Suakin näkee.

Istuin loungessa ihan muina miehinä, kun puhelimeen tuli viesti. Thomas. Nyt ei jaksanut kuunella veljen kettuilua ties mistä. Toinen oli onnellisesti yhdessä Sarahin kanssa ja useammin kuin kerran hieronut onnellisuuttaan ihan tahallaan mun kasvoja vasten. Vaikka Thomas ties mun siirtyneen (tavalla tai toisella) Matildasta eteenpäin, olin silti itsekseni. Ehkä se oli ihan hyvä. Sais miettii rauhassa asioitaan läpi ja suunniteltua Lyylin seuraavan useamman kuukauden suunnitelmat.

Jusu oli antanut mulle Henrikin ja Jessin numerot, mutten ollut vielä saanut aikaiseksi kirjoittaa kummallekaan viestiä. Syy yksi: En tiennyt mitä kirjottaisin. Syy kaksi: olin edelleen nössö.

Loungen ovi avautui ja sen takaa paljastui tuttuakin tutumpi henkilö. Hymyillen nousin tuolista ylös jättäen höyryävän mustan kahvikuppini pöydälle nököttämään.
"Ah, ihana nähä suakin pitkästä aikaa!" ilakoin ja vedin Gabriellan halaukseen. Olihan siitä kuukauden päivät vierähtänyt, kun toinen oli pakannut tavaransa ja matkustanut Saksaan. "Okei, kerro kaikki. Oliko söpöjä jätkiä? Millasia hevosia siellä oli? Jätkät ensin!", huudahdin päästäessäni irti naisesta.

Sain vihdoin ja viimein kaiken tehtyä valmiiks, vaikka aika tuntu ikuisuudelta. Hevonen oli onnellisesti karsinassa syömässä heinää ja sille oli vaihdettu puhas ja kuiva loimi päälle. Selkeesti Reiska jonkun verran stressas lentokoneessa matkustamista, vaikka olikin sitä aiemminkin tehny. Olin jopa saanu auton purettua matkatavaroista - ihmeen paljon sitä kuukaudeks tarvisi tavaraa mukaan.

Ajattelin vielä käydä viemässä viimeset kamat loungeen ja sen jälkeen kiitää nilkka suorana saunan lämmitykseen. Silmäluomet alko tuntua jo todella raskailta, eikä mikään ihme. Ehdin hädin tuskin ovesta sisään, kun olin jo tiukassa halauksessa.
"Ihana nähä sinuukin bro! Onks vielä kahvia? Jos haluut kuulla kaiken, ni tarviin sitä ennenku nukahan istualleni", naurahdin miehen innolle.

En siis selvästikään päässy vielä lähtemään, joten istahdin pöydän ääreen, mihin mies kantoi valmiiks täytetyn kahvikupin ja maitopurkin.
"No, Saksassa on paljon söpöjä miehiä, mutta keskityin vaan yhteen miehiseltä kuulostavaan - Reiskaan. Tai no.. Sai yks ihmismies turpaansa, mutta se ansaitsi sen", hihitin hörpätessäni höyryävästä kupista kulauksen.

Musta oli ihana nähdä pitkästä aikaa Gabriellaa ja ensimmäisten kuulumisten perusteella Saksa ei ollut pehmittänyt naista sitten tippakaan!
"Jos sä sitä mieltä oot, niin mun on turha lähtee väittelee", naurahdin. Ja kuten toinen itse oli sanonut, brunette näytti uupuneelta.

Lipitin kahviani samalla yrittäen miettiä ne avainkysymykset naisen reissusta. Muutkin kuin hevos- ja miesuutiset.
"Oliko ees ikävä meitä muita juroja ja hiljaisia suomalaisia", virnuilin. Mä en yhtään tiennyt, millaisia saksalaiset olivat, tuskin heissä oli paljoa eroa pohjoismaalaisiin juntteihin.

"Hyvä, koska siinä väittelyssä oisit jääny toiseks. Sitäpaitsi, oon ihan riittävästi väitelly jo tänään", tuhahdin huvittuneesti. Viittasin Adelinan kanssa käymääni keskusteluun, mutta sitä en jaksanu ruveta velipojalle avaamaan, ellei tämä keksi kysyä. Toivottavasti ei.

"No itseasiassa jos totta puhutaan, niin toisinaan oli. Ja sinua miulla nyt oli koko ajan ikävä!" hymyilin lämpimästi. "- Kun täällä on eläny nyt sellasta hiljasen hiirulaisen elämää, Saksaan meno tuntu alkuun tosi pahasti kulttuurishokilta. Siellä ihmiset oli paljon sosiaalisempia ja ulospäinsuuntautuneempia. Tai ainakin Dietfriedissä."

"No mutta mitäs tänne harmaaseen Suomeen kuuluu? Ja eritoten Auburniin? Ja entä siulle?" kysyin kaikki kysymykset yhteen pötköön toivoen, että ne erottuivat toisistaan riittävästi.

Dietfried kuulosti ihan joltain kaukaiselta kaupungilta jossain ihan toisessa maanosassa. Silti nainen oli pysytellyt Euroopassa. Luojalle kiitos.

Mitä Auburnin menoon tuli..., noh. En oikeastaan edes pahemmin tiennyt.
"Auburniin? Sä tiiät etten mä voi kusettaa sua...", mun aito hymy muuttu sekunneissa vaivalloiseks ja teeskennellyks. "Kai täällä ihan hyvin menee. Ainakin hevoset on ok. Kaikki." Kaipa mäkin olin jo ihan ok. Suurimmilta osin.

"Ja mitä tulee Suomeen, noh. Lunta, lunta ja vähän lisää lunta." Viimeisin kunnon lumitalvi oli monta vuotta takaperin, mutta sitä olis turha sanoo Gabille. Olihan nainen viettänyt Suomessa monta talvea enemmän kuin minä. Joten...

"Siis....? Onks täällä nyt sattunu jotain, mistä mie en tiiä?" kysyin kohotellen kulmiani vaivaantuneeks muuttuneelta Jonathanilta. Miehen olemuksesta näki heti, ettei se kertonu ihan kaikkea. Ja tiesin myös omasta kokemuksesta, minkälaiseks sitä muuttuu jos joku kaihertaa. Busted.

Auburnissa oli varmasti kuukaudessa tapahtunu enemmän ku normaalissa elämässä vuodessa. Siitä se oli tunnettu. Tosin itekin saatoin olla jollain tapaa kirottu tai jotain. Ikuinen karma kulki mukana.

"Nyt kyllä alkaa olla jo ihan riittävästi lunta. Ja vielähän se lupas lisää", pohdin ääneen. Sisäsesti kyllä mätkäsin itteäni poskelle. Ei tässä mistään säästä tultu puhumaan tietääkseni. Säästä puhutaan ensi treffeillä, kun ei tiedetä mistä muustakaan puhuttais. Nyt oltiin kuitenkin loungessa kahvilla parhaimman ystävän ja veljen kanssa.

"Mut säästä takas kuulumisiin.. Onks kaikki siulla hyvin?" kysäisin huolestuneena.

Jep. Gabia en voinu kusettaa, enkä varsinkaan sivuuttaa toisen kysymystä. Mua inhotti masentaa my sister form another mister omilla jutuilla, kun toisella oli selkeesti ollut onnistunut matka pienen merikappaleen toisella puolen.

Huoh.
"No sä varmasti tiiät mun ja Matildan erosta. Loppuvuoden puolella...", sitä ei tarvinnut erikseen kysellä. Jokainen, joka kävi Auburnissa enemmän kuin kahdesti viikossa ties mun ja Matildan välirikosta. Sen verran selkeesti me välteltiin toisiimme. Tai ainakin mä yritin.

"Mä tapasin yhen tyypin." Pieni hymy yritti nousta mun huulille kun ees ajattelin kikkarapäätä toisella puolen maapalloa. "Mut se ei tuu ikin toimii. Se asuu Australiassa." Katsahdin Gabriellaa.

Miulla meinas purskahtaa kahvit rinnuksille viimeisen sanan tultua ilmoille.
"Australiassa?" tupsahti suustani ihan tahtomatta. "Sie löydät ympärilles kaikki mahdottomat tapaukset." sekin pääs ihan vahingossa suusta.

Vakavoiduin ihan sekunnin sadasosassa, koska tajusin suustani päässeen sammakoita.
"Tai siis. Anteeks", huokasin syvään. Toisaalta tottahan se oli, mutta ois sen voinu vähän hienovaraisemminkin ilmasta.

En uskaltanu sanoo enää mitään.

En ehtiny estää naurua karkaamasta Gabriellan kuultavaksi.
"Fakta se on, turhaan sä pahoillas olet." Pudistelin päätäni huvittuneena. "Mut jooh... Tuskin enää ees nään sitä. Sillä on ura ja kaikki siellä." Mutisin.

"Ehkä pitäis vaa keskittää tää mies- ja naisjahti Suomen sisäpuolelle", virnuilin. Todellisuudessa en ees halunnut. Etsimällä etsimistä mä olin kokeillut ja todennut sitten, ettei Tinder tai Qruiser ollu mua varten. Kai se joku tyyppi astelis mun elämään tavalla tai toisella mieleenpainuvasti.

"Toisaalta olisit fiksu, jos et jahtaamalla jahtais. Jossain on se siulle tarkotettu 'se oikea', joka astuu elämään, kun sitä vähiten odotat", hymyilin miehelle joka selvästi oli huvittunu tilanteesta. Onneks, koska en ois jaksanu yhtään sanaharkkaa enää tälle päivälle. Kliseitä jaksoin kyllä heitellä sitten senkin edestä.

"Niinku oon aiemminki sanonu, oon kateellinen sille naiselle, joka siut omakseen joskus nappaa. Ei oo tuollasia miehiä ihan joka nurkan takana", naurahdin ja heitin Jonathania leikkimielisesti keksillä, jonka kaivoin salakavalasti keksipurkista ennenkun homma menee liian vakavaks.

En tietenkää ehtiny väistää sitä perkeleen keksiä, sillä olin liian kiireinen nauraessani Gabriellan kommentille.
"Olishan se kai ihan liian helppoo vaan olla ja kattoo ketä tulee vastaan", tokaisin naurahtaen.

"Tietenkin jos sä tunnet jotain kivoja muikkeleita tai juippeja niin saa antaa ilmi", vinkkasin silmää naiselle ja nojauduin lähemmäksi tätä kyynärpäiden varaan pöydän ylle. Ah, tätä oli ollut ikävä; Gabriellan kanssa pelleilyä ja paskanjauhantaa.

Nauroin makeasti keksin napsahtaessa miehen otsaan. Kerrankin sihti pelas, yleensä jos johonkin yritit osua, niin sai vaan uneksia.

"Ai, jännitystäkö sie sit vaan etit?" virnistin niin leveästi, kun vain kykenin. Jonnyn höperehtimistä oli tosiaan ollu ikävä ja ehkä ihan hyvä, että pistäydyin vielä loungessa. Muutoin saattasin olla jo yksin kotona lämmittämässä saunaa viinipullo seurana.

"Meinaatko, että helpottaisin siun missiota yhtään? Älä kuule unta nää", älähdin huvittuneesti. "- No okei, jos teet vastapalveluksen, niin voin ehkä auttaa ystävää hädässä."

"Shoot me." Haastoin naisen katseellani. Ja koska kyseessä oli Gabriella, mua hieman pelotti mitä sieltä oli tulossa. Tämän naisen kanssa oikeastaan kaikki tuntui olevan mahdollista. Jopa se, että saksalainen saa turpaansa. Ja sehän tapahtui.

"Mutta jos sä oot hankkiutumassa jostain ihmisestä eroon, mum bemaria ei käytetä ruumisautona!" Hihkaisin, ennen kuin Gabi ehti sanoa mitään siitä, mitä tällä oli edes mielessä.

Vastasin Jonnyn haastavaan katseeseen samalla mitalla takas, mutta väsymys aiheutti tahattoman nauruntyrskähdyksen. Hieroin hieman nolona niskaani, kenenkään ei pitäs nähä Gabriella Sterniä yliväsyneenä. Ei edes Jonnyn.

"Vähän luottoo hei! Eikä kyllä jaksa ihan Saksaan asti lähtee, kun vastahan mie tulin" pyöräytin huvittuneesti silmiäni. Homma oli niin karkaamassa lapasesta, ainakin juttujen perusteella.
"Sitäpaitsi, koristelisin bemarin niin paljon mieluummin jollain muulla, kun sen jätkän sormilla ja korvanlehdillä."

Naurulle ei tullu loppua ja se kahvi vielä kruunas kaiken.
"Okei, nyt pitää rauhottua....."

Joo, tässä se taas nähtiin..

Nauraa räkätin naisen heitoille pöydän toisella puolen ja yritin olla itkemättä. Vatsan pohjassa tuntuva kihelmöinti ja jatkuva kikatus tuntui epämiellyttävän miellyttävältä. Jos siinä on mitään järkeä.

"Millä sä sitten sen koristelisit? Eikä nyt sitten mitään kirkkoveneitä! Silloin mieluummin valitsen saksalaisen korvat ja sormet", vastasin naurun seasta.

"No on se, kun ei siulle mikään kelpaa!" huudahdin muka-möksähtäneenä-mutta-pokka-ei-kestä -tyylillä. Naurulle ei tullu loppua ja vatsalihaksissakin alko tuntumaan siltä, ku ois ratsastanu viikon ratsastukset putkeen yhtenä päivänä.

Sain naurunremakkaa hieman rauhoittumaan ja tajusin kupissa lojuneen kahvin jäähtyneen jo aikapäiviä sitten. Nousin penkiltä aikeissani kaataa mukin sisältö viemäristä alas ja jäin nojaamaan tiskipöytään.
"Ehkä onki ihan jees olla kotona", hymyilin leveästi.

Sain myös oman nauruni rauhoittumaan ja nousin Gabriellan perästä ylös. Kaadoin kupin pohjalla lojuneet kahvit Gabriellan vierestä viemäriin ja jäin niille sijoilleni.
"Onneks oot takas tällä tontilla. Alko meno käydä vähän liian totiseks", naurahdin ja vilkaisin brunettea.

"Ja mitä tulee mun ihmisjahtiin, koska molemmat sukupuolet menee-", naurahdin "-ehkä mä vaan oon ja katon mitä tuleman pitää." Huokaisin syvään ja taioin puolittaisen hymyn huulilleni.

Katsoin silmät kirkkaina Jonathania syvälle silmiin ja kehon valtas lämmin aalto. Tuntu todella hyvältä kuulla ne sanat, vieläpä kyseisen miehen suusta - niillä todella oli painoarvoa.
"Enkä oo nyt ihan heti lähössä mihinkään", nostin jälleen suupielet korviin.

Kerrankin veljen suusta kuulu järkipuhetta ja olin tästä hyvin ylpeä.
"Hei, nyt puhut asiaa", hymähdin ja leikkisästi tökkäsin miestä nyrkillä olkapäähän. Siitä oli alkanu tulla jo tapa. Tiesipähän sekin, ettei kannattanu jättää Gabin neuvoja kuuntelematta.

Gabi tuuppas mua olkaan ja outoa kyllä, se sai mun mielialan kohoomaa vieläki korkeemmalle.
"Mähän puhun aina asiaa", totesin virnuillen.

Olin enemmän ku onnellinen siitä et erilaisten tapahtumien jälkeen oltiin edelleen tosi läheisissä väleissä naisen kanssa. Tapitin Gabia kuin odottava koiranpentu, kunnes vetäsin toisen uudestaan halaukseen.
"Kiitos", mutisin naisen olkaa vasten, tiukentaen otettani tämän ympärillä.

"No et ihan aina", naurahdin.

Jonny kaappasi halaukseen ja se oli kyllä just sitä, mitä tarvitsin. Toisen ihmisen läheisyyttä ei ollu viime aikoina liikaa ollu ja jokainen ihminen tarvii läheisyyttä edes joskus. Nyt oli se hetki. Olin myös onnellinen, kun se toinen ihminen oli nimenomaan Jonny.

Mies tiukensi otetta ympärilläni ja tein itse samoin upottaen sormet tiukasti miehen takin selkämykseen. Olisin voinu jäädä siihen hetkeen vaikka ikuisuudeksi.
"Kiitos mistä?" mumisin miehen rintaa vasten melkein tippa linssissä.

"Siitä et oot olemas? Kai?" naurahdin vastauksen.

Mä en tiiä kauan me siinä oltiin. Mut mikään ei tuntunu oudolta tai kielletyltä tai nololta tai yhtään mitään negatiivista. Me tunnettiin toiselle lähes läpikotasin ja autettiin toista ku oli hankalaa tai muuten vaa kaipas piristystä. Gabi oli mun peruskallio. Ihminen, johon mä luotin joskus jopa enemmän ku itteeni. Ja mä jos kuka tarttin rohkasevaa tönäsyy oikeeseen suuntaan aina sillon tällön.

Mun oli kuitenkin pakko jossain välissä päästää irti ja vetäydyin irti Gabista. Jäin kuitenkin pitämään naisesta kiinni kädenmitan päähän ja tutkin toisen hieman punertavia silmiä.
"Kaikki ok?"

"Oot ihan hassu", naurahdin edelleen naama miehen rintaa vasten. Siinä hetkessä tulvi mieleen monet muistot menneiltä ajoilta, aina siitä asti kun tavattiin ekan kerran Jonathanin kanssa. Ihankuin elokuvissa konsanaan, sellaista se oli.

Kyyneleet yrittivät väkisin tulvia silmäkulmiin ja tottakai Jonny tajusi sen. No tietysti tajusi, tunsihan mies minut aivan liian hyvin.
"Äh. Kaikki ihan ok. Tuli vaan jotenki tosi nostalginen olo ja mieleen juolahti kivoja muistoja - meidän muistoja", tuijotin miestä ruskeisiin silmiin ja yritin tulkita tämän ajatuksia, mutta siihen ei enää ihmismieli kyennyt valitettavasti.

Hetki pysähtyi jälleen, mutta siinä hetkessä oli turvallinen ja hyvä olla.

Jep. Kaikki ne yhdessä vietetyt päivät tallivuoroissa ja illat Krouvissa. Se, kun suurinpiirtein hommattiin Gabille kesäheila kyseisen baarin terassilta ja naurettiin maha kipeiks toistemme krapulalle aamutallissa. Mutta silti se yks tietty muisto hiipi elävämpänä mieleen ku muut.

"Jooh... Onneks valtaosa niistä on oikeesti hyviä", mumahdin. Mä edelleen koin aina sillon tällön huonoo omatuntoo muistaessa sen, miten olin NIIN lähellä pussata Gabia Krouvin ulkopuolella. Se ei todellakaan ollut reilua. Se oli kuitenkin käsitelty ja homma oli takana päin. Turha oli vanhoja muistella. Ainakaan niitä huonolla tavalla outoja ja tyhmiä juttuja.

Huulilleni nousi hymy muistellessani yksi toisensa jälkeen muistoja, niin hyviä kuin huonoja.
"Jep, mutta oltasko me tässä jossei ois myös niitä huonoja? Pitää ystävienkin osata tapella niinku vanha aviopari. Tai no, huono vertaus, mutta ymmärtänet varmaan mitä tarkotan", naurahdin kevyesti.

Jonathan näytti hyvin mietteliäältä ja uteliaisuuteni heräsi.
"Mitä mietit?" kysäisin vaivihkaa mieheltä, jonka kanssa edelleen välimatka oli pieni. Niinkin pieni, jotta pystyisi tekemään asioita, joiden ei pitäisi ehkä tapahtua. Mieleen tulvi elävästi deja vu eräästä illasta Krouvin edessä ja jo sekunnin sadasosan kerkesin ajattelemaan kiellettyjä asioita.

Hymähdin. Avioparipa hyvinkin.
"Tota...-", mä en uskaltais sanoo enää mitään siihen iltaan liittyvää, olihan se melkein hajottaa meijän ystävyyden. Ainakin sen jälkeen oltiin useampi päivä hiljaa toisillemme. "-Krouvi-iltoja. Miten kännissä me oltiin joka ikinen kerta. Tai ainakin mä olin."

Punaisuus Gabriellan silmistä oli hävinnyt, onneksi. Mä en halunnut nähdä mun ystävän itkevän. Varsinkaan minkään huonon jutun takia. Onnenkyyneleet oli ihan toinen juttu, tietenkin!

Ja kyynelistä hienon aasinsillan kautta mieleen tuli se saksalainen mies, joka sai kohdata Gabin raivon.
"Okei, pakko kysyy. Mitä helvettiä se saksalainen juippi yritti, et mätkäsit sitä?" kysyin toinen kulma koholla. Tän olis pakko olla hyvä.