Kellonaika on nyt 30.10.20 7:39

2 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Sukulaissuhteita
30. syyskuuta 2018 -- #jusunhaaste10 #jusunhaaste12

Mä olin jotenkin vasta äidin ja isän kanssa päivällispöydässä jutellessani oivaltanut, miten monta Grannin sisarpuolta tallissa nyt oli.  Kotoisana vahvistuksena oli Bertram. Läiskikäs trakehnerori oli tullut joltakin tutuntutulta, ja Jessi ratsasti sitä nyt minkä muilta hevosilta kerkesi. Vaikka sen kirkkaan kirjavaa karvaa katsellessa oli vaikea uskoa, että se oli Grannille sukua, niin oli se vaan. Niillä oli sama emä.

Sitten oli Innan mukana tullut Halcyone, jonka isä oli Grannin tapaan Tranquille K. Hani oli aika hyvässä vaiheessa, ja se oli puolisisaruksista ehkä kaikkein eniten Grannin näköinen, vaikkakin paljon parempiluontoinen.

Kolmatta sisarpuolta katselin nyt pää kalellaan. Anna Sareen omistama Epi asui Auburnissa, mutta jostakin syystä mä en ollut oikein koskaan tajunnut kiinnittää siihen huomiota. Kotona Rosengårdissa sukuasiat vaan nousivat aina pintaan. Siispä mä kiinnostuin Epistä ja ryhdyin etsimään siitä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia.

Yhteisiä piirteitä ei ollut lainkaan hankala huomata. Molemmat tammat olivat isoja, tummia ja ratsuhevostyyppisiä. Epin ratsastettavuus vaikutti kymmenen kertaa paremmalta kuin Grannin, enkä mä voinut olla miettimättä, johtuiko se jostain sisäsyntyisestä piirteestä hevosessa vai oliko Anna vain tehnyt parempaa työtä sen kanssa kuin mä omani. En olisi ihmetellyt. Kun seurasin Annan toimintaa hevosensa kanssa, mä mietin, että siinä oli onnekas hevonen. Sitä käsiteltiin hyvin ja johdonmukaisesti, ja sen treeni oli ihailtavan monipuolista.

Totta kai treeni oli monipuolista, kun kyseessä oli kenttähevonen, mutta saattoi niitäkin treenta pieleen. Anna ei treenannut puolivillaisesti eikä huonosti.

Lähteäkö Grannin kanssa maastoestetreeneihin joskus? Tuskin se saisi sydäriä. Mä saattaisin saada. Mulla ei ollut kuin murto-osa Anna Sareen rohkeudesta, enkä mä ollut edes kateellinen. Ihailin vain, salaa. Tietenkään en uskaltanut sanoa mitään ääneen. Se olisi vaatinut... kommunikoimista. Puhumista henkilölle, jota en oikeastaan tuntenut.

"Heippa vaan."

Minkä sätkyn sainkaan, kun mua tervehditiin.

Ei tervehtiminen mua tavallaan pelottanut. En siis ihan joka kerta säpsähtänyt, kun joku sanoi hei. Joskus säpsähdin kuitenkin.

Niin kuin vaikka nyt, kun Anna (kukapa muukaan) ilmestyi mun vierelle kuin tyhjästä.

"Öö", mun suusta pääsi, ennen kuin sain itseni ryhdistäytymään. "Hei."
"Mitäs Epi on puuhaillut?" Anna kysäisi rupattelevaan sävyyn.
"No, hmm, enimmäkseen seisoskellut. Ja etsiskellyt heinänkorsia."
"Kuulostaa rennolta."
Hymähdin.

Sitten keräsin rohkeutta.

"Se on hienon näköinen", kehuin ujona.

Anna näytti ilahtuvan.

"Voi kiitos!"
"Siinä on laatua. Henrik kehui sitä myös", paljastin, ja kun nyt olin päässyt vauhtiin eikä mitään katastrofia ollut seurannut, paljastin kaikkein merkittävimmänkin palautteenantajan henkilöllisyyden ja mielipiteen: "Mun äitikin on sitä mieltä, että se on hyvännäköinen tamma. Varo vain, ettei se kohta tee siitä tarjousta..."

Se oli kepeä vitsi, ja Annakin naurahti, mutta vaikutti olevan otettu. Musta tuntui mukavalta saada aikaiseksi hymy sen kasvoille. Tuntui siltä, että mä olin onnistunut tässä yhdessä vuorovaikutustilanteessa - eikä se ollut ollut edes vaikeaa.

Ehkä uskaltaisin jatkossa moikkailla Annaa ilman taivaisiin kohonnutta pulssia. Vaikka Kalla Cupin osakilpailuissa. Tai missä me nyt sitten ikinä tavattaisiinkaan.


Topics tagged under jusunhaaste10 on Foorumi | Auburn Estate Yhdenviivangranni
             
Topics tagged under jusunhaaste10 on Foorumi | Auburn Estate Yhdenviivanepi

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.09.18 13:48
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 151
Luettu: 10000

Epin päiväkirja

E S T E I T Ä   J A   B L O N D E J A   13/09/18

Estevalmennus: Sarjaesteet

Mun olo oli päättäväinen, vaikkei meidän menestys rataesteillä ollut ollut kovin kaunista viime aikoina. Maastoesteillä Epi kyllä loisti, sen oli todistanut reilu viikon takainen maastoestevalmennus Sjöholmassa. Siellä Epillä oli tilaa ison laukkansa ja kovan vauhtinsa kanssa. Haasteena meillä olikin tarkkuus rataesteiden tiukoilla teillä.

No, ei tämän päivän estevalmennus niihin teihin keskittynyt, vaan sarjoihin. Mutta minä olin valmis muuttamaan turhautumiseni ihmissuhteisiin (tai niiden puutteeseen) energiaan treenata nuoren kenttähevoseni kanssa. Vielä oli kaksi osakilpailua Kalla CUPia jäljellä, ja me haluttiin tietysti voittaa. Koska niin me oltiin tehty viimeksikin. Ehkä osaltaan tämän päättäväisyyden aiheutti myös syksy. Jostain syystä syksy oli aina aikaa, jolloin saattoi aloittaa alusta, parantaa tapansa ja olla parempi kaikinpuolin.

Ah, syksy. Vuodenajan viileys sai hymyn huulilleni. Ei ollut liian kuuma rääkätä itseään kuten kesällä; eikä myöskään jäätynyt sisuskaluja myöten kuten talvella. Kevyt takki riitti, eikä vielä tarvinnut edes pipoa kypärän alle. Epikin tuntui piristyvän heti päästessään kirpeään syysiltaan. Tervehdin jo kentällä Valerien kanssa verryttelevää Juliaa ja hyppäsin tumman ratsuni selkään.

Vaikka olisi pitänyt keskittyä huolelliseen alkuverryttelyyn, jostain syystä katseeni harhaili sinisilmäiseen blondiin. Olimme kuin varkain asettuneet toisiamme vastaan kilpailuhenkisinä ratsastajina. Molemmilla kun oli nuori kenttähevonen. Jos oikein muistin, Valeriessakin oli täysiveristä. Viimeksikin Julia oli ollut täpärästi toinen meidän voittaessame tutustumisluokan. Vaikka suhteemme oli lähinnä keskenään kilpailua, ihailin Juliaa. Niin kenttäratsastajana kuin myös.. no, ulkonäkönsä puolesta. Mikä niissä blondeissa oikein oli sinisine silmineen? Mieleeni tuli Ellie, johon olin iskenyt silmäni ensimmäisenä kesänä Auburnissa. Ihan ulkonäön takia – mitä enemmän Ellie tuli tutuksi, sitä vähemmän minua kiinnosti tutustua. Ellie oli itsekeskeinen snobi. Julia oli kaikkea muuta. Ystävällinen ja avulias, mutta kuitenkin ehdottoman tyylikäs.
Havahduin naishaaveistani Isabellan selvitellessä kurkkuaan. Joko valmennus oli alkanut? Keräsin kiireesti ohjia, suoristin ryhtiäni ja tervehdin serkkuani anteeksipyydellen.

”Niin että puomisarjalle”, Isabella toisti tuijottaen tiukalla haukankatseellaan. Hän tunsi minut liian hyvin ja oli siis luultavasti jo nähnyt kaihoisat katseeni Julian suuntaan. Jouduin patistelemaan itseäni, jotta sain keskittymiseni siirrettyä takaisin alla olevaan hevoseen. Mitenkäs se ryhdistäytyminen, urpo?

Keskittymiskyky löytyi, vaikka alkuun sähläsinkin oikein huolella. Nolostuksesta ja hämmennyksestä – mistä lähtien olin katsonut Juliaa näin? Kun Isabella tarpeeksi monta kertaa näpäytti puolivillaisesta ratsatuksestani, sain karistettua vaaleanpunaiset lasit päästäni ja Epiinkin tuli jotain rotia. Sarjoja meidän tuli treenata, ja etenkin innarit toivat Epille haasteita. Päätin, että jatkaisimme samanlaista treeniä myös itsenäisesti.

#estevalmennus #rassenhaaste3 #jusunhaaste10
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 25.09.18 22:05
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Epin päiväkirja
Vastaukset: 26
Luettu: 2092

Takaisin alkuun

Siirry: