Armin päiväkirja

Kyllä sitä alkoi tuntea jo kuuluvansa Auburniin! Olin lupautunut tekemään muutamia tallivuoroja silloin tällöin ja viime viikon perjantaina ja lauantaina olin saanut jo yksin hoitaa pari vuoroa. Kaikki oli sujunut oikein hyvin ja hommia oli kiva tehdä, välillä jotain vähän fyysisempääkin hommaa kuin vain satuloiden sovitteluita. Tänään aamulla Amanda oli laittanut minulle viestiä ja kysynyt olisinko halunnut liikuttaa tallin uusimman tammavahvistuksen Armin. Pyyntö oli tullut ihan puskista, mutta tottakai suostuin, olisi mielenkiintoista päästä pitkästä aikaa kokeneemman hevosen kyytiin, vaikkei Armin kanssa kunnolla hommia voikkaan tehdä, kun alkaa vauvamaha jo vähän painaa.

Ratsastin Hanin nopeasti läpi hevosten sisälleoton jälkeen, jonka jälkeen kirjava sai jäädä karsinaansa ja itse suuntasin Armin luokse. Kaunis rautias tamma katseli minua lempein silmin karsinastaan ja tuli heti ovelle moikkaamaan. Oli hassua kun hevosnen otti heti uteliaasti kontaktia, kun olin jo sen verran kauan touhuillut lähinnä Hanin kanssa, joka edelleen aristi ihmiskontaktia. Avatessani Armin karsinan oven, tamma heti alkoi hamuilla takkini hihoja ja taskujeni vetoketjuja herkkujen toivossa. 

"Kuules pikkupossu, ei mulla oo sulle mitään", naurahdin ja nappasin karsinan eteen kantamastani harjapakista pölyharjan. Siirryin karsinaan harjaamaan Armin ja se ei kyllä kova homma ollut, tamma oli oikein siisti, mitä nyt hieman pölyinen. Tamma oli jo melko pyöreä ja rautiaan kylkiä silitellessäni olin tuntevinani varsan liikettä. Saattoi olla että vain kuvittelin, mutta hymyilin itsekseni ja taputin Armin kaulaa.  Vaikka Hanissa oli ihanasti haastetta ja sen luottamuksen voittaminen vei aikaa, oli ihana päästä vaihteeksi viettämään aikaa sellaisen hevosen kanssa, joka oikeasti nauttii rapsutuksista ja ihmisen seurasta. 

Varustin Armin rauhallisesti ja satulavyön kiinnitin varovaisesti reikä kerrallaan. Tammalla oli muhkea ja koristeellinen ruskea koulusatula, johon oli kiinnitetty kaunis vaaleansininen huopa. Tamman jalkoihin olin virittänyt samalaiset suojat kuin Hanilla, mutta nämä olivat väriltään satulahuopaan hyvin sopivat siniset. Lopuksi vielä suitsin Armin, jonka jälkeen vedin kypärän päähäni. 

"Ai sä oot saanut kunnian ratsastaa Armilla?" kuulin jonkun sanovan hyväntuulisesti vähän matkan päästä. Käännyin ja huomasin Annan taluttavan Epiä sen karsinaan. 

"Joo Amanda kysyi aamulla. Kiva päästä vaihteeksi vähän erilaisen hepan selkään", sanoin hymähtäen ja silitin Armin turpaa. 

"Pidä hauskaa, se on kuulemma tosi kiva", Anna huikkasi ja nyökkäsin tälle hymyillen. Lähdin taluttamaan Armia ulos kentälle, jossa vielä juuri ja juuri pärjäsi ilman lisävalaistusta. Illat olivat alkaneet vauhdilla hämäremään ja kokoajan aurinko alkoi laskea aikaisemmin. 

Taluteltuani Armia kentällä hyvän tovin, pysäytin tamman jakkaran vierelle ja heti alkuun jouduin lyhentämään jalustinhihnoja ilmeisesti Amandan jäljiltä melko reippaasti. Jakkaralta pääsin näppärästi Hania huomattavasti suuremman ratsun selkään. Armi oli suorastaan valtavan ja massiivisen leveän tuntuinen Hanin jälkeen, vaikka oikeasti tammalla on korkeuttakin vain hieman reilu 160cm. Armi on minulle suorastaan aika ihanteellisen kokoinen, vaikka minun pituiseni kääpiö menee näppärästi pienempienkin ratsujen kyytiin. Kokosin ohjat käsiini ja kevyesti puristin pohkeeni Armin kylkiin. Tamma lähti reippaasti eteenpäin ja aloin heti hieman jumppailla tammaa suurilla ympyröillä, sekä avo- ja sulkutaivutuksilla. Vauvamahastaan huolimatta Armi liikkui todella letkeästi ja helpon tuntuisesti allani ja itse pääsin keskittymään vain ryhdikkääseen istuntaan ja kevyisiin apuihin. 

Ravityöskentelyä otin kevyesti ja vain keventelin Armin kanssa suurta kahdeksikkoa. Hetken ravailun jälkeen otin muutamat väistöt ja fiilistelin osaavalla koulutammalla ratsastusta. Armin valtaisassa ravissa istuminen tuntui kyllä vatsalihaksissa, enkä jaksanut pitää istuntaani kasassa kovinkaan pitkään. Sitten siirryin taas keventämään, jotten turhaan rasittaisi Armin selkää. Laukkaa en viitsinyt kokeilla, kun tamman maha oli kuitenkin jo sen verran kookas, joten annoin Armin vähitellen venyttää kaulaansa ja rauhaksiin loppuverryttelin sen. Otin vielä käynnissä muutamat pysähdykset, jonka jälkeen vain tiputin ohjat löysiksi, pysäytin Armin, taputin tamman kaulaa ja hyppäsin ratsailta. Huiskin jalustimista irtohiekat pois ja nostin ne siististi ylös ja löysäsin Armin satulavyötä. Katsahdin rautiasta, joka silmäili minua uteliaasti. Kyllä tämmöistä kelpaisi useamminkin hoidella, mutta tuskin Amanda minulle kahta vuokrahevostakaan antaisi ja Hanista en voi luopua, se poni on vienyt sydämmeni. 

Loppukäyntien jälkeen iltaruokinnan aika alkoi jo lähestyä, joten talutin Armin talliin ja karsinassa nappasin siltä varusteet pois. Amanda hääräsi ruokien parissa, mutta liiteli Armin karsinan edustalle nähtyään meidät. 

"No, mitäs tykkäsit?" nainen kysyi hymyillen tietäväisen näköisenä. Kyllä blondi varmasti tiesi, ettei Armista voinut olla tykkäämättä. 

"Kyllä se ihana on", naurahdin ja katselin lempeästi rautiasta tammaa, joka hipelöi turvallaan olkapäätäni herkkujen toivossa. 

"Arvasin että tykkäät. Ei oo sullekkaan mitenkään liian iso", nainen sanoi hieman ehkä pisteliääseen sävyyn. En jaksanut välittää, kyllähän minä valtavillakin hevosilla pystyn ratsastmaan, mutta kyllä se helpompaa on hieman matalammalla ratsulla. 

"Oot sä kyllä suloinen", lepertelin Armille ja Amanda naurahti itsekseen ja lähti kävelemään hevosten ruokien luokse. Kärsimättömät kilpahevoset odottivat jo iltaruokiaan, eikä niitä parane odotuttaa, eteenkään Fellua, joka kuulosti siltä että voisi tulla karsinan ovesta läpi. Amanda ärähti mustalle kilpurilleen ja kyllähän ori vaikeni, ainakin hetkeksi. 

Hoidettuani Armin pois, kävin tiputtamassa sen ruokakuppiin pari porkkanan palaa. Kävin vielä moikkaamassa Haniakin, joka jopa tuli hieman karsinan ovelle kurkkimaan minua. 

"Pari päivää ja päästään taas hyppimään", mutisin ponille. Olin ilmoittanut meidät Isben pitämälle estetunnille, joka järjestettäisiin derbykentällä. Mitäköhän siitäkin tulisi? Eiköhän me selvitä. Lähtiessäni tallilta mielessäni pyöri vielä Armikin, joka oli kyllä lumonnut minut. No, siihen ei paljoa vaadita, ainahan minä kaikkiin hevosiin rakastun ensisilmäyksellä. 

~ Minka Aavikko

"Oletko varma, ettei se räjähdä?", Amanda kysyi tuskastuneena pidellessään kiinni rautiaan tamman riimunnarusta. Perijätär ei voinut levottomille jaloilleen mitään, vaan siirteli painoa jalalta toiselle ja haroi vaaleita kutrejaan pois ohimolta. "Se ei vaikuta kipeältä, mutta olisiko syytä pyytää eläinlääkäri paikalle?", blondi jatkoi hermostunutta liikehdintäänsä ja yritti samalla Armin kaunista päätä silittäen uskotella itselleen, että kantavana oleva tamma oli tässä tilanteessa se, joka tarvitsi rauhoittelua.

"Et voi olla tosissasi?", Isabella naurahti epäuskoisesti ja taputti Armia kaulalle. "Amanda Sokka, Auburnin jääkuningatar, sulaa ja vapisee kun tamma on kantavana?", brunette päästi tirskahduksen, mikä sai Amandan nyrpistämään nenäänsä ja silittämään tamman päätä entistä kiivaammin. "Se on täysin kunnossa, kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Mitä sanoisit eläinlääkärille? Apua, hevoseni maha on iso ja pinkeä. Ainiin, se on kantavana?", Isabella lisäsi huvittuneena ja astui askeleen taaksepäin katsellakseen kaunista rautiasta.

"Heko heko", Amanda sai juuri ja juuri mutistua mutristettuaan nyrpeänä huuliaan. Totta se oli: blondilla ei ollut eläessään ollut omaa, kantavaa tammaa, ja juuri tällä hetkellä se tuntui maailman stressaavimmalta asialta. Mitä jos jokin menisi pieleen? Perijätär ei kestäisi sitä tuskaa ja syyllisyyden määrää, jos tämä ei huomaisi hälytysmerkkejä ajoissa. Ja juuri nyt, vastoin kaikkia järjen ja luonnonlakien sanelemia ääniä, Amanda oli täysin vakuuttunut, että jokin oli pielessä. "Yritätkö muka uskotella, ettei tuo valtava, kiinteä pallo, joka uskoakseni vielä vuosi sitten oli lihaksikas kouluhevosen vatsa, koidu Armin kohtaloksi?", blondi jupisi. Aikaisemmat varsat olivat syntyneet Isabellan tammoista, joten Amanda ei ollut tuntenut tarvetta valvoa tai tarkastella niiden mahoja. Varsat olivat aina vain putkahtaneet maailmaan, mutta pikkuhiljaa isosiskon mustat silmänaluset sekä univelat juuri niinä kriittisinä päivinä alkoivat käydä järkeen. "Voin pahoin", blondi vikisi ja hyökkäsi halaamaan hölmistynyttä rautiasta, joka oli seissyt täysin hievahtamatta kartanon syksyisellä pihalla, aivan tallin edessä, jo hyvän tovin.

Isabella huokaisi ja pudisti päätään. "Teet tästä ihan liian ison numeron, niin kuin aina kaikesta", viimeiset sanansa nainen mutisi, mutta blondin kuultua ne, joutui tämä vastaanottamaan murhaavan katseen siskoltaan. "Koittaisit keskittyä oikeisiin ongelmiin, Armi pärjää kyllä", brunette tokaisi, taputti vielä kerran rautiasta ja lähti kävelemään kohti tallia. Oikeastaan Isabella tunsi nauttivansa tilanteesta täysin rinnoin: oli suorastaan nautinnollista nähdä, miten Amanda kiemurteli ja pureskeli huuliaan tietämättä miten toimia.

"Screw you", blondi huusi kapinallisesti Isabellan perään, ja hymähti sitten tyytyväisenä itseensä. Nainen veti terävästi henkeä ja katsoi sinisillä silmillään kaunista tammaansa. "Hoida homma kotiin A", Amanda tsemppasi, mutta tajusi nopeasti tarvitsevansa sitä paljon enemmän kuin rautias. Samassa ruusukultainen iPhone alkoi väristä ja soida blondin taskussa. Armi höristi korviaan ja alkoi hamuamaan taskuja, huiskutellen leppoisasti polttiaisia pois suuren mahansa alta.

"Amanda Sokka", perijätär vastasi kireästi. "Anteeksi kuinka, Verneri? Verneri Kaajapuro?", vaaleaverikkö naurahti uskomatta itsekään sitä, kuka hänelle soitti tunnistettuaan miehen äänen. "Kyllä, soitit Auburnin puhelimeen ja ei, siskoni ei ole juuri nyt tavoitettavissa. Mutta pyydän, kerro asiasi, voin välittää viestiä siskolleni", Amanda vilkaisi tallin suuntaan, jonne Isabella oli hävinnyt. Nainen hymyili pirullisesti ja alkoi silittämään taskuistaan kiinnostunutta tammaa vihdoin rauhallisesti.

Kännykkä värisi ja soi valkoisella, maalaisromanttisella antiikki yöpöydällä. Amanda käänsi kylkeään ja mutisi puoliunessa kirosanoja: oikeasti, kuka kehtasi soittaa tähän aikaan? Perijätär pyyhki kultaisia kiehkuroita naamaltaan ja nosti vaaleanpunaisen unimaskin silmiltään nähdäkseen, mitä iPhonen näytöllä luki. Amanda siristi silmiään. Isbe. Nainen päästi syvän haukotuksen ja hieroi toisella kädellä ohimoaan - syyn blondin unien katkaisemiseen tulisi olla hyvä. Ei, vaan erittäin hyvä. Perijätär painoi vihreää luuria päästäen tyytymättömän ja unisen murahduksen vastaukseksi.

"Amanda, Armi varsoo", hätääntynyt ääni toisessa päässä ilmoitti. Blondi käänsi kylkeä sängyssä, eikä keskeytetyiltä uniltaan pystynyt heti rekisteröimään informaatiota.
"AMANDA, SE VARSOO NYT", ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, Amanda ymmärsi mistä oli kyse. Isabellan ääni ei kuitenkaan ollut onnellisen hoputtava, vaan käskevä ja pelonsekainen. Perijätär ei saanut vastattua mitään, vaan heitti iPhonen sulkematta puhelua jonnekin pehmeiden samettilakanoiden sekaan. Varsa, se oli tulossa nyt. Tänään. Heti. Amanda hyppäsi sängystään vauhdilla napaten mukaansa ainoastaan valtavalta nojatuolilta hupparin sekä yöpöydältä ponnarin. Kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä: perijätär kiskoi pitkät hiuksensa nutturalle, samalla kun juoksi kartanon portaikkoa kohti aulaa huppari kainalossaan. Ajatukset eivät olleet selkeitä, vaan sumeita, nopeasti ohi lipuvia kauhukuvia kaikesta siitä, mitä oli mahdollisesti tapahtunut tai tapahtumassa. Ajatuksissaan Amanda unohti viimeisen portaan, ja kaatui vauhdilla alas marmorilattialle. Perijätär ulvahti, mutta kampesi itsensä nopeasti ylös - lyhyissä unishortseissaan nainen huomasi verta vuotavan polvensa, muttei välittänyt. Mitä mä sanoin sulle A, Amanda mietti tuntiessaan kyyneleen kihoavan silmäkulmaansa. Sulla piti olla homma hallussa...

"MITÄ TAPAHTUU MISSÄ SE ON?", Amanda kiljui saapuessaan talliin ja nähdessään Armin tyhjän karsinan. Tallilla oli täysin hiljaista, eikä perijättärellä ollut mitään hajua kellonajasta. Ulkona oli hämärää, joten ei yö, joten varmasti hyvin aikainen aamu. Blondi juoksi tyhjässä tallissa hätääntyneenä avaten huoneiden ovia - toimisto, rehuhuone, satulahuone... Kaikkialla oli kuoleman hiljaista. Nainen oli juuri syöksymässä käytävälle ja suuntaamassa ulko-ovelle, kun Isabella juoksi kalman kalpeana vastaan.

"Amanda", brunette sai hengästyneenä sanottua.
"Vihdoin, Armi varsoo tarhassa, Anna on siellä ja kaikki ei ole hyv...", Isabella ei saanut sanottua loppuun, kun Amanda ampaisi kumisaappaissaan, unishortseissaan ja päälleen kiskomassa hupparissaan juoksuun, töytäisten siskonsa samalla sivuun.
"Haen tarvikkeita", Isabella huusi ulos viilettävän Amandan perään, suunnaten sitten satulahuoneeseen.

Kylmä syystuuli piiskasi blondin kasvoja, kun tämä juoksi adrenaliinin kohistessa suonissaan. Isabellan sanat olivat olleet pahinta myrkkyä perijättären korville - kaikki ei ole hyvin. Niin brunette oli ollut sanomassa. Amanda näki nelostarhan jo siintävän edessään, ja kuuli tuskaista hirnuntaa.
"MITÄ TAPAHTUU", blondi huusi tuntiessaan sydämensä repeävän kohta ulos rinnastaan. Anna rauhoitteli rautiasta tammaa, kun se kuopsutti maata, kävi makaamaan ja nousi välittömästi taas ylös. Hani ravasi ympäri tarhaa höristen ja lietsoen paniikkia ympärilleen: Amanda hidasti vauhtia ja tajusi, ettei ollut pelostaan sokeana ja kuurona ymmärtänyt, minkälainen kaaos tallipihalla vallitsi. Kaikki olivat levottomia.

"Amanda, ota Hani kiinni, nyt!", Anna näki kauhusta kankean serkkunsa, mutta loi tähän määrätietoisen katseen: nyt oli toimittava. Amanda ei edelleenkään ymmärtänyt, mistä tässä kaikesta oli kyse, mutta alittaessaan tarhan aidan, ei epäröinyt toimia.
"Pidä siitä kiinni", Anna sanoi tasaisella äänellä, joka kuitenkin särisi hieman. Violettipään asenne oli kuitenkin rautaisen ammattitaitoinen, joten perijätär päätti totella. Hani ravasi tarhan aidan viertä viskoen pientä ponin päätään, joten Amanda päätti pysähtyä kirjavan reitille. Luojan kiitos Minka oli tehnyt ponin kanssa ensiluokkaista työtä, ja pelkkä hupparin taskujen penkominen huijausmielessä sai tämän kiinnostuksen heräämään. Kiinnostuneen ponin tullessa Amandan vierelle, tämä tarttui sitä otsatukasta ja piti sitä paikoillaan. Jäänsinisillä silmillään perijätär katsoi Annaa ja Armia vain nähdäkseen, että tamman hännän alta roikkui punainen, nukkainen kalvo. Amanda veti terävästi henkeä. Heillä oli kiire.

Isabella oli ilmestynyt tarhan ulkopuolelle ja heitti siskolleen ponin riimun välittömästi. Amanda pujotti sen kirjavan päähän, että sai tästä paremman otteen.
"Saitko sen puhkaistua", Isabella kysyi Annalta huolestunut ilme kasvoillaan, ojentaen tälle saksia.
"Joo, sain. Mutta Armi ei varso tänne tarhaan, liian levotonta. Se pihtailee. Varsomiskarsinaan on tosi lyhyt matka, talutetaan se sinne, vaikka sitten riskillä", Anna sanoi reippaalla äänellä ja Isabella nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Amanda ei tuntenut enää kehoaan, vaan tuijotti hievahtamatta rautiasta tammaa, joka hikosi ja liikehti levottomasti.
"Amanda, tule sitten perässä", Anna sanoi, napaten rautiaan tamman riimunnaruun kiinni ja lähtien taluttamaan tätä kohti porttia. Armi näytti kamalalta ja liikkuminen vaikealta.

Kun Isabella, Anna ja Armi olivat hävinneet talliin, seisoi Amanda yhä hievahtamatta tarhassa kirjavan ponin vieressä. Kuolisiko varsa? Kuolisiko Armi? Mitä oli edes tapahtunut? Hani viskoi levottomasti päätään, jolloin perijätär havahtui ajatuksistaan. Maassa lojui Armin loimi sekä runsaasti veristä eritettä, eikä Amanda ymmärtänyt mihin se edes liittyi. Tämä oli viimeinen kerta, kun blondin hevonen saisi varsan. Jos saisi edes nytkään. Nainen otti riimun Hanin päästä, loimen maasta ja lähti kiireesti alittaen tarhan aidan talliin.

"Amanda", Isabella sai sanottua varsomiskarsinan ulkopuolelta. Naisella oli käsissään betadinepullo, pinteleitä ja puhdistustarvikkeita. Blondi nielaisi astellessaan kohti karsinanovea: sisältä kuului puuskutusta, levottomia hörähdyksiä sekä hiljaista, lempeää tsemppausta.
"Soo, hyvin menee", Anna kuiskutteli tammalle, samalla kun auttoi vetämään varsaa supistuksien tahdissa ulos.
Rautias makasi hikisenä kuivikkeiden seassa ja hirnahti kimeästi. Yhtäkkiä Anna lopetti vetämisen. Amanda tuijotti tapahtumaa kyyneleet silmissään ja muisti, ettei ollut hengittänyt vähään aikaan. Perijätärtä pyörrytti.

Pieni, vaalea varsa valahti kuivikkeille. Se oli liikahteli vaimeasti ja minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Armi puuskutti ja kaikki kolme, Isabella, Anna ja Amanda, tuijottivat pientä uskaltamatta sanoa ääneen mitään. Sinä hetkenä kartanon maat täyttyivät odotuksesta - ja toivosta. Lopulta varsa liikkui niin, että se nousi pitkine etujalkoineen rintakehänsä päälle. Anna hymyili helpottuneena ja tarkisti varsan navan.
"Annatko isbe sitä laimennettua betadinea, puhdistetaan napa ja sieraimet", violettipään ääni tärisi. Isabella nyökkäsi ja ojensi pullon sekä puhdistusliinoja.


Amanda istui varsomiskarsinan edessä kahvikuppi kädessään ja tärisi.

"Hei, kaikki on hyvin", Isabella oli juuri saapunut tallituvasta, ja istahti siskonsa viereen käytävälle. Brunette nojautui Amandaan kiinni ja hymyili.
"Ei kukaan osannut odottaa tällaista, siksi Anna vei Armin aamulla tarhaan. Mitään merkkejä varsomisesta ei ollut: mittasin illalla ruumiinlämmön, utareet olivat normaalit ja häntäkään ei ollut löystynyt. Armi tosiaan halusi yllättää meidät", Isabella yritti lohduttaa edelleen järkyttynyttä blondia, joka tuijotti tyhjyyteen lasittuneilla silmillään.
"Ja kukaan, ei kukaan, voi sille mitään, jos istukka irtoaa ennen aikojaan", brunette lisäsi, halaten kahvikuppiaan tiukasti pitelevää siskoaan. Amanda mumisi jotain epämääräistä vastaukseksi, huokaisten sitten raskaasti.
"Pääasia että varsa voi hyvin. Ja jestas miten kaunis tamma se onkaan", Isabella hymyili lumoutuneena. Varsa oli noussut puolessa tunnissa jaloilleen, imi tyytyväisenä maitoa ja Armi oli osoittaunut väsymyksestä huolimatta upeaksi emäksi. Sitä kukaan tallilla ei ollut edes epäillyt.

"Paljonko kello on", Amanda sai sanottua, nojautuessa tiukemmin Isabellaa vasten. Siskon myötätunto ja lohdutus tuntui todella tärkeältä juuri sillä hetkellä.
"Kymmenen", Isabella vastasi. Oli kulunut muutama tunti siitä, kun koko episodi oli alkanut. Brunette alkoi kaivaa taskujaan, ja nappasi sieltä rapisevan, Britannian lipuin koristellun paperipussin.
"Sinun on korkea aika mennä vaihtamaan jotain lämmintä päälle ja puhdistaa tuo haava", nainen naurahti katsoessaan Amandan kananlihalla olevia jalkoja sekä veristä polvea. Blondi hymähti. Todentotta - kaikki oli ollut niin sekavaa, ettei kipu tai kylmyys ollut tuntunut miltään.
"Tässä, ota fudgea. Verensokeri on ihan hyvä saada nousemaan tämän jälkeen", Isabella ojensi kermanväristä karkkia Amandalle. Blondi nappasi kermaherkun käteensä ja alkoi syömään sitä nautinnollisesti. Todentotta, sokeri maistui sillä hetkellä taivaalliselta.

"Sellainen perjantai 13. päivä", Anna saapui siskosten eteen hymyillen. Amanda hymyili huojentuneesti serkulleen.
"Kiitos, olet enkeli", blondi sai sanottua, nousi Isabellan vierestä ja ryntäsi halaamaan violettipäätä. Häkeltyneenä Anna vastasi halaukseen ja nauroi.
"Ei tarvitse kiittää. Mutta fudgea voin kyllä ottaa, sopii uuden tulokkaan väriinkin kuin nenä päähän", tallimestari virnuili nähdessään Isabellan kädessä olevan paperipussin. Brunette naurahti ja ojensi Amandan syleilystä irti päässeelle Annalle kermakarkin. Blondi käveli karsinan ovelle jääden miettimään violettipään sanoja: saman värinen kuin... fudge.

"Tiedättekö...", Amanda aloitti.
"Olin ajatellut varsalle nimeksi jotain syksyistä, ehkä vaahteran väreihin liittyvää tai jotain sellaista. Mutta nyt minusta tuntuu, että tiedän tasantarkkaan, millä nimellä tätä kaunotarta kutsutaan", blondi hymyili huojentuneesti. Isabella ja Anna katsoivat toisiaan, odottaen jännittyneenä mitä perijätär oli päättänyt.

Amanda laittoi viimeisen palan fudgea suuhunsa ja mumisi samalla mussuttaen:
"Kallan Fallfudge. Karkki."

Kurkistin tallitupaan, sillä talli oli ollut kamalan hiljainen. Olin kyllä huomannut Armin ja Karkin olevan syystä tai toisesta sisällä. Melkein kaikki hevoset olivat pihalla ja tallilaiset eivät olleet vielä kerenneet tulla, koska kello ei ollut vielä paljoa. Olin siis aika ajoissa. Sillähän ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, että saatoin skipata pari päivän viimeistä lukiotuntia, koska ei ollut läsnäolopakkoa. Saatoin myös käyttää hyväkseni yhtä vuotta vanhempaa opiskelijaa, joka tarjosi minulle kyytiä kotiin. Raukka ajoi ensin minut kotiin ja suostui vielä heittämään minut Auburniin. Enhän minä voinut mitään sille, että toiset ihastuivat minuun helposti. Tallitupakin oli hiljainen, mutta huomasin kahvia juovan naisen, jolla oli lyhyet ja violetit hiukset.

Muistaakseni Amandalta kuulin violettihiuksisesta tallimestarista, mikä tämän nimi olikaan. Anni? Vai Anne? Anna! Kuulin tervehdyksen, jolloin vilkaisin taas naista. Minut oli mitä ilmeisimmin huomattu, joten vastasin tervehdykseen hymyillen.
"Mä oon Nita, alotin just Armin hoitajana", aloitin esittelemään itseäni. Sain sentään sanoja suustani, toisin kuin ensimmäisenä päivänä. Anna nyökytteli, ilmeisesti hänelle oli kerrottu uudesta hoitajasta. Olin osunut oikeaan, sillä seuraavaksi nainen esitteli itsensä tallimestari Annaksi.
"Ei sulla olis mitää ideoita, mitä mä voisin tehdä Armin ja Karkin kanssa?" hymyilin.
"Karkkia voisi totuttaa riimuun, eikä Armikaan pahaksi varmaan pistäis pientä kävelylenkkiä. Voisin tulla mukaan auttamaan", Anna sanoi hetken pohtimisen jälkeen.

Armi seisoi narun päässä valppaasti ympärilleen katsellen, mutta silti se ei ollut lähdössä mihinkään ilmansuuntaan. Tai ainakin toivoin niin. Tamma oli karsinassa heti tutkinut taskuni, joissa mulla ei harmillisesti ollut mitään. Pitäisi muistaa tuoda jotain. Karkki piti ihan omia bileitä meidän perässämme Annan kanssa. Olin todennut, ettei mulla ollut mitään kokemusta varsoista ja luovuttanut ilomielin varsan Annan käsiin. Kuulin, tai ainakin kuvittelin kuulevani, muutaman kirosanan. Käänsin katseeni uteliaana taaksepäin, sillä Armi ei vaatinut huomiota ihan koko ajan. Pääsinkin todistamaan muutaman hienon loikan, jonka jälkeen Karkki rauhoittui steppailemaan. Kieltämättä varsasta näki sokeakin, tai varsoista mitään tietämätön, että siltä löytyi potentiaalia kouluradoille.

Kiertelimme pitkin pihaa, jotain jutellen. Tosin se olin ehkä minä, joka enempi puhua pölpötti. Välillä puhetaito katoaa kokonaan, välillä puhetta ei vain saa loppumaan. Päästin suustani varmaan ties mitä outoksia ja typeryyksiä, mutta Anna ei onneksi näyttänyt välittävän. Violettitukka vaikutti todella mukavalta, ainakin oman ihmistutkani mukaan. Yleensä se varoitteli epämiellyttävistä ihmisistä heti, mutta toki oli kertoja kun se oli pettänyt minut. Hyvinkin pahasti. Toivoin tosissaan, ettei se pettäisi minua enää ikinä. Kaksikko saatiin takaisin karsinaan, jonne jäin viel hetkeksi rapsuttelemaan tammoja, ajatuksiini vaipuneena. Mua ei huvittanut vielä lähteä kotiin. Porukat ei muuten huomanneet mitään mitä tein, mutta heti jos olin vapaaehtoisiltakin tunneilta pois koulussa, sain kuunnella saarnan. Armin ja Karkin seura oli paljon mukavampi vaihtoehto.

Livahdin taas koulusta ajoissa, mutta nyt mulla oli hyvä syy. Jimikin oli jopa lähtenyt hakemaan mua, sillä tällä ei ollut mitään tekemistä. Veli myös ymmärsi, miksi mä en kyennyt olemaan koulussa yhtään pidempään. Tää oli viikko, jolloin olisin vain halunnut hautautua peiton alle ja pysytellä siellä. Siitäkö vasta olisi riemu revennyt porukoilla, vaikka nämä olivat kokeneet ihan saman kuin minä ja Jimi. He olivat myös menettäneet jotain tärkeää, mutta se ei tuntunut vaikuttavan näihin yhtään. Mutta mä olin yrittänyt, enempää ei multa voisi vaatia. Täysin kyselemättä Jimi kuskasi mut myös tallille.

Hain ensin Armin harjat, jonka jälkeen suuntasin ulos hakemaan tammaa ja tämän varsaa tarhasta. Huomasin ihan oikeasti tarvitsevani kaksikkoa, muuten olisin siellä peiton alla. Nämä tulivat vaivattomasti sisälle, josta olin enemmän kuin tyytyväinen. En olisi jaksanut ruveta vääntämään mitään juuri nyt. Tammojen ollessa karsinassa, nappasin yhden Armin vaaleansinisistä harjoista ja lähdin mekaanisesta harjaamaan punarautiasta. Huomaamattani aloitin puhumaan hiljaisella äänellä, kertoen Armille ja Karkille kaiken. En ollut pitkään aikaan pukahtanut koko aiheesta, asiasta ei puhuttu meidän talossa. Lukiosta kaverit toki tiesivät, mutta en ollut kertonut ihan kaikkea. Nyt ensimmäisinä olentoina maan päällä, kaksi tammaa saivat kuulla koko tarinan minun näkökulmastani.

Harjaaminen loppui, joten jäin rapsuttelemaan kumpaakin. Saadessani tarinani loppuun, kyyneleet halusivat vieriä poskille. Painoin pääni Armin kaulaa vasten. Tamma kaarsi kaulaansa, kuin suojatakseen minua. Miten tuollaista eläintä ei voisi rakastaa sydämensä pohjasta? Punarautias luki mua kuin avointa kirjaa, tietäen mitä tarvitsin. Ja pienillä eleillä hevonen auttoi mua. Karkki tuuppasi mua turvallaan, kuin kysyen mikä mulle tuli. Hevosten reaktiot saivat muutamat yksinäiset kyyneleet liikkeelle. Sain ilmeisesti aikaan myös pienen nyyhkäisyn, joka herätti jonkun huomion.
"Onks kaikki hyvin?" joku kysäisi. Nostin pääni Armin kaulalta ja suuntasin katseeni karsinan ovelle. Punatukkainen mies katseli mua, ehkä hieman huolissaan. Pyyhkäisin nopeasti valuvat kyyneleet pois. Millä hiton oikeudella toinen tuli kyselemään? Mä olin just vuodannut kaiken kahdelle hevoselle ja tietyllä tapaa repinyt hieman parantuneet haavat auki. Henkäisin syvään, eihän se oikeasti toisen vika ollut.
"On, kaikki on ihan hyvin", yritin hymyillä.

Punatukka katsoi mua epäillen, mutta jätti asian siihen.
"Mä oon muuten Nita, alotin Armin hoitajana vähän aikaa sitten", jatkoin kun toinen ei sanonut mitään.
"Jonathan. Oon tallityöntekijä ja vuokraan Eelaa", mies esitteli. Hain mielessäni erihevosia, yrittäen yhdistää jotakin Eelaan. Luovutin ja vilkaisin miestä. Ei mikään perinteinen heppapoika. Katselin Jonathania vain hiljaa, odottaen, että tämä jatkaisi matkaansa sinne minne olikaan ollut menossa. Mä en ollut mitenkään seurallisella tuulella. Pikemminkin olisin vain halunnut jatkaa rauhassa hevosten kanssa.
"Oisitko tarvinnu apuu jossai?" Jonathan kysyi. Katsoin tätä hetken hämmentyneenä. Oikeasti? Okei nyt, kukaan ei tiedä syytä jos oot kun perseeseen ammuttu karhu tai itket yksinäs.
"Mä olin ajatellut et näiden kans vois lähtee käveleen. Mut tarvisin jonkun ton nuoremman taluttajaks", totesin.

Mun hämmästykseks, okei ei siinä kai mitään hämmästeltävää oikeasti ollut, Jonathan suostui ottamaan Karkin ja lähtemään meidän kanssa kävelylle. Armi käyttäytyi täysin moitteettomasti, tamma kulki oikein nätisti mun vieressä. Varsakin kuulosti tulevan paljon nätimmin, kuin Annan kanssa käydyllä kävelyllä. Me neljä käveltiin hiljaisuuden vallittessa viileässä ilmassa. Mä en tosiaan ollut millään sosiaalisella tuulella, eikä mies yrittänyt pakosti vääntää mitään keskustelua. Ai että kun nyt tuntui liikkuvan ei-niin-hyvät ensivaikutelmat suuntaan ja toiseen.
"Mite sä oot tän oikee lumonnu?" Jonathan kuitenkin ihmetteli jossain vaiheessa. Käänsin päätäni katsoakseni kaksikkoa ja soin miehelle ihan aidon virnistyksen. Se jäisi ehkä viikon ainoaksi.

Katselin valkoisen aidan takaa tammojen touhuilua tarhassa. Mulla tuli ihan mieleen ensimmäinen päivä hoitajana, kun olin katsellut samaisen aidan takana. Olihan tämäkin toisaalta ensimmäinen kerta. Olin saanut porukat vakuuttuneiksi, että olin nyt löytänyt mulle sopivan harrastuksen. Vielä tosin pitäisi törmätä Amandaan tai Isabellaan, jotta voisin ilmoittaa asiasta vielä. Naurahdin hiljaa, kun Karkki pisti oman näytöksen pystyyn. Niin hevosten kuin itseni hengitys höyrysi kevyesti ilmaan. Hieroin käsiäni yhteen, ehkä kaksikon voisi napata sisälle ennen kuin jäätyisin itse ihan kokonaan. Ulkona ei ollut oikeasti edes kylmä, kunhan palelin muuten vain.

Olin vilkuillut ympärilleni tallissa, mutta en ollut nähnyt merkkiäkään perijättäristä. Tosin eihän mulla ollut lopulta hajuakaan siitä, kuka olisi Isabella. Olin juuri kaivamassa puhelintani taskusta laittaakseni Amandalle viestiä, kun pitkä blondi käveli pitkin käytävää.
"Hei! Mä sain selvitettyä asioita ja olisin kiinnostunu siitä vuokraamisesta ja valmennuksista", höpötin innoissani. Amandan katsoessa minua, tunsin kuitenkin kutistuvani pieneksi maan matoseksi ja tunsin palavaa halua kadota maan alle.
"Hienoa, hoidetaan muodollisuudet myöhemmin paremmalla ajalla", Amanda aloitti ja selitti nopeasti asiat läpi. Mukaanlukien sen, että ihan vielä ei Armilla pääsisi valmennuksiin, mutta voisin lainata Rillaa tahtoessani. Nyökyttelin, kaikki kuulosti hyvältä.
"Onks jotain mitä mä voisin tehdä Armin ja Karkin kanssa?" uskaltauduin kysymään, ennen kuin blondi lipuisi paikalta pois. Naisen taas katsoessa minua, toivoin, että olisin pitänyt suuni kiinni.

Amanda oli heittänyt muutaman ehdotuksen, joista yhden toteuttaisin. Kunhan saisin jonkun avuksi. Harjattuani tammat ja hetken niiden kanssa touhuttuani, suuntasin tallitupaan. Jos tarvitsisin jonkun apuun, sieltä varmasti löytyisi edes joku. Tunnistin tallituvassa istuvan tummatukkaisen naisen, mutta jouduin hetken aikaa etsimään nimeä aivojeni syövereistä. Ihan varmasti olin sen kuullut jossain vaiheessa.
"Hei, sähän olit Gabriella? Mä oon Nita, taidettiin törmätä niillä jatkoilla", hymyilin kun nimi palasi mieleen.
"Hei. Ja joo, Gabriellahan mie", nainen hymyili, katsoen sitten minua odottavasti.
"Ajattelin et olisiks halunnu tulla auttaan vähän Armin ja Karkin kanssa. Ja seurakin kelpais", ehdotin varovasti.
"Voin mie tulla", Gabriella totesi. Hieman innostuneena selitin suunnitelmani, jonka jälkeen me lähdettiin yhdessä tuumin hevosten luokse.

Mun oloni oli aika hutera, sillä en ollut ihan tottunut tälläiseen. Armi onnekseni asteli tasaisesti eteenpäin, toisin kuin jälkikasvunsa, joka paineli menemään pitkin kenttää. Paljas selkä lämmitti jalkoja mukavasti ja mun oloni tuntui aina vain varmemmalta jokaisen askeleen jälkeen. Mä näytin varmasti todella upealta hevosen selässä kulahtaneissa farkuissani, talvikengissä ja toppatakissa. Kypärä sentään oli ihan kunnollinen ja tyylikäs, sillä olin tuonut omani jo valmiiksi tallille. Jos vaikka sattuisin pääsemään hevosen selkään, kuten tänään kävi.
"Kiitos, että tulit auttamaan", hymyilin Gabriellalle.
"Ei mitään. Pääsitkö ekaa kertaa nyt Armin selkään?" nainen kysyi.
"Joo, sain tilaisuuden ja se oli pakko käyttää. Ketä sä muuten hoidat tai vuokraat? Mä oon välillä ihan sekasin et kuka on kuka. Ja kuka hoitaa, vuokraa tai omistaa minkäkin hevosen", naurahdin.
"Yleinen ongelma, mutta Minaa alotin just vuokraamaan", Gabriella kertoi.

Olisin halunnut jäädä loppuelämäkseni istumaan Armin selkään, vaikka me vain käveltiin pitkin kenttää. Karkki oli jo hieman rauhoittunut ja kävelikin jo enemmän meidän vieressämme. Välillä varsa kävi käymässä Gabriellan luona, jos vaikka saisi rapsutuksia tai jotain muuta kivaa. Kun tulin lopputulokseen, että nyt olisi oikeasti aika lopettaa, ohjasin Armin vähän lähemmäs kentän porttia. Pysäytettyäni tamman, kumarruin kietomaan käteni sen kaulan ympärille ja painoin pääni kaulaa vasten. Mä rakastin jo tätä hevosta ja tätä paikkaa.

"Täällä haisee", Minja totesi, kun pujahdin Armin karsinaan. Pyöräytin silmiäni tammalle, suunnatessani harjaamaan tammaa.
"Älä välitä tosta, sitä ei vaan oo hevoskärpänen vielä purassu", hymähdin enemmän Armille kuin ystävälleni.
"Mikä puree? Missä?" brunette meinasi hätääntyä, mutta tyytyi mulkaisemaan pahasti kun mä rupesin nauramaan. Rautias tutki mun taskut, ennen kuin se päästi mut harjaamaan. Kerkesin tekemään muutaman vedon, kun Minja avasi taas suunsa.
"Noni, missä ne miehet on?" tämä tivasi.
"En mä tiedä, voi olla, ettei kukaan satu tänään tähän aikaan tallille. Ei täällä oo mitää tarkkaa aikatauluu millon kukakin käy", nauroin.
"No pitäs olla", tyttö hymähti.

Siirsin Armin raviin tyhjässä maneesissa ja ratsastin hieman uran sisäpuolella isolla pääty-ympyrällä. Asetin kevyesti sisäänpäin ja tein muutamat puolipidätteet, joiden jälkeen ratsastin taas eteen. Mulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettei Armi olisi osannut mun melko helppoja tehtäviä, mutta mä halusin oppia ratsastamaan ne niin, että osaisin koota ne palasista jonkun hankalamman hevosen kanssa. Seuraavan puolipidätteen aikana väistätin tammaa pari askelta ulospäin, palautin takaisin uran sisäpuolelle ja ratsastin taas eteen. Alkuun ne menivät vähän niin, että jompikumpi pää jäi jälkeen, mutta muutaman toiston jälkeen löysin nappulat ja saatiin tasaisia muutaman askeleen väistöpätkiä. Vaihdoin toiselle ympyrälle toiseen päätyyn, jolloin suuntakin vaihtui. Tein samaa vielä toiseen suuntaan, mutta en jäänyt liikoja hinkkaamaan, kun homma kuitenkin sujui.

Tamma laukkasi sujuvaa, rytmikästä laukkaa ympyrällä. Ratsastin huolellisesti maneesin poikki ja vaihdoin ympyrää, omasta mielestäni hyvin valmistautuneena ja tarkoituksena jatkaa vastalaukassa. Armi oli eri mieltä ja vaihtoi laukan, ennen kuin mä kerkesin edes huomata. Armi kyllä osasi laukanvaihdot, mutta mä en luottanut itseeni ja siihen, että osaisin pyytää oikein. Enkä mä ottaisi riskiä, että saisin huudot siitä, kuinka olin pilannut hyvän nuoren hevosen vääriä apuja käyttämällä. Mä päädyin siirtämään tamman raviin ja nostin vastalaukan, joka nyt pysyi ympyrän loppuun asti ja me vaihdettiin takaisin myötälaukkaympyrälle.

Mä näytin varmasti kissalta, joka oli syönyt kanarialinnun, kun siirsin Armin käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Vaikka mä tein siellä selässä paljon virheitä, mulle jäi silti todella hyvä fiilis ratsastamisesta. Armin tasoon verrattuna mä olin ihan aloittelija. Mä yritin välillä vieläkin käsittää, miten niin herkkä ja osaava hevonen oli annettu näin aloittelijalle vuokrahevoseksi. Punarautias tulisi opettamaan mulle niin paljon, kunhan mä saisin vain jatkaa sen kanssa työskentelyä. Ehkä me vielä joskus päästäisiin siihen, että meidän yhteistyö toimisi melkein ajatuksen voimalla. Mä taputin Armin kaulaa ja kuiskasin sille kiitoksen, ihan vaan siitä, että se oli olemassa.

Kello ei ollut vielä paljoakaan, kun astelin sisälle talliin. Mä olin halunnut paeta kotoa, sillä porukat olivat harvinaisesti viikonlopun kotona ja mua ei huvittanut viettää niiden kanssa yhtään enempää aikaa. Lauantaissa oli ollut taas kestämistä, kun olin kuunnellut kommentointia mun uudesta harrastuksesta. Huomasin Jonathanin vievän hevosia ulos, toivottavasti mies ei ollut kerennyt Armia viemään. Huokaisin päästessäni tamman karsinan kohdalle ja todetessani, että tamma oli vielä karsinassaan. Se katseli mua uteliaana ja jos se olisi osannut puhua, Armi olisi varmasti kysynyt miksi olin niin aikaisin tallilla.
"Armia ei tarvii viiä ulos, me käydään maastossa ja mä heitän sen sit ulos", huikkasin yllättävän reippaasti miehelle, joka osui näkökenttääni kun katseeni kiersi tallissa. Jonathan nyökkäsi ja sanoi jotain, joka oli varmaan myöntyvä vastaus.

Armi hamuili mun tallitakkini taskuja ja hihoja, kun mä unohduin rapsuttamaan sitä.
"Sä oot ihan hassu, tiesitkös sitä?" höpötin tammalle. Tallissa oli aika hiljaista, sillä suurin osa hevosista oli jo saatu pihalle, kun mä aloitin harjaamaan punarautiasta. Mä juttelin niitä näitä ja tajusin vasta jossain vaiheessa toivoa, ettei joku sattunut kuuntelemaan. Joku viereisessä karsinassa piilossa kuuntelemassa mun päättömiä höpötyksiä? Joo okei, mun päässä oli jotain vikaa. Miksi ihmeessä joku olisi halunnut kuunnella mun outoja höpötyksiä, joissa ei ollut päätä eikä häntää? Hyvä kun tajusin itsekään mitä suustani päästin.
"Mä ilmotin meidät yhelle valmennusviikonlopulle, päästään kunnon tehotreeniin", sanoin varmaan ensimmäisen järkevän jutun tammalle. Mulla oli miljoona kysymystä koko viikonlopusta, kulkemisista lähtien, mutta ehkä ne selviäisivät tässä.

Heitin loimen Armin satulan päälle, kun tamma oli muuten valmis. Nappasin kypärän karsinan ulkopuolelta ja painoin sen päähäni. Katselin kiltist paikoillaan seisovaa tammaa, kun kiskoin hanskat käteen. Nappasin ohjista kiinni ja lähdin taluttamaan Armia ulos. Puoliverinen odotti jälleen kärsivällisesti, kun tallin edessä kiipesin satulaan. Ohjat pitkinä annoin Armille kevyesti pohkeita ja päästin sen etenemään omaan tahtiinsa. Mulla ei suuremmin ollut hajua Auburnin maastoista, mutta eiköhän me pärjättäisi. Kelikin olisi voinut olla hieman parempi, mutta ehkä se kelpasi rentoon köpöttelymaastoon. Me käveltiin parkkipaikan läpi, jossa tamma katseli ympärilleen lähinnä uteliaana.

Punarautias pisti jalkaa toisen eteen reippaassa tahdissa maastopolulla. Ohjat olivat löysällä tuntumalla ja me molemmat katseltiin lähinnä maisemia. Mä vedin syvään henkeä, puiden ympäröimän polun kauneuden lisäksi ilma oli ihanan raikasta. Armi oli valppaana, mutta rentona. Mun ei tarvinnut pelätä hetkeäkään, että alla oleva tamma lähtisi täysin käsistä. Voisi se sen silti tehdä, mutta ainakaan jokaikistä pientä rasahdusta ei tarvinnut säikähtää. Mä käänsin Armin taas jollekin polulle, jonka pohjaa katselin arvioivasti.

Armi ei montaa kehotusta kaivannut, pikemminkin luvan, kun se jo siirtyi mukavan letkeään raviin. Me mentiin kevyttä ravia jokunen pätkä, kunnes siirsin tamman käyntiin. Punarautias pärski tyytyväisenä ja venytti kaulaansa, kun päästin ohjaa vähän pidemmäksi. Mua hymyilytti, ainakin meidän alku Armin kanssa oli lähtenyt käyntiin paremmin kuin osasin odottaa. Tamma oli niin helppo kaveri, mutta se sopi mulle paremmin kuin hyvin. Me kierreltiin maastossa jotain ihmereittiä takaisin, mutta lopulta me suoriuduttiin takaisin tallille. Maastoilu oli niin rentouttavaa, ehkä ensi kerralla pitäisi yrittää saada joku kaveri mukaan. Kunhan ensin tulisi tallille semmoiseen aikaan, kun siellä olisi joitain muitakin kuin aamutallin tekijä.

Asettelin huolellisesti Armin varusteet oikeille paikoilleen, jonka jälkeen livahdin takaisin tallin puolelle. Jostain kuului jotain puheensorinaa, eli joku muukin oli jo eksynyt tallille. Armin karsinalla avasin hieman liukuovea, jonka kolosta sujahdin sisään.
"Ollos hyvä, arvon neiti", hymähdin ja kaivoin taskustani palasen leipää, jonka tarjosin tammalle. Tämä hamusi sen nätisti kämmeneltäni, jonka jälkeen jäin taas rapsuttamaan tammaa. Puheensorina liikkui Armin karsinan ohi, joten odotin, että toiset menisivät ohi. Vasta sitten vetäisin riimun tammalle päähän ja lähdin viemään sitä tarhaan.

Punarautias tuijotti mua tarhasta odottavasti. Hörähdysten saattelemana pujahdin tarhaan, mutta sen pidemmälle mun ei tarvinnut lähteä.
"Jep, sua mä tulin hakemaan", hymyilin Armille, joka tuli portille vastaan. Mulla oli ollut harvinaisen hyvä päivä, joten se näkyi musta varmaan kilometrin päähän. Päivä toivottavasti vaan paranisi entisestään, jos meidän treenit menisi hyvin. Napsautin riimunarun kiinni riimuun. Muut hevoset pysyttelivät taka-alalla, joten me päästiin helposti Armin kanssa pujahtamaan tarhasta ulos. Tamma hamusi mun olkapäätä meidän kävellessä talliin.
"Sä oot kyllä ihana", hymähdin. Mä en päässyt yli siitä, kuinka hyvin mun hevoskuviot oli lutviutunut. Armia parempaa hevosta tuskin olisi löytynyt ihan läheltä. Tai onhan noita, mutta mulle parempaa tähän kohtaan tuskin löytyisi.

Mun takki koki turvatarkastuksen, kun me päästiin karsinaan asti. Nauraen mä kaivoin pienen palasen leipää taskustani. Leipä katosi nopeasti parempiin suihin. Olin hetkeä aikaisemmin yllättänyt itsenikin. Kun me oltiin tulossa Armin kanssa käytävää pitkin, joku mies oli moikannut ohi mennessään. Se ei ollut se yllättävä osuus, vaan mä olin moikannut iloisesti takaisin. Ainakaan tänään mä en välttelisi ketään, jonain toisena päivänä saattaisi olla eri juttu ja asenne. Jotain satunnaista biisiä hyräillen, mulla ei ollut hajua mikä biisi se oli, mä aloitin harjaamaan punertavaa karvaa.

Painoin kypärän päähäni ja nappasin hanskat taskuun.
"Noniin, nyt voidaan mennä", mumisin tammalle napatessani sen ohjista kiinni. Me lähdettiin tallustelemaan maneesiin, joka oli ainakin toistaiseksi tyhjä. Me jatkettiin tallustelua ympäri maneesia, kun talutin alkukäynnit. Mä höpöttelin Armille iloisesti kaikkea, kun ei huvittanut olla hiljaakaan. Ja kuka olisi parempi kuuntelija kuin hevonen?
"Eiköhän me voitais kohta jo alottaa", totesin punarautiaalle ja talutin sen kaartoon. Ei mennyt kuin hetki kun olin satulassa ja päästin tamman kävelemään uralle. Nopeasti siirsin tamman raviin.

Ravin ja laukan jälkeen me pidettiin lyhyt tauko. Tauon jälkeen keräsin ohjat tuntumalle ja aloitin työskentelyn. Muutaman herättelypysähdyksen ja käynti-ravisiirtymisen jälkeen tehtiin ravissa pohkeenväistöä uralla pitkillä sivuilla. Mä halusin käyttää seiniä apuna, että näin vähän mitä olin tekemässä. Alun haparoinnin jälkeen väistöt alkoivat sujua. Me pysyttiin samalla etäisyydellä seinästä koko matka ja väistö tuli tasaisesti koko pitkän sivun. Kuulin puhetta jo kauan ennen, kuin kukaan ilmestyi maneesiin. Mä olin juuri aloittanut taas uuden väistön. Jouduin keskittymään siihen, joten mulla ei ollut hajuakaan siitä, ketkä maneesiin olivat ilmestyneet. Ratsastin väistön loppuun, joka onnistui varmaan parhaiten sille päivälle ja suoristin Armin ennen kulmaa. Ratsastin ravissa vielä muutaman askeleen lyhyellä sivulla, jonka jälkeen siirsin tamman käyntiin istumalla liikettä vastaan.

"Teiän meno näyttää aika hyvältä", naisen ääni kantautui maneesin toisesta päästä, kun päästin ohjat valumaan pitkiksi. Tunnistin naisen ehkä Gabriellaksi, toinen taisi olla Jonathan. Olin aika epäileväinen tunnistustaitojeni osalta, mutta oletin kaksikon olevan Gabriella ja Jonathan.
"Katse vielä menosuuntaan ja selkä suoraks", mies kommentoi.
"Sanoo itse asiantuntija", Gabriella naurahti päätään pudistellen.
"Mun ratsastuksessa on vielä paljon korjattavaa, mut kun hevonen osaa niin se helpottaa", virnistin pienesti.
"Hiljaa hyvä tulee", Gabriella totesi, kun kaksikko lähti tekemään jotain. Ilmeisesti heillä oli työvuoro ja heidät oli käskytetty tekemään jotain ihmeellistä, en ihan saanut kiinni siitä, että mitä ja miksi.

Armi poimi varovasti herkun ja puhalteli ilmaa sieraimistaan mun kämmenelle.
"Sä olet aika ihana, tiesitkös sitä. Onko sulla edes huonoja päiviä?" mumahdin ja rapsutin tamman otsaa. Punarautias painoi päätään mun kättäni vasten. Meidän treenit olivat sujuneet taas hyvin, mutta mä tiesin mikä auttoi siinä. Mä olin jumahtanut mukavuusalueelle harjoituksissa. Mun pitäisi keksiä jotain haastavampaa, eikä vain hinkata ihan tavallisia väistöjä ja siirtymisiä. Ne olivat tärkeitä, mutta kehitystä ei tapahtuisi. Tälläkin kertaa mä olin lopulta päätynyt väistättämään ympyrältä ulospäin ja liittänyt siihen siirtymisiä. Seuraavalle kerralle pitäisi miettiä jotain itselle haastavampaa.
"Et sit anna mun jumittua mukavuusalueelle ens kerralla", naurahdin Armille ja suikkasin pienen pusun sen pehmeälle turvalle.

Mä parkkeerasin vihreän möykyn mahdollisimmaan huomaamattomaan nurkkaan parkkipaikalla, sopivasti jonkun isomman auton taakse. Nousin ulos autosta ja värähdin jälleen, kun näin koko kauheuden. En tiennyt edes haluaisinki tottua auton ulkonäköön. Paukautin oven kiinni ja huokaisten vilkaisin vielä autoa, ennen kuin lähdin harppomaan pois. Ainakin mä olin saanut inssin läpi ensimmäisellä yrityksellä, joten mä pääsin ajamaan kotterollani. Suuntasin suoraan tarhalle, sillä rautias kuikuili tarhasta jo odottavasti.

Armi seisoskeli tyytyväisenä alahuultaan lerputtaen, kun harjasin sitä läpi karsinassa. Mä olin jo bongannut Isabellan, jolta olin uskaltautunut pyytämään apua mun hyppelyihin. Kun perijätär oli suostunut jo tänään katsomaan meidän, tai siis mun, perään, kysyin myös satulasta. Armilla kun sattui olemaan vain koulusatula, kappas kun oli kouluratsu kyseessä, joten estesatula olisi varmasti mukavampi. Tähänkin löytyi helposti ratkaisu, sillä voisin ottaa Isabellan tamman Ankan satulan lainaan. Sitä ei ainakaan kukaan kaipailisi samaan aikaan, kun Isabella olisi minua vahtimassa.

Jännitys kouraisi vatsassa, kun katselin Armin selästä esteistä. Ne olivat aivan säälittävän pieniä ristikoita, mutta aralle hyppääjälle sekin oli jo paljon. Muutenkin mun hypyistä oli jo hetki, joten treeni tulisi tosiaan tarpeeseen jos meinaisin startata kisoissa kasikympin. Estesatula tuntui hassulta koulusatulassa istumisen jälkeen, mutta alkuverkan aikana mä olin jo hieman tottunut siihen. Vaikka Armi oli jo mahdollisesti tajunnut meidän hyppäävän tänään, siinä ei huomannut oikeastaan sen isompaa eroa siihen, kun tehtiin koulutreeniä.

"Armille nämä esteet ovat helppoja, se hyppää hyvin kouluhevoseksi. Eli me voidaan keskittyä vain suhun", Isabella selitti. Mä nyökkäsin ymmärtäneeni. Mä olin aika tyytyväinen siihen, että Isabella oli estevalmentaja. Ainakin mun mielestä me tultiin ihan hyvin juttuun, mitä nyt oltiin pariin otteeseen törmätty. Perijätär ohjeisti mut ensimmäiseen hyppyyn, joten mä nostin Armilla laukan. Tasaisessa laukassa me edettiin pienelle ristikolle ja ylitettiin se, mun hieman horjahtaessa.
"Älä mene niin etukenoon ja ennakoi hyppyä. Odota ihan rauhassa. Nämä esteet ovat niin pieniä, ettei hypyssä tarvitse tehdä melkein mitään", sain ohjeita.

Hyppy hypyltä me parannettiin suoritusta. Mä sain nopeasti jutun juonesta kiinni ja keräsin myös itsevarmuutta hyppy toisensa jälkeen. Se oli varmaan eniten se, joka multa puuttui. Mun tarvitsi lähinnä näyttää Armille oikea reitti, niin se hoiti loput. Mä vain pysyttelin kyydissä, kun punarautias suoritti tasaisesti. Eniten koko hommassa varmaankin hämmensi se, ettei hannover ottanut yhtään ylimääräisiä kierroksia, vaikka silläkin oli varmaan hetki edellisestä hyppykerrasta.

Isabella nosti esteet pieniksi pystyiksi ja me mentiin niitä yksittäin sekä ihan miniratana. Meidän työskentely sileällä oli sen verran hyvää, ettei mulle tuottanut mitään ongelmia esteiden välissä ohjata tammaa siisteillä teillä.
"Hyvä, riittää tältä kerralta. Paljon vaan treeniä sekä sileällä että esteillä, niin pärjäätte hyvin kisoissa", perijätär kommentoi kun me oltiin tultu kolmen esteen rata ilmeisesti melko siististi. Hyppääminen oli kyllä ihan kivaa, kun vauhtiin pääsi. Armi oli kyllä kummassakin lajissa hyvä ratsu mulle, se suoritti niin varmasti. Vaikka esteet oli ainakin tälläin ihan kivoja, mä nautin silti enemmän koulukiemuroiden vääntämisestä.

Se oli ihan todella jännää. Mä en ikinä ollut lähtenyt yön yli reissuun hevosen kanssa, joten mä alotin heti kevyesti lähtemällä viikonlopuksi valmennusleirille. Onneksi Armi oli helppo kaveri ja Auburnista lähti toinenkin ratsukko. Muuten mulla ei ollut hajuakaan, miten olisin päässyt paikalle. Jos mulla olisi joku ongelma, mä jopa ehkä uskaltaisin mennä Innalta kysymään apua. Ja Innan Bansku oli kyllä ihan äärettömän komea.

Mä olin jo selvinnyt ekasta päivästä, mutta sekin tuntui jo kyllä koko kropassa. Se oli kyllä ainakin mun osalta kunnon teholeiri, sillä mä en ollut tottunut niin paljoon ratsastamiseen. Kolmeen päivään kuusi ratsastusta ja kaikilla tehtäisiin kunnolla töitä. Ainakin päästäisiin kunnolla treenaamaan ja jos saisi jotain ideaa kun menee itsenäisesti, silloin kun tuntui hinkkaavan aina vain samoja asioita.

Nyt mä katselin Armia syömässä heiniään tyytyväisen oloisena elämäänsä. Mä olin nukkunut hämmästyttävän hyvin, kun otettiin huomioon, että mä nukuin kahden vieraan ihmisen kanssa ihan vieraassa paikassa. Tosin ne kaksi ratsastusta saattoivat helpottaa nukkumista.
"Huomenta", kuului iloinen ääni käytävältä.
"Huomenta", hymyilin pienesti punapäälle, joka pyyhälsi ohi. Vastasin seuraaviinkin huomeniin, jotka tulivat tällä kertaa Innalta.
"Siellä olis aamupalaa tarjolla", brunette totesi. Mun oli pakko tarkistaa puhelimesta kello, että oliko se muka jo niin paljon. Kyllähän se oli, mulla oli jotenkin vierähtänyt siinä Armin syömistä tuijotellessa hirveästi aikaa.
"Oho, joo mä tuun", naurahdin lähtien naisen kanssa ruokasaliin.

Mä voisin haluta sellaisen aamupalan joka aamu. Muutenkin valmennusleirin ruuat olivat tähän mennessä olleet todella hyviä, saisipa niitä joka päivä. Ainakin ruokapuoli pelasi paremmin kuin hyvin. Mä söin ihan liikaa, joten toivoin ettei se kostautuisi kun olisi aika nousta Armin selkään. Tammallakin kun oli sen verran isot askeleet, että niissä hölskyi jonkun verran joka tapauksessa.

Vaikka mua oli jännittänyt ja jopa pelottanut lähteä viikonlopuksi Armin kanssa reissuun, mä aloin olla sillä kantilla, että se oli sen arvoista. Mä viihdyin siellä, vaikka olinkin pelännyt toista. Vaikka mun jokaista lihasta särki jo nyt, sekin oli sen arvoista. Mulla oli nyt jo syttynyt lamppu kypärän päälle useamman kerran ja ratsastuksia oli vielä edessä. Kaikin puolin tästä oli tulossa varmaan yksi elämäni parhaista viikonlopuista.

12.3.2018 Kouluvalmennus Hallavassa #tietähtiin  

Mua ei jännittänyt Hallavaan lähteminen valmennukseen niin pahasti, kuin valmennusleiri oli jännittänyt viime kuussa. Nyt olisi vain nopea reissu ja mukana olisi enemmän porukkaa Auburnista. Mä en tiennyt millä ajatuksella muiden tallien ratsukot lähtisivät Tie tähtiin osakilpailuihin, mutta me ilmeisesti otettiin homma todella tosissaan. Se osittain loi aika paljon paineita, mutta onneksi Armi olisi kokenut kisaaja ja voisi siten korvata mun kokemattomuutta. Joten me pakattiin kamat kasaan ja suunnattiin tällä kertaa kouluvalmennukseen neljän ratsukon voimin.

Mä olin joutunut lähtemään koulusta vähän aikaisemmin, jotta kerkeäisin mukaan. Siinä kohtaa homma olisi totista, kun treenit ja kisat menisivät koulun edelle. Vielä toistaiseksi tosin vielä pikkuluokissa, mutta näitä varten tulisi treenattua oikein olan takaa, joten ehkä me vielä joku päivä päästäisiin isompiin luokkiin. Mutta oli toisaalta hienoa lähteä koulusta ajoissa ja sanoa vain, että mulla olisi valmennus kisoja varten.

Armin kanssa oli onneksi helppo lähteä. Sen kanssa ei ollut ongelmia lastauksessa tai ylipäätään missään, mulla oli kova luotto siihen joka tilanteessa. Eniten päänvaivaa, ainakin mulle, aiheutti Isabellan kummityttö Viivi. Ilmeisesti tyttöä joutuisi opettelemaan kestämään, sillä tämä osallistuisi meidän kanssa kisoihin myös. Mutta ainakaan mä en ollut porukan nuorin! Mun korvat ja pää sai tarvitsemansa tauon, kun istahdin Julian kanssa taakse ja tytön loputon papatus katosi tämän istuessa edessä.

Viivin ja Rillan ollessa ensimmäisessä valmennuksessa, mulle jäi reilusti aikaa touhuta oman ratsuni kanssa. Mun kävi hieman sääliksi Isabellaa, jonka kummityttö ei tainnut olla ihan helpoimmasta päästä. Eikä nainen itsekään tainnut kovin välittää nuoresta seurasta noin yleisestikään. Me Armin kanssa liityttiin Julian ja tämän nätin Valerien seuraan kävelemään. Kuten mä olin arvellutkin, Armi käyttäytyi moitteettomasti. Se ei hötkyillyt yhtään mihinkään eikä kytännyt sen suuremmin mitään, kunhan katseli ympärilleen kun me käveltiin. Hannover odotti nätisti kun se varustettiin ja mä kapusin selkään. Se oli heti valmiina hommiin, kuten oli tähän mennessä ollut joka kerta, kun olin sen kanssa lähtenyt treenaamaan. Mulla ei ollut hajuakaan, oliko tammalla edes huonoja päiviä. Mä en ollut nähnyt vielä yhtäkään, mutta kai semmoinenkin joku päivä tulisi. Mutta se päivä ei ollut vielä tänään.

Tuntui hassulta olla helppo B tasoisessa valmennuksessa hevosella, joka taitoi Grand Prix tason tehtävät. Kun selkään olisi laitettu kokeneempi ratsastaja, muut valmennuksen hevoset jäisivät todennäköisesti kauas taakse. Mutta kun siellä selässä olin minä, ei Armista irronnut läheskään sellaista liikettä ja sellaisia liikkeitä, että musta vielä olisi ollut edes vähän vaativampiin luokkiin. Me oltiin saatu hyvä vaihde päälle tamman kanssa kotivalmennuksessa lauantaina, joten mä yritin sulkea kaiken muun mun mielestä ja keskittyä omaan tekemiseen, jotta me saataisiin sama vaihde päälle tänään.

Tehtävien vaikeusaste ei päätä huimannut, mutta silti mä tein ne niin huolellisesti kuin vain kykenin. Valmennusta seuraava Isabella kyllä auttoi siinä, enhän mä halunnut suorittaa huonosti tämän katsellessa. Perijättären katse vaikutti jo paljon, vaikka mun ratsastamani hevonen oli toisen perijättären. Armi ravasi rennosti pitkillä ja reippailla askeleilla, taipuen aika mukavasti teiden mukaan. Laukka tuntui ainakin mun mielestä pyörivän melko mallikkaasti ja tasaisen laukan löytyessä eri teiden ratsastaminen oli helppoa. Sen verran mä kerkesin katsella muita ratsukoita välillä, että huomasin Julialla ja Valeriellakin sujuvan hyvin. Muita en niin katsellut, mä jätin vastustajien vahtaamisen Julialle ja Isabellalle. Jos me saataisiin vaihde pysymään kisoihinkin asti, meillä ei pitäisi olla mitään hätää. Se jäisi kuitenkin nähtäväksi, miten meidän ensimmäinen yhteinen startti sujuisi.

Se jännittävän kutkuttavaa. Ne olivat mun kohtuullisen lyhyen ratsastusuran ensimmäiset kunnon kisat, joten ne olivat samalla mun ja Armin ensimmäiset kisat. Mä olisin halunnut välillä jänistää ja odottaa, että me päästäisiin starttaamaan meidän kisaura kotikisoissa. Me käväistiin parissa valmennuksissa ja mä harjoittelin itsenäisesti käyttämällä oppeja, jotka olin tässä keväällä oppinut niin valmentajilta kuin itse hevoselta. Silti mua jännitti aivan kamalasti.

Armilla ainakin oli hyvä päivä, sillä saapuessamme Saariston hevosopistolle, se tutkaili ympäristöä uteliaasti korvat hörössä. Mun oli pakko myöntää itsekin, että me tultaisiin olemaan radalla aika upean näköisiä. Tosin me kyllä edustettiin Auburnia, joten mikään muu ei olisi tullut kuuloonkaan. Armi oli puunattu niin tarkasti, että punarautias kiilsi kauniisti. Nyt sitä peitti kylläkin loimi, mutta loimen alla oli todella puunattu hevonen. Harja oli letitetty ja pistetty niin tasaisille sykeröille, kuin vain ilman viivotinta oli mahdollista. Mä olin harjoitellut sykeröiden tekemistä tylsinä hetkinä, koska tiesin perijättärien odottavan huoliteltua ulkonäköä. Varusteet olin putsannut ja me päästäisiin käyttämään ensimmäistä kertaa uutta edustussatulahuopaa. Valkoinen huopa kultaisilla reunuksilla ja mun sukunimellä brodeerattuna. Se vasta oli hienoa.

Mun uutuuttaan hohtavat valkoiset kisahousut olin peittänyt vielä toisilla housuilla, mä en halunnut liata housujani heti mihinkään. Ja olisihan se äärettömän noloa mennä starttaamaan likaisissa housuissa. Kukahan oli keksinyt, että kisahousujen tuli olla valkoiset? Olikohan se henkilö tajunnut ollenkaan, kuinka helposti valkoiset housut likaantuivat ja vielä kun hevosten kanssa oltiin tekemisissä. Mulla oli mun siistin toppatakin alla myöskin aivan uusi musta kisatakki, johon oli myös brodeerattu mun sukunimi. Olihan Auburnissa puolensa, kuten hienot edustusvarusteet. Armi seisoi ylväänä korvat hörössä mun vieressä. Ehkä mun pitäisi ottaa siitä vähän mallia, myös siinä stressaamisessa. Tamma oli kuin kotonaan kisahulinassa.

Kun kaikki käytännön asiat oli hoidettu ja meidän oli pikku hiljaa aika suunnata verryttelyyn. Inna kiltisti autteli mua Armin kanssa. Mä olin kuvitellut Innan ja Julian olevan läheisiä, mutta nyt naiset välttelelivät toisiaan ilmeisesti. Brunette katsoi tamman perään, kun mä heivasin ylimääräiset housut pois ja kiskoin talvikenkien tilalle mun siistiksi putsatut ruskeat nahkasaappaat. Kypärä päähän ja hanskat käteen. Nappasin Armin matkaan ja lähdin taluttelemaan sitä ensin kunnolla, ennen kuin edes nousisin selkään. Inna oli lähtenyt valmistautumaan omaan suoritukseensa, joten Josefina oli luvannut tulla perässä verryttelyyn, jolloin tämä ottaisi meidän viltin. Naisen lempinimeksi oli selvinnyt Jusu, onneksi tämä oli lähtenyt sekä minun että Julian avuksi. Hannoverilla oli viltin alla vielä ratsastusloimi, sillä verkka oli kentällä ja siellä oli sen verran kylmä.

Mun koko olemus rentoutui ja stressitaso laski, kun mä pääsin kapuamaan Armin selkään. Punarautias liikkui hyvin verkassa, ihan yhtä hyvin kuin valmennuksissa ja omissa treeneissä. Se lupasi hyvää, mutta ei vielä tarkoittanut mitään. Mä voisin jännittyä valkoisten aitojen sisäpuolella niin pahasti, että se näkyisi samantien tammassakin. Hetken ravailun jälkeen mä kävin viemässä meidän viltin Jusulle, sillä viltti oli jo alkanut valumaan. Siitä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä, jos se roikkuisi ties missä ja miten.

Kun olin käynyt askellajit ja perusavut läpi, aloin oikeasti työstämään tammaa kisaa ajatellen. Tein pohkeenväistöjä, siirtymisiä ja muita liikkeitä, jotka rataan kuuluivat. Samalla mä kävin mielessäni rataa, kun yritin saada Armia mahdollisimman hyväksi mun mittapuulla ja väistelin muita ratsukoita. Kisaverkka oli mulle uusi asia, mutta yllättävän hyvin mä selvisin. Armi ei välittänyt muista hevosista sen kummallisemmin, vaan keskittyi muhun. Ihan liian pian meidän piti lähteä maneesille valmistautumaan omaa vuoroa varten. Jännitys palasi lentelemään perhosina mun vatsaan, joita mä yritin sitten kovasti häätää siinä maneesille kävellessämme.

Jusu nappasi Armin suojat sekä ratsastusloimen pois. Mä riisuin toppatakkini kisatakin päältä, ojentaen sen naiselle. Mä tarkistin kädellä ensin omien hiuksieni olevan paikoillaan, jonka jälkeen kävin katseellani läpi Armin sykerörivistön. Se oli edelleen aika virheettömässä kuosissa. Mun oli silti pakko kysyä Jusulta, että oltiinhan me edustavan näköisiä ja kaikki oli niin kuin piti. Brunette vakuutteli näyttävän todella upealta kouluratsukolta. Mulla ei ollut mitään syytä epäillä naisen sanoja, joten mä vedin syvään henkeä. Oli koittanut meidän vuoro ratsastaa radalle. Jusu toivotteli onnea ja mä taisin vain mumista jotain siitä, kuinka sitä tarvittaisiin ja toivottavasti Armi hoitaisi homman kotiin. Tamma lähti liikkeelle. Se olisi menoa nyt.

Mä kirosin tulevaa reissua jo valmiiksi. Matkaan lähtisi mun ja Armin kanssa Viivi Rillan kanssa ja meidän hovikuskiksi, ei muuten ollut mun nimitys, lähti Markus. Mun kävi sääliksi miestä, kun kuulin tämän olevan jollain tasolla muutenkin tytön vahti. Toivottavasti Markus sai hommasta edes jotain rahaa, sillä itse en olisi ainakaan hommaan ryhtynyt palkatta.

Ensimmäiset osakilpailut eivät olleet täysi katastrofi, mutta olisihan ne voineet paremminkin mennä. Joten ennen kuin me aloitettaisiin kolmen päivän valmennusputki enempi estepainoitteisesti, jännittävää, me voitaisiin ottaa yksi kunnon kouluvalmennus tähän väliin. Armi oli taas hyvällä tuulella, eikä ollut moksiskaan vieraasta paikasta, vieraista hevosista, mistään. Millähän tuon hevosen saisi oikeasti järkkymään? Toivottavasti sitä päivää ei olisi ihan heti tulossa, koska mulle oli enemmän kuin hyvä, että hevonen ei ottanut stressiä oikeastaan mistään. Ei edes vaikka ratsastaja stressasi.

Armi ei ollut moksiskaan Rillan kadotessa jo valmennukseen. Mä melkein huokaisin helpotuksesta, koska yritin olla mukava tytölle. Mulla oli hyvin aikaa, joten mä rapsuttelin rauhassa punarautiasta. Kun meidän valmennus alkoi lähentyä, varustin tamman ja lähdin muiden perässä kävelemään jollekin maastoreitille.

Oli jotenkin helpompi mennä valmennukseen, kun valmentaja oli tuttu. Tai ainakin sen verran, että oli kuukautta aikaisemmin käynyt viikonlopun valmennusleirillä. Ja toisaalta Daniel tiesi meidän tilanteen ainakin suurinpiirtein. Me oltiin kyllä Armin kanssa taas valmiina hommiin, kun päästiin maneesiin, mutta tamma oli aavistuksen nihkeän oloinen. Ainakin verrattuna normaaliin, joten valmennuksen alku tuli meille tarpeeseen. Mä jouduin pyytämään vähän enemmän eteen pitkillä ohjilla ratsastaessa, sillä laukka tuntui pyörivän vain paikoillaan.

Hiljalleen Arminkin moottori alkoi käynnistyä, mikä sitten lieneekään syynä, että se oli vähän hitaammin käynnistyvä tänään. Tamma alkoi taas tuntua tutummalta, joten me päästiin hyvillä mielillä jatkamaan seuraavaan tehtävään ravin ja käynnin välisillä siirtymisillä. Käyntiin siirtymiset tulivat helposti, mutta ensimmäiset siirtymiset takaisin raviin olivat vähän hitaita. Mä jouduin vähän auttamaan pitkällä kouluraipallani, jotta sain siirtymisen nopeammin. Muutaman toiston jälkeen taas Armi teki siirtymiset ihan siististi.

Jossain vaiheessa mä huomasin Viivin tulleen katsomoon ja siitäkös mulle paineita kerääntyi. Enhän mä halunnut ratsastaa huonosti mua nuoremman tytön katsellessa. Ja mä olin ainoa Auburnin ratsukko tässä valmennusryhmässä, joten kyllä se mua varmaan seuraisi. Vaikka toivoinkin toisaalta, ettei tyttö kiinnittaisi muhun mitään huomiota. Joten mä ryhdistäydyin lisää selässä, jos vain mahdollista. Armi heräsi taas pienestä horroksestaan. Ja mä tajusin, kuinka mä olin ratsastanut itse huolimattomasti valmennuksen alun. Joten nyt homma lähti sujumaan sekä mun että Armin osalta, kun mä rupesin ratsastamaan. Mun allani nyt jo paremmin liikkuva punarautias puoliverinen ei kuitenkaan ollut mikään täysi automaatti, vaikka osasikin paljon.

Loppuvalmennus sujuikin taas jo paremin ja me päästiin tamman kanssa vauhtiin. Tuli taas fiilis, että me oltiin kouluratsukko ja näytettiinkin siltä. Armin askeleisiin löytyi uutta pontta ja mä unohdin valmennuksen alun ponnettomuuden. Taas vaihteeksi vika oli ratsastajassa, eikä hevosessa. Kuten se oli oikestaan melkein poikkeuksetta kaikissa tapauksissa.

Lopuksi oli vielä alku- ja lopputervehdyslinjojen harjoittelua. Onnistuneen jälkeen pääsisi loppukäynteihin, joten mä päätin ratsastaa niin huolellisesti kun vain osasin. Ja me päästiinkin nopeasti loppukäynteihin. Armi ravasi lennokkaasti ja kääntyi puoliksi itse oikealle linjalle. Pysähdystä mä tein pienen puolipidätteen valmisteluksi ja lopulta mun tarvitsi vain pitää vatsalihaksilla vastaan, jottai tamma pysähtyi sulavammin kuin mäkään osasin odottaa. Mulla oli alla GP-tason ratsu ja mä silti osasin yllättyä sen liikkeistä ja sulavuudesta? Kuitenkin, ratsukon kummatkin osapuolet olivat tyytyväisiä, kun saatiin lupa aloittaa loppukäynnit. Armi sai pitkät ohjat ja reilut taputukset kaulalle.

Meidän matkustus alkoi Armin kanssa mennä jo aika rutiinilla. Mulla oli tehty tarkistuslista valmennusmatkoja varten, josta saisi helposti katsottua, että kaikki olisi matkassa. Nyt meille tulisikin kolmen päivän valmennusputki, joista kaksi oli estevalmennuksia. Ja me kouluratsukkona mentäisiin niihin ja osallistuttaisiin koko kisoissa siihen keskimmäiseen luokkaan. Eli toisiksi vaativampaan, jos asian niin halusi ajatella. Se, jos mikä, jännitti mua. Me oltiin just vasta startattu meidän kisaura sen meidän päälajin parissa, kun me kohta jo saataisiin alle meidän ensimmäiset estekisatkin. Eikä ollut kauaakaan, kun me oltiin otettu ensimmäiset hyppytreenit. Onneksi mä pystyin luottamaan punarautiaaseen ratsuuni aivan täysin, muuten mä en olisi esteille osallistunutkaan.

Meitä oli taas ihan mukava porukka lähdössä Auburnista valmennuksiin, joten yksin en joutuisi olemaan tälläkään kertaa. Järnby oli mulle täysin vieras paikka, joten taas sain uuden tallin käytyjeni listalle. Se ei vielä ollut kovinkaan pitkä, mutta ilmeisesti Armin kanssa treenatessa ja kisatessa lista alkaisi kasvaa. En mä mitenkään kunnolla listannut talleja joissa olin käynyt, oli vain hauska seurata missä olikaan tullut käytyä. Hannover käyttäytyi taas erittäin mallikelpoisesti vieraassa paikassa ja seurasi mua meille vierailun ajaksi annettuun karsinaan. Me jäätäisiin yöksi seuraavan päivän kouluvalmennusta varten. Käytettävissä oleva karsina oli kyllä hyödyllinen.

Mua jännitti, koska kyseessä oli estevalmennus, uusi valmentaja, uusi paikka ja no, kaikki. Joten mä yritin suunnata ajatuksiani toisaalle, kuten siihen, kuinka upea paikka Järnby oli. Se oli eritavalla hieno kuin Auburn, mutta hieno kuitenkin. Armissa ei taas vaihteen vuoksi näkynyt yhtään jännitystä tai stressiä. Osasikohan se edes tehdä kumpaakaan? Se otti rennosti taas matkustamisen, vieras karsinakaan ei haitannut yhtään. Mun vuokrahevonen oli kyllä kullan arvoinen ja mä olin ylpeä, kun Amanda oli mut ensin ottanut hoitajaksi ja ylentänyt sitten vuokraajaksi.

Alkuverryttelyssä me oltiin varmasti niin kouluratsukon näköinen kuin vain saattoi olla. Mulla oli taas hieman orpo olo estesatulassa, joka me oltiin taas otettu lainaan. Jos koulusatula ei olisi niin epämukava hypätä, mä varmaan menisin estevalmennuksetkin koulusatulalla. Mutta varusteet piti olla kunnossa, joten me lainattiin estesatulaa kun tarvittiin. Nyt oli ollut vähän enemmänkin tarvetta. Mä tein verkassa paljon siirtymisiä, vähän avotaivutusta ja vaikka Armi olikin itsessään reipas, hain vielä vähän lisää vauhtia. Jos me haluttaisiin pärjätä monia muita vastaan esteradoilla, meidän ei auttaisi jäädä himmailemaan. Onneksi mun alla oli hevonen, joka hallitsi itsensä todella hyvin ja pystyisi varmasti kääntymään vaikka kolikon ympäri, jos tarve vaatisi. Toivottavasti ei tarvitsisi, mutta olihan siitä iloa, kun esteiden välillä ei tarvitsisi tapella hevosen kanssa ja se menisi juuri niin kuin mä halusin. Hypyt olivat sitten toinen juttu, niissä mun pitäisi vain pysytellä kyydissä.

Ennen hyppäämisen aloitusta mä muistin mainita meidän valmentajallemme, että meidän hyppäämiset olivat olleet todella vähäistä ja me oltiinkin enempi kouluratsukko. Että ei kannattaisi järkyttyä, jos mun meno selässä olisi aivan kamalaa. Tai saisihan siitä järkyttyä, mutta se ei tulisi niin yllätyksenä. Kun oli meidän vuoro hypätä ensimmäinen este, mua jännitti. Armi lähestyi musta huolimatta estettä tasaisessa laukassa ja hyppäsi nätisti. Kunpa mä vain olisin mennyt yhtä hyvin. Mä en malttanut edelleenkään odottaa sitä hyppyä, vaan lähdin jo etukäteen hyppyyn. Ja ylipäätään tein hypyssä liikaa, kun katsottiin esteen korkeutta. Sainkin kuulla tästä valmentajalta. Ja mun pitäisi kuulemma rentoutua siellä selässä.

Hyppy hypyltä taas homma lähti paranemaan mun osalta. Armikin innostui esteistä sen verran, että mä jouduin ottamaan jopa muutamia pidätteitä esteiden välissä. Punarautias alkoi ilmeisestikin innostua meidän ohjelmistoon nykyään kuuluvista hypyistä. Se oli mun mielestä vain hyvä juttu, että tammassa alkoi näkyä pientä innostusta. Olihan se tietysti kivaa kun hevonen meni tasaisesti ja oli helppo miettiä välejä. Mutta kun Armi innostui hypyistä, se alkoi tarkoittaa, että nyt alettiin tosissaan olemaan esteiden kanssa. Ja ehkä silläkin alkoi olla mukavampaa, kun mä en heilunut selässä ihan miten sattui. Ei tamma mitenkään vetänyt hernettä nenään jos mä vedin huonosti, pikemminkin Armi reagoi siinä kohti, kun mä ratsastin paremmin.

Hyppyjännitys saatiin taas karkotettua valmennuksen aikana pois ja mä sain taas hyviä ohjeita meidän hyppyihin. Mä tarvitsisin vain rutiinia ja harjoitusta, jotta hypyt alkaisivat sujumaan. Niitä ei välttämättä hirveästi kerkeäisi keräämään ennen ensimmäisiä estekilpailuja, mutta olihan niihin vielä muutama päivä aikaa. Ja ainakin parin valmennuksen myötä mä saisin tehtyä ajatustyötä, jos jotain tarttuisi päähän ja vähän lihasmuistiinkin hyppäämisestä. Mä olin kuitenkin melkolailla tyytyväinen meidän suoritukseen valmennuksessa, kunhan mä saisin ratsastukseni kuntoon niin meillä ei olisi suurta hätää. Pitäisi kyllä treenata vähän enemmän, sillä mä vedin ihan hapoille kevyestä istunnasta. Ja sitä ei edes mitenkään mainittavan suuresti ollut. Ei tehty erikseen mitään istuntaharjoituksia. Tosin nekin tekisivät varmasti hyvää.

Valmentajan kommentti: Ratsastajalla hyvä ote hevoseen sileällä, mutta esteillä selvää ennakointia. Hevonen hyppää melko automaatilla nämä esteet, mutta ratsastaja sukeltaa varsinkin alkuun muutaman kerran pahasti. Pyysinkin ratsastajaa melkeinpä istumaan muutaman esteen ajan: hevonen ei siitä näillä kokeuksillä välittäisi. Sen jälkeen pyysin enemmän ain kevyesti irrottamaan pepun hypyn aikana: hevosen liike tekisi lopun ratsastajan "esteasennosta." Kontrolli väleillä hyvä ja ratsastus melko siistiä vauhtia voisi olla enemmän, nyt kiellot eivät olleet kaukana.

Mä olin nukkunut todella huonosti, koska mä en tällä kertaa jotenkin osannut nukkua vieraassa paikassa. Joten mä pyörin pitkään hereillä ja valitellen itsekseni kipeitä lihaksiani, jotka eivät saisi helpotusta seuraavanakaan päivänä. Eikä kyllä hetkeen, joten ainoa vaihtoehto oli vain kärsiä ja ruveta treenaamaan enemmän ilman hevostakin. Muuten tällä menolla mä en pysyisi mukana. Kyllähän paremmalla lihaskunnolla pystyisi myös ratsastaa paremmin, kun itsekin jaksaisi paremmin.

Reipas ratsuni taas ei ollut sen väsyneempi kuin normaalistikaan, vaan hamuili uteliaasti mun taskujani. Ja kuten aina, kyllä multa löytyi ihanalle punarautiaalle joku herkku taskujen kätköistä. Sillä ei tuntunut olevan väliä, oliko herkku mikä tai kuinka kauan se oli taskun pohjalla pyörinyt, kaikki kelpasi.
"Voisit jakaa tota pirteyttä ja energiaa mullekin", huokaisin tamman tuuppaistessa mua käsivarteen. Jep, jos meistä piti valita pirteämpi, se oli ehdottomasti Armi.

Mä olisin voinut vain jäädä hengailemaan meidän lainakarsinaan koko päiväksi ja jättää valmennuksen välistä. Mua ei liiemmin kiinnostanut rääkätä omia lihaksiani vielä lisää. Mutta muuten olisi voinut tulla huudot joltain, joten mä kiskoin itseni liikkeelle. Hieman robottimaisesti mä harjasin punarautiaan niistä vähäisistä pölyistä, mitä se oli kerennyt kerätä eilisen harjaamisen jälkeen. Mä putsasin kaviot ja kärsin, kun mun selkäni ei arvostanut kyykkimistä. Tai ei se siinä itse kavioiden puhdistamisessa sattunut, mutta kun suoristui, se oli kamalaa. Olo oli kuin jollain vanhuksella tai muuten vain selkävammaisella, kun mun piti olla nuori ja vetreä. Huonosti nukuttu yö ja mulle jännittävä estevalmennus alla ei ollut ihan parhaat lähtökohdat kouluvalmennukseen.

Mä heitin mahdollisimman varovaisesti koulusatulan Armin selkään, vaikka meinasi tehdä tiukkaa nostaa se tarpeeksi korkealle. Mulla meni harvinaisen kauan suoristella satulahuopa kuntoon ja asetella satula oikeaan paikkaan, ennen kuin sain satulavyön kiinni. Ja nyt mun pitäisi ryhdistäytyä, jotta valmennuksesta tulisi jotain. Armi katseli mua arvioivasti, kuin miettien, olisiko musta tähän tänään. Jos totta puhuttiin, niin ei. Mutta mulla ei ollut vaihtoehtoja. Joten mä laitoin itseni kuntoon omien varusteiden osalta, ennen kuin selvittelin suitset. Armi onneksi oli helppo suitsittava, se melkein itse nappasi kuolaimet suuhunsa.

Kävelyiden jälkeen me suunnattiin maneesiin, jossa meitä odotti taas uusi valmentaja. Tänään valmentajana toimi Kristiina Mäkikunnas, joka vaikutti ihan mukavalta valmentajalta. Armi oli hieman jäykän oloinen jo käynnissä, mutta mä en ihmetellyt sitä yhtään. Se ei ollut hypännyt kamalasti mun tietääkseni, joten kai sitä nyt veti vähän jumiin kun tehtiin yhtäkkiä enemmän asiaa johon ei ollut tottunut. Joten meillä oli hyvä lähtötilanne, täysin jumissa oleva ratsastaja ja jäykkä hevonen. Tästä tulisi oikein kivaa.

Kristiina pistikin meidät töihin ja Armin jäykkyyden todetessaan, räätälöi meille sopivat tehtävät. Me aloitettiin ihan niinkin perinteisellä liikkeellä, kuin pohkeenväistöillä. Alkuun tuntui, ettei edes niistä tule yhtään mitään, mutta ehkä me ruvettiin kumpikin vertymään pikkuhiljaa ja kummankin tekeminen alkoi parantua. Mua ei sattunut jokaisen avun antaminen ja Armi alkoi liikkua paremmin.

Pohkeenväistöjen jälkeen me vaihdettiin avotaivutuksen tyyliseen tehtävään. Mä huomasin ensimmäistä kertaa oikeasti räikeän muutoksen Armissa, kun teki oikeita tehtäviä oikeaan aikaan. Siihen alun jäykkään hevoseen ero oli todella huomattava, kun sitä jäykkyyttä saatiin pois. Kyllähän mä olin todennut, ettei tamma ihan niin hyvin liikkunut kuin toisinaan, mutta silti mulle tuli yllätyksenä kuinka iso muutos siinä oli lopulta. Tässä nähtiin taas se, kuinka vähän aikaa mä olin ratsastanut ja kuinka helpoksi Armi mulle kaiken teki. Onneksi me päästiin menemään nyt paljon valvovan silmän alla, koska muuten mä en koskaan oppisi mitään.

Loppuvalmennus menikin jo paremmin kummankin osalta ja Armi oli todella hyvä laukassa. Mä oikein nautin laukassa työskentelystä ja siitä, kuinka helposti punarautias mun allani liikkui. Kristiina puhui mulle jotain siitä, kuinka ravissa meidän tarvitsisi jumpata, koska Armi tiputtaa selkäänsä. Mä en voinut sanoa olevani ihan täysin varma, mitä sillä tarkoitettiin, mutta mä ottaisin vinkistä vaarin. Mä vaikka googlettaisin asian ja tekisin jotain asian eteen. Vaikka valmennus oli mennyt paremmin kuin odotin, mä olin silti helpottunut kun valmennus päättyi. Oma sänky, mä oon tulossa!

Valmentajan kommentti: Tamma lähti melko jäykästi tänään liikkeelle ja lähdimme avaamaan sen lapoja ensin pohkeenväistöillä ja sitten kylkiä avotaivutusmaisilla liikkeillä. Raudikko tulikin vastaanottavaisemmaksi kyljistään ja liikui loppua kohden pehmeästi, varsinkin laukassa. Ravissa tipauttaa hieman selkää ja tarvitsee jumppaa paljon.

Oppisinkohan mä koskaan olemaan jännittämättä kisoja? Tai reissuja vuokrahevoseni kanssa? Toisaalta mulla oli taas vaihteeksi siihen erittäin pätevä syy. Jos viime kerralla oli ollut meidän ensimmäiset yhteiset kisat meidän painotuslajissa, niin nyt olisi meidän ensimmäiset yhteiset kisat esteillä. Enkä mä lähtenyt kamalan luottavaisin mielin matkaan, omalta osaltani siis. Joten mä keskityin letittämään punertavia jouhia. Kun mä pistin ajatukseni siihen, että saan tasaiset ja siistit letit, mä unohdin edes hetkeksi mihin me oltiin kohta lähdössä.

Auburnin edustus esteillä oli yhtä hyvä kuin koulupuolellakin, joten matkaan lähti hevosrekalla läjä hienoja ratsukoita. Me ehkä hieman pistettiinkin silmään edustusvarusteinemme. Välillä mä en tiennyt, oliko huomio hyvää vai pahaa. Useimmiten ehkä kumpaakin. Toiset saattoivat ihmetellä mitä me tehtiin tälläisissä kisoissa, mutta ainakin mulle tämä oli varmaan yksi parhaista mahdollisista paikoista aloittaa kisaaminen.

Onneksi me oltiin katsottu rataa jo valmennuksissa, joten se jäi mulle hyvin päähän. Muuten mä varmaan unohtaisin radan ja meidät hylättäisiin sen takia. Yläkokossa jännitys vasta iskikin päälle. Paikka kuhisi edes takaisin suhaavia ratsukoita, jotka näyttivät olevan kuin kotonaan estekisoissa. Mä olin kokematon yhdyssanan kummankin osan kanssa. Kisat, esteet tai saati niiden yhdistelmä oli mulle vielä aika vierasta maaperää.

Armi oli selkeästi napannut hieman arahkon Auburnin toisen asukin Hanin siipiensä suojiin. Olihan rauhallinen ja iso tamma aika hyvä valinta, jos poni tarvitsi tukea ja turvaa. Mä näin, kuinka kirjava tamma hieman hätääntyi, jos me kadottiin punarautiaan kanssa vähänkin kauemmas. Joten mä pysyttelin aina kuin mahdollista porukassa kiinni. Armi otti hyvin suojelusenkelin roolinsa, sillä ei ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin, tamma nautti hommastaan.

Taas kisahoitajaksi lähtenyt Josefina autteli mua punarautiaan kanssa, kunnes Julia tarvitsi tätä enemmän Valerien kanssa. Nainen näytti siltä, että nukahtaisi ihan kohta seisaalteen, joten Jusu nappasi naisen tamman hoitoonsa. Julia ei kylläkään ollut ainoa väsyneen näköinen, sillä Isabella näytti aika pitkälti samalta kuin blondi. Oliko näiden ulkomaan reissu ollut noin rankka? Mulla ei ollut hajuakaan aina mitä Auburnissa tapahtui ja jätinkin jutut suosiolla omaan arvoonsa. Jos mun jotain kuuluisi tietää, niin kai mulle kerrottaisiin. Mä harjasin ratsuni loppuun, ennen kuin aloitin varustamaan sitä. Armi oli onneksi helppo tapaus, joten mä pärjäsin hyvin itsekseni.

Koska mulla oli aikaa ja mä halusin jotain hyödyllistä tekemistä, me käveltiin punarautiaan kanssa pitkään maastakäsin. Tamma käveli kiltisti perässä, mutta välillä se joutui huolehtimaan, ettei me kävelty kenenkään perään. Mä olin niin syvällä ajatuksissani ja jännitin jo tulevaa starttia, että mä unohdin välillä katsoa minne me käveltiin. Hyvä, että joku kuitenkin hoiti sen puolen. Armi myös välillä tuuppasi mua turvalla käsivarteen, herättäen mut siihen hetkeen.

Verryttelyssä mä ratsastin eteen ja pidin takapuoleni visusti lainasatulassa, kun omaa estesatulaa ei tammalta löytynyt. Mä kertasin parissa valmennuksessa saamiani ohjeita. Ei sukeltamista. Odota hyppyä. Kyllä mä pärjäisin Armin avulla. Koska kaikkensa piti tehdä voiton eteen, mä jopa napautin hieman lyhyellä esteraipallani, joka mulle oli törkätty mukaan. Se muuten tuntui kamalan lyhyeltä näin kouluratsastajan kädessä. Armi laukkasi oikein kunnolla eteen, semmoista upeaa kouluratsun matkaa voittavaa laukkaa. Se oli aika hienon tuntuista. Hypyissä mä hoin itselleni samaa, mitä Isabella oli mulle valmennuksessa hokenut. Odota, odota, odota ja vielä kerran odota. Ja mä odotin hyppyä tällä kertaa kiltisti.

Verryttelyn aikana mä olin unohtanut jännittää, mikä oli todella hyvä asia. Musta tuntui, että meidän hypyt sujuivat heti paljon paremmin, mitä ne olivat sujuneet missään meidän vähäisissä estetreeneissä. Armikin oli vähän innostunut ja jopa näyttänyt ihan pieniä kuumumisen merkkejä. Tässä tapauksessa se olisi vain hyvä. Me annettaisiin kaikkemme esteradalla.
"Seuraavana vuorossa Nita Merisalo ja Audrey v. Helmwald", kuulutus kutsui meidät radalle. Mulla oli hyvä fiilis tästä. Toivottavasti olisi vielä radankin jälkeen.

Se idea oli huono jo syntyessään. Mua ei olisi pitänyt päästää mihinkään hevostarvikeliikkeeseen, sillä nyt mä raahasin kassillista uusia varusteita tallille. Nekin rahat olisi voinut säästää johonkin muuhun, mutta toisaalta, mikä oli parempi törsäyskohde kuin hevoset? Osa varusteista oli mulle itselleni, osa Armille. Eihän tamma mitään olisi tarvinnut, mutta kai sitä nyt voisi uuden satulahuovan ostaa joskus? Nyt mä olin pystynyt jättämään suurimman osan haluamistani tavaroista liikkeeseen, mutta seuraavalla kerralla mä tarvitsisin jonkun ihan varmasti hillitsemään mua.

Mä läväytin kassini tyhjän loungen pöydälle. Melkein innosta kihisten mä rupesin purkamaan sitä, jotta saisin seuraavaksi vietyä uudet varusteet kaappiini. Ensimmäinen ostokseni oli ollut oma enkkuviltti, koska mä en jaksanut lainailla sellaista. Joten pääsisin helpoimmalla, kun mulla olisi täysin oma. Ja siihen voisi hätätilanteessa kääriytyä itsekin, jos kylmä pääsisi yllättämään. Mulla oli jo ennestään valkoinen sekä musta kisapaita, mutta liikkeessä oli ollut täydellisen vaaleansininen, joka sopisi todella hyvin Armin omien varusteiden kanssa yhteen.

Housut olivat varmaan ihan hyvä ostos, kun mulla oli vaan yhdet peruskäyttöön olevat ja toiset olivat kisahousut. Kyllähän ratsastushousujakin piti kahdet olla, joten mä olin napannut ihan turkoosit housut. Ne istuivat mun päälle kuin valettu, joten ei niitä voinut jättää ostamattakaan. Ja kyllähän ne käyttöön tulisi, nyt mulla oli tosin mun vanhat siniset jalassa. Uudet pitäisi säästää jotain vähän parempaa tilaisuutta varten, kuin ihan perus tallipäivää. Ja totta kai housuihin kun löytyi sopiva satulahuopa, se piti lisätä ostoksiin. Olisipahan kunnon panostus, kun varusteiden värit sopisivat toisiinsa. Uudet ruskeat nahkahanskatkin oli tarttunut mukaan, joten vanhat voisi heittää roskiin. Tai korkeintaan jättää todella pahan päivän varalle.

"Joku on ilmeisesti käynyt ostoksilla", huvittunut ääni kommentoi loungen oven avauduttua. Vilkaisin työvuorossa olevaa punapäätä.
"No pitäähän tytön välillä päästä kuluttamaan rahojaan, varsinkin kun kaikki ei ole omia", virnistin ja puhalsin hiuskiehkuran kasvoiltani. Jonathan vain pudisteli päätään ja kaatoi itselleen kahvia. Mä rupesin asettelemaan varusteita kaappiini, joka ei onneksi pursunut tavaraa. Ainakaan vielä. Sekin päivä tulisi varmasti vastaan joskus. Tänään mä olin kuitenkin tyytyväinen tapaan, jolla olin käyttänyt peruuntuneen koulupäivän.

Kun mä olin saanut kaappini kuosiin Jonathan mainitsi, että vuoden ensimmäisen Kalla CUP osakilpailun kutsu oli julkaistu. Joten ennen kun mä lähdin hakemaan Armia ulkoa, mä suuntasin katsomaan millaiset kinkerit olisivat luvassa. Multa pääsi epätoivoinen huokaus, kun totesin helpoimman koululuokan olevan helppo A. Enhän mä sellaiseen uskaltaisi osallistua. Vai uskaltaisinko? Mun olisi pakko varmaan kysyä joko Isabellalta tai Amandalta, oliko mulla mitään jakoa näissä luokissa.

Sattumalta mä löysinkin Amandan, jolta mä hieman arastellen kysyin mielipidettä mun osalistumisiin. Meillehän oli annettu aika vapaat kädet osallistumisten kanssa, mutta mä halusin silti jonkun mielipiteen, joka tiesi asioista vähän enemmän kuin minä. Lopputulos ei ollut ihan se mitä mä toivoin, pikemminkin vielä pahempi mitä olin osannut edes arvella. Amanda ei ehdottanut, vaan pikemminkin ilmoitti, että mun pitäisi osallistua helppo A:n lisäksi myös mielellään vaativa B:hen. Mun leuka meinasi loksahtaa siinä kohtaa lattiaan.

Me kuulemma valmennuksissa edettäisiin kovalla vauhdilla vaativa A:n tasoisiin tehtäviin kevään aikana, joten mun pitäisi hiljalleen treenata itsenäisestikin vaativampia tehtäviä ja kisata vaativimmissa luokissa. Mutta mitä mulla oli sanomista, jos Amanda ajatteli ainakin jollain tasolla mun pärjäävän. Mulla oli tarkoituksena ottaa rennommin ennen seuraavia Tie tähtiin -osakilpailuja, mutta ilmeisesti me ruvettaisiin treenaamaan kunnolla itsenäisesti kisoja varten. Ja ehkä olisi kuitenkin turvallisinta testata näitä luokkia kotikisoissa. Syvään huokaisten mä suuntasin hakemaan Armia, jonka kanssa me kyllä pidettäisiin tänään vielä kevyt päivä.

Mua jännitti ihan kamalasti mennä perjantaina tallille puunaamaan Armia kisakuntoon. Mä pelkäsin, että me ei oltu keretty harjoitella tarpeeksi meidän kouluratoja. Mä olin opetellut niitä ulkoa ja treenannut niihin liittyviä tehtäviä ahkerasti itsenäisesti. Samalla piti kuitenkin keskittyä sunnuntain koulukisoihin ja mun huomiseen estestarttiin. Liikaa kaikkea.

Armi ei reagoinut kummemmin Auburnin epätavalliseen hälinään, olihan se nähnyt varmaan jo useammat kisat täällä olonsa aikana. Punarautias nuokkui silmät ummessa, kun mä viritin jakkaralla seisten tammalle sykeröitä. Me edustettaisiin tänään kotona ja jo vähän vaativammissa luokissa, joten mä oletin perijättärien odottavan meiltä suurinpiirtein täydellistä ulkonäköä. Multa jäi taas vaihteeksi koulupäivä välistä, onneksi opettajat vain kannustivat mua valmentautumaan ja kisaamaan, joten vapaapäivät sai helposti. Kunhan tekisin tehtävät silti.

Vaikka itse sanonkin, me oltiin Armin kanssa aika näyttävä ratsukko. Tamman valkoinen satulahuopa ja mun valkoiset housut hohtivat puhtauttaan. Kaikki muutkin varusteet oli puunattu viimeisen päälle. Tänään mä kisaisin enempi ja vähempi tuttuja vastaan, mutta huomenna mulla olisi vastassa Niko esteluokassa. Sitä mä jännitin varmaan eniten koko pitkässä viikonlopussa, sillä me kisattiin ensimmäistä kertaa ylipäätään samoissa kisoissa.

Armi oli ihan kohtalainen verryttelyssä. Mä en saanut sitä liikkumaan ihan niin hyvin kuin halusin, mutta mä en kerennyt hirveästi ruveta sitä säätämään. Me startattiin luokan loppupäässä, mutta mä olin arvioinut vähän huonosti mun verryttelyajan ja nyt sitä oli liian vähän. Itse rata taas, noh. Se olisi voinut mennä paljon paremmin, mutta myös paaaaljon huonommin. Mä tiesin meidän pystyvän parempaan jo ihan meidän treenien perusteella. Me oltiin vähän alisuoritettu. Mä en tiennyt, uskaltaisinko pistää sitä sen piikkiin, että se oli mun eka helppoA rata. Ainakaan hirveästi en alkaisi äänen selittelemään.

Mä olin huomannut tutun hevosen starttaavan myös, joten kun mä olin saanut Armin käsistäni pois, mun oli pakko lähteä etsimään. Mä katuisin, jos en kävisi moikkaamassa. Voikko tamma olikin helppo erottaa joukosta ja sen kanssa oleva punapää myös. Nainen oli tullut vähän tutuksi, kun me käytiin Armin kanssa pienellä valmennusleirillä.
"Voi kun se on jo iso, justhan se oli ihan pieni", henkäisin ja rapsuttelin luvan saatuani Karkkia. Jos Daniel ei olisi valmentanut mua jo pariin otteeseen ja Kirsti ollut mukava, mä en olisi varmasti uskaltanut. Mulla ei ollut hajuakaan muistiko Karkki mua, mutta tamma otti mun rapsutukset mieluusti vastaan. Sen jälkeen se olisikin taas ollut tekemässä jotain muuta.

Rapsutushetkien jälkeen oli taas aika keskittyä kisoihin. VaativaB me startattiin viimeisenä, josta mä en tykännyt yhtään. Mä en halunnut olla eka, mutta en kyllä vikakaan. Siinä melko alkupäässä oli aika hyvä startata, jos multa kysyttiin. Koska mä en ollut saanut Armia ihan täysin kuulolle ekaankaan luokkaan, niin totta kai radan ja tehtävien muuttuessa vaativammaksi, oli suoritus taas asteen verran huonompi.

Mun oli tehnyt mieli itkeä, kun olin raahannut itseni aamulla ylös. Mä olisin vain halunnut kietoutua peittooni paremmin ja kääntää kylkeä, mutta ei. Mä olin joutunut repimään itseni ylös ja pistämään itseni kisakuntoon. Silmänaluset vaativat hieman enemmän meikkiä kuin normaalisti, mutta kai mä ihan siedettävältä näytin. Luojan kiitos meidän omien kisojen jatkot eivät olleet nyt, koska olo oli aika mukava ilmankin. Onneksi myös kisoihin valmistautuminen ja lähteminen oli meille jo niin rutiinia, että mä pystyin suoriutumaan siitä silmät ristissä.

Hukkasuon tallipihalla kuhisi, kun me saavuttiin laumamme kanssa. Me oltiin taas kuuden ratsukon voimin menossa, kuten aina. Se oli mun mielestä ihan kiitettävä ryhmä, jos mietittiin, että nämä olivat vähän pikkukisat verrattuna jo edes meidän omaan Kalla CUP:iin. Me oltiin alotettu nekin Armin kanssa ihan kohtuullisesti, ainakin siihen nähden, millä tasolla me vasta oltiin kisattu. Joten palaaminen helppo B luokkaan oli mulle oikein kiva. Ja vastustajatkaan eivät olleet ehkä ihan niin tasokkaita kuin kotikisoissa oli ollut. Ei tietenkään millään pahalla ratsastuskoululaisia ja muita kohtaan.

Mä en vieläkään tottunut siihen, kuinka rennosti Armi otti nämä kisamatkat. Sitä ei haitannut hälinä jota monet ratsukot aiheuttivat ja toiset taas jännittivät. Sitä ei haitannut vieras paikka, se lähinnä katseli uteliaasti korvat hörössä ympärilleen. Kuinka helpolla mä pääsinkään nätin punarautiaan vuokrahevoseni kanssa. Ja kuinka pulassa mä olinkin heti, kun mun piti toimia vähänkään hankalamman hevosen kanssa samanlaisessa tilanteessa. Hannover otti rennosti päästessään hetkeksi oleskelemaan lainakarsinaan, joka me oltiin saatu käyttöömme kisojen ajaksi.

Mä tuijottelin punarautiasta jollain tasolla lumoutuneena, unohtaen ajantajun ja missä me oltiin.
"Nita! Herätys, sun pitäs mennä verryttelemään ihan kohta", havahduin kun mulle huudettiin. Ja kukas muukaan se olisi ollut, kuin Isabella. Totta kai perijätär näki mut silloin, kun mä olin omissa maailmoissani ja jo myöhässä aikataulustani. Joten mä harjasin ja varustin Armin ennätysvauhtia ja pistin itseni siinä samalla kisakuntoon. Ei mennyt montaakaan minuuttia, kun mä lähdin taluttelemaan punarautiasta ulos.

Kävelyiden jälkeen mä pomppasin selkään ja suuntasin kentälle verryttelyyn. Armi oli Järnbyn kouluvalmennuksen tapaan hieman jäykkä, mutta nyt mä tiesin tasantarkkaan mitä tehdä. Mä tein kevyessä ravissa pohkeenväistöä, vahtien, että tamma liikkui reippaasti eteen väistöistä huolimatta. Huomasi kyllä, että meillä molemmilla painoi eilisen kaksi starttia. Onneksi tämän päivän luokka oli tosiaan helpompi. Mehän humputeltaisiin seuraava viikko, eikä lähdettäisi yhteenkään valmennukseen. Eiköhän me oltaisi taas ansaittu muutama kevyempi kerta, mä ainakin olin niin rikki.

Verryttelyssä mä laukkasin ensin eteen ja tein muutamia pieniä väistöliikkeitä, jonka jälkeen mä tein voltteja laukassa. Mä tein aika rennon verryttelyn, hakien Armia vain avuille ja rennoksi. Jäykkyyskin alkoi kadota pikkuhiljaa. Varmuuden vuoksi mä tein muutamia pysähdyksiä ravista, että me saataisiin edes alku- ja lopputervehdykset sujuvasti. Mä annoin lopuksi Armin kävellä pitkin ohjin.

Mä yritin pälyillä, näkyisikö joku meiän porukasta kentän laidalla, mutta ei. Mun pitäisi kohta mennä jo maneesille, mutta meillä oli vielä suojat jaloissa. Joten mä ratsastin kentän laidalle ja vilkuilin porukkaa. Mulla menisi ihan liikaa aikaa, jos mä hyppäisin alas, ottaisin suojat pois ja kiipeäisin takaisin.
"Voisko joku auttaa ja ottaa meidän suojat pois? Mun pitäs olla menossa jo maneesiin", kysyin hymyillen. Joku mies totesi voivansa auttaa ja nappasi nopeasti meidän suojat pois, jotka eivät tuntuneet sopivan meidän ulkonäköön ollenkaan.
"Kiitos, ne voi jättää vaikka johki tänne. Mä nappaan ne sit siitä mukaan, ellei joku muu meidän tallilta kerkee niitä ottaa", hymyilin hieman pahoitteleavasti.

Me käveltiin melkein kentän vieressä olevalle maneesille, jonne me päästiin odottamaan jo vuoroamme. Mä en osannut oikein kuvailla mun fiiliksiäni siinä odotellessa. Mulla ei ollut odotuksia tälle radalle, vaikka se pitäisi olla helppo eilisten ratojen jälkeen. Mä en ollut edes varma siitä, miltä Armi tuntui. Olisiko meillä mitään mahdollisuuksia vai nolattaisiinko me itsemme ihan totaalisesti? Mä olin vain yrittänyt tyhjentää pääni kaikista ylimääräisistä ajatuksista. Mä kelasin rataa läpi päässäni, volttikahdeksikko, neljäkaarinen kiemuraura, laukkavoltti, lävistäjä. Sitten mut jo kuulutettiin radalle. Se olisi menoa nyt.

Viimeiset osakilpailut ennen finaalia, enkä mä kokenut olevani valmis edes ratsastamaan tänään esteradan. Mä puunasin jo valmiiksi kiiltelevää punarautiasta tammaa. Armin olin pessyt eilen, mun rennon ratsastelun jälkeen. Hannover oli onneksi fiksu, eikä ollut liannut itseään yön aikana. Mutta silti mä harjasin pitkään ja hartaasti sitä kaunista punertavaa karvaa. Vaikka mitään tarvetta ei olisi ollut. Mä en ollut suunitellut tekeväni sykeröitä, koska mulla oli jostain syystä aikaa, mä rupesin väkertämään niitä. Joten mä kiipesin jakkaran päälle ja yllättävän näppärin sormin tein siistit letit ja niistä sykeröt.

Me näytettiin Armin kanssa ihan kunnon kilparatsukolta, eikä siltä, että me oltaisiin menossa hyppäämään kasikympin rata melko rentoihin kisoihin. Armi seisoi narun päässä pihalla, loimi ja kuljetussuojat päällään. Seuraavaksi olisi mun vuoro viedä vuokrahevoseni hevosrekkaan, mutta mun ajatukseni olivat jossain muualla. Eikä auttanut, että mun näkökenttääni ilmestyi henkilö, jota mä en olisi välittänyt ajatella juuri nyt. Mun pitäisi suunnata ajatukseni kisoihin, mutta ne tuntuivat pyörivän miehen ympärillä. Tyypillistä.

Mä jäin tuijottamaan kauempana kävelevää Nikoa, joka oli tainnut huomata myös mut.
"Nita! Haloo?" Julia huudahti aiheuttaen mun hätkähtymisen. Nainen näytti siltä, että tulisi kohta ravistelemaan tai lyömään mua, jos en liikkuisi.
"Sori", hymähdin pahoittelevasti kaikille, sillä meidän matkaan lähteminen venyi mun takia. Mä pakkasin Armin muiden hevosten seuraan rekkaan ja yritin palauttaa itseni siihen hetkeen, enkä palata ajatuksissani takaisin torstaihin ja perjantaiseen aamuun. Se pitäisi nyt unohtaa.

Leijonalaaksoon päästessämme, mä onnistuin ajatusteni kanssa. Kisahälinässä ei yksinkertaisesti kyennyt ajattelemaan mitään. Armi otti rennosti ja viime aikojen säikkyily oli ainakin tällä hetkellä taas ohi. Toivottavasti selästä käsin tilanne pysyisi samana, koska muuten mä saattaisin olla pulassa. Mua ei huvittanut keskustella kenenkään kanssa, joten mä oleskelin lähinnä yksinäni, odottaen kellon liikkuvan eteenpäin. Se liikkui tuskastuttavan hitaasti. Koska Viivi starttasi ensimmäisessä luokassa, meidän piti tulla aina ajoissa. Ja koska esteillä Rasmus olisi vikassa luokassa, me jouduttaisiin odottamaan.

Kun kello näytti sen verran, että mä voisin pikkuhiljaa lähteä kävelemään Armin kanssa, mä aloin valmistautua. Ensin hoidin itseni edustuskuntoon, sillä mä yrittäisin vain saada nopeasti ratsuni yksin varustettua ja päästä verryttelemään. Kun mä edustin valkoisissa housuissani ja sukunimelläni brodeeratulla kisatakilla, putsatuilla saappailla ja kaikilla, mä kävin keräämässä Armin tavarat kasaan. Jos totta puhuttiin, mulla ei ollut hajuakaan, kenen estepenkki meillä oli tällä kertaa lainassa. Kun mä olin taas kysynyt siitä Isabellalta ennen lähtöä, tämä oli luvannut hoitaa sen. Mutta ei kai sillä ollut väliä, Auburnin kaikkien hevosten satulat tuntuivat olevan hienoja ja niille jos tapahtuisi jotain, ei hyvä heiluisi.

Selässä mulla oli kotoisa fiilis, vaikkakaan mä en viihtynyt estepenkissä yhtä hyvin kuin koulupenkissä. Mä päätin keskittyä täysin ratsastamiseen, antaa kaikkeni radalla. Tehdä huolellisen verryttelyn ja tehdä yksinkertaisesti parhaani, mihin mä pystyisin. Toisaalta mä voisin aina mielessäni vierittää mahdollisen huonon radan ja ratsastuksen Nikon syyksi. Tosin mies varmasti väittäisi, ettei sitä voisi tämän syyksi laittaa. Ajatus sai mut virnistämään itsekseni. Ja enhän mä voisi muille siitä sanoa. Siitäkös vasta riemu repeäisi, kun selittäisin muille tallilaisille, että mä ratsastin huonosti, koska Niko oli sekoittanut mun ajatukset.

Mä ratsastin huolellisesti verryttelyssä. Väistöjä, laukan säätelemistä, avut kunnolla läpi. Mä halusin kaiken toimivan hyvin, Armin olevan täydellisesti mun avuilla ja kuulolla. Meidän pitäisi kummankin olla hereillä hypyissä, niiden pitäisi olla teräviä. Verryttelyhypyt olivat juuri sellaisia. Mun vuokrahevoseni, joka sattui olemaan kouluhevonen, veti aika hyvin ja sen pieni sisäinen esteratsu alkoi päästä vauhtiin. Armi tuntui hyvältä verkassa, mutta todellisuus voisi olla toinen radalla. Mun herpaantuminen voisi ajaa meidät viimeiselle sijalle. Mutta kaiken kaikkiaan mä lähdin yllättävän hyvällä fiiliksellä kohti toista maneesia.

Sitä voisi luulla mun tottuneen valmennuksiin ja tiukkoihin valmentajiin jo tähän mennessä. Kevät oli ollut yhtä valmennusta valmennuksen perään. Siltikin mä olin hieman hermostunut kun kevään viimeinen kouluvalmennus olisi tänään. Koulussa alkoi olla viimeiset rutistukset ennen kesälomaa käynnissä, joten mä olin viettänyt monta tuntia koululla. Hieno keli melkein meni hukkaan, mutta onneksi valmennus pitäisi olla kentällä. Pääsisi edes vähän nauttimaan näistä keleistä, ei näitä näkyisi kun loma alkaisi. Ainakaan siihen mä en jaksanut uskoa. Joka tapauksessa mä olin joutunut tulemaan koulusta suoraan tallille, kotona koukkaaminen ei mahtunut aikatauluun. Ja Amandan valmennuksista kun ei myöhästytty.

Onneksi joku ihana oli tuonut jo Armin sisälle, joten mä pääsin samantien laittamaan tammaa kuntoon pikaisen vaatteiden vaihdon jälkeen. Mulla olisi mennyt turhan kauan jos olisi tarvinnut metsästää Armi laitumelta. Punarautias nautti harjaushetkestä päätään roikottaen, silmät kiinni ja huulet lerppuen. Ainakin joku osasi nauttia elämästä.
"Sä oot kyllä kummallinen kilpahevonen", mä murahdin. Korvat heiluivat vähän kuunnellen mua, mutta muuta reaktiota ei puoliverisestä irronnut. Pitäisi varmaan itsekin nauttia siitä lyhyestä rauhallisesta hetkestä. Hetkestä, ennen kuin me jouduttaisiin Amanda Sokan hyökytettäväksi kentälle.

Kentällä karsinasta nuokkuvasta tammasta ei näkynyt jälkeäkään, vaan mun allani liikkui pirteä ja reipas hevonen. Ai että tälläisen tamman kanssa oli ilo työskennellä. Mutta ai että mä vihasin itsenäisiä alkuverryttelyjä. Mä en osannut ikinä oikein tehdä mitään niissä, jos valmentaja seurasi tai jotain muuta vastaavaa. Kyllä mä itsenäisesti treenatessa keksin aina jotain hyödyllistä, koska mulla oli muutkin tehtävät jo mielessä. Mutta kun nyt ei ollut ihan tarkkaa tietoa valmennuksen ohjelmasta, oli hankala ajatella mitä tekisi. Tosin, tekosyitähän ne vain oli.

Joten mä päädyin tekemään siirtymisiä ja väistöjä, kaksi hyödyllistä perusasiaa. Musta oli kevään saatossa tullut aika kunnianhimoinen, joten mä tahdoin Armin kuuntelevan pidätettä ja pohjetta hyvin. Mä halusin puoliverisen reagoivan nyt eikä vasta askel tai pari myöhemmin. Ja musta olikin tullut melkoisen hyvä herkistelemään Armi avuille, vaikka ei sen kanssa paljoa aina tarvinnutkaan tehdä. Mä halusin myös pohkeiden toimivan sivusuunnassakin. Sekään ei tosin ollut suurempi ongelma tämän punaurautiaan kanssa. Vasen oli tänään vähän jumissa, mutta pienellä jumpalla sekin helpotti.

Mun väistötehtävistä oli jotain hyötyä, sillä me aloiteltiin pohkeenväistöllä.
"Istunta, Nita. Jalka rennoksi, hartiat taakse, katse eteen. Nyt ei olla alkeistunnilla", Amanda ohjeisti. Mä kohta kohdalta kävin istuntani läpi ja yritin parhaani mukaan korjailla sitä. Hemmetti kun pakka tuntui leviävän heti käsiin kun joka kerta ei ollut joku huomauttamassa istunnasta. Mä tarvisin selkeesti joka ikinen kerta jonkun vahtimaan mun ratsastusta. Varsinkin nyt kun mä menin paljon myös Ramidalla.
"Nyt ei ollut kyllä väistöä nähnytkään Armilla, uudestaan."

Mä hikosin ihan laittoman paljon. Tosin niin hikosi Armikin, että en ollut ainoa joka joutui hommiin. Mä en jaksanut miettiä muiden tilannetta, koska siitäkin saisin varmaan kuulla kunniani. Parasta vain keskittyä omaan tekemiseen. Punarautias liiteli lennokkaasti, vaikka olikin aika lämmin. Mä olin kyllä aika tyytyväinen omiin vatsalihaksiini, sillä mä pystyin aika vaivattomasti jo istumaan tamman askeleissa. Kiemurtelut ja kahdeksikot menivät meiltä ihan hyvin, hetki meni vasempaan saada Armi taipumaan ja asettumaan hyvin, mutta helpottui nopeasti.

Mitään kamalan ihmeellistä ei tehty, lähinnä aika perusjuttuja. Mutta kun annettiin vaihtoehto tehdä hieman vaativampaa tehtävää, mä tartuin siihen. Hemmetti vieköön jos me ei onnistuttaisi kiemurauralla tekemään laukanvaihtoja käynnin kautta, meillä ei olisi mitään asiaa helppo A tai vaativa B radoille. Ei sitten mitään. Ensimmäinen yritys meni hieman metsään, mutta toisella me onnistuttiin jo todella hyvin. Koko valmennuksen kruunasi se, kun Amanda nyökkäsi hyväksyvästi meille. Se oli todella pieni ja huomaamaton nyökkäys, mutta nyökkäys silti.

Mä huokaisin helpotuksesta, ehkä myös Armi, kun siirsin tamman käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Sekä roimat taputukset kaulalle. Mä en tiedä mitä mä enää tekisin ilman Armia, se oli jo lyhyessä ajassa opettanut mulle niin paljon.
"Noniin herkkuperse, nyt saat palkkaa", mä naurahdin ja kumarruin selästä tarjoamaan namia Armille. Amanda oli jo lähtenyt, joten mä jopa uskalsin tehdä sen. Punarautias oli oikein tyytyväinen kaartaessaan kaulansa ja napsiessaan herkkunsa.