Trying to be serious here, c'moon!

“En mä tätä tarkoittanut”, jupisin kynnet Jonathanin selkään upotettuina. Se johtui siitä, että a) mä en halunnut tippua naama edellä keskelle Auburnin tallipihaa ja b) olin kiukkuinen kuin pieni orava. Ei mua kanneltu noin vain kuin mitä tahansa pikkutyttöä.

“Nulikka”, tuhahdin mielenosoituksellisesti pyristeltyäni lopulta alas tutun auton edessä. Mun oma autoni nökötti sen vieressä, eikä mulla ollut hajuakaan, mitä Jonathan nyt aikoi. Oliko tämä joku vihjaus, että mun olisi korkea aika ajaa kotiin?

Kierrätin katsetta tallipihalla varmistaen, oliko kukaan nähnyt matkustukseni derbykentältä parkkipaikalle. Toivottavasti ei, koska vaikka mua ei edelleenkään kiinnostanut, mitä mieltä Inna Paakkanen ja kumppanit musta olivat, hetki sitten taittamamme metrit eivät olleet millään tasolla olleet mun elämäni tähtihetkiä.
“Sä jäät paljon velkaa”, mutisin naulittuani katseen takaisin Jonathaniin, joka ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa vaikuttanut katuvalta.

Ilman sen suurempia vastalauseita tai pyristelyjä, laskin naisen takaisin tukevalle maan pinnalle neidin oman auton viereen. Mun kasvoilla oli varmaan idioottimaisin hymy ikinä. Ha! Pääsimpäs kantamaan Matildaa olalla, vaikken uskonut sen päivän ikinä tulevan.
“Saakos sen velan kuitattua kaljalla ?” kysyin ja nojauduin eteen suutelemaan naista. Millon mustaki oli tullu näin idioottimainen, sillä oudolla vaaleenpunaset-rakkauslasit-nenällä-tyyppi?

Sain ylipuhuttua Matildan ajamaan edelläni oman talonsa eteen, josta voitaisiin jatkaa lähestyvää iltaa Krouvissa. Parkkeerasin oman autoni lähelle Matildan asuintaloa (erittäin potentiaaliselle sakkopaikalle) ja odotin Matun pääsevän luokseni. Nojailin puhtaaseen valkeaan peltilehmään ilman pelkoa siitä, että mutaiset raidat jäisivät lahkeisiin tai alaselkään auton katteista.
“Mulla ei ainakaan oo nyt illaks mitään isompia suunnitelmia, joten ajattelin maksaa velat pois” virnuilin. Vedin naisen kiinni rintaani ja kouraisin toisella kädellä tätä takamuksesta. “Korkojen kanssa, if you want” kuiskasin Matildan korvaan ja pussasin naisen kaulaa.

Ajomatkan aikana olin ehtinyt tasata tuohtumukseni luukuttamalla musiikkia sen verran kovalla, etten ollut enää kuullut kihiseviä ajatuksiani.
“Joo, voin ottaa kaljan lisäksi tequilan”, virnistin pirullisesti, tönäisten Jonathania johdattelevasti kohti Krouviin vievää kadunpätkää.

Jopa multa meinasi karata naurahdus nähdessäni Krouvin terassin, joka melkein huusi tyhjyyttään autiolla kadulla. Mä en osannut päättää, näyttikö ulkokalusteita sisältävä viritelmä terassiterassilta vai jotain-sinne-päin-kyhäelmältä. Alue oli kuitenkin jopa osittain rajattu aidalla, joten ihan viidessä minuutissa sitä ei kuitenkaan oltu kyhätty.

Onneksi mä olin tänään ollut tallilla arkivaatteissa, koska ratsastushousuissa mä en välttämättä olisi kehdannut mennä edes Krouviin. Vilkaisin Jonathania toinen kulma koholla nojautuessani tiskiin hiljaisessa paikallisessa, jonne edes paikalliset kylänmiehet eivät olleet vielä ehtineet.

“Mikä helvetti toi kuvittelee olevansa” naurahin meijän astellessa Krouvin edustalle. Ulko-oven vieressä näytti olevan ehkä universumin surullisin terassi. Edes kukkapuskan laittaminen johonkin koristeeksi sais sen näyttää houkuttelevammalta. But after all, me oltiin Kallassa ja tää oli Kallan oma Krouvi. Olisi siis turhaa odottaa yhtään mitään prameampaa.

Asettauiduin Matildan kylkeen kiinni tiskillä ja paikan omistaja oli töissä. Vanhempi mieshenkilö näytti olevan suunnattoman ylpeä uudesta valtauksestaan, joka nökötti ulkopuolella. Harmaahapsi oli heti kyselemässä meiltä mielipidettä terassistaan ja Matildan kanssa nyökyttelimme hienolle laajennukselle. Saatuamme tuopit eteen, maksoin oluet ja suuntasimme suoraan nurkkaloosiin nauttimaan ohrapirtelöistämme.

Istahdimme samalle puolelle pöytää ja asetin käsivarteni Matildan niskan takaa lepäämään naisen olalle. Me varmaan näytettiin ulkopuolisille just sellaselta pariskunnalta, mitä vannottiin kaihtavamme.
“Mä en millään haluis ottaa puheeks mitään vakavampaa, varsinkaa nyt, ku mulla on muutenki nii hyvä fiilis sun ja Zelian puolesta” totesin ja nojasin naisen päätä vasten haistellen puhtaita hiuksia, joissa oli hento hevosen tuoksu. “Mut toisaalt se aikasempi episodi voi jäädä todella kummittelee, jossei sun mieleen, nii ainakin mun...”

Mua ei enää edes yllättänyt, että Jonathan vaihtoi kevyemmästä aiheesta vakavampaan silmää räpäyttämättä. Olin jo niin tottunut miehen tuulesta temmattuihin keskusteluihin, että päiviä odottamani keskustelunavaus ei kohahduttanut. Olin mä tiennyt, että jossain vaiheessa se tulisi vastaan.

“Mä odotan”, hymähdin räpytellen silmiäni. Musta tuntui, että yksikin väärä sana olisi voinut saada Jonathanin vaihtamaan puheenaihetta ja keskustelun lykkääntyvän taas. Mä en halunnut enää arvailla mitä miehen päässä oli liikkunut viimeksi mun luonani, enkä uskonut, että kummallakaan olisi ollut kovin rento olo niiden seinien sisäpuolella ennen asioiden selvittämistä.

Siemaisin olutta ja nautin Jonathanin tuoksusta, joka oli jo pelottavan tuttu. Me oltiin omassa kuplassamme Krouvin nurkassa ja vaikka mä kuinka vakuuttelin itselleni ja Jonathanille, etteivät tallilaisten katseet haitanneet, mun oli silti helpompi olla niiden ulottumattomissa.

Matildan rohkasu aiheesta avautumiseen ei ollu mikään kympin arvoinen. Mut tyhjää parempi. Mä en oikeestaan ees tienny, miten mun olis pitäny koko homman selittäminen alottaa. Se kaikki oli mustaa ja harmaata sekasortoa. Ollu monta vuotta. Siitä lähtien, kun mun tekemiset ei ollu riittäny. Ei faijalle, taikka koulussa. Mun oli pakko olla parempi, aina vaan parempi. Kaikessa. Välillä sekää ei riittäny.

“Mä en oikeestaan ees tiiä, miten mä selittäsin mun ajatuksia...” mutisin jotain täyttääkseni hiljasuuden meidän loosissa. “Ehkä selkein selitys vois olla vihanhallinta ongelmat...” sanoin lopulta. Se tais kulkee suvussa. Faijan faija, faija, minä ja jollain pienen pienellä asteikolla myös Thomas. “Se on alkanu jo ala-asteella. En kokenu olevani tarpeeks. Missään muussa ku tappelemisessa. Siinä mä pärjäsin...” avasin menneisyyttä hieman.

Otin astetta isomman kulauksen tuopista ja yritin sillä pelata aikaa itselleni ja omille ajatuksilleni. Salaa toivoin Matildan heittävän edes hiljaisen äännähdyksen siitä, että oli kuullut taikka ymmärtänyt, mitä olin sanonut. Pieni osa mun mielessä pelotteli mua ajatuksella siitä, et kaiken tän kuultuaan, Matilda jättäis tuoppinsa niille sijoilleen ja pakenis himaan. Jättäen mut yksin. Niiku mä tein aikanaan Matildalle.

Kuuntelin Jonathanin selostusta uskaltamatta vetää edes henkeä liian nopeasti, etten olisi vahingossakaan voinut keskeyttää. Oli helpottavaa istua niin lähellä, että pystyi tuijottamaan pöydän kulunutta pintaa toista loukkaamatta. Vaikka mä olin hyvä kuuntelija ja pystyin osoittamaan myötätuntoa harvoja ja valittuja ihmisiä kohtaan, mun reaktiokyky kaipasi vielä kehittämistä.

“Kuulostaa rajulta”, myönsin hetken hiljaisuuden jälkeen. Olin melko varma, että sosiaalisesti lahjakkaampikin ihminen olisi ollut melko sanaton siinä tilanteessa, joten en ottanut liikaa stressiä. Sen sijaan mä keskityin olemaan läsnä, koska sekään ei aina ollut itsestäänselvyys.

Vielä talvella mä olisin voinut niellä vastaavanlaisen tarinan kasvot peruslukemilla, todeten hiljaa mielessäni, että elämä on ja jatkaa omaa elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nyt, kun kyseessä oli ihminen, jota ajattelin iltaisin ennen nukahtamista ja niinä aamuina, kun heräsin yksin, en yhtäkkiä enää voinutkaan skipata Jonathanin sanoja. Vaikka mä en tiennyt täysin mikä oli oikea reaktio, mä halusin osoittaa olevani luottamuksen arvoinen.

“Miten pitkälle sä kestät, ennen kuin sun pinna.. napsahtaa?” ynähdin yrittäen muotoilla kysymystä järkevään muotoon. Mä olin nähnyt Jonathanin reagoivan vahvasti kahdesti, eikä mies ollut kummallakaan kerralla onnistunut pelästyttämään mua pois. Ensimmäisellä kerralla mun lähtööni olivat vaikuttaneet sanat, eivät teot.

Matilda tais jollain tapaa lukee mun ajatukset, sillä tervetullut keskeytys veti mut pois kipeimmistä muistoista ja syvimmistä arvista. Miten pitkä pinna mulla oli? Helvetin hyvä kysymys, kysyppä toinen!
“Kai se riippuu vähän tilanteesta… En mä tiiä” mutisin epämääräisen vastauksen. Silti halusin jollain tapaa yrittää olla edes vähän tarkempi kuvauksissa. “Ku broidii kiusattii alakoulus, mä olin se, joka kävi nostamassa ne idiootit naulakkoon roikkumaan vähintään yhen silmän kans” sieltä iski ensimmäinen puheripuli.

Ne vuotta ja kahta nuoremmat jätkät jakso aina vaan kiusaa Thomasta. Millo mistäkin. Pukeutumisesta, murteesta, suomen kielen heikkoudesta. Siitä, että Thomas ei ollut kotosin täältä. En ollu mäkään. Satuin vaan olee sen verran isompikokonen, ettei ne muhun koskenu. Toisin ku myöhäsen murrosiän saavuttanu Tommy. Otin toisen kulauksen oluesta ja toivoin sen antavan edes jonkinlaista lohtua tähän hetkeen vielä Matildan lisäksi.

“Faijaa mä jaksoin kestää useemman vuoden, ennen ku annoin sille takasin. Kaikista huvittavinta oli se, et mä vietin sen yön putkassa, ei se” naurahin vaivaantuneena vain vajaan kahden vuoden takaiselle turpasaunalle. Meil oli molemmilla silmät mustana, mut faija otti enemmän iskuja vastaan, kun mitä siltä tuli. Sen humalatila tais olla mun eduks. Sillä kertaa.

Kun Jonathan oli aloittanut puhumisen, sille ei ilmeisesti tullut loppua. Mä yritin pitää ajatukseni visusti miehen sanoissa ajattelematta omaa perhettäni, joka sekin oli kaukana kiiltokuvamaisuudesta.

Sellaista elämä oli. Sitä mä en sanonut ääneen, vaan laskin käteni Jonathanin jalalle ja nojauduin entistä tiiviimmin miestä vasten viestittäkseni, että olin kuunnellut sen sanat.
“Mutta mun seinä ei oo tehny sulle mitään pahaa”, totesin vaisusti naurahtaen.

Oluttuoppi tyhjentyi tasaiseen tahtiin, mutta mun ei tehnyt oikeastaan mieli enempää. Mä olin niin väsynyt päivän tapahtumista niin henkisesti kuin fyysisestikin, että mun teki vain mieli raahautua lämpimään suihkuun ja vajota sänkyyn sulattelemaan asioita.

“Sori, mua vähän väsyttää”, ähkäisin haukotuksen jälkeen. Se oli vavahduttanut koko mun kehoa, joten oli vähän vaikea olla kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan.

Naisen kommentti sai mut vähä naurahtamaan. Se ei kuitenkaan suistanu epämiellyttäviä muistikuvia mun päästä ja taisin jutuillani pitkästyttää myös Matildaa. Ainakin haukotuksesta päätellen. Väsyttää... Huono vale vai rehellisen karkea totuus? Henkilökohtasesti olisin mieluummin kuullu sen Matildalta ennen mun vuodatusta, sillä kaipasin oikeesti juttukaveria.

Tyhjensin tuopin ennätysvauhtia ainakin omalla mittapuullani ja vedin varovasti käteni naisen niskan takaa pois.
"Ehkä meijän sit kannattas lähtee nukkuu" totesin. Yritin peittää pettymyksen ja turhautuneisuuden sävyä mun äänessä parhaani mukaan.

Vilkastessani ympärille, Krouvin asiakaskunta koostu taas niistä vakioista. Kylläkin osa joukosta oli löytänyt uudelle "terassille". Kaivoin taskusta valmiiks auton avaimet, mut en todellakaan uskaltanu ihan heti lähtee ajamaan. Voisin ihan hyvin käydä kävelyllä kaupungin kaduilla ja vetästä pari tupakkaa ajan kuluksi. Mikäs tässä olis ollessa.

Nielaisin tajutessani Jonathanin ilmeestä ja siitä pienestä sävystä ja jäykkyydestä, joka miehen ääneen oli hiipinyt, että mä olin taas esittänyt asiani väärin. Kuulostanut siltä kuin en olisi piitannut lainkaan.

Mutta piittasinhan mä. Jossain toisessa tilanteessa mä olisin voinut turhautua siihen, etten mä nähtävästi saanut edes olla väsynyt ilman, että mut tulkittiin väärin.
“Haluatko sä tulla mun luo yöksi?” hymähdin vähän varoen, hivuttautuen hitaasti ylös. Sujautin sormeni Jonathanin sormien lomaan ja nykäisin miehen mukaani ulos.

Tulisipa se mun luokseni tai ei, ainakin mä olin yrittänyt paikata mokani.