan olin maininnut asiasta ja siitä, että olisi mukava asua pidempään kuin puoli vuotta jossain kämpässä.

"Mulla on vuoden määräaikainen sopimus tästä asunnosta", totesin kasvot peruslukemilla, saamatta pahoittelevaa hymyä kunnolla esiin.

Totta kai Matulla oli sopimus tästä kämpästä, mut sen määräaikasuudesta mä en tiennyt. Voi paska. Olinkohan herättäny jonkun nukkuvan leijonan. Tai karhun.
"Mä tiedän, et oot muuttanu ku hullu, mut...", ja mitäköhän mä olin sanomassa. Ei harmainta aavistusta. Jotain liittyen johonkin, jota kautta aasin siltaa pitkin jonnekin. Voi helvetti nyt.

"Ei meijän tietenkää oo pakko tästä mihinkään lähtee, ajattelin vaan..." nostin naisen raajat pois jalkojeni päältä ja nousin ylös. Enempää miettimättä kävelin keittiöön ja ajattelin vielä keittää ainakin yhden pannullisen kahvia. Ainakin siitä riittäisi Matulle, jos naisen teki vielä kofeiinia mieli.

Käännyin olohuonetta päin ja kohtasin Matildan katseen. Naisen silmissä oli taas se sama sävy, josta mä en saanut selvää. Hittolaine, et sen pitiki osata tollasia juttuja. Välil musta tuntu, et Matu osas lukee mua ku avointa kirjaa, mut sit taas 70 prosenttia ajasta, Matilda oli ku hieroglyfi, josta mä en saanut mitään irti.

Okei, se asunto ei ollut niin kodikas kuin mä olisin ehkä toivonut, mutta mä olin silti sopetunut. Kalla ei ollut vielä tullut mulle niin kodiksi kuin olisin toivonut, mutta mun elämä oli pääosin hyvää. Palaset olivat loksahdelleet paikoilleen, mutta silti musta tuntui, ettei Jonathanin ja mun yhteinen osuus ollut vielä naulittuna mihinkään. Se ei varmaan ollut ihmekään, kun mietti meidän taivaltamme vajaan puolen vuoden ajalta. En mä tiennyt, asettuisiko se kuvio koskaan järkevästi, mutta ehkä sen ei tarvinnutkaan.

Jos totta puhuttiin, mä en vielä osannut haaveilla virallisesta, lopullisesta yhteenmuutosta. Mä tarvitsin takaportin, henkireiän, joka komeili olemassa Jonathanin työsuhdeasunnon muodossa. En mä halunnut sanoa sitä Jonathanille, mutta mun sisäinen pessimistini tarvitsi tiedon siitä, että tarvittaessa mä saisin oman asuntoni vain ja ainoastaan itselleni.

"Ethän sä vielä virallisesti asu täällä", huoahdin mahdollisimman kevyesti. Jos Jonathan asuisi täällä, täytyisi siitä ilmoittaa vuokraisännälle ja maksaa sille kahden ihmisen vesimaksut. Ja roudata punapään loput tavarat asunnolle. Sitäkö Jonathan halusi? Sitäkö mä halusin?

Tajusin tuijottaneeni Jonathania aika mitäänsanomaton ilme kasvoillani, joten yritin hymyillä. Yrittämiseksi se jäi, koska mua tuskastutti.

Kolmisen viikkoa mä olin naisen luona punkannut. Isabella ei ollut kysellyt mitään, mutta mitään virallista muuttoilmotusta ei oltu tehty. Ja juuri sen pointin Matilda toi esille.
"Niimpä", sanoin tasaisella äänellä. "Mä olisin voinu tehä muuttoilmotuksen pari viikkoa sitten, ku meijän 'koeaika' päätty, mut en tehny. Miksi ? Koska mä en tee sitä, ennen ku sä, siis me ollaan oikeesti varmoja tästä. Ja must tuntuu et joku täs on edelleen sen muutoksen tiellä. Mikä ?"

Mä katoin Matildaa silmiä räpäyttämättä. Nainen ties mitä mä halusin ja mihin mä olin valmis. Ja mä uskoin Matildan olevan myös. Oliks se kuitenki tullu toisiin aatoksiin? Jos oli, miksei Matu sanonu sitä myös mulle.
"Voin mä kartanolle palata, jos sä sitä toivot, but I need you to tell me", en ees ite heti tajunnu vaihtaneeni kieltä. Sen siitä kakskielisenä sai. Finglish all the way.

Käännyin keittön kaappeja kohti pelatakseni aikaa. Itselleni ja ehkä myös Matildalle. Mä tiesin tän asunnon tavaroiden paikat. Ainakin keittiössä, mut silti tahallani avasin pari väärää ovea, ettei mun heti tarvitsis olla kasvotusten naisen kanssa. Hitto mä osasin olla nössö.

Olin salaa toivonut, ettei Jonathan ottaisi asiaa kunnolla puheeksi, mutta siinä sitä oltiin. Tähän hetkeen asti mä olin elänyt kuin miehen asuminen täällä olisi jotenkin väliaikainen järjestely ja alitajuntaisesti ajatellut, että punapää haluaisi välillä olla omalla asunnollaankin. Kuka ylipäätään halusi asua mun kanssani vakituisesti?

"Mä varmaan", totesin vastaukseksi Jonathanin kysymykseen. Mies oli tehnyt selväksi, ettei sillä ollut mitään pysyvää yhteiseloa vastaan. Paitsi huitaissut mua baarissa.
Mutta mitäs pienistä.

Mun teki mieli lykätä sitä keskustelua, koska mun mielestä se oli tässä vaiheessa turha. Tässä vaiheessa me oltaisiin voitu vain keskittyä olennaiseen ilman puheita näin vakituisista päätöksistä, joilla oli pysyvä vaikutus arkeen. Jonathan oli tietenkin jo osa sitä, mutta tällä taustalla mä halusin olla aika helkkarin varma, että mies tulisi myös pysymään sellaisena.

"En mä toivo mitään. Tai no sitä, että me voitaisiin vain olla", mumahdin niellen ärtyneisyyteni.

Mun oli pakko kääntyy naista kohti, mä en halunnu uskoo kuulemaani.


"Gosh. Can't you f*cking see it ?! Right now, you're my whole God damned world. Of course I want to be part your everyday life, and I hope you want me to be yours, but Jeesus", henkäsin yhteen lyhyeen hengenvetoon.

Mä tunsin sen saman turhautuneisuuden kasvavan, jonka takia olin heittäny tölkin seinään. Viskannu kahvikupin oven karmiin. Mätkässy Matildan makuuhuoneen seinän maalipintaa. Puristin kädet nyrkkeihin rystyset valkosina ja tunsin lyhyiden kynsien porautuvan kämmeniin.

Mä en lähe puolustelemaan mun itsehillintää, ehen! Jokanen voi tehä siitä ihan omat johtopäätöksensä. On totta, et mua on helppo provosoida, Markus näytti sen myös Matildalle. Mä en siedä epäonnistumisia iteltäni, varsinkaan ihmissuhteiden kohalla, myös Matilda on nähny sen.

"You don't want me here, permanently. I get that. Is it because I'm violent or... Or 'cos I'm unpredictable in some cases ?"

Voi helvetin kuusitoista. Mistä mä olinikin löytänyt nollasta sataan kiihtyvän miehen, kun mun kuuleman mukaan ne olivat urbaanilegenda? No R-kioskilta, mistäs muualtakaan.

Mä annoin Jonathanin purkaa tunteensa, toivoen, ettei sen tarvitsisi tällä kertaa tehdä mitään fyysistä. Se oli yllättävän tuttu tilanne: samalla kaavalla Jonathan oli kerran kertonut mulle kuinka kylmä mä olin. Tällä kertaa mä olin sille kuitenkin koko maailma, vaikka ilmeisesti senkin saattoi silti laittaa palasiksi tietyissä olosuhteissa.

"Mä en sanonut niin", sähähdin, kun Jonathan oli vetänyt marttyyrikortin hihastaan. Tähän asti mä olin pitänyt itseäni olemattomana parisuhdemateriaalina avopuolisosta puhumattakaan ja siksi mun oli aika perkeleen vaikeaa sisäistää sitä, että joku halusi niin kovasti muuttaa saman katon alle mun kanssani.

"Me ollaan seurusteltu pari kuukautta", totesin. Joo, sählätty jotain ennen sitäkin, mutta silti. Ei jaksanut edes kerrata päässäni, mitä kaikkea siihen aikaan oli sisältänyt.
"Mun mittapuulla se on yllättävän paljon olosuhteet huomioiden, mutta silti."
Mun katse oli laskeutunut lattiaan ja nojasin kyynerpääni sohvan selkänojaan hiuksiani haroen.

Mä olin täysin tietonen siitä, miten lyhyt historia meillä naisen kanssa oli. Usko tai älä. En vaan voinut kietoo pääni ympärille sitä, et nainen oli ollut edes jollain tavalla innoissaan meijän viikon kokeilusta ja sen päätteeks ollu suostuvainen yhteenmuuton kannalta, ja nyt laitettiin hanttiin. Kiesus.

"Maybe you didn't say it, but that's how you're acting", mä sain hieman rauhotettuu ääntäni ja mieltäni, etten alkanu huutaa naiselle. Enkä mä sitä halunnu. Mä olin näyttäny millanen monsteri voisin olla, enkä halunnu nyt vahvistaa sitä kuvaa tai puolta itestäni.

"But I'm cool with what ever you want. Okay ? I can go back to my place and we'll work with that. Like we did before our little test", avasin nyrkit vieläkin turhautuneempana. Käänsin selkäni Matildalle ja nojasin molemmin käsin keittötasoon.

Jos tilanne menis siihen, et palattais takasin lähtöpisteeseen, eli eri osotteisiin, mun "takasinmuutto" ei olis vaikee. Pari laukullista vaatteita. That's it. Enempää mä en ollu tavaroitani tänne roudannu.
"If you want, I'll get my stuff and go. We can see each other like "normal" couple."

Mä olisin vaihteen vuoksi halunnut olla Jonathanin tilanteessa. Mä olisin halunnut ilmoittaa omat päätelmäni ja jakaa miehelle vaihtoehdot, joista valita. Mä olisin halunnut paiskoa jotain seinään ja saada punapään miettimään oliko mulla itsehillintää lainkaan.

Mun mielestä Jonathan oli aika naiivi. Se näki asian sen omalla tavalla ja siinä se. Kai mut oli voinut ymmärtää väärin, koska mä en jaksanut räyhätä ja sylkeä suustani niitä kaikkia kärkkäitä kommentteja, jotka olivat väkisinkin puskeneet pintaan punapään sanojen myötä.

"Ei mua haittaa, jos sä oot täällä. En mä sano, että sun pitäisi lähteä. Mä en tiedä, tarviinko mä vielä viikon vai kymmenen kuukautta siihen, että mä olisin valmis muuttamaan yhteen."
Katsoin Jonathanin selkää silmiäni siristellen. Vieläkö se pystyisi kimpaantumaan mun sanoistani?

"Ja sitä paitsi", lisäsin päätäni kallistaen. "Ei meissä taida olla mitään normaalia."

Mun huulilta pääs aito huvittunu naurahdus.
"We can debate all night about the definition of normality", sanoin hiljaa ja otin toisen kupeista käteeni, kaataen siihen kahvia. Mä kaipasin nyt mustaa sumppia, joten maito sais jäädä väliin. Laitoin pannun takaisin levylle ja asettauduin pöydän ääreen istumaan, pidellen kuumaa kuppia molemmissa käsissä.

"You're ready when you're ready", huokaisin. Mikään ei muuttais Matildan mieltä. Sen verran mä olin oppinu. Ei rationaaliset perustelut taikka kolmivuotiaan itkupotkuraivarit. "I can't change your mind. And that's one thing I love about you."

Se lause pääs ihan vahingossa. Eikä ollu mitään, miten mä voisin ees yrittää lähtee perustelee sitä, mistä se ajatus oikein oli mun mieleen tullut. Kerran tai kaks olin ohimennen lauseessa sivuuttanut sitä faktaa, et tuntisin Matildaa kohtaan jotain syvempää, mutta Matilda ei kertaakaan ollut sanonut mitään siihen suuntaan.

Jonathanin nauru sai mun suupielen nykäisemään helpotuksesta. Mun sydän pamppaili vähän outoon rytmiin ja vasta siinä vaiheessa tajusin pidättäneeni hengitystäni odottaessani punapään reaktiota. Se olisi aivan hyvin voinut kävellä hakemaan vaatteensa ja marssia ulos.

Mä olin juuri toteamassa jotain siitä, kuinka aikuismainen olo mulla oli sellaisen keskustelun jälkeen, kun Jonathan livautti sen sanan taas.
Rakastaa. Ei rakasta.

Mä olisin oikeasti tarvinnut voikukan terälehtineen. Se mielikuva oli iskostunut elävästi päähäni ja oli herännyt joka kerta, kun Jonathan oli väläytellyt sitä sanaa. Miehellä oli omalaatuinen taito livauttaa r-tunnustus lauseisiin niin, että se sanoi sen, mutta mä kuitenkin pystyin sivuuttamaan asian. Nyt Jonathan näytti kuitenkin tiedostaneen sanan itsekin sen verran selvästi, että mun oli pakko noteerata se. Kai.

Jos mun oli vaikea muuttaa yhteen, mun oli varmaan vielä vaikeampaa myöntää mitään sellaista. Yhdessä saattoi loppujen lopuksia asua melkein kenen tahansa kanssa, mutta sitä sanaa mä en ollut sanonut monen kuullen. Mä puhuin tunteistani mieluiten kepeään sävyyn, koska se oli mulle helpointa. Silloin mä en antanut musta kaikkea, vaikka Jonathan oli onnistunut jo viemään niin ison palan, ettei siitä todennäköisesti ollut enää paluuta. Sen takia mä olin antanut Jonathanille ja meille uusia mahdollisuuksia ja niellyt miehen kuohahdukset.

"Tarkoitatko sä sitä?" kysyin. Välimatka tuntui liian pitkältä ja silti ihan sopivalta. Mun kysymys oli vilpitön ja kurtistin kulmiani viestittääkseni, että mä mietin sitä oikeasti. Että mua oikeasti kiinnosti, mitä Jonathan tunsi mua kohtaan.

Toisin kuin jotkut, mä olin aikas avokätinen sanomaan ihmisille joista välitin aidosti, että myös rakastin niitä. Kuten esimerkiksi Gabin kohdalla, rakastin naista kuin siskoa. Kuten rakastin Thomasta. Mutta Matildaa? Naisen kysyessä sitä multa suoraan, en oikeestaan halunnu vastata siihen. Mä tiesin mitä mä tunsin, mut pelkäsin olevani sen tunteen kanssa yksin.

"Yeah", lyhyt, selkeä ja yksinkertainen vastaus. Nostin katseen edelleen paikoillaan olevaan naiseen. Matilda näytti joko huolestuneelta tai pelokkaalta. Tai sitten vain uteliaalta. "I know you might not feel the same and to be honest, I'm not excpecting to hear that from you. At least not so soon. Like you said, we've been together for couple of months."

Oikeestaan en ollu pahemmin ees ajatellu asiaa. Siis sitä, et Matilda tulis ikinä sanomaan sitä ääneen. Oikeestaan mitään tunteitaan. Meistä kahdesta mä puhuin niistä enemmän, välillä ehkä liikaakin. Matilda taasen piti lähes kaiken itsellään ja vaivoin sain välillä kaivettua naisen ajatuksia ja fiiliksiä omaan tietooni.

"I do love you."

Yeah.
Rakastaa? Kuulin oman sykkeeni, joka jumputti korvissa yhtä kovaa kuin sydän läpätti rinnassani. Miksi mun keho käyttäytyi niin? Seuraavaksi mun täytyi keskittyä kuulemaan Jonathanin sanat kohinalta, joka oli ilmestynyt tyhjästä ja sai mut pelkäämään, että mä pyörtyisin. Mikä helvetti mua vaivasi?

I do love you.
Kuka sanoi niin kahvikupin äärellä? Kuka pystyi edes sanomaan mitään sellaista niin varmasti, ihan kuin olisi arkipäivää, että rakasti Matilda en-ole-parisuhdemateriaalia-tai-mitään-muutakaan-materiaalia Tammilehtoa?

Mun sydän pamppaili, kun mä yritin ymmärtää, mitä vastausta Jonathan multa odotti. Se oli tainnut hetkeä aiemmin sanoa, kuinka ei odottanut kuulevansa sitä multa. Mitä? Että mä olin rakastunut?

Mun maailmassa kaikki tunteisiin liittyvä oli aika mustavalkoista: sitä joko tykkäsi tai ei tykännyt. Sitä joko vihasi tai ei vihannut. Sitä joko rakasti tai ei rakastanut, yleensä ei. Mä pidin Zeliasta, mä en (suoranaisesti) vihannut työtäni, mä.. Niin. Jonathania mä en ollut vielä osannut lokeroida, koska mun oli niin vaikea myöntää itselleni niitä tunteita, joita mä olin kehittänyt miestä kohtaan.

"Sori", ähkäisin hivuttautuen ylös, koska mun oli mahdoton pysyä paikoillani. Hivuttauduin sohvan eteen seisomaan, nojaten sitä vasten varmistaakseni pystyssä pysymiseni.
"Mä en tiedä miten kauan sä joudut odottamaan vastausta", mutisin pahoittelevasti, koska siinä oli totuus. Mä ehdottomasti tunsin jotain, paljonkin, mutta niin pitkään kun en voisi myöntää sitä itselleni, en voisi kertoa sitä Jonathanille. Ja mä todella toivoin, että se jaksaisi odottaa.

Mä huomasin olevani koko ajan malttamattomampi kuulemaan Matildan vastauksen ja näkemään naisen reaktion. En päästäny mun toiveita kohoomaan liian ylös, mut totta helvetissä mä toivoin naisen voivan sanoa ne samat sanat. Edes jotenkin. Se innostus ja odotus kuitenki laski yhtä nopeesti ku oli noussu.

Mä en tiedä miten kauan sä joudut odottamaan vastausta.

Mä kuulin ne sanat loud and clear. Ne jäis kummittelee mun mieleen. Pitkäks aikaa.
"I know." Varovasti nousin ylös penkiltä ja kuroin meidän välillä olevan matkan minimiin. Nostin toisen käteni naisen kasvojen kohdalle ja sivelin tämän poskea. Iho oli kuuma ja Matildan katse ei kertaakaan osunu muhun. Mä tiesin sanoneeni kaiken sen liian aikaseen. Ihan liian varhain.

"I'm sorry. I know this is hard for you. But I'll be waiting", huokaisin hiljaa. Mä tunsin itteni alastomaks. Ku olisin avannu sieluni Matildan eteen. Näyttäny kaiken mitä mä oon. Saamatta mitään vastineeks. En voinu syyttää Matildaa, en todellakaan. Enkä halunnu et nainen ees ajattelis niin. "Right now I think it's best that I'll "move" back to my place. For now. You'll get some time to think, and so do I."

Jätin naisen olohuoneeseen ja siirryin itse makuuhuoneen puolelle. Kuin robotti, etin mun putkikassin kaapin perältä ja tyhjensin omat tavarani laatikoista ja hyllyiltä laukkuun. Olin yllättyny siitä, ettei mua suututtanu enkä ollu mitenkää erityisen surullinen. Mä vaan olin.

Jonathanin sanat eivät vakuuttaneet mua. Jos mä olisin ollut tilanteessa ulkopuolisena, mä olisin haukkunut itseni alimpaan maanrakoon. Kuka vastasi noin? Kuka otti rakkaudentunnustuksen vastaan kuin olisi puhuttu siitä, kuinka pitkä työvuoro huomenna oli edessä? Mä olin vihainen itselleni, mutta silti turta. Koska sellainen mä olin, niin vitun kylmä kuten Jonathan oli kerran asian ilmaissut.

Nyt Jonathan halusi jättää mut yksin. Ajattelin väkisinkin, oliko miehen palaminen asunnolleen vain pehmennystä sille, että mä jäisin kokonaan yksin. Että koska mä en osannut antaa itsestäni tarpeeksi, mä en ansaitsisi ketään.

Se ajatus valtasi mut täysin. Mä muistin muutot toistensa perään ja niiden taakse kätkeytyneet syyt, joiden takia mä halusin pitää kaiken itselläni. Joiden vuoksi mä olin niin tunnevammainen, etten ollut edes varma, pystyisinkö mä enää rakastamaan ketään.

Jonathan katosi makuuhuoneenseen. Mä räpäytin silmiäni ja harpoin sitten eteiseen. Kiskoin kengät jalkaan sanaakaan sanomatta ja nappasin avaimet eteisen tasolta. Ovi kolahti kiinni perässäni, koska mä en voinut odottaa Jonathanin kohtaamista. Mä en halunnut enää nähdä sen pettymystä muhun.

Ulkona satoi. Mä astuin sateeseen katse vettä lainehtivassa asfalttipihassa, haluten vajota sinne taivaalta ropisevien vesipisaroiden mukana.

Oven kolahus herätti mut. Oliks joku tullu käymään? Pudotin laukun makuuhuoneen lattialle tömähtäen ja harpoin olohuoneen läpi eteiseen. Avainkupissa oli yhdet avaimet, mun. Ja naisen kengät oli kadonneet. Shit. Otin toisenkin nipun tasolta, vedin kengät jalkaan ja takin ylleni.

Ikivanha talo ilman hissiä saisi olla rikos tällä vuosituhannella. Paitsi tässä tilanteessa oli nopeampaa harppoa portaita aina joka kolmannelle askeleelle. Thank God pitkistä raajoista. Alimpaan kerrokseen päästyäni, olin toivonut saavani naisen kiinni ennen sateeseen astumista. En kuitenkaan hidastanut vauhtiani vaan lähemmäs syöksyin ulko-oven läpi sateeseen.

Vilkuilin ympärilleni, mutten nähnyt Matildaa missään. Kaivoin puhelimen taskusta ja kokeilin soittaa naiselle. Turhaan. Liian monen tuuttauksen jälkeen vastaaja. Suljin puhelimen. Lähin Krouvin suuntaan, vaikka tiesin lähes varmaksi sen olevan yksi viimeisistä paikoista, jonne Matilda menisi. Sehän oli meidän kapakka. Jossa oli sattunut yhtä sun toista.

Löytämättä lilalettiä palasin Matildan asunnolle. Potkin märät kengät kylpyhuoneen lattialle kuivumaan ja takin henkarissa suhkukarmin yläreunaan roikkumaan. Palatessa olohuoneen ja keittiön rajalle tajusin jättäneeni kahvini pöydälle. Se tuskin enää olisi kuumaa. Otin kupin käteeni ja kaadoin sisällön viemäristä alas. Pannussa oleva kahvi oli vielä juuri ja juuri juotavaa.

Vesipisarat kastelivat ohuen hupparin pinnan nopeasti, mutta mä lähdin silti harppomaan pois pihalta kuin lenkkisää olisi ollut inhimillisempi. Hetken mä olin harkinnut lähteväni Krouviin, mutta tiesin hengästymisen auttavan enemmän kuin alkoholin.

Hölkkäsin jalkakäytävällä veden valuessa kasvoilla sateen yltyessä entisestään. Sateessa oli aina ollut jotain kaunista ja nytkin se sai mut ponnistelemaan entistä kovemmin, vaikka Zelian ratsastaminen tuntui lihaksissa.

Vajaa puolituntinen myöhemmin mä olin läpimärkä, hengästynyt ja yhtä sekavassa mielentilassa kuin lähtiessäni. Mä olin toivonut löytäväni voiman palata kotiin ja kohdata tyhjä asunto silmää räpäyttämättä. Mulla oli jopa vähän ikävä sitä taitoa, jota Jonathan oli nakertanut läsnäolollaan ja saanut sen rakoilemaan. Ennen punapäätä mä olin ollut pitkään kovempi enkä ollut antanut kenellekään mahdollisuutta suistaa mua raiteilta.

Rappukäytävä oli hämärä, enkä mä sytyttänyt valoja. Pusersin avainnippua kädessäni harppoessani portaat ylös äänettömästi. Mua vastassa oli pimeä eteinen ja toiset avaimet, jotka nököttivät tasolla. Mä en katsonut ympärilleni, vaan harpoin suoraan kylpyhuoneeseen vetämättä ovea kunnolla kiinni perässäni. Vasta siinä vaiheessa mä tajusin Jonathanin märät vaatteet lattialla. Eikö se ollutkaan lähtenyt? Mua ahdisti, kun riisuuduin läpimäristä vaatteistani ja kompuroin suihkuun vääntäen veden lämpimälle kädet täristen.

Istuin hiljaa kahvikuppi kädessäni. Puhelin lepäsi tasolla käsien vieressä. Ootin koko ajan Matildan soittoa tai viestiä, jotain. Mitä tahansa, et tietäsin naisen olevan kunnossa. En keksiny yhtäkään paikkaa, jonne nainen olisi mennyt. Ärrälle? Tuskin. Krouviin? Epäilin vahvasti. Porukoilleen? Hell no.

Puoli tuntia Matildan lähtemisen jälkeen ulko-ovi aukesi ja hetken luulin kuvittelevani kaiken. Matilda ei ilmestynyt nurkan takaa kuten toivoin. Sen sijaan suihku käännettiin päälle. Voisinko mä mennä kattoo, et Matu oli kunnossa ees fyysisesti? Kehtaisinko?

Kylpyhuoneen ovi oli auki ja Matilda seisoi höyryävän suihkun alla. Märät vaatteet oli myttynä mun kenkien vieressä. Hetken aikaa vain katsoin naista. Miten rikkinäiseltä toinen näyttikään. Hauraalta. Inhimilliseltä. Olinko mä ollu syynä naisen pakenemiseen? Jotain, mitä mä sanoin? Tein?

Riisumatta vaatteita, astuin suihkun alle naisen selän taa ja varoen kiersin käteni tämän ympäri. Painoin kasvoni märkiä hiuksia vasten ja hengitin tuttua tuoksua. En sanonu mitään. Pelkäsin hajottavani Matildan. Tai edes haavoittavani tätä lisää.

Märkä t-paita liimautu mun ihoon kiinni ja farkut imimät vettä itseensä kuin pesusieni. Mut siltikään mulla ei ollu epämiellyttävä olo. En halunnu olla missää muualla just nyt. Vaikka tilanne oli miten kusinen tahansa, mä en jättäis Matildaa yksin, ellei nainen niin halunnut.

Mä olin pettynyt itseeni. Vielä enemmän mua turhautti se, kuinka Jonathan oli pettynyt muhun: mä en ollut valmis muuttamaan yhteen, en sanomaan sitä ratkaisevaa sanaa. Siksi mä en tajunnut, minkä takia Jonathan ei vain ollut lähtenyt ja jättänyt mua yksin turhautumiseni kanssa.

Kuulin askeleet ja kun ovi raottui, suljin vain silmäni. Mä en halunnut nähdä tummien silmien katsetta, koska se epäilemättä vain sattuisi. Mun teki mieli paeta niitä, mutta Jonathanin ilmestyminen mun selän taakseni esti pakoaikeet.

Multa meni hetki tajuta, että Jonathan oli juuri tullut suihkun alle vaatteet päällä. Minä tahansa muuna päivänä mä olisin huvittunut siitä tai vähintään kommentoinut asiaa, mutta nyt mä en jaksanut. Kaikki mun energia oli kulunut juoksemiseen ja päässä myllertävien ajatusten selventämiseen.

Lämpimän veden virtaaminen iholla antoi pienen tauon kaikesta, mutta todellisuus iski tajuntaan kun liian lyhyeltä tuntuneen ajan päätteeksi mun sormeni sulkivat suihkun itsestään.
"Sori, mun piti käydä... lenkillä", mumahdin tuskin kuuluvalla äänellä, pyörähtäen varovasti tavoittelemaan pyyhettäni. Mun katse käväisi Jonathanin silmissä, joten pakottauduin pitämään katsekontaktin.

Matilda käänty ympäri ja sai nostettua katseensa muhun. Aikasemmin vielä kirkkaat silmät näytti sumeilta ja väsyneiltä.
"I thought you got too scared and wanted to... I don't know, leave me...", hämmästyin oman äänen värinää ja sitä, miten hennolta mun ääni kuulosti.

"I was worried...", uskalsin myöntää. En mä halunnu et Matuu sattuis. Millää taval. Kurotin pyyhkeen naulasta kylpyhuoneen seinältä ja kiedoin sen naisen ympärille. Matilda tärisi hieman kylmästä, enkä uskonu märkien vaatteiden lämmittävän naista.

Vedin paidan pään yli ja revin märät houst boksereineen pois. Toinen pyyhe onneks roikku viereisessä naulassa ja vedin sen lantioni ympärille. Matilda poistu kylppäristä mun laittaessa märkiä vaatteita kuivumaan pyykkitelineelle. Ja mun olo oli hieman parempi. Mut silti melankolinen.

Jonathanin olisi pitänyt lähteä. Siinä se kuitenkin oli ja puhui mulle englanniksi, mikä kieli siitä, että se oli levoton. Mun ei pitänyt huolestuttaa miestä, vaan päästää se helpommalla väistyen siksi aikaa, että punapää voisi pakata tavaransa ja lähteä. Koska senhän mä olisin ansainnut.

Makuuhuoneessa mun teki mieli kaivautua peiton alle ja jäädä sinne, mutta sen sijaan vedin päälleni paksun collegepaidan ja farkut, joiden revityt osuudet olivat repeytyneet niin suuriksi, etten mä kehtaisi kohta pitää niitä julkisilla paikoilla. Riekaleiden tutkiminen oli kuitenkin helpompaa kuin aiemman tilanteen ajatteleminen, joten istuin sängylle kartoittamaan farkkujen risaisuutta.

Kuulin askeleet, mutten nostanut katsettani. Mitä mä olisin sanonut? Etten mä tiennyt, milloin olisin valmis muuttamaan yhteen tai sanomaan sitä kuuluisaa r-sanaa. Se oli jo tainnut tulla selväksi. Ensin mun täytyisi sisäistää itse kunnolla, mitä mä tunsin meistä ja tunnustella ajan kanssa, olisinko aikuisten oikeasti valmis laittamaan kaiken peliin. Kyse ei ollut haluamisesta vaan uskalluksesta ja mä toivoin, ettei se olisi Jonathanille liian suuri pala.

Saatuani märät vaatteet edes jotenkin rutisteltua kuivaksi ja aseteltua ne telineelle kuivamaan, astelin naisen perästä makuuhuoneeseen. Matilda oli saanut vaatetta päälleen, joten ajattelin myös itse pukea jotain ihan kohteliaisuudesta ja tilanteen outouden takia. Tuntui tyhmältä kaivaa laukusta boksereita, collegehousuja ja paitaa, kun vielä pari tuntia sitten, ne kaikki olivat siististi omilla paikoillaan naisen vaatteiden vieressä.
En kehdannut jäädä pukemaan naisen eteen, joten pakenin takaisin kylpyhuoneeseen. Otin samalla Matildalta vapaaksi jääneen pyyhkeen mukaan, saisipahan sen samantien kuivamaan.

Tuijotin itseäni kylppärin peilistä, kuten joskus aikaisemminkin. Silloin, kun olin ensimmäisiä kertoja naisen luona. Lampunvaihdon jälkeen, jos en ihan väärin muista. Mun mieliala kohos hieman, kun jäin kelaamaan tilanteen noloutta uudestaan ja uudestaan. Keräsin kuitenki itteni, huuhtelin kasvot kylmällä vedellä, kuten aikasemminkin, ja palasin takaisin Matildan luo.

Istahdin sängylle naisen viereen, sanaakaan sanomatta. En tienny, mitä lilaletin päässä liikku äskösen episodin jälkeen. Oikeestaan en kyl tienny sitä ennenkään.
En taaskaan saanut naisen katseesta kiinni. En uskaltanu koskettaa Matildaa, tiiä vaikka se ryntäis toiselle lenkille sateeseen.
"I will wait", alotin. Kuitenkin kelattuani sen pariin otteeseen mun mielessä, se ei kuulostanu kovin vakuuttavalta. "Mä haluun odottaa. En aio päästää susta enää irti."

Sänky jousti Jonathanin istuessa. Mä katselin päiväpeiton ryppyä, joka mun teki pakonomaisesti mieli siloittaa. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista niin kauan kuin Jonathan istuisi siinä. Kuinkakohan kauan se meinasi viihtyä? Pari minuuttia? Viikon? Kuukauden?

Aika kulki omituisesti. Jonathanin käynti kylpyhuoneessa tuntui kestäneen kaksi silmänräpäystä, mutta miehen läsnäolo sai minuutit hidastumaan. Mä räpyttelin silmiäni kuin se olisi saanut punapään katoamaan, vaikka se ei ollut mitenkään toivottava ratkaisu. Kai.

Mun pää oli täynnä sumua, jonka läpi mä yritin nähdä tilanteeni. Mun täytyisi tehdä isoja ratkaisuja. Haluaisinko mä asua yhdessä Jonathanin kanssa? Rakastaisinko mä sitä: yhdessä asumista, miestä itseään. Ajatukset kiersivät kehää ja mä menin entistä enemmän solmuun.

En aio päästää susta enää irti.
Kun mä suljin silmät, mä näin itseni juoksemassa pois Jonathanin asunnolta. Mä näin Markuksen ilkkuvan virneen ja Jonathanin kauhistuneen katseen joka vain paheni miehen laskiessa kätensä. Sen jälkeen mä kuitenkin tunsin kaiken sen lämmön, jonka Jonathan oli mussa herättänyt. Mun elämä oli ollut viime kuukaudet kaiken sähläämisenkin keskellä onnellisempaa kuin se oli ollut pitkään aikaan.

"Hyvä", huoahdin taistellen hymyn kasvoilleni. Katsoin Jonathania hetken silmiin, kumartuen sitten nojaamaan poskeni miehen olkapäähän.

Matilda oli pitkään hiljaa ja näytti punnitsevan vaihtoehtojaan. Mä vakavissani harkitsin antavani naiselle tilaa poistumalla paikalta tavaroideni kanssa. Seuraavana meijän edessä olis ainakin yks päätös, ja uskoin meidän molempien haluavan eri asioita. Ainakin nyt. Naisen kevyt henkäys ja sen tuoma vastaus lievitti mun levottomuutta.

Matildan painaessa päänsä mun olkaa vasten, taistelin halua pussata naisen hiuksia. Joku pieni ääni mun sisällä kielsi tekemästä sitä, joten pysyin paikallani. Vaikka palavasti halusin koskettaa tyttöystävääni.

Olin menettäny ajantajun monta minuuttia takaperin, enkä yhtään tiennyt kauan oltiin siinä istuttu. Matilda muhun nojaten, mä tapellen itteni kanssa henkisesti. Jomman kumman oli kuitenkin pakko kysyä se kysymys ennemmin tai myöhemmin tämän illan aikana. Tunsin mun pulssin kiihtyvän jo pelkästä ajatuksesta, et avaisin suuni ja kaiken tän jälkeen pakkaisin kuitenkin laukkuni ja lähtisin.

"So... How do you want things to be from here ?"