Lopullistakin lopullisempi loppu.

Mulla oli paha energiavaje Lyylin kanssa touhuilusta alkuviikon jälkeen, mutta se pitäis eniveis edes liikuttaa tänään. Maastoon ei lähtisi hullukaan noilla keleillä. Ehei. Eikä Lyyli varmaan ees suostuis astumaan ulos satula selässään.

"Voitko. Ystävällisesti. Edes. Yrittää. Kiitos", yritin saada tammaa nostamaan takavasentaan koukku kädessäni. Sivusilmällä näin tamman mulkaisevan mua kuin toruen liian vähäisestä touhuilusta tämän kanssa. "Syyllistäminen ei auta. Mitäs oot tollanen enrgiapallo", hymähdin ja näytin kieltä kirjavalle.

En ollu tajunnu Matildaa Zelian luona vastapäisessä karsinassa. Mun ilme vakavoitui heti ja yritin olla kuin en olisikaan. Tästä vois tulla vielä kiusallista. Se mitä ehdin näkeä naisesta, sai mun olon todella ristiriitaseks. Tietenki halusin olla onnellinen naisen puolesta kaikkien tämän valintojen suhteen, mutten voinut olla tuntematta surua. Pieni osa musta halus edelleen palata takasin aikaan, jolloin olisin astunu ulos Lyylin karsinasta ja vetänyt naisen syleilyyni. Nyt en enää vois. Tuskin koskaan, jos Matildalta kysyttäisiin.

Tänään oli vihdoin se päivä, kun mä pystyin aamuvuoron jälkeen ajamaan tallille ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen, kuinka varustaisin Zelian ja painelisin maastoon nollaamaan ajatuksia. Yllättävän talvinen sää notkautti suunnitelmaa ensimmäisen kerran, mutta saatuani Zelian sisälle lämpimään annoin maastoajatukselle vielä mahdollisuuden. Ehkä sää paranisi sillä aikaa, kun varustaisin ruunikon kaikessa rauhassa nauttien siitä, ettei mulla ollut kiire vahtimaan kenenkään tekemisiä.

Laurin läsnäolo oli tehnyt viikonlopusta tavallista hektisemmän. Oli näyttänyt, että Merikannon valmennusviikonloppu oli terävöittänyt myös muita tallilaisia, tai sitten olin vain kuvitellut naisväen kulkeneen vielä vähän tavallistakin siistimmissä vaatteissa.

Mun hyvä maanantai notkahti myös siinä vaiheessa, kun Jonathan marssitti nuoren tammansa viereiseen karsinaan. Zelia kurkisteli tarhakaveriaan kohti ja mä toivoin voivani vajota karsinan nurkkaan niin, ettei mies viereisessä karsinassa huomaisi mua. Jonathanin laittama viesti, johon en koskaan ollut vastannut, kummitteli mielessä ja mä toivoin, ettei mies keksisi ottaa sitä puheeksi.

Meidän katseet kohtasivat, kun loin varovaisia silmäyksiä naapurikarsinaan voidakseni rynnätä varusteiden hakuun heti, jos Jonathan näyttäisi avaavan suunsa. Mä en halunnut keskustella meidän erosta tai mistään muustakaan, koska ei mulla ollut mitään sanottavaa. Kaikista eniten pelkäsin keskustelun ajautuvan Jesseen, jonka roolia elämässäni en olisi välttämättä halunnut hieroa päin Jonathanin naamaa. Siis siitäkään huolimatta, että olin kuullut miehen nukkuneen joulukuussa Jusun sohvalla.

Hiljasuudessa me molemmat laitettiin ratsujamme valmiiksi. Mä huomasin Matildan kuikuilun Lyylin karsinan suuntaan, mutten tiennyt siihen syytä. Toivoiko nainen että mä haihtuisin ku savuna ilmaan jos lilaletti oikein toivoi? Varmaankin.

Sitä paitsi, ärrätäti ei ikinä vastannut mun viimesimpään viestiin, vaikken kyllä odottanutkaan mitään paluupostissa. Se ei olisi ollut Matildan tyylistä. Toinen selkeesti halus pysyy vaiti. Ollaan sitten hiljaa. Mä kuitenkin edelleen välitin Matildasta ja halusin tälle kaikkea hyvää. Olkoot se sitten kenen tahansa kanssa.

Lyyli otti mukisematta kuolaimet kitaansa (kerrankin). Suojien laitto oli toinen juttu. Milloin yritti sohasta jalalla taikka piiskata hännällään, niitä kun ei valitettavasti voinun (=kehdannut) sitoa mihinkään kiinni.

Saatuani vihdoin ja viimein Lyylin maneesikuntoon, laitoin itselleni ne pakolliset varusteet niskaan ja painelin tamman kanssa maneesiin. Mä en tiedä oliko se hyvä vai huono juttu, ettei siellä ollut ketään muita, jos Matilda päättäisi liittyä (tahtomattaan sään takia) mun ja Lyylin seuraan.

Jonathan poistui tammansa kanssa ja mä sain aikaa kasata ajatuksiani. Zelia ei vaikuttanut erityisen vireältä ja koska olin saanut sille jalkaan vasta suojat perusteellisen harjauksen päätteeksi, aloin leikitellä ajatuksella ilman satulaa ratsastamisesta. Se saattaisi olla tuhoon tuomittu ajatus, mutta koska olin valmis hylkäämään maastoilun ja tarkoituksena oli vain verrytellä ruunikkoa Laurin ratsutusten jälkeen, päätin rohkaistua maneesien seinien sisällä.

Niinpä Zelia sai päähänsä suitset ja päälleen fleeceloimen. Kiepautin ylimääräisen jalustinhihnan tamman kaulan ympärille siltä varalta, että se päättäisi hillua omiaan. Olin käynyt tamman paljaassa selässä kerran loppukesästä ja silloinkin nimenomaan käynyt. Zelia ei ollut tuntunut kovin vakaalta, joten olin kävelyttänyt tammaa muualla kuin maastossa mieluummin maasta käsin.

Maneesissa oli hiljaista, mutta siellä olivat myös Jonathan ja Lyyli. Mä nielaisin, sillä tiesin heti, etten kehtaisi tehdä täyskäännöstä. En etenkään nyt, kun Zelialla ei ollut satulaa.
"Paikka", mutisin hiljaa ruunikolle, joka poikitti sen siliän tien, kun yritin kammeta itseäni sen selkään. Toisella yrittämällä onnistuin pääsemään kyytiin eikä Zeliakaan ampaissut avaruuteen ainakaan ensimmäisten askelten aikana.

Mä tein parhaani keskittymiseni kanssa. Lyyli olis se ykkösnainen nyt. Ei kukaan muu. Tai no ykköstyyppi. Ei edes se yksi tietty mies sais häiritä mun keskittymistä.

Talutin tammaa suht pitkällä narulla uraa pitkin ja väistämättä näin sivusilmällä Matildan tappelevan selkäännousun kanssa. Zelia oli edelleen täynnä sitä samaa asennetta, jonka tamma oli omannut koko ajan. Olin jo lipsua päätöksestäni olla hiljaa ja tarjota apua, kun nainen onnistuneesti sai takamuksensa Zelian selän päälle.

Lyyli seurasi myös ihmeissään vanhemman tamman touhua ja höräytteli ruunikolle oman mielipiteensä.
"Annetaan naisten olla iha omissa oloissaan, jooko?" kuiskasin kirjavalle. En todellakaan haluisi saada Matildalta sitä kuuluista tappavaa katsetta. Enkä haluisi (vielä) viattoman tammani todistavan sitä.

Zelian askeleet olivat reippaat, mutta mä toivoin sen pysyvän nahoissaan. Hypistelin ohjia seuraillen tamman korvien liikehdintää kulmissa, jotka olivat sille tuttuja, mutta jotka saattoivat silti sekoittaa ruunikon sielunelämän.

Jonathan talutteli tammaansa kauempana. Lyylin hörähdys ei aiheuttanut Zeliassa reaktiota, vaikka kaksikko vaikutti olevan ihan hyvää pataa tarhassa. Olin nähnyt niiden nujuavan keskenään pari kertaa ja musta oli hyvä, että niistä oli seuraa toiselleen - ainakin siihen asti, kun kumpikaan ei aiheuttanut vahinkoa toiselle.

Oli enemmän kuin ahdistavaa olla maneesissa Jonathanin ja tammojen kanssa. Rukoilin hiljaa mielessäni jotain muuta, vaikka Vaanijaa saapumaan paikalle, mutta ketään ei näkynyt. Niinpä mä tuijotin Zelian korvia miettien, kuinka helposti tömähtäisin hiekkaan, jos ruunikko päättäisi tempaista itsensä jonkinlaiseen sivuloikkaan.

Koska maneesissa oli keskenkasvuinen sekä aikuinen hevonen, vedonlyöntiä askelien pituuksista ei tarvita. Vaikka Lyyli oli (jotenkin ihmeen kaupalla) täynnä energiaa, Zelian askellus oli pidempää ja nopeatempoisempaa (sekä enemmän yhteen ja samaan suuntaan). Pian Matilda oli ratsunsa kanssa vähintään kuuloetäisyydeltä meistä.

Vihaisin itseäni rikkoessani hiljaisuuden.
"Miten sulla menee?" Yritin kuulostaa siltä, kuin kysyisin sitä keneltä tahansa tallilaiselta, mutta valitettavasti meijän yhteinen historia ja miten se loru loppui toi oman pienen kiusallisuuden siihen sekaan.

Vilkaisin nopeasti Matildaa, joka oli siirtynyt tammansa kanssa sisäuralle, varmaankin aikeissa ohittaa mut ja nuorikkoni. Sen pienen hetken sain naisen katseesta kiinni, enkä sillä nopealla vilkaisulla nähnyt mitään positiivista. Olis vaan pitäny olla hiljaa.

Zelia käveli yllättävän rennosti, joten mä annoin sen venytellä kaulaansa ja harkitsin mahdollisuuksiani ratsastaa tammaa myös ravissa ja laukassa. Ruunikolla oli tapana ponnahdella omiaan lähinnä laukassa ja silloinkin, jos sillä oli erityisen paljon virtaa tai se löysi kimmokkeita ympäristöstään.

"Miten sulla menee?"
Jonathanin ääni nykäsi mut pois ajatuksistani. Käänsin katseeni mieheen pitäen yllättyneisyyden poissa kasvoiltani: miten mulla meni? Nytkö Jonathan virittelisi keskustelua, jossa palaisi myös lähettämänsä viestin teemoihin ja siihen, etten ollut vastannut mitään?

"Ihan hyvin", vastasin olkiani kohauttaen. "Oli kiireinen viikonloppu Merikannon valmennusten parissa."
Jonathania ei ollut näkynyt yhdelläkään tunnilla, enkä mä oikeastaan tiennyt syytä. Tuijottelin hetken Zelian korvia ja käänsin sitten katseeni takaisin Jonathaniin.
"Entä sulla?"

Ihan hyvin.
Se ei antanut paljoa naisen ajatuksista tai tuntemuksista, mutta eipä ne enää mulle edes kuuluneet. Eikä Matildalla edes ollut mikään pakko vastata mulle, mutta kai se oli ihan kohteliaisuudesta suunsa avannut.

Olin kuullut Merikannosta ja tämän valmennuksista ennen viikonloppua, mutta suoraan sanoen mulla ei ollut kovin paljoa mielenkiintoa niille tunneille. Mulla oli kädet täynnä tallivuoroja sekä naisia. Kysymys oli siis Lyylistä ja Eelasta.

"Lyyli pitää kiireisenä", vastasin lyhyesti ja katsahdin kipittävään tammaan vierelläni. Sillä oli enemmän kiire härnäämään Zeliaa, kuin keskittää kaiken huomionsa pian alkavaan juoksutukseen. "Kysyin Jusulta apua ratsuttajan ettimiseen."

"Mmmh, aivan", mumahdin vastaukseksi. "Merikanto ratsutti Zeliaa viikonloppuna ja käy jatkossakin satunnaisesti."
Tuntui hyvältä sanoa se ja skipata Jusun osuus Jonathanin sanoissa. Jos en tietäisi paremmin, olisin saattanut kyseenalaistaa bambin ja sen sohvamajoitukset ex-poikaystävälleni.

Zelia otti pari reippaampaa askelta ja mä havahduin keskittymään ratsuuni. Kokosin ohjia vähän ja hipaisin ruunikon kylkiä pohkeillani saaden sen pyrähtämään raviin. Ensimmäiset askeleet hain tasapainoa, joka löytyi nopeasti kiitos Zelian suhteellisen tasaisten liikkeiden. Ruunikon ravi tosin tuntui letkeämmältä kuin satulaan heti ensimmäisestä askeleesta lähtien, enkä mä epäillyt satulatta ratsastamista enää ihan niin paljoa.

Ravailin hetken aikaa molempiin suuntiin ja siirsin Zelian takaisin käyntiin. Tamma pärskähteli kaulaansa venyttäen ja mä vilkaisin taas Jonathania. Ensimmäistä kertaa viikkoihin annoin itselleni luvan ajatella miestä ja sen aiempaa roolia elämässäni. Pidätin hengitystäni odottaen tunneryöpyn alle hautautumista, mutta mä en tuntenut mitään.

Matilda kaasutti Zelian kanssa kauemmas musta ja Lyylistä, joten käytin vapautuneen tilan hyödykseni.

En ollut juoksuttamassa Lyyliä ensimmäistä kertaa ja likka alko hiljalleen todellakin ymmärtää mistä oli kyse. Tamma venytti kaulansa pitkälle alas ja pärskähti siirtyessään liinan päässä raviin. Seurasin sitä tarkkaan, sillä halusin olla varma ettei tamma vahingossakaan oppisi mitään väärin. Siitä syyttäisin silloin vain itseäni.

Lyylin ujo hirnahdus kertoi Matildan ja Zelian lähestyvän maneesin toisesta päästä. Otin tammani pienemmälle ympyrälle ja toppuuttelin sen menoa käyntiin. Tunsin Matildan silmät selässäni, oli ne siinä kai jonkin aikaa olleet. Mut valtas suunnaton epämukava olo. Mun pitäis pystyy olee naisen kans samassa tilassa, oli meillä historiaa tai ei. Pudistelin päätäni ja laitoin kaiken fokukseni kirjavaan tammaan edessäni.

Jonathanin ajatteleminen, katsominen, ei siis tuntunut miltään. Tarkoittiko se, että mä olin päässyt yli siitä, eli yli meistä?

Muistin Jonathanin viestin jälkeisen myllerryksen. Se kieli jostain, jota en osannut määrittää. Se oli ollut täysin spontaani reaktio ja halusinpa mä myöntää sen itselleni tai en, se oli todenmukaisempi.

"Sun ei varmaan kannata laittaa mulle enää viestiä", huomasin sanovani sivuuttaen Jonathania katseellani. Mä en halunnut näyttää sille kuinka paljon se viesti oli mua hätkähdyttänyt, mutta en myöskään halunnut joutua siihen tilanteeseen enää uudestaan.

Hätkähdin Matildan ääneen maneesissa. Se puhu edelleen mulle ja mainitsin mun lähettämän viestin. Mä en voinu sanoo unohtaneeni koko jutun, mut en mä sitä pahemmin enää ees aatellu.
"Älä huoli." Lyhyt vastaus sais riittää. "Ei oo ollu aikeissa häiritä sua enempää." Ja tietenkin mun suuren suun piti sanoa vielä jotain, mihin mun aivot ei ollu antanu lupaa.

Koska Lyyli oli ollu yllättävän kiltisti alkusähläyksen jälkeen, päätin pitää tämän päivän hommat lyhyenä. Vilkaisin vielä Matildaan, joka puuhaili Zelian kanssa omiaan ja astelin sitten Lyylin viereen. Lyhyellä narulla lähdin johdattamaan tammaa vielä uralle. Tai no sen sisäpuolelle, jos vaikka Matildalla olis aikeissa ohittaa meitä nopeammassa vauhissa.

"Kiitos", äännähdin väkinäisesti. Mun leukaperäni olivat jännittyneet, koska jollain tapaa mua ärsytti. Kaikki se viestin jälkeinen kuohunta kulminoitui nyt, kun sen lähettäjä kyseli mun kuulumisia maneesissa kuin sillä olisi oikeus sotkea mun ajatukseni - kuten oli viestillä tehnyt.

Kaikki eivät varmasti ajatelleet niin, mutta mulle ero oli lopullinen. Mä en jaksanut niitä väkinäisiä "voidaan olla ystäviä" -ajatuksia, jotka päätyivät pahimmassa tapauksessa vällyjen väliin. Jos mä jonain kauniina päivänä havahtuisin siihen, että tuntisin oloni Jonathanin seurassa niin neutraaliksi, että voisin kysyä vuorostani sen kuulumisia, mä voisin tehdä niin. Mutta en nyt, enkä niin pitkään aikaan, kun joutuisin analysoimaan miehen kaikkia sanoja menneen suhteemme kannalta.

Zelia ponnahti laukkaan suureleisesti, mutta olin varautunut siihen ja napannut sisäkäden sormilla tamman kaulalla lepäävästä hihnasta. Nojausin kevyesti taakse ja annoin Zelian laukata matalammassa muodossa, vaikka tamman takapää vaikutti kevyeltä. Uskoin kuitenkin siihen, että pohjimmiltaan se nautti satulattomasta liikkumisesta ainakin niin kauan kuin mä pystyin pitämään itseni vakaana.

Jos multa kysyttäisiin, Matildan 'kiitos' oli vähän turha. En odottanut naiselta yhtäkään sanaa vastaukseksi omiini, joten yllättyneenä katsahdin nopeasti ärrätätiin.

Mua harmitti, miten paskaks meijän välit oli menny. Tietenki olisin halunnu pysyy ees puheväleissä naisen kanssa. Ystävyys suhteen loputtua tais olla aikamoista urbaanilegendaa, joten en ees yrittäny sellasta. Kuitenkin toisen huomioon ottaminen oli ihan kohteliasta, oli kyseessä eksä tai ei ja kuitenkin kaiken sen harmistumisen alla, olin ihan tyytyväinen meijän törmäykseen tallissa.

Ehkä tää vielä tästä.

Joskus.

Monen kuukauden päästä.

Mahdollisesti?

Tuskin...