Epin päiväkirja

02.07.2017

Tasan kolme viikkoa tästä kuvasta (jonka piirsi Amanda, kiitos ♥)

Epi oli päässyt tarhaan jaloittelemaan pitkän automatkan jälkeen. Se oli puhissut ja pälyillyt aikansa, mutta sitten se oli rentoutunut aivan silmissä. Olin nojaillut uudenkarheaan valkoiseen aitaan ihaillen tammaani - ikiomaa, älyttömän lupaavaa nuorta puoliveristäni, jonka säkä oli minua kuusi senttiä korkeampi. Epi oli valtava, tulinen ja nopea kuin tuuli. Se oli unelmieni hevonen, ja nyt minä sain pitää sitä unelmieni tallipaikassa. Uudistetussa Auburnissa, jota pyörittivät serkkuni Amanda ja Isabella. En olisi voinut olla onnellisempi.

Tasan kolme viikkoa näistä mietteistä nojailin taas siihen samaiseen aitaan. Viime viikot oli käynyt kamala hulina, kun uusia hevosia oli muuttanut talliin tasaiseen tahtiin. Hevoset oli ollut helppo oppia nimiltä, ihmisiä ei niinkään. Paitsi Ellie, joka oli aivan törkeän hyvännäköinen, ja Tilda, joka vaikutti sellaiselta, jonka kanssa tulisin hyvin juttuun. Kiireisenä en kuitenkaan ollut ehtinyt juurikaan puhua muutamaa sanaa enempää kenenkään kanssa. Lähinnä olin saanut opastaa uusia vuokraajia ja yksityisenomistajia, mistä löytyi mitäkin, ja opetella itse kaikkien hevosten yksilöllisistä tarpeista. Nyt kaikki alkoi jo sujua rutiinilla. Epikin oli tottunut uuteen kotiinsa ja mussutti nytkin ruohoa tyytyväisenä tarhassa, johon olin sen päästänyt ratsastuksen jälkeen. Tänä sunnuntaina minulla oli jopa ollut aikaa lähteä lönkyttelemään kaikessa rauhassa vähän pidemmälle maastoretkelle. Tai no, minä olisin mielelläni voinut himmailla, mutta Epi tottakai halusi päästellä taas niin kovaa kuin mustista kintuistaan pääsi. Ja minähän päästin, sillä mitään en tässä maailmassa rakastanut niin paljon kuin kiitolaukkaa hevoseni selässä.

HEMSBURY HUNT

Elokuun lopussa oli pakko ottaa ja lähteä vielä vikalle kesäreissulle: britteihin Hemsbury Huntiin. Ai miksi? Koska luvassa oli hienostuneet englantilaiset lärvit kalliilla brandylla metsästysretki brittien upeissa maisemissa. Nuorelle kenttähevoselleni se oli loistava tilaisuus kasvattaa kuntoa ja treenata kiinteiden esteiden hyppäämistä. Tai niin ajattelin.

Epi ei ollut koskaan ennen ollut tekemisissä koirien kanssa. Siis ikinä. Ja nyt niitä oli hirveä määrä joka puolella. Ne hyppivät ja haukkuivat ja juoksivat niin lähellä hevosia, että ihan hirvitti. Epi sai slaagin jo heti alkuunsa. Alkumetreillä järkyttynyt hevoseni tärisi kauttaaltaan ja steppasi hermostuneena jokaiseen ilmansuuntaan. Mitä ihmettä olin ajatellut ilmoittautuessani mukaan? Kirosin itseni alimpaan helvettiin ja toivoin sormet ja varpaat ristissä, ettei tammani potkaisisi yhtäkään koiraa hengiltä tai päinvastoin kuolisi itse sydänkohtaukseen.

Noh, isona hevosena isolla täysiveriprosentilla Epi oli kyllä nopea. Kun se selvisi alkujärkytyksestään, me kirimme porukan etunenään ja pidimme paikkamme loppuun asti. Osittain Epin kilpailuvietin takia ja osittain siksi, että Epi halusi niin kauas koirista kuin mahdollista. Aina kun näköpiirissä oli esteitä, Epi unohti hetkeksi miten hirveää sen elämästä oli tullut ja hyppäsi upeasti. Ja sen pienen hetken yritin ajatella, että ehkä en ollut tehnyt totaalista munausta lähtiessäni mukaan.

Kun kahden tunnin henkensä edestä juokseminen retki oli ohi, puunailin umpiväsynyttä Epiä pitkän tovin. Harjasin sitä hartaasti ja pyysin tuhat kertaa anteeksi, että olin laittanut sen näin pahaan paikkaan. Koirat olivat muualla ja Epi sai eteensä ison heinäkasan, josta se alkoi nyhtää tyytyväisenä. Katsellessani tamman puoliummessa olevia silmiä ja rauhallista syömistä vakuutin itselleni, että kaikki oli nyt okei. Ja minä voisin lähteä vetämään lärvit..

---

PALKINNOT

Koirakaverit ☆ Kettumaisen nokkela tai muuten vain viekkaan hurmaava suoritus ☆ Syyssuloinen

4-10.12.2017 Valmennusviikko Rósgarðurissa

Kalla CUP oli saanut meikäläisenkin kilpailuhenkisyyden nostamaan päätään. Epi oli yllättänyt positiivisesti: olimme sijoittuneet kahdessa ensimmäisessä osakilpailuissa toisiksi. Niinpä olin alkanut treenaamaan yhä kovempaa, erityisesti sileätyöskentelyä – olihan se kaiken ratsastuksen perusta, ja siinä lajissa me tämän syksyn Cupissa kilpailtiin. Osallistuimme Epin kanssa jopa seitsemän päivän mittaiseen valmennusviikkoon Rósgarðurissa heti joulukuun alussa. Joka päivä ohjelmaan kuului vähintään tunti ratsastusta ja lisäksi puoli tuntia maastakäsittelyä.

Ensimmäiset kaksi päivää Epi piti tyylilleen ominaista sähläämistä yllä. Se meni lujaa, tappeli vastaan maastakäsin ja piti huolen että kaikki huomasivat Hänen Korkeutensa. Tiistain liinatyöskentely teki meikäläisellekin hyvää, sillä ratsastamisesta piti selviytyä ilman ohjia. Keskiviikkona Epillä oli edelleen vauhtia, mutta työskentelykin onnistui kiitettävästi – jopa pyöröaitauksessa. Kärsivällisyyttä koetteleva nuorikon työstäminen oli tuottamassa tulosta.

Torstain maastossa ratsastaja sai rentoutua ja hevonen uuvuttaa itsensä hankilaukaten, ja Epin loputon energia ei enää vaikuttanut niin loputtomalta. Maastakäsittelytunnilla kaikkeen uteliaasti ja vauvatyyliin suun kautta tutustuva Epi aiheutti sekä minussa että valmentajassa hymyä ja naurunpyrsähdyksiä.

Perjantaina Epi ei enää jaksanut kaahotella. Se käytti energisyytensä työskentelyyn, mihin olin erittäin tyytyväinen. Päivän aiheet - kokoaminen ja siirtymät askellajista toiseen - sujuivat Epiltä hienosti. Se käytti hyvin takaosaansa ja vastasi apuihin täsmällisesti. Viikon ahkera työskentely alkoi näkyä nuoressa tammassa. Peruuttaminen ja luoksetulo maastakäsin eivät myöskään aiheuttaneet sen suurempia ongelmia, olihan niitä harjoiteltu kotonakin.

Lauantaina Epi liikkui ratsain letkeän rennosti. Se taipui ja väisti kuin ajatus. Maastakäsin taas saimme tamman kanssa keskustella arvojärjestyksestä – Epin kun oli tarkoitus väistää. Yhdessä juokseminen kuulosti aivan hullulta idealta tällaisen säheltävän, valtavan ja nuoren hevosen kanssa, mutta hengissä selvittiin siitäkin.

Sunnuntaina hymyilytti. Epi alkoi olla ihanan raukea ja paljon normaalia rauhallisempi. Alkuviikon levottomuus ja ylienergisyys oli poissa ja tilalla oli kuuliainen, loistavasti toimiva hevonen. Se oli huomisen vapaapäivänsä ansainnut. Ja minun pitäisi ehdottomasti  pitää tällaista treenitahtia yllä.

S U U R I A    M U U T O K S I A  01/02/18


New year, same old shit - vaan eipäs tällä kertaa. Hyräilin hyväntuulisena Billy Talentin soidessa auton radiosta, kun ajelin palaverin päätyttyä suoraan Auburniin. Pitkästä aikaa ei väsyttänyt. Vaikka kuinka olin uskotellut kaikille, että kyllä minä kahta työtä jaksoin, olin tosiasiassa elänyt suorastaan vaarallisella määrällä kofeiinia. Kaksi intohimoani olivat repineet kumpikin omaan suuntaansa ja vieneet yhdessä ihan helvetisti liikaa energiaa. Huokaisin syvään, annoin hymyn kiivetä kasvoilleni ja nousin autosta.

Ensimmäinen helmikuuta, ensimmäistä kertaa Auburnissa puhtaasti asiakkaana. Ei tallimestarina. Ja se tuntui mielettömän hyvältä. Olin vastuussa vain omasta hevosestani. Ja hevoseni todella ansaitsi kaiken sen ajan, mikä oli viimeisen vuoden aikana hukkunut töiden alle. Herpaantumiseni treenin suhteen oli näkynyt Kalla CUPin finaalissa, jossa Helppo B oli mennyt aivan penkin alle. Olimme onneksi tsempanneet vähän Helpossa A:ssa, mutta silti jääneet sijoitta. Hyvin alkanut kisasyksy oli lössähtänyt nolosti, ja se oli täysin omaa syytäni.

Huokaisin uudestaan ja avasin tallin oven. Tällä kaudella olisi vain graafikon työt uudessa, vakituisessa työpaikassa, Epin treenaus ja Lotta. Ja näitä kolmea tekisin täysillä ja selväjärkisenä, en unenpuutteesta kärsien puolivillaisesti. Tervehdin kaikkia tuttuja ja uudempia kasvoja päättäväinen virne naamalla, ja nappasin hiuksiini sointuvan riimunnarun. Sosialisoisin myöhemmin, nyt mustanruunikko kaunottareni saisi jakamattoman huomioni.

”Hei kultapieni”, lepertelin hevoselle, joka ravasi innokkaasti luokseni tarhan portille. Epikin taisi olla iloinen siitä, että meillä olisi vihdoin kunnolla yhteistä aikaa. Naurahdin ajatukselle; eihän hevosparka mitään kiireistäni tiennyt. Luultavasti sitä vain tympi tiuhasti pyryttävä lumisade. Nappasin puoliverisen matkaani ja talutin sen pesarille. Toppaloimen alta paljastui ihanan puhdas hevonen, joten harjailuun ei välttämättä olisi tarvinnut käyttää kahtakymmentä minuuttia. Käytin silti. Epistä se ei kuitenkaan ollut ihan niin ihanaa, vaan se väsyi paikallaan seisoskeluun ja hyöri minkä ketjuissa pystyi.
”Joo joo, mennään” mutisin kärsimättömälle hevoselle, panin harjat syrjään ja vedin sille koulukamat niskaan. Suuntasin suoraan maneesiin, sillä viidentoista asteen pakkanen ja lumipyry eivät pahemmin houkutelleet ulkoilmaan.

Epillä riitti energiaa, ja annoinkin sen alkuun päästellä vähän höyryjä ennen kuin alkaisin oikeasti vaatimaan siltä asioita. Päivän teemana oli huolellinen läpiratsastus. Epi oli energisyydestään huolimatta onneksi hyvin yhteistyöhaluinen, ja hetken kaahoteltuaan se asettuikin kivasti ohjan ja pohkeen väliin. Taivuttelin tammaa ympyröillä ja kiemuroilla, tein paljon siirtymisiä ja väistöjä. Varmuuteni yhteistyöhömme vain kasvoi, kun Epi kuunteli pieniäkin apuja ja teki juuri niin kuin pyysin. Olin yhtä hymyä, kun laskeuduin selästä ja kävelin loppukäyntejä maastakäsin. Ihan kuin oloni ei olisi jo ollut taivaissa, maneesiin käveli rakas punapääni uljaan friisiläisensä kanssa.
”Hei Lotta, arvaa mitä!” huudahdin. Ja niin selitin kaiken uudesta työpaikastani, siitä miten en enää ollut Auburnissa töissä, ja siitä miten voisin nyt pyhittää kaiken vapaa-aikani Epille ja asianomaiselle tyttöystävälle.

K A U N I S   P A K K A S K E L I   J A   H I L J A I N E N    M I E S    03/02/18

Lauantai ja sain nukkua pitkään. Mitä luksusta! Kerrostaloasuntoni ei ehkä ollut lähimainkaan niin hulppea kuin Auburnin Kartano, mutta se oli mukava ja minä sain nukkua siellä aamuni pitkään viikonloppuisin. Erittäin tyytyväisenä elämäntilanteeseeni istuin harmaalla kangassohvalla yhdeltätoista ja selasin Twitteriä. Hörpin aamukahvia ilman kiirettä mihinkään. Auringonvalo tulvi sisään isoista ikkunoista. Täydellinen keli mennä Epin kanssa maastoon. Hevosen kanssa oli tuupattu eilen koulua niska limassa, joten tamma kyllä ansaitsikin rennomman päivän tähän väliin.

Tallillakin oli virkistävämpää käydä, kun siellä ei asunut seitsemää päivää viikossa. Pirteänä kävelin talliin ja törmäsin käytävällä Rasmukseen.
”Huomenta”, tervehdin hyväntuulisesti. Miehellä oli ratsastuskamppeet päällä, joten kysyin:
”Ootko ratsastamaan menossa vai tulossa?” Hän kertoi hypänneensä Haukalla ja Laran odottavan vielä liikutusta. Niin, Haukka oli sen uuden tyypin, Matildan. Mikä sattuma, että samalla tallilla oli kaksi violettipäätä, mietin huvittuneena.
”Meinasin lähteä Epin kanssa maastoon, lähdetkö messiin?” ehdotin. Emme olleet Rasmuksen kanssa sen pahemmin tutustuneet, enkä tiennyt voisiko häntä vähempää kiinnostaa seurani, mutta päätin tehdä aloitteen. Tunsin kyllä kaikki hevoset niiden erityistarpeita myöten, mutta niiden omistajat taas.. En niinkään. Lähinnä Tildan ja Lotan, sekä tietysti entisen työtoverini Jonathanin. Olisi jo korkea aika tehdä asialle jotain. Ilokseni Rasmus suostui ja totesi lähtevänsä samantien hakemaan Laraa sisälle. Pitäisi kuulemma ehtiä sitten vielä töihinkin. Nyökkäsin, ja lähdimme molemmat omiin suuntiimme.

Lara oli pääasiassa hyvin samantyylinen hevonen kuin Epi, mutta tänään tammat olivat ihan eri tasolla energiatasonsa suhteen. Epi oli raukea eilisen rankan treenin jälkeen, kun taas Lara tuntui olevan tikittävä aikapommi. Rasmus saikin vähän keskustella ratsunsa kanssa alkukäynneistä. Toisen nuorikon levottomuus tarttui vähän Epiinkin, mutta se ei pahemmin jaksanut väitellä kanssani tahdista.

Pohja oli onneksi paikoittain hyvässä kunnossa kunnon laukkapätkille. Sekä Lara että Epi nauttivat päästessään vähän revittelemään. Lumi vain pöllysi hevosten jaloissa, kun kiisimme kylmää viimaa vastaan. Rasmus ei turhia jutellut, lähinnä kommentoi lyhytsanaisesti Laran pöllöilyä. Keskityimme molemmat ratsastamiseen ja raikkaasta pakkaskelistä nauttimiseen.  Luminen maisema oli todella kaunis, kun taivas oli monen lumipyryisen päivän jälkeen täysin kirkas.
”Upeaa”, totesin ääneen. Rasmus nyökkäsi, ja hetken olin näkevinäni hiljaisen miehen melkein hymyilevän.

E N S I M M Ä I S E T    E S  T E K I S A T  24/02/18


Vuoden vaihtuessa oltiin käyty vastuuvalmentajien kanssa keskusteluita siitä, miten ratsukot olivat edistyneet viimeisen puolen vuoden aikana. Isabella oli sitä mieltä, että Epin peruskunto oli jo parempi ja voisin alkaa treenaamaan hevosta eteenpäin myös esteillä. Syksyllä Epin ratsastus oli koostunut lähinnä sileällä työskentelystä ja maastossa kunnon kohottamisesta. Olimme startanneet muutaman kerran kouluratsastuksessa helpoissa luokissa Kalla Cupissa.

Tammi-ja helmikuussa olin ottanut sileätyöskentelyn rinnalle astetta vakavammat estetreenit. Tammikuun alussa olimme käyneet myös Heidin estevalmennuksessa Kittimäessä, mutta muuten olimme treenanneet itsenäisesti.

Nyt takana oli ensimmäiset estekilpailut ja olin haljeta ylpeydestä. Olin lähtenyt Mandelbacken kilpailuihin ihan kokeilumielessä; olin halunnut nähdä, miten Epi pärjäisi radalla vieraassa ympäristössä. Nuori tammani oli verrytelyn aikana vielä ihan täpinöissään hevos-ja ihmispaljoudesta, mutta radalla se ylitti kaikki odotukseni – Epi voitti oman luokkansa. Olivathan 80cm esteet aika pieniä, mutta keskittymiskyky puhtaan radan ratsastamiseksi ei ollut nuoren hevosen kanssa itsestäänselvyys. Hieno pieni!

K E V Ä T K A R N E V A A L I    |   K A L L A    C U P   2 0 1 8

1. osakilpailu, kenttäratsastus: helppo luokka, maastokokeen aamuna 22.04


Kiillotin Epin tummaa karvaa sen karsinassa. Olin tullut tallille kolmannen kilpailupäivän aamuna todella aikaisin, jotta saisin hetken olla hevoseni kanssa ihan rauhassa, ennen kuin hulina kartanolla taas alkaisi. Pohdiskelin, miten pärjäisimme maastokokeessa. Vastassa oli monenlaisia (kovia) ratsukoita. Muun muassa Verneri Kaajapuro upean mustansa kanssa, Isbe ja Ankka, sekä Epin isä Tranquille K, jonka omistaja oli hiljattain pyörinyt myös Auburnissa toisen hevosensa kanssa. Muut hevoset eivät olleet tuttuja: kirjavan täysiverisen selässä oli Gabriella. Olin ensin luullut, että kyseessä oli toinen vuokrahevonen, mutta brunette oli säteillen kertonut sen olevan hänen ikiomansa.

Tämä oli Epin ensimmäinen kenttäratsastuskilpailu, joten en ollut odottanut tammalta mitään muuta kuin hyväksyttyjä tuloksia ja jaksamista kolmen päivän kilpailurupeaman läpi. Olimme kuitenkin neljänsiä kahdeksasta osallistujista kahden ensimmäisen osakokeen jälkeen. Koulussa olimme olleet kuudensia. Epi oli ehkä tottunut liikaakin Lotan tyyliin ratsastaa sitä sileällä. Mustiksen lähdettyä uuteen kotiin olin antanut tyttöystäväni toteuttaa intohimoaan kouluratsastukseen Epin kanssa, ja Lotta oli startannut sillä myös Kalla Cupin koulukilpailuissa Helpossa A:ssa. En ollut vieläkään täysin sinut hevoseni jakamisen kanssa, mutta en voinut jättää tyttöystävääni hevosettakaaan. Puistelin ikävät ajatukset päästäni pois ja laskin kiillotusrätin harjaboksiin. Rataestekoe meillä oli kuitenkin sujunut loistavasti – olimme olleet toisia 95cm radalla nollalla virhepisteellä. Epi oli hyvä hyppääjä, ja nyt sillä pitäisi olla myös maastokokeen vaatimaa kuntoa. Toiveikkain mielin loimitin silmäteräni ja lähdin hakemaan kupin kahvia loungesta.

J U M I S S A   09/06/18

Pää oli jumissa. Viiniä oli mennyt aika monta lasillista alas edellisiltana, enkä ollut muistanut syödä juuri mitään. Eron jälkeen olin ottanut vastaan jokaikisen projektin, jota oli tarjottu. Töihin hukuttautuminen piti kiireisenä - ei ollut aikaa surra yksinäisyyttä. Olin aikonut työskennellä tämänkin päivän kotoa käsin, mutta olin vain tuijottanut ruutua tuntikaupalla saamatta mitään aikaiseksi. Turhautti aivan saatanasti.

Kello näytti jo melkein kolmea. Tallille oli raahauduttava - en ollut käynyt Auburnissa eilen ollenkaan. Olin lähtenyt töistä suoraan pubiin surullisenkuuluisille ”yksille”. Yksistä oli tullut yksi pullo viiniä ja siitä kaksi. Kertoiko se jotain? Tuhahdin peilikuvalle ja kiskoin jodhpurit jalkaan. Vaikka olo oli turta, omatunto kolkutteli jossain sumean mielen perukoilla. Epi oli upea nuori hevonen. Tiesin, että voisin päästä sen kanssa niin pitkälle kuin vain haluaisin sen viedä. Sileällä tamma oli kehittynyt huimasti – Lotan osaavissa käsissä treenaus oli tehnyt sille hyvää.

Punapään ajatteleminen sai ristiriitaiset ajatukset sinkoilemaan päässäni ja sormet hamuilemaan automaattisesti savuketta taskusta. Vedin ihanaa myrkkyä syvälle keuhkoihini ja suljin silmäni. Olin iloinen, ettei minun tarvinnut jakaa hevostani enää. Yeah right. Lotta oli kuitenkin saanut Minan vuokrattavakseen Gabriellan hankkiessa oman hevosen. Masentuneelta entinen tyttöystäväni vaikutti kyllä, mutta olin päättänyt luovuttaa omalta osaltani. Ei toista voinut pakottaa avautumaan ja ottamaan tukea vastaan. Ja vaikka olimme eronneet ilman draamaa, ei eksä ehkä edes ollut oikea ihminen lohduttavan olkapään rooliin. Huokaisten tumppasin savukkeen ja hyppäsin autoon. Nyt unohtaisin kaksijalkaiset ja keskittyisin nelijalkaiseen elämäni naiseen.

…

”Oliko ikävä?” mutisin hevoselle pahoittelevaan sävyyn ja rapsutin sen tummaa otsaa. Epi tunki valtavaa päätään syliini kuin vastatakseen myöntävästi. Pieni hymynkare nousi huulilleni ja muutaman hartaan taputuksen jälkeen lähdin vihdoin hakemaan varusteita.

Satulahuoneessa melkein törmäsin Jemiinaan, niin koomaisena kuljin.
”Äh, sori, moi!” tervehdin tökerösti mutta virnistin kuitenkin tapani mukaisesti. Voi jestas miten olinkaan erakoitunut kaikista sosiaalisista piireistä viime aikoina. Tallillakin olin haahuillut ihan omissa oloissani. Blondi vastasi tervehdykseen naurahtaen ja huomasin satulan ruskettuneilla käsivarsilla.
”Ratsastamaan menossa?” kysyin. Jemiina nyökkäsi. Seura ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Ehkä sitten vihdoin heräisin tähän päivään, kun ei toisen edessä kehtaisi puolinukuksissakaan ratsastaa.

Vasta satuloidessani Epiä aivoni alkoivat raksuttamaan. En ollut nähnyt Jemiinaa hetkeen Auburnissa; viimeksi Lefan kanssa touhuamassa, mutta nykyään ruunalla oli toinen vuokraaja. Se blondi jätkä.. Niko? Ketä nainen ratsasti?
”Me ollaan Rillan kanssa valmiita”, kuului samalla vastaus kysymykseeni. Niin, angloarabia oli tänä keväänä ratsastanut se Isabellan lainalapsi, Vivienne. Oikea kermaperseriiviö. Päätäni puistellen avasin karsinan oven ja talutin Epin toisen ruunikon perässä ulos. Ehkä kohta olisin taas perillä siitä, mitä täällä oikein tapahtui.

”Miten teillä lähti Kalla CUP käyntiin?” Jemiina kyseli kuulostaen aidosti kiinnostuneelta. Kohautin olkiani.
”Oltiin viidensiä helpossa kentässä”, vastasin irvistäen. Rataesteet olivat sujuneet hienosti virhepisteittä, koulu ei niinkään (mitäs olin jättänyt kaiken sileän treenaamisen Lotalle), mutta maasto-osuus sai niskavillani pystyyn. Viimeinen osakoe oli mennyt suoraan sanottuna aivan päin helvettiä. En kuitenkaan maininnut siitä Jemiinalle, vaan keskityin saamaan sinkoilevaa Epiä jotenkin apujen väliin. Olihan se ollut hevosen ensimmäinen kerta maastokokeessa – tästä oli suunta vain ylöspäin.
”Meistähän tulee kilpakumppaneita”, blondi hymähti Rillan selästä. Vilkaisin naiseen yllättyneenä.
”Me aletaan kilpailemaan kenttää kanssa”, nainen selitti hymyillen.
”Ai, siistiä”, vastasin tarkoittaen sanomaani. Olimme keväällä olleet Julian kanssa ainoat kenttäratsastajat Auburnissa. Nyt mukana oli myös Gabriella uuden täysiverisensä kanssa ja ilmeisesti jatkossa myös Jemiina ja Rilla. Ehkä saisin sosiaaliset kuvioni herätettyä henkiin kenttäryhmän kautta?

P Ä I N   V * T T U A   29/05/18
 
Nuorten ja aloittelevien ratsujen harjoituskilpailut Stall Sjöholmassa: Luokka 100cm, sijoitus 12/14
 
Tuomari Disa Sund: Ratsukolla oli vauhdikas, mutta kuitenkin tasapainoinen esitys. Epi-tamma oli itsevarma, eikä kysellyt pitääkö mennä yli vai ei. Pariin otteeseen lähestymisissä oli pientä hapuilua ja hevonen mietti pitäisikö harppoa vai tikittää viimeiset askeleet. Yksi liian kaukaa lähtenyt ponnistus tipautti puomin alas. Radan loppupuolella Anna oli valmistautuneempi ja osasi tukea Epiä paremmin tenkkapoon hetkellä.


---

Huokaisin raskaasti aukaistessani nahkasuitsien solkia. Mikä helvetti minua vaivasi? Jos jatkaisin tähän malliin, nolaisin itseni Kalla CUPin toisissa osakilpailuissa. Olin jo pudottanut tasoamme tutustumisluokkaan. Menettäisin kasvojeni lisäksi varmaan myös paikkani valmennusryhmässä, jos onnistuisin sössimään niin matalalla tasolla. Innokkaita tulijoita paikalleni olisi varmasti pilvin pimein – Sokan siskokset olivat kuluneen vuoden aikana niittäneet mainetta ja kunniaa Suomen hevospiireissä, varmaan enemmän kuin kukaan muu.
 
Keskittymiskyky oli ihan jossain muualla kuin kilparadassa, ja ratsastajaan vahvasti tukeutuva Epi epäröi. Ei hyppäämistä – kyllä se yli meni mistä vaan – mutta puolivillaista ratsastamistani nuorukainen ei osannut paikata. Lähestymiset olivat mitä sattuu ja menetimme paljon arvokkaita sekunteja.
 
Tuohtuneena viskasin pintelit ämpäriin ja sain Epin luimistamaan korviaan. Purin huultani ja taputin ohimennen hevosen kylkeä pahoittelevasti. Milloin minusta oli tullut näin kunnianhimoinen? Milloin minä muka olin välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat? Vai oliko kyse vain siitä, että Epin potentiaali oli valumassa hukkaan, kun minä olin eksyksissä elämässäni? Laiminlöinkö minä nuorta lupausta? Synkkä pilvi pääni päällä tiheni ja tummui kovaa vauhtia.
 
Puomin kolahtaessa maahan sisälläni kiehahti, ja ratsastin viimeiselle esteelle sellaisella tarmolla, että Epi ihan hämmentyi. Ryhdistäytyminen oli kuitenkin aivan liian myöhäistä.

K I P I N Ä   19/06/18
 
Yksilöestevalmennus

Sjöholman estekilpailuista oli kolme viikkoa ja seuraavat olisivat sunnuntaina. Olin treenanut itsenäisesti vaihtelevalla menestyksellä (okei, motivaatiolla). Herkkäsieluinen Epi peilasi mielentilaani raivostuttaviin sfääreihin asti. Niinä satunnaisina kertoina, kun olin saanut sisäisen myllerrykseni tyyntymään treenin ajaksi, olimme kyllä saaneet tuloksia. Yhteinen sävel sileällä alkoi pikkuhiljaa taas löytyä. Muistin taas, mitä nappeja painella.

Olin samaan aikaan hermona ja huojentunut, kun pääsin vihdoin Isabellan silmän alle ikuisuudelta tuntuneen valmennustauon jälkeen. Serkun katse oli vaativa mutta kannustava – juuri mitä tarvitsin. Suoristin ryhtiäni ja hengitin syvään. Suljin silmäni ja kohina korvissani hiljeni. Oli vain minä ja hevonen. Alkuun levottomasti tanssahdellut Epi alkoi tyyntyä ja asettua avuille.

”Hyvä”, kuului Isabellan kommentti. Kupla puhkesi, mutta se ei haitannut. Olin löytänyt zenini ja osasin nyt keskittyä sata prosenttia. Hymyilin valmentajalleni ja taputin Epiä tyytyväisenä. Siirryimme puomeilta ristikoihin; ensin kahdeksikolle ja sitten nelikaariselle kiemurauralle. Isabella oli laatinut valmennuksen sisällön vastaamaan juuri sitä, mitä tässä kohtaa piti hioa: huolellisia lähestymisiä. Epin isolla laukalla ei tällaisilla teillä olisi virheisiin varaa, jos halusi päästä tyylikkäästi yli jokaisesta esteestä. Haaste sytytti kipinän, joka oli uinunut jo tovin. Halusin näyttää, mihin meistä olisi.

#estevalmennus

V O I T T O   24/06/18

Estekilpailut Stall Sjöholmassa, nuorten hevosten luokka (100cm), sijoitus 1/8


I wanted to try this again

 
Jalkani tärisivät laskeutuessani alas Epin selästä. Nolla virhepistettä, nopea rata, hevonen tuntui täydelliseltä. Taputin mustanruunikon kaulaa epäuskoisena.

 
I wanted to try this one more time

 
Hymy nousi korviin saakka, kun Epi kiihdytteli kunniakierroksella sinivalkoisen ruusukkeen koristaessa suitsia. Taputin hikistä kaulaa ja annoin hevosen mennä. Olin tarvinnut tätä voittoa enemmän kuin pystyisin ikinä myöntämään.

 
All I need's a win
 

U S K O M A T O N T A   08/07/18
 
Oliko tämä unta? Nipistin itseäni, mutta siinä minä silti olin, Auburn Estaten kentällä Epin selässä. Epin suitsia koristi sinivalkoinen ruusuke – Auburn Anniversaryn kenttäratsastuskilpailujen ensimmäinen sija. Tutustumisluokka ei itsessään ollut Epille haaste eikä mitään, mutta ne vastustajat.. Siinä ne seisoivat vierellämme, lievästi tuohtuneen oloisina. Julia ja Valerie sinisen ruusukkeen kanssa, ja serkkuni sekä valmentajani, itse Isabella Sokka Valerien ja sinisen ruusukkeen kanssa. En ollut koskaan pitänyt itseäni mitenkään kunnianhimoisena tai kilpailuhenkisenä, mutta leveä virne kasvoillani ei ollut lähteäkseen.

Minun hevoseni oli ollut paras. Nuori, ajoittain jopa holtiton tammani, jonka suonissa kiehui täysiverisen veri. Kevään vastoinkäymiset olivat vain harmaa muisto enää. Epi oli hyvä, mielettömän hyvä. Se vain vaati myös minun panostani päästäkseen loistoonsa.

E S T E I T Ä   J A   B L O N D E J A   13/09/18

Estevalmennus: Sarjaesteet

Mun olo oli päättäväinen, vaikkei meidän menestys rataesteillä ollut ollut kovin kaunista viime aikoina. Maastoesteillä Epi kyllä loisti, sen oli todistanut reilu viikon takainen maastoestevalmennus Sjöholmassa. Siellä Epillä oli tilaa ison laukkansa ja kovan vauhtinsa kanssa. Haasteena meillä olikin tarkkuus rataesteiden tiukoilla teillä.

No, ei tämän päivän estevalmennus niihin teihin keskittynyt, vaan sarjoihin. Mutta minä olin valmis muuttamaan turhautumiseni ihmissuhteisiin (tai niiden puutteeseen) energiaan treenata nuoren kenttähevoseni kanssa. Vielä oli kaksi osakilpailua Kalla CUPia jäljellä, ja me haluttiin tietysti voittaa. Koska niin me oltiin tehty viimeksikin. Ehkä osaltaan tämän päättäväisyyden aiheutti myös syksy. Jostain syystä syksy oli aina aikaa, jolloin saattoi aloittaa alusta, parantaa tapansa ja olla parempi kaikinpuolin.

Ah, syksy. Vuodenajan viileys sai hymyn huulilleni. Ei ollut liian kuuma rääkätä itseään kuten kesällä; eikä myöskään jäätynyt sisuskaluja myöten kuten talvella. Kevyt takki riitti, eikä vielä tarvinnut edes pipoa kypärän alle. Epikin tuntui piristyvän heti päästessään kirpeään syysiltaan. Tervehdin jo kentällä Valerien kanssa verryttelevää Juliaa ja hyppäsin tumman ratsuni selkään.

Vaikka olisi pitänyt keskittyä huolelliseen alkuverryttelyyn, jostain syystä katseeni harhaili sinisilmäiseen blondiin. Olimme kuin varkain asettuneet toisiamme vastaan kilpailuhenkisinä ratsastajina. Molemmilla kun oli nuori kenttähevonen. Jos oikein muistin, Valeriessakin oli täysiveristä. Viimeksikin Julia oli ollut täpärästi toinen meidän voittaessame tutustumisluokan. Vaikka suhteemme oli lähinnä keskenään kilpailua, ihailin Juliaa. Niin kenttäratsastajana kuin myös.. no, ulkonäkönsä puolesta. Mikä niissä blondeissa oikein oli sinisine silmineen? Mieleeni tuli Ellie, johon olin iskenyt silmäni ensimmäisenä kesänä Auburnissa. Ihan ulkonäön takia – mitä enemmän Ellie tuli tutuksi, sitä vähemmän minua kiinnosti tutustua. Ellie oli itsekeskeinen snobi. Julia oli kaikkea muuta. Ystävällinen ja avulias, mutta kuitenkin ehdottoman tyylikäs.
Havahduin naishaaveistani Isabellan selvitellessä kurkkuaan. Joko valmennus oli alkanut? Keräsin kiireesti ohjia, suoristin ryhtiäni ja tervehdin serkkuani anteeksipyydellen.

”Niin että puomisarjalle”, Isabella toisti tuijottaen tiukalla haukankatseellaan. Hän tunsi minut liian hyvin ja oli siis luultavasti jo nähnyt kaihoisat katseeni Julian suuntaan. Jouduin patistelemaan itseäni, jotta sain keskittymiseni siirrettyä takaisin alla olevaan hevoseen. Mitenkäs se ryhdistäytyminen, urpo?

Keskittymiskyky löytyi, vaikka alkuun sähläsinkin oikein huolella. Nolostuksesta ja hämmennyksestä – mistä lähtien olin katsonut Juliaa näin? Kun Isabella tarpeeksi monta kertaa näpäytti puolivillaisesta ratsatuksestani, sain karistettua vaaleanpunaiset lasit päästäni ja Epiinkin tuli jotain rotia. Sarjoja meidän tuli treenata, ja etenkin innarit toivat Epille haasteita. Päätin, että jatkaisimme samanlaista treeniä myös itsenäisesti.

#estevalmennus #rassenhaaste3 #jusunhaaste10

M A A S T O A   V E T Ä M Ä S S Ä   21/09/18

Olin kovin hyvilläni, kun Isabella pyysi (no, oikeastaan määräsi) minut vetämään yhteismaastoa syyskuun lopulla, kun kesän kuumuus oli jo takanapäin ja ruska verhosi metsän keltaisen, oranssin ja punaisen sävyihin. Syksy oli ehdottomasti lempivuodenaikani. Kirpeä keli sai myös Epin hyvälle tuulelle. Hevosen korvat olivat hörössä maastopolkujen suuntaan jo siinä vaiheessa, kun nousimme virkeiden hevosten selkään tallipihalla. Mukana olivat Julia ja Valerie (ihanaa), Viivi ja Rilla (kamalaa) sekä uudempi kasvo Anton Vilan kanssa. Johdatin jokseenkin erikoisen kokoonpanon hiekkatielle.

Epi nautti maastoilusta aivan yhtä paljon kuin minä. Varmaan juuri siksi Isabella oli pyytänyt meitä vetäjiksi. Tunsimme jokaisen polun, ja Epi toimi vetohevosena erinomaisesti. Tamma oli tottunut menemään yksin maastossa eikä siis säpsynyt turhia, ja toisaalta siltä löytyi kilpailuviettiä niin paljon, että porukassa se oli mieluiten ensimmäinen. Takana se olisi vain turhautunut lajitovereiden pyllyjen tuijotteluun.

Laukkapätkällä revitellyt Epi viskaisi päätään protestoivasti, kun hidastin sen käyntiin ja käänsin hiekkatieltä metsäpoluille. Maasto meni vaikeammaksi, mutta ahkeran maastoilun ansiosta Epi oli oppinut varmajalkaiseksi ja osasi katsoa, mihin arvokkaat jalkansa astui. Hilpeänä juttelin maastoseurueelleni, joka ei ollut ihan niin vakuuttunut metsän ihanuudesta. Julia sätti hirvikärpäsiä kovaan ääneen kiroten ja Viivi näytti myös melkoisen nyrpeää naamaa. Anton sen sijaan vaikutti hyväntuuliselta – tai kohteliaalta, mene ja tiedä. Minä kuitenkin vähät välitin moisesta, keskityin metsän tuoksuun ja Epin rentoutuneisiin liikkeisiin.

Tallin pihaan päästyämme Viivi pamautti ilmoille sellaisen kysymyksen, että Anton meni vaikeaksi ja minä ja Julia teimme kaikkemme, ettemme olisi remahtaneet kunnon röhönauruun.
” Ootko sä joku Isabellan poikakaveri?"

#yhteismaasto #jullenhaaste

R A A P A L E I T A   L E I R I STÄ

#RGesteleiri #rassenhaaste


H E N R I K   28/09/18

Valmentajani Henrik Strand oli aivan toista maata kuin kumpikaan Sokan sisaruksista. Mies hymyili paljon ja oli niin yltiömukava, että se tuntui melkein huvittavalta. Voisiko tällaista valmentajaa ottaa edes tosissaan? No, sai mies kuitenkin pisteitä siitä, että oli erikoistunut nimenomaan nuoriin hevosiin. Hänellä oli heti hyvä asenne 5-vuotiaaseen tuulispäähäni, joka otti kierroksia uudesta ympäristöstä.

Perjantain ratsastus koostui vain perusjutuista ja puomeista, mikä oli sopivasti palauttava treeni Epille. Edellisenä päivänä olimme nimittäin olleet Amandan rääkissä, ja se jos mikä vei sekä ihmisestä että hevosesta mehut. Mutta ainakin nyt oli tutustumisluokan kouluohjelma niin visusti kaalissa, että ihme jos möhlittäisiin Kalla CUPin seuraavissa osakilpailuissa!


D U S T Y   29/09/18

Lauantaiaamuna pääsimme asiaan: hyppäämään. Nurmikenttä oli pohjana tuttu, mutta kaikki vieraat hevoset häiritsivät edelleen Epin keskittymiskykyä. Alkuverryttely menikin tamman perseillessä ja haastaessa lajitovereita kilpajuoksuun. Huoh. Onneksi Henrikiä vain huvitti; Isabella olisi jo nauranut meidät ulos kentältä.

Iltapäivällä Epi sai jäädä tarhaan riehumaan, kun satuloin ratsukseni yhden kurssihevosista. Alexanderin vetämä maasto oli virkistävää mutta tehokasta treeniä. Dusty oli 10-vuotias kimo, ja vaikken juuri väristä välittänyt, oli se aika kaunis tapaus herasilmineen. Dustyn isot liikkeet tuntuivat ihanan kotoisalta satulaan ja se myös hyppäsi todella isosti. Mutta tasapaino piti! Milloin olin edes viimeksi ratsastanut jollain muulla kun Epillä? Ei taivas siitä oli aikaa.


Q A L A N T I   30/09/18

Kavalettityöskentely oli Epille lastenleikkiä, mutta luojan kiitos se käyttäytyi vihdoin vähemmän lapsellisesti kuin ensimmäisenä kahtena päivänä. Tai no, hypyt olivat kavaleteille aivan liian suuria, mutta ainakaan tamma ei ruvennut säätämään omiaan radan ulkopuolella.

Alexanderin yllättävä väliintulo ja hevosten uudelleenjako oli aamulla herättänyt mielenkiintoni, mutta kun vihdoin istuin rautiaan selässä iltapäivällä, olin suoraan sanoen pettynyt. Qalanti oli kauniista nimestään ja ulkomuodostaan huolimatta aivan mielettömän tylsä. Se oli kaikkea muuta kuin vauhdikas ja temperamenttinen Epi. Läsipää oli persoonaton ja sen askeleet olivat yhtä kaukana lennokkaasta kuin kilpikonna linnuista. Sitä joutui ratsastamaan eteen eikä jarruttelemaan (kuten Epiä aina), mutta hypyt sentään olivat kelpoja.


T Y T T I   01/10/18   #paljastustehtävä @Heidi N.

Rataharjoituksen aiheuttama jännitys purkautui viimeistään iltapäivällä, kun Tytti johdatti leiriläiset palauttelevaan maastoon. Nätti blondi loisti hymyä ja rupatteli kaikille kuin olisi tuntenut heidät pidempäänkin kuin yhden nopeatempoisen viikonlopun. Erityisen pitkään naisen katse tuntui viipyilevän Heidissä. Ai mistä tiesin? Minun katseeni viipyili Heidin ratsussa, sysimustassa orissa, jonka katse oli täynnä tulta. Jos oma tammani ei olisi ollut nuori ja keskellä lupaavaa kisakautta, olisin varmaan mennyt ja kysynyt astutusta sen siliän tien.

Palattuamme takaisin kartanolle en voinut pitää suutani kiinni, vaan kuiskasin ohimennen Heidille:
”Huomasitko, miten tää eräs blondi katto sua?”

Heidi häkeltyi, mutta minä marssin tietäväinen virne kasvoillani talliin Epiä taluttaen.


J E S S I    02/10/18

Jouduin Qalantin selkään uudestaan. Sivuutin kuitenkin harmituksen ja mietin, miksi Rosengårdit laittoivat minut ratsastamaan tällaista hevosta. Oliko se kiusantekoa? Jos olisi ollut kyse Alexanderista, se olisi saattanut olla tottakin, mutta nyt valmentajanani oli Jessi. Vihreäsilmäinen brunette oli vastakohta Rosengårdin miehille. Jessi ei hymyillyt turhia tai heitellyt väliin vitsejä, vaan valmensi asiallisesti ja vaativasti.

Ehkä minut haluttiin saada pois mukavuusalueeltani. Eihän sitä muuten voinut kehittyä. Ja vaikkeivät nämä ihmiset voineet tietää sitä, olin elellyt omassa kuplassani koko menneen kesän. Ehkä tällainen paikallaan junnaaminen haittaisi Epinkin kehitystä. Ajatus säikäytti, mutta motivoi keskittymään tähän ei-niin-mukavaan hevoseen täysillä. Ja me saatiin aika hienoja hyppyjä.


E P I   03/10/18

Jännitti, mutta ei sitten kuitenkaan. Epi oli perseillyt leirin alkuun, mutta oli sittemin ollut paremmassa kurissa. Metrikymppi oli meille vielä ratana uutta, mikä toi hommaan oman haasteensa. Metriä olimme startanneet pari kertaa. Tiesin, että Epin kapasiteetti yltäisi vielä sen ylikin, mutta olimme vasta nostaneet estekorkeutta itsenäisessä treenissä.

Itse kartanon isäntä Arne Rosengård arvioi suorituksen, mutta osana kilpailuhenkilökuntaa oli lähes koko Rosengårdin väki. Alexanderia ei näkynyt, mikä ei sinänsä yllättänyt. Olimme Epin kanssa viidensiä, mikä oli metrikympistä täysin ok tulos. Noottia tuli epäröinnistä, mikä tietysti heijastui nuoreen hevoseen heti.

Kommentti: “Rytmi ei aivan tasainen. Pidä rohkeammin pääsi, viime hetken muutokset kostautui.”

P I M E Ä   L O K A K U U   31/10/18

Yhtäkkiä lokakuu oli ohi. Syksyn loputon pimeys oli tuonut mukanaan jatkuvan väsymyksen ja arki kului sumussa rutiinilla. Pyrin käymään tallilla aamupäivisin, kun oli vielä valoisaa, mutta yleensä taivas oli niin pilvinen että oli silti hämärää. Aina aikaiset vierailuni tallilla eivät edes onnistuneet, jos oli asiakastapaamisia tai firman sisäisiä tapaamisia - ja niitähän oli lokakuun aikana ollut liiaksi asti.

Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna kilpailtu Harvest Games oli mennyt Isabellan sanojen mukaan aivan liian helposti. Voitto oli napsahtanut pienellä vaivalla niin kenttäratsastuksen kouluohjelmasta kuin maastokokeestakin. Rataesteillä yksi tiputus oli tiputtanut meidät kolmannelle sijalle, mutta olimme silti voittaneet koko luokan. Isabella oli oikeassa: mitä hittoa me vielä tehtiin tuttarissa?

Viimenen osakilpailu starttaisiin helpossa luokassa, ja muutaman hyvin menneen startin jälkeen voisi jo alkaa harkita tasonnostoa CIC1:een, oli Isabella todennut, niin ettei siihen sanottaisi mitään vastalauseita. Ei minulla sellaisia kyllä ollutkaan. Olin jo tovin mennyt sieltä mistä aita oli matalin, ja sen myöntäminen sai minut voimaan pahoin. Vitamiineja nassuun ja nokka pystyyn, talviunille ei päästäisi.

Sieltä se kylmä ja pimeä talvi nimittäin teki uhkaavasti tuloaan. Me oltiin käyty maastoesteradalla viimeistä kertaa tämän vuoden puolella Isabellan kenttävalkassa. Epi ei ollut tykännyt yhtään siitä, että esteet hypittiin yksi kerrallaan. Tammahan olisi hypännyt koko radan vaikka kymmeneen kertaan ja kaasu pohjassa, jos olisi saanut päättää. Hyvin se kuitenkin oli itse hypyt hoitanut, mihin olin oikein tyytyväinen. Edessä häämöttävä pitkä maneesikausi veti kuitenkin mieltä matalaksi. Tervetuloa vaan, kaamos.
 
#harvestgames #kenttävalmennus

K A A M O S   06/01/19

Päässä jomotti viikon jatkuneet huonot yöunet. Robottimaisin liikkein harpoin Epin vierellä, väistin sen ylienergisiä hilumisia, avasin tallin oven ja tyrkkäsin tamman karsinaansa. Tamma heilutteli päätään tyytymättömänä, kun sidoin sitä karsinan kalteriin kiinni. Mutisin hyvin epämääräisen anteeksipyynnön ja lähdin riisumaan toppaloimea. Oliko nyt se hetki, kun pitäisi myöntää, ettei jaksanut ratsastaa omaa hevostaan? Että tämä pimeys ja kylmyys luikerteli sieluun asti ja jäädytti kaiken kiinnostuksen.. no, kaikkeen? Purin hammasta, huokaisin syvään ja asettelin toppaloimen karsinan oven päälle.

Missä oli se Anna, joka tervehti jokaista vastaantulijaa leveällä hymyllä ja jonka sisällä paloi intohimo kenttäratsastukseen? Anna, jonka elämän keskipiste oli nuori puoliverinen? Siinä se laahusti hartiat jumissa ja selkä jäykkänä satulahuoneeseen ja irvistellen nappasi satulan kantoon. Koska pakkohan se perkele oli liikuttaa, jos halusi olla aiheuttamatta vaaratilanteita räjähdysalttiilla nuorikolla. Epi hyöri karsinassa varusteita karkuun ja sai hermot kiristymään entisestään. Oliko pakko, just nyt kun ei millään jaksaisi?
”Saatana”, sihahdin levottoman hevosen astuessa jalkaterälle ja olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin.

Jokainen askel sattui, mutta suu tiukkana viivana talutin hevosen maneesiin ja nousin selkään. Eikä siitä mitään tullut. Epille oli kertynyt liikaa energiaa, minulla ei ollut sitä yhtään. Iso hevonen alkoi painaa kädelle, pelleili ihan omiaan ja menetin viimeisetkin motivaation rippeet. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä, kun puoliverinen laukkasi hallitsemattomasti kierroksen toisensa jälkeen. En vain jaksanut enää. Juoksisi nyt pöllöenergiansa pois sitten. Kun maneesin ovelta alkoi kuulua ääniä, pidätin Epiä jokainen lihas särkien ja nieleskelin kyyneliä.

Tildan pää kurkisti ovista, Coco käsipuolessaan. Tottakai polkkatukka huomasi heti, ettei kaikki ollut nyt ihan kohdallaan.
”Mä tarviin jonkun ratsastamaan tätä”, henkäisin hypätessäni alas mustanruunikon selästä. Tilda ei vastannut mitään, antoi vain ensin hämmästyneen mutta pian myötätuntoiseksi muuttuvan katseen. Minä olin se, jonka hevosella kukaan muu ei koskaan ratsastanut. Tai no Lotta oli hetken mennyt sillä luovuttuaan Mustiksesta, mutta senkin olin sallinut pitkin hampain. Ja kyseessä oli kuitenkin ollut tyttöystävä. Puistelin päätäni ja talutin hevosen pois vaivautumatta edes sanomaan Tildalle mitään enempää.

Tähän pitäisi saada joku järki, tai mulla ei olisi sitä kohta enää yhtään.

Epi osallistui myös Lauri Merikannon valmennuksiin 26-27.01, lue valmentajan tarinat valmennuksista täältä.


S Y Y T Ä   H Y M Y I L L Ä   T A A S   03/02/19

Oli ollut oikea päätös pyytää Kristian ratsastamaan Epiä parina päivänä viikossa, myönsin itselleni. Avasin suitsien remmejä mietteliäänä. Pitkästä aikaa olin voinut rentoutua hevosen selässä ja hypätä hyvällä mielellä. Olin pystynyt keskittymään, Epi oli tuntunut hyvältä - takana oli onnistunut estevalmennus.

”Teilläkin taisi mennä aika kivasti”, Gabriella hymyili tullessaan ulos viereisestä karsinasta Reiskan satula käsivarsillaan. Nyökkäsin, ja tällä kertaa jopa aidosti hymyilin takaisin. Oli syytäkin hymyillä, sillä touchini tähän touhuun ja sitä myöten elämäniloni oli palaamassa takaisin.

Vuosi oli meinaan alkanut melkoisen hataralla motivaatiolla.

…

“Jos et ala ratsastamaan tosissasi vähän äkkiä, niin voit unohtaa valmentautumisen”, oli Amanda todennut jäisesti kevätkauden ensimmäinen valmennuksen päätteeksi. Tappavan kylmä katse oli saanut niskavillat nousemaan pystyyn ja pistänyt pohtimaan, mitä mä oikeasti halusin tältä kaudelta. Dumpata täydessä kilpakunnossa olevan hevosen ja lopettaa ratsastaminen? En helvetissä.

Avunpyyntö oli vaatinut melkoista nöyrtymistä, mutta se oli saanut mun ratsastukseen jotain rotia. Torstain kouluvalmennuksessa Amanda ei enää ollut ollut heittämässä mua ulos valmennusryhmästä, vaan oli jopa hiljaa hyväksynyt meidän suorituksen keskilaukassa ja sen jälkeen vastalaukassa hienoisen haparoinnin jälkeen. Epin laukka ei ollut enää ollut hallitsematonta kauhomista, vaan olin alkanut pikkuhiljaa löytää niitä tuttuja säätöjä. Laukka kuitenkin oli selkeästi Epin vahvuus - kunhan ratsastajalla vain oli pää mukana touhussa.

…

Harjattuani Epin pikaisesti läpi heitin sille violetin fleeceloimen niskaan ja kuikuilin Reiskan karsinaan. Musta tukka pilkisti kalterien välistä.
”Tuutko loungeen kahville?” kysyin naiselta. Olisi korkea aika alkaa ottamaan taas kontaktia myös muihin tallilla kävijöihin. Johan tässä oli erakoiduttu jo ihan tarpeeksi.

#kenttaryhma #kouluvalmennus x2 #estevalmennus

K U R K I S T U K S I A    K E V Ä T T A L V E EN   01/04/19

Helmikuu

Tuijotin Winter Fairin tulospaperia kulmat turhautuneessa kurtussa. Ensimmäinen CIC1 -startti ja me oltiin jääty sijoitta. Isabella oli suorastaan pakottanut meitä nostamaan tasoa, mutta me oltiin menty sen riman ali. Seitsemänsiä. Se oli tähän mennessä meidän huonoin suoritus kenttäkilpailuista.

Totuus kuitenkin oli, että se oli täysin mun oma syy. Epin kunto oli päässyt tippumaan talven aikana mun laiskan ratsastamisen vuoksi, ja se oli näkynyt kolmantena päivänä maastokokeessa. Tamma ei vain jaksanut – se ei ollut siinä urheiluhevosen huippukunnossa, missä sen olisi pitänyt olla.

”Isabella. Me tarvitaan Epille kunnollinen treeniohjelma”, mä totesin päättäväisenä heti, kun vanhempi Sokka astui loungen ovesta sisään.



Maaliskuu

Hypistelin lampaanvillaista ratsastusloimea ihastuneena. Sokka Luxuriesin lanseeraustilaisuuden olin skipannut, mutta jo seuraavana päivänä oli ollut pakko tutustua mallistoon – ja ostaa jotain mukaan, hinnasta viis. Royal Purple oli kuin tehty meille: violettia ja kultaisia yksityiskohtia. Heitin lämpöisen loimen satuloidun Epin selkään ja lähdin taluttamaan sitä estevalmennukseen. Olipahan syy pitää uutta ratsastusloimea, kun kevät loisti poissaoloaan ja sää oli kylmän kalsea.

V O I   P I R U   V I E K Ö Ö N   18/05/19

Kalla CUP 2. osakilpailu

Riisuin Epiltä varusteita pää pyörällä. Olin ollut varma, että me oltaisiin pärjätty Juniorimestaruudessa, mutta ah kuinkas kävikään. Epi oli kolautellut alas puomin toisensa jälkeen, ja mun ylpeyteni oli kolissut vähintään yhtä kovaa alas. Me oltiin tietysti hävitty Antonin ratsastamalle Vilalle ja Kristianin Sinnalle, jopa parille piensuokille ja kirsikkana kakun päällä vielä Kaajapuron Jannalle. Olisin voinut hypätä kaivoon, kun vein puuskuttavan ja osumaa ottaneen Epin pois radalta kasvot punaisina turhautumisesta ja häpeästä. Mikä floppi.

Joku pirun periksiantamattomuus oli saanut mut kuitenkin ratsastamaan vielä toisen luokan läpi, kun Epikin oli pahemmilta haavereilta kolistelusta huolimatta säästynyt. Ihme ja kumma, jokaikinen puomi oli pysynyt kannattimillaan ja me oltiin tultu puhtaalla radalla neljänneksi metrikympissä. Nyt Isabella ei ainakaan voinut ihan tyystin lynkata meitä, eihän?

#springcircus #esteratsastus

K R I S T I A N   J A   S I N N A   20/05/19

Murronmaalla Huminan tallilla

”Onpa se hauskan värinen! Nätti kuin mikä” hymyilin, kun mustanvoikko tamma työnsi päänsä meitä kohti Kristianin avattua karsinan oven. Tamma oli huomattavasti pienempi kuin omani. Kristian hymyili takaisin, selkeästi hyvillään kehuista.
”No, Epi onkin aika tylsän värinen”, mies totesi ja virnisti. Kurtistin kulmiani muka kovinkin tuimana. Mokoman hevosilla piti aina olla isoja merkkejä – katsoi nyt sitä toistakin, valtava läsi ja kaksi sukkaa silläkin. Siinä oli selkeästi joku juttu. Vai kuinka pinnallinen ihminen saattoi olla?

Nelivuotias Sinna oli energinen ja herkkä kuten Epikin, mutta nuoresta iästään huolimatta jopa kiltimpi kuin oma kuusivuotiaani. Katsoin mietteliäänä, kun tamma väisti kiltisti Kristianin astuessa askeleen eteenpäin. Epi oli tuossa iässä ollut jopa aika röyhkeä. Nykyään sillä oli onneksi jo enemmän silmää auktoriteetille. Toisaalta, Kristian oli ihminen joka suorastaan huokui auktoriteettia. Ehkä kyse ei ollut hevosesta vaan käsittelijästä. Kiusallinen ajatus.

Käännyin takaisin käytävälle sidotun Epin puoleen ja harjasin sen ripeästi pölyharjalla läpi. Jos en olisi ollut varma Kristianin kuuntelevan haukkana viereisessä karsinassa, olisin kuiskinut Epin korvaan, että sen oli paras nyt olla antamatta musta huonon hevosenkäsittelijän kuvaa. Moni ihminen ei saanut mua tuntemaan itseäni epävarmaksi, mutta Kristian oli yksi niistä. Siispä yritin viestiä tammalleni telepaattisesti tuijottamalla sitä suu tiukkana viivana.

Onneksi tänään vuorossa oli kuitenkin nuorten hevosten mieliä nostattava revittelymaasto eikä hikitreeni. Puiden vilistäessä silmissä ja hevosten ottaessa mittaa toisistaan jostain jännittyneen vatsan pohjasta pulppusi elämänriemua, ihan kuten muutama päivä sitten Tildan ja Cocon kanssa. Siinä unohtui Kristian, surkea estemenestys ja kaikki muutkin murheet, enkä osannut edes jännittää muutaman päivän päästä alkavaa kenttärupeamaa.

Kuka Kristian? Kuka Sinna?

L O V E   03/07/2019

Lovesta mä tiesin haluavani varsan sillä sekunnilla, kun tapasin sen ensimmäistä ketaa. Musta ori oli niin upea, että olin usein huomannut olevani jopa kateellinen Vernerille. Pieni suvun tutkistelu ja orin kilpauran seuraaminen sivusta saivat mut varmistumaan, että se olisi täydellinen match Epille. Siis sitten kun olisi sen aika. Se varsa ei voisi olla muuta kuin täydellinen - ehkä ihan hirveän tulinen kyllä - mutta miten kaunis, kapasiteetista puhumattakaan.

Nyt Love astui viimeistä kautta, joten mun oli pakko tehdä päätös vähän äkkiä. Power Jump ja 120cm kilparadat kolkuttelivat nurkan takana, Epi oli terve kuin pukki; ei ollut mitään syytä jättää kilpauraa tähän. Paitsi Love. Mitäpä ei rakkauden eteen tekisi?

En tiennyt miten päin olla, kun diili Vernerin kanssa oli tehty. Olinko mä typerä? Liian spontaani? Ehkä, mutta mulle oli tulossa pikku-Epi.

Laurin Power Jump -estevalmennus 16.7

Matti myöhäläinen moi. Työt haittaa harrastusta prkl, kiitos kuitenkin valmennuksesta Lauri!

Lauri Merikanto alkoi olla tuttu näky Auburnissa. Huvittuneena mietin, kuinka paljon sillä oli tekemistä miehen ulkonäön ja charmin kanssa. Ei sillä, etteikö hän olisi ollut hyvä valmentaja, mutta niitähän riitti ja halukkaita Auburnin piireihin oli varmasti jonoksi asti. Olin varma, että olin nähnyt yhden jos toisenkin hykertelevän Merikannon kanssa jutellessaan. Sitä paitsi, kyllähän naamakertoimella oli oltava väliä perijättärien silmissä.

Kesälomamoodistaan herännyt Epi ei antanut tilaa turhuuksille edes ajatuksen tasolla. Tamma nykäisi päätään, mikä sai ryhtini heti vähän suoremmaksi ja ohjastuntumaa kireämmäksi. Ilme vaihtui virneestä keskittyneeseen. Mikäli Merikannolla olisi parantava vaikutus meidän vähän sinnepäin menneeseen estemenestykseen, mä halusin ottaa siitä kaiken irti. Juuri sopivasti valmentajan saapuessa derbylle aloin vaatia Epiltä enemmän kokoamista.

Laukka pyöri rennosti pitkän sivun lämmittelytehtävälle. Epi oli hyvin avuilla ja tyyni, vaikka seura derbyllä oli kaikkea muuta. Vilkaisin Cavaa ja kulmat tiukassa kurtussa olevaa Isabellaa orin selässä. Cava oli kyllä melkoinen ruutitynnyri, mutta silti hämmensi nähdä Isabella jotenkin niin.. vaikeana? Se ei ollut tyypillistä vanhemmalle Sokalle. Ehkä pitäisi kysellä kuulumisia, kun valmennus olisi ohitse. Käänsin katseeni takaisin ensimmäiselle ristikolle ja keskittymiseni pikkuhyppyihin – hyvä alku takasi hyvän lopun, eikö niin?
”Hyvä, pidä tuo tuntuma”, Merikanto kommentoi, kun lämmittelysarja oli tultu puhtaasti läpi molempiin suuntiin. Oli itsevarma olo, kun Epi tuli voimakkaassa laukassa mutta täydessä hallinnassa suhteutetulle linjalle. Laukan säätely onnistui ilman, että tamma olisi pannut vastaan, ja kaksi pystyä ylittyivät nätisti.

Tuudittauduin siihen ihanaan onnistumisen tunteeseen ja taputtelin vuolaasti rennosti ravaavaa Epiä derbyn päädyssä. Juuri silloin olisi pitänyt pysyä valppaana. Rummuttava laukka-askel kuului yhtäkkiä kovin läheltä, kovin kovaa. Ehdin vilkaista Isabellan kauhistunutta ilmettä Cavan kauhoessa hallitsematonta laukkaa suoraan kohti, kun Epi hyppäsi valtavalla loikalla eteen ja siitä kiitoon. Horjahdin satulassa, menetin molemmat jalustimet ja tarrasin hevosen kaulaan.
”Anna hereillä!” kuului Merikannon korotettu mutta ihmeen rauhallinen ääni. Irvistin ja käänsin Epin kohti aitaa voimakkaalla käsiliikkeellä. Tamma siirtyi hitaaseen laukkaan, siitä raviin ja pysähtyi – muutenhan se olisi törmännyt derbyn puiseen aitaan. Sain jalat jalustimiin ja hallinnan takaisin. Hain heti katseellani toista ratsukkoa ja sain huokaista helpotuksesta. Isabella oli edelleen selässä.

Ei se hyvä loppu ollut, mutta ei pahakaan. Sekä Cava että Epi saivat lopettaa treenin onnistuneeseen suoritukseen miniradalla. Alun harmonia oli kuitenkin poissa, tyyneys oli episodin jälkeen pinnallista. Miten tällaista saattoi tapahtua valtavalla derbyllä? Epi olisi pysynyt hallinnassa ja Cavakin ehkä rauhoittunut aiemmin, jos olisin pitänyt silmät auki ja väistänyt ajoissa.. Huokaillen käänsin Epin maastoon loppukäynneille. Metsä jos joku saisi sydämen tykytyksen lakkaamaan.

#powerjump2019 #merikantovalmentaa

Komeita kesäheiloja ja kriisejä 18.07

Heinäkuussa Auburnissa ei oltu puhuttu mistään muusta kuin Power Jumpista. Eikä ihmekään; vuoden kovin esteratsastuksen mittelö ratsastettiin nimenomaisen kartanon puitteissa. Kaikki aktiiviset esteratsastajat treenasivat hullun lailla, nimekkäät valmentajat mukaan lukien. Mä taas.. mä olin kaikkea muuta kuin aktiivinen ratsastuksen saralla. Vietin luvattoman paljon aikaa toimistolla. Me käytiin Epin kanssa tasan yhdessä estevalmennuksessa ennen koitosta. Olin haaveillut Power Jumpiin osallistumisesta jo viime vuonna, mutta silloin Epi oli ollut aivan liian nuori ja kokematon. Nyt kun mulla oli mahdollisuus, niin olin yhtä keskittymiskyvytön kuin tammani, joka päätti tulla kiimaan juuri kvaalien alla. Mun päässä pyörivät vain töiden deadlinet ja toimitusjohtajan vihjailut osakaspaikan mahdollisuudesta, Epillä taas komeat kesäheilat.

Yhden komean kesäheilan Epi saikin, nimittäin Vernerin Loven. Olinhan mä tiineitä tammoja ja varsoja hoitanut pilvin pimein jo ihan vain Auburnissa, mutta nyt se oli mun silmäteräni, jonka sisään pistettiin vauva. Mun pieni Epini, jonka mä olin itse kouluttanut kilpahevoseksi, jonka potentiaali mulla ehkä valui nyt ihan hukkaan.. Puistelin päätäni ja jatkoin mustan harjan nyppimistä. Inhottava tunne vyöryi vatsassa. Priorisoinko mä elämäni ihan väärin? Ja jos mä olin valintojeni kanssa näin hukassa jo nyt, mitä helvettiä mä tekisin, kun se varsa syntyisi? Olettaen, että kaikki menisi nappiin. Vedin syvään henkeä. Onneksi siihen oli vielä yhdeksän kuukautta, eikä Epillä edes voisi kilpailla lopppua kohden. Mä ehtisin miettiä, mitä oikeasti halusin, ja toivoa sormet ristissä että kaikki todellakin menisi nappiin eikä Epi esim. kuolisi johonkin komplikaatioon.