Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Sunnuntaitarinoita

Siirry alas

Sunnuntaitarinoita Empty Sunnuntaitarinoita

Viesti kirjoittaja Cecilia B. lähetetty 25.05.19 15:08

Sunnuntaitarinoita

Äidin ja tyttären elämää sunnuntaikartanollaan
(Domenica Estate) ja sen ulkopuolella.
Cee (s. 1984) & Viivi (s. 2007)

🦄 🦄 🦄
Cecilia B.
Cecilia B.
Valmentaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 36
Viestien lukumäärä : 15

http://sunnuntai.altervista.org/domenica

Takaisin alkuun Siirry alas

Sunnuntaitarinoita Empty I

Viesti kirjoittaja Cecilia B. lähetetty 25.05.19 15:16

#springcircus
Auburnin kartano, 24.5.2019

Ceestä tuntuu, että edellisistä suurista kisoista olisi ikuisuus, vaikka Markarydin hulppeista Trophyistä on vain pari kuukautta aikaa – jos sitäkään, on niin vaikea pysyä perässä. Nainen tutkailee lähtölistoja mietteliäänä ja hämmentyy, kun osallistujia on tavallaan aika vähän. Silti Auburnin kilpailuissa on aina jotenkin suuruuden tuntu. Kaikkine ylimitoitettuine järjestelyineen kisoihin liittyy vähintäänkin suurten kilpailuiden paineet, vaikka eihän hänellä pitänyt olla kenellekään enää mitään todistettavaa.

Ja silti oli. Omaa julkista kilpailuprofiiliaan mietti liikaa, tulevia varsamyyntejä mietti liikaa, kasvattien menestymistä mietti liikaa, lapsensa ja työntekijöidensä menestymistä mietti liikaa. Kesken lähtölistan tuijottelun iskee sadattelu: Cee kiroaa lyhyesti ääneen ja saa viereiseltä naiselta kummaksuvan katseen. Hän on unohtanut peruuttaa Viivin baletin (pirun baletti, eikö ratsastuksessa ollut harrastusta kerrakseen??).

Tom ja Suski ovat taas mukana, Viivikin leuhottanut jonnekin, mutta muut eivät starttaa. Cee on ainoa heistä, joka kilpailee kenttää. Tom on ottanut Toscan hoitaakseen ja Suski Mallan, eikä muodollisuuksia ole enää tehtävänä. Nainen lähtee ajatuksissaan (mikähän päivämäärä maitopurkissa olikaan? Riittääkö toissapäiväinen ruoka vielä illalliseksi?) kohti Auburnin talleja, eikä Isabellaa tarvitse hakea kaukaa.

”Heei rakas!” brunette ystävätär heläyttää ja mulkaisee sitten paheksuen paidastaan (hyväntahtoisennäköisesti) nyppäissyttä oria. ”Huoh, Cava on semikamala.”
”Komeapas”, Cee korjaa, ja siirtyy sitten halaamaan Isabellaa. ”Hurjan paljon onnea! Pitääkö laulaa?”
”Hyssshh”, Isabella sihahtaa ja hyökkää painamaan sormensa Ceen huulille. ”Ei sanaakaan!”
”Mutta kolmekymppiset –”
”Tyssttt!!”
Ceestä kuuluu epämääräistä mutinaa, nyt suun edessä on koko käsi. Ohi lipuu joku utelias katsoja, ja Isabella tervehtii tätä kohteliaasti hymyillen ja kevyesti nyökäten, antamatta epäilyttävältä näyttävän tilanteen häiritä itseään lainkaan.

”No, osaatkos olla?”
”Mmmm-hhyhh.”
”Hyvä”, Isabella toteaa topakkaan sävyyn, ja jälleen kerran Cee pohtii, kumpi heistä onkaan kypsempi. Vakavampi, arvokkaampi, tosikompi. Ainakin tietyissä asioissa.
”Millonkas te nyt lähdette sinne Italiaan?” tummasilmäinen brunette jatkaa.
”Ai haluat minusta eroon vai?” Cee myhäilee. ”Jo ensi viikolla.”
”Entä se hevonen, se Lucion ostama ori...?”
”Helvetin hyvä kysymys. Kai se on katsottava, mutta sapettaa koko tapaus. Näen silmissäni sellaisen elokuvien kouluttamattoman villiorin, joka on vain huumattu esittelyvideon ajaksi. Ka-ma-laaaaa!”
”Älä nyt, sehän voi olla vahingossa hyvä ostos. Näytti hyvältä niillä mainituilla huumausvideoilla.”
”Joo siis, jos se onkin hieno niin herranjumala ei silti Viiville!” Cee parahtaa.
”Ja millähän ajattelit kertoa neidille, että isän lahjaa ei voi oikein pitää?”
”Jaa-a, en tiedä. Ajattelin rukoilla koko lauttamatkan ajan jotain äitiyden jumalia.”
”No entä se hevonen sitten?? Sillehän on kaikki paperit tehtynä?”
”Ei minun toimestani. Väärennyksiä varmaan kaikki niin kuin Lucion sielukin.”
”Höpö höpö.”
”Isbe hei.”
”Okei okei, on se vähän mätä. Mutta kai se nyt omassa maassaan osaa asiat hoitaa?”
”Osaa varmasti. En epäile hetkeäkään, etteikö korruptio kukoistaisi juuri sen toimesta. Mutta hevosesta en tiedä, kai me traileri kuitenkin otetaan. Lastaan sen sitten viinillä jos ei muuta.”
”Ha-ha.”
”Olin tosissani.”
”Niin minäkin! Saat tuoda pulloittain tiedät-kyllä-miksi-lahjaksi. Jos et sano sitä ääneen! Tallilaiset saattavat kuulla.”

Cee naurahtaa ja pudistaa päätään. ”Olet mahdoton, ja hei, parhaassa iässä. Muistakin juhlia ja kutsu mut. Vaan nyt mun täytyy kiiruhtaa, sinun kilpailuihisi. Onnea kisoihin, radalla nähdään, sweetie – sweet thirty!!”

Ceen perään sinkoutuu erittäin lapsellisesti kakkakikkare, mutta kumma kyllä se tuntuu ihmeen kannustavalta ja hyväntuuliselta. Kukaan, saati Isabella Sokka, ei kehtaisi tehdä noin kenelle tahansa, ja ajatus lämmittää Helppo A:n kenttärataa miettivää Ceetä, joka kääntyy vielä luomaan ystäväänsä tutkivan katseen. Isabella on piiloutunut täysiverisen karsinaan, mutta näkemättäkin Cee aistii, että syntymäpäivien juhlimattomuuteen kätkeytyy ikäkriisin sijasta niitä ihan muita huolia.

_________________
Esittely
Cecilia B.
Cecilia B.
Valmentaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 36
Viestien lukumäärä : 15

http://sunnuntai.altervista.org/domenica

Takaisin alkuun Siirry alas

Sunnuntaitarinoita Empty II

Viesti kirjoittaja Cecilia B. lähetetty 31.03.20 13:26

#whiteparty
Auburnin kartano, 28.3.2020

"Sshhh, mennään ihan hiljaa, ettei Viivi herää", Isabella kuiski ja sipsutteli korkokengissään naurettavan ylivarovaisesti. Cee nyökkäsi ja näytti siltä, että kaatuisi hyvin pian mihin tahansa vuoteeseen. Silti naisen väsyneessäkin katseessa oli tavanomaista äidillistä huolta: olihan Viivillä kaikki hyvin, olihan se pärjännyt kartanolla yksin illan, olihan se pessyt hampaansa ja syönyt iltapalaksi muutakin kuin karkkia?

Tom taas oli vasta hiljattain herännyt juhlatunnelmaan ja omien sanojensa mukaan ‘päässyt humalassaan sen bloody nuisancen tasolle’, millä hän ilmeisesti viittasi Robert Harringtoniin. Mies hekotteli itsekseen ja lähti sitten äänekkäästi aulan portaissa tömistellen kohti hänelle varattua vierashuonetta.

Isabella mietti välähdyksen ajan, pitäisikö miespolo saattaa, mutta totesi sitten ettei eksymiseen kuollut. Hän ja Cee livahtivat Isabellan huoneistoon, jonka alakerran vierashuone oli muuttunut enemmän tai vähemmän pysyvästi Viviennen omaksi tilaksi. Kaksikko raotti huoneen ovea hyvin hiljaa, ja sitten he odottivat yhdessä, että jommankumman hämäränäkö sopeutuisi ensin.

Isabellan näkö oli tarkempi, Ceen äidinvaisto vahvempi.

Ceen suusta kuului terävä henkäisy, kun he huomasivat saman. Vuode oli lähes koskematon – päiväpeitto oli heitetty syrjään, mutta peitto oli aivan liian siististi, jotta siinä olisi yksikään Viivi nukkunut.
“Ei hätää. Ehkä se on kipittänyt mun vuoteeseen?” Isabella ehdotti, vaikka kurkussa tuntui selittämätön pala. Kai 12-vuotias oli pärjännyt yksin kartanolla, olihan?

Cee pinkaisi portaat, Isabella hankkiutui eroon korkokengistään ja laittoi sitten juoksuksi. Naiset saavuttivat makuuhuoneen oven lähes samaan aikaan ja Cee vinkaisi reaktioitaan hallitsematta “Viivi!” riuhtoessaan oven auki.

Silti kumpikaan ei osannut valmistautua näkymään. Isabellan vuoteessa nukkui suuri hahmo. Se hengitti raskaasti, kuorsasikin ehkä vaimeasti, ja oli kaikesta päätellen mies.

Cee ja Isabella vilkaisivat silmät pyöreinä toisiinsa – veressä virtaava viini teki tilanteen käsittämisestä entistä vaikeampaa – kun sitten hahmon takaa nousi tuttu, erittäin pörröinen hiuskuontalo, jota seurasivat erittäin unenpöppöröiset ja ärtyneet kasvot.
“Che??” Viivi tiuskaisi ja putosi sitten takaisin tyynyyn.

Cee ja Isabella jatkoivat toistensa järkyttynyttä tuijottamista, kun Cee sitten teki siirtonsa ja kävi poimimassa umpiunisen tyttärensä syliin.
“Mmmm, öitä”, nainen kuiskasi, silmäsi sänkyyn jäänyttä möykkyä epämääräisin tuntein ja lähti vaivalloisesti raahaamaan täysin veltoksi retkahtanutta tyttöään huoneesta. Paikalleen jäätynyt Isabella vastasi toivotukseen sanoilla, jotka eivät tulleet kuuluviin.

Oven kolahtaessa kiinni perijätär havahtui, hiipi varovasti oman vuoteensa viereen ja tökkäisi kokeeksi hahmoa.
“Ö”, kuului, mutta kääntyi se sentään hiukan.
Vieläkään mitään käsittämättä Isabella riisuutui ja kävi miehen viereen makaamaan.
Jep, oli se Juuso. Mutta mitä ihmettä??

Koivun majatalo, 29.3.2020

Aamu oli outo, kirpeä ja useiden vesilasillisten täyteinen. Isabella oli pukeutunut päästä varpaisiin mustaan ja verhonnut väsyneet silmäparkansa aurinkolaseihin. Ceen silmät olivat turvonneet, Tom ei suostunut poistumaan vierashuoneesta lainkaan, vaan silti kuljettajaksi pestattu Juuso Sherman oli se, joka valitti taukoamatta väsymyksestään. Viivi lauloi autossa niin, että jokaisen päätä kivisti, eikä Isabellalla ja Ceellä riittänyt vielä voimia edellisiltaisen setvimiseen.

Koivun majatalolla kävi miellyttävä kuhina, mutta paljon CUP-väkeä puuttuikin. Isabella oli tietoinen Ruunaan kilpailuista, mutta niiden lisäksi kyse saattoi hyvin olla venyneistä jatkoistakin. Perijätär täytti lautasensa hedelmillä ja kantoi ikkunapöydän ääreen kokoelman erilaisia nesteitä. Vasta useamman tuorepuristetun appelsiini-greippimehulasillisen ja toisen kahvikupillisen aikana Isabella uskaltautui avaamaan keskustelun. (Okei, Cee oli sitä ennen kysynyt varovasti: “Kehtaanko heittää kurkkuviipaleet silmille??” mihin Isabella pudisteli villisti päätään.)

“Mitä ihmettä teit kartanolla?” Isabella aloitti mennen kiertelemättä suoraan asiaan ja kohdisti sanansa Juusolle.
Juuso haukotteli, mokomakin, ja virnisteli sitten poikamaisen veikeästi.
Vastustamattoman komea väsyneenäkin! Isabella ehti ajatella, mutta keskittyi sitten kuunteluun.
“Niin. Luulen, että tämä tarina kuuluu Viiville”, Juuso naureskeli, ja naiset suuntasivat uteliaan-epäileväiset katseensa brunssibuffetista innostuneeseen kiusankappaleeseen, jonka edessä notkui kukkuralleen kerätty lautanen.

"Hassu juttu oikeastaan, se", Viivi aloitti kirkkaalla äänellä, mutta keskeytti hetkeksi ahtaakseen suuhunsa kaksi palaa rocky roadia samaan aikaan. "Hybätarina."
“Niin, anna tulla vain”, Isabella kannusti ja ojenteli turhaan lautasliinaa suupieliä varten.

"Okei eli siiiis. Mä löysin kirjastosta Nummelan ponitallin. Kirjan. Anyways, ahmaisin yhden ja siinä tulikin pelottava kohtaus. No, ei siinä vielä mitään, mutta ajattelin josko sen unohtaisi tutkimalla vähän kartanoa. Ei auttanut – teillä on hurjan pelottavaa, varsinkin kun huoneet on älyisoja eikä tiedä mistä valot menee päälle. No joo sitten mä menin piknikille Aman kanssa…"

"Häh?"
"Mitä 'häh'? Itselles?"
"Aman?"
"Niin, Ama. Esim Amanda mutta ystäville? Kuunteletko yhtään?"
"Anteeksi, en vain ihan pysynyt perässä."
"Siiis. Mä menin sen luo, ja me tehtiin lettuja ja syötiin niitä lattialla tosi pehmeen viltin päällä, se oli jotain ööö.. hairia tai jotain mihin ei saanut läikyttää. Niitten mukana tuli vaahtokarkkeja, nallekarkkeja, mustikoita, kinuskikastiketta, suklaahippuja…"
"Häh, minkä mukana?"
"No lettujen! Ootteko kaikki jotenkin vajaita tänään? Lähetti tuli kuulemma sen verran kaukaa että jäätelö olisi sulanut, muuten oltaisiin saatu sitäkin. Sitten Amanda antoi mulle viiniä, oikeastaan maistatti erilaisia mutta en tykännyt. Italian mummulla on parempaa."

Cee oli sanomaisillaan jotain, mutta Isabella toppuutteli. Perijätär loi ystäväänsä merkitsevän katseen: Viivi liioitteli toisinaan, ja jos tyttö nyt suuttuisi, he eivät välttämättä kuulisi koko tarinaa.
“Niin. Okei. Eli söitte Amandan kanssa lettuja sen asunnolla. Yöllä??”
“Joo-o. Niinhän mä sanoin. Se kuitenkin joi sitä viiniä ja sanoi, että piti lähteä vielä juhlimaan, mutta se oli tietysti ystävällinen ja tuli nukuttamaan mut, kun olin silloin aluksi sanonut että kartano oli vähän pelottava.”

“Ai, vai niin. Kiva ele Amandalta”, Cee pakottautui sanomaat todelliset mielipiteensä nieleskellen.
“Joo. Se oli kyllä hyvä ja sen tarinat oli ihan huiseja. Ama kertoi Isbe siitä teidän hulluksi menneestä isoisästä joka laukkaili ympäri kyliä ja ampui itsensä ja hevosensa hautausmaalle tai jonnekin metsään –”, naiset henkäisivät kuuluvasti, Juusokin terästäytyi kuuntelemaan tarkemmin, “–ja se oli tavallaan vaan sellainen hyvä aloitus, oli tallipalot ja kaikki ja kiljuvat kuolleet hevoset jotka paloi tuhkaksi, mutta sitten viimeinen tarina... Mä olin jo vähän nukahtamassa ja vähän jännäilin, kun sitten Ama viimeiseksi kertoi, että kartanossa asuu kummitus.”

“Amanda kertoi”, Viivi madalsi ääntään, sai siihen melko kohtalokkaan sävyn, ja Isabella toivoi, ettei se ottanut kenties mallia edellisiltaisesta Amandasta, “että kartanon kummitus on päätön ratsumies. Ilkeä murhaaja, jonka pää katkaistiin KIRVEELLÄ Kallan kylän keskustassa!!! Kartanon joku heppu oli ilmiantanut sen, enmuistatarkkaan, ja siksi se kosti kaikille, jotka kulki kartanolla! Siinä oli joku juttu, että se liikkui vain öisin eikä se päässyt huoneisiin sisään, mutta käytävillä se ratsasti!! Ja koska siltä oli katkaisu pää, se halusi uuden pään, eikä käytäville saanut mennä ettei se vaan tulisi kirveen kanssa ja kkkhh!”
Viivi teki nopean ja terävän kurkunleikkaus -eleen, ja lopetti sitten tarinansa dramaattiseen hiljaisuuteen.

“Öö okei, kuulostaa… tuota, pelottavalta”, Isabella nieleksi. “Jäikö Amanda sitten valvomaan, että nukahdit?”
“No ei!” Viivi ilmoitti, kuin se olisi ollut itsestäänselvää. Selvästi tuijotuksista ärtyneenä tyttö selitti: “Sen piti tietenkin ehtiä omaan asuntoon äkkiä päättömän ratsumiehen alta.”
“Ja Juuso tuli kartanolle... miten?” Isabella kysyi, ja piteli jo valmiiksi päätään. Ajatuksiin sattui.

Juuso tyrskähteli ja lähti pokkana täydentämään lautastaan ja kahvikuppiaan, mutta palasi tuossa tuokiossa kuuntelemaan neiti Viviennen selonteon asioista.
“Amanda oli lähtenyt ja kaikki oli hyvin. Mutta sitten yhtäkkiä mua alkoi pelottaa ihan huisina.”
“Viivi-kulta mikset soittanut minulle?? Tai Isabellalle??” Cee parahti ja törkkäisi vahingossa salaattia lautasenreunan yli valkealle liinalle.
“Ei teitä saanut häiritä! Amanda sanoi!”
“Voi kultapieni ei se ole häiritsemistä, olenhan sanonut, että aina saa soittaa –”
“Äiti!!! Kuuntele!! Kun kaikki meni hienosti! Mua pelotti jonkun aikaa, mutta sittenpä olin nokkela”, Viivi kivahti, ja koputteli kulmat kurtussa ilmeisen pätevää pääkoppaansa.

Isabella ja Cee mulkoilivat toisiaan kauhunsekaisin tuntein: Viivin hoksottimet tuntien nyt voisi seurata ihan mitä vaan. Naiset hengittelivät kalpeina, kun hyväntuulisuutensa säilyttänyt Juuso, joka alkoi ilmeisimmin piristyä, sanoi: “Kerro vaan Viivi.”
“Ihan sama. Ei noi kuuntele.”
“Kuunnellaan kuunnellaan.”
“Mä oooon nokkela.”
“Niinpä oletkin. Kerro vaan. Meillä on vaan vähän, öö, tukka kipeä.”

Viivi tuhahti, kulautteli alas lasillisen mehua ja maisteli juustokakkua ennen kuin suostui jatkamaan kertomustaan.
“Eli Amanda oli juuri paennut päätöntä ratsumiestä, mua pelotti yksin huoneessani enkä tietenkään voinut lähteä käytävälle sen perään, enkä saanut pilata teidän juhlia soittamalla turhaa puhelua. No, mullahan ei ollut oikein kenenkään numeroa paitsi Laurin, signore “Moncherino di Mare”:n, numero. Mutta Latekin oli varmasti niissä juhlissa, mä olin hoksannut, ja siksi lähetin sille vain wapissa ‘moi’ ja sitten heti perään ‘ei mitään’. Sen sijaan, nokkela kun olin, mä muistin teidän keskusteluista, että Juuso ei tule! Niinpä mä ajattelin, että lettumestari-Juuso varmasti auttaisi mua pulassa.”
“Mutta… sullahan ei siis ollut Juuson numeroa?”
“Ei niin, mutta”, Viivi sanoi ja koputteli taas pahaenteisesti ‘hoksottimiaan’, “muistin sen kamalan laulun! Nolla-sata-sata! Sieltä löytyy kaikki!”
(Cee hyperventiloi ja Isabellan hymy oli kireä.)
“Mutta che cavolo, ei niiltäkään noin vain kaikkea löydy!! Vaadin että haluan puhua Juusolle, eikä se täti heti uskonut kuka Juuso ja mun piti kamalasti selvittää ja arvailla missä se oikein asuisikaan, ja sitten mä soitin kahdelle väärällekin Juusolle, toinen ei vastannut ja toinen oli hirveän töykeä, kun sitten lettumestari-Juuso vastasi ja selitin miten HIRVEÄ hätä mulla oli ja olin yksin kartanolla ja...”  

Ceetä pyörrytti. Valkoviini yritti virrata ylöspäin ja veri tuntui samaan aikaan sekä kohisevan että pakenevan kehosta. Isabella kyseli taustalla, mihin aikaan Juuso sitten oli tullut, ja tämä vastasi olleensa kartanolla kolmelta aamuyöllä (vajaa tunti ennen heidän paluutaan) ajettuaan kamalaa vauhtia Vientareelta. Tämä oli ymmärtänyt Viivin itkunsekaisista puheista, että tyttö oli jäänyt yksin koska Isabellalle ja Ceelle oli sattunut jotakin ‘tosi pahaa’. Cee ei pystynyt kommentoimaan, sillä mielessä pyöri kammottava puhelinlasku ja mahdollinen lastensuojeluilmoitus numeropalvelun tädin toimesta.

“Juuso ajaa. Kuohuviiniä?” Isabella ehdotti ja tunkeutui Ceen katseeseen merkitsevästi. Siihen hän osasi vastata. Kyllä, ehdottomasti kyllä.


_________________
Esittely
Cecilia B.
Cecilia B.
Valmentaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 36
Viestien lukumäärä : 15

http://sunnuntai.altervista.org/domenica

Takaisin alkuun Siirry alas

Sunnuntaitarinoita Empty III

Viesti kirjoittaja Vivienne B. lähetetty 27.09.20 1:30

#beachparty
Auburnin kartano, 26.9.2020

Okei. Nyt tulee sananen Vivienne Blankleyn valittujen sanojen sanaisesta arkusta. Tai näin. Siiiiiiiiis: juniorimestaruus.

JUNIORI-mestaruus. Tuleeko juniorista mieleen, ööö, juniori (vaikka olenkin aika kypsä mun ikään, luen itseni junioriksi), vai kenties vanha mies tai esim. TOSI VANHA mies??

Eli kysymys: Millä oikeutuksella mun ja Pontson mestaruusnauha annettiin Verkulle (joka joo joo on aika huippu, mutta VANHA)???? Millä oikeutuksella tokaksi tuli TOSI VANHA mies??? Miksi meidän ja mestaruusnauhan välissä sijoittuneissa oli myös vanha täti (ja okei, myös yksi tyttö jolla oli tosi makea tumma ratsuponi, johon Pontus muuten palavasti rakastui)?!?

Sanomattakin selvää, että mä marssin kansliaan ja ajattelin ripustaa Pennan ja Aliisan  – ei, ei sittenkään Aliisaa, vaan Pennan Aliisan avustuksella seinälle. Tulokset piti ehdottomasti korjata, koska tietenkin junioreiden voitto täytyisi laittaa junioreiden nimiin (samassa rytäkässä tämän Salli Tammisen ja mun arvostelupaperit voisivat vaivihkaa vaihtua päittäin)!!

Mutta mitäpä vielä: farssi ja nöyryytysten taival jatkui, kuten Kohtalo tuntui määränneen tämän osakilpailun osalta. Penna ja Aliisa työnsivät mut melkeinpä sanoisin että väkivalloin pihalle kuulutuskopistaan, eivätkä ottaneet oikaisupyyntöjä kuuleviin korviinsa. Ovi pamahti perästä kiinni, sitten kuitenkin uudestaan auki ja sitten taas vielä kovempaa kiinni.

Käytävälle tupsahti joku hiton herkkukori, jonka päälle oli viskaistu sataulahuopa. Just joo!! Palkinnot piti kyllä ihan itse saada valita! Ja sitten vielä: sen herkkukorin päällä oli älyruma post it -lappu, jossa luki “1. luokan viides”. Ai että ne saisivat satikutia, kun mä kertoisin Isbelle että tollainen oli jäänyt kiinni palkintoon!!!

Siinä sitten savusin tavarat sylissä katsomon yläkäytävää pitkin ja mutisin merdaa, kun meinasin tosi osuvasti saadakin niin sanotun paskahalvauksen. En ollut yhtään huomannut Amanda Sokkaa, mutta siinä se oli. Oli koko ajan ollutkin.

“Tikkukaramellit lapsilta”, se melkeinpä hymähti ja pudisteli ehkä vähän päätään, mikä oli niin perin arvoituksellinen lausunto, että mä otin äkkiä jalat alleni ja pakenin.

***

Mä en saanut oikeutta, ainakaan vielä. Kisat oli kyllä kesken, joten mulle saatettaisiin lohdutukseksi ja vääryyden korjaamiseksi ojentaa koulumestarin palkinnot. Pontus hengaili karsinassaan kuivattelemassa hikiään ja mä höyrysin kanslia-episodin jäljiltä nyt tallissa. Yritin kovasti jäähdytellä mun ylikuumentunutta tukkaani.

Olin ajelehtinut tammatalliin, kun mun tarkat korvani nappasivat pätkän keskustelua. UUSI VÄÄRYYS.
“Mitä sä sanoit??” mä sähähdin Antonille, joo, ehkä vähän aggressiivisesti mä myönnän.
“Häh?”
“MITÄ te aiotte pelata?” toistin, ja samalla mä pitelin mun rintalastaa ja suljin silmät, jos tämä vaikka olisi se viimeinen pettymys joka kaataisi Blankleyn tytön uljaan sydämen.
”Ei me, öö, pelata mitään?”
“Ai, tarkoitatko sä sitä beachfutista? Siitähän me äsken puhuttiin!” hihkaisi se Kissan omistaja, vaikka sillä ei kyllä ollut nyt siinä hoitopaikalla Kissa, vaan joku ihan muu. Räväytin silmät auki, ja ei-Kissan lisäksi mä näin muutakin: Antonin, jonka kädet huitoi villisti ilmaa.

Antooonius jäi tietenkin verekseltään kiinni yrityksessään viestiä tälle Kissan omistajalle ja se itsekin huomasi sen. Kissan tyyppi (jolle olin sanonut niin monta kertaa tomerasti moi esittelemättä itseäni, että nyt oli jo tosi paljon myöhäistä), oli vähän hämmentyneen oloinen.
“Onko toikin sun heppa?” kysyin ovelasti. Pitäisi rikkoa jää.
“Joo, on. Marchioness.”
“Ai, hauskaa. Kissa ja Marsu!” hymyilin – ja tadaaa, sitten en hymyillyt enää yhtään!!! “Niin MISTÄ pelistä te puhutte?? Anton. Älä sano että jatkoilla on fudista ja mua ei ole kutsuttu.”
“Öööö...”
“EIKÄ!” mä rääkäisin (ja vähän räkäisin myös. Sitä lensi). “Miksi MUA ei ole kutsuttu! Halooo mun juuret on Italiassa ja Englannissa!! Mitä te suomitomppelit muka tiedätte jalkapallosta??”

Oli vähän aikaa hiljaista, niin hiljaista että mä kuulin Antonin ja Kissa-Marsu-ihmisen nielaisut ja Marsun hengityksen.
“Ootteko te samassa joukkueessa?”
“Mm, joo, ollaan me.”
“Ai, ketä teijän joukkueessa on?”
“Aliisa...”
“Phah! Mokoma! Joo, jatka vaan.”
“Gee”
“PHAH! Sekin petturi!!  – Joo joo, jatka vaan!”
“Sitten Heidi, Jesse ja Juuso.”  
“JUUSOKIN!” (Se meni jo parkaisuksi.)
“Joo, tota, joo.”

“Ei hemmetti”, mä vaan pukahdin. “Pelaako Isbe? Entäs Late?”
“Joo, pelaa ne. Samassa joukkueessa.”
“Ai! Just joo. Voittakaa ne sitten vai mitä!! Entä ketä muita teidän täytyy voittaa?”
“Seppeleestä on joukkue ja sitten Shelyesin tallilta Norjasta”, Kissa-tyyppi vastasi vuorostaan.
“Ai. Seppeleestä en tiedä mutta Norja on ainakin helppo. Ei se oo mikään jalkkismaa. Entä muita?”
“No, Auburnista on vielä kolmaskin joukkue. Sarah, Ellie, Robert, Matilda, Jemiina, Ras...”
“Ai! No se on paha! Tosi paha. Sarah on Espanjasta, Ellie Saksasta, Robert Englannista ja Jemi on peetee (eikö?)! Niillä on jalkapalloa veressä. Geelläkin varmasti on, ja Juusolla, mutta riittääkö ne näin monta jalkapalloiluun syntynyttä vastaan?? En tiedä mutta vinkin voin antaa. Se on Italia. Mä en enää ehdi valmentaa teitä, mutta muistakaa, että aina jos menee huonosti niin rankkari!! Pitää filmata. Jokainen hipaisu on hyvä, pitää vaan osata eläytyä ja muistaa tarvittava dramatiikka. Pienestä naarmusta ei rankkuja saa, parempi filmata varman päälle eli kunnon vamma. Pääsee sitten samalla vähän lepoon vaihtoaitioon. Parasta olisi jos ehtisitte harjoitella filmaukset niin tulee sitten luonnostaan.”
“Öhöm, okei.”
“Okei? Antooon! Ymmärsitkö sä?”
“Joo, tietenkin. Tota, krhhmm, kiitti.”
“Ole hyvä vaan. Mä oon sitten paperilla teidän koutsi ja joukkueenjohtaja ja manageri, otan osan rahoista kun voitatte.”
“Luulen ettei mitään voittorahoja…”
“Älä höpsi, tietysti sellaiset jaetaan. Mä saan kyllä kuulla jos jaetaan.”


_________________
Viivin esittely
Vivienne B.
Vivienne B.
Hevosenomistaja

Ikä : 13
Viestien lukumäärä : 77

Jemiina R., Jusu R., Sarah R., Anton S., Hanne R. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Sunnuntaitarinoita Empty Vs: Sunnuntaitarinoita

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa