Armin päiväkirja

Uusia tuttavuuksia 23.10.
Lauantaina iltapäivällä

Mä olin suunnitellut lähteväni maastoon nyt jo muutamana päivänä, mutta Suomen säätila oli pakottanut mut pyörtämään päätökseni yhtä monta kertaa. Sade oli piiskannut melkein koko syysloman ajan ja kentällä menosta saattoi vain haaveilla. Totta puhuen mä olisin tietenkin voinut lähteä asianmukaisilla varusteilla varustettuna, mutta minua ei huvittanut vuorautua sellaisiin määriin sadevaatetta ja kastella itseäni ja ratsuani luultavasti silti. Mutta! Tänään oli se päivä, kun pilvipeitteen raosta tuli sellaista ihmeellistä asiaa kuin auringonvaloa, ja mä päätin, että nyt mentäisiin, eikä vaan meinattu.

Loungen pöydän ääressä istuivat Jusu, jolle soin hyväntuulisen tervehdyksen, sekä sopivasti Lidia, jolta kävin monkumassa hänen kaappinsa avaimen. Olin unohtanut omani toissapäivänä kotiin ja lainannut yön yli ratsastuskamojen säilytykseen serkun kaappitilaa, kun en niitä jaksanut kotiinkaan raahata. Nainen sadatteli jotain huonosta muististani (hymyilin viattomasti vastaukseksi), mutta antoi kuin antoikin avaimensa ja nappasin omat tavarani serkkusen kaapista. Avaimen liu’utin pöytää pitkin naisen puolelle ja mennessäni kähvelsin vielä juuri tälläisiä tilanteita varten säilyttämäni tsemppikeksin omasta kaapistani. Ovella mä meinasin törmätä Rasmukseen, joka veti ovea juuri samaan aikaan, kun mä työnsin, eikä ollut kaukana, että mä oisin lentänyt nolosti rähmälleni tallin lattialle. Heläytin kuitenkin tervehdyksen toivuttuani säikähdyksestäni (Rasmus-parka näytti itsekin vähän säikähtäneeltä) ja ovi sulkeutui miehen mentyä.

Keräilin Armin kamat tamman karsinan edustalle ja jätin omatkin tavarat (kypärän, saappaat ja hanskat) oven edustalle mahdollisimman lähelle sitä, ettei kukaan vaan kuolisi mihinkään koiven katkaisuun astuttuaan vahingossa kypärän sisään. Armi seisoskeli Effin kanssa portin vieressä ja tamma lähti reippaana sisälle. Sen hetken ajan mitä ulkona vietin totesin, että siellä oli kylmä ja tarvitsisin toiset hanskat. Niinpä Armi sai hetken verran odottaa boxissaan, kun hipsin niitä hakemaan. Lounge oli tyhjentynyt lyhyen poissaoloni aikana, mutta ollessani syvällä kaappini uumenissa ovi kävi. Löysin hanskani ja huikkasin tervehdyksen Matildalle, joka oli istunut selaamaan puhelintaan pöydän ääreen. Olin jo astelemassa ovesta ulos, kun käännyin takaisin ja kysyin haluaisiko nainen lähteä maastoon. Ei mitään tietoa mistä sanat oikein pulpahtivat, mutta kyllähän se seura kelpaisi. Laukkakisa ainakin oli kivempi toteuttaa kaksin, kuin yksin.

Matilda nosti katseensa ja aluksi vaikutti siltä, ettei nainen edes ollut kuullut mitä olin sanonut. Kyllä se mut varmasti tiesi, eli siitä ei varmaan ollut kiinni. Olin joskus aikaisemmin esitellyt itseni, kun olimme sattuneet samaan aikaan loungeen. Ja Zelia asui ihan melkein Maran viereisessä karsinassa. Ja olin ollut Auburnissakin jo melkein vuoden osa vakiokalustoa (Älytessäni tämän järkytyin vähän.) Silti Matildan kasvot käväisivät ihan aavistuksen yllättyneessä ilmeessä, ennen kuin nainen avasi suunsa.
“Joo, enköhän mä voi.”
“Kiva juttu. Mun pitää hoitaa Armi, mutta jos nähdään vaikka parinkymmenen minuutin päästä tossa tallien välissä”, mä vastasin, ja jopa vähän hämmennyin, että se oli oikeasti suostunut. Matilda nyökkäsi ja nousi ylös, samaan aikaan, kun mä harpoin hirveällä vimmalla tammatallia kohti.

Armi oli juuri niin ihanalla päällä, kuin aina ennenkin ja hoidin sen poikkeuksellisesti vapaana karsinassa kaikkien hoitopaikkojen ollessa varattuna. Mulla tuli melkein kiire unohtuessani rapsuttelemaan tammaa ja tämän älytessäni pistin niin hösseliksi, että jopa Armi vähän hämmentyi. Olimme kuitenkin ajoissa pihalla ja kävelytin punarautiaan kentän vierustalle asti, että pääsin jakkaran kautta kyytiin. Matilda tuli samaan aikaan pihalle ja nousi hänkin tammansa kyytiin. Naisen ehdotuksesta lähdimme käynnissä laidunten välistä, tarkoituksena jatkaa sen jälkeen metsälaitumen reunaa ja mäkireitin ulkokehää. Aurinko oli tullut pilvestänsä, mutta sää oli kylmä kuin Alaskassa (okei ei ihan, mutta kylmä sanan nimenomaisessa merkityksessä.)

“Mitä sä teet työkses?” mä kysyin ja toivoin, että se oli tarpeeksi neutraali puheenavaus.
“Myyntiasissistentin hommia Murronmaalla”, nainen vastasi väistäen polulla olevaa lätäkköä. En tosin tiedä oliko päätöksen tehnyt ehkä sittenkin Zelia.
“Okei, hmm, mitä tekee myyntiassistentti? En oo koskaan kuullut sellasesta”, mä möläytin suustani ja kaduin hieman. Pitäisiköhän se nyt minua vaan hölmönä lapsena?
“No tuota, hoidan viestintää ja vähän kaikenlaista muuta myymiseen liittyvää. Työnkuva on aika laaja.”
“Ahaa. Mä käyn Murronmaalla ykköstä. Ja kahvila Pionissa olin kesätöissä”, kerroin, “Ja joskus viikonloppusinkin oon siellä. Kannattaa käydä joskus”, lisäsin vielä. Epäilin, että nainen oli tosiaankin joskus käynyt kahvilassa, se kun tuntui olevan jokaisen Kallassa kulkevan vakkari kahvinhakupaikka, mutta pitihän sitä silti suositella.
“Kuulostaa hyvältä. Haluatko ottaa ravia? Zelialla on vähän virtaa, niin ajattelin, että voitaisiin käydä siellä ratsastuspuiston viereisellä suoralla”, Matilda kysyi kääntyen satulassa. En uskaltanut ratsastaa ihan ratsukon vieressä kapealla tiellä, sillä Zelia ja Armi eivät olleet tarhakavereita, enkä tiennyt ruunikon suhtautumisesta muihin hevosiin. Armia ei pahemmin muut kiinnostaneet, mutta Amandaa kyllä jos puoliveriselle sattuisikin jotain.
“Joo, totta kai. Armikin varmasti tykkää, kun pääsee venyttelemään koipiaan”, vastasin ja hymyilin. Siirsin Armin lennokkaaseen raviin ja tamman korvat lukkiutuivat höröön. Zelia ampaisi myös liikkeelle ottaen samalla epäileviä sivuaskelia jonkun metsän puolella olleen, selkeästi ruunikkoja syövän asian takia.

Ravipätkä sujui onneksi ilman sen suurempia kommervenkkejä. Hidastimme käyntiin mäkireittiä ennen olevan metsikön kohdalla ja jatkoimme kävelyä oikealle.
“Ootko käynyt täällä hyppäämässä?” Matilda kysyi kohteliaan kiinnostuneesti, kun polku leveni ja pääsin paremmin Zelian rinnalle.
“En. Kouluratsastus on enemmän mun juttu. Me kilpaillaan mun oman kanssa helppoa a:ta, mutta hyppään kyllä aina välillä. En tosin tiiä uskaltaisinko maastareita”, totesin sormia yhteen hieroen. Edes paksummat hanskat eivät ihan pitäneet kylmää loitolla.
“Sulla on omakin?” Matilda kysyi kulmiaan hieman kohottaen. En tiedä oliko liike tarkoitettu, nainen kun tuntui olevan jotenkin kovin hallittu koko ajan.
“Joo, tummanrautias nyffi. I’m No Angel eli Angel. Se on vähän just sellanen, kun nimi antaakin ymmärtää, mutta hurjan kiltti. Ei tekis pahaa kärpäsellekkään. Te taidatte hypätä enemmänkin?” tuumin ja kiristin hieman ohjia, kun Zelia tuli lähemmäs väistääkseen isoa tukkiestettä.
“Ei maastareita, mutta muuten joo. Zelia on estepainoitteinen. Nyt sillä on vähän selkäongelmia, niin pidetään lomaa hyppyhommista. Marraskuun alussa päästään toivottavasti taas siihenkin kiinni”,  Matilda kertoi ja nyökyttelin. Selkäongelmat eivät ikinä olleet mukavia, sillä ne vaikuttivat yleensä kaikkeen tekemiseen ja saattoivat tietää kallista satulanvaihtoa.

Ratsastuspuiston väriloisto oli haalistunut syksyn aikana ja nyt se vaikutti hieman harmaalta. Keskustelu ei tuntunut enää ihan niin yksipuoliselta, kuin alkumatkasta, jolloin kyselin lähinnä itsekseni kysymyksiä. Jutustelu jatkui hevosista, se oli molemmille helppo aihe. Laukkasuoran lähestyessä kummatkin tammat selvästi tiesivät mikä odotti. Zelia tuntui säpsyvän sekä steppaavan hieman enemmän ja Armi harppoi luultavasti melkein lisäyksestä menevää käyntiä. Tamma ei missään kohti tuntunut kuitenkaan ryöstävän ja tuli myös helposti takaisin.
“Mä voin mennä vähän edeltä, niin Zelia ei ehkä ota ihan niin paljon kuumaa Armista”, Matilda totesi, pidättäessään kaunista tammaansa. Se pärski ja oli selvästi täysin valmis lähtemään kuin tykin suusta.
“Joo me tullaan perässä”, vastasin virnistäen. Laukan vapauttava vauhti oli asia, joka tuskin koskaan aukeaisi muille kuin ratsastajille. Matildakin hymyili, ja sitten se antoi Zelian mennä.

Me tultiin laukkapätkä kahdesti, niin, että toisella kerralla tulimme ratsastuspuiston kautta takaisin alkupäähän ja tammat saivat laukata letkeämpää ja hitaampaa laukkaa melkein koko matkan. Molemmilla kerroilla teki mieli nauraa ääneen. Se huuma mikä tuli kun posotti niin kovaa kuin kavioista lähti hevosen selässä oli jotain ihan mieletöntä. Armin kanssa en tietenkään uskaltanut mennä ihan niin kovaa kuin tamma olisi päässyt, mutta Maran kanssa toissapäiväinen maasto oli vastannut suurin piirtein tämän päiväistä. Loppumatkalle otimme yhden lyhyen ravipätkän, jonka jälkeen kävelimme talleille. Tammat pärskivät ja kävelivät kaulat pitkinä, eikä edes alkumatkasta säpsynyt Zelia saanut enää päähänsä mitään. Tammatallin edessä mä kiitin Matildaa maastosta ja nainen kiitti takaisin. Oli hauskaa kerrankin käydä jonkun kanssa, kun yleisesti ottaen diipadaapailin Auburnissa lähinnä yksinäni tai Lidian seuraneitinä. Armistakin oli selkeästi mukavaa käydä maastoilemassa, sen verran tyytyväisen oloinen se oli juodessaan melassivesiään. Mä halasin rautiasta kaulasta ja se yritti sotkea mun takin kuolaan.

Mallimatkailua 11.2.
Perjantaina aamupäivästä

Armin korvat liikkuivat rennon valppaina tamman rauhallisen käynnin tahtiin. Auburnin tutut maastopolut vilisivät silmissä ja talvipäivä puraisi poskista tuulen muodossa. Se puhalsi kovaa saaden polun viereiset puut huojumaan ja viuhumaan epämääräisessä järjestyksessä aiheuttaen epäilemättä hieman hermoheikommalle nelijalkaiselle säpsymisen aihetta. Armia ei kuitenkaan onnekseni pahemmin haitannut, vaikka viima meinasikin repiä hiuksetkin päästä ja se tallusti tyytyväisenä eteenpäin Helenan jalanjäljissä. Lukion koeviikko oli kätevä tapa viettää tallilla ylimääräistä aikaa, vaikka äidin mukaan käytäntö oli lähinnä hölmö jos ajateltiin arvosanaparkojani. Tosiasiassa koulussa pyyhki ihan hyvin ja ainoat aineet, jotka aiheuttivat pään raapimista olivat matemaattiset aineet. Ne pirullisen vaikeat numeroiden pyörittelyt eivät menneet kalloon vaikka mitä teki ja kirjan avaaminen aiheutti lähinnä päänsärkyä. Siksi aivokoppaa raikastava maastokävely oli ollut paikallaan ja hankilaukan mahdollisuus vain paransi mieltä.

Isbe oli joskus joulukuussa todennut Auburnin viereisten peltojen käyttömahdollisuudesta ja kuin ihmeen kaupalla mä en ollut saanut aikaseksi raahata itseäni hankitreenaamista harrastamaan. Oltiin me Lidian kanssa kerran tai pari käyty ravailemassa pohjoislaitumella, muttei milloinkaan innostuttu ihan kisaamaan asti. Siksi Armi oltiin nyt varustettu satulalla ja minut ihan kunnon hanskoilla ja vaatetuksella. Kirsikkana kakun päällä olin suostutellut (kiristänyt) armaan ystäväni Helenan kuvaajaksi, joten retki ei tästä voinut parantua.
“Mennäänkö me tonne vasemmalle vai oikeelle?” kyseinen pipopää kysyi. Se oli vuorannut itsensä varpaista päälakeen asti toppavaatteilla ja haudannut vielä naamansakin kaulaliinan taa, niin, että puhe tuntui kuuluvan säkistä.
“Vasen. Ja sit suoraan tosta ton puskan läpi. Siinä pitäis mennä joku polku tohon tielle.”
“Mä en nää mitään tietä”, Helenan ääni kuului ja tuhahdin.
“Ei kai, ku sä oot siellä pari metriä alempana.”
“Pari metriä? Vaikka mä oonki sua sentin tai pari lyhyempi, en oo ihan noin lyhyt”, se sadatteli ja johdatti joukkoja hieman umpeen kasvaneen ja lumisen polun pahasen läpi.

Pellolla oli selkeästi käynyt muitakin tallilaisia mitä jäljistä voi päätellä. Armi pysähtyi alueen reunalle ja tähysi toiselle puolelle jotain mikä ei ihmiskorvaan erottunut.
“Mä ravailen eka hetken”, totesin ja Helena nyökkäsi. Tumma letti erottui kaulaliinan ja pipon välistä ja tyttö tamppasi itselleen aluetta, jolle laski mukaan raahaamansa repun.
“Mitä taikajuomia sä oot raahannu mukana, kun tommonen kolina kuuluu?” kysyin huvittuneena, kun repun sisälmys kilahti Helenan laskiessa kantamuksiaan.
“Otin kaakaota. Ja kameran suojalaukku hajosi, niin se on saattanut irrota mun pehmusteviritelmästä”, tyttö totesi perin viattomasti.
“Ahaa, säästä sitten sitä kaakaota mullekin. Mun sormet on nyt jo ihan jäässä tän tuulen takia.”
“Hmm, katsotaan”, tummat silmät vilahtivat ilkikurisesti ja jos en olisi sillä hetkellä ollut Armin selässä, olisin heittänyt ystävääni lumipallolla. Tamma siirtyi kevyesti raviin, vaikka hankea olikin ihan reilusti. Punertava karva hehkui lunta vasten ja pilvien välistä aina välillä siivilöityvä aurinko teki katsomisen hankalaksi.

Helena oli saanut kameransa ja kaakaonsa toimintavalmiiksi siihen mennessä, kun olin saanut Armin lämmiteltyä. Tyttö oli istunut reppunsa päälle hyvälle turvaetäisyydelle meistä ja pyöritteli nyt sieltä silmiään.
"Kouluhinkkaamisen voi jättää myöhempäänkin. Sun piti tehä jotain hauskaa, mistä sais hyviä kuvia", se valitti ja ryysti juotavaansa kovaan ääneen.
"Kuuluu katsos ratsun luonteeseen", totesin vastaukseksi ja tähyilin hyvää kohtaa nostaa laukkaa. Puhdas hanki oli jälkien takia hieman vähissä, mutta ainakin se pöllysi oikein nätisti, kun päästiin punarautiaalle ohjaa ja tamma hyppäsi ilmavaan laukkaansa.

Takaisin tulomatkalla Molemmat meistä olivat hiessä. Armi ei tosin läheskään yhtä pahassa kuin minä, joka olin joutunut avaamaan takkia ja ottamaan hanskoja pois välttääkseni lämpöhalvauksen. Helenan kamera ei ollut kestänyt kylmää erityisen hyvin ja kuvaussessio oli jäänyt suunniteltua lyhyemmäksi, vaikka laatu taisikin korvata määrän. Armi oli ainakin poseerannut ihan molempien edestä (selkeästi saanut vaikutteita omistajattareltaan) ja näyttänyt syötävän suloiselta, kun tummatukkainen näytti viimeisillä akkuhippusillaan otoksiaan. Nyt tamman rennon letkeä askel kantoi polkua pitkin tallia kohti, jälleen Helenan perässä. Tarhat näkyivät puiden välistä ja tallin ja maneesien hahmo erottui kauempana.

Nelostarhan polun vastaiselta puolelta kuului sympaattinen hörähdys. Lumen ja lehdettömien puiden takia tarhaileva viisikko näkyi harvan kasvuston läpi hyvin. Kaksi kirjavaa tammaa seisoi rinnakkain molemmat korvat hörössä ja loimet hieman repsottaen. Kauaa kumpikaan ei jaksanut tuijottaa ja ruunikonkirjavat lähtivät kisaillen ja toisiaan härkkien ravaamaan aidan vierustaa. Musta Piki erottui kauempana ja Sienna, jonka selkään olin päässyt pikkujouluissa söi tyytyväisenä päiväheiniään Nesvan kanssa. Armi olisi mielellään oikaissut metsikön läpi suoraan tallille, mutta valitettavasti jouduin toimimaan vastuullisena liikuttajana ja ohjaamaan tamman ihan Kastanjatien vartta pihaan asti.