Armin päiväkirja

En ollut vuosiin käynyt Lapissa ja olin kuin lapsi karkkikaupassa kun Tie Tähtiin osakilpailu järjestettäisiin niinkin pohjoisessa. Kilpailua edeltävinä päivinä Auburnissa oli käynyt hulina ja vilinä kun kaikki valmistautuivat niin pitkään matkaan hevosten kanssa. Olin itsekin tarkistanut kymmeniä kertoja, että kaikki olisi mukana. Tällä kertaa hevosen kamppeiden lisäksi pitäisi muistaa myös omat tavarat. Lopulta kaikki oli matkassa ja pakattuna autoon, joten matka pohjoiseen oli päässyt alkamaan.

Kilpailua edeltävän yön majoituin hotelliin josta suuntasin aamulla kisapaikalle. Armi odotteli karsinassa ulos pääsyä, mutta sitä ei kyllä ollut nyt tarjolla. Olin tullut hyvissä ajoin tallille, jotta ehtisin letittää tamman harjan ja hännän kaikessa rauhassa, sekä tehdä mukavan pidemmän alkuverkan ennen meidän luokkaa. Kuten aina, Armi seisoskeli kaikessa rauhassa paikoillaan kun harjailin ja letittelin sitä tovin jos toisenkin. Karsinan ulkopuolella kävi hulina ja vilinä koko ajan, muttei se näyttänyt haittaavan tammaa yhtään.

Lähempänä luokan alkua kävin vaihtamassa kisakamppeet ylle. Vähän meinasi kädet täristä niin ratsastushousujen jalkaan vetäminenkään ei meinannut onnistua huonostikaan. Miksi ihmeessä jännitys nousi niin korkealle, vaikka edelliset kilpailut oli menny niin hyvin. Lopulta pienen taistelun jälkeen hiukset oli hyvin ja vaatteet vaihdettu. Suuntasin takaisin talliin varustamaan Armia.

Jotenkin en ollut juttutuulella joten tyydyin vain kuuntelemaan muiden jutustelua tallissa. Aika nopeasti kyllä uppouduin omiin ajatuksiin ja havahduin yhtäkkiä siihen, että hevonen on varustettu. Heitin vielä varalta ohuen loimen Armin selkään ennenkuin talutin hevosen raittiiseen ulkoilmaan. Armi katseli joka suuntaan korvat pystyssä kun ohjasin sen maastopolun näköiselle reitille.

Rauhallisen metsän siimeksessä uppouduin omiin ajatuksiin samalla kun verryttelin hevosta tulevaan rataan. Armi tuntui energiseltä eikä sitä tarvinnut paljoa eteen pyytää. Ajatukset kyllä harhaili Toruun ja vasta syntyneeseen tammavarsaan jonka olin ostanut. Tilanne tamman kanssa ei ollut vielä purkautunut suuntaan eikä toiseen, joten tilanne stressasi minua aika paljon. Jotenkin kuitenkin lopulta pääsin eroon kummittelevista ajatuksista ja annoin vain itseni nautiskella luonnosta. Hetkeksi jopa unohdin, että olimme kisamatkalla ja meidän vuoro olisi pian.

Yhtäkkiä tajusin, että olin ratsastanut ihan liian kauas. Katsoin kelloa hädissään ja jouduin sitten antamaan Armille pohkeita, jotta pääsisimme nopeammin takaisin Lehtovaaraan. Siinä sitten reippaassa ravissa ja rauhallisemmassa laukassa edettiin kohti tallia ja mahanpohjassani muljahti ikävästi. Entä jos me myöhästyttään meidän vuorolta. Saisin hävetä silmät päästäni ja puhumattakaan Amandan vihoista. Jälkimmäistä en edes halunnut ajatella ja keskityin vain pääsemään ajoissa maneesiin.

Pääsin maneesille juuri kun edellinen ratsukko oli radalla. Huh ehdin. Maneesin ovella oleva verkkavahti mulkaisi minua pahasti, sillä olin ilmeisesti sekoittanut verkan sujuvuutta lahjakkaasti kun en saapunut paikalle ajoissa. Lopulta huohottaen odotin verkka-alueen laidalla että edellinen ratsukko ratsastaisi ulos ja minut kuulutettaisiin sisään. Ei enää koskaan maastoverkkoja, ajattelin mielessäni.

Ihan jäätävällä kiireellä paukasin tammatalliin jossa oli hulinaa ja vilinää muidenkin valmistautuessa kilpailuihin. Syhkäsin varustehuoneeseen niin että kirjaimellisesti törmäsin huoneesta pois kävelevään nuoreen mieheen.
- Sori sori sori mul on täs vähä kiire, pyytelin anteeksi mieheltä jonka olin nähnyt muutaman kerran ratsastavan Minaa. Taisi olla nimeltään Mikael, mutta en laittaisi päätäni pantiksi asiasta. Pujahdin miehen ohi ja yritin vältellä miehen hieman tuimaa katsetta kun nappasin huoneesta mukaani Armin harjat ja varusteet.
- Kannattaa vähän kattoo eteensä, mies sanoi ennenkuin katosi käytävän puolelle. Olisin varmaan kuollut häpeästä ellei minulla olisi ollut niin jäätävä kiire.

Armi seisoskeli karsinassa kaikessa rauhassa kun harjasin sen vielä kertaalleen läpi ja yritin varustaa sitä mahdollisimman nopeasti. Haasteellisinta oli saada kamppeet kaikessa kiireessä jopa niin etten saisi Amandalta puoli päivää kestävää saarnaa siitä kuinka kamppeiden pitää aina olla tip top. Varmaan ennätysajassa sain tamman valmiiksi ja itsekin olin jo täydessä kisavarustuksessa kypärää myöten. Ei ollu kyllä kaukana etten olisi suurinpiirtein juoksuttanut tammaa kentälle asti. Jännitin ihan mielettömästi uutta korkeampaa kilpailutasoa ja se vaikutti kyllä todella paljon. Jotenkin tuntui että en saanut Armia kulkemaan kunnolla edes verryttelyssä ja aavistelin ettei tässä kävisi hyvin. Kuulutuksesta kuulin, että olin tullut Torun kanssa kuudenneksi joten siihen sijotukseen olin kyllä tyytyväinen. Olihan kyseessä oriin ensimmäinen startti. Helppo A tasoinen luokka kuulutettiin alkaneeksi ja sain siirtyä hiekkakentän puolelle odottamaan vuoroani. Olinhan vuorossa toisena. Meidät kuulutettiin radalle ja yritin keskittyä rataan täysillä.

Radalta poistuessani olin todella pettynyt. Olin jännittänyt niin ettei edes perusjutut onnistuneet. Miten ihmeessä voi kämmätä tän tason hevosella jopa viimeisen pysähdyksen ja tervehdyksen! Koottu ravi meni ihan päin persusta moneen otteeseen radan aikana eikä toinen avotaivutuskaan ottanut onnistuakseen. Mielettömän kiukkuisena itselleni suuntasin käveleskelemään hetkeksi Armin kanssa että sen hengitys tasaantuisi ja talutin sen sitten takaisin tammatalliin. Vaikka kuinka tiesin että olisi hoppu päästä vapauttamaan Isbe Torun kynsistä, niin tiesin etten voisi hätiköidä Armin hoidossa. Amanda varmasti kuulisi asiasta ja saisin huutia niin että korvat soisi. Riisuin reippaasti tamman varusteet ja kylmäsin sen jalat harjauksen lomassa. Vihdoin sain tamman hoidettua asiallisesti pois ja jätin sen karsinaan lepäilemään. Ottaisin letit pois vasta myöhemmin päivällä. Vein varusteet takaisin paikoilleen ennenkuin lähdin vaihtamaan kisakamppeet pois.

Edellisen viikon Power Jump tapahtuma oli aiheuttanut itselleni hieman harmaita hiuksia, vaikka kaikki olikin mennyt ilman suurempia ongelmia. Stressi vastuusta oli kova, mutta ajatuskin mokaamisesta ja Amandan puheille joutumisesta oli hyvä motivaattori. Harmaiden hiuksien syypää oli ennemminkin siitä huolimatta Penna Vaanila, jonka pätemisen tarve oli kasvanut ihan uusille leveleille. Oli tuntunut että mies vaani joka nurkan takana vaanimassa että kaikki menisi varmasti hyvin ja järkihän siinä meinasi lähteä. Luojan kiitos olin loppuviikon työvuorossa Sarahin kanssa, sillä yksikin vuoro Pennan kanssa oli aiheuttaa minulle totaalisen hermoromahduksen. Sain kuitenkin pidettyä kasvot peruslukemilla ja käyttäydyttyä asiallisesti koko viikon. Pakko sanoa, että olin ylpeä itsestäni.

Puhelimen viestiääni palautti minut tähän hetkeen. Vilkaisin puhelimen näyttöä uteliaana, sillä yleensä kukaan ei niin aikaisin aamulla laittanut minulle viestiä. Se olikin vain Marko joka ilmoitteli omistamani tamman, Ennin, kuulumisia. Olin kuin tulisilla hiilillä, sillä Armin varsominen tapahtuisi minä hetkenä hyvänsä ja odotin sen syntymää kuin kuuta nousevaa. Hörpin aamukahvin loppuun samalla kun näpyttelin miehelle vastauksen viestiin. Huokaisten suuntasin sitten vaihtamaan tallikamppeet päälle ja hurautin autolla Auburniin.

Auburnin pihassa oli jotenkin aavemaisen hiljaista eikä missään näkynyt ketään. Ei se tosin minua haitannut, sillä olin kuoleman väsynyt enkä kaivannut ketään hääräilemään ympärilleni. Tovi jos toinenkin meni siinä vain katsellessa tammojen löhöilyä tarhassa. Armi oli jo jäätävä jumppapallo ja siitä huomasi että olo alkoi olla jo vähän epämukava. Rapsuttelin luokseni kävelleen tamman otsaa ja korvien takaa ja puhuin sille hiljaisella äänellä kaikkea mitä vain mieleeni tuli. Lopulta pujotin riimun sen päähän ja lähdin taluttamaan sitä hitaasti, mutta varmasti tallia kohti.

Olin ajatellut harjailla pyöreää neitokaista tallin sisäpihalla, joten pyörähtäisimme tallissa vain sen verran että saisin harjat napattua matkaan. Varustehuoneen ovella heilautin riimunnarun Armin kaulalle ja jätin tamman odottelemaan siihen käytävälle kun kipaisin huoneessa. Olin poissa varmaan kaksi minuuttia ja takaisin tullessa törmäsin Armin riimunnarua pitelevään Pennaan joka näytti kiukkuiselta kuin ampiainen.
- Miten sä voit olla niin vastuuton että jätät hevosen yksin seisomaan käytävälle, mies aloitti ja sain kuulla jäätävän saarnan kaikesta siitä mitä voisi tapahtua. En saanut edes suunvuoroa kun Pennan suu kävi kuin papupata ja voin vaikka vannoa että korvistani alkaisi kohta tupruta savua.
- Sä tiedät iteki ettei Armi lähe tästä mihinkään. Ja toiseksi. Luuleks sä että tää kuumailmapallon kokonen pallero pääsee lyllertään kovin kauas ton varsamahan kans, älähdin miehelle joka katsoi minua tyrmistyneenä. Taisi yllättyä pahemman kerran purkautumisestani. Nappasin riimunnarun Pennan kädestä ja painelin hevosen kanssa pihalle jossa toivottavasti saisin olla rauhassa. Penna yritti vielä huudella jotain perään, mutten enää jaksanut välittää.

Sisäpihalla kiinnitin tamman puomiin ja kaikessa rauhassa harjailin sen kauniin punaista karvaa. En pitänyt mitään kiirettä, sillä itsellenikin teki vain hyvää rentoutua rankan viikon jälkeen. Annoin Armille paljon rakkautta ja ehkä pari herkkuakin. Sitä ei tosin tapahtunut jos sattuu kantautumaan Amandan korviin. Rapsuttelin tamman kaulaa, otsaa ja korvien takaa sillä tiesin että se tykkäsi siitä. Jotenkin tamman rauhallisuus tarttui myös minuun ja lopulta huomasin olevan paljon rentoutuneempi kuin aikoihin.
- Sun varsasta tulee varmasti kaunis, kuiskuttelin Armille ja suukotin sen turpaa.

Irrotin Armin puomista ja lähdin taluttamaan sitä ulkokautta takaisin tarhaan, sillä neitokainen selvästikin olisi halunnut jo maate ison vatsansa kanssa. Purtsilasta tuttu Sessa tuli samantien portille tervehtimään ja rapsuttelin sitäkin hetken aikaa päästettyäni Armin vapaaksi. Jopa Kami tuli portille katselemaan mitä siellä tapahtui, mutta lähti lätkimään nopeasti kun huomasi ettei herkkuja olisi tarjolla. Olin raahannut harjalaatikkoa mukanani joten suuntasin viemään sen takaisin varustehuoneeseen ennenkuin karkaisin paikalta hyvin vikkelästi. Olihan vapaapäiväni joten ei ollut syytä jäädä tallille notkumaan.

07.11.2019

Paluu takaisin normaaliin arkeen ja kahdella hevosella ratsastamiseen ei ollut sujunut täysin ongelmitta, sillä Armin mammaloman aikana olin laiskistunut huomattavasti. Olihan se ollut ihanaa touhuta Armin lisäksi pikkuneidin kanssa ja pakostakin mieleen oli pulpahdellut muistoja ajoilta jolloin Toru oli ollut tuollainen rääpäle. Jotenkin sitä oli vain silti veltostunut eikä tauon aikana tullut edes käytyä salilla vaikka normaalisti kävin siellä viikottain. Tiesin kuitenkin, että saisin kuulla kunniani Amandalta mikäli en ryhdistäytyisi tästä ja heti.

Havahduin mietteistäni kun maneesin ovi avautui ja sisään asteli Anton taluttaen Vilaa. En tuntenut miestä sen kummemmin joten moikkasin vain kohteliaasti ja keskityin sitten täysin Armiin. Tamma kulki reippaasti, mutta edelleen ihan hieman jäykän oloisesti. Tein sen kanssa paljon siirtymisiä, voltteja ja muita perusjuttuja jotta saisin sen vertymään kunnolla. Pikkuhiljaa tamman askel alkoi piteneen ja pehmenemään ja huomasin selkeän eron aikaisempaan. Armi näytti olevan itsekin tyytyväinen päästessään taas treenaamaan eikä tarvinnut enää paimentaa pikkuneitiä ja se ottikin pari iloista laukkapyrähdystä pyytämättä. Istuin syvälle satulaan ja hidastin menon takaisin reippaaseen raviin.

Pienen omatoimisen treenin jälkeen talutin Armin takaisin tammatallin puolelle jossa kiikutin sen suorinta tietä pesupaikalle. Neiti seisoskeli tyytyväisenä paikoillaan vaikka itse kuljin välillä edestakaisin karsinan, pesupaikan ja varustehuoneen välillä hakien ja vieden milloin mitäkin kampetta. Lopulta päästin Armin takaisin omaan karsinaansa levähtämään ja jumahdin toviksi rapsuttelemaan sen otsaa. Viikon päästä oleva Kalla CUPin viimeinen osakilpailu jännitti minua iha järkyttävästi näin pitkän treenitauon jälkeen ja oli kyllä pakko alkaa miettimään miten selviäisin niistä kunnialla. Ehkä Amanda antaisi anteeksi jos mokaan kilpailut täysin? Or not. Kyllä kai mä näen jo unia keskellä päivää jos tuollaisia kuvittelin.

09.11.2019 Danien Susinevan kouluvalmennus

Kahvia. Mä tahdon kipeesti äkkiä kahvia. Sitä ei valitettavasti oikein ollut tarjolla kun olin kaasutellu autollani aika vaarallisestikin hetkittäin kohti Purtsilaa. Nukuin aivan liian pitkään ja nyt oli hyvinkin mahdollista, että myöhästyisin Daniel Susinevan valkasta. Torun kanssa onneksi selvisin yllättävän nopeasti Auburnin puolelle ja olin vain törkännyt sen lähimpään vapaaseen karsinaan ja kiskonut varusteet pois. Nyt viipotin varustetun Armin kanssa kohti maneesia.

Voin sanoa, ettei Daniel katsonut minua kovinkaan suopeasti astellessaan maneesiin ja katsellessaan hetken ratsukoita. Melkein samantien mies aloitti valmennuksen selittämällä istunnan vaikutuksesta hevoseen ja pisti meidät kokeilemaan kuinka paljon pystymme vaikuttamaan käyntiin pitkällä ohjalla. Pakko sanoa, etten olisi selvinnyt niinkään hyvin kuin mitä selvisin ellei ratsuna olisi ollut kiltti ja osaava Armi. Se osasi paikkailla minun virheitä, muttei kovinkaan hyviä tyylipisteitä herunut kun itse en aluksi ollut kovinkaan hyvin hereillä.

Onneksi loppua kohden heräilin vähän ja harjoitukset alkoi mennä paremmin. Sain koottua Armin paremmin kuin kertaakaan vielä aikaisemmin ja tunsin aikamoista riemun tunnetta. Askelpituuksilla leikitteleminenkin meni yllättävän hyvin, vaikken itse pysynyt ihan täysin hommassa mukana. Valmennuksen loputtua olin tyytyväinen eikä Armikaan ollut koskaan tuntunut allani yhtä hyvältä. Olin ilmeisesti kehittynyt Auburniin tulon jälkeen, mutta oli tämän päivän onnistuminen työn ja  tuskan takana, sillä Daniel oli kyllä ilmaissut tyytymättömyytensä ratsastukseeni ja tein kaikkeni etten näyttäisi ihan idiootilta miehen silmien edessä.

Valkan jälkeen taputin Armin kaulaa kiitokseksi ja annoin sille pitkät ohjat. Tamma heilutteli päätään tyytyväisenä ja pärskähti.
“Toivottavasti oot paremmin hereillä tunnin päästä” Daniel totesi kun laskeuduin alas Armin selästä ja nostin jalustimia.
“Yritän parhaani” vastasin nolona ja lähdin taluttamaan Armin takaisin tammatalliin. Minulla olisi vain tunti aikaa ennenkuin valkka Torun kanssa alkaisi.

10.11.2019

Armi kiemurteli allani kuin käärme kun kipeä takapuoli muistutteli itsestään koko ajan, eikä satulassa istuminen tuntunut luonnistuvan alkuunkaan. Muuan Amanda Sokka vilkuili myrkyllisesti suuntaani ratsastaessaan Fellulla. Ilmeisesti meno ei miellyttänyt naista alkuunkaan ja minun teki mieli vajota maneesin pohjan lävitse maan alle. Siirtyminen laukasta raviin meni onneksi pehmeästi ja jatkoin kevyessä ravissa työskentelyä.

Amanda oli hidastanut oman ratsunsa käyntiin ja seurasi haukan katseellaan ratsastustani. Pistin kaiken keskittymiseni peliin jotta saisin hevosen kulkemaan loppuajan kuten kuuluukin ja purin hammasta toivoen ettei nainen huomaisi että jotain on pielessä. Vihoviimeinen asia mitä tässä tilanteessa haluaisin on se että Amanda ajattelisi vähänkään etten voisi osallistua viikonlopuun cuppiin.
“Joulukuun alussa järjestetään Saksassa Dressage Masters johon osallistun Armilla. Ens viikosta eteenpäin siis treenaan Armila itse tiheämmin. Ilmoita jos ehit lähteä mukaan” Amandan ääni kuului yhtäkkiä Fellun selästä kun olin laskeutumassa hevosen selästä.
“Juu tottakai. Selvitän onko mulla sillon vapaata” vastasin ja huokaisin helpotuksesta. Ei kommenttia ratsastuksestani.
“Sinuna ilmoittautuisin Susinevan valmennuksiin että pääsette taas kunnolla kisakuntoon. Kehitettävää riittää vaikka olitkin ilmeisesti viime viikonlopun ryhmässä” kuului vielä takaani Amandan kylmän viileällä äänellä. Ei olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa.
“Juu tottakai” vastasin ja talutin Armin reippaasti ulos maneesista.

Tallissa oli ihanan rauhallista kun vein Armin pesupaikalle. Missään ei näkynyt ketään ja sain uppoutua omiin ajatuksiini. Saksan reissu kuulosti kieltämättä houkuttelevalta ja olisi upeeta päästä näkemään sellaiset kilpailut ihan paikan päällä. Armi melkein pukkasi minut kumoon kääriessäni pinteleitä pois sen jaloista. Ilmeisesti neiti halusi osakseen huomiota ja rapsuttelin sitä hetken aikaa kun olin saanut siltä kamppeet niskasta.

Siinä hoitaessani tammaa pois mietiskelin oliko minulla varaa lähteä sinne Saksan reissuun ja mistä saisin Torulle siksi ajaksi hoitajan. Eihän sitäkään hoitamatta ja liikuttamatta voi jättää. Lopulta sain tamman hoidettua ja vein sen omaan karsinaan. Siinä karsinan ovea sulkiessani päätin, että jos vain työt antaisi periksi niin lähtisin sinne reissuun hoitamaan Armia. Maksoi mitä maksoi.

27.03.2020

Kalla cupin estekilpailut oli jo kunnolla käynnissä kun ajoin Auburnin pihaan. Vähän aikaa siinä sai miettiä mihin auton saisi mahtumaan kun paikalle oli saapunut enemmänkin ulkopuolista porukkaa. Löysin kuin löysinkin pienen rakosen johon sain parkkeerattua ja suuntasin suorinta tietä Armin tarhalle. Siellä se muiden tammojen kanssa paistatteli päivää kun tulin portille. Minut nähdessään tamma lähti kävelemään minua kohti ja lopulta pysähtyi eteeni kaivaten huomiota. Lepertelin sille pujottaessani riimun sen päähän ja nappasin sen tarhan ulkopuolelle. Se oli helppoa, sillä muilla tammoilla ei ollut mitään mielenkiintoa tulla portille.

Olin päättänyt lähteä rennolle maastolenkille tänään, jotta me molemmat saataisiin kerättyä voimia huomisiin kilpailuihin. Tallissa oli normaalia enemmän vilinää kun ratsastajat ja hoitajat valmistelivat hevosiaan tulevaan starttiin tai niitä hoidettiin pois. Harjasin ja varustin Armin sen omassa karsinassaan ja neiti tyytyi vain katselemaan muita kaikessa rauhassa. Olin jo kotona pukenut päälleni siistit ratsastuskamppeet joten talutin Armin ulos heti kun sain sille kamppeet niskaan ja itselleni kypärän päähän. Ovien edessä nousin Armin selkään ja ohjasin sen pois tallialueelta.

Siinä maastossa kävellessä niin minä kuin Armikin nautti suunnattomasti. Onneksi Armi oli niin rauhallinen, sillä uppouduin ajatuksiini ihan totaalisesti. Mietin kuinka viime viikonloppu Ruunaankosken kisoissa oli mennyt suurimmaksi osaksi nappiin, mutta en ymmärtänyt miten olin jokaisessa luokassa raaemman Torun kanssa paremmilla sijoilla kuin kiltin ja osaavan Armin. Ei siinä, elämäni ensimmäinen vaativa B startti oli mennyt paremmin kuin osasin toivoa ja nappasin molemmat sijoitukset itselleni. Helppo A startit taas oli mennyt huonommin ja aloin miettimään, että olinko vain ollut liian lepsu ja sen vuoksi tuli huolimattomuusvirheitä tai jotain. Ehkä jotenkin ajattelin, että Armin kanssa en keskittynyt ja yrittänyt niin paljoa kun luotin liikaa osaavaan hevoseen.

Havahduin ajatuksista kun joku lintu porhalsi suoraan nokan edestä ja Armi vähän säpsähti. Kokosin ohjia vähän paremmin ja päätin ottaa pikku pätkän ravia ennen tallille paluuta. Annoin Armin venyttää kaulaansa kevyessä ravissa ja tamma kulki eteenpäin tyytyväisenä. Päätin, että jatkossa tekisin ratsastaessa kaikkeni, että keskittyisin täysillä siihen mitä tehdään. Lopulta hidastin vauhdin taas käyntiin eikä tamma edes puuskuttanut millään tavalla, joten ohjasin sen takaisin Auburniin.

Tallin pihalla laskeuduin satulasta ja löysäsin vyötä ja nostin jalustimet. Avasin tarhojen puoleisen oven ja luikahdin Armin kanssa sisään. Näin, että Isabellan musta ratsu seisoi pesupaikalla ja sen vuokraaja pyllisteli sen parhaillaan jaloissa. Talutin Armin omaan karsinaansa ja riisuin siltä varusteet. Tamma alkoi heti juomaan ja jätin sen hetkeksi yksinään kun kuskasin satulan ja suitset varustehuoneeseen. Takaisin tullessa rykäisin hieman jotta saisin Antonin huomion hetkeksi.
“Onko siihen tulossa joku sun jälkeen” kysäisin mieheltä hieman ujosti, sillä en ollut koskaan kunnolla edes jutellut hänen kanssaan. Mies kurkkasi mustan hevosen takaa varovasti ennen kuin vastasi ettei kukaan ole ainakaan hänelle sanonut mitään.
“No mä voisin sit tulla ton Armin kans siihen. Mites teillä meni kisat” kysäisin samalla kun rullailin Armin pinteleitä pois sen jaloista. Olin nähnyt lähtölistoista, että Anton starttasi Vilalla tänään.
“Metrikymppi puhtaasti ja tultiin tokaksi mut metrikakskyt tuli yks puomi alas nii ei päästy ees uusintaan” Anton kertoi samalla kun kyykisteli Vilan jaloissa.
“Ei mun mielestä kyl paha saavutus. Mua ei sais hyppään ees noin isoja esteitä ilman että kävis ikävä vahinko” naureskelin ja laitoin viimeisen pintelin muiden kanssa samaan kasaan.
“Mä osallistun Armilla ja Torulla huomisiin koulukisoihin mut ei kyllä mitää käryä mite menee. Toivottavasti hyvin niinku viime viikonlopunki kisat” jatkoin silisellessäni Vilan pehmeää turpaa. Anton näytti olevan hieman hämmentynyt kun olin alkanut juttelemaan hänen kanssaan.
“Ei ne esteet niin pahoja oo ku harjottelee. Mut tsemppiä kisoihin. Pesari on nyt vapaa” mies sanoi yhtäkkiä, irrotti Vilan pesupaikalta ja lähti taluttamaan sitä karsinaan.

Katsoin parivaljakon perään hieman kummistuneena. Olinko mä niin pelottava? Pujotin riimun Armin päähän ja talutin sen pesupaikan puolelle. Huuhtelin sen rapaiset jalat ja harjasin sen kauttaaltaan. Tulisin vasta illalla pesemään sen kokonaan, joten en siihen urakkaan alkanut nyt. Olisi pakko hoitaa se homma Torulta ensin kun vielä jaksaa. Kuivasin jalat huolellisesti, jonka jälkeen napsautin riimunnarun kiinni, irrotin sen pesupaikalta ja talutin sen takaisin tarhaan. Tarhassa se painoi vielä päänsä syliini ja halasin sitä ja suukotin turpaa ennenkuin pujottauduin takaisin pihan puolelle. Armi lähti kävelemään muiden tammojen seuraan ja itse astelin autolle.

10. Kirjoita tarina kirjeen tai päiväkirjamerkinnän muodossa.

Päivämäärä: 3.5.2020
Sijainti: jossain Hopiavuoren ja Ruotsin välillä

Me voitettiin. Hitto me voitettiin taas. Toinen kerta putkeen. Armi oli ihan mahtava, se toimi taaskin kuin ajatus. Joten ehkä se meidän eka osis oli vaan jotain ihme sähellystä ja nyt me löydettiin taas yhteinen sävel. En mä tiedä. Mutta tuntuu niin hyvältä, kun on napannut kaksi voittoa putkeen. Tosin hemmetin Robert oli silti rankingissa meidän edellä. Niin ärsyttävää, vaikka nyt muilla ei mennyt edes niin hyvin. Ja tiimirankingissa meitä oli kolme tiimiä jaetulla ensimmäisellä sijalla. Ärsyttävää.

Nyt me ollaan matkalla Ruotsiin. Leevi lähti jo Tie tähtiin osikseen mukaan, jotta mä saisin sen Ruotsiin. Joten mä oon vastannu kahdesta hevosesta. Tosin nythän Kiia hoitaa Armin, vaikka kyllähän mä lupasin auttaa Kiiaa jos tämä tarvitsee. Mua ahdistaa jotenkin tää Ruotsin reissu. Enkä mä voi sanoa siitä kenellekään, koska kaikki on jotenki niin innoissaan. Mä haluaisin menestyä ja joka puolelta tuntuu tulevan paineita menestyä. Vaikka todennäkösesti mulla ei oo mitään mahiksia kansainvälisissä kisoissa ulkomailla, kun luokkakootkin on aika isoja. Vaikka luokka kuinka onkin vain vaB. Koko kisojen helpoin koululuokka. Ehkä mun olisi pitänyt lähtee vaan jonkun groomiks.

Mä saan ratsastaa niin hyvillä hevosilla, mutta silti mä jumitan samalla tasolla kaudesta toiseen. Ja menestystäkään tule juuri koskaan, pari voittoa putkeen Armin kanssa onki varmaan ennätys. Ja siinä olikin viime aikojen menestys. Tuntuu niin turhauttavalta treenata sekä maksaa siitä itsensä kipeäksi, kun kisoissa pitää häntäsijoja kerrasta toiseen. Oli hevonen sitten mikä vain. Ja luokka vaB tai heA. Nyt mun pitäis ehkä unohtaa hetkeksi menestyminen ja hakea Ruotsista vain kokemusta. Leevi ei sitä tarvitse, se tarvitsisi vain osaavamman ratsastajan. Ruotsin jälkeen voi taas keskittyä Armin kanssa Tie tähtiin finaaliin ja toivoa, että kolmas voitto tulisi putkeen. Tai edes hyvä sijoitus. Kunhan ei oltaisi taas viimeisiä.

Tää oli taas niin sekavaa ajatusten virtaa. Mutta eikö se juuri päiväkirjan tarkoitus ole? Ja miksi mä kysyn tätä kirjalta?

.

8. Valmentaja tekee jotain yllättävää.

Somehärnäämistä ja se kuuluisa hoitohevonen 18.2.
Torstai iltana kahdeksan aikoihin

Vilkuilin edelleen äimistyneenä puhelimen näytöllä näkyvää viestiä. Sähköposti oli saapunut Auburnin osoitteesta, mutta itse jääkuningatar Amanda Sokka oli sen allekirjoittanut. Olin äkännyt tallin ilmoitustaululla vuokrahevoshaut ja puhuttuani harvinaisen sievästi (tapeltuani verisesti) asiasta vanhempien kanssa, olin saanut luvan hakea oman myytävän ponin ja Maran satunnaisen hoidon rinnalle ihan pysyvää hoidettavaa. Myönnettäköön, että olin alun perin vilkuillut Minan perään, mutta todettuani sen ehkä aavistuksen liian säpäkäksi, päädyin hakemaan Armin hoitajan paikkaa. Ei, odotukseni eivät todellakaan olleet varsinaisesti korkealla. Auburnista löytyi monia minua huomattavasti taitavampia ratsastajia, eikä 15-vuotta ikämittarissa varmasti ollut pelkkä positiivinen asia, kun oli Armista kyse. Silti viestissä luki selvästi ja hyvällä suomenkielellä, että paikka olisi ainakin alustavasti minun. Lumen alle hävinnyt kartanon katon näkeminen ei ollut koskaan aikaisemmin saanut minua näin iloiseksi.

Amanda oli laittanut viestissään tarkan ajan jolloin tamman pitäisi olla valmis liikutusta varten, joten kiitin hiljaa mielessäni ylempiä voimia siitä, etten kerrankin ollut myöhästynyt bussista niin kuin tapoihini yleensä kuului. Armin riimunnaru tuntui polttavalta käsissä, luultavasti silkan jännityksen tai sormiparkojen kylmettymisen vuoksi, kun jäisiä kohtia varoen hiippailin tammatallista ykköstarhalle. Olin opetellut tallin hevosten nimiä ulkoa jo hyvän aikaa, ja niinpä tunnistin hienoisen epäröinnin kautta Effin ja Hanin, jotka rapsuttelivat toisiaan portin vierustalla. Punarautias Armin takamus sen sijaan oleili tarhan kauimmaisessa nurkassa. Hania näytti lievästi sanottuna epäilyttävän, kun pujahdin aitojen välistä tarhan puolelle ja molemmat tammat mulkoilivat minua kauniisti hyvän välimatkan päästä.
"Armii, tuutko? Lähetään sisään", viheltelin kutsuen ei niin paholaismaista punaista. Tamma käänsi ensin hitaasti päätään, kääntyen sitten kokonaan ja lähtien lompsimaan minua kohti. Armi oli hurjan kaunis ja osaava tamma ja suoranaisesti minua ihastutti ja kauhistutti, että tosiaan saisin hoitaa hevosta tulevaisuudessa. Sen lempeät silmät tarkkailivat minua uteliaana ja korvat kääntyivät nopeasti höröön rapisteltuani takin taskusta palan leipää.
"No hei heppaseni", tervehdin hymyillen ja naksautin riimun lukon kiinni.

Kävi ilmi, että kuulemani luonnekuvaus Armista piti täydellisesti paikkaansa. Se seurasi kohteliaan kiinnostuneena käytävillä aina välillä liikkuvia ihmisiä ja hevosia, kuikuillen välillä myös minun suuntaani selkäpuolelle, jossa availin ruudullisen toppiksen remmejä. Harjaus sujui onneksi helposti ja kivuttomasti, ja vaikka jouduinkin yhden jalan pintelöimään kahdesti epäonnistuneen ensimmäisen jälkeen, näytti tamma ihan mukiinmenevältä jo ilman satulaa ja suitsia. Ruskea nahkaisen penkin nostin jakkaran päältä selkään ja kanget löysivät tiensä nopeasti omalle paikalleen päähän. Toivoin vain, että Amandalle kelpaisi, vaikken ollutkaan kuurannut Armia kavioista korvanpäihin tai letittänyt jokaista harjakarvaa siisteille pikkuleteille.

En varsinaisesti ollut mitään hullua hehkuttaja tyyppiä, mutta kun Armi seisoi korvat pystyssä ja täydessä varustuksessa hoitopaikalla, mun oli pakko ottaa siitä snäppiin kuva ja jakaa se kaikille mahdollisille hevoskavereilleni tehtyyn tarinaan. Kuvatekstiksi laitoin Louna & Audrey v. Helmwald 18.2.2021 -> ja paikaksi merkkasin ihan kiusallani Auburnin kartanon. Ei sitä ihan joka päivä sentään saisi härnätä rinnakkaisluokan ylimielisiä ratsastuskoulutyperyksiä, joten miksei nyt edes kerran. Muuttuisivat varmaan myrkynvihreiksi kateudesta mokomat. Riimunnarusta kuului vaimea kalahdus, kun lukitsin sen kuolainrenkaan ympärille kelloa vilkaistessani. Sopivasti oli vielä reilu vartti kävelyaikaa, joten hipsin Armi rinnallani maneesia kohti. Ulkona oli jo suhteellisen pimeää, ja pakkanen huiteli luultavasti vajaan kymmenen asteen paikkeilla. Armi käveli rennosti pitkällä kaulalla eteenpäin, ja siinä lyhyenä hetkenä oli vaikea ajatella tekevänsä koskaan mitään muuta.

Tammi-areena oli onnekseni hiljainen tänään. Tiedä sitten johtuiko muiden ratsastusaikatauluista vai Amandan jäisestä olemuksesta. Ehdin kaikessa rauhassa kävellä kokonaisen maneesin ympäri pariin otteeseen ja tehdä sen lisäksi erilaisia laajoja ympyröitä ja suunnanmuutoksia Armi rinnallani, ennen kuin maneesin ovi kävi. Olin ehtinyt jo henkisesti valmistautua kohtaamaan Amandan, mutta tulijoita olikin kaksi, eikä kumpikaan niistä ollut vaaleaverikkö.
“Hei”, tervehdin reippaasti. Nainen näytti olevan syvällä ajatuksissaan, sillä hän säpsähti lievästi kuullessaan ääneni. Bruneten vierellä seisoi hienon näköinen mustankirjava, joka katseli valppaana Armin suuntaan.
“Moi”, nainen vastasi sitten ja lähti hiljaisena kävelyttämään omaa hevostansa uraa pitkin. Hetken maltoin kävellä hiljaisuudessa, kunnes totesin ajatukseni ääneen.
“Sulla on tosi kaunis hevonen. Onko se täysverinen?” kysyin ja käänsin Armin taas laajalle keskiympyrälle. Maneesissa kantoi ääni ihmeen hyvin etäisyydestä huolimatta.
“Kiitos. Tai siis Reiska kiittää”, nainen hymyili, “On joo englannin täysveritamma. Sullakin on nätti hevonen. Armiko se on?”
“Juu on. Mä alotin just sen hoitamisen. Louna olen nimeltäni, siis”, selitin ylpeänä, vaikka onnistuinkin takeltelemaan lopussa.
“Aa, no onnea hoitohevosesta. Mä oon Gabriella ja muutettiin Reiskan kanssa just takasin Auburniin”, ruskeaverikkö kertoi. Olin jo avaamassa suutani vastatakseni, kun maneesin ovi avautui taas ja puhelintaan kiivaasti selaava Amanda asteli sisään. Kiepautin Armin nopeasti takaisin oven suuntaan, sillä en ollut ihan varma mistä kohtaa nainen meinasi nousta ratsunsa selkään, suoden Gabriellalle anteeksipyytävän hymyn.

Kohdalle ehtiessään Amanda naputteli nopeasti jonkun tärkeän näköisen viestin, sujauttaen sitten kännykän taskuunsa. Kouluratsastajan harjaantunut katse kävi nopeasti läpi Armin jaloista päähän ja nyökkäsi sitten minulle hyväksyvästi. Irrotin riimunnarun tamman kuolainrenkaasta ja seurasin vierestä, kun naisen ilme suli hetken puolikkaaksi lempeään hymyyn tervehtiessään hevostaan. Amanda pitkine säärineen kiipesi helposti Armin selkään ja punarautias soi minulle sympaattisen puhahduksen.
“Armin varusteet voi putsata, kun pääset tamman kanssa takaisin talliin. Se ei mene enää ulos”, Amanda totesi selästä.
“Okei”, vastasin harvinaisen yksiselitteisesti. Nainen ratsuineen lähti liikkeelle ja kiipesin riimunnaruineni katsomoon. Seuraavan tunnin meinasin käyttää hyödykseni seuraten Amandan ratsastusta, ja ehkä mahdollisesti laittaa muutaman härnäämiseksikin tulkittavan videon snäpin tarinaan.

Vappuja 1.5.
Lauantai aamupäivästä

Jostain kohtaa pyörästä kuului hieman turhan kovaa kolinaa ajellessani rivakasti Auburniin päin. Vappuaatto oli loistava hetki viettää aikaa tallilla, varsinkin kun pakolliset sukuloimiset tapahtuisivat vasta illalla ja olin juuri parahiksi ehtinyt livahtaa karkuun äidin mahtavaa ideaa perheen yhteisestä vappumetsäretkestä. Musiikit korvissa soiden ja tallikassi olalla olin painellut kotiovesta ulos laittaen moikat vasta turvallisen välimatkan pyöräiltyäni. Isä oli vastannut silmienpyörittelyemojilla, mutta ei onnekseni ollut jaksanut suuttua ja Alina taas oli kuvannut salaa snäpissä videon äidin sadattelusta. Pikkusiskon videolle olin hekotellut hyvän matkaa rämistellessäni ohi Kahvila Pionista. Olin ottanut ensimmäiseksi suunnan Auburniin ja Armia kohti, sillä se oli lähempänä ja Angelin tallille pitäisi kuitenkin odottaa Helenan lupaamaa mopokyytiä.

Tullessani tallipihaan lukitsin pyöräni yhteen parkkiksen puista(, jonka luvallisuudesta en ollut ihan selvillä) ja marssin yhä musiikin tahdissa jammaillen kohti tammatallia. Bongasin Maran ja Tarantellan tarhasta ja vilkuttelin niille iloisesti pohtien pitäisikö laittaa Lidialle viestiä saisinko ottaa tammat harjattavaksi. Seuraavassa hetkessä totesin vilkutuksen olevan aavistuksen kiusallista, varsinkin huomatessani Antonin hakemassa Vilaa viereisestä tarhasta, josta oli seurannut toimintaani itsekseen hekotellen. Nyökkäsin miehelle tervehdyksen aavistuksen punaisena, vaikka toisaalta olin juuri itse viime viikolla yllättänyt Antonin höpöttämästä Vilalle astellessani täysin ajatuksissani väärästä tammatallin ovesta sisään. Armille huikkasin myös tervehdyksen, vaikkakin hieman vaisummin kuin aikaisemmin.

En ollut aivan varma mitä Amanda tuumasi vappukoristeista tähtitammansa karsinanovessa, mutta pyörittelimpä silti kotoota nappaamani pätkän serpentiiniä Armin loimitelineeseen. Ties vaikka tallinomistajatarkin saisi jotain hymyilyn aihetta vappuunsa, vaikka epäilin asian kyllä olevan päinvastainen. Nakkasin kassini Armin karsinan reunalle, hain harjapakin varustehuoneesta ja marssin leipäpala taskussani kohti tarhaa. Armi antoi tyypilliseen tapaansa nätisti kiinni ja hamusi se leivänkin kiltisti, eikä lainkaan melkein puolta kättä syömällä niin kuin arvon neiti Mara. Me hipsuttelimme tammatalliin, jossa kiinnitin tamman hoitopaikalle ja ensitöikseni kaavin mutaisehkon ulkokuoren alta punarautiaan karvan. Jutustelin Armin kanssa mukavia, (keskustelu oli harvinaisen yksipuolista) sillä kuuloaistini mukaan tallissa ei liikkunut ristinsieluakaan.
“Mitäs tuumaisit maastolenkistä luonnonhelmassa?” kysyin Armilta, joka yritti kääntää päätään minua kohti, vaikka oli molemmilta puolilta kiinni riimunnaruissa. Tamma pärskähti niin, että räkä lensi ja otin sen myöntävänä vastauksena.
“Sovitaan sitten niin.”

Kävin nopeasti hakemassa myös suitset varustehuoneesta ja irrotin ohjat niistä samaa tahtia.
“Suu auki, lentokone tulee”, mutisin hyväntuulisesti ja liu’utin tamman riimun kaulalle. Kuolaimet menivät suuhun helposti ja soljet liukuivat kätevästi omille paikoilleen. Armi seisoi rauhallisena paikallaan sen hetken kun kaivoin omia hanskojani kassistani toivoen, ettei Penna vain löytäisi paikalle nyt valittamaan riimu kaulalla yksin seisovasta tammasta. Oikea pari hanskoja onneksi löytyi suhteellisen nopeasti, eikä minun tarvinnut kaivaa kuin puoli kassillista ylimääräisiä hanskoja, vanhoja eväspusseja ja epämääräisiä kolikoita käytävän lattialle. Kiinnitin riimunnarun kuolainrenkaaseen ja irrotin tamman käytävältä.

Jotenkin minua ei pätkän vertaa yllättänyt se, että sillä siunaaman sekunnilla, kun pääsimme Armin kanssa laidunten välistä metsänreunaan, Suomen kevät päättää yllättää kaikki ja läväyttää niskaan täyden lastillisen rakeita, vaikka kaksi sekuntia sitten oli paistanut aurinko. Arminkin ilme muuttui jotenkin aavistuksen nyreäksi ja korvat painuivat sivuille niin, että tamma näytti vähän punarautiaalta aasilta. Se huvitti sen verran, että oli pakko raekuuroa uhmaten pysähtyä hetkeksi ja ottaa kuva. Sade ei onneksi kestänyt muutamaa minuuttia kauempaa ja jatkoimme hyvässä hengessä ja riimunnaru löysällä kulkuamme. Armi käveli mukavassa tahdissa ja toivotin sillekin oikein hyvää vappua.

Amanda oli valottanut mahdollisuutta siitä, että jossain vaiheessa minulla olisi ehkä mahdollisuus alkaa vuokrata Armia mikäli kukaan muu ei siihen hommaan ryhtyisi. (Olin viettänyt useita tunteja toivoen, ettei uutta vuokraajaa ilmaantuisi.) Kai reilu kaksi kuukautta oli ihan tarpeeksi odotusta? Pitäisi varmaan ihan rehdisti kysyä asiaa Amandalta, mutta nainen osasi olla välillä aavistuksen pelottava, ja olin jo muutamaan kertaan jänistänyt kysymästä ihan jostain perusasiasta, kuten tuliko nyt kanget vai nivelet ja oliko tänään pinteli vai suojapäivä. Tuurilla minä olin ne joka kerta oikein saanut, enkä ainakaan vielä ollut saanut murskapalautetta, joka kumoaisi kaikki haaveeni kouluratsastusurasta. Ehkä pitäisi ottaa sittenkin serpentiinit pois loimitelineestä ja jättää tilalle vaikka munkkeja. Tai ei ehkä munkkeja. Pitäisiköhän Amanda enemmän vaikka hyvästä perunasalaatista? Tiedä sitä. Armi hamuili riimunnarun päätä ja taputin sitä kaulalle. Josko saisin ensi viikoksi kerättyä tarpeeksi rohkeutta kysyä asiaa.

Hui kun jännää 4.7.
Sunnuntai iltana

Okei. Jos rehellisiä ollaan, niin mun jänistämisen taito on pettämätön ja rohkeus on pahasti miinuksen puolella. Ja miksikö? Koska mä en uskaltanut kysyä Amandalta kasvotusten Armin liikutuksesta, vaan laitoin hienosti perinteisen sähköpostin. Muotoilin sen Helenan kanssa ja kuumottelin sen lähettämistä varmaan pari tuntia. Helena vaan nauroi ja totesi, ettei musta olisi ikinä isoille kentille, jos mä en uskaltaisi laittaa hoitohevosen omistajalle sähköpostia. Siitä sisuuntuneena olin painanut lähetä nappia, ja pureskellut kynsiäni seuraavan päivän, kunnes uusi viesti oli kilahtanut postilaatikkoon.

Heippa!

Olen tässä miettinyt, että nyt kun olen hoitanut Armia jo neljä kuukautta, olisiko mahdollista päästä ratsastamaan? Olen mielestäni hoitanut tamman ihan kunniallisesti, ja kuten jo hoitajahakuviestissänikin mainitsin, minulla on tavoitteet korkealla ratsastuksen suhteen. Olisi siis hieno mahdollisuus päästä Armin kanssa kehittymään. Alussa tietenkin vain sinun tai jonkun muun valvonnassa jne.

Ystävällisin terveisin Louna


Hei Louna.

Olen asiaa miettinyt ja kyllä se käy. Niin kuin jo itsekin sanoit, alussa olen mukana katsomassa ja korjaamassa. Myöhemmin voidaan katsoa itsenäistä liikuttamista. Huomenna minulla olisi aikaa kello kahdeksan jälkeen. Pääsetkö silloin?

Terveisin Amanda Sokka

Tuntui jotenkin aika kamalalta kirjoittaa vastauksena, että ei en pääsisi, koska seuraavana aamuna lähtisin junalla kohti Rovaniemeä ja isovanhempia, jossa viettäisin kaksi viikkoa. Mamma oli luvannut viedä raveihin, joissa vietimmekin illan, mutta isoisän tuntien sain hävetä silmäni päästä. Papparainen taputti ja hurrasi niin kovaa koko ajan, että hyvä kun kuuli omaa ääntään. Seuraavassa hetkessä piti mennä täkäläisille ravimiehille kertomaan, että mä vedin vetoa ton puolesta ja se voitti, niin ja muuten, tässä on mun pojantytär, joka on hei poniratsastaja. Kovaan ääneen tietenkin. Muuten kaksi viikkoa oli kuluneet suhteellisen nopeasti ja olin saanut Helenalta sekä Lidialta säännöllisesti päivityksiä Angelista, Marasta ja Tarantellasta. Niinpä mä tiesin suurin piirtein, että Tarantella oli pian lähdössä jo uuteen kotiin, Maran treeniin palauttelu sujui hitaanlaisesti ja Angel vietti mukavaa elämää laitumella.

Tallille kävellessäni sormia pisteli jännityksestä ja uudesta urheilukellostani katsoessa syke hakkasi tuhatta ja sataa. Ratsastus ei ollut pitkään aikaan jännittänyt näin paljon, ja oli onni, ettei levottomuuteni juuri vaikuttanut tasaisen rauhalliseen Armiin. Amanda oli käskenyt olemaan maneesissa seitsemän aikoihin, joten hoidin tamman ripeästi ja lähdin maastakäsin taluttaen maneesia ympäri. Nainen ilmestyi ovista tasan kolmea vaille seitsemän ja komensi minut varsin pikaisesti Armin selkään. Jakkara tuntui huojuvalta jalkojen alla, kun säädin jalkkareita lyhyemmäksi luultavasti Amandan pitkien säärien jälkeen. Armi oli jonkun sentin pienempi, kuin Mara, joten satulaannousu kävi helposti ja kivuttomasti. Kämmenet hikosivat hanskoissa ja oliko täällä tosiaan ollut koko ajan näin kuuma? Olinkohan tulossa kipeäksi, kun olin näin sekaisin? Armi lähti kevyesti nytkähtäen liikkeelle ja ohjasin sen uralle.

“Ota vaan aktiivista käyntiä muutama kierros. Taivuttele ja ratsasta kunnolla”, Amanda ohjeisti ja keräilin ohjia tiukemmalle. Naisen polttava katse tuntui koko ajan iholle, kun yritin hitaasti, mutta varmasti ratsastaa tamma enemmän avuille. Punarautiaat korvat olivat sievästi kuulolla ja luultavasti Armin keinuttavan käynnin ansiosta rentouduin pikkuhiljaa, enkä enää istunut jääpuikkona.
“Voit ottaa sen sopivasta kohtaa raviin ja aloittaa niin, että otat pitkiltä ja lyhyiltä sivuilta keskellä käyntiin viisi askelta, josta uudestaan raviin. Pari kierrosta sitä, jonka jälkeen lisää pysähdykset suoraan ravista. Muista pitää se koko ajan aktiivisena ja katsoa, että Armi lähtee aina käynnistä ja pysähdyksestä suoraan hyvään raviin. Väliin saa ottaa ympyröitä tai voltteja jos siltä tuntuu”, vaaleaverikön ääni kantautui korviini ja tein työtä käskettyä.

Jos totta puhutaan, niin ravi oli se osio, joka minua oli eniten jännittänyt, sillä olin nähnyt Armin liikkuvan, ja se jos mikä näytti hienolta, joka taas johti siihen, että mitä luultavimmin ravi oli ilmavaa myös selästä. Aavistukseni pitivät paikkansa, ja soin ihan suosiolla itselleni luvan keventää, kun Amanda ei ollut siitä mitään maininnut. Armi oli hyvin erilainen ratsastaa Maraan tai Angeliin verrattuna. Tamma liikkui kiltisti omalla moottorilla, ja minun piti lähinnä keskittyä pitämään rytmi kunnossa ja tekemään siirtyminen oikeaan kohtaan.
“Lyhennä ohjaa ja pidä pohje paremmin kiinni.” Armin häntä sivalsi kerran ilmaa, kun kirensin ilmeisesti hieman hätäisesti ohjaa. Jalassa olevat nahkasaappaat tuntuivat pienoissaunalta, kun yritin vakauttaa alaraajat. Amandan mainitsemat korjaukset olivat aina olleet pienoinen ongelma, josta toivoin syvästi pääseväni vielä jonain päivänä eroon.
“Sitten voit ottaa mukaan pysähtymiset mukaan ja istua samalla alas.” Hui kauhistus. Amandan ääni ei ollut koventunut tai kuulostanut maailmanloppua lupailevalta, joten kaipa meillä - tai siis minulla meni vielä suhteellisen hyvin.

Laukkaa olisin mielelläni jatkanut vaikka ikuisuuden. Se oli mukavan keinuttava, vaikka vaatikin vähän lihaksia istua koko ajan satulassa. Oikeaa laukkaa nostaessa Armi tarjosi jatkuvasti vasenta, jonka pistin oman vinouteni piikkiin, josta tosin sain tietää vasta nyt. Amanda käski myös kokeilla yksittäisiä vaihtoja ja laukan lyhentämistä, jotka onnistuivat jotenkin. Olimme kumpaakin tehneet Angelin kanssa, mutta poni oli niin erilainen ja sen kanssa sai vaatia asioita ihan erilailla, että tunnuin koko ajan ratsastavan vähän liian kovaa. Kokoamisessa lyhensin liikaa ja Armi tuntui hinkkaavan paikallaan, josta Amanda muistutti muutamaankin otteeseen. Ymmärryskatkoksista huolimatta loppuraveissa naamaani kiristi piiloteltu hymy. En halunnut näyttää ihan taukilta, virnistellessäni hullun lailla, mutta kun Amanda alas tullessani ilmoitti lähtevänsä muille asioille, annoin Armille vuolaasti taputuksia ja kehuja, vaikka tamman normitasoon verrattuna meidän menomme oli vaikuttanut lähinnä sunnuntaijumpalta.