Suakin näkee.

Tupakkaa, kyllä kiitos. En ollut edes tajunnut käydä illalla tupakilla Gabin kerrottua toiveensa yötä varten. Joten jos kahvihammasta pakotti, tupakkahammas oli valmis tappamaan yhden röökin takia.
"Yes, please", naurahdin ja sain kiinni Gabriellan katseesta. "Otan kaffen ja tuun perästä", mutisin.

Kaivoin kaapista myös hupparin, jonka vedin pääni yli, etten ihan jäätyisi ulkoilmassa. Gabriella oli parvekkeella vetämässä tupakkiaan. Milloin Gabi oli alkanut vetää aamuröökejä? Kuinka kauan toinen oli ollut pois? Kyllä mä juhlapolttajasta tiesin, mutten tästä.
"Mistä lähtien sulle on aamurööki maistunut?" Kysymys saattoi kuulostaa siltä, että vietimme enemmänkin öitä yhdessä, todellisuudessa ei. En vain koskaan ollut kuullut toisen aanutupakkatavasta.

Kipitin eteisen kautta parvekkeelle ja vedin raikasta ilmaa keuhkot täyteen päästyäni ovesta pihalle. Ulkona oli kirpsakka pakkaskeli. Sytytin siinä täydessä pimeydessä kääryleeni ja vetäisin ensimmäiset henkoset. Jonathan tuli pian perässä.
"On siitä jo jonkun aikaa, ei vaan oo tullu puheeks", naurahdin miehen hämmästelylle.

Ulkona oli ihan liikaa pakkasta tai sitten minulla ihan liian vähän vaatetta päällä. Kylmi niin, että melkein hampaat kalisi vastakkain, eikä kyllä sumpistakaan ollu pahemmin apua.

Käännyin Jonathania kohden aikeena kiittää avusta ja huolenpidosta, mutta en ollu kiinnittäny huomiota meidän välimatkaan ja onnistuin törmäämään suoraan miehen käsivarteen, kun tämä seisokin paljon lähempänä.
"Pahus!" älähdin. "- Tai siis tarkotus oli sanoa, että kiitos kun huolehdit miusta eilen."

Gabin kirjaimellisesti törmätessä muhun, aloin epäillä naisen vireystilaa.
"Ootko sä nyt varmasti hereillä ja tarpeeks levänny", naurahin. Uskaltaakohan toista vieläkään päästää ratin taakse? Vedin keuhkot täyteen savua ja puhalsin ne pian ulos. Kylmässä ilmassa savun määrä vähintään tuplaantui.

Tapitin taas kerran tummia silmiä. Joku niissä veti puoleensa enemmän kuin aikaisemmin. Gabriella näytti erilaiselta Saksan reissun jälkeen. Hyvällä tavalla tietenkin.
"Ja kiitos sulle, ööh... Yöseurasta?" virnuilin toinen kulma koholla. Voiko tollasesta kiittää? Ethän sä yhen yön jutunkaan luota lähe "kivakiittimoi". Vai lähtekö? En mä tiiä näitä juttuja.

Jonathanin tuijottaessa silmiin, purin huulta hieman hermostuneesti ja siristin silmiä. En tiiä mitä sieltä silmistä näin tai edes hain, mutta koin taas elokuvamaisia hetkiä siitä, kuinka joku löytää yhtäkkiä itsensä. Tai jotain sellasta.

Varoittamatta hetken mielijohteesta kietaisin tupakattoman käden miehen niskan taa ja annoin huulien koskettaa Jonathanin huulia. Hetki oli todella lyhyt, mutta tuntui ikuisuudelta. Vetäydyin kuitenkin äkillisesti pois.

"Anteeks. Tai.. Niin. Anteeks" hätäännyin ja käännyin kannoillani lähteäkseni parvekkeelta. Vauhdissa heitin tupakantumpin tuhkakuppiin. Sinne jäi myös puolikas jäähtynyt kahvikupillinen, hups.

En oo ihan varma, olinko mä oikeesti hereillä vai en.
Gabriella Stern just suuteli mua, eikä mulla oo mitään tietoa, mistä hyvästä. Siitä, et olin ottanu naisen yöks mun luo? Siitä, et olin antanu toisen nukkua mun vieressä? Kysymyksiä oli monia, mut yhteenkää en tienny 110% vastausta.

Bruneten paettua paikalta, tumppasin omankin röökin tuhkikseen, otin Gabriellan kahvin mukaani ja painelin toisen perästä sisälle. Gabriella löytyi sohvalta istumasta. Laitoin naisen kahvikupin sohvapöydälle tämän eteen ja istahdin sohvan toiselle reunalle oma kahvini kädessäni.
"Jooh...", huokaisin. "Uskaltaako sitä kysyä, mistä hyvästä toi oli?"

Istuin sohvalla jalat ja kädet ristittynä ja moitin itteäni sisäisesti, kunnes Jonathan tuli perästä sisälle.
"Luin kai signaaleja väärin. Tai se vaan tuntu oikeelta. Tai en minä tiiä. Anteeks olin typerä", selitin hädissäni kädet viuhtoen, kun olin pilannu meidän ystävyyden.

"Mikä meissä on ku koko ajan yritetään pilata tätä ystävyyttä?" käännyin kattomaan Jonathania, joka ei ollu vielä sanonu sanaakaan. Noniin, tää oli kai sit tässä. Ei ois pitäny tulla.

Tunsin, kuinka väsymys painoi edelleen ja itkupotkuraivarihermoromahdus ei ollu kaukana. Yritin kuitenki hillitä itteni.

Naurahdin hieman varautuneesti. En halunnu pahottaa Gabriellan mieltä.
"Rakas. Nyt me ollaan tasoissa. Paitsi että mä en sillon ihan noin lähelle tullut", sanoin rauhallisena. Katsahdin naiseen ja näin miten lähellä pimahtamista toinen oli. "To be honest...", nielasin kaikki huonot sanavalinnat pois ja harkitsin sanojani hetken. "-Ei toi mitään pilannu."

Hetkinen. Mistä signaaleista Gabi oikein puhui? Oliko toisella enemmänkin mielessä kuin ystävyys? Mä pidin Gabista, mutten ollut kertaakaan ollut uskaltanut ajatella muuta, ajatellen ystävyyttämme.
"Pidätkö sä musta sitten jotenkin... Eri tavalla?" Kohotin kulmiani ja käännyin sohvalla enemmän naiseen päin.

Uskalsin nauraa pienesti meidän tasapelille. Jonny puhui ihan asiaa sen suhteen - paitsi tosiaan minä olin edennyt pidemmälle. Hitto! Miehen rohkaisevat sanat tosin vähän helpottivat, mutta ei riittävästi, koska niitä seurasi todella paha kysymys.

"Oon aina rakastanu sinuu, veljenä you know. Mut Saksassa ollessa tajusin, miks se tuntu niin omituiselle. Sen jälkeen tuntu et kaikki muuttu", avasin varovasti vastausta kysymykseen. Nyt viimestään kaikki oli tässä.

"Äh, ois pitäny olla vaan ihan hiljaa", tuhahdin turhautuneena. Miten voikin yksi yökyläily muuttaa asioita päässä näin paljon.

Yritin parhaani mukaan sisäistää Gabin sanoja. Mä tiesin olevani Gabille kuin veli, niin nainen oli monesti sanonu ja oltiin tuettu toisiimme ku sisarukset. Parhaat ystävät. Mut viime yö, ja oikeestaan kaikki siitä eteenpäin, oli muuttamassa sitä. Jos me annettais sen muuttua.

"Kuule... Oon ilonen et kerroit mulle, oikeesti", sanoin hiljaa ja epäröiden hilasin itseni lähemmäs Gabia ja vein toisen käsivarteni tämän harteiden ympäri. "Mäki oon aina pitäny sua ihan mahtavana tyyppinä, mut..." Mä en vois sanoo, et oon aina pitäny Gabia ystävänä, se ei olis ihan täysin totta. Mutta se, mitä kaikkee oli pelissä...? "-Mä en oo halunnu vaarantaa meijän ystävyyttä..."

Yritin saada kiinni Gabriellan katseesta, vaikka pelkäsin kaikkea sitä, mitä toisen katseesta voisi tulla vielä ilmi.

Kun tunsin käden hartioillani, käännyin pienesti hymyillen katsomaan Jonathania.
"Puhut ihan totta", pohdin ääneen ja äänessäni oli ripaus surullisuutta. Vaakakupissa oli tällä hetkellä niin paljon, etten itekään voinu käsittää sitä.

"En tienny, mitä ne kaikki asiat ja ajatukset pään sisällä oli, mutta ne selkeyty jonkun verran, kun pääsin Kallasta pois. Kaikki ne ihmissuhdesotkut ja muut epäonnistumiset. En vaan uskaltanu päästää niitä valloilleen ja käsitellä loppuun asti. Loppuenlopuks ne paisu tosi isoihin mittakaavoihin omassa päässä ja sit oltiin ikuisessa oravanpyörässä", jatkoin pohtimista.

Jotenkin pelotti, mitä tulevaisuus toi tullessaan, koska en ollu myöntäny ikinä vielä ääneen noita asioita. Jonny oli helppo uhri kuuntelijan rooliin, siihen voisin luottaa.

Gabriella purki mulle sydäntään enemmän kuin varmaan koskaan aikaisemmin. Ja mä kuuntelin. Kaiken. Painoin sen kaiken mieleeni. Halusin muistaa tän kaiken.
"Jos sä ikinä enää haluut tulla mun luo yöks, vaikka mun viereen, sano vaan." Hymyilin jo vähän rennommin. Laskin kahvikupin kädestäni pöydälle Gabin kupin viereen ja hilauduin entistä lähemmäs brunettea.

"Oot rakas mulle, aina, kävi mitä kävi." Painoin pienen pusun naisen ohimolle. Tietenkin mä olin ajatellut, millanen suhde meillä kahella vois olla, mutta. Mutta. Mutta. Mutta. Ei kai se muuksi muutu.

"Pidettiiks me muuten ikinä niitä pyjamapartyja, joista oli puhe?" tirskahdin. Niistä oli kyllä puhe ollut, mutta ei mitään muistikuvia, toteutuiko ne ikinä. Varhaisiän dementia oli vähintään iskemässä.

Olin tosi helpottunut, kun sain purkaa päässäni kauan pyörineitä asioita jollekin. Kallassa ei ollut oikein ketään muuta, jolle olisin sen voinut tehdä. Ehkä Julia, mutta en halunnut häiritä häntä omilla ongelmillani. Meillä Jonathanin kanssa molemmilla on ollu vaikka millasta sotkua, niin sovitaan toistemme kuuntelijoiksi tasavertaisesti.

Mynttäydyin Jonnyn kainalossa mukavaan asentoon, nostaen myös jalat sohvalle ja nautin läheisyydestä. Minulle tärkeän ihmisen läheisyydestä, jota minulla ei muistaakseni ollut valovuosiin. Se oli ehkä vähän radikaalisti ilmaistu, mutta pitkään aikaan siis.
"Niin sieki miulle. Älä ikinä katoo mihinkään", mumisin hiljaa.

"Okei. Pyjamabanaanit, millon?" hihkaisin. Mä olkn ihan kokonaan unohtanut koko jutun! Hyvä, että toinen meistä muisti edes jotain.

Gabriellan käpertyessä lähemmäs kii mun kylkeen, aloin jossittelemaan. Mitäs jos mä ja Gabi? Entäs jo meil olis jotai? Entäs jos jotain suurempaa olis jo tapahtunu? Ja siitä mun mieli palas takasin partsin tapahtumiin. Mitä jos olisin pysäyttäny naisen, vetäny takasin kii itteeni? Nojauduin hieman taaksepäin nähdäkseni Gabin kasvot. Mitä jos...

"Miulle käy koska vaan, paitsi ei sillon ku seuraavana aamuna on töitä", innostuin. Millasetkohan ois Gabriella Sternin ja Jonathan Raynottin pyjamabileet? Pukeutuiskohan mieskin johonki söpöön yöasuun?

Jonathan meni oudon hiljaiseksi ja käännyin katsomaan, mistä kiikastaa kun tämä vetäytyi hieman taaksepäin. Mies katto minua oudolla ilmeellä, mistä en oikein ottanu selvää, vaikka kuinka yritin tulkita.
"No, mikä nyt?" kysyin ihmeissäni. Miehet ne osasi välillä olla tosi outoja.

Ehdin käydä päässäni läpi ajatukset siitä, että seuraavaksi Jonny varmasti sanois, että miun on aika lähtee tai meidän ystävyys on sittenki vaakalaudalla tai jotain muuta yhtä kamalaa. Sekunnit tuntu vähintään pitkiltä minuuteilta.

Gabriella katto mua odottaen. En yllättyny. Kävin mielessäni kaikki maholliset seuraavat tapahtumat. Kaikki. Paitsi yhden. Mä en vois pussaa Gabia. En sen jälkeen mitä olin sanonu. Eri asia oli, mitä mä halusin.
"En mä tiiä", naurahdin ja pudistelin päätäni hymyillen.

Kallistin päätäni taaksepäin ja annoin sen levätä selkänojan päällä.
"I have no idea what I'm doing", myönsin.

"Voi sie", totesin myötätuntoisesti. Se oli samalla osoitettu myös itselle. Jännä, miten puolen vuorokauden aikaiset tapahtumat saavatkin pienen ihmisen pään näin sekaisin.

"Oon tosi pahoillani, jos sotkin siun ajatukset. Se ei ollu tarkotus", mumisin hiukan alta kulmain. "- Sotkin kyllä samalla omani", hymähdin perään.

Vilkaisin kelloa, joka näytti puolta seitsemää ja Jonathanilla alkaisi kohta työvuoro. Toivoin, ettei tallilla olisi tähän aikaan aamusta hirveästi porukkaa todistamassa Gabriella Sternin viettäneen yönsä tallimestarin luona. Siitä se vasta puhetta syntyisikin.

Suljin silmäni ja vedin syvään henkeä.
"Älä huoli, mun pää on ollu sekasin jo pidemmän aikaa", vastasin ja nostin pääni selkänojalta. Yritin pukea ajatuksiani sanoiksi, paremmin kuin yleensä, ja edelleen lopputulos oli sekava.
"Gabi?" Yritin olla katsomatta naiseen, mutta toisen tummat silmät vetivät taas puoleensa. Gabriella oli saanu mun mielen sekasin entistä enemmän.

Ja silloin Patrick palas mun mieleen. Mies jonka kanssa olin uskaltanut haaveilla jotain tuttavuutta enemmän. Mutta jonka koti oli ihan jossain toisaalla. Olisko musta odottamaan jotain, mistä ei ollut takeita. Oikeestaan mistään ei koskaan ollut takeita. Ikinä.

"Sori...", mumisin ja käänsin katseen Gabriellasta. Helpommalla olis päässy varmasti, mutta selkeesti Karmalla tai jollain oli jotain mua vastaan.
"Voidaanko me vaan olla ja kattoo, mitä tapahtuu?" Kaikista mahollisuuksista, se saattais olla turvallisin.

Kuuntelin Jonathania korvat tarkkana ja odotin, mitä miehellä oli sanottavaa. Kaikki, mitä tämän suusta ulos pääsi, oli niin totta kun voi vain olla. Harmillisesti.

"Älä ole pahoillas. Tottakai me voidaan", hymyilin rohkaisevasti miehelle ja laskin käteni tämän olkapäälle varovasti. En tienny, mitä Jonathanista halusin. Tai toisaalta tiesin ja sitten taas en. Mies oli ollu miulle, kun veli Auburniin tulosta asti ja olis tosi outoa, jos se nyt muuttuis. Ainaki tosi nopeasti.

Parempi oli siis kattoa, kun katua. Ihan rauhassa.

Bruneten kosketus oli tuttu, turvallinen ja tiesin että siinä oli mukana muutakin kuin oman edun tavoittelua. Siks mä arvosin Gabriellaa. Nainen oli aito, rohkee (antohan se saksalaiselle miehelle turpaan!) sekä Gabi. Se siinä oli parasta!

"Mun pitäis varmaan valmistautuu hiljalleen ruokkii noi ihmissyöjämonsterit tuolta tallista", naurahdin ja katsoin naisen tummiin silmiin. "Mut jos tosiaan yöseura kelpaa jatkossakin...?" Yllätyin itsekin huomatessani odottavan myöntävää vastausta. Me oltiin todistettu, et ystävien kesken voi nukkua samassa sängyssä saman peiton alla ilman mitään suurempaa.

Mutta koska nimeni on Jonathan Raynott, onnistun aina jotenkin ja jollain tavalla monimutkistaa asioita ympärilläni (jos toi on ees oikee tapa ilmaista asia), joten ennen kuin ehdin itteäni enempää estellä, nojauduin Gabriellaa kohden painaen huuleni kiinni naisen huulin.

"Muista antaa extrarakkautta Reiskalle, se on sen ansainnu", totesin leikkisästi Jonathanille. Aika herätyksen jälkeen oli kulunu tosi nopeaan, mutta oli siinä ehditty käsitellä tunteita laaja kirjo. Onneksi se taitaa päättyä iloon.

Ajatus Jonathanin luona yökyläilystä kuulosti lähinnä Auburnin kartanon tulevilta mehukkailta juoruilta, mutta en jaksanut välittää siitä sen enempää. Tärkein oli, että Jonathanin kanssa tiedämme, missä mennään.

"Jatkossakin yöseura kelpaa", toistin miehen sanoja toisessa järjestyksessä hymyillen. Olin oikeastaan aika otettu siitä, että mies edes ehdotti moista.

Olin jo suunnittelemassa itsekin lähtöä kotiin, lämmittämään vaikka sitten sen aamusaunan, mutta en ehtinyt kun hämmennys valtasi kehon. Tunsin miehen pehmeät huulet omiani vasten ja kesti hetki, ennenkuin älysin vastata suudelmaan.

"Voidaanko olla ja kattoo vähän useemmin?" virnistin miehelle suudelman päätteeksi.

Oli outoo myöntää jopa itelle, et nautin ehkä vähän liikaakin Gabin seurasta siinä mielessä.
"Ehdottomasti", naurahdin. "Mut nyt mun on pakko laittaa itteni oikeesti valmiiks", sanoin yrittäen näyttää pettyneeltä kellon nopeaan liikeeseen ja nousin ylös sohvalta, toivoen pysyväni pystyssä.

Me molemmat puimme kunnolla ulkoilmaa varten päälle, ehkä hieman oudon tunnelman keskellä. Ite ainakin olin todella sekaisin aamun aikana käydyn keskustelun tai keskustelujen takia. Kuitenkin pääsimme ulos asunnon ovesta ja vierekkäin laskeuduimme alas kartanon puuportaita.

Vasta ulko-ovella mun päähän iski uus hämmennys. Mitä nyt? Miten tästä jatkettais? Mikä oli sallittua ja mikä ei?
"Jooh...", mutisin ja suljin raskaan puuoven Gabriellan astuttua ulos. "Kuten todettu, ei noi monsterit itteään ruoki, Fellu varmaan tulee ihan just karsinan ovesta läpi", naurahdin ja katsoin nolona Gabiin. Miks nyt oli jotenkin vaikee olla toisen seurassa? Sehän oli Gabriella. Mun paras ystävä ja luottoihminen.

Ei jumalauta tästä tulis mielenkiintosta.