Trying to be serious here, c'moon!

Koko päivän ravattua kartanon ja tallin väliä halusin ees vähän hengähtää, jos vaikka ehtis vähän aikaa ottaa arskaa yläkropalle. Kuitenkaan tallimestarin puol alastomana hilluminen tallin mailla ei varmaan olis mikään paras mahollinen kuva uusille vierailijoille. Jätin t-paidan suosiolla päälle ja avasin kartanon suuren puuoven ja vilkasin terassille huomatakseni sen olevan tyhjä ihmisistä. Ehdin just huomata yhdistelmän poistuvan kartanon tiluksilta ja tuttu lilaletti seisoi reilun matkan päästä tallirakennuksesta. Pyykien silmiään.

Ai saatana. Haukka muutti tänää takas omistajalleen. Miten mä en voinu muistaa sitä tallimestarina. Mun olis pakko ottaa itteeni niskasta kiinni näitten asioiden kanssa. Perkeleen perkele.

Sen sijaan, et olisin jääny löhöilemään kartanon kuistille erittäin mukavan näköiseen löhötuoliin, suuntasin Matildaa kohti. Hittolainen, itkikö se?
“Hey, you okay ?” huikkasin naiselle, joka ei selkeesti ollu kuullu mun tuloo.

Tuntui vähän tyhmältä mennä tiloihin Haukan lähdöstä. Suurimman osan ajasta se oli kuitenkin ollut mulle vain kolhoin tietämäni hevonen ja tilapäisratkaisu, jonka oli ollut alusta alkaen tarkoitus loppua kesään mennessä.

Mutta että krokotiilinkyyneleitä keskellä tallipihaa? Mä olin itsekin niin häkeltynyt, etten tajunnut Jonathania ennen kuin mies oli pölähtänyt näköetäisyydelle ja ilmeisesti huomannut mun vetistelyni.
“Joo ei tässä mitään”, huoahdin katse maata viistäen. Jo ne muutamat kasvoille vierähtäneet kyyneleet olivat harvinainen näky mun kasvoillani, joilta mä olin oppinut vuosien saatossa pitämään poissa valtaosan tunteista.

“Täytyy lähteä katsomaan Zeliaa”, mumahdin vilkaisten Jonathania nopeasti. Tunsin oloni idiootiksi punapään edessä ja halusin vain päästä tekemään jotain jolla unohtaa Haukan perään itkeskely. Onneksi sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa kiitos nelivuotiaan, joka todennäköisesti repi tällä hetkellä pelihousujaan tyhjässä tallissa.

Matu meni heti puolustuskannalle. Mä tiesin jo tässä vaiheessa ettei tunteiden näyttäminen ollu naiselle helppoa, mut varsinkin tiistain jälkeen, mä luulin, et kaikki olis taas piirun verran helpompaa (kiitos mun ihme kohtauksen).
“Heiheihei, mihin hoppu...” otin kiinni Matildan käsivarresta ja vedin tämän halaukseen. “Eiköhän se napero malta pari ylimäärästä minuuttia odottaa” totesin.

Vaikkei Haukka ollu mikään kultapoika, ehei, se oli silti ollu rakas opettaja Matildalle. Naisen hiukset tuoksu hennosti shampoolle ja hoitoaineelle. Mä näin mielessäni sen putelin. Matilda ei tainnu muuta shampoota käyttää… Ainakin juuri se sama puteli oli naisen suihkutelineessä. Äh. Mitä mä taas mietin. Focus!
“Jotenka…-” otin vajaan käsivarren mitan väliä Matildaan “-näytähän mulle millasen nelijalkasen kanssa joudun kilpailee sun huomiosta” naurahin.

Mä en voinut sille mitään, mutta mun teki mieli pyristellä irti Jonathanin halauksesta. Sääli oli pahinta, mitä mulle saattoi tarjota, koska se herätti mussa itseinhoa ja turhautumista. Jos mä surin, mä tein sen ylhäisessä yksinäisyydessäni, mieluiten piiskaten itseni lenkille sängyssä makaamisen sijaan.

Nyökkäsin Jonathanin sanoille tyytyväisenä siitä, että mies laski mut vihdoin hevoseni luo. En viipyillyt harppoessani kohti tallia, jonka toivoin olevan tyhjä ylimääräisistä, uteliaista silmäpareista.

“Siinä se on”, tokaisin katse Zeliassa, joka kuikuili meitä Haukan karsinasta. Mä en vielä tiennyt minne päin tallia tamma sijoitettaisiin, mutta talutettuani uudessa ympäristössä poukkoilevan nuorukaisen talliin Haukan entinen karsina oli tuntunut luontevimmalta ratkaisulta.

Matu vaikutti hieman tavallista enemmän kettuuntuneelta. Liekkö syynä Haukan muutto tai jotain muuta, en aikonu kiusaa naista enempää utelemalla epämiellyttävästä aiheesta. Sen sijaan nainen kääns mulle selkänsä ja lähti kohti tallia. Vaitonaisena. Kumpa vaan olisin tienny mitä naisen päässä pyöri.

Kaunis tumma hevonen tutki ympäristöään Haukan vanhassa karsinassa. Karsinan ovessa oli edelleen lappu, jossa luki edellisen asukkaan tiedot. Otin vaivihkaa lapun irti, taittelin sen ja tungin taskuun. Samalla Matilda esitteli mulle uusinta ostostaan, Zeliaa.
“On se kaunis” totesin, vaikka tiesin Matildan olevan täysin tietoinen asiasta.

Avasin karsinan yläoven ja utelias nuori varoen nosti päänsä alaoven yli, tutkiakseen Matildaa lähempää uudemman kerran.
“Kunhan Zelia on kotiutunu kunnolla, voitas harkita maastoiluu Eelan kans, ellei mun oma pippurinen kukkahattutäti satu pitämään nuorempaa uhkana ja vallan anastajana” naurahin, toivoen mun kommentin vähän keventävän tunnelmaa. Varovasti hapuillen otin Matildaa kädestä ja toivoin, ettei nainen vetäisi kättään kauemmas.

Tuntui uuvuttavalta, että mun täytyisi tutustua uuteen hevoseen ja sen käyttäytymiseen erilaisissa tilanteissa. Haukan kanssa suurin osa reaktioista oli toistanut samaa kaavaa: ori ei juuri ollut reagoinut. Jos sitä oli ärsyttänyt, se oli näyttänyt sen ja joskus maastossa tai esteillä tummat korvat olivat nousseet innostuksesta pystyyn. Siinä ne reaktiot hyvin pitkälti olivat.

Zelia taas oli aivan toisesta puusta veistetty. Tamma oli säpsähtänyt tallipihalla tuulenvireen lennättämää puunlehteä, mutta marssinut karsinaan kuin olisi aina asunut siellä. Nyt ruunikko höristeli meille korviaan ja heilutti päätään turhautuneena siitä, ettei kumpikaan meistä ottautunut asialle. Kun mä lopulta otin askeleen lähemmäs ja sipaisin piirtopään turpaa, Zelia veti korvansa luimuun ja nykäisi päänsä taemmas tehden selväksi, että mä olin puoli minuuttia myöhässä asiani kanssa.

“Jep, tää voi kyllä olla aika rauhaton maastossa”, mumahdin. Mä huomasin peilaavani Zeliaa jatkuvasti Haukkaan, mikä mun pitäisi lopettaa heti alkuunsa. Nuori tamma oli perusluonteeltaan selvästi rohkeaan painottuva, mutta vaatisi silti varmasti useamman maastoreissun pärjätäkseen Auburnia ympäröivillä mailla ilman pahempaa hillumista.

Huomasin siveleväni Jonathanin kämmentä sormenpäälläni. Enää mun ei tarvinnut väistää miehen kosketusta, koska olin saanut tunteet ainakin hetkellisesti hallintaan ja ajatukset Haukan sijasta Zeliaan.

Lilapää näytti todella vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Halusin totisesti päästä tämän pään sisälle ja tutkia niitä kaikkia ajatuksia perin pohjin. Se ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Tamman tutkiessa meitä kahta, Matilda oli ojentamassa kättään tammalle, joka teki selväks ettei halunnu tulla kosketetuks. Samalla tavalla, miten Matilda oli ainakin henkisellä tasolla tehny aikanaa mulle, vetäytyny pois.

“Sehä on ihan ku sinä” hymähdin. Toivoin naisen ottavan mun kommentin edes jotenki huumorilla. Vaikka tiesin mun heiton olleen riski, en aikonu korjailla mitään. En tällä kertaa. Tiiä vaikka vaa pahentaisin tilannetta.

Naisen sormi kutitti mun kämmentä, hermostuneesti ehkäpä. Mut ainaki mua se hymyilytti hieman. Irrotin käteni naisen kämmenestä ja kiersin sen Matildan selän taa. Hellästi vedin lilaletin lähemmäs ja annoin pusun tämän hiuksiin.
“Tiiän, et tuutte näyttää hyvältä Zelian kans” mutisin värikkäisiin hiuksiin.

Tuhahdin tuskin kuuluvasti Jonathanin kommentille Zelian luonteesta. Mua melkein hymyilytti, kun ajattelin asiaa enemmän. Vaihtelu virkisti ja Zelian kaltaisen hevosen kanssa ei varmasti arkiintuisi kovin helposti, koska piirtopää oli selvästi tamma isolla T:llä.

“Täytyy ottaa rauhassa tän kanssa, en halua että sen motivaatio työntekoon hiipuu heti alkuunsa”, pohdin ääneen kurkaten satulansuojuksen alle. Musta estesatula näytti hyvältä ja Daniel oli kertonut sen istuvan tällä hetkellä täydellisesti. Onneksi muokattavuus teki siitä monen vuoden estepenkin, jos ja kun Zelian lihaksisto muuttuisi tulevina vuosina.

Nappasin satulan kantoon ja lähdin kiikuttamaan sitä varustehuoneeseen, jonne muut varusteet oli kannettu tamman tulon yhteydessä. Zelialla ei - onneksi - ollut mitään ylimääräistä ja mä olin saanut helposti mahdutettua kaikki varusteet Haukan varusteiden tyhjiksi jättämille paikoille.

Matilda poistu samalla tavalla hiljaa paikalta, kuin juuri vähän aikaa sitten tallin edustalla. Jäin ite kattomaan valkoisilla merkeillä koristeltua tammaa, joka pyöritteli korviaan suunnasta toiseen ja jatkoi ympäristönsä karkoittamista. Varsinaisesta karsina- taikka tarhapaikasta ei oltu vielä Isabellan kanssa puhuttu, mutta kaikki tärkeimmät pitäis saaha kuntoon mahollisimman pian.

Taskussa tunsin karsinan ovessa olleen lapun, jossa oli edellisen asukkaan tiedot. Hetken aikaa meinasin heittää sen pois loungen roskiin, mutta kuitenkin jätin sen vielä farkkujen syövereihin odottamaan. Tiedä vaikka Matilda haluaisi säilyttää sen. Muistona tai jotain.

Lilaletin palatessa karsinalle, lukitsin katseeni tähän ja yritin saada naisen katseen kiinni omaani.
“Onks kaikki ihan tosissaa ok…?” mun ääni kuulosti ihan liian huolestuneelta. Mitä mä Matildaa tiesin, se ei todellakaan ollu niitä ihmisiä, jotka halus kuulla sellasta sävyä keneltäkään. “Oot jotenki oudon hiljanen... ”

Oli terapeuttista laskea Zelian satula hetkeksi tyhjillään olleeseen telineeseen. Nyt mä lopettaisin tämän tyhjänpäiväisen murehtimisen ja keskittyisin uuteen hevoseeni, jonka oli jo korkea aika päästä ulos.

Jonathan oli kysymyksineen mua vastassa Zelian karsinalla. Pujahdin karsinaan riimunnaru kädessäni ignooraten nuoren tamman happaman ilmeen. Taputin Zeliaa kaulalle naksautettuani narun kiinni riimuun ja käänsin katseeni vasta sitten Jonathaniin, joka odotti edelleen vastausta.
“On. Tää on vaan niin absurdia”, hymähdin yrittäen taikoa kasvoilleni puolittaisen hymyn, joka kuitenkin katosi Zelian kavion kauhaistessa karsinan kuiviketta sellaisella tarmolla, että mäkin yllätyin.

Zelia kävi niin kierroksilla uudesta ympäristöstä, että mä päädyin taluttelemaan tammaa ympäri tiluksia sen sijaan, että olisin nakannut sen kylmäverisesti ensimmäiseen vastaantulevaan tarhaan.
“Minne mä sijoitan tän ulkoilemaan?” ähkäisin tajutessani, etten ollut ehtinyt missään vaiheessa kysyä asiaa Isabellalta. Onnekseni meidän vieressämme lompsi itse tallimestari, jonka luulisi olevan tilanteen tasalla tällaisissa asioissa.

Seurasin kaksikkoa ulos, edelleenkin miettien Matildan vastausta. Mulla oli sellanen kutina perseessä, et tässä olis jotain muutakin kun vaan Zelian muutto Auburniin. Vaivihkaa ja uhkaavasti mun mieli pakeni pari iltaa taaksepäin muistikuvaan mun hakkaavan Matildan asunnon seinää, samalla kun nainen mun vieressä näyttää vähintäänkin yllätyyneeltä.

Matildan kysymys kuitenkin palautti mut takasin tähän hetkeen ja mun piti ihan tosissani miettii mihin tamman oikein vois laittaa.
“Ööh.. Mä en suoraa sanoe tiiä, mitä Isabella on oikein miettiny” nopeesti kävin mielessäni läpi hevosten tarhaukset. Osa oli jo lähteny laitumille, mutten tienny yhtään mikä “vapaiden” tarhojen tilanne tällä hetkellä oli. “Varmaa turvallisinta laittaa se toistaseks derbylle. Varmistan Isbeltä vielä lopullisen tarhapaikan.”

Kierrettiin talli ja kentän viereltä näkyikin tyhjä kenttä. Sähköjen pitäs olla kunnossa ja viimesimmän tsekkauksen jälkeen, myös aidat oli kaikin puolin ok. Harvoin Auburnissa mitään oli hajalla, mut Fellun jälkeen oli pari kertaa saanu käydä rautakaupassa ja huoltamassa nurkkatolppaa.

Matilda päästi Zelian tarhaan ja jäätiin katsomaan tamman perään, sen lähtiessä katsomaan tiluksiaan vähän laajemmin. Korvat höröllä ja polvet korkeella se ravas kentän toiseen päähän ja sitte hetken päästä takasin lähemmäs meitä.
“Ei voi muuta sanoo, ku et hää on kaunis...” mumisin.

Jonathan oli yhtä hukassa kuin minäkin tarhapaikkojen suhteen, mutta Zelialle väliaikaisessa sijoituksessa ei tuntunut olevan mitään vikaa.
“Sillä ei kuulemma ole tarpeeksi liikettä kouluhevoseksi”, tuhahdin huvittuneena, kun tamma esitti pätkän ihan mukiinmenevää keskiravia kaula kaarella, pyrähtäen sitten laukkaan päätään viskoen.

No, onneksi mä en ollut etsinyt kouluhevosta. Todennäköisesti mä tulisin kuitenkin jossain vaiheessa starttaamaan tammalla koulukisoissa voidakseni määritellä sen koulutustasoa helpommin, mutta sen asian suhteen ei ollut kiirettä. Zelia oli mun ensimmäinen ikioma hevoseni, jonka mä halusin rakentaa rauhassa ratsuksi.

Mun mieli alkoi tyyntyä ja sen huomasi viimeistään siitä, että mä havahduin ajattelemaan Jonathania. Punapää oli jaksanut pyöriä mun matkassani siitä lähtien, kun oli yllättänyt mut itkeskelemästä Haukan perään, vaikken mä olisi käytökselläni ansainnut minkäänlaista seuraa. Jos totta puhuttiin, mä olin viime päivinä pyöritellyt päässäni myös mielikuvaa Jonathanin punertavista rystysistä, mutten ollut osannut ottaa asiaa puheeksi sen koommin.

Haukotus karkasi huulilta kuin varkain, koska viime yönä unet olivat jääneet vähäisiksi stressin vuoksi. Vilkaisin Jonathania, jonka katse oli viipynyt Zeliassa jo hyvän aikaa.
“Noinko kaunis se on, ettet saa silmiäsi irti?” virnistin silmiäni siristäen.

Myös lilaletti mun vieressä oli kadonnu ajatuksiinsa hyväks toviks. En halunnu rikkoo hiljasuutta ottamalla puheeks aikasempaa episodia. Matilda sen sijaan kääns katseensa muhun ja täytti meijän välisen hiljasuuden huvittuneella kommentilla.
“En mä haluu antaa itestäni liian stalkkerin kuvaa kattomalla vain ja ainoastaan sua” vastasin ja hiljalleen siirsin silmäni Matildaan.

Kiedoin käteni naisen vyötärölle ja vedin tämän kiinni itseeni.
“Kyllä siitä vielä hyvä hevonen saadaan” vaihdoin aiheen takaisin Zeliaan. Tamma pinkoi innoissaan ympäri tarhaa, hirnahti pari kertaa ja yritti saada vastakaikua lajitoveriltaan. Kuitenkin turhaan. Suurin osa hevosista oli jo päässyt vihreämmälle syömään, alkuun kylläkin lyhyemmäksi aikaa cupin toisen osakilpailun takia. Sen jälkeen Eelakin pääsis kunnolla lomailemaan ja mulla olis aikaa kerää paskani kasaan ja ryhdistäytyy asioiden ja ihmissuhteiden kanssa.

Olin miettiny lähteväni kisojen jälkeen käymään Englannissa moikkamassa mummoa, mutten ollut ottanut aihetta esiin edes Isabellan kanssa, joten ei ollut takuita, pääsisinkö edes lähtemään. Olimme viimeksi jutelleet puhelimessa reilut kaksi tuntia ja käyneet läpi ummet ja lammet, kertaakaan en kuitenkaan ollut maininnut Matildaa.

Mun virne levisi pykälän Jonathanin vastauksen myötä ja viimeistään miehen käsien kietoutuessa ympärilleni mun oli taas helppo hengittää. Harhauduin hetkeksi miettimään, missä välissä Jonathanin kosketuksesta oli tullut niin suuri ja jopa välttämätön asia, mutta miehen kääntäessä keskustelun takaisin Zeliaan ajatus karkasi multa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
“Saadaan?” tuhahdin suupieli nykien. Mielikuva sirorakenteisesta puoliverisestä Jonathanin alla huvitti, koska Zelia näyttäisi todennäköisesti enemmän ponilta kuin tosissaan otettavalta estepuokilta.

“Onneksi mulla on lainaratsuja seuraaviin osakilpailuihin, niihin me ei Zelian kanssa ehditä”, hymähdin muistamatta, olinko mä edes puhunut Jonathanille asiasta. Meidän keskustelumme pyörivät niin hevosaiheissa kuin kaikessa muussakin, mutta kisailmoittautumisesta mä olin ollut hiljaa. Todennäköisesti Jonathan oli bongannut mun nimeni osallistujalistasta ja miettinyt, miksi helvetissä mä starttasin Amandan ja Rasmuksen hevosilla.

“Siis eikös se ole ilmiselvää, että mulla on sun poikaystävänä etuoikeus päästä ratsastaa välillä toisella naisella” heitin takaisin silmää vinkaten. Tamma sen sijaan oli hieman rauhoittunut, mutta asteli edelleen tarhassa pitkin ja poikin haistellen ja tutkien jokaisen kiven ja ruohon korren alta.

Kisaosallistumiset oli menny multa aikas ohi. Olin laittanu oman nimeni listaan Eelan kanssa vain hetkeä ennen deadlinea. Ei mikään nappi suoritus multa. Eikä treenaaminenkaan ollut pahemmin ollut prioriteettina. Olin ollu liian laiska. Suoraan sanoen. Kyllä mä olin mulle asetetut tallivuorot hoitanu kunnialla ja Eelan perus liikutuksen, mut kaikki muu oli menny vähän puolittain rimaa hipoen.

Käänsin kasvot Matildaan ja painoin huuleni kiinni tummanvioletteihin hiuksiin.
“Sori jos jotenki pelästytin sut sillon sun kämpillä...” mutisin kiehkuroita vasten. Mä en mitenkää voinu selittää mun tekoo järjellä taikka millään tavoin rationaalisilla syillä. Se vaan tapahtu.

Jonathanin kommentti oli juuri sellainen, jonka saattoi ottas toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mun teki mieli kommentoida jotain ratsastamiseen liittyvää, mutta yritin parhaani mukaan pitää keskustelu hyvänä esimerkkinä navan yläpuolella.

Ynähdin jotain Jonathanin sanojen myötä, koska en ollut varautunut puheenaiheen nopeaan vaihdokseen. Olin tarjoutunut puhumaan aiheesta jo silloin, kun se olisi ollut tuoreeltaan ajankohtainen, mutta Jonathanille hetki oli ollut väärä. Nytkö se sitten oli oikea, kun me seistiin ihastelemassa mun upouutta hevostani?

“Pelästyttänyt?” hymähdin vetäytyen sen verran kauemmas, että tavoitin tummien silmien katseen. Okei, ehkä mä olin pelästynyt Jonathanin läpikäymää tunnekuohua, mutten itse Jonathania. Ehkä siitä oli hyvä puhua tässä vaiheessa, ennen kuin muisto tapahtuneesta olisi liian suuri mörkö.

“Jos sä haluat puhua”, aloitin painaen huuleni Jonathanin poskelle. “Mä oon aika hyvä kuuntelemaan.”
Mä olin oikeasti. Vaikka mä en usein näyttänyt kiinnostuneelta kuuntelemaan ihmisten puhetta, se oli mulle kuitenkin kymmenen kertaa luontevampaa kuin puhuminen.

Pieni äännähdys karkas naisen huulilta ja mun oli vaikee pitää virnettä mun naamalta, vaikka aihe ei ollu mikään maailman huvittavin tai kevein. Jotenkin mulla oli kuitenki tarve päästä puhumaan asia läpi, ees jollain tavalla. En halunnu säikäyttää Matildaa uudestaan samalla tavalla, tai millään muullakaan.

Mun katse siirty naiseen, joka otti vähän etäisyyttä. Voi saatana, onks tää se hetki ku Matilda juoksee kiljuen ensin tarhaan hakemaan Zelian ja sitten talliin karkuun. Kuitenkin Matildan painaessa pusun mun poskelle, pelko naisen paosta mureni mun mielessä. Hymyilin hieman ja varoen vastasin naiselle antamalla tälle nopean suudelman huulille.

"En mä välttämät siitä just nyt tarvii...-" alotin. Käänsin katseen takaisin hieman jo rauhoittuneeseen ruunikkoon. Tumma karva kiilsi auringon valossa ja sai hevosen näyttämään nuoremmalta kuin mitä todellisuudessaan oli. "Jospa ihailtas nyt sun uutta vaavia ja katottas tota vakavampaa puolta vaik kaljojen ääressä? My treat."

Okei, ei puhetta tänäänkään. Se ei kuitenkaan häirinnyt mua sen suuremmin, eikä todennäköisesti häiritsisi niin kauaa, kun en löytäisi itseäni todistamasta Jonathanin seinän pahoinpitelyä uudestaan.
“Kalja kyllä maistuisi”, totesin kohauttaen hartioitani suupieli nykien.

Pujahdin aidan toiselle puolelle ja istuuduin nurmelle katse Zeliassa. Tamma kuikuili suuntaani, mutta pysyi kauempana.
“No tule nyt, ihaillaan kunnolla”, tuhahdin kääntyen vilkaisemaan Jonathania, joka oli jäänyt aidan toiselle puolen.

Oli häkellyttävää seurata Zelian liikkumista tiedostaen, että tumma tamma oli mun ikiomani. Samalla jokainen riehaantuminen sai mun sydämeni jyskyttämään, koska mä en halunnut, että hevoseni könkkäisi ensimmäisen päivän päätteeksi kolmella jalalla.
“Helvetin nulikka”, tuhahdin katse laukkaan syöksähtäneessä Zeliassa.

Ennen ku ehin tekee mitään tai sanoo vastalausetta mihinkään, Matilda oli karannu mun vierestä tarhaan. Tutkien tammaa, nainen istahti nurmelle ja vilkasi sen jälkeen mua. Zelia pani merkille tarhaan tunkeutujan ja unohti sen pian. Painelin Matildan perässä ja istahdin tämän taakse.

Asetin jalkani molemmin puolin naista ja varoen vedin tämän selän kiinni rintaani. Toivoin Matun itse älyävän voivansa nojata muhun. Henkisesti ja fyysisesti. Mut ehkäpä tää tilanne ei ollu se aika, kun meijän telepatia puhkeis kukkaan ja Matilda osais lukee mun ajatuksia.

Tumma nelijalkainen alkoi liikehtiä uudestaan ja pian laukkasikin tarhan toisesta päästä toiseen, samalla kuikuillen meidän suuntaan.
"Helvetin nulikka tosiaan" toistin naisen sanat ja painoin leukani tämän olalle. Olihan se vähän riskiä istua tarhassa oikeastaan vieraan hevosen kanssa, varsinkin nuoren ja energisen. Eelan kanssa suurin haaveri saattoi olla paskakasaan istuminen. Ellei tumma vuokrapolleni saisi jotain pomotuskohtausta ja alkaisi ärhentelemään naapurille.

Zelia nelisti tarhan reunoja pitkin ja hirnahteli vaisusti, pitäen oman etäisyytensä meihin. En pistäny pahaksi. Viimesenä kaipasin tamman tulevan ja keskeyttävän mun ja Matildan läheisen tuokion. Viime aikoina ei oltu nähty läheskään niin usein, töiden, hevoskauppojen ja muun elämän takia.
"Mulla on ollu ikävä sua..."

Kauppakirjoja kirjoittaessa Daniel oli toivottanut mulle onnea ja todennut Zelian olevan omanlaisensa hevonen. Sen mä allekirjoitin jo nyt, vaikka olin ehtinyt seurata tamman käytöstä vain parina hassuna päivänä. Silti mulla oli yllättävän luottavainen olo, koska olin huomannut, että kaiken sen rajojen koettelemisen takana piili oikealla tavalla itsevarma ja silti ujo nuori tamma, joka kaipasi selvästi aikaa puhjetakseen kunnolla kukkaan.

“Ikävä?” toistin Jonathanin sanat itsekseni hymyillen. Mä en ollut odottanut kuulevani sitä sanaa, vaikka olin pyöritellyt sitä itsekin päässäni. En mä tiennyt, olinko suoranaisesti ikävöinyt Jonathania, mutta kyllä mä olin tunnistanut itsessäni yksinäisyyttä, jota en ollut tuntenut ennen Jonathania pitkään aikaan.

“No, nyt sä näät mua tallilla melkein päivittäin”, hymähdin painottaen sanaa tallilla ilkikurisesti virnistäen. Jonathan ei tietenkään nähnyt sitä, mutta ehkä se kuuli sen mun äänestäni. Zelia oli rauhoittunut katselemaan ympäristöään ja yllätyksekseni lähti hiipimään meitä kohti korvat varovaisen uteliaasti hörössä. Tamma kuitenkin pysähtyi useamman metrin päähän, huokaisi syvään ja asettui maistelemaan nurmea.

"Jep, ikävä..." toistin. Mä en ollu tuntenu olooni yksinäiseks pitkään aikaan. Enkä mä todellakaan kaivannu sitä tunnetta. Olin ehtiny jopa unohtaa hetkeks, miltä se ees tuntu. "Ollaanks me sitte niitä pareja, joilla on tavallaan työpaikka romanssi ?" kysyin huvittuneena. Eihän Matilda ollu Auburnissa töissä, vaikkain naisen omistama hevonen asusteli siellä, mikä tarkoitti naisen lähes päivittäistä näkemistä.

"Oon kuullu juttuu, ettei sellaset suhteet kestä" mä huomasin äänessäni hivenen epäilystä ja pelkoo siitä, et niin tulis käymään. Jos yhtään meijän historiaa ties, meijän matka tähän pisteeseen oli kaukana ruusun terälehdillä peitettyä tietä. Kyllähän niitä ihania pätkiä oli ollu, ja varmasti tulis olemaan, mut meijän kahen luonteella, kaikki tuntu hieman vaikeemmalta.

Tamma otti muutamia askelia meitä kohden, samalla mittaillen meitä ja varmasti arvaillen meijän aikeita. Kuitenkin sen edessä ollut ruohotupsu kiinnosti sitä enemmän ja Zelia keskittyi tuhoamaan sen. Aurinko meni hetkellisesti pilveen ja kevyt tuulenvire huitas Matildan hiukset mun kasvoille.

Puhaltelin niitä pois mun näkökentän edestä, Zelian nostaessa päätään kohti tallia. Vilkasin taakse ja näin Julian kirjavan tammansa kanssa. Miksen ollut aikasemmin bongannu blondia tallilla? Oliko musta tullu niin putkiaivo ja "kapeekatseinen"?
"Eiks sua haittaa, vaik muut tallilaiset näkis meijät täs hempeilemäs" hymähdin Matildan hiuksia vasten ja painoin pusun tämän niskaan.

Työpaikkaromanssi. Sellaset suhteet ei kestä. Vau, johan meni syvälliseksi.

Suhde. Se sana nostatti ihokarvat pystyyn, koska mulle se tarkoitti sitoutumista ja petetyksi tulemista. Siitä mulla oli kokemusta, vaikka mä en varsinaisesti ollut sitoutuja-tyyppiä. Se ei johtunut siitä, että mulla olisi ollut vaikeuksia sitoutua yhteen tiettyyn ihmiseen - se johtui siitä, että mä vierastin ajatusta jonkun sitoutumisesta muhun. Ehkä se tunne jonain päivänä hiipuisi, mutta tällä hetkellä mä halusin vain sulkea sen pois mielestäni.

Mun makuun oli ehkä vähän brutaalia ottaa puheeksi suhteiden kestämättömyys tässä hetkessä, tällä taustalla. Olipa se tarkoitettu heitoksi, vitsiksi, miksi hyvänsä, sen sanominen ääneen herätti vääriä ajatuksia. Päättyneet työpaikkaromanssit nimittäin todennäköisesti muuttuivat työpaikkapainajaisiksi, kun toisen kohtaamisesta päivittäin tulikin päivän kohokohdan sijaan vieroksuttu, epämukava tilanne.

Mutta mä sivuutin senkin. Tunsin Jonathanin huulet niskassani ja vilkaisin ratsukkoa, joka oli juuri sellaisessa kohdassa, että ratsastaja saattoi nähdä meidät.
“En mä jaksa ajatella sellaista”, totesin. Jokainen tallilainen oli varmasti ehtinyt jo tehdä musta omat johtopäätöksensä ja saisi halutessaan tehdä uudet.
“Sitä paitsi”, virnistin kääntyen sen verran, että tavoitin Jonathanin katseen. “Sulla taitaa olla tallimestarina enemmän mainetta pelissä.”

“Paskat mun maineesta” naurahin tavottaessani Matildan katseen. Mä olin saanu oman osani “huonosta maineesta” aika päiviä sitten ja tullu siihen tulokseen, etten mä jaksanu ees välittää. Enköhän mä ite tienny parhaiten. Ainakin useimpina päivinä. “Jos ne haluu, et niie hevosist pietää hyvää huolta, ne ei tuu aukoo päätään mulle” pussasin Matildan otsaa. “Ja sitä paitsi, sama pätee suhun” naurahdin ja painoin otsani naisen otsaan kiinni.

Zelia oli ottanu meijän huomaamatta pari askelta lähemmäs ja oli kiinnittäny huomionsa Valerieen värikkääseen ilmestykseen. Se tamma ei kyllä jäänyt keneltäkään huomaamatta. Vilkaisin taakseni nähdäkseni kaksikon, joka kuitenkin oli ehtinyt ja poistua näkökentästä. Samaa ihmetteli tumma tamma, joka hörähteli kuuluvasti. Valerie vastasi jostain tallin tai maneesin uumenista.

“In the end, why should I care...” se ei niinkään ollut kysymys. Enemmänkin toteamus. “I’m happy with you and that’s all that matters. Right ?” Kiedoin kädet naisen ympärille ja pidin Matildaa lähellä itteeni. Tunsin lilaletin sydämenlyönnit käsivarsieni alla ja kohoavan rinnan naisen hengittäessä raikasta alkukesän ilmaa.

“Parempi pitää huolta mun nulikasta”, mumahdin katse Jonathanin paidassa. Mun suupieliä nyki taas, kun ajattelin kuinka tuskaista elo Haukan kanssa oli välillä Jonathanille ollut. Olin aika varma, ettei Zeliakaan päästäisi tallimestaria helpolla, eikä sen mun puolesta tarvinnutkaan.

“Right”, toistin perässä ja nojauduin Jonathania vasten välittämättä siitä, että joku saattoi katseilla meitä silläkin hetkellä. Vielä vähemmän mä välitin siitä kääntyessäni painamaan huuleni Jonathanin huulille. Nurmikko kutitti kämmentä, kun korjasin asentoani ja kiedoin käteni miehen niskan ympärille huokaisten tyytyväisenä punapään huulia vasten.

“Meidän pitäis varmaan mennä, nuoret tarvii omaa aikaa”, virnistin viitaten Zeliaan, joka oli taas haahuillut kauemmas meistä. En kuitenkaan laskenut katsettani Jonathanin tummista silmistä hetkeksikään, kun nousin hitaasti ylös huultani purren.

Matilda nous ylös ihan liian aikaseen. Olisin mielelläni ollu siinä hetkessä monta minuuttia pidempään. Nainen kuitenkin oli päättänyt toisin. Vilkaistuaan Zeliaa, Matildan keskittyminen musta herpaantu ja sain yllätettyä naisen nostamalla tämän olalle kuin mattorullan. Mua ainakin nauratti ja toivoin myös Matildan ottavan tilanteen huumorilla. Nyt en todellakaan kaivannu mitään itkupotkuraivaria lilapäältä.

Helposti avasin portin ja suljin sen perässämme, Matildan rimpuillessa mun olalla. Läpsäsin naista takamukselle ja kehotin olemaan nätisti, tai en vastaisi seurauksista. Enempää vastausta odottamatta, lähdin hiippailemaan kohti autoa. Ensiksi ajattelin kantaa naisen omalle asunnolleni, mutta valitettavan tyhjä jääkaappi ei ollut mikään kehotus kutsua vieraita kylään. Kaipa mä voisin yhden kaljan käydä Krouvissa nauttimassa. Ja vaikka tulis otettua enemmän, en usko naisen häätävän mua rappuun nukkumaan.