Where Tangents Meet (on)

Mä lähes ryntäsin pois siit asunnosta, tarttin raitista ilmaa ja tilaa. Mulla oli edelleen vaa t-paita päällä. Takki toisessa kädessä ja huppari toisessa. Pyörin kirjaimellisesti ympyrää kadun reunas ja kirosin. Miten voi olla niin helvetin tietämätön siitä, mitä haluu tai mihin on kykeneväinen. Vedin ensin mustan Adidaksen hupparin päälle ja tumman toppatakin siihen päälle. Mun röökit oli onneks viel taskus.

Pall Mallin punane, aski jonka Matilda möi mulle ärrällä viimeks. Missäköhä nainen meni? En ollu kuullu siitä sen jälkeen, ku heitin sen himaan. Otin kännykän taskusta, avasin meijän keskustelun ja tuijotin tyhjää kirjotuskenttää. Mitä halusin sanoo? Hetken näpyteltyä ja pyyhittyä kaiken monesti, suljin näytön ja laitoin puhelimen takaisin taskuun.

Lähin kävelemään kohti Krouvia. Siellä ei olis pelkoo lähtee kenenkä naisen matkaa, kaikki oli vähän sellasia pubi-ruusuja, paitsi jo Matu olis siellä. Ähh, ei. Mite saisin sen naisen pois mun mielestä? En varmaa sais. Varsinka sen jälkee, mitä se sano mulle kämpillä eile aamulla.

Sä olet ainoa mitä mä haluan.

Otin tupakan askista ja sytytin sen. Harmaasävytteinen savu päästi katuvalojen kellertävän keilan läpi, savupilven hajotessa hiljaa ilmaan. Kaduilla ei näkyny ketään ja moni asunto oli pimeenä. Yllätys. Sunnuntai. Huomenna ihmisil olis taas uus arkiviikko edessä. Nii olis mullaki. Joku yksinäinen hahmo näky pidemmällä toisella puolella autotietä. Erotin vaan violetit hiukset. Oliks siit tullu joku saatanan muoti-ilmiö, vai näinkö mä vaan omiani.

Mä olin jättänyt Larin taakseni silmää räpäyttämättä. Se oli yrittänyt huudella mun perään ja kun mä en ollut vastannut, äänensävy oli alkanut muuttua yhä vittuuntuneemmaksi. Hetken mä olin luullut sen lähteneen mun perään, mutta mun onnekseni niin ei käynyt. Tai sen, koska mä en ollut enää millään tuulella.

Siristin silmiä tuulenvireen lyödessä kasvoille. Hetkeen mä en nähnyt mitään muuta kuin omat hiukseni, jotka olivat pölähtäneet kasvoille. Pudistin päätäni näyttäen todennäköisesti ihan helvetin typerältä, mutta ei sillä ollut väliä. Sillä hetkellä millään ei ollut mitään väliä.

Jonathan oli taas vallannut mun ajatukset. Mä olin onnistunut pitämään miehen poissa mielestäni vaivaisen tunnin ja kärsinyt sen jälkeen tuplasti pahemmasta myllerryksestä. Mua vitutti, etten mä ollut laittanut sille viestiä - eipähän tarvitsisi kelailla keskellä katua, missä ärräpoika sillä hetkellä luurasi. Toisaalta ei sekään vaikuttanut olevan kiinnostanut mun menoistani ja jos mä en olisi eilen löysännyt kielenkantojani tunne-elämään liittyvissä asioissa, ei tilanne olisi varmasti ahdistanut puoliakaan. Jos en löytäisi seuraajaa Haukalle, mun täytyisi tätä menoa varmaan muuttaa pois Kallasta edetäkseni elämässä johonkin suuntaan.

Tuulenpuuska yritti taas pöläyttää hiukseni, mutta käänsin päätäni sivulle välttääkseni sen. Mun katse osui tien toisella puolen kävelevään hahmoon, jonka olemus näytti tutulta. Katuvalon osuessa punaisiin hiuksiin mun askeleet alkoivat hidastua. Syke nousi kuin itsestään ja mua häiritsi, etten mä taaskaan tiennyt kuinka reagoida.

Vilkasin ohikulkijan suuntaan, joka heilutteli päätään ku mielipuoli. Mikäköhän sille tuli. Kylmän viiman osuessa mun niskaan, mun oli pakko vetää hupparin ja takin huppu päähän, ettei mun niskavillat jäätyis ja putois asfaltille. Vedin röökistä viimeset savut irti ja heitin sen maahan.

Kadun toisella puolella ollu hahmo oli selkeesti hidastanu askeliaan ja mua alko vähän epäilytti, et mitäköhän se musta halus. Ihme hyypiö. Samalla mun päähän vieri ajatus siitä, jos käyttäsin mun hupparia tekosyynä käydä naisen luona. Matilda kyl asus toises suunnas. Ehkä mä sitte kävisin eka Krouvissa, en näyttäis idiootilta, joka vaan kääntyy yht äkkiä ympäri ja lähtee takasin tulosuuntaan.

Olin ohittanu hahmon tien toisella puolella monta kymmentä metriä takaperin. Miten mulla meni nii saatanan pitkää rekisteröidä naisen vartalotyyppi, hiusten väri ja pituus. Kasvoja unohtamatta. Mun oli pakko kääntyy ympäri. Vaihdoin samalla tien toiselle puolelle ja lähin juoksemaan. Pian hahmo näky taas selkeesti mun edessä tien kaarteen jälkeen.
“Matilda !”

Se oli varmasti Jonathan, mutta se ei ollut huomannut mua - tai ei ollut halunnut huomata. Ajatus sai mun askeleet hidastumaan, mutta piti mut kuitenkin liikkeessä. Mitä mä muka tekisin? Rääkyisin miehen nimeä ja toivoisin, ettei se juoksisi karkuun?
Oli helpompi vain jatkaa kävelyä.

Kotiin ei ollut enää pitkä matka. Mä manasin hiljaa mielessäni toimettomuuttani ja tunnevammaa, josta en tuntunut pääsevän eroon. Mä olin aikuinen ihminen, voi jumalauta. Miksi mä en voinut käyttäytyä kuin sellainen?

Joku huusi mun nimeä. Kääntyessäni katsomaan taakseni mun aivot reagoivat pienellä viiveellä ja rekisteröivät äänen juuri ennen kuin mun katse kohtasi Jonathanin tummat silmät. Mies sai mut kiinni parilla juoksuaskeleella ja mun sisälläni läikähti. Jotain.

“Se olit sä”, hymähdin hiljaa. Mun katse valahti miehen takkiin, koska mun oli vaikea pitää katsetta Jonathanin silmissä. Musta tuntui, että tummanruskeiden silmien katse porautui kaikkien muurien läpi ja että mä näyttäisin taas liikaa itsestäni.

Saavutin naisen nopeesti. Matilda käänty ympäri ja laski nopeesti katseensa mun silmistä alas. Tieskö nainen enemmänki? Tieskö se mun tulevan toisen naisen luota?
“Tota.. Mite menee ?” idioottiidioottiidiootti. Etkö parempaa keksiny?

Mä astuin varovasti lähemäs naista ja yritin vaikuttaa mahollisimman ystävälliseltä ja rauhalliselta, ettei Matilda lähtis pois. Ettei se jättäis mua yksin. Viimeks ku heitin Matun kotiin bemarilla, nainen oli noussu autosta sanomatta sanaakaan. Mulla oli jääny siitä vähän paska maku suuhun.

Varoen nostin kättäni ja sivelin naisen poskea. Siirsin myös karanneen hiussuortuvan naisen korvan taa ja yritin vähän hymyillä. Mun näpit alko ottaa vähän kylmää, joten mun oli pakko laittaa nyrkit taskuun. Olisin halunnu tuntee naisen vartalon lämmön sormenpäis, mut en halunnu mennä sen sanattoman rajan yli, varsinkaa julkisella paikalla.

Ai miten mulla meni? Huonosti. Mä suutelin tuntematonta miestä ja mä inhosin sitä. Mä olin kuin joku vitun ihmisraunio, joka ei tuntunut olevan kykeneväinen tekemään enää yhtään ratkaisua - ainakaan järkevää sellaista.
En mä osannut vastata, kohautin vain olkiani.

Jonathanin kosketus lähetti pienen sähköiskun liikkeelle ihollani. Se herätti kaikki muistot, jotka olin yrittänyt väkisinkin sulkea pois. Mä muistin taas, miltä Jonathanin kosketus tuntui, ja kuinka pahasti mä janosin sitä.

“Sä varmaan haluat sun hupparin takaisin” enemmän totesin kuin kysyin. Tilanne oli samanlainen kuin viimeksi, kun Jonathanin paita oli odottanut miestä asunnollani. Nyt mä en kuitenkaan yrittänyt pelastella tilannetta, vaan mun ääni oli enemmänkin haikea. Toivoin todella, ettei Jonathan kuullut sitä. Mä olin ihan helvetin säälittävä, enkä mä halunnut olla sellainen.

Mä olin helvetin tyytyväinen, ettei Matilda kysyny mistä olin tulossa. Mun kysymykseen sen sijaan nainen vastas olan kohautuksella. Naisen katse kerto, ettei kaikki ollu ok. Ja harvinaisen tuttu kuvio palas meijän ympärille. Tällä kertaa se ei ollu paita. Mä mietin moneen kertaan miten mä muotoilisin mun sanat.
“Ei sillä hupparilla niin väliä ole, mä haluun sut takasin” ja nyt mä kuulostin vaan säälittävältä paskalta, joka yritti saada entistä tyttöystäväänsä takasin.

Mä en voinu pysyy paikallani oottaessani naisen vastausta. Mun oli pakko vaihtaa painoo jalalta toiselle, ihan jo senki takia et mul tuli vähän vilponen. Otin askin taskusta ja yhden tupakan hampaiden väliin. Sytytin sen ja vedin syvään henkeen tiheät savut. Varoin puhaltamasta savuja naisen naamalle joten käänsin katseen tien toiselle puolelle. Kävelytie huus tyhjyyttä ja kylmää.

Jonathanin vastaus oli kaikkea muuta kuin mä olin odottanut. Mies halusi mut takaisin, mutta mistä? Olinko mä jossain vaiheessa ollut sen? Tajusin, että Jonathanin sanojen takana piili paljon sellaista, josta mä en tiennyt.

Mä olin tarjonnut hupparia, Jonathan halusi mut. Close enough. Hyytävä viima sai mut palelemaan, mutta siinä mä silti jumitin, pitkittäen Jonathanin silminnähtävää tuskastumista. Ajattelin väkisinkin Laria, jonka luo mä olisin voinut päätyä. Syy, miksi mä kuitenkin päivystin kadulla sunnuntain vaihtuessa maanantaiksi aivan kohta, seisoi mun edessäni.

“Sen kun otat”, totesin hiljaa, nytkähtäen hitaasti liikkeelle. Mä en voinut enää seistä paikoillani, koska mua paleli ja koska mun oli vaikea hillitä itseni Jonathanin lähellä. Samaan aikaan mä kuitenkin toivoin, että mies tajuaisi seurata mua.

Mikä naisia vaivaa… Sen kun otat ja sitte lähetään karkuun. Mä lähin kiltisti seuraamaan. Tiesin kyllä mihin oltii menossa, mut silti annoin naisen kävellä askeleen tai kaks mun edellä. Käveltiin hiljasuudessa Matildan asuinrakennuksen alaovelle ja siitä asuntoon. Seisoin taas typerän näkösenä eteisessä ku nainen sytytti valot mun takaa. Tilanne oli tuttu ja ne samat fiilikset puski pintaan.

Mun pulssi tiheenty ja mun oli vaikee pysyy paikallani.
“Tyhmä kysymys-” naurahdin “-mut keitäks kaffet, vai löytyskö sult jotai vettä vahvempaa ?” Katoi naista vähän arasti kulmien alta.

Asteltiin peremmälle asuntoon ja huomasin punasen hupparini sohvan selkänojalla.
“Muute, jos haluut, saat ton hupparin omaks. Se alkaa olee mulle vähä pieni.” Huijasin. Se oli ihan sopiva, mut nainen sais sen omaks jos vaan haluis. Jos nainen siis haluis vaa muistaa mua enää.

Jo pelkkä ajatuskin kahvista nakersi mun itsehillintää entisestään. Viinaa mulla olisi ollut, ellen olisi vienyt pulloa Jonathanin tupareihin. Viiniä multa sen sijaan löytyi, koska asunnossani palloilevan miehen vuoksi mä olin halunnut pitää varaston varmuuden vuoksi täynnä.

Kaivelin laseja kaapista, kun Jonathan otti hupparinsa puheeksi. Mä nielaisin, kun mies totesi mun voivan pitää sen. Mitä täällä tapahtui? Miksi Jonathan halusi antaa mulle vaatteitaan?
Mä olin ihan oikeasti ajatellut, ettei miestä vain kiinnostanut tarpeeksi. Että meidän seksi-mikälie-tunne -suhdesäätö oli päättynyt siihen, kun mä olin eilen noussut Jonathanin autosta sanaakaan sanomatta. Olin täyttänyt sen jälkeisen hiljaisuuden ajatuksilla, joissa me ei vietetty enää öitä yhdessä.

Laskin lasit pöydälle ja käännyin vielä kaivamaan valkkaripullon esiin. Halusinko mä pitää Jonathanin hupparin? Se ei enää tuoksuisi mieheltä, jos mä pesisin sen. Kaadoin viiniä viivytellen, työntäen sitten toisen lasin miestä kohti.
“Miten.. vaan”, huoahdin lopulta, kun hiljaisuus oli venynyt liian pitkäksi.

Meidän katseiden kohdatessa mut valtasi järjetön tarve suudella Jonathania. Se sai mun sormet pusertumaan viinilasin ympärille, mutta luojan kiitos lasi ei ollut niin ohutta, että mä olisin voinut musertaa sen käsivoimin.

Matilda viipyili vastauksensa kanssa. Aloin katumaa sitä että ees kysyin. Matildan vastaus oli vähän ympäripyöree, mut jätin sen omaan arvoonsa. Meijän katseet kohtas ja se hetkellinen sähköisku värisytti mun koko kroppaa. Huomasin sen vaikuttaneen myös Matildaan, jonka rinta pysy paikallaan parin hengitys kerran jäädessä väliin.

“Ei sun oo sitä pakko ottaa, josset haluu” jatkoin huppariin viitaten. Mieluummin otin sen takasin itelleni, jos Matildan ainoo agenda oli heittää se roskiin x ajan kuluttua. Istuin pöydän ääreen ja otin viinilasin käteeni. Viimestään toisen tai kolmannen lasin jälkeen olisin menettäny itsehillintäni.

Mun mielessä pyöri naisen sanat, et se halus mut. Mä yritin ymmärtää sitä kommenttia ja olin koko viime yön pyöriny sängyssä yksinäisyyden ja ajatusten kanssa. Ikävöin Matua, joka ei ollu mun vieressä ja naisen sanat piinas mua.
“Sanoit haluavas mut” alotin varovasti ja odotin ensi reaktiota. “Mitä sä tarkotit sillä ? Toi lause on piinannu mua siitä lähtien ku sanoit sen.” Katoin naista silmiin ja halusin löytää niistä jonkin sanattoman vastauksen.

Voi helvetin huppari. Miten siitäkin sai tehtyä niin ison asian? Tottakai mä halusin sen, kuten mä halusin Jonathanin. Oli eri asia, millä tasolla mä miehen halusin, koska mä en ollut siitä vielä varma itsekään. Tai ainakaan mä en uskaltanut myöntää sitä.

Jonathanin kysymyksen jälkeen mun teki mieli parahtaa ääneen. Eikö se tajunnut, etten mä osannut puhua tällaisesta? Etten mä osannut puhua tunteista, joita mulla oli sitä miestä koh-..
Siinä se nyt oli. Viinilasi pysähtyi puolimatkaan ja vasta hetken hapuilun jälkeen mä sain kohotettua sen huulilleni.

Jonathan oli jäänyt miettimään mun sanojani. Se oli taas mulle pieni, vihreä valo. Samaan aikaan se pieni, pessimistinen paholainen olkapäälläni hoki mulle, että mua ajettiin taas johonkin ansaan. Jos mä erehtyisin taas puhumaan tunteistani, se olisin loppujen lopuksi mä, joka siitä kärsi.

Koska me oltiin mun luona, mä en päässyt tilannetta pakoon. Jonathanin katse ei laskenut musta hetkeksikään ja mä pystyin vain arvailemaan, mistä se sitkeys kumpusi. Missä välissä siitä oli tullut noin röyhkeän rohkea? Missä välissä miehet olivat alkaneet miettiä tunteita?
“Mitä sä halusit, että mä tarkoitin?” inahdin epätoivoisena. Mua melkein nauratti, niin nurkkaan ajetulta musta tuntui.
“En mä tiedä. Mä pidän sun seurasta, susta”, jatkoin tuskin kuuluvalla äänellä, päättäen samaan hengenvetoon kertoa vielä yhden vakuuden siitä, että jotain taikaa siinä miehessä oli. “Yks mies suuteli mua Krouvin edessä. Ja mä en vittu voinut ajatella mitään muuta kuin sua.”

Matilda selkeesti ajatteli kuumeisesti jotain meijän väliseen suhteeseen liittyvää. Sen viinin juominen pysähty kesken ja sen katse vaikutti lasittuneen muhun. Mä en uskaltanu liikkuu. Tiiä vaikka ees mun käden liikuttaminen olis järkyttäny liikaa naisen ajatuksen kulkuu ja kaikki olis menny läskiks. Ootin lähes hengitystä piättäen, mitä sieltä tulis.

Kun Matilda näytti edes vähän rennommalta (vaikken uskonu sen olevan ees mahollista) uskalsin juoda omasta lasistani edes jotenkin normaalin näköisesti. Mä koko ajan varoin mun tekemisiä ja sanoja, etten vaan aiheuttais samanlaista tilannetta kun mun kämpillä aikasemmin.

Mitä mä halusin? Helvetin hyvä kysymys. Olis tuntunu todella typerältä sanoo tyttöystävä tai jotain vastaavaa, sillä edellisestä suhteesta ei ollu kovinkaan kauaa. Mut halusin enemmän ku pelkkää panemista. Matildan sanoessa miehestä, joka oli suudellu Matildaa todennäkösesti tänään, mun veri seisahtu. Tunsin vihan heräävän ja huomasin olevani todellakin mustasukkanen.

Ehkä munki pitäis sanoo jotain siit naisesta. Brunetesta, joka innokkaana kävi mun päälle ilman et mä vastustelin. Paitsi vasta sitten, ku nainen vei mut omalle asunnolleen. Sivuutin kokonaan naisen aikaisemman kysymyksen ja päätin kertoa omasta illastani.
"Yks muija vei mut omaan kämppäänsä, se oli selkeesti puutteessa. Mun oli pakko päästä sielt pois, koska mä ajattelin vaan sua."

Jonathan ei ollut vastannut mun kysymykseen ja mä luulin taas sanoneeni liikaa. Ajatus säikäytti mut, enkä mä hetkeen kyennyt edes räpsäyttämään silmiäni. Jonathan käytännössä katsoen jumitti mun elintoiminnot ja mun skeptisempi puoli alkoi automaattisesti arvioida, oliko miehen seura mulle terveellistä.

Vai oliko suudelmasta kertominen ollut liikaa? Vaikka mä olin kertonut asian niin kuin se oli tapahtunutkin: mua oli suudeltu. Ei toisinpäin. Tietenkin siihen tarvittiin aina kaksi ihmistä, mutta Jonathan tiesi kyllä, mitä tarkoitti kun mä suutelin. Siinä oli vissi ero.

Sitten mies avasi suunsa kertoakseen omasta seikkailustaan. Mun mielen valtasivat mielikuvat Jonathanista toisen naisen kanssa ja vaikka mä olin kuinka vakuutellut miehelle, etten mä tulisi mustasukkaiseksi, mun oli vähän vaikea niellä se.
Koska mä ajattelin vain sua. Jonathan löysi taas ne sanat, joilla tyynnytti mun sisäisen kuohuntani. Mua. Joku ajatteli vain mua.

Punaisen hupparin omistajan silmistä oli mahdoton tulkita, mitä se odotti mun tekevän. Niinpä mä vain nyökkäsin, koska kaikki se hetkeksi pintaan kuohahtanut tuohtumus oli kadonnut. Jonathanin läsnäolo oli mulle kuin henkilökohtainen mielialalääke, jonka tasolle oli toistaiseksi päässyt vain alkoholi.

Matilda. Mieti. Tee jotain, helvetti soikoon.
Mä pakotin mun vartalon toimimaan. Nousin ylös ja liikahdin Jonathania kohti hallitsematta jalkojani. Ihan kuin mä olisin ollut humalassa.
“Totta vitussa mä tahdon sun hupparin”, virnistin vähän hysteerisellä äänellä sekunti ennen kuin kumarruin painamaan huuleni Jonathanin huulille.

Shit. Olikoha siit brunetest kertominen ollu liikaa. Mä en kuitenkaan millää tavalla ollu tilivelvollinen Matildalle. En oo ollu aikasemmin, enkä nytkään. Matildan olemus muuttu. Naisen elintoiminnot näytti ottaneen pari sekuntia omaa aikaa resetoimiseen tai jotain. Mä olin jo alottamassa tilanteen päättämistä ihan toisella tavalla, kun nainen nous ylös tuolistaan, sano ehdottomasti haluavnsa mun collegen ja seuraavaks paino huulensa kiinni muhun.

Voee paska. Tätä menoo me ei ikinä saatais mitään puhuttuu. Mun kroppa oli lähes ottamas kaiken vallan mun tekemisist, nousin itekki ylös ja vedin naisen kiinni itteeni. Halusin tuntee Matildan vartalon lämmön ja sydämen lyönnit omas rinnas. Hetken huuman jälkeen mun oli pakko työntää nainen käsivarren mitan päähän itestäni.
“Matu, mä en haluu jakaa sua, mut joku sun sanois ja olemukses kielii sen, ettet sä pysty siihen, mitä sulta pyydän. Tai mitä haluisin pyytää...” katoin naista silmiin ja etin jotain, mikä auttais mua tekemään päätöksen.

“Maybe I should go...” mä en haluu kattoo, miten toinen ihminen taistelee ittensä kanssa jostain, mikä ei välttämättä olis mahollista. Matilda olis ihan varmasti sanonu jo ääneen, jos nainen haluis olla enemmän ku pano. Kuitenkaa sitä en ollu kertaakaan kuullu viimesen vajaan viikon aikana, joten halusinko mä roikkuu löysäs hirres ja oottaa sitä, silläkin varauksel, ettei meijän välille ikinä mitään tulis. Siinä pelossa, et tää tosiaankin oli vaan seksiä. Meijän kohalla ei kävis samoin, kun Timberlaken ja Kunisin.

Jonathan oli juttutuulella. Hetkeksi mä olin päässyt tuntemaan miehen vartalon lämmön omaani vasten, mutta nyt mä katsoin Jonathanin tummia silmiä monenkymmenen sentin päästä.
Jakaa mua? Jos mä oikein muistelin, se en ollut mä, joka epäili löytävänsä toisia. Jonathanin takia mun Tinder ei ollut mun muistikuvien mukaan ollut päällä yli viikkoon.

Oli perseestä, että Jonathan yritti laittaa kaiken mun piikkiin. Ai mä en pystynyt tähän? Mä en myöskään ollut meistä se, joka oli vasta eronnut. Mä olin vain puhtaasti uskonut meidän välien rajoittuvan hauskanpitoon. Mulla ei ollut oikeutta mustasukkaisuuteen, mutta silti mä olin se vioittunut palanen palapelistä, joka ei sopinut mihinkään?

“Jospa sä et mene”, ähkäisin nopeasti, kun Jonathan alkoi uhkailla lähdöllä. Mä en todellakaan päästäisi sitä pälkähästä. Miehen tummat silmät olivat naulaantuneet muhun ja mun oli taas vedettävä syvään henkeä. Mä olin saanut sen huomion, mitä nyt? Kertoisinko mä, etten mä ollut edes yrittänyt muodostaa kenenkään minkäänlaista tunnesidettä sen jälkeen, kun mun luottamus oli petetty tarpeeksi monta kertaa? Kun mä olin ensin jäänyt käytännössä orvoksi ja päätynyt yhteen narsistin kanssa?
“Kenen kanssa mut pitäisi jakaa? Mä en tajua sua”, pihahdin katse lattiassa. “Mulla on paskoja kokemuksia miehistä, okei? Mä en luota ihmisiin. Mä en syöksy pää edellä suhteisiin.”
Mä en nostanut katsettani Jonathaniin, koska sen oli pakko kuulla se mun äänestä. Yritin räpäyttää kyyneleet pois silmistäni, mutta se taisi olla vähän myöhäistä.

Matildan ääni sai mut keskeyttää aikeet lähtemisen suhteen. Naisen ääni kuulosti vahvalta, mut samalla todella epävarmalta ja surulliselta. Ootin rauhassa kärsivällisesti naisen jatkavan jotenkin. Hammasrattaat selkeesti pyöri naisen mielessä ja mä maltoin mieleni olla sanomatta mitään tähän väliin.

Värisevällä äänellä nainen kerto kaiken. Tai ei nyt ihan kaikkee mut perimmäisen syyn siihen, miks Matilda käyttäyty täl taval. Mä en tiennyt naisen taustasta kuin ehkä pintaraapasun ja se ryhdessä luottamisen pelon tai vaikeuden kanssa riitti mulle tajuumaan naista. Ainakin ees yrittää. Mut kestäisinkö mä sen, et olisin ite yks nimi listassa lisää? Jos kaikki menis paskaks, ennemmin tai myöhemmin.
“I don’t want to see my name on that list, so...” en mä tienny miten jatkaa sitä, mut ehkä mun olis pitäny jotenki.

Mä halusin ottaa naisen mun käsien suojaan ja kertoo, et kaikki olis hyvin. Sanoo, ettei kukaan vois enää ikinä satuttaa sitä. Koska mä suojelisin tätä naista. Mut mitäs sit, ku mä olisin se, joka tekis viimesen viillon jo muutenkin haavottuneeseen mieleen. Meil molemmilla oli omat demonimme, mut just nyt en nähny niillä rauhasaa yhteiseloo tulevaisuudessa. En, jos pelkkä alku oli näin kivikkoinen.

Mä olin puhunut, kerrankin, ja tässä oli mun palkinto. Mä näin miehen silmistä paistavan säälin, jota mä en kaivannut.

Jos mä olisin voinut, mä olisin huutanut sen kaiken turhautumisen ulos. Sillä hetkellä mä olisin voinut juosta vaikka maratonin. Mua turhautti, että Jonathan käänsi kaiken mua vastaan, teki musta jonkun helvetin paholaisen. Ihan sama mitä mä sanoin, tilanne kääntyi aina päälaelleen. Enkä mä silti sanonut siitä. Mä en pystynyt.

Mä en ollut missään vaiheessa kieltäytynyt yrittämästä. Olinhan mä jo onnistunut päästämään ihmisen mun lähelle ja mun mittapuulla se oli paljon. Tällä hetkellä se ihminen kuitenkin käytti sitä mua vastaan ja sai ajettua mut nurkkaan.

“Mä olen tässä, ovi on tuolla”, totesin nyökäten eteisen suuntaan. Kylmyys oli hiipinyt mun ääneeni, koska mun puolustus oli noussut valmiustilaan. Mä kuitenkin tiesin, ettei se yltänyt vielä mun katseeseen, jota mä en laskenut Jonathanista hetkeksikään. Mä tiesin jo nyt, mitä miehen lähtemisestä seuraisi, mutta mun oli pakko ottaa se riski. Mä seisoin siinä täysin rehellisenä ja ensimmäistä kertaa päiviin mut valtasi tyyneys.

Nainen ei laskenu katsettaan musta. Ääni oli kolkko, mut silmissä näky vielä pilke siitä Matildasta, joka oli uskoutunu mulle omasta taustastaan, kahdesti. Se heitti mulle kaks vaihtoehtoa, ja tiesin tasan tarkkaan, mitä mä en tekis.

Jos jään, ilta vois päättyy siihen, että jompi kumpi vittuuntuis ja Matilda viskois mut pihalle itse. Tai sitten me saatais asiat selkeeks sillä “huonolla tavalla” ja kaikki jatkuis samalla tavalla ku ennen. Eli mitään ei tapahtuis tästä eteenpäin, ehkä moikattais tallin käytävällä ja satuttais yhtä aikaa Krouviin. Jos kävis “hyvällä tavalla”, meijän välille vois syntyy enemmänki ku pelkkä fyysinen suhde.

Jos lähen, en tuu enää ikinä pääsemään naisen lähelle. En fyysisesti, en henkisesti. En ainakaan tarkotuksella. Matilda ei välttämättä enää puhuis mulle, saatika pitäis mua kaverina. Vielä vähemmän ystävänä.

“Jos se vaan sulle sopii, haluisin jäädä" sanoin hieman tyhjällä äänellä. Katoin edelleen naista silmiin, joka oli ite laskenu katseensa lattiaan. Miten mä ikinä voisin sanoo Matildalle, että mä halusin naisen itelleni. Otin ehkä riskin kun vedin naisen takasin kiinni itteeni ja hautasin kasvoni värikkäisiin hiuksiin. Mun sydän jyskytti ihan liian nopeesti ja ihan liian kovaa. Tunsin naisen lämmön omaa kroppaani vasten ja halusin pysäyttää tän hetken. Viipyy siin ees hetken pidempään.
“Like I told you, I really like you.” kuiskasin naisen hiuksiin.

Hetkeksi mä olin jo kovettanut itseni ottaakseni vastaan Jonathanin perässä kiinni kolahtavan oven. Loppujen lopuksi mä olisin kai ansainnut sen. Jokaiselle, joka kesti mun seuraa iltaa pidempään, olisi pitänyt antaa palkinto.

Jonathan kuitenkin halusi jäädä. Mun pää tyhjentyi ja kaikki puolustusmekanismit kytkeytyivät pois päältä. Kaikki ne selitykset, jotka mä olin keksinyt miehen lähdölle pyyhkiytyivät pois ja niiden tilalle tuli puhdas hämmennys.

Jonathanin sydän hakkasi kovempaa kuin mun. Yhtäkkiä mua alkoi pelottaa, että normaalisti hyperaktiivinen pumppuni päättäisi pettää kriittisellä hetkellä. Siis kirjaimellisesti, ei kuvainnollisesti.
“Like I told you, I really like you.”
Mun oli suljettava hetkeksi silmäni sisäistääkseeni miehen sanat. Oli kuumottavaa, kuinka kevyeksi ne olon tekivät. Mä olin virallisesti pehmennyt.

Siinä hetkessä mä en antanut epäilyille valtaa. Mä ajattelin vain, kuinka väärältä suudelma Larin kanssa oli tuntunut. Jonathanin kanssa kaikki tuntui oikealta.
Käänsin päätäni tavoittaakseni miehen katseen. Mun teki mieli sanoa sille jotain, vastata sen sanoihin, mutta kaikki järkevät ajatukset pakenivat mun päästäni ruskeiden silmien katseen edessä. Nyt, kun mulla ei ollut ivaa ja tuhahduksia käytössä, mä en ollutkaan niin sanavalmis.
“Sä oot ihan kahjo”, mä virnistin lopulta huulet Jonathanin huulia hipoen. Ensimmäistä kertaa koko iltana mä tunsin olevani taas oma itseni, tai ainakin lähellä sitä.

Matilda ei vääntäytyny irti mun syleilyst ja hetken aikaa mä oikeesti saatoin olla rentona. Edelleen mun sydän hakkas miljoonaa, mut en tiiä johtuko se viinistä ja väsymyksestä vai siitä, että Matilda yksinkertasesti sai mut tuntee näin. Edes Ellie ei kyenny siihen.

Matilda kääns kasvonsa muhun päin. Sä oot ihan kahjo. Nii oon. Nainen virnuilin mun huulia vasten, enkä mä voinu vastustaa kiusaus antaa hellää suudelmaa naiselle. Jäin kattomaan niihin tummiin silmiin, jotka tuikki takasin. Tätä mä halusin.

Hetken aikaa mä olin harkinnu sohvalla nukkumista tai taksin soittamista alas. Kuitenkin tällä hetkellä näytti siltä, et saattasin päästä ihan jopa sänkyyn nukkumaan. Annoin vielä toisen pusun naiselle ja hymyilin sitte itekki ku idiootti. Olin onnelline siin hetkes. Sivelin etusormella naisen kasvojenpiirteitä, poskipäitä, huulien rajoja ja leukaa.
“I guess that's what love does.” Ei saatana. Sanoinko sen ääneen?!

Siinä euforiassa mä hädin tuskin kuulin sitä pientä, mutta silti niin suurta sanaa. Mä skippasin sen, koska mä en halunnut taas pilata kaikkea jännittymiselläni.
Haukotus karkasi huulilta, ennen kuin ehdin ajatella asioita pidemmälle. Kello oli aivan liikaa ja mulla oli edessä työpäivä.

“Mä haluan suihkuun”, ilmoitin pienesti hymyillen. Tällä kertaa mun äänessä ei ollut vihjailua, koska mä halusin kerrankin pitää meidät tällä tasolla. Jonathan vaikutti vähän häkeltyneenä, kun mä tökkäsin miestä sormella rintaan ja pujahdin sen ohi kohti kylpyhuonetta, lukiten oven perässäni.

Suihkun kohina kantautui makuuhuoneeseen saakka. Kuivasin kosteita hiuksiani pyyhkeeseen, miettien, pitäisikö mun pedata Jonathanille oma peitto. Sen ajatteleminen sai mut hymyilemään.
Mä tiesin, että jossain vaiheessa mä alkaisin epäröidä. Se ei todennäköisesti tulisi johtumaan Jonathanista, vaan musta itsestäni. Tänä yönä mä kuitenkin halusin nauttia ja elää hetkessä, jossa mun oli hyvä olla. Niinpä mä panostin ja vedin yöpaitana käyttämäni suuren t-paidan päälleni.
Tänään mä en pelaisi mitään pelejä.

Matilda pujahti mun edestä kylppäriin ja kuulin lukon kolahtavan kiinni. Hymyilin tyhmänä naisen teolle ja join loputkin viinit lasistani. Mä en tienny, mihin nainen ajatteli laittaa mut nukkumaan, mut pelasin varman päälle ja katoin sohvaa, kuin kysyen lupaa viettää yöni siinä.

Riisuin vaatteeni, boksereita lukuunottamatta ja asetuin pitkälleni pehmeiden tyynyjen päälle. Suljin silmäni ja odotin naisen tulevan ulos suihkusta. Ei siinä pitkään mennyt, kun Matilda tuli pyyhkeeseen kääriytyneenä pois, ystävällinen hymy kasvoillaan. Päätin itse käydä peseytymässä ja kuten nainen, lukitsin oven takanani.

Viimeks tässä tilassa olin painanu naisen seinää vasten ja ollut sisimmässäni epävarma siitä, mihin tilanteemme menisi. En mä vieläkään tienny, mut ainakaan mulla ei ollu kaunista häiriötekijää edessä. Pesin itteni, valitsin jonkun pyyhkeen naulasta ja palasin naisen makuuhuoneen ovelle.

Ehdin juuri nähdä naisen paljaan selän, tämän vetäessä päälleen ihan liian ison paidan. Se ei ollut mun. Olikohan se naisen eksän. Pieni mustasukkasuus hiipi mun mieleen, enkä mä saanu sysättyy sitä sivuun.

Astelin naisen taakse ja toivoin etten pelästyttäisi tätä. Annoin pusun naisen olkapäälle ja kiedoin käteni naisen ympärille. Jotenkin sain päähäni idean, että tällaseen voisin ihan hyvin tottua. Mä pidin Matildasta ja olin sanonu sen ääneen. Mutta nainen ei ollu sanonu mitään siihen viittaavaa mulle. Liekkö kenellekään.

Jonathanin huulet veivät mennessään viimeisetkin ajatukset toista peittoa kohtaan. Tässä vaiheessa oli varmaan vähän myöhäistä alkaa ujostelemaan.
“Mulla on aamuvuoro”, totesin vihjailevasti, tarttuen peitonkulmaan. Jonathanin kädet eivät irrottaneet otettaan, joten mä vedin miehen perässäni sänkyyn napsauttaen samalla valot pois päältä.

Lakanat kahahtivat hakiessani paikkaa peiton alta. Jonathan räpiköi perässä ja mun huulilta lipsahti pieni, epäuskoinen naurahdus. Me oltiin ihan onnettomia.
Jonathanin vartalo hohkasi tulikuumana mun selkää vasten ja mulla oli pieniä keskittymisvaikeuksia. Yöpaidan kangas tuntui naurettavan ohuelta välissämme ja monella tavalla niin turhalta, että normaalioloissa mä olisin hankkiutunut siitä eroon. Nyt mä kuitenkin pusersin peittoa nyrkkini sisään aivan eri syistä kuin yleensä Jonathanin seurassa malttaakseni mieleni.

“Hyvää yötä”, mumahdin väsymyksen tehdessä tuloaan.