Solmussa | Matilda T.

30.3.2019

Mä olin ollut aamun töissä ja ajanut suoraan tallille kuin päivässä ei olisi mitään erikoista. Zelia oli ollut oma vireä itsensä, mutta mä ollut meinannut saada sitä ollenkaan niin hyväksi kuin parina edellisenä päivänä. Kiitos Laurin ratsutuksen, Zelia oli pysynyt kokonaisvaltaisesti parempana, mutta toi joka päivään omat kommerverkkinsä ihan luonteensa puolesta.

Kun olin tullut kotiin, ajatukset olivat päässeet ensimmäisen kerran kunnolla valloilleen. Jesse oli ilmoittanut eilen menevänsä lauantain kunniaksi Heidin luo, koska kaksikolla oli puhuttavaa - niiden yhteisestä lapsesta. Kun mies oli kertonut olleensa tiistainakin Heidin luona kasaamassa pinnasänkyä niiden yhteiselle lapselle, mun oli ollut vaikea olla ajatuksen kanssa.

Vaikeaa oli myös istuttaa kuvioon Lauri, joka oli Jessen kertoman mukaan ollut myös paikalla. Mitä helvettiä Merikanto touhusi? Oliko siitä tulossa isäpuoli Heidin lapselle nyt, kun sekin ehti kasailla vauvalle tarvittavia kalusteita iltapuhteinaan? Jesse oli ollut Laurin läsnäolosta kertoessaan yhtä ilahtuneen oloinen kuin mä olin sen ja Heidin kahvitteluhetkestä, enkä mä ymmärtänyt sitäkään. Miksi Jesseä häiritsi, että Heidin elämässä oli mies, joka nyt sattui hämmentävästi olemaan meidän molempien valmentaja?

Mun oli vaikea myöntää itselleni, että mua huoletti. Ensimmäistä kertaa mun sisälleni oli pesiytynyt epävarmuus siitä, että pystyisin elämään mukana yhtälössä, jossa Jessellä oli jatkuvasti toinen nainen. Ei siinä perinteisessä mielessä, vaan yhteisen lapsen äitinä. Siksi mä kai olin sanonut Jesselle, ettei sen tarvinnut kiirehtiä tai tulla mun luokseni, koska kaipasin yksinoloa.

Istuuduin ikkunalaudalle juuri, kun kuulin puhelimen tärisevän pöydällä. Kurkotin nappaamaan sen käteeni ja peruutin takaisin ikkunalaudalle. Lauri Merikanto soittaa sai mun kulmani kohoamaan sekunniksi ennen puhelimen nostamista korvalle.

“Matilda”, mumahdin. Ei ollut Laurin tapaista soitella lauantai-iltana etenkään, kun me ei oltu viestitelty koko viikolla.
“Hei, häiritsenkö?” puhelimesta kuului.
“Et”, huoahdin katse ikkunasta avautuvassa maisemassa, joka oli tullut tutuksi reilun vuoden aikana.
“Ehtisitkö käydä ratsastamassa Vargasia alkuviikosta?”
“Ehdin.”
“Hyvä, kiitos.”

Sitten vähäsanaisesta puhelusta tuli vieläkin vähäsanaisempi eli oikeastaan sanaton. Mä tuijotin Kallan keskustan kolhoa siluettia ja mietin, mitä Lauri mahtoi sillä hetkellä katsoa.

“Olitko sä-” ”Miten teillä-”
Me esitettiin kysymykset yhtä aikaa, tai ainakin yritettiin. Molempien reaktio oli vaieta, jonka jälkeen mä kiristelin leukapieliäni ja Lauri rykäisi.
“Sano vaan”, mies yskähti. Vedin syvään henkeä ja yritin muistaa, mitä olin edes aikonut kysyä.
“Olitko sä kasaamassa Heidin ja Jessen tulevan lapsen kalusteita?” töksäytin terävämmin kuin olin ajatellut.
“Olin”, Lauri vastasi ja oli hetken hiljaa. “Miten teillä menee? Jessen ja tuon kaiken kanssa?”
Yllätyin siitä, että Vargasista soittanut Merikanto kyseli multa niin henkilökohtaisia asioita, koska henkilökohtaisuus ei ollut meidän kummankaan juttu.
“No en mä tiedä”, puuskahdin. “Jostain syystä mä olen ainoa, joka ei kasaa pinnasänkyjä.”

Lauri oli taas hiljaa ja mä mietin, pitikö se mua jotenkin hankalana. Mun teki mieli kysyä, mitä se toimitti Heidin kanssa, mutta pidemmän päälle mua ei edes kiinnostanut tietää. Mua kiinnosti vain se, kuinka usein Jesse alkaisi liueta raskaana olevan naisen luo. Miksi mä olin sanonut haluavani olla illan yksin? Miksi mä en ollut pyytänyt miestä tulemaan luokseni päättäen kertoa sille sen tarkkaan varjelemani salaisuuden, joka antoi syyn kaikelle käyttäytymiselleni vauva-asian ympärillä?

“Hyvin meillä menee, me lähdetään reissuun”, puuskahdin muistaessani kioskiyrittäjän aamuisen viestin. Mä saisin siirrettyä osan kesälomastani keväälle, joten se oli nyt Jessestä kiinni - kuten sillä hetkellä ilmeisesti koko meidän suhteen tulevaisuus.
“Ai. Kuulostaa hyvältä”, Lauri vastasi ja alkoi kuulostaa enemmän siltä neutraalilta Laurilta, johon olin tottunut.

Puhelun jälkeen mulla oli yhtä tyhjä olo kuin ennen sitäkin. Jos Laurin kaltainen ihminen kysyi multa, miten meillä meni tuorehkon miesystäväni kanssa, oli varmaan mietittävä syyt, jotka olivat ajaneet Merikannon siihen tungetteluun.

Ja siitä huolimatta mä kaipasin Jesseä mun viereen. Nojasin pääni ikkunan viileään lasiin ja pohdin, oliko mies käyttänyt muhun ajatustakaan sen jälkeen, kun oli sujahtanut vauvakuplaan jo toistamiseen sillä viikolla. Mun silmät seurasivat kadulla ajavaa autoa, jonka valot näyttivät kovilta tummuneessa illassa. Sitä samaa kovuutta mä yritin valaa itseeni samalla, kun suljin silmäni ja annoin itseni vaipua hetkeksi jonnekin muualle.

Missä oot kun mä tarviin sua
Ja sun vähän hölmöö naurua
Lasken ohi ajavii autoja
Lauantai-iltana, lauantai-iltana

11.5.2019
(edellisenä päivänä tapahtunutta)

Puhelimen herätyskello oli jäänyt päälle ja sen tasaiseen ääneen herätessään Matilda oli hetken kuvitellut, että kyseessä oli työpäivä. Tummien silmien katse harhaili hetken makuuhuoneen katossa, ennen kuin violettihiuksinen nainen sai vakuutettua itsensä siihen, että oli lauantaiaamu eikä hänellä ollut töitä.

Hetken levottoman pyörimisen jälkeen Matilda luovutti, nousi ylös ja oikaisi rullaamansa aluslakanan. Vanha parkettilattia narahteli naisen jalkojen alla, kun tämä käveli keittiöön ja kohtasi eilisillasta muistuttavan viinipullon, joka oli jäänyt tiskipöydälle, johon Lauri sen oli käsistään laskenut.

"Hei", Lauri tervehti Matildan avattua oven. Miehen hymy ei tarttunut naiseen, joka väisti tehdäkseen tilaa kompaktiin eteiseen. Matildasta tuntui samaan aikaan huojentavalta ja epämukavalta, että Lauri oli tullut käymään. Olosuhteet olivat mitä olivat ja sen molemmat käsittivät - siksi Lauri kai oli ajanut Orijoelta Kallaan auringonlaskun jälkeen.

"Otatko jotain juotavaa? Mulla on valkkaria", Matilda huoahti keittiötasoon nojaten.
"Kai tässä lasillisen kärsii juoda", vaatteet kotonaan vaihtamassa käynyt Lauri vastasi. Miehen katse tutkaili violettihiuksisen kasvoja, koska nainen vältteli katsekontaktia ja vaikutti poissaolevalta. Matilda laski kaapista kaivamansa valkoviinilasit pöydälle ja kun nainen avasi korkin alkaen kaataa viiniä toiseen lasiin, Lauri huomasi violettihiuksisen käden tärisevän.

Matilda tuijotti tyhjän viinipullon etikettiä ja huokaisi syvään. Nainen sulki hetkeksi silmänsä ja yritti sulkea mielestään pois mielikuvan, joka oli kummitellut hänen unissaan pitkin yötä. Siinä mielikuvassa Jesse seisoi äitinsä sairaalasängyn vieressä Heidi rinnallaan. Seuraavassa hengenvedossa Matilda palasi mielessään Laurin kanssa käytyihin keskusteluihin, joissa oli puitu paitsi Jessen ja Heidin motiiveja, myös Heidin ja Laurin välistä kanssakäymistä.

"Miten teillä menee?" Lauri kysyi täysin yllättäen, vaikka oli esittänyt samanlaisen kysymyksen aiemminkin. Silloin Matilda oli kertonut pariskunnan lähtevän ulkomaille kuin vakuutellakseen, että kaikki oli ollut hyvin.
"Älä viitsi", Matilda puuskahti nostamatta katsettaan pöydän pinnasta Lauriin, jonka kanssa ei olisi välttämättä halunnut käydä sitä keskustelua. "Mä olen kissavahtina ja Heidi lohduttaa mun.. Mun miesystävää."

Lauri nielaisi, kun Matildan katse lopulta nousi pöydän ääressä istuvaan mieheen. Naisen katse kertoi olennaisimman siitä, mitä violettihiuksisen päässä sillä hetkellä liikkui epätietoisuuden ja alemmuudentunteen lisäksi.
"Tietääkö Jesse.. Siitä", Lauri aloitti tajuten hyvin nopeasti, ettei saanut sanotuksi niitä sanoja, jotka oli itse menneisyydessä kuullut Matildan huulilta.
"Ei", Matilda vastasi nopeasti, nipistäen huulensa tiukaksi viivaksi. Mielikuva Jesseen nojaavasta Heidistä suuren vauvavatsansa kanssa irvaili naisen mielessä Laurin kysymyksen myötä. Rehellisesti sanottuna Matilda ei ollut edes muistanut kertoneensa Laurille niin henkilökohtaisen, intiimin asian itsestään - tosin siitä illasta muistot olivat muutenkin hämärän peitossa.

Matilda latasi kahvinkeitintä yrittäen estää muistojen vyörymistä mieleensä. Se oli ollut vain harmiton reissu yksille Laurin kanssa aikana ennen Kallaa. Merikanto oli ollut pienempi nimi Suomen valmennuspiireissä ja reissannut nykyistä pienempien valmennusryhmien perässä. Ja kun Lauri oli pyytänyt Matildaa mukaansa kaljalle, kummankaan mielessä ei ollut käynyt, että yön pikkutunteina jaettaisiin enemmän kuin puhelinnumerot.

Lauri seurasi viiniä santsaavan Matildan eleitä, joista mies oli vähitellen oppinut päättelemään paljonkin naisen ajatuksista. Oli yllättävää, että kaksikko istui Kallan keskustassa sijaitsevassa kaksiossa jonkinlaiselle ystävä-portaalle nousseina, kun otti huomioon, että sen yöhön venähtäneen illan jälkeen kumpikin oli halunnut ottaa etäisyyttä ja päättänyt jatkaa seuraavalla kerralla vuosien päästä kuin henkilökohtaisempaa suhdetta ei olisi ehtinyt koskaan syntyä.

Suhteeksi sitä ei oikeastaan voinut kuvata missään todellisuudessa. Lauri oli yrittänyt muistella sitä iltaa ja jatkuvasti sivuraiteille harhautuneita keskusteluita, joiden jälkeen mies oli unohtanut alkuperäiset motiivinsa Matildan kutsumiseksi paikalliseen. Nainen, jonka panssari oli vaikuttanut alusta alkaen rikkoutumattomalta, oli avautunut elämästään pikkupäissään ja todennut perään, että halusi muuttaa ylläpitohevosensa kanssa.

"Entä sä ja Heidi?" Matilda kysyi. Naisen katse oli haastava ja Lauri hapuili hetken vastausta kysymykseen, jota oli itsekin pyöritellyt hiljaa mielessään sen jälkeen, kun Heidi oli ilmoittanut lentävänsä Jessen tueksi.
"Kuinka niin?" Lauri kysyi, mutta Matildan katse ei hellittänyt. Seuraavaksi mies huomasi kertovansa Heidin kanssa vaihdetuista suudelmista, joiden jälkeen Lauri oli luullut tilanteen taantuneen kaverilliselle tasolle. Se luulo oli kuitenkin osoittautunut vääräksi Heidin kertoessa ihastumisestaan, jonka jälkeen Lauri oli havahtunut siihen, kuinka brunetessa yhdistyivät juuri ne piirteet, joita Lauri arvosti.

"Se saa lapsen", Lauri naurahti vaisusti. "Ja lentää lapsen isän - sun miesystävän - tueksi sormia napsauttamalla."
Matildan oli vaikea pitää kasvonsa peruslukemilla, kun Laurin sanat iskeytyivät päin näköä. Jos Merikanto kyseenalaisti Jessen ja Heidin nykyiset välit, kuinka Matildan piti niihin suhtautua?
"Samassa veneessä ollaan", violettihiuksinen totesi kohottaessaan viinilasinsa huulilleen.

Kun Matilda muisteli Laurin sanoja nyt, hän ei ollut lainkaan varma, kenen panokset viime vuorokauden matkustelujen vuoksi olivat korkeimmat.

13.5.2019
kirjoitettu yhdessä @Jesse A.:n kanssa

Matilda oli lähtenyt töihin kävellen ja koska vielä iltavuoron päätteeksi oli valoisaa, nainen päätti lähteä kävellen Jessen asunnolle ruokkimaan kissat. Kissakolmikko ei ollut käyttäytynyt erityisen poikkeavasti niiden päivien aikana, kun Matilda oli ilmestynyt aamuin illoin asunnolle, kipannut kupit täyteen ruokaa ja vaihtanut juomaveden. Nainen oli jo ehtinyt niin rutinoitua käynteihinsä, että oli saanut suljettua niiden perimmäisen syyn mielestään.

Oven takaa kuului vaativaa naukumista. Avain pyörähti lukossa ja Matilda pujahti vauhdilla sisälle ovenraosta, johon Pirskatti oli yrittänyt heti ahtautua. Jos violettihiuksinen nainen oli rutinoitunut muutamassa päivässä, olivat kyllä kissatkin: ne tiesivät liki minuutilleen, milloin niiden henkilökohtainen ruokakuski saapui.

“Joo joo”, Matilda puuskahti sytyttäessään keittiöön valot. Kaikki kolme kissaa kehräsivät kiinni naisen jaloissa, kun tämä nosti tyhjät ruokakupit keittiötasolle ja alkoi lapata niihin kuvottavalta haisevaa märkäruokaa.
“Olkaa niin hyvät”, nainen huoahti hiljaa laskiessaan kupit takaisin lattialle. Kissat unohtivat Matildan sillä samaisella sekunnilla ja nainen sai kaikessa rauhassa huuhtoa vesikupin ja laskea sen täyteen puhdasta vettä.

Matilda oli vaipunut ajatuksiinsa sammuttaessaan valot ja suunnatessaan eteiseen. Nainen kiskoi tennareita jalkaansa ajatukset Jessessä, josta oli kuulunut viimeisen vuorokauden aikana harvakseltaan eli sen verran, että oli kertonut äitinsä heränneen. Siitä syystä mies oli kertonut tulevansa takaisin Kallaan seuraavalla järkevällä junalla, jonka saapumisaikaa Matilda ei tiennyt. Sen sijaan Jesse ei ollut kertonut Matildalle asiaa, josta nainen oli jo kuullut Laurilta: Heidin matkustamista Ouluun. Laurin kanssa käyty keskustelu oli helpottanut Matildan yöllisiä mietteitä, sillä Merikanto oli vaikuttanut aivan yhtä hämmentyneeltä siitä, että Jessen tulevan lapsen äiti oli vain ottanut ja lähtenyt Jessen tueksi, kun Matilda täytti lupaustaan kissanhoitajana.

Jesse olisi halunnut jäädä vielä pariksi päiväksi Ouluun äitinsä tueksi, mutta Ritva oli lähes pakottanut hänet lähtemään takaisin Kallaan.
"En minä täältä mihinkään häviä. Sinulla on velvollisuuksia kotonakin", Ritva oli tokaissut viitaten niin töihin, eläimiin, Matildaan kuin Heidiinkin. Nainen oli ollut otettu kuultuaan, että Heidi oli käynyt myös häntä katsomassa ja hieman häntä harmitti, ettei ollut silloin tajuissaan ollut.
Niinpä Jesse oli seuraavana päivänä hypännyt junaan ja hänen oli kyllä ollut tarkoitus ilmoittaa Matildalle olevansa Kallassa joskus yhdeksän jälkeen illalla, mutta puhelimesta oli loppunut akku kesken matkan. Hän oli tiistaina kaikessa lähtöhässäkässä unohtanut oman laturinsa kotiin ja Oulussa ollessaan oli tarvittaessa lainannut Siljan laturia, muttei ollut aamulla herätessään tajunnut edes tarkistaa puhelimen akkutasoa.

Kotiportailla seistessään miehellä oli hieman ristiriitaiset fiilikset. Vaikka hän olisi halunnut jäädä vielä Ouluun, oli hänestä kuitenkin mukavaa olla jälleen kotona. Huoli äidistä tuskin poistuisi mielestä ihan heti, mutta hän yritti parhaansa mukaan luottaa lääkärien sanoihin: Ritva paranisi kyllä ja pääsisi kotiin viimeistään kuukauden kuluttua.
Jesse odotti kohtaavansa eteisessä vain kissat, mutta kolmikkoa ei näkynyt missään. Miehen kasvot sulivat hymyyn, sillä eteisessä oli vastassa jotain paljon parempaa.
“Hei”, mies tervehti Matildaa ja laski pikkuisen laukkunsa lattialle jalkojensa juureen.

Matilda oli jähmettynyt täysin kuullessaan askeleet kuistilla. Nainen oli ehtinyt juuri suoristautua, kun kuuli avaimen kääntyvän lukkopesässä ja tajusi kauhistuksekseen, että ovi avautui. Ei nyt. Ei vielä.
“Hei”, Matilda toisti silmät yllätyksestä laajentuneina, eikä yrityksestään huolimatta saanut kasvoilleen yhtä lämmintä hymyä, joka Jessen kasvoilla komeili. Olikohan mies aidosti hyvillään Matildan tapaamisesta, vaikka olikin loppujen lopuksi saanut seuraa Ouluun?

“Olin just lähdössä, tulin vain ruokkimaan kissat töiden jälkeen”, Matilda mumahti hämärässä eteisessä. Nainen tuijotti Jesseä yrittäen ymmärtää, miksi tuttujen kasvojen näkeminen aiheutti niin ristiriitaisia tunteita. Ehkä siksi, että Jesse oli unohtanut mainita Heidistä ja ilman Lauria Matilda olisi taistellut työvuoronsa läpi järjettömän huolen ja omantunnon tuskien kanssa? Se, että Heidistä oli ollut tueksi oli kunnioitettavaa, sillä Matildan omat, äitiin ja sairaalaympäristöön liittyvät muistot olivat liian kipeitä.

“Ei kai sinun vielä tarvitse lähteä?” Jesse huokaisi yrittäen tulkita Matildan ilmeitä. Nainen ei vaikuttanut niin ilahtuneelta kohtaamisesta kuin olisi voinut olettaa.
“Minun piti kyllä ilmoittaa, että olen tulossa, mutta puhelimesta loppui akku”, Jesse kertoi kävellessään Matildan eteen ja kosketti varovaisesti naisen käsivartta. Hän olisi halunnut halata naista, jota oli kaivannut Oulussa ollessaan kaikesta muusta huolimatta, mutta jokin violettihiuksisen naisen olemuksessa jarrutti miestä.

Oliko jotain sattunut hänen poissaollessaan? Eivät he niin aktiivisesti olleet yhteyttä pitäneet kuluneiden päivien aikana, mutta Jesse uskoi, että Matilda olisi kertonut jos jotain olisi tapahtunut.
Kaikki kolme kissaa oli tullut pyörimään miehen jalkoihin ruokansa syötyään ja Jesse vilkaisi niitä todetakseen, että ainakin ne olivat kunnossa, ennen kuin nosti kysyvän katseen takaisin tummiin silmiin.

“Eipä kai”, Matilda mumahti ja alkoi riisua juuri jalkoihinsa kiskoneita kenkiä. Nainen yritti tunnustella reaktioita, joita Jessen kosketus oli herättänyt, mutta toistaiseksi ne olivat kaikkea muuta kuin mitä Matilda olisi toivonut. Nainen ei olisi halunnut reagoida niin pidättäytyen, mutta viime päivinä päässä pyörineet ajatukset olivat tehneet tehtävänsä.

“Sujuiko kotimatka hyvin?” Matilda kysyi peruuntuessaan pois eteisestä takaisin keittiöön, johon sytytti äsken sammuttamansa valot. Kissat ilmestyivät heti naisen jalkoihin, mutta tämä toivoi, että ne luovuttaisivat nopeasti extraruokien haaveilunsa.

“Sujui kyllä”, Jesse vastasi seuratessaan Matildaa keittiöön. Hän oli astivinaan sen jännityksen, mikä sillä hetkellä asunnossa vallitsi, mutta se ei ollut sellaista jännitystä kuin mitä se oli joskus ollut.
“Ei ollut exiä tällä kertaa samassa junassa”, mies naurahti ja esti epämääräisen irvistyksen karkaamisen kasvoilleen. Hän oli kertonut Matildalle törmänneensä Milaan menomatkalla ja mietti, miksi sen kertominen oli ollut niin helppoa, mutta Heidin vierailusta mainitseminen ei.

Jesse huokaisi syvään ja hieroskeli hetken takaraivoaan hämmentyneenä. Johtuiko Matildan kireys siitä, että hän oli viettänyt junamatkan Milan seurassa? Hän oli kyllä kertonut, että he olivat vain juoneet muutamat kaljat ja nainen oli jatkanut matkaansa Rovaniemelle Jessen jäätyä pois kyydistä. Mitään muuta ei ollut tapahtunut eikä heidän välillä tulisi enää ikinä mitään tapahtumaankaan.

Eikä tulisi tapahtumaan Heidinkään kanssa.

“Heidi kävi Oulussa”, mies sylkäisi sanat suustaan sen enempää ajattelematta ja jäi odottamaan Matildan reaktiota asiaan. Suu puristui tiukaksi viivaksi ja hän valmistautui henkisesti siihen, että nainen kävelisi ovesta ulos sanaakaan sanomatta.
“Ai jaa”, Matilda mumahti katsomatta suoraan vihreisiin silmiin. Nainen ei halunnut paljastaa Jesselle heti tienneensä Heidistä, koska halusi kuulla siitä ensin mieheltä itseltään.
“Sepä.. Mukavaa. Kai se oli mukavaa?” Matilda takelteli onnistumatta olemaan niin välinpitämätön kuin olisi halunnut. Todellisuudessa pinnan alla kuohui niin, ettei nainen tiennyt miten päin olla. Koko ajatus Jessestä ja Heidistä, joka antaisi miehelle pian lapsen, johon Matildalla ei olisi saumaa yhdenkään miehen kanssa, tuntui musertavalta. Miksi Jesse enää edes katsoisi violettihiuksista naista, josta ei ollut edes tueksi tiukan paikan tullen ja joka kelpasi paremmin kissavahdiksi?

“Kai se oli ihan.. Mukavaa”, Jesse mutisi yrittäen saada sanansa aseteltua niin, etteivät ne olisi kuulostaneet aivan vääriltä. Heidin läsnäolo oli hieman rauhoittanut mieltä, mutta silti mies olisi halunnut mieluummin Matildan vierelleen. Mutta sitä hän ei voisi sanoa ilman, että olisi kuulostanut jotenkin syyllistävän naisystäväänsä siitä, ettei tämä ollut Oulussa Jessen tukena.

“En minä häntä sinne kutsunut jos sitä mietit”, mies jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Heidi itse halusi tulla katsomaan äitiä, koska halusi nähdä lapsensa ainoan elossa olevan isoäidin… Mahdollisesti viimeisen kerran.”

Jesse laski hetkeksi katseensa lattiaan, koska kaikki ne pelon tunteet äidin menettämisestä puskivat jälleen pintaan, ennen kuin kohdisti vihreät silmänsä takaisin Matildaan, joka näytti välttelevän hänen katsettaan.
“Niin”, Matilda vastasi turtuneesti. “Enpä kyllä miettinyt.”

Naisen suu napsahti kiinni, kun hän kääntyi keittiötasojen puoleen, kaivoi kaapista juomalasin ja laski siihen vettä.
“Minä kuulin Heidin lähdöstä jo perjantaina”, Matilda kertoi käännyttyään takaisin Jessen puoleen. Ilme naisen kasvoilla ei värähtänyt, kun tämä kohtasi vihreiden silmien katseen ja nosti vesilasin huulilleen.

(toinen osa)

10.8.2019

Elokuu oli edennyt liian nopeasti. Pyörittelin tyhjää kahvikuppia kädessäni tuijottaen seinäkalenteria, joka kertoi mun viivytelleen. Ensin oli ollut helppo laittaa kaikki Power Jumpin jälkeisen väsymyksen ja myöhemmin työkiireiden piikkiin, mutta enää mulla ei ollut tekosyitä. Mun olisi pakko nähdä Jessen lapsi.

Huokaus livahti huuliltani. Vilkaisin puhelinta hermostuneena, koska olin kysynyt Jessen suunnitelmia hetki sitten viestillä. Tiesin miehen arjen pyörivän tällä hetkellä lapsen ympärillä, enkä mä voinut syyttää Jesseä siitä - en tietenkään. Lähinnä mua hävetti se, kuinka kovan rajan olin vetänyt meidän yhteisen ajan ja tämän Jessen muun elämän välille, koska itsehän mä olin vakuutellut pystyväni olemaan osa kokonaisuutta.

Se oli kuitenkin yllättänyt mut, se puhdas lamaantuminen, jonka Jessen ja Heidin lapsen syntymä oli aiheuttanut. Ensin olin voinut sysätä asian sivuun ja olla ajattelematta sitä, mutta yhtenä yönä asia oli valjennut mulle: kaikki oli muuttunut. Sen yön mä olin pyörinyt nihkeissä lakanoissa nähden levottomia unia siitä, miten mä pelkäsin Jessen jälkikasvun tapaamista, koska tiesin mitä siitä seuraisi.

Ahdistusta. Ristiriitaa.

Mä olin yrittänyt rohkaista itseäni sillä, että Jessen onnellisuus tarttuisi kyllä muhunkin. Niinä hetkinä, kun pystyin sulkemaan omat tunteeni ulkopuolelle, mun sydän oli ollut haljeta vihreiden silmien syttyneestä katseesta joka kerta, kun vauva oli tullut puheeksi. Mä tiesin, että Jesse oli kulkenut pitkän matkan siihen pisteeseen, jossa se pystyi näyttämään tunteensa, joita mies oli varmasti empinyt useasti. Sellaisina hetkinä mä olin kerta toisensa jälkeen toivonut olevani helpompi, vahvempi ja kykenevä sanomaan vaikeitakin ajatuksia ääneen. Mä olisin halunnut olla tukena ja iloita mukana siitä huolimatta, että tunsin joka kerta piston sisälläni.

Sairaalaan mä en olisi missään ulottuvuudessa voinut mennä. Mä kammosin kliinisyyttä ja desinfiointiaineen katkua, koska yhdistin ne äitiin. Laskin kahvikupin tiskipöydälle vapisevin käsin, kun muistot yrittivät ottaa vallan ajoista, jolloin kaikki oli ollut pelkkää sumua ja jonka jälkeisestä ajasta mulla oli vain hämäriä muistikuvia.

Mutta Heidi ja lapsi olivat olleet kotona jo toista viikkoa, joten kammo sairaalaympäristöön ei oikeastaan ollut enää pätevä tekosyy ja mä tiesin sen. Puhelin alkoi väristä pöydällä ja mä vedin syvään henkeä katseen tarkentuessa Jessen nimeen näytöllä.
"Moi", mumahdin ja jatkoin samaan hengenvetoon loputkin asiastani. "Haluatko sä, että mä tulen mukaan Heidin luo?"
Mun ääneni oli epävireinen, vaikka mä kuinka yritin taistella sen tasaiseksi samaan aikaan huulille nousevan epävarman hymyn kanssa.

24.8.2019

Sä rakastit mua ku mä en rakastanu itseäni
En tajuu miten sen oon voinu peittää itseltäni
Pidän elämäni itsekkäästi itselläni
Ja pidän fiilikset visusti aina itselläni

Viime aikoina mä olin tuntenut erilaisia asioita. Yhtenä päivänä töissä olin havahtunut siihen, että tunsin kaipaavani Kristerin yliampuvia ja rajoja koettelevia kommentteja mun olemuksestani. Seuraavana päivänä olin kaivannut Jesseä ja tuntenut samaan aikaan painetta siitä, miten rajoitin miehen onnea vauvakuplastaan, johon se vajosi aina, kun mä en ollut paikalla. Silloin olin ajatellut hetken, että olisi ollut kaikille helpointa, jos en olisi sitonut Jesseä itseeni yhtään enempää ja mies voisi nauttia lapsestaan ilman huolta siitä, kestikö naisystävä sitä.

Yritin hymyillä tervehtiessäni Sallaa, joka oli kioskin uusin vahvistus. Nuoren naisen kasvoilta näkyi into uutta työtä kohtaan ja mä todella toivoin, että se kantaisi vielä siinäkin vaiheessa, kun asiakaskunta ja pitkäksi venähtäneet työvuorot tekisivät tehtävänsä. Kun työ ei enää antanut sulle mitään muuta kuin pankkitilille sen välttämättömän rahasumman, jolla rahoitit paitsi oman, myös hevosesi elämän.

Kotimatkalla satoi vettä. Lenkkareiden kärjet kastuivat hetkessä, kun asfaltilla seisova vesi tarttui kengänpohjiin ja roiskui auttamatta jaloille. Mä vedin syvään henkeä ja vilkaisin puhelinta toivoen, että Jesse olisi laittanut viestin, koska mies tiesi mun päässeen aamuvuorosta ja rataestekoe oli jo ohi.
Mitään viestiä ei kuitenkaan näkynyt. Mä tiesin, että Ritva oli saapunut Kallaan ja että sekä tuore mummo että isä olivat käyneet Heidin ja lapsen luona. Eikä mua oltu pyydetty mukaan.

Siitä mä en kuitenkaan voinut syyttää Jesseä. Enhän mä tiennyt, oliko Ritva halunnut tavata lapsenlapsensa vain lähipiirin kesken. Toisaalta mä en tiennyt, oliko Jesse halunnut vain suojella mua tilanteelta, jonka mies oli tiennyt mulle vaikeaksi. Mä en kuitenkaan halunnut olla vaikea. Kun mä olin viime aikoina pyöritellyt päässäni kaikkea sitä, joka oli saanut meidät tähän pisteeseen, mut oli vallannut tarve tehdä asialle jotain. Jesse oli kiskonut mut pois kierteestä, jossa olin uskotellut itselleni kaiken olevan hyvin vielä senkin jälkeen, kun mua oli satutettu. Vaikka mä olin tuskaillut meidän ikäeroamme, Jessestä oli tullut hyvin nopeasti - ja silti niin seesteisen rauhallisesti - ihminen, jonka olin päästänyt elämääni. Jesse myös tiesi, miksi mun oli ollut pakko punnita tarkasti se tosiasia, että miehestä tuli lopulta isä toisen naisen lapselle.

Käänsin avainta lukkopesässä ja astuin sisälle hämärään asuntoon. Farkkutakki tuntui nahkealta ihoa vasten, kun vedin sen pois päältäni ja ripustin kuivumaan naulakkoon. Mun olo oli sanalla sanoen lohduton, kun mun puhelimeni ei vieläkään ollut ilmoittanut yhdestäkään viestistä. Lohduttomalta näytti myös mun peilikuvani, koska vettä valuvat hiukset ja eksynyt, epävarma katse olivat juuri niitä puolia, joita mä en näyttänyt ihmisille, mutta jotka mä olin näyttänyt Jesselle.

Puhelin värähti laukussa ja hetken mä maalailin mielessäni haavekuvaa, jossa mä istuin ruokapöydässä Jessen ja Ritvan kanssa. Oikeastaan mua ei olisi hetkauttanut, vaikka siihen kuvitelmaan olisivat liittyneet myös Heidi ja lapsi. Mulla oli vain niin järjetön tarve tuntea kuuluvuutta perheeseen, johon mun tarttumapinta tuntui tällä hetkellä olemattomalta radiohiljaisuuden jatkuessa. Pettymys häilähti sisälläni, kun viestin lähettäjä ei ollutkaan Jesse - ei, se oli Sarah.

Sarah 16.30 Runiaciin tänään? Kimppakyyti ois jees.
Matilda 16.31 Jos lähdetään vartin sisällä.

Laskin puhelimen kädestäni ja suuntasin ratsastusvaatekaapille niellen pettymystä, jota en enää halunnut tuntea. Mun täytyisi selvittää ajatukseni tallilla ja jos Jessestä ei kuuluisi iltaan mennessä, mun täytyisi itse ottaa mieheen yhteyttä. Vaikka Jessen ja tämän äidin tekemiset puhuivat kai jollain tapaa puolestaan, mun täytyi olla ottamatta marttyyrin roolia ja tehdä asialle jotain vielä, kun mulla oli siihen mahdollisuus.

Koska jos mä pystyin jo tekemään niin ajatuksen tasolla, olin päässyt siihen pisteeseen, josta tiesin voivani viedä ajatukset teoiksi.

Rakastit mua kun mä en rakastanu itseäni
Ja jotenkin sen silti salasin kai itseltäni
Muistuta mua,
etten ihan niin itsekkäästi pitäis huolta aina vaan itsestäni

2.9.2019
Kirjoitettu yhdessä @Jesse A.:n kanssa, ensimmäinen osa

“Otatko sen hoitolaukun sieltä takapenkiltä?” Jesse kysäisi Matildalta avatessaan lapsen puoleista ovea, kurtisti hämmentyneenä kulmiaan ja mietti, olisiko hänen pitänyt kuitenkin itse kantaa vaippoja, maidonkorviketta, vaatteita ja tuttipulloja täynnä olevan laukku. Lapsen lisäksi.
“Joo”, Matilda mumahti pälyillen taloa, johon hänen miesystävänsä oli talokaupoillaan päätynyt. Nainen ei missään tapauksessa kyseenalaistanut Jessen päätöstä, mutta halusi silti arvioida talon omasta näkökulmastaan.

Matilda odotti, että Jesse sai tyttärensä ulos ja nappasi sitten olalleen hoitolaukun, jonka kantaminen tuntui yllättävän vastuulliselta. Nainen seurasi kantokoppaa vakaasti kantavaa miestä kohti rakennusta, josta tulisi ajan myötä hänellekin tuttu.
“Näyttää hyvältä”, Matilda mutisi mietteliäänä. “Ainakin vielä.”
Nainen valmistautui Jessen katseeseen ilkikurisella virneellä, eikä kavahtanut edes kantokopasta kantautuvaa äännähtelyä.
“Miten se sanonta menikään.. Moni kakku päältä kaunis ja niin edelleen”, mies virnisti naiselle kaivaessaan yksittäistä avainta taskunsa pohjalta.

Hän vilkaisi lastaan, joka näytti ihan tyytyväiseltä eloonsa ääntelystä huolimatta. Tyttö oli saanut maitoannoksensa ennen lähtöä, joten nälän ei pitäisi ihan heti iskeä. Mutta jos iskisi, hän voisi lämmittää maidonkorviketta edellisten asukkaiden jättämässä mikrossa, sillä sähköt talossa oli edelleen.

Hetkeksi Jesse joutui laskemaan tytön kuistille, jotta saisi etuoven auki.
“Pientä pintaremonttiahan tämä vaatii, mutta onhan minulla tässä aikaa leikkiä remonttireiskaa ennen muuttoa”, mies selitti innostuneena päästäessään Matildan edellään eteiseen.
Koska kaukalo lapsineen oli painava kannettava, Jesse irroitti tytön istuimesta ja nosti tämän syliinsä.
"Oletko sä kovakin remontoimaan?" Matilda kysyi aidon kiinnostuneena. Naisen katse seurasi vauvaa, joka pääsi kopasta isänsä syliin ja blokkasi violettihiuksisen etäämmälle. Se taloesittely olisi voinut olla aika erilainen, jos Matilda ja Jesse olisivat tulleet kahdestaan.

Mutta heitä oli silti kolme ja Matilda tiesi, että he kaipasivat sellaista yhteistä aikaa. Niinpä nainen vilkuili vuoroin taloa ja vuoroin tyttölasta, jota Jesse kantoi varmoin ottein.
“En minä nyt kokonaista taloa osaisi itse rakentaa alusta asti, mutta jotain kyllä osaan tehdä”, Jesse selitti hymyillen kävellessään eteisen peilikaappien ohi keittiöön.

“Isällä oli sedän kanssa rakennusfirma. Olin usein isän mukana siitä lähtien, kun minulla joku maalisuti kädessä pysyi ja tiesin, mitä sillä pitää tehdä. Setä sitten palkkasi minut joka kesä töihin sinne. Siihen saakka olin siellä, että lähdin lakia opiskelemaan”, mies selvensi olkiaan kohauttaen yrittäessään olla kurtistelematta kulmiaan turhautuneena. Toisen naisen matkaan karanneesta isästä puhuminen sai aina Jessessä pienen ärtyneisyyden nousemaan.

Mutta onneksi puheenaiheen sai sillä hetkellä vaihdettua nopeasti.
“Keittiö ja olohuone on tässä”, Jesse selitti heidän seisoessaan keskellä avaraa huonetta. Pienen rivitaloasunnon jälkeen talo tuntui valtavalta, vaikka se olikin huomattavasti pienempi kuin Vaahterapolun aikainen asuinrakennus.
“Mmm-h”, Matilda mumahti kierrättäen katsettaan Jessen esittelemässä tilassa, joka oli kieltämättä pintaremontin tarpeessa. Nainen mietti miesystävänsä kertomaa remonttikokemuksestaan, eikä osannut kuvitella nuorta Jesseä remonttireiskaksi - ja siitä suoraan lakimieheksi. Kontrasti tuntui suurelta, mutta toisaalta Matilda ei tiennyt edes millainen Jesse oli ollut ennen Kallaan muuttoaan.

Talo vaikutti potentiaaliselta ja Matilda kertoi sen Jesselle. Samalla nainen tunsi piston sydämessään, koska oli onnistunut välttelemään koko reissun syytä: Jessen sylissä tuhisevaa lasta. Violettihiuksinen siristeli silmiään katsellessaan onnekasta lasta, joka sai sillä hetkellä hänen miesystävänsä lähes jakamattoman huomion.
“Teillä taitaa mennä hyvin”, Matilda totesi hyvin, hyvin varovainen hymy huulillaan ja nyökkäsi Jessen sylissä viihtyvää vauvaa kohti.

Mies katsahti nukahtanutta lastaan hymyillen ja siirsi sitten katseensa takaisin Matildaan.
“Helppo lapsi. Ainakin vielä”, mies naurahti hämillään. Kieltämättä viime yön unet olivat olleet katkonaiset heräilevän vauvan vuoksi, mutta vaikka jatkuva heräily oli Jesseä turhauttanut, hän oli ymmärtänyt sen kuuluvan asiaan. Ja samalla miettinyt, miten Heidi sen kaiken jaksoi.
“Osaa kyllä kiukutellakin. Taitaa olla vain vieraskorea tällä hetkellä”, Jesse hymähti tutkaillen Matildan kasvoja kuin yrittäen lukea tämän ajatuksia.
Mielessä pyörähti aiheen vaihtaminen takaisin talon esittelyyn, mutta he eivät olleet siellä pelkästään talon takia. He olivat siellä myös Matildan ja lapsen vuoksi.
“Niin, varmasti”, Matilda vastasi miettien, jäisikö tilanne sellaiseksi. Että Jessen tytär olisi vieraskorea häntä kohtaan.

Matilda ei ollut pitänyt minkäänkokoista lasta sylissään valovuosiin, mutta kun ajatus ensimmäisen kerran iski naisen päähän, tästä tuntui luontevalta toimia sen mukaan.
“Voisinko mä pitää sitä - häntä - sylissä?” Matilda kysyi hiljaisella, keskittyneellä äänellä. Naisen katse pysyi tiiviisti vauvassa, kun violettihiuksinen peruutti pari askelta jakkaralle, joka oli ilmeisesti jäänyt edellisiltä asukkailta tarpeettomana muuttohässäkän keskellä. Hetken Matilda epäröi: entä jos Jesse ei haluaisi vielä luovuttaa tyttöään hänen syliinsä?

“Tietysti”, mies huokaisi helpottuneena, sillä pienen ohikiitävän hetken hän oli jo kuvitellut, että Matildan perääntyminen kysymyksen jälkeen johtui siitä, että nainen halusi paeta pois paikalta.
Sen ajatuksen takia Jesse soimasi itseään astuessaan Matildan eteen ja kohensi lapsen asentoa käsivarsillaan, jotta nainen voisi ottaa tytön vastaan.
“Muista tukea päätä”, mies sanoi hiljaisen varovaisella äänellä katseen poukkoillessa niin lapsessa kuin Matildassa.
“Muistan”, Matilda mumahti nopeasti, sillä niskan tukeminen oli oikeastaan ainoa asia, josta nainen oli varma ja jota hän oli Jessen otteissa seurannut.

Vauva tuntui hätkähdyttävän kevyeltä ja Matilda räpäytti epäuskoisena silmiään pienen ihmisen painon laskeutuessa hänen käsivarsilleen. Tyttö ynähti, muttei Matildan hetkellisestä jäätymisestä ja odotuksista huolimatta alkanut itkeä uudessa sylissä. Violettihiuksinen tuijotti Jessen tytärtä lähietäisyydeltä ja katseli vuoroin lapsen pieniä sormia, erivärisiä silmiä ja pientä nenää, jonka periyttäneestä vanhemmasta ei päässyt vielä täyteen varmuuteen.

Jossain vaiheessa Matildan katse nousi kysyvänä Jesseen. Mitähän mies ajatteli?


Jesse oli pidätellyt hengitystään ihan huomaamattaan sen jälkeen, kun hänen otteensa oli lopullisesti irronnut lapsesta ja oli ottanut pari askelta taaksepäin, mutta lopulta ilmat olivat paenneet keuhkoista hiljaisen huokauksen saattelemana.

Hän oli seurannut Matildan kasvojen ilmeitä tarkkaavaisesti naisen tutkiessa katseellaan sylissään olevaa pientä ihmistä. Totta kai sieltä paistoi jännittyneisyys, kuten lähes kaikilla, jotka ensimmäisen kerran lapsen syliinsä saivat.
Silmiinpistävää ahdistuneisuutta ei kuitenkaan näkynyt ja sen puuttuminen helpotti miehen sisällä kalvavaa omaa ahdistusta.

Ulkopuolisen silmin tilanne saattaisi vaikuttaa lähes normaalilta: Siinä oli nainen, jolla oli sylissään kuukauden ikäinen lapsi.
Ulkopuoliset eivät kuitenkaan tienneet, miksi tämä tilanne oli heille kaikille merkittävä.

Jesse ei halunnut sanoa mitään tai edes liikahtaa, jottei olisi rikkonut sitä hetkeä, joka vallitsi muuten tyhjässä talossa.
Tummien silmien katseen noustessa häneen itseensä, miehen kasvoille hiipinyt onnellinen hymy vain leveni ja hän nyökkäsi lyhyesti.

Matilda tunnusteli, miltä vauvan sylissä pitäminen tuntui. Se ei ollut niin ahdistavaa kuin nainen oli ajatellut, koska siinä hetkessä kyse oli toisten ihmisten lapsesta eikä nainen osannut suhteuttaa sitä omaan kohtaloonsa. Yllättäen tyttölapsen katseleminen lähietäisyydeltä tuntui helpolta, eikä Matilda estänyt hölmistynyttä hymyä, joka pyrki huulille väkisinkin.

Mutta sitten jokin muuttui. Vauva liikahti Matildan sylissä ja nainen tajusi, että hänen kannattelemansa ihmisenalku oli muuttanut kaiken. Hänen sylissään lepäävä vauva oli syy moneen unettomaan yöhön ja tuskastumiseen, muttei missään nimessä syyllinen. Miten kukaan olisi voinut vierittää sellaista niin pienen ihmisolennon niskaan?

“Otatko hänet?” Matilda kysyi hiljaa tuntiessaan kuristavan tunteen kurkussaan samalla, kun nainen räpytteli silmiään estääkseen täysin arvaamattomien kyynelten nousemisen silmiin. Nainen saikin kuin saikin pidettyä kasvonsa peruslukemilla ojentaessaan vauvan varoen Jesselle.

Miehen kulmat kurtistuivat aavistuksen, kun hän nosti lapsen käsivarsilleen. Tyttö äännähteli tympääntyneenä, muttei kuitenkaan aloittanut jo tutuksi tullutta huutokonserttiaan, joten Jesse saattoi siirtää lapsensa olkapäätä vasten.
“Mitä mietit?” hän kysyi varovaisesti Matildalta sen sijaan, että olisi kysynyt oliko kaikki hyvin tai ehdottanut takapihan tarkistamista. Ei Jesse niin sokea ollut, etteikö olisi huomannut naisen vaihtuvia tunnetiloja.
“Sitä, että olisiko jompi kumpi meistä alkanut kohta huutaa”, Matilda hymähti pienesti virnistäen, mikä sai Jessenkin tyrskähtämään. Sen sanoessaan nainen tunsi olonsa luontevaksi, sillä vaikka se ei ollut koko totuus, se kuvasti hyvin hänen ajatuksiaan.
“Jatketaanko kierrosta?” Matilda kysyi ja kietoi sormensa Jessen käsivarren ympärille toivoen, että mies esittelisi loput talostaan.

Koska Jessen kädet olivat varattuina, hän laski hetkeksi poskensa Matildan päälaelle kuin korvatakseen halauksen. Vaikka hän olikin edelleen tahtomattaan hieman varpaillaan tämän tilanteen suhteen, kuvitteelliset kantapäät laskeutuivat lattiaa kohden pikkuhiljaa. Kyllä he tämän saisivat toimimaan.
“Jatketaan”, hän vastasi eikä voinut olla virnistämättä leveästi: “Odotappa kun näet suihkun. Se näyttää valtavalta siihen pikkuiseen koppiin verrattuna.”

12.10.2019
Kirjoitettu yhdessä @Jesse A.:n kanssa, ensimmäinen osa

Lämmin suihku oli tehnyt hyvää ulkoa tarttuneen kylmän karkoittamiseksi. Matilda kietoutui pyyhkeeseen ja astui hotellihuoneen puolelle kohdistaen katseensa Jesseen. Miehen syntymäpäivä oli jäänyt noteeraamatta Matildalta virallisena juhlapäivänä, koska työvuoro oli sotkenut mahdollisuudet lähteä syömään tai tehdä mitään muutakaan arjesta poikkeavaa. Sen vuoksi nainen oli ollut jopa ihan ilahtunut kuultuaan Heidin tarjoamasta päivällisestä.

“Joko sulla on nälkä?” Matilda kysyi, sillä tänään oli heidän vuoronsa lähteä illalliselle yhdessä. Pöytävaraus oli tehty ajoissa, ettei mikään voisi sotkea suunnitelmia.
“Kieltämättä on”, mies vastasi pöyhien kosteita hiuksiaan. Mikäli heillä ei olisi ollut pöytävarausta, olisi hän saattanut suostuakin Oskarin tarjoamaan ruokailuehdotukseen, mutta toisaalta ei hän myöskään ollut halunnut jäädä enää hetkeksikään Milan seuraan siitäkin huolimatta, että heidän välinsä olivat tätä nykyä lähes normaalit.

Matildan seurassa hän todellakin halusi olla ja sen ajatuksen turvin astahti naisen eteen, jonka jälkeen kietoi kätensä tämän ympärille.
“Mitä muuta haluat tehdä vielä tänään?” Jesse kysäisi, sillä heidän suunnitelmissa oli ollut vain tallilla käynti sekä ravintolaillallinen.
“Olla”, Matilda myönsi huokaisten. “Nauttia siitä, että saan sun jakamattoman huomion.”
Nainen siveli Jessen lämmintä ihoa sormiensa alla ja mietti, miten kauan oli siitä, kun he olivat viimeksi olleet niin konkreettisen irti arjesta, josta oli Sofian syntymän myötä tullut hektistä. Siitä tuntui kuluneen pieni ikuisuus.

“Ellei sulla ole jotain erityistoiveita?” Matilda mumahti kysyvästi kallistaen päätään niin, että näki vihreiden silmien katseen.
“Ajattelin jotain villiä bileiltaa discossa”, Jesse vastasi. Pokerinaama ei todellakaan pitänyt kauaa paikkaansa miehen kasvoilla, sillä suupielet nytkähtivät välittömästi ylöspäin.
“Ei. Tänään vain ollaan kahdestaan”, mies mutisi kumartuessaan suutelemaan naisen huulia. Mitään muuta hän ei siihen iltaan todellakaan kaivannut.

Suudelma venyi pitkäksi ja Jessellä oli täysi työ saada otteensa irti Matildasta käsien valuttua alemmaksi pyyhkeen reunalle.
“No niin, vaatteet päälle ja menoksi”, mies yskähti. Mikäli he halusivat ehtiä ajoissa sinne ravintolaan, oli parempi ryhtyä valmistautumaan.
Jessen puolesta he olisivat voineet perua pöytävarauksensa ja tilata vaikka huonepalvelusta jotain ruokaa jottei olisi tarvinnut pukeutua tai lähteä mihinkään.
“Mmmh”, Matilda mumahti alahuultaan purren ja peruutti laukulleen, jonne oli pakannut asunsa illallista varten. Siihen kuului musta, pitsihihainen paita ja mustat, korkevyötäröiset kangashousut, jotka jalassa Matildan jalat näyttivät naisen mielestä tavallista pidemmiltä - etenkin, kun asuun yhdisti tolppakorot.

“Mä olen valmis”, nainen mumahti puolisen tuntia myöhemmin. Violetit hiukset olivat asettuneet yllättävän maltilliseksi kehykseksi Matildan kasvoille ja kullanhohtoinen silmämeikki toi kaivattua väriä mustan asun piristämiseksi. Tummien silmien katse naulaantui Jesseen ja huulet kaartuivat pieneen hymyyn, kun Matilda katseli huoneen toisella laidalla seisovaa miestä, joka parhaillaan kiinnitti kelloa ranteeseensa.
“Näytät hyvältä. Niin kuin aina”, tummiin farkkuihin ja kauluspaitaan pukeutunut mies totesi mittaillen vihreillä silmillään Matildaa päästä varpaisiin.

Ravintola oli pieni sekä tunnelmallinen ja heille osoitettu nurkkapöytä soi pariskunnalle sopivasti omaa rauhaa.
“Taidan ottaa jonkun kunnon pihvin”, Jesse pohti ääneen tutkittuaan ruokalistaa, jonka kaikki vaihtoehdot siinä nälässä kuulostivat erittäin hyviltä.
“Talon viinikin kuulostaa ihan kokeilemisen arvoiselta”, mies jatkoi siirtäen sitten katseensa Matildaan. Ruokalista laskeutui pöydälle ja Jesse huokaisi tyytyväisenä hymyn noustessa jälleen kerran hänen kasvoilleen.
Hän oli onnellinen, että Matilda oli päässyt lähtemään hänen mukaansa, sillä he todellakin olivat tämän tarpeessa. Kallassa elämä tuntui pyörivän töiden, hevosten ja Sofian ympärillä, mutta täällä he voisivat keskittyä vain toisiinsa.

“Mä aloin yksi päivä miettiä”, Matilda sanoi hiljaa saatuaan eteensä lasillisen talon viiniä, jota he molemmat olivat päätyneet tilaamaan. “Että siitähän on kohta vuosi. Siis siitä, kun me tavattiin. Krouvissa.”
Silloinkin he olivat juoneet viiniä - Matilda omasta tahdostaan, Jesse jostain muusta. Matilda oli ollut silloin aivan toisenlaisessa elämäntilanteessa kuin nyt, eikä olisi voinut aavistaa tuntemattoman miehen tarjoama viinilasillisen muuttavan lopulta kaiken.

Jesse siirsi hetkeksi katseensa viinilasiinsa nolostuneena, koska se ilta ei kuulunut edelleenkään hänen tähtihetkiinsä, mutta oli siitä kuitenkin lopulta seurannut jotain hyvääkin.
“Niinhän siitä taitaa olla”, mies naurahti hämillään vihreiden silmien katseen siirtyessä takaisin seuralaiseensa. Jälleen kerran hän mietti, miten aika saattoikin kulua niin nopeasti, sillä ensi viikolla hän olisi ollut tasan vuoden kallalainen.
“Hyvä ilta”, mies jatkoi tyrskähtäen. “Kukapa olisi silloin uskonut, että vajaan vuoden kuluttua me istuttaisiin tässä?”
Ei Jesse ainakaan. Silloin hän oli halunnut Matildan luokseen vain yhden yön seuran toivossa.

“Onneksi istutaan”, Jesse totesi hiljaa ja kurottautui koskettamaan Matildan käsivartta. Nainen pöydän toisella puolella hymyili vapautuneena siitä, että pystyi vajoamaan siihen hetkeen vieraassa ympäristössä tuntemattomien ihmisten ympäröimänä.

Se hymy viipyi Matildan huulilla vielä silloinkin, kun reilusti viilennyt ilma löi vasten naisen kasvoja ravintolan ulkopuolella. Violettihiuksinen värähti ja hapuili otteen Jessen käsivarresta voidakseen tukeutua mieheen lyhyen kävelymatkan ajaksi.
“Toivottavasti tällainenkin ravintolareissu kelpasi”, ravintolan etukäteen valinnut Matilda hymähti.
“Tietenkin kelpasi. Paremmin kuin hyvin”, Jesse totesi nykäistessään takkinsa vetoketjun ylös asti. Kesän lämpimät illat olivat enää muisto vain ja tilalle oli tullut kylmät syysilmat.
“Seurassakaan mitään valittamista ollut”, mies sanoi leikkisästi ja tuuppasi lähes huomaamattomasti vieressään kulkevaa naista kyynärpäällään.
“Kehtaatkin”, Matilda tuhahti, mulkaisi Jesseä niin uskottavasti kuin osasi ja antoi pienen virneen kohota suupieliinsä.

Hotellin aula oli hiljainen, kun kaksikko käveli marmorikuosisen laattalattian poikki. Matilda näki itsensä hissiseinustan peilistä ja vilkaisi vaivihkaa Jesseä, joka näytti hyvältä aulan pehmeässä valaistuksessa. Violettihiuksinen nainen tunsi pienen jännityksen kipristelevän sisällään samalla, kun vei nahkahansikkaan verhoaman sormensa hissin painikkeelle. Tummat silmät nousivat seuraamaan hissien kulkemisesta kertovia näyttöjä ja Matilda otti ensimmäisen askeleen keskimmäistä hissiä kohti jo ennen merkkiäänen kilahdusta.

Hissi oli tyhjä, kun Matilda astui sisään ja valitsi paikkansa toiselta seinustalta. Nainen kallisti päätään ja upotti katseensa Jesseen, joka kaivoi huonekorttia taskustaan.

Mies huomasi kyllä naisen katseen ja siristi silmiään aavistuksen ennen kuin siirtyi naisen viereen ja nojautui hissin seinää vasten.
Hänen teki mieli tehdä sama kuin edellisellä kerralla heidän yöpyessä hotellissa, mutta malttoi mielensä. Sormenpäät kuitenkin hipaisivat Matildan kättä vaihvihkaa ja Jesse kyllä aisti heidän välillä väreilevän sähkön.

Hissi ehti oikeaan kerrokseen ja sen ovet avautuivat ennen kuin Matilda ehti reagoida Jessen kosketukseen. Nainen hengähti hiljaa ja astui ulos hissistä väistäen nuorta miestä, joka pyrki hissiin neljännen kerroksen hissiaulasta.
"Oliko se tämä?" Matilda mumahti hapuiltuaan hetken ovinumeroiden kanssa. Naisen katse hakeutui Jessen kasvoihin ja mieli yritti järkeillä syitä sille, miksi hississä matkustaminen ja oikean huoneen löytäminen tuntuivat niin.. Sähköisiltä.

Ovi oli oikea ja Jesse avasi sen nopeasti. Hän päästi Matildan edeltään sisälle huoneeseen.
Alahuuli eksyi hetkeksi hampaiden väliin, kun mies seurasi katseellaan naisen riisuuntumista takistaan ja teki itse samoin.
Loppuillan he voisivat keskittyä vain ja ainoastaan toisiinsa sekä olemiseen. Ajatus toi hymyn takaisin Jessen kasvoille, joka ohimennessään hipaisi kevyesti Matildan alaselkää.
Sänky jousti miehen alla, kun hän istahti alas sen reunalle katseen hakeutuessa violettihiuksiseen naiseen.

"Mitä?" Matilda inahti hiljaa, vaikka tiesi varsin hyvin, ettei ollut ainoa jännitteen tilanteessa tunnistava. Nainen käveli hitaasti lähemmäs sänkyä, istuutui Jessen viereen ja huokaisi syvään.
"Milloin me ollaan viimeksi oltu koko ilta puhumatta kaikista muista?" Matilda hymähti ja vajosi sängylle selälleen. Violetit hiukset levisivät naisen pään ympärille, kun tämä jäi katsomaan istumaan jäänyttä Jesseä.
“Liian kauan aikaa sitten”, mies myönsi huokaisten, koska ei sellaista iltaa muistanut.
Varovainen hymy käväisi hänen kasvoillaan, kun laskeutui kyljelleen Matildan viereen.

“Mutta tänään ei puhuta muista”, Jesse totesi päättäväisesti tukiessaan päätään toisella kädellään sillä välin kun toisen käden sormet ujuttivat itsensä Matildan sormien lomaan.
“Vain meistä.”
“Niinkö?” Matilda mumahti eikä edes yrittänyt hillitä kasvoilleen kohoavaa virnettä. “Eikö se ala olla jo tylsä puheenaihe?”
Nainen puri huultaan muutaman hassun sekunnin kuin yrittääkseen todistaa jotain, ennen kuin antoi itsehillintänsä murentua suudelmaksi. Matildan sormet hakeutuivat Jessen hiuksiin ja paidan kankaaseen, koska sinne ne kuuluivat ja vaati miestä kumartumaan lähemmäs.

“Mhhm, selvä. Ei puhuta”, mies virnisti. Hän olisi jatkanut vitsiä ehdottamalla puheenaiheksi vaikka ilmastonmuutosta tai politiikkaa, mutta Matildan huulien kosketus sai nopeasti unohtamaan vitsinheiton.
Sanoja ei todellakaan tarvittu, kun Jessen käsi kulki omia reittejään naisen kylkeä pitkin tämän kohottautuessa puoliksi Matildan ylle.
“Ei puhuta”, Matilda toisti ennen kuin Jessen huulet antoivat tarvittavat syyt pitäytyä lupauksessa.

8.2.2020

Equestrian PRO:n verkkokaupan selailu ei rauhoittanut mun mieltäni, kun mietin, oliko kotiin jääminen huomiseen työvuoroon ja saapasturhautumiseen vedoten ollut järkevä idea. Mä olin ollut ärsyyntynyt tallilta tultuani, mutta olin yrittänyt niellä sen siitäkin huolimatta, että Jesse oli muistutellut pitkin viikkoa mittariin pamahtaneesta vuodesta, joka oli aiheuttanut mussa lähinnä ahdistusta.

Vuosi tuntui maagiselta rajalta, jonka jälkeen kokemusteni mukaan kaikki alkoi rakoilla. Siihen asti kantanut alkuhuuma, uuden suhteen viehätys ja kaikki muu kantoi, mutta sitten vastaan iski vuoden rajapyykki. Ja koska mä yritin olla muistuttelematta itseäni huonoista mieskokemuksistani, olin myös yrittänyt skipata vuosipäivähekumoinnin jo ihan siitä syystä, etten halunnut tieten tahtoen manata suhdettamme.

Jesse oli halunnut lähteä baariin uuden vanhan ystävänsä kanssa, josta mies puhui lämpimästi, pitäen kertomansa jutut Stinasta kuitenkin jopa liioitellun kaverillisina. Kun mies oli saanut kutsun, mä olin ollut edelleen siinä uskossa, että olisin lähdössä seuraavana aamuna avaamaan kioskia. Sen lisäksi Stinan kutsu ja Jessen vihreä valo sille oli tökännyt kaikkien mun suojausteni ohi, enkä mä ollut enää osannut peruutella luvattuani kyydin.

Seinäkalenterin vilkaisu kotona oli kuitenkin kertonut muistini tehneen tepposet: mulla olisi edessäni kolme iltavuoroa huomisesta alkaen. Turhautunut huokaus kuulosti äänekkäältä hiljaisessa asunnossa, kun kaivoin puhelimen takataskustani ja laitoin Jesselle viestin varmistaakseni, olivatko he edelleen Krouvissa, jonne mäkin voisin aivan hyvin vääntäytyä. WhatsApp-viesti ei kuitenkaan hetken odottelunkaan jälkeen mennyt perille, joten nostin puhelimen korvalle yrittäen soittaa miesystävälleni.

Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Ikävä tunne käpertyi möykyksi vatsaani, kun vedin syvään henkeä katse seinäkellossa, joka juoksi kilpaa ajatusteni kamppailun kanssa. Jos mä halusin mennä, mun täytyisi tehdä päätös nopeasti - olin edelleen suihkun jäljiltä kaikkea muuta kuin baarivaatteissa, eikä mieleeni juolahtanut yhtäkään asukokonaisuutta, johon mukavuudenhaluisessa olotilassani olisin halunnut pukeutua.

Alle puoli tuntia myöhemmin mä olin kuitenkin vaihtanut vaatteet, meikannut kevyesti ja kesyttänyt hiukseni, joita tuulinen ilta ja räntäsade riepottelivat armottomasti harppoessani kohti Krouvia. Olo oli edelleen pölähtänyt, mutta mä tiesin, ettei sitä nähnyt ulospäin ja mä jopa odotin Jessen reaktion näkemistä siinä missä Stinankin. Itsevarma hymy kutitteli suupieltä, kun herkuttelin ajatuksella miesystäväni täydellisestä yllättämisestä.

Krouvin edustalla oli porukkaa, mutta pääsin pujahtamaan ovelle. En marssinut heti peremmälle, vaan pyyhkäisin suurimmat räntähiutaleet villakangastakkini olkapäiltä ja kierrätin katsettani pöydissä. Tarjonta näytti yllättävän naispainotteiselta, minkä vuoksi mun oli helppo havaita Jessen leveät hartiat muiden paikallaolijoiden joukosta - ja tunnistaa miehen seurassa oleva nainen tämän ex-kihlatuksi.

Siristin silmiäni: oliko Stina ollut vain huijausta? Sitten mä havaitsin vilahduksen olkapäästä, joka ei kuulunut Milalle, vaan naiselle, joka jäi piiloon Jessen taakse. Naurusta päätellen tunnelma oli katossa, enkä mä osannut jäädä seuraamaan sitä väistäessäni Milan kääntyvää katsetta palaamalla suorinta tietä ulos.

Joku tarjosi mulle tupakkaa. Käännyin vilkaisemaan keski-ikäistä miestä, kohautin harteitani ja nappasin sen ojentaman savukkeen tuskin kuuluvasti kiittäen. Se oli huono tapa, mutta mä halusin vain päästä irti näystä, jonka olin juuri kohdannut.
"Kai tulet kohta sisälle?" mies tiedusteli tarjottuaan tulta. Mä kohotin toista kulmaani laiskasti.
"En voi", virkoin hitaasti, saaden osakseni hämmentyneen katseen. Onneksi sää alkoi yltyä entistä huonommaksi, eikä kenelläkään ollut taistelutahtoa jäädä tivaamaan multa, miksi olin kirjaimellisesti pistäytynyt paikallisessa.

Kotona mä jumiuduin eteisen peilin eteen. Räntäsade oli piiskannut mun peilikuvani uuteen uskoon lähtötilanteeseen verrattuna, mutta mun silmissäni oli silti ihan uudenlainen kipinä. Se oli vaarallinen, itsepäinen kipinä, joka mun täytyisi tukahduttaa ennen aamua, koska sellaisiin ajatuksiin mulla ei ollut varaa. Mä muistin liian hyvin, miten siinä oli viimeksi käynyt.

Mutta silloin mua oli kohdeltu huonosti. Miten Jesse mua sitten kohteli? Sulki puhelimensa istuakseen iltaa eksänsä ja yhteisen ystävän kanssa?
Mä tiesin, että ajatuksiani yllyttivät pettymys ja historia, minkä vuoksi mun olisi pitänyt antaa jokaisen niistä huuhtoutua pois päästäni ja iholtani suihkun aikana. Mä tiesin, että mun olisi pitänyt päästää irti niistä kietoutuessani omiin lakanoihini, jotka tuntuivat vierailta monen Jessellä nukutun yön jälkeen.

Mä tiesin, että aamulla mä avaisin silmäni ilman yhtäkään kipinää varjellakseni suhdetta, jota en halunnut asettaa tulilinjalle.

27.4.2020
#hanamiweek

Miltä ammattiratsastajat näyttivät?

Ei sillä, että mä olisin varsinaisesti halunnut näyttää siltä, tai että Hanami Weekille osallistuakseen ei voinut olla amatööritason kilpailija. Aamukahvilla mun mieleeni oli kuitenkin hiipinyt epäilys kisaviikon ennakkopöhinää seuratessani: olivatko meidän kisavarusteemme kunnossa?

Siihen asti olin huolehtinut lähinnä siitä, että mukaan lähtisi juuri sopivasti tavaraa: ei liikaa, etten tukkisi Heidin rekan livingiä, muttei liian vähän, jotta pärjäisin koko reissun. Sitten olin havahtunut miettimään ehkä oleellisinta asiaa, johon pystyin vaikuttamaan oman ratsastukseni lisäksi. Ulkonäköön.

Mä en ollut vuosiin ollut mitenkään ulkonäkökeskeinen, ainakin mitä omaan peilikuvaani tuli. Viihdyin violeteissa hiuksissani, vaikka tiesin niiden herättävän huomiota niin hyvässä kuin pahassakin. Tänään mun oli kuitenkin ollut pakko katsoa Jessen kuvaama kisavideoklippi ja yrittää arvioida, näytimmekö me Zelian kanssa varteenotettavalta ratsukolta. Sipsin varustus oli kunnossa, koska Amanda Sokan kaltaisilla ihmisillä oli rahaa panostaa hevosen varusteisiin ja saisin ottaa mukaan useamman edustushuovan siltä varalta, ettei ensimmäinen pysyisi siistinä. Zelialla taas oli yksi ykköshuopa, jonka rinnalla aiempi edustushuopa näytti jo vähän kulahtaneelta.

Sitten oli vielä mun oma vaatetukseni. Olin aina pitänyt Sokka Luxuriesin sinisestä takistani, täytyihän mun pitää siitä - se oli maksanut hävyttömän paljon. Olin kilpaillut se päälläni jo Haukan kanssa, kun mulla oli ollut järjetön tarve sulautua joukkoon kirjavan orin kanssa violetteine hiuksineni Auburnin luksuspuitteissa, jotka nykyään olivat jo arkipäivää. Mutta sotivatko sininen ja violetti liikaa keskenään? Täytyisikö mun pukeutua mustaan, vaikka kyseessä oli hinnaltaan vain murto-osan siniseen takkiin verrattuna maksava, toisesta hihasta vähän rispaantunut takki?

Hetken tuijottelin hiuksiani peilistä ja mietin, kuinka monta purkkia värinpoistoa violetin hävittäminen vaatisi. Se olisi iso projekti, työvuorolista huusi punaisella ensi viikon aikaisen kesäloman vuoksi enkä mä edes tiennyt, minkä värisen kuontalon seuraavaksi ha-

Ei. Ei. Mun suupielet nytkähtivät ja huulilta pakeni hiljainen naurahdus. Mitä helkkaria mä kuvittelin? Että Zelian nuorten katselmuksen pisteitä pyöristettäisiin alaspäin tai Sipsi päätyisi ottamaan puomin, koska mun hiustenvärini soti kisatakin värin kanssa? Hiukset aukiko mä olin Kirsikka-areenalle kajauttamassa?

En. Sen sijaan mun täytyisi kaivaa Murronmaalta ostamani hiustarvikkeet esiin ja opetella köyttämään hiuspehkoni vielä tavallistakin siistimmälle niskanutturalle, jotta yleisilme silottuisi. Eihän se ratsastusta ja hevosten oikkuja korjannut, mutta ainakin voisin sulkea yhden stressinaiheen pois mielestäni.

15.10.2020

Kotimatka ei enää tuntunut tutulta, mutta mua hymyilytti silti. Jännitys kupli mun sisälläni ja sai mut naputtamaan levottomasti rattia radiosta kuuluvan kappaleen tahdissa. Vesivahingosta aiheutunut remontti oli viimein valmis ja mä olin menossa asunnolleni ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Kaksi ja puoli kuukautta Jessen luona oli ollut kokemuksena mielenkiintoinen. Koska harkinta-aikaa ei ollut yllättäen ollutkaan, mun oli täytynyt sopeutua asumistilanteeseen nopeasti. Samalla olin vaatinut sopeutumista Jesseltä, miehen tyttäreltä ja Heidiltä, jonka läsnäolosta Sofian kautta oli ehtinyt kuluneiden kuukausien aikana tulla entistäkin normaalimpaa.

Muutos oli myös asettanut mun ja Jessen suhteen tulikokeeseen, joka oli siihen saakka häilynyt takaraivossa ja puheissa vain mahdollisuutena kokeilla mihin meistä oli. Alkuhuuma oli ollut kevyttä, koska siihen oli sotkeutunut reilu ripaus kukkaan puhjennutta romantiikkaa, mun uuden työni tuomaa motivaatiota sekä ajatuksia siitä, että asua saattoi tosiaan muutenkin kuin vuokralla kerrostalossa. Toisaalta molemmilta oli viety oma tila, jota suhteessamme oli siihen saakka ollut ja ajoittain päiviä olivat varjostaneet erimielisyydet sekä ahdistus ja stressi siitä, voisimmeko koskaan edetä suhteessamme, jos emme selviäisi muutamasta kuukaudesta.

Mut valtasi äkillinen tyhjyys, kun nousin autosta tutulla parkkipaikalla tuntematta oloani kovin turvalliseksi. Talo seisoi siinä missä ennenkin, mutta lokakuisen viiman pyöritellessä hiuksiani ennen kodiksi kutsumani rakennus näytti kolholta tummaa taivasta vasten.

Kauppakassi narahteli uhkaavasti ostosten painosta ja mä koppasin sen syliini kaivellessani avaimia taskustani. Rappukäytävä oli hiljainen ja kellertävä valo maalaili heikkoja säteitä portaikkoon, jota lähdin nousemaan ristiriitaisin tuntein. Miltä asunto näyttäisi? Tuntisinko mä sitä enää kodikseni, koska olin ollut niin kauan poissa?

Avain pyörähti lukossa vaivattomasti ja mä pääsin pimeään eteiseen. Vastassa ei ollut tuttu, oman kodin tuoksu, joka olisi saanut mut rentoutumaan. Vedin henkeä ennen valojen sytyttämistä ja kävelin epäröiden kaksioni olohuoneeseen. Siellä odottava näky sai mun sydämeni muljahtamaan: vanha parketti oli vaihdettu harmaaseen laminaattiin, jota vasten sivuun siirretyt kalusteet eivät näyttäneet lainkaan niin kodikkailta.

Purin ostokset, työnsin sohvan takaisin paikoilleen ja otin kuvan keittiönurkkauksen suuntaan. Kuvassa uusi lattia ei näyttänyt sen kodikkaammalta kuin luonnossakaan ja huokaus purkautui keuhkoistani lähettäessäni otoksen Jesselle.

Matilda 18:38 Tämä ei näytä enää kodilta

Se, mitä mä olisin oikeasti halunnut todeta kuvan yhteydessä oli asia, jota en sillä hetkellä halunnut täysin myöntää edes itselleni. Asunto ei enää tuntunut kodilta.

27.11.2020

Kännykän herätyskello tuntui loukkaantuneen mulle erityisen pahasti, koska sillä oli kestänyt naurettavan kauan läpäistä mun tajuntani ja keskeyttää levoton uni, josta olisin mielelläni herännyt jo aiemmin. Sammutin yöpöydällä itsepintaisesti huutavan puhelimen herätyksen ja hukutin tiensä väkisin ulos raivanneen haukotuksen tyynyyn. Pää tuntui tavallista painavammalta, kun pakotin sen irti tyynystä ja kohtaamaan uuden päivän ja kaikki ajatukset, jotka olivat myllertäneet mielessäni jo useita päiviä.

Moccamaster puhisi hiljaa taustalla, kun nojasin keittiön pöytään tuhoten hitaasti aamupalaani ja tuijotin aamuhämärää huurteisen ikkunan läpi. Jos joku olisi sillä hetkellä nähnyt läpileikkauksen siitä, mitä mun sisälläni tapahtui, se olisi voinut yllättyä. Musta nimittäin tuntui, että mä yritin samaan aikaan käsitellä kaikkia mahdollisia tunteita ja kuitenkaan mä en tuntenut mitään.

Olin jo useana yönä nähnyt unta Jessestä. Unissa kävin läpi tismalleen samoja ajatuksia kuin valveillakin, mutta usein ne päättyivät siihen, etten mä tavoittanut unieni Jesseä. Erehdyttävän samaa tunnetta olin tuntenut viime päivinä oikeassa elämässäkin, sillä miesystäväni tuntui vaipuneen täysin omiin ajatuksiinsa. Jos mä kysyin, mikä sitä vaivasi, se kuittasi asian joko harteitaan kohauttamalla, vetoamalla väsymykseen tai toteamalla, ettei häntä vaivannut mikään. Niiden hetkien jälkeen mä katsoin kasvoja, joita varjostavasta aiheesta en saanut kunnolla kiinni ja öisin palasin saman teeman äärelle. Välillä mun mieli myös yritti demonisoida Innan ja Jessen suudelmaa, vaikka mä halusin uskoa siihen, ettei siinä ollut mitään - kuten Jesse oli vakuutellut.

Edes kahvikupillinen ei tuntunut vievän pois sitä hyytävää tunnetta, joka oli pesiytynyt sisälleni. Mua ahdisti, koska Jesse ei selvästikään ollut oma itsensä, enkä mä saanut korjattua tilannetta. Mies ei joko halunnut avautua mulle ajatuksistaan, tai sitten mä - mitä pidin todennäköisempänä vaihtoehtona - en osannut olla läsnä oikealla tavalla. Olimme siihen asti eläneet suhteessa, jossa mä valitettavasti johdin pistetaulukossa omien, henkilökohtaisten mörköjen haastamisen saralla, minkä vuoksi en välttämättä osannut asennoitua tilanteeseen oikein roolien vaihtuessa.

Mutta muutoksethan eivät koskaan tapahtuneet hetkessä. Yritin ripustautua siihen ajatukseen, kun nappasin puoliksi juodun kahvikupin mukaani ja marssin makuuhuoneeseen jouduttaakseni töihin lähtöäni. Ja koska mä en kuitenkaan edistyisi asian kanssa itsekseni, päätin naputella Jesselle viestin.

Matilda 6:34 Mitä sulla olikaan viikonlopulle? Voinko tulla sinne illalla?

18.12.2020
#talvipäivänseisaus #kirjoitushaaste

[Vegas saapuu Auburniin - Matilda & Sarah]

“Ei helvetti - enhän mä voi kilpailla tuolla.”
“Älä viitsi, sehän on ihan mahtavaa. Vegas on tosi miellyttävä ratsastaa.”
“Sanoo kouluratsastaja, jonka mielestä Effinkin kanssa maastoileminen on ihan miellyttävää.”
“Oho, onpa sillä kauniit sykeröt! Ainakin te näytätte ihan mielettömiltä, mieti nyt.”
“No niinpä. Onpahan yleisölle jotain muutakin katsottavaa kuin mun hapuiluni.”
“Älä nyt vielä manaa. Ihan samalla tavallahan Sipsikin on kokenut konkari.”

[Valmennussuhde koetuksella - Matilda & Lauri]

“Lauri. Miksi mä istun sun ykkösratsun satulassa?”
“Koska kilpailet sillä. Eikä se kai ole mikään ykkösratsu - onhan minulla Vargaskin.”
“Joo, mutta silti. Mihin valmennussuhteeseen kuuluu käsittämättömien suorituspaineiden romauttaminen valmennettavan harteille?”
“Tähän, ilmeisesti. Mutta pidän tuosta asenteesta, pidä se.”
“Ai käsittämättömät suorituspaineet?”
“Vaikka se. Etpähän ehdi keksiä mitään tekosyitä seuraavaan starttiin.”

[Läheltä piti -tilanteita verryttelyssä - Jusu & Matilda]

“Ai, anteeksi, tämä on vähän menevämpi tapaus.”
“Joo, ei mitään, eiköhän se siitä asetu.”
“Se ei taida paljoa stressata, kokenut kilparatsu kuitenkin.”
“Niin, eihän tämä. Minä kyllä senkin edestä.”
“Sitä se välillä on - mutta eiköhän se hyvin mene.”
“Kiitos. Ja tsemppiä teille, senkin kanssa on mahdollisuuksia vaikka mihin.”

[Hetki ennen starttia - Matilda & Lauri]

“Mä en ole koskaan ollut noin paineissa yhdessäkään kisaverryttelyssä.”
“Siinä oli sitä kuuluisaa tekemisen meininkiä. Muista, ettet voi ensin ratsastaa sitä esteelle ja sitten päättääkin, ettet ratsasta. Se odottaa sun ratkaisuja.”
“Niinpä - jokuhan voisi vaikka luulla, että valmentajan ratsu on täysi automaatti.”
“En tiennytkään, että Matilda Tammilehdolta voi irrota näin paljon juttua.”
“En minäkään.”
“Turha yrittää havitella mitään myönnytyksiä. Starttaat sillä kuten sovittiin ja jos olet radan jälkeen edelleen sitä mieltä, ettei siitä ollut mitään hyötyä, mä tarjoan seuraavan valmennuksen, kuten sovittiin.”

[Heti perusradan jälkeen - Matilda & Lauri]

“No?”
“Ei se ollut niin kamalaa. Mutta onhan tämä ihan sairaan tarkka. Siis siitä mitä mä teen - ja mitä en.”
“Niinpä. Tuo tempo oli ihan riittävä perusradalle, uusinnassa voit miettiä vähän eteen. Muista se tie kutoselta seiskalle: käännä rohkeasti, suorista ja hellitä. Se hyppää kyllä, jos säkin olet menossa.”

[Uusinnan jälkeen verryttelyalueella - Lauri & Matilda]

“Voit laittaa sen toisen puomin sen nimiin - sen olisi pitänyt nousta nopeammin sille b-osalle.”
“Niin, tai mä olisin voinut ratsastaa sen välin paremmin. Mutta se seiska - mä en tajua, miten jäädyin niin totaalisesti.”
“No, pääasia, ettei koko paketti levinnyt siihen. Teillä olisi ollut täydet edellytykset nollaan, mutta näitähän sattuu ja näistä opitaan.”
“Jep. Otatko sä tän nyt heti vai tuonko sen kohta rekalle?”
“Voin ottaa. Tsemppiä kolmeenkymppiin, pidä pää kylmänä.”
“Kiitti. Ja tsemppiä sullekin, jos mä vaikka hautaudun Sipsin karsinaan viimeisen startin jälkeen.”

18.12.2020
#talvipäivänseisaus #kohtaamisiakallassa @Alexander R. (alkutilanne)

Jessen omistaman Inkan kilpaileminen samassa luokassa Zelian kanssa ei ollut suoranaisesti häirinnyt keskittymistäni, koska olin onnistunut välttämään Jessen itsensä näkemistä Antonin istuttua Inkan satulassa. Kirjavan tamman näkeminen oli kuitenkin palauttanut mieleeni viime viikonlopun tapahtumat ja saanut kisavireeni rakoilemaan hetkellisesti. Harpoin portaita kohti kahviota niin ajatuksiini vaipuneena, että olin törmätä johonkin. Oli sinänsä erikoista, että se oli mahdollista, koska pohdinnoistani huolimatta mun katseeni oli koko ajan tarkkaillut ympäristöä ja tämän yllättävän käänteen oli täytynyt pölähtää eteeni jostakin.

Se joku osoittautui nopealla vilkaisulla Alexander Rosengårdiksi, jonka silmien alla olin valmentautunut pari viikkoa sitten. Ne samat silmät valvoivat mua silläkin hetkellä ja vaikken mä olisi voinut nimittää niitä valmennuksenkaan aikana kovin ymmärtäväisiksi, olivat ne nyt suorastaan pöyristyneen tympeät - ja se johtui silminnähden minusta.

“Tukit koko portaikon”, nuoriherra Rosengård ilmoitti happamana. Mä tuijotin sitä kasvot äimistyksestä vakavina ja aloin ymmärtää, että mun edessäni saattoi seistä ihka-aito Alexander - ei valmentajan tai minkään muunkaan roolin taakse kätkeytynyt hahmo.
“Minäkö?” kysyin katse terävänä, mikä oli minustakin hivenen yllättävää. Mä pyrin aina suhtautumaan valmentajiin tietyllä kunnioituksella, mutta nyt Alexanderin kaikkea muuta kuin siloiteltu rooli portaikkosuhaajana oli saanut mut ärtymään. Ei pahasti, mutta sen verran, etten mä nähtävästi voinut sivuuttaa asiaa - ja Alexanderia.

“Niin, sinä”, Rosengård jatkoi ja mä huokaisin tuskin kuuluvasti. Miten Alexander saattoi olla niin läheistä sukua Jusulle, joka olisi päällekävellyn roolissakin ottanut syyn automaattisesti niskoilleen ja pahoitellut vuolaasti?

Hetken mielessäni häivähti ajatus siitä, saattaisiko Alexanderin kohtelu johtua siitä, että mies olisi sattunut näkemään uusintaratani Zelian kanssa ja turhautunut siitä, miten olin tyrinyt mahdollisuuden nollarataan hänen perheensä kasvattajanimeä kantavalla ratsulla, jolla olin myös valmentautunut hänen silmiensä alla. Se tuntui kaukaa haetulta, mutta Alexander vaikutti niin erikoiselta persoonalta, etten pitänyt sitä mahdottomanakaan.

“Ei ollut tarkoitus - sä vaan käytännössä pyörähdit mun eteeni”, huomautin toinen kulma kohonneena. Alexanderin suusta kantautui tuhahdus ja mä seurasin, kuinka miehen katse nousi tuijottamaan hetkeksi seinää aivan kuin mä olisin niin naurettavan tilanteen johdosta voinut olla Alexanderin suurin vastoinkäyminen sinä päivänä. Sitten se palautui muhun, enkä osannut arvioida, oliko pahin terä katseesta hälvennyt vai oliko miehen turhautuminen vain muuttanut muotoaan.

“Mä voisin kyllä jatkaa matkaani”, totesin tilanteeseen kyllästyneenä ja yritin väistää oikealle - siis juuri siihen suuntaan, johon Alexanderkin samalla hetkellä väisti. Nostin käteni pystyyn stop-merkin tavoin ja väistin toiseen suuntaan askeltaen itseni samalla miehen ohi ennen kuin se ehti törmäillä uudelleen. Yllättävistä ongelmanratkaisutaidoistani hetkellisesti hyvinkin ilahtuneena väläytin Alexanderille merkitsevän “toivottavasti päiväsi ei mennyt pilalle, vaikken oikeastaan välitä” -hymyn ja jatkoin matkaani kohti kahviota miettien, olisinkohan sittenkään valmis nuoriherra Rosengårdin valmennettavaksi toistamiseen.

1.1.2021

Kun mun elämään ilmestyi vastoinkäymisiä, joiden prosessointi kesti pidempään kuin vuorokauden, mä mietin usein kotiseutuani. Palaaminen itään ei ollut mulle mikään itseisarvo, enkä kuvitellut ongelmieni maagisesti katoavan, vaikka olisin kääntänyt auton keulan kohti synnyinmaisemiani. Olin jättänyt ne taakseni jo vuosia sitten ja vaikka elämä oli heitellyt, en ollut koskaan kokenut ylitsepääsemätöntä tarvetta vaihtaa lokaatiotani edes hetkellisesti paikkakunnalle, jonka mieleen nostattamissa muistoissa oli lukematon määrä syitä siihen, miksi olin tänä päivänä niin skeptinen uusia ihmisiä kohtaan ja miksi mun oli vaikea luottaa yhtään kenenkään pysyvyyteen elämässäni.

Eikä mikään ihme, koska pysyvyys oli ottanut elämässäni Jessen muodon, eikä Jesse enää ollut osa elämääni. Pysyvyys oli siis mulle edelleen vain vaihtoehto, jonka saattoi toki valita jonkinlaiseksi päämääräkseen elämässä, mutta minkä varaan mitään ei voinut laskea.

En saanut kiinni tunnetilastani, kun tuijotin serkkuni omakotitalon vierashuoneesta avautuvaa lumista vaaramaisemaa. Yksin vietetyn joulun jälkeen oli tuntunut hyvältä idealta hyväksyä kutsu, josta olin kieltäytynyt viisi vuotta putkeen. Erikan perhe oli kasvanut aviomiehellä, lapsella ja labradorinnoutajalla sitten edellisen yhdessä vietetyn uuden vuoden, mutta mulla oli silti ollut kummallisen hyvä vuodenvaihde. Olin saanut aamupäivällä kuvan Zeliasta, jonka olin jättänyt Sarahin huomaan muutaman yön reissun ajaksi. Päivällä olin päässyt metsäkävelylle, sieltä suoraan saunaan ja vaihtamaan ajatuksia Erikan kanssa paljuun. Olin ollut pienestä saakka läheinen Erikan kanssa, mutta olin silti onnellinen siitä, ettei nainen olettanut mun kykenevän täydentämään elämäni kaikkia käänteitä yhden keskustelun aikana.

“Huomenta”, Erikan mies Teemu toivotti, kun raahauduin avoimen väsyneenä keittiöön aamukahvin toivossa. Mumahdin huomenet samalla, kun kurkotin itselleni kupin keittiökaapista ja nappasin kahvipannun käteeni.
“Milloin sä olitkaan lähdössä? Ei sillä, että olisi mikään kiire”, Teemu ähkäisi ja vilkaisin miestä toinen kulma kysyvästi koholla.
“Tänään tai huomenna”, vastasin jääkaapilta, jonka ääreen olin kääntynyt kahvimaidon vuoksi.
“Eli ei enempää kyläpaikkoja tiedossa tälle reissulle?” mies tiedusteli ja mä vilkaisin sitä taas kysyvästi. En tiennyt, miten paljon Erika oli pohjustanut tuloani ja sitä tosiasiaa, etten ollut käynyt kotiseudullani pieneen ikuisuuteen.

“Ei”, vastasin mahdollisimman neutraalisti istuutuessani pöydän ääreen. Teemu hymähti itsekseen ja hörppäsi kahviaan. Käänsin päätäni kuullessani lattian narahtavan ja samalla hetkellä, kun näin Erikan uniset kasvot, mut yllätettiin kysymyksellä, joka paljasti Teemun ainakin osittaisen tietämättömyyden perheasioideni tiimoilta:
“Kävitkö isäsi ja Minnan luona jo ennen meille tuloa?”

Käänsin katseeni hitaasti Teemuun, joka vaikutti ihmettelevän lähinnä rakoilevaa pokerinaamaani. Miehen katse hiipi Erikaan, jonka kasvoilla oli vaikeasti tulkittava ilme, joka ei muuttunut milliäkään, vaikka skannasin sitä Teemun tavoin.
“Minnan?” toistin ääni vakavana. Ajatukseni poukkoilivat yön pikkutunteina nautitun kuohuvan jättämässä sumussa, mutta ne eivät löytäneet yhtäkään järkevää selitystä sille, miksi Teemu puhui isästäni samassa lauseessa tuntemattoman naisen nimen kanssa. Siinä riitti yllätystä kerrakseen, mutta toista sijaa piti heittämällä tieto siitä, että isä oli ylipäänsä hengissä.

“Aapo taisi herätä, käytkö katsomassa?” Erika henkäisi puolisolleen, joka poistui paikalta liukkaammin kuin olin osannut odottaa. Tuijotin serkkuni kasvoja odottaen, että se kertoisi miehensä erehtyneen ja sekoittaneen isäni johonkin toiseen.
“Matilda mun piti kertoa jo eilen”, Erika huokaisi ja tunsin, miten mun sisälläni humahti jokin muu kuin vienon krapulan aiheuttama heikotus.
“Kertoa mitä?” kysyin hiljaa ja vaikka kuvio alkoi jo vaikuttaa selkeältä, en halunnut uskoa siihen.
“Että törmäsin Paavoon marraskuussa. Siis ihan ruokakaupassa. Sen jälkeen oon nähny ne - siis isäsi ja tämä Minna - parikin kertaa keskustassa", Erika kertoi vähän vaikea ilme kasvoillaan. Nyökkäsin suu raolleen unohtuneena, koska naisen kertoma ei tuntunut todelta.

"Eikö se ole ollut suhun missään yhteydessä?" Erika kysyi varovasti. Pudistin päätäni, koska sitä isä ei toden totta ollut tehnyt. Äidin hautajaisten jälkeen en ollut nähnyt isää selvin päin ja olin kertonut sille, etten halunnut sen soittavan mulle alkoholin huurustamia puheluita. Lopulta, kun olin jo asunut pidempään muualla, olin olettanut viinan vieneen koko miehen mukanaan.

"Onko se… Onko se ihan tavallinen nainen?" takeltelin Erikalle, joka nyökkäsi pahoittelevan oloisena.
"Sillä on kuulemma myös kaksi lasta entiselle aviomiehelle", nainen tiesi kertoa. Tunsin pahoinvointia ajatellessani uusioperhe-elämästä nauttivaa selkärangatonta, joka oli vaihtanut kerran perheensä pulloon ja jota olin ennen sitä kutsunut isäkseni.

Mulla oli tarpeeksi mieshuolia ilman isääkin. Sen ajatuksen voimin tyhjensin kahvikuppini, nousin ylös ja palasin vierashuoneeseen hautautuen sänkyyn peiton alle.

Mä en ollut vielä valmis tähän vuoteen.

5.1.2021

Isästä kuuleminen oli ravisuttanut maailmaani ehkä enemmän kuin olisin ikinä osannut odottaa. Vaikka en ollut nähnyt sitä omin silmin eikä mielikuva isästä piirtynyt vuosien tauon jälkeen kovin selkeästi mieleeni, jo pelkkä tieto isän olemassaolosta - ja siitä, että se oli ylipäätään hengissä - oli riepotellut sisuskalujani ja saanut pään jumiin moneksi päiväksi.

Kotona Kallassa mua olivat vuoden toisena päivänä odottaneet tyhjä asunto, jaetut postit ja Jesseltä jääneet tavarat. Mun oli pitänyt viedä ne jo ennen joulua, mutta olin vältellyt asiaa viimeiseen saakka ja lopulta unohtanut ottaa ne mukaan juuri sillä kerralla, kun olisin voinut ajaa miehen talon kautta Runiaciin.

Jos pelkkä eroaminen Jessestä oli saanut mut ottamaan ensimmäisen harha-askeleen, isästä kuuleminen oli saanut mut hyppäämään kerralla syvään päätyyn. Kampaaja-ajan varaaminen oli tuntunut yllättävän lopulliselta, kuten myös päätös värinpoistosta. Ensimmäisen käynnin jälkeen ennen itään lähtöä olin tuijottanut kokonaisen illan maantien värisiä hiuksiani, joita en ollut jäänyt kaipaamaan vuosia sitten, kun ainoaksi itseilmaisun keinokseni oli jäänyt violetti väri. Ratkaisu värinpoistosta ei ollut kaduttanut, mutta oli jättänyt olon tyhjäksi ja hiukset tiukalle nutturalle.

Vaikka hiusteni violetti väri ei ollut kaikkina hetkinä ollut käytännöllisin ratkaisu, olin huomaamattani rakentanut pirstoutunutta identiteettiäni sen varaan. Olin kantanut värin mukana äidin kuoleman, isän hylkäämisen ja kaiken kaikkiaan kolmen parisuhteen jättämät jäljet. Havahtuminen muutoksen tarpeeseen ei ollut tullut yhdessä yössä, mutta lopulta asia oli kuitenkin edennyt nopeasti ja onnekseni olin päässyt samalle aaltopituudelle työkaverini suositteleman kampaajan kanssa.

Mun oloni oli itsevarma ja epäilevä samaan aikaan, kun ajoin Murronmaalta takaisin Kallaan kampaamon voimakkaalta tuoksuvan muotoilusuihkeen tuoksun alleviivatessa sitä tosiasiaa, että olin todella tehnyt sen. Ohitin eteisen peilin ja säntäsin kylpyhuoneeseen, jossa valaistus oli parempi. Tunsin pienen sykähdyksen sisälläni kohdatessani peilikuvani, joka näytti omalta, muttei kuitenkaan. Meikittömät kasvoni näyttivät kalpeilta, enkä harkinnut sekuntia pidempään tarttuessani meikkipussiin. Halusin nähdä itseni uusin silmin, eikä se johtunut uudesta vuodesta ja uudesta minästä - en polkaisisi sellaiseen ansaan.

Puolta tuntia myöhemmin katsoin taas peilikuvaani ajatuksella, enkä tuntenut enää lainkaan epäröintiä. Uusi hiusväri ei näyttänyt enää lainkaan niin kovalta, mikä oli ehkä hivenen nurinkurinen ajatus violetin jälkeen. Vilkaisin aktiivisuusrannekkeeni kelloa ja tein nopean harkinnan, jonka seurauksena päätin putsata pöydän perusteellisesti ja palauttaa Jesselle vihdoin ne tavarat, jotka roikottivat mua selkeimmin kiinni menneessä.

Uusi vuosi, uudet hiukset, sama minä. Siitä ajatuksesta pitäisin kiinni.

14.1.2021

Vuosi oli käynnistynyt töiden osalta vauhdikkaasti enkä mä käsittänyt lainkaan, miten työpäivät tuntuivat vierivän ohi niin kovaa vauhtia, etten ehtinyt tyhjentää to do -listaani ja toisaalta niin hitaasti, että samainen lista ehti kasvaa pituutta tuntuen loputtomalta.
“Matilda hei, käytkö mun toimistossa?” kuulin Caritan äänen huikkaavan ja ehdin nähdä vilauksen toimistoon katoavasta naisesta.

Carita oli pomona melko persoonallinen: se saattoi lakata kynsiä kesken palaverin keskittyneen näköisenä ja olla silti pelottavan kartalla kaikesta ympärillä tapahtuvasta, tai todeta kesken iltapäiväkahvien keksineensä maata mullistavan ratkaisun, joka sen täytyi sillä samaisella sekunnilla oksentaa puhelimen muistioon ja lähteä jatkotyöstämään ideaa valmiiksi asiakkaalle.  Carita oli myös suurpiirteinen, josta mä olin elävä esimerkki - nainen oli palkannut mut käytännössä ilman minkäänlaista työhaastattelua bongattuaan mut Kallan R-kioskilta.

“Niin?” hymähdin pujahdettuani toimistoon vähän harmissani siitä, että pomoni oli tietämättään keskeyttänyt flow-tilan, johon olin hetken takkuamisen jälkeen vajonnut.
“Lotta on sairaslomalla”, Carita ilmoitti ja mä mietin heti, tarkoittaisiko se, että mun täytyisi hoitaa toisenkin myyntiassistentin työt.
“Ai, harmi”, vastasin pälyilleen tietokoneensa näyttöä tutkivaa naista, jonka kasvoilta oli vaikea lukea mitään. Mä pidin Caritasta, mutta sellaisina hetkinä, kun se jätti lauseet roikkumaan avoimina ilmaan, mua turhautti.
“Yksi lentolippu Kittilään jäisi siis yli”, Carita jatkoi käännettyään katseensa muhun. Naisen kasvoilla oli mietteliäs, odottava hymy, joka sai mut täyttämään aukot itse.
“Munhan oli tarkoitus osallistua etänä”, vastasin epäileväisenä. Firmalla oli haavissaan iso asiakas, joka oli pitkän tarjouskilpailun jälkeen kääntynyt puoleemme. Työmatka oli ollut tiedossa jo joulukuusta lähtien, mutta ämpyiltyäni hetken vastaan hevoseeni - ja henkilökohtaisiin asioihini, jotka olivat tietenkin tarkoittaneet keskeneräistä eroa - vedoten olin saanut mahdollisuuden pysyä kotitoimistolla.

“Niin. Mutta Matilda, mä haluaisin sun ottavan vähän isompaa roolia siinä casessa - en Lotan sairasloman takia, vaan ihan yleisestikin. Ja se onnistuu helpoiten, kun pakkaat toppavaatteet mukaan ja lähdet mukaan Leville”, Carita lateli ja mä huomasin, miten sen hymy oli muuttunut ovelammaksi ja tiesin, ettei nainen olisi antamassa ihan heti periksi. Huokaisin äänettömästi, ennen kuin nyökkäsin.
“Joo. Järjestän asiat niin, että pääsen lähtemään”, vastasin, eikä huulilleni nousseessa hymyssä ollut mitään teennäistä. Vaikka Zelian liikutus täytyi edelleen järjestää, oli Caritan kommentti isommasta roolissa osunut juuri sinne, minne nainen oli sitä epäilemättä tähdännytkin - mun kunnianhimooni, joka oli vihdoin nostamassa päätään myös työrintamalla.
“Hyvä asenne”, Carita virnisti. “Laitan lentolipun sun sähköpostiin. Ja ei sun tarvitse olla koko reissua ilman hevosia - me suunniteltiin Teron kanssa pientä virkistyspäivää koko porukalle perjantaiksi, laitan infon siitäkin.”

Ehdin tutkia Caritan välittämät viestit vasta kotona. Toinen sisälsi lentolipun Helsinki-Vantaalta Kittilään ja toinen asiakasyrityksemme yhteyshenkilön kasaaman Aihkian vaellustalli/Näkkä safari infon, jonka mukaan kymmenhenkinen, siihen mennessä useamman workshop-päivän projektin tiimoilta pitänyt porukkamme päättäisi reissun Enontekiön suunnalla, luonnon helmassa. Ei tarvinnut olla salapoliisi arvatakseen, ettei elämyksistä elävä Carita ollut ainakaan hillinnyt ideointia virkistyspäivän osalta, sillä lähde huskyajelulle tai samoa hangissa islannin- tai vuonohevosen satulassa puhumattakaan majoituksesta revontuli-iglussa kuulostivat elämyksellisiltä ainakin useimmille työporukastamme.

Matilda tulee Lotan tilalle ratsastamaan. Omistaa hevosen, huomasin Caritan kirjoittaneen viestiketjun loppuun, enkä voinut olla hymähtämättä ääneen. Mä toden totta omistin hevosen, jolle mun täytyisi nyt etsiä liikuttaja, jotta ehtisin rymytä Lapin metsissä issikan kanssa tai ilman. Ensimmäisenä mieleeni juolahti Sarah, joka oli hoitanut pestin jo jouluna, mutta jota mä hieman välttelin kiitos viikonloppuisen viini-illan, joka oli päättynyt Jessen yöpymiseen luonani. En tiennyt oliko Sarahilla tapana pitää moraalisaarnoja, mutten halunnut joutua sellaisen kohteeksi, koska olin jo valmiiksi sekaisin ajatusteni kanssa.

Toisena mietin Jusua, mutta epäilin naisen olevan kiireinen, enkä viitsinyt laittaa sitä ahtaalle sen suhteen, olisiko sen pitänyt suostua esimerkiksi jostain hämärästä velvollisuudentunteesta, jollaisen se olisi jopa saattanut itselleen kehittää. Tai enhän mä Jusun kiireitä varmaksi tiennyt, mutta siltä se oli edellistä ratsujen vaihdon aikataulua sopiessamme vaikuttanut. Sitten mietin Lauria, mutta sillä lystillä olisi taas aivan erilainen hintalappu, vaikka kuskaisinkin Zelian Runiaciin välttääkseni matkakustannukset. Se jäisi viimeiseksi vaihtoehdoksi, koska kyseessä oli miltei viikon mittainen reissu.

Lopulta, kun olin jo solmussa potentiaalisten liikuttajien kanssa, päädyin ratkaisuun, johon en olisi uskonut päätyväni uusi vuosi, vanha minä -ajatusmaailmani kanssa. Epäröin vielä hetken ennen viestin lähettämistä Auburnin WhatsApp-ryhmään, mutta päädyin kuitenkin lähettämään sen. Syteen tai saveen, mutta toisaalta olikin jo varmaan korkea aika kääntyä tallikollegoideni puoleen.

Moi! Etsin Zelialle liikuttajaa (tai kahta) työmatkani ajaksi ensi maanantaista lauantaihin (18.-23.1.), yksi päivistä voi olla vapaa. Sillä saa halutessaan myös hypätä, mutta sileä ja maastoilu/juoksuttaminen ok. Se osaa olla ajoittain aika reaktiivinen, mutta herkkänä kuuntelee kyllä ratsastajaa. Tiistaina mahdollisuus myös osallistua sijastani Laurin valmennukseen (sileä/este), jonka olin jo ehtinyt sopia. Maksan valmennuksen, neuvotellaan diili muutoin molemminpuolisesti järkeväksi.

Tätä saa myös jakaa Purtsilaan päin ja muhun voi olla yhteydessä vaikka tätä kautta.

Kai Jusu ja Sarah ilmoittautuisivat vapaaehtoisiksi, jos haluaisivat. Ja siihen mä nimenomaan halusin tämän diilin perustuvan: vapaaehtoisuuteen ja omaan haluamiseen, en typerään velvollisuudentunteeseen.

19.1.2021

Pohjoisessa oli kaunista. Kun päivä oli tänään vihdoin valjennut, olimme nähneet ensimmäistä kertaa vuokramökkimme ympäristön kunnolla. Painavien lumimassojen alla nuokkuvat havupuut näyttivät juuri niin lumoavilta kuin postikorttikuvissakin, enkä olisi malttanut kääntyä kävelylläni takaisin, vaikka meitä odottikin lähtö lounaalle ja ensimmäiseen workshop-työskentelyyn.

Projektin ja työryhmän esittely, lounas ja itse aiheen työstäminen tuntui entistäkin hienommalta, kun suurista ikkunoista avautui luminen maisema ja lähes vaaleanpunainen taivas. Päivän niukka pituus ei haitannut, kun vapauduimme ensimmäisen kokonaisen vapaaillan viettoon, kuka rinteeseen, kuka ladulle ja kuka sohvannurkkaan käpertyen. Mä en valinnut niistä yhtäkään, vaan jatkoin lähialueeseen tutustumista ja jumituin katselemaan tähtitaivasta. Sitä samaa taivasta olin usein tuijotellut Kallassakin, mutta jokin siinä täydellisen valkeassa, kimmeltävässä ympäristössä teki siitä entistä kauniimman.

Jemiina oli viestittänyt kysyäkseen Zelian elektrolyytistä, joka oli loppunut. Olin unohtanut kertoa, mistä jauhetta löytyi avaamattoman purkin verran, mutta sainpahan syyn kysyä tammani kuulumisia. Mun kasvoilleni kohosi pieni hymy, kun Jemiina kehui saaneensa Zelian kanssa pari ahaa-elämystä Laurin vinkkien avulla ja oli sitä mieltä, että niiden ansiosta loppuviikosta tulisi varmasti antoisa. Vastasin neutraalin kannustavasti ja päätin, etten hiillostaisi Jemiinaa enempää.

Ennen mökille palaamista mun ajatukset harhautuivat Jesseen - tai ehkä mä enemmänkin päätin ajatella miestä. Se oli puhunut kaveruudesta ja mä yritin tunnustella, miltä se musta oikeasti tuntui. Musta tuntui, että olin antanut itseni vaipua yhteisen yömme luomaan illuusioon siitä, miten voisimme olla lähekkäin siitä huolimatta, ettei välillämme enää ollut parisuhteeksi nimettyä sidettä. Siihen oli ollut helppo tuudittautua sen sijaan, että olisi vielä kerran ottanut pohdittavaksi syyn sille, miksi en enää voinut sanoa luottavani Jesseen niin pohjattomasti kuin olin kerran luottanut.

“Et tiedä mitä missasit, Tammilehto”, letkeä miesääni ilmoitti, kun kopistelin lumisia kenkiäni mökin kuistilla. Käänsin katseeni Matiakseen, joka vaappui mua kohti laskettelumonoissa. Muutaman metrin jäljessä, huomattavasti sulavammin käveli Kalle, jolla oli suksien sijaan kainalossaan musta lumilauta.
“En varmaan joo”, vastasin huvittuneena ja jäin ovelle odottamaan mieskaksikkoa, jotka asettelivat lasketteluvarusteitaan mökin pieneen ulkovarastoon.

“Huomenna sitten”, Matias jatkoi leveä hymy huulillaan heti, kun sai mut taas näköpiiriinsä. Pyöräytin silmiäni ja nykäisin oven auki.
“Me suostuttiin jo kokeilemaan sun lajia sitten perjantaina - vähän vastavuoroisuutta”, Kalle komppasi ja ojensi kätensä pitääkseen auki ovea, jonka olin juuri avannut.
“Katsotaan”, hymähdin viitsimättä muistuttaa siitä, että olin päätynyt perjantain ratsastusryhmään samasta syystä kuin olin Levilläkin - Lotan sijaisen roolissa. Osasin kuitenkin valita taisteluni ja ohjata keskustelun sujuvasti saunan lämmitykseen, joka kohahdutti rinteessä ryvettynyttä kaksikkoa odotetusti.

22.1.2021

Viikko tuntui kuluneen silmänräpäyksessä. Olimme tehneet joka päivä töitä kuudesta kymmeneen tuntiin ja joka ilta joku oli kiskonut mua mukaansa lumikenkäilemään, rinteeseen tai kylpylään. Koska iltoja oli rajallinen määrä, olin lopulta jättäytynyt pois kylpylästä lunastaakseni laskettelulupaukseni, jota en oikeastaan koskaan ollut antanutkaan.

Vaikka olin ajatellut, että mulle riitti työporukkani kanssa viihtyminen työajalla, oli pidemmän päälle mukavaa oppia tuntemaan myös niiden siviilipersoonat. Samalla tulin näyttäneeksi väläyksiä siitä Matildasta, jota jotkut eivät koskaan nähneet. Siihen ainakin Matias ja Carita tarttuivat ja lopulta huomasin keskustelevani niiden kanssa sujuvasti muistakin kuin työasioista keskellä metsää otsalampun valossa tarpoessani tai tuolihississä istuessani.

Perjantai oli työasioiden osalta lyhyt: digimarkkinointi- ja jatkosuunnitelma klousattiin hyvässä hengessä aamupalan ohessa, jonka jälkeen oli aika kääntää pikkubussin nokka taas kohti pohjoista. Carita sai osakseen pitkiä katseita, kun nainen fiilisteli avoimen onnellisena kuoppaista tietä, jonka ympäröimää maisemaa tuijotin ikkunan läpi toivoen, ettei yksikään metsässä samoileva poro keksisi juosta bussimme alle.

“Viimeisiä vinkkejä?” Matias hymähti pukaten mua kylkeen siinä kohtaa, kun olimme pukeutuneet Aihkian vaellustallin lämpimiin toppahaalareihin ja mun oli vaikea hillitä hymyä, joka kutitteli suupielissä jatkuvasti katsellessani meitä varten varustettuja ratsuja.
“Pysy kyydissä”, virnistin ja käänsin katseeni punahiuksisen naisen suuntaan varmistaakseni, että kuulisin ratsuni Aileksi esittäytyneen naisen luetteleman hevosjaon yhteydessä.

En edes muistanut, milloin olisin viimeksi istunut niin pienen ratsun satulassa. Kafkan askeleet keinuttivat mua halki lumisen maiseman, enkä mä tiennyt, olisiko miljöö voinut olla enää täydellisempi. Kaipuu satulaan oli nostanut päätään jo ensimmäisen vuorokauden jälkeen ja sen vuoksi islanninhevosen selkään kiipeäminen oli tuntunut maailman parhaalta tavalta päättää reissu. Olihan ponikokoinen ratsu pieni kulttuurishokki, mutta ainakin mä pystyin huoletta vaipumaan ajatuksiini vailla pelkoa siitä, että ratsu katoaisi altani yhtään mihinkään.

Maasto oli rauhallinen ja käyntipainotteinen kokemattomien ratsastajien vuoksi, mutta Kafka pääsi onneksi esittelemään mulle tölttiään. Myös Matiaksen ratsu kykeni samaan, mikä aiheutti perässäni vuonohevosella ratsastavalle Kallelle turhautumista.
"Eihän täällä kestä kyydissä kukaan", mies ähisi pystyharjan tikattua pätkän menevää ravia, jonka aikana Kalle oli ehtinyt paitsi seurata mun menoani, myös kuikuilla takanaan ratsastavaa Matiasta.
"Toisilla vaan on lahjoja", kuulin vanhemman kollegani virnuilevan, enkä tohtinut puuttua kaksikon keskusteluun mainitsemalla siitä, ettei Kallen ratsu ollut kyennyt vastaamaan Ailen kailottamiin tölttiapuihin ja askellaji oli sen vuoksi ollut eri.

Koska kaikilla muilla kuin hiljaisempaan vauhtiin tyytyväisiksi julistautuneella mieskaksikolla oli kaikilla ratsastustaustaa vähintään useamman issikkavaelluksen verran, Aile antoi meidän jättäytyä perälle ottamaan välimatkaa laukkapätkää varten. Kafka sai toimia vetohevosena, eikä se epäröinyt hetkeäkään, kun annoin sille luvan lähteä kirimään hyvää matkaa edelle ravannutta hevoskolmikkoa. Vesi valui silmistäni, kun kirjava tamma laukkasi reippaassa tahdissa kohti edessä siintävää Matiasta valkeine ratsuineen.

"Näin rentoudutaan", Carita huokaisi, kun kävelimme hevosten purkamisen jälkeen palauttamaan toppahaalareita talliin.
"Mm-h. Ainakin tällaisten ratsujen kanssa", hymähdin ja jatkoin kertomalla ojaan pakittaneesta Zeliasta. Caritan kasvoilla kävi epäuskoinen katse, ennen kuin naisen suupielet levisivät nauruun.
“Tuollaisessa on jo vähän liikaa extremeä jopa mun makuuni”, nainen huomautti, kun lähdimme valumaan kohti Ailen punaista tupaa.

Jos lämmin ruoka ja sauna eivät viimeistään irtaannuttaisi porukan ajatuksia tiiviistä työviikosta, niin ei sitten mikään. Mun ajatukseni eivät olleet pyörineet enää moneen tuntiin muussa kuin omissa asioissani Zeliasta Jesseen, joista jälkimmäiselle lähetin täysin spontaanisti kuvan Kafkan korvista.
“Mitäs täällä viestitellään”, Kalle mölisi hypähdettyään viereeni takavasemmalta. “Onko täällä edes kenttää?”
“Hmm-h, en tiedä”, mutisin survoessani puhelimen takkini taskuun tarkistamatta, oliko viesti todella edes lähtenyt matkaan. Uteliaan työkaverini ei joka tapauksessa tarvinnut tietää, kenelle olin lähettänyt ja mitä - olin jo väistellyt mua vähän vanhemman miehen kiperiä kysymyksiä suhteeni laadusta joulun jälkeen, kun Kalle oli keksinyt ottaa aiheen puheeksi.
“No, Matilda”, Kalle virkkoi leppoisasti, saaden edelleni ehtineen Caritankin vilkaisemaan taakseen. “Eiköhän ne huolet ja murheet unohdu ihan viimeistään saunan lauteilla.”

Kohotin kulmiani ja yritin ilmeilläni viestittää, että sellainen virnuilu oli parasta jättää siihen. En kuitenkaan saanut aivan hillittyä pokerinaamaani, kun avasin suuni vastaukseen:
“Tai silloin, kun saan sulkeutua illalla igluuni ja pääsen pois teidän kuuloetäisyydeltänne?”

Kalle mutristi leikkisästi huuliaan ja Carita nauroi taas niin, että koko piha raikui.

20.2.2021

Katselin asuntoa, joka humisi tyhjyyttään. Nyt, kun sohvakin oli lähtenyt nuoren pariskunnan mukana uuteen kotiin, aloin vihdoin sisäistää asian - mä olin oikeasti muuttamassa. Vaikka se tuntui hyvältä, tunsin oloni hetkellisesti ontoksi tuijottaessani tilaa, jossa pieninkin ääni kaikui.

Olin ehtinyt asunnolle sohvan ostajien kanssa sovittuun aikaan vain juuri ja juuri, koska sen lisäksi, että olin ollut kenttäkilpailuissa toimihenkilön roolissa valvomassa verryttelyä, olin myös lennosta auttanut Lauria viimeisen luokan jälkeen. Se oli startannut Sokkien orilla ja vaikka olin kuvitellut Cavan purkamisessa auttamisen olevan nopea homma, olin lopulta saanut kiirehtiä tosissani ehtiäkseni sinetöimään kaupat viimeisestä kalusteestani.

Irtisanottuani vuokrasopimukseni viikko sitten olin alkanut siirtää omaisuuttani Jessen luo pari kassillista kerrallaan. Samalla olin saanut käytyä läpi kaikki tavarani ja tehnyt jakoa siitä, mitä todella tarvitsin mukaani, minkä pystyin myymään ja mitä kierrättämään. Kilpailukykyisellä hinnalla olin päässyt nopeasti eroon ruokailuryhmästä, sängystä ja lipastosta, joiden jälkeen sohvan kieppuminen markkinoilla yli puoli viikkoa oli tuntunut ikuisuudelta.

Mulla ei olisi ollut kiire avainten luovutuksen kanssa, koska vuokrasopimukseni päättyisi vasta helmikuun lopussa, mutta siitä huolimatta olin jo tehnyt loppusiivouksen ja olin valmis jättämään avaimet jälkeeni. Siinäkin hetkessä mulla oli jatkuvasti kiire tehdä lähtöä kohti uutta, nykyistä kotiani, jonne Jesse oli jo todennäköisesti ehtinyt vietyään Inkan takaisin kotitallilleen. En kuitenkaan saanut jalkojani liikkeelle jäätyäni tuijottamaan makuuhuoneen seinää, jonka olin maalannut kolme vuotta sitten. Muisto sai mut kietomaan kädet ympärilleni ja vetämään terävästi henkeä - olinko mä todella jättämässä sen elämänvaiheen taakseni?

Mä en edes pitänyt siitä kliseisestä ajatusmaailmasta, jossa ihminen käänteli sivuja elämässään ja siitä huolimatta mä pyörittelin päässäni juuri niitä mietteitä. Olin jo yrittänyt jättää asioita taakseni ja vaikka se oli aina toiminut ajatuksen tasolla, todellisuus oli ollut toinen. Ihminen oli muutakin kuin sanojensa ja tekojensa summa, ja jossain vaiheessa olin tehnyt rehellisen yhteenvedon siitä, miten mä kannoin joka tapauksessa menneisyyttä mukanani. Sen ei tarvinnut tuntua taakalta ja sellaiseksi mä en missään nimessä halunnut jättää asuntoakaan, jonka tyhjentäminen oli tuntunut yllättävän pysäyttävältä. Kallaan muutettuani siitä oli tullut mulle turvapaikka, jollaisen tulisin seuraavaksi rakentamaan saman katon alle Jessen kanssa.

Hymyilin sammutellessani vähäiset valot asunnossa, jota en enää kutsuisi kodikseni. Avaimet helähtivät laskiessani ne keittiötasolle, joka tuoksui sitruunaiselle pesuaineelle. Ovella annoin pitkän huokauksen tulvia ulos keuhkoistani, ennen kuin naksautin lukon auki, painoin ovenkahvan alas ja astuin hämärään rappukäytävään.

Istuessani autoon mut valtasi uudenlainen lämpö; oli aika lähteä kotiin.

13.11.2021

Sofia oli uppoutunut leikkeihinsä olohuoneen matolla ja se antoi mulle mahdollisuuden vajota hetkeksi ajatuksiini. Jesse oli lähtenyt laittamaan saunan lämpeämään ja kissat makasivat todennäköisesti makuuhuoneessa, sillä yksikään niistä ei ollut sillä hetkellä näköpiirissäni. Talossa vallitsi rauha ja hiljaisuus, jota rikkoi ajoittain vain Sofian yksittäiset puhahdukset ja leluhevosen kopina lattiaa vasten.

Inkaa erehdyttävästi muistuttavan leluhevosen sijaan mun ajatuksissani laukkasi muuan piirtopäinen ruunikko, jonka olin kuin olinkin ilmoittanut viimeisiin osakilpailuihin. Lauri oli pitänyt mulle tänään ylimääräisen valmennuksen, jonka aikana olimme ottaneet taas muutamia hyppyjä. Estekorkeudella ei tuntunut olevan Zelialle merkitystä, mutta tamma oli edelleen energinen ja ryöpsähteli ajoittain esteitä päin kuin mulla ei olisi ollut mitään funktiota sen satulassa. Lauri oli kuitenkin ollut optimistinen kisojen suhteen ja olin päättänyt luottaa miehen – sekä eläinlääkärin ja hevoshierojan – mielipiteeseen siitä huolimatta, että se jännitti. Kyseessä oli mun hevoseni ja jos mä pilaisin sen kuntoutuksen ryysäämällä sen kanssa kisaradan estettä päin, loppujen lopuksi kohtaisin peilistä vain omat kasvoni.

Zelian jälkeen ajatukseni ponnahtivat Sipsiin, mutta vain hetkeksi. Vaikka päätös tamman vuokraussuhteen päättämisestä oli tuntunut huojentavalta, halusin sulkea kaikki Sipsiin liittyvät haikeat ja sitä kautta vaikeat ajatukset pois mielestäni valmistautuessani viimeiseen kilpailuun tamman kanssa. Viimeksi eilen Jesse oli yrittänyt udella mietteitäni tammasta ja saanut sykkeeni nousemaan heti, sillä mulla oli paha tapa padota asioita sisälleni.

“Nyt vain odotellaan”, miehen ääni ilmoitti ja sai mut hätkähtämään. En ollut kuullut Jessen paluuta, mutta mies oli selvästi huomannut mun reaktioni.
“Säikäytinkö mä sut?” mies mutisi anteeksipyytävästi istuessaan viereeni sohvalle.
“Et”, huoahdin hymyillen vähän väsyneesti. “Olin vain ajatuksissani.”
Vaikka Jesse istui vierelläni, ainoa kontakti, jonka mies sillä hetkellä muhun otti, oli katse. Mä pidin siitä, miten Jesse osasi lukea mua ja tiesi, milloin tarvitsin tilaa ja milloin toisaalta halusin vain, että joku pitäisi musta kiinni.

“Mietin Zeliaa. Ja Sipsiä”, myönsin. Jessen toinen kulma nytkähti, sillä eilen en ollut antanut miehelle oikeastaan minkäänlaista vastausta jälkimmäiseen tammaan liittyen.
“Entä, jos teen virheen?” mumahdin katse vihreissä silmissä vain juuri ja juuri pysyen.
“Kaikki tekevät virheitä.”
“Niin, mutta ne on silti mun vastuulla. Siis jos Zelia ei oliskaan valmis kisoihin ja sit mä vielä kaiken hyvän lisäksi lopetan Sipsin vuokraamisen – siis mullahan ei pahimmassa tapauksessa ole ratsua ensi kauden alkuun.”
“Sä olet tehnyt huolellista työtä Zelian kanssa”, Jesse aloitti harkitusti, mutta katse pehmeänä. “Ja ammattilaiset ovat sanoneet, että sen kanssa saa jatkaa entiseen tapaan. Ja mitä Sipsiin tulee – sekin ratkaisu on täysin perusteltu.”

Olin hymähtämässä jotain Jessen zen-katseesta, kun tunsin kosketuksen polvellani. Käänsin katseeni Sofiaan, joka tyrkytti mulle kirjavaa leluhevostaan leveä hymy kasvoillaan.
“Siinäs näet”, Jesse totesi virnistäen ja pörrötti tyttärensä hiuksia se sama, pehmyt ilme kasvoillaan. “Kyllä tässä maailmassa hevosia riittää.”

4.12.2021
#cupgaala2021

Juhlapaikaksi valikoitunut Villa Atsalea vakuutti mut ensisilmäyksellä, vaikka kaikki Sokkien kartanolla järjestetyt tilaisuudet olivat saaneet mut ajattelemaan, ettei ollut niiden tilojen voittanutta.
“Kiitos”, mumahdin hymyillen Jesselle miehen auttaessa villakangastakkia päältäni. Varmistin peilistä, ettei mekon helma ollut sähköistynyt ja sojottanut miten sattui, ennen kuin suuntasin avopuolisoni käsipuolessa eteistiloista varsinaiseen gaalalle tarkoitettuun, avarampaan tilaan.

Mun oli vaikea rentoutua illallisella. Se johtui paitsi tilanteen virallisuudesta, jonka toinen toistaan upeammin pukeutuneet vieraat ja hieno kattaus takasivat, myös puhtaasta jännityksestä. Kolme CUP-kautta esterankingin toista sijaa kantaneena olisin valehdellut väittäessäni, ettenkö olisi kertaakaan miettinyt, joko olisi mun vuoroni kirkastaa sijoitukseni. Tänä vuonna olin saanut pidettyä viime vuoden voittajan eli Antonin takanani ensimmäisistä osakilpailuista saakka, mutta yllättäen mun oli ensin täytynyt ohittaa aluksi etumatkalle karannut kenttäratsastusrankingin edellinen voittaja, armas avopuolisoni Jesse, ja sen jälkeen haastajaksi oli noussut myös toisen rankingin karkulainen Rasmus. Tästä mieskolmikosta kaikki olivat jääneet taakseni jo toisten osakilpailuiden jälkeen, mutta piste-erot olivat olleet kärjen osalta niin pieniä, että lopputulos voisi olla mitä vain.

Viimeinen osakilpailu oli sujunut hyvin, vaikkei sijoituksia ollut irronnutkaan. Zelia, jonka starttia olin saikun jäljiltä jännittänyt enemmän, oli hypännyt hyvin ja ilman uusinnan melko heppoisesti pudonnutta puomia olisimme saattaneet yltää ruusukkeille. Samassa luokassa Anton oli napannut sijoituksen ja Rasmus ollut pykälän mua korkeammalla sijalla, joten ranking-realiteetit olivat niin sanotusti olleet läsnä valmistautuessani toiseen starttiini. Sipsi oli verryttelyssä sattuneesta välikohtauksesta huolimatta ollut kohtalaisen hyvä ratsastaa lukuunottamatta sarjaa, jolle tamma oli tehnyt oman ratkaisunsa ja ottanut puolikkaan askeleen, jonka johdosta a-osan puomit olivat kolisseet alas. Oli ihme, että olimme selvinneet b-osasta puhtaasti, mutta sen jälkeen ongelmat eivät onneksi olleet jatkuneet.

Illallisen jälkeen aika oli kulunut nopeammin ja ruoan kanssa nautittu viini oli saanut mut rentoutumaan pykälän. Laurin ja Heidin kanssa käyty juttutuokio oli saanut sydämeni pamppailemaan hetkellisesti, kun kaksikko oli nostanut esterankingin kutkuttavan, kolmannen osakilpailun jälkeisen tilanteen puheeksi ja spekuloinut lopullista tulosta. Jesse oli aistinut jännitykseni - eli todennäköisesti tuntenut sen puristaessani miehen käsivartta jähmeä hymy kasvoillani - ja ehdottanut drinkkiä vielä ennen palkintogaalan alkua.

“Upea mekko, Matilda”, kuulin tutun äänen sanovan ja käänsin katseeni Jusuun, joka oli ilmestynyt mun ja Jessen vierelle täysin huomaamattani.
“Kiitos, kuin myös”, vastasin ja huomasin myös Rasmuksen löytäneen itsensä paikalle. Tervehdin miestä pienen hymyn kera ja tunsin taas jännityksen, joka oli sillä hetkellä aistittavissa useammastakin henkilöstä.
“Tsemppiä”, Jusu kiirehti supattamaan Verneri Kaajapuron tervehtiessä gaalavieraita juhlatilan toisesta päädystä. Kiitin naista, vaikka tämä kannatti esterankingin voittajaehdokkaaksi todennäköisemmin avopuolisoaan, ja pujotin sormeni Jessen sormien lomaan vaihtaen viimeisen, merkitsevän katseen yhtä lailla palkintosijoissa kenttärankingin osalta roikkuvaan miesystäväni kanssa.

Rasmus voitti kenttärankingin, mutta Jesse pääsi hakemaan hopeisen palkintopokaalin.
“Tervetuloa hopeakerhoon”, virnistin ja suukotin miehen poskea tämän palattua luokseni. Vilkaisin sivusilmällä Jusua, joka onnitteli puolestaan Rasmusta, kääntyen sitten kohteliaasti onnittelemaan myös kummityttärensä isää.
“Kiitos, ja onnea Rasmus vielä”, Jesse vastasi, mutta sen sijaan, että olisin itse osannut kireydeltäni onnitella kentän voittajaa, nojasin vierelläni seisovaan mieheen ja katsoin, kun Verneri väistyi sivuun tehden tilaa Isabellalle - oli aika jakaa esterankingin palkinnot.

“Hyvää iltaa ja tervetuloa gaalaan myös minun puolestani. Koska Kalla CUPin esterankingissa kilpaili onneksi enemmän ratsukoita - eniten, jos totta puhutaan - palkitsemme kolme ratsastajaa”, Isabella aloitti ja mä yritin muistella, olinko koskaan jännittänyt rankingtulosta niin kovasti. Aika kultasi muistot ja kolmesta kakkossijasta ensimmäiset kaksi olivat tulleet oikeastaan ilman odotuksia. Vasta viime vuonna olin alkanut ajatella, että jos mulla oli mahdollisuus haastaa muita kokeneita ratsastajia niin suurissa määrin, että pystyin yltämään toiseen sijaan monta vuotta putkeen, mulla oli kyllä täydet mahdollisuudet voittoon. Viime vuonna niin ei ollut käynyt, mutta tämä vuosi oli ollut monellakin tapaa hienompi esimerkiksi Zelian ensimmäisen Power Jump -startin myötä, ja rankingvoitto kruunaisi sen.

“Esterankingilla on parina edellisenä vuonna ollut eri voittaja”, Isabella kertoi kultainen, hevosenpään muotoinen pysti kädessään. Nyt pokaalit saivat myös muut sijoittuneet aiempien vuosien ruusukkeiden sijaan ja huomasin miettiväni väkisinkin, kuinka hopeinen pysti toisi edes vaihtelua sinisten ruusukkeiden keskelle.
“Ja myös tänä vuonna saamme kruunata uuden voittajan”, Isabella jatkoi ja vilkuilin huomaamatta ympärilleni nähdäkseni Antonin, joka ei juuri kerrotun tiedon mukaan onnistunut uusimaan voittoaan. En kuitenkaan ehtinyt nähdä vilaustakaan vaaleahiuksisesta miehestä, kun huomioni palasi puhettaan jatkavaan Isabellaan.

“Esterankingin voittaja on tänä vuonna rankingissa neljättä vuottaan kilpaillut Matilda Tammilehto.”
Mun korvissani kohisi, kun tuijotin Isabellaa, jonka katse oli vuorostaan kohdistunut minuun. Jesse suorastaan hätkähti vierelläni ja mä huomasin tuijottavani miehen voitonriemuisia kasvoja. Kuulin useamman onnittelun lähistöltäni ja tunnistin ainakin Laurin, Heidin ja Jusun äänet, jotka hukkuivat osittain Isabellan ääneen, joka luetteli loput sijoittuneet, Rasmuksen ja Antonin.

Jessen täytyi lopulta pukata mut hellän määrätietoisesti liikkeelle ja huomasin Rasmuksen pölähtäneen vierelleni lähtiessäni kävelemään kohti palkintojenjakokomiteaa.
“Onnea voittajalle”, takavasemmalta ilmestynyt Anton toivotti samalla, kun läiskäytti kätensä tuttavallisesti toiselle olalleni ja liittyi mun ja Rasmuksen muodostamaan riviin, joka luovi tietään perille.
“Kiitos”, hengähdin yllättyneenä ja huomasin myös Rasmuksen kumartuneen puoleeni.
Mies toivotti Antonin tapaan onnea ja mä nyökkäsin voitosta häkeltynyt hymy kasvoillani. Molempien miesten eleet tuntuivat siinä hetkessä hyviltä, vaikka ne olivat pyyhkiytyä pois jo heti seuraavassa hetkessä.

“Miten näitä palkintoja oikein jaetaan? Oliko voittajakaan sijoilla yhdessäkään osakilpailussa? Tuossa pisteytyksessä on kyllä hiomisen varaa”, hiljainen ääni mutisi juuri ennen kuin pääsimme perille ja vaikka sanat olivat varmasti tarkoitettu vain tietyn ihmisen korville, mä valitettavasti kuulin niistä jokaisen. Gaalavieraiden runsauden vuoksi mun oli mahdotonta paikantaa äänen lähdettä tai olla lainkaan varma, oliko siinä ollut mitään tuttua.

Yritin kiittää mua lämpimästi onnittelevalle Isabellalle, joka kuiskasi mulle erityistsempit mua rankingissa hiillostaneen mieskaksikon nujertamisesta ja ottaa sitten vastaan aplodit, jotka oli ensin osoitettu vain mulle ja hetkeä myöhemmin meille kolmelle, mutta pinnan alla kohisi. Niinkö tilanne koettiin? Pidettiinkö mun rankingvoittoani täysin turhana meriittinä?

Mun onnekseni sain vain seurata Rasmusta takaisin seuralaistemme luo, sillä silmäni hakivat kuulemani kommentin mahdollista lausujaa koko paluumatkan ajan. Jessen katse nappasi mut kuitenkin otteeseensa heti, kun se tavoitti mut ja pakotin ikävät ajatukset taka-alalle ottaessani vastaan miehen halauksen. Pokaali tuntui yllättävän painavalta, kun pusersin sitä sylissäni hetkeä myöhemmin, vetäen syvään henkeä palkintojenjaon edetessä koulurankingiin.

Siinäpä tunteiden vuoristorataa kerrakseen.

17.2.2024

Mulla oli ikävä kotiin.

Kotiin, jossa asui mun elämäni suosikkikissa Pirskatti, joka oli vuoroin naurattanut ja turhauttanut mua maailman eniten.

Kotiin, jonka kylpyhuoneen hana oli reistaillut kuukausikaupalla, ennen kuin putkimies oli toisella yrittämällä paikantanut vian.

Kotiin, jossa mua vastassa oli ollut ihminen, jota olin rakastanut enemmän kuin ketään koskaan.

Jos mä olisin ollut sinkku tavatessani Jesse Aron ensimmäistä kertaa, siitä olisi yhdeksänkymmenenviiden prosentin todennäköisyydellä tullut yksi mun kännipanoista, koska se oli virnuillut ja miellyttänyt silmää. Sen sijaan siitä oli tullut ensin tuttava, sitten tuttava asianajaja, kaveri, olkapää, melkein laastari ja lopulta, no, malttikaveri. Me oltiin puitu mun ero, tuijoteltu Jessen entistä kihlasormusta ja sitten se oli kertonut mulle saaneensa jonkun paksuksi, kun se oli ilmeisesti yrittänyt unohtaa mut. 1.1.2019

Me ei oltu koskaan oltu mikään itsestäänselvyys – olinhan tavannut Jessen seurustellessani vielä Jonathanin kanssa. Ajoitus ei ollut oikeastaan koskaan ollut meidän puolellamme. Siitä huolimatta olimme saaneet vuotemme, joiden päättyminen kuristi edelleen kurkussa.

Vientareesta oli tullut mulle kuin kirosana. Jesse oli alkanut pudotella sanaa keskusteluihin yhä useammin ja mulle oli ollut alusta asti vaikea ymmärtää, miksi mies oli alkanut kaivata menneisyytensä miljöötä. Sillä oli ollut Kallassa tytär, omakotitalo, työ, hevonen ja kolme kissaa. Ja minut.

”Onko se ihan mahdoton ajatus?”

Jesse oli kysynyt sitä ja vaikka olin tiennyt jo siinä hetkessä, ettei sillä ollut painoarvoa, olin vastannut myöntävästi. Mulle oli ollut alusta asti selvää, ettei muutto Vientareeseen ollut vaihtoehto. Mä olin paennut menneisyyttäni Kallaan kuusi vuotta sitten ja siinä ajassa juurruttanut itseni niin perusteellisesti, että niiden juurien repiminen olisi repinyt mut henkisesti palasiksi.

Mutta niin Jessekin oli tehnyt lukitessaan päätöksensä. Mä olin melko varma, että se eli vieläkin siinä uskossa, etten mä olisi sinä iltana reagoinut muutoin kuin jähmeän ymmärtäväisesti. Se ei tiennyt, että mä olin sinä iltana käynyt läpi paniikkikohtauksen suihkun lattialla ja koonnut itseni seuraaviksi viikoiksi, joiden aikana mun elämää oli alettu purkaa pala kerrallaan.

Olin vieläkin kiitollinen Heidille, joka oli Jessen muuttopäivänä luvannut mulle entisen kotitalonsa tunnin varoitusajalla. Mun oli ollut tarkoitus jäädä asumaan Jessen taloon siksi aikaa, että olisin löytänyt oman kodin, mutta oven sulkeuduttua entisen avopuolisoni perässä talo oli muuttunut mun henkilökohtaiseksi, maanpäälliseksi helvetiksi.

Heidin talo oli kuitenkin edelleen liian hiljainen ja antoi liikaa tilaa ajatuksille. Olin nukkunut huonosti viikkoja, enkä tiennyt, kuinka kauan psyykkeeni enää kestäisi sellaista välitilaa, johon olin itseni jumittanut. Asuntomarkkinat olivat onnettomat, mutta mulla oli palava halu vaihtaa maisemaa. Naputin viestin Sarahille hetken mielijohteesta.

Matilda 19.37 voisinkohan mä punkata pari yötä sun luona?

17.2.2024
(aiemmin samana iltana)

Kiemurtelin Sarahin piinaavan katseen edessä. Naisen huulilla kareili tietäväinen hymy, kun tämä odotti vastausta kysymykseensä. Musta tuntui, että se tiesi oikeutensa niin kiperien kysymysten esittämiseen – olihan Sarah hetkeä aiemmin ollut mua vastassa asuntonsa ovella viinipullon kanssa ja ottanut mut avosylin vastaan.

“Ai että olenko mä katsonut ketään sillä silmällä?” toistin pelaten itselleni aikaa. Viinilasi kohosi vaistomaisesti huulilleni ja mä toivoin, ettei se olisi jo löysännyt kielenkantojani niin paljon, että olimme päätyneet keskusteluissamme siihen pisteeseen.

“Niin. Ei siis välttämättä niin, että tuon mä haluan sänkyyni, mutta sillä tavalla, että sä olet noteerannut jonkun miehen olentona, joka on edes jollain tapaa viehättävä”, Sarah jatkoi viekkaalla äänellään.

“Onko nää siis jotkut paranemisen portaat vai?” tiedustelin sarkastisen happamana.

“Matilda”, Sarah älähti silmiään pyöräyttäen. “Sä olet sinkku ja kyllä, se sattuu nyt. Sun täytyy kuitenkin saada nyt jotain muuta ajateltavaa.”

Olin hetken hiljaa, tyhjensin viinilasini melko runsaalla kulauksella ja vilkaisin Sarahia. Se ihan todella odotti mun vastaavan typerään kysymykseensä. Enhän mä ollut edes käynyt missään muualla kuin töissä, tallilla ja ruokakaupassa. Kalla oli pieni kylä, enkä mä juuri poistunut toimistolta Murronmaalla.

“Laurin isähabituksessa on kyllä jotain, mutta enhän mä sitä oikeasti sillä silmällä katso”, aloitin, mutta Sarahin auki loksahtanut suu sai mut keskeyttämään lauseeni ja kaventamaan silmäni viiruiksi.

“Lauri?? Mä en edes tajunnut ajatella, haha, mä katsoin tätä asiaa ihan liian läheltä. Sori, Lauri on aina hyvä vastaus, ainakin jos Heidiltä kysytään”, Sarah hykersi viinilasinsa takaa.

“Tai Verneri. Kai siinä sen rosoisuudessa on jotain”, jatkoin uhmakkaasti, koska olin jo lähtenyt mukaan Sarhain leikkiin. Mua vastapäätä istuva latino kohensi asentoaan sohvalla ja jäi nojaamaan käteensä suupielet nykien.

“Älä luulekaan, että mä jatkan talliteemalla ja sanon seuraavaksi Pennan nimen. Tai Jonathanin”, irvistin huokaisten ja sain Sarahin pudistelemaan nauraen päätään. Kuljetin ajatuksiani kaikissa miehissä, joiden kanssa olin säännöllisesti tekemisissä. Kollegat olivat liian kollegoita, enkä mä skannannut jokaista vastaantulijaa päivittäisessä arjessani.

“Lauri ja Verneri”, Sarah toisti mietteliäänä. “Kyllä meidän varmaan täytyy kuitenkin löytää joku ei-hevosmies.”

“Mielellään”, vastasin lakonisesti ja kumarruin kaatamaan itselleni lisää viiniä. Vaikka ajatusleikki oli ollut lähinnä kiusaannuttava – olinhan nimennyt naimisissa olevan valmentajaystäväni sekä yllätyssektoria edustavan Vernerin, joka oli raivannut tieni tajuntaani nimenä Merikantojen valmennuslistalla, mutta jota en oikeastaan tuntenut sen paremmin.

“Kyllähän niitä löytyy”, Sarah totesi huolettomasti ja sai mut vuorostaan pyöräyttämään silmiäni.

24.2.2024
(Aiemmin tapahtunutta)

Mä olin aina jollain tapaa karsastanut laastarisuhteita. Musta oli kamala ajatus, että sotkisin jonkun ihmisen mukaan omaan ahdistukseeni ja päästäisin sen edes fyysisesti niin lähelle, että sillä olisi mahdollisuus nähdä ne arvet, joita mä halusin sen paikkaavan.

Siinä mä kuitenkin olin, lähes vieraan miehen eteisessä. Artun eleet olivat määrätietoiset, kun se veti mut mukanaan asuntoonsa ja auttoi multa ja itseltään takit päältä. Takaraivossani soivat hälytysäänet hiljenivät joka sekunnilla, jonka mun huulet viettivät miehen huulia vasten.

Oli varmaan yksi laastarisuhteen kirjoittamattomista säännöistä, ettei laastariksi pitänyt ikinä valita ketään, jonka tunsi. Se perustui mitä luultavimmin siihen, ettei kukaan laastaria kaipaava halunnut olla tilivelvollinen kenellekään palattuaan kotiin nuolemaan haavojaan.

Mutta eihän Arttu tiennyt, mitä mun elämässä oli meneillään. Se tiesi vain mun nimeni, ammattini, asuinkaupunkini, harrastukseni ja sen, että mun ihoni hohkasi tulikuumana sen sormien alla.

Artun paita putosi sen pienen kaksion lattialle. Mä kaduin jokaista hetkeä siitä eteenpäin jo nyt, mutta mun humalaiset aivoni olivat taitavat viruttamaan osan vastuusta myös Artulle – se tiesi ihan yhtä lailla, että me kohdattaisiin tämä yö paitsi aamulla, myös maanantaista lähtien joka arkipäivä toimistolla.

Ohikiitävän hetken mun teki mieli perääntyä, mutta mua sänkyään kohti johdattavan miehen eleissä ei ollut epäilyksen hiventäkään. Mun oli helppo tuudittautua siihen pieneen, parantavaan liekkiin, johon Sarah oli puhaltanut happea koko illan. Mä tunsin olevani enemmän elossa kuin viimeiseen kuukauteen ja se tuntui käsittämättömän hyvältä.

Annoin mua päätä pidemmän miehen vetää läpikuultavan pitkähihaisen päältäni ja vetää mut syliinsä sängylleen. Mä tiesin katuvani sitä yön kääntyessä aamuun, mutta Arttu oli jo jokaisella solullaan onnistunut mut vakuuttamaan, että siinä hetkessä me molemmat voittaisimme. Niinpä mä annoin itselleni luvan elää sen hetken ilman huolta seurauksista.

29.4.2024

”Mitäs töihin?” Sarah kysyi puolihuolimattomasti ja hörppäsi vichyään.

”Kiirettä”, vastasin rehellisesti, vältellen vastaamasta siihen kysymykseen, jonka Sarah oikeasti oli rivien välistä kysynyt.

Että kuinka usein olin sattunut Artun kanssa yhtä aikaa kahvinkeittimelle ja että oliko se katsonut mua kertaakaan silmiin.

Sitä mun elämäni hyvin pitkälti oli. Päivisin mä väistelin sosiaalisesti vaivaannuttavia tilanteita Artun kanssa, mutta öisin valvoin miettien Jesseä. Jälkimmäisestä Sarah ei tiennyt, koska mä en oikeastaan puhunut siitä.

Mitä lähemmäs Hanami Weekin reissua pääsin, sitä levottomampi olo mulla oli. Mua stressasi jo valmiiksi pelkkä ajatus siitä, että kohtaisin hyvin suurella todennäköisyydellä Jessen, jonka nimen olin löytänyt ilmoittautuneiden joukosta.

Olin taitava hajota ja hallitse -tekniikassa, jota olin koko elämäni soveltanut tunteisiini. Kaikki alkoi aina selkeästä hajottamisesta: pilkoin tunteeni pieniksi paloiksi, joita oli käytännössä mahdotonta kasata. Sen jälkeen altistin itseni uudelle ärsykkeelle, jollaista Arttu oli viimeisimpänä edustanut. Kaiken kruunasi harhaluulo siitä, että lopulta hallitsin taas tunteitani, vaikka todellisuudessa ne kieputtivat pääni solmuun yön pimeinä tunteina ja herättivät mut epäilemään sitä, olinko valmis edes kilpailemaan Jessen nähtyäni.

Niin hyvin mä olin käsitellyt suhteemme päättymisen, ja mä häpesin sen myöntämistä ääneen.

”Siis ettekö te kommunikoi Artun kanssa millään tavalla?” Sarah puoliksi parahti ja paljasti samalla loputtoman kiinnostuksensa aihetta kohtaan.

”Tietysti kommunikoidaan”, vastasin taas täysin rehellisesti. ”Jos työskennellään vaikka saman asiakkuuden parissa.”

Sarah pyöräytti silmiään niin dramaattisesti kuin latinalta saattoi odottaa ja mä kohensin asentoani sohvalla.

”Käydäänkö huomenna nyrkkeilemässä?” ehdotin ohjaten aihetta luontevasti muualle.

Sarah nyökkäsi ja mä olin hyvilläni. Tauolle jäänyt harrastus oli taas koukuttanut mut täysin, enkä mä nyrkkeilytreenien jälkeisinä iltoina jaksanut valvoa ajatusteni kanssa kovin pitkään.

”Otetaan hanskat mukaan Hanameille, niin voidaan sparrailla startteja edeltävinä iltoina”, virnistin Sarahille.

”Okei?” nainen mumahti syventyneenä puhelimensa näytöllä pyörivään videoon. Mä sen sijaan olin jo ostanut ajatuksen – kirsikkapuut ja nyrkkeilyhanskat tuntuivat yllättävän hyvältä yhdistelmältä.