Hiljaisuus

Auton moottorin hurinan katkettua jäljelle jäi vain hiljaisuus. Tuijotin tuulilasin läpi pimeyteen lasittunein silmin ja musta tuntui, että kaikki rohkeus oli paennut kehostani mitä lähemmäs kartanoa olin ajanut. Nyt jäljellä ei ollut muuta kuin piinaava hiljaisuus, joka pakotti mut nousemaan ylös autosta ja suuntaamaan Jonathanin asunnolle.

Tutun matkan varrella mä ehdin käydä läpi montakin ajatusta. Miten mä voisin kertoa asiani? Jäätyisinkö mä vain täysin, ojentaisin Jonathanin antaman kaulakorun miehelle ja katoaisin paikalta? Entä jos Jonathan ei edes olisi kotona?

Pusersin kaulasta jo toissaviikolla pois ottamaani korua nyrkissäni. Sydämen alaosa painoi kämmentä, mutta mä yritin keskittyä kipuun sen sijaan, että olisin antanut puhtaan paniikin ottaa musta vallan. Mä en ollut millään tasolla hyvä sosiaalisissa tilanteissa, enkä varsinkaan kohtaamaan ihmistä, jota mä olin kertonut rakastavani, mutta joka mun pitäisi saada ymmärtämään päätökseni.

Koputin Jonathanin asunnon ovea ja tajusin käsieni tärinän. Sulloin nyrkit takin taskuun ja odotin, että ovi avautuisi.
"Hei", mumahdin tuskin kuuluvalla äänellä.

Osakilpailut oli takana ja sijotukset olis voineet olla paremmat. Paljon paremmat. Samalla taakse jäi hämmentävä lopputalvi sekä kevään ensimmäiset viikot. Niitä seuraava (enimmäkseen) mahtava kesä, joka päättyi synkkään syystalveen.

Istuskelin sohvalla kylmä kaljatölkki kädessä ja mietin Eelan kans maastossa ollessa mun mieltä vaivanneita ajatuksia. Matildaa, meitä ja mun pysymistä Kallassa. Tai Suomessa ylipäätään. En pääsis ees joulun ajaks Englantiin Isabellan laittamien työvuorojen takia ja oletin niiden olevan kostona mun ja Matun välikohtauksesta.

Mun ajatukset kuitenkin päätti katkasta vaimee koputus ovelta. Laskin oluen sohvan eteen tasolle ja kampesin itteni ylös. Olin 80% varma, kuka oven takana olis. Ja olin oikeessa. Koska en luottanu oman ääneni voimaan, tyydyin nyökkäämään toiselle. Astuin oven suusta syrjään päästäen naisen peremmälle asuntoon.

Matilda ei näyttänyt iloiselta. Ei todellakaan. Surulliselta? Ehkä. Loukatulta? Hieman? Ja tiesin, ettei toinen ollu tuomassa hyviä uutisia.

Mä astuin Jonathanin asuntoon jähmein askelin. Tuntui siltä, että olisin seurannut tilannetta ulkopuolelta, ettei se oikeasti ollut todellinen eikä ainakaan tapahtunut mulle.

En ottanut takkia pois, mutta kaivoin taskusta Jonathanin mulle antaman riipuksen. Mä en voinut pitää sitä, koska mun oli päästettävä irti joka helvetin asteella, sillä tiesin totuuden iskevän päin kasvoja vielä monen päivän viiveelläkin.

"Mä en pysty tähän enää."
Mun ääni oli tuskin kuuluva, mutta mä sain pidettyä katseeni Jonathanissa tarjotessani kaulakorua miehelle.
"Anteeksi", mumahdin vielä voimattomasti sanojeni perään.

Ne sanat oli ku kylmä märkä rätti vasten kasvoja. Iso kivimurikka kauhkojen ja pallean päälle. Vaikka mä olin koko ajan pelänny tän menevän tähän. Valmistautunu monta iltaa henkisesti, se sattu silti.

Sattu aika vitusti.

Nainen nosti riipuksen meijän väliin ja jäin tyhjin silmin kattomaan sitä. Eiks Matilda halunnu muistaa meitä enää tulevaisuudessa? Koskaan?
"It's yours. I can't take it."

Huomaamattani olin alkamu nieleskelee ensimmäisiä kyyneliä ja hengitin ihan liian tiheesti. Työnsin kädet farkkujen taskuihin, sillä en voinu lopettaa niien tärinää.

Jonathanin äänen kuuleminen oli rankempaa kuin olin kuvitellutkaan. Mies kieltäytyi ottamasta korua ja hetken mä mietin, käytäisiinkö me siitä sama vääntö kuin punaisesta hupparistakin. Nyökkäsin hitaasti ja työnsin korun takaisin taskuun, koska en halunnut tilanteesta yhtään kauheampaa.

Tunteet olivat luettavissa Jonathanin kasvoilta ja mun kurkkua alkoi kuristaa. Vähitellen tajuntaani uppoutuva käsitys siitä, että mä olin kykeneväinen empatiaan ja että toisen tuska saattoi olla munkin tuskaani oli raastava. Miten mä uskaltaisin enää koskaan altistua tällaiselle, jos se tuntui näin kamalalta?

"Mä olen niin vitun pahoillani", sopersin räpytellen häkeltyneenä silmiäni. Mä en ollut kenenkään tuskan arvoinen.

Koru symboloi kaikkea mitä naista kohtaan tunsin. Tunnen? Jotain sellasta. Nyt en arvatenkaan hyppinyt seinällä ilosta tai peitellyt punastumista tuijottamalla lattiaan. Siitä lähtien , kun Matu oli äsken kävellyt ovesta sisälle, halusin nähdä naisen silmistä sen kiintymyksen edes vielä kerran.

"Yeah, me too."

Olin luullut haluavani itkeä ja huutaa. Raivota ja purkaa kaiken pahan olon aggression kautta pois. En kuitenkaan ollut menettämässä hermojani. Olihan mulla ihan saatanan paska olla, mut en nähny tarvetta purkaa sitä.

Juuri nyt toivoin saavani koskettaa Matildaa vielä kerran. Viimeisen kerran. Naisen kuitenkin sanoessaan ääneen oman päätöksensä, ne oikeudet katos kuin tuhka tuuleen.

Jonathan puhui taas englantia. Mä olin usein tulkinnut miehen vaihtavan kieltä heti, kun keskustelunaihe muuttui vaikeammaksi. Kuten nyt, kun me tehtiin loppua meistä ja mun ainoa tavoite oli pysyä kasassa.

Hetken mä vain olin. Musta tuntui niin helvetin väärältä ajatella, että se olisi todennäköisesti viimeinen kerta, kun seisoisin siinä asunnossa. Viimeinen kerta, kun katsoisin Jonathania silmiin ilman ajatusta, että siinä seisoi mun entinen poikaystäväni. Se ei ollut sitä vielä, koska seuraavien minuuttien aikana mä aioin yrittää tallentaa mieleeni kaiken sen hyvän, jota Jonathan oli mun elämääni tuonut.

Jos mua ei olisi itkettänyt, mä olisin varmaan hymyillyt. Jos unohti kaiken draaman, meissä oli ollut paljon hyvää. Jonathan oli ollut ensimmäinen ihminen vuosikausiin, joka oli saanut mut laskemaan suojaustani ja rentoutumaan toisen ihmisen seurassa.

Mutta mun ei olisi koskaan pitänyt päästää sitä näin lähelle, koska siihen diiliin mä olin aina laskenut tämän hetken mahdollisuuden. Pusersin kaulakorua taas nyrkkiini, koska mun oli paha olla eikä mulla ollut sanoja, joilla mä olisin voinut kuvata oloani.

Huomasin naisen tutkivan mua, enkä voinu olla miettimättä mahollisuutta siitä, että Matilda halus muistaa mut kuitenkin. Jos ei korun avulla, nii mielessään. Mä ainakin halusin muistaa meidät. Kaiken sen hyvän ja myös pahan. En mä muuten oppis.

Tutkin toisen kasvoja ja halusin puhua Matulle kuten aina ennenkin. Miten Zelian kanssa meni? tai Miten Lefan kanssa suju? Tällaisella hetkellä molemmat kysymykset tuntuivat rikkovan Matildan yksityisyyttä ja omaa rauhaa. Joten pysyin hiljaa. Samoin nainen.

"You should go", sanoin tasaisella ja hiljaisella äänellä. Mitä pidempään toinen seisois mun edessä, sitä kauemmin mä lykkäsin ajatusta siitä, että meitä ei enää ollu. Ainoastaan Matilda sekä Jonathan.

Hetki venyi ja mä ajattelin kuinka pienestä kaikki oli kiinni. Kuinka yksi tapahtuma Murronmaan yössä oli aiheuttanut lumipalloefektin, jota mä olin vältellyt niin pitkään, että lopulta se oli jyrännyt mut alleen kovemmin kuin olin uskonutkaan.

"You should go."
Jonathanin ääni oli niin tasainen, että se kuulosti vieraalta. Se oli tarkoituksellisen hillitty ja mä yritin sisäistää miehen pyyntöä. Se halusi mun lähtevän. Mä olin nyt sen entinen tyttöystävä.

Joka oli suudellut toista miestä. Ajatus löi mun läpi ja salpaannutti hengityksen hetkeksi: Jonathan ei tiennyt siitä.

Käännyin ympäri kuin elokuvan hidastetussa kohtauksessa. Mun oli tarkoitus astua ulos ovesta mitään sanomatta, mutta sitten mä tajusin, että Jonathanin voisi olla helpompi vihata mua kuin surea mun perääni.
"Me suudeltiin Jessen kanssa", sanoin hiljaa, käsi ovenkahvaa hipoen, pitäen katseeni visusti ovessa. "Se ei vaikuttanut tähän, mutta mä halusin että sä kuulet sen multa."

Me suudeltiin Jessen kanssa.

Viimenen naula arkkuun. Laskin katseen laattiaan Matildan selästä ja nieleskelin tunteita kahta kauheammin. En halunnu näyttää Matildalle, miten paljon äskenen lause oli muhun vaikuttanut. Mut jos nainen kääntäis päätään ja kattois, se kyl näkis sen. Kuten ennenki.

"Goodbye", sanoin kääntyen kannoillani kohti parveketta. Mulla ei ollu enää mitään sanottavaa. Mä olin luottanut Matildaan ja uskonu naisen miettivän ajatuksiaan aikalisän aikana. Ja niinhän tämä oli tehnyt, mutta oliko Matilda saanut joltain apua meitteisiinsä, vaikkei suudelma vaikuttanut naisen päätökseen. Mähän olin itse ajanut naisen kauemmas.

Mulla ei kuitenkaan ollut enää mitään varaa sanoa omaa mielipidettäni aiheeseen, joten purin hammasta, puin takkini päälle ja avasin parvekkeen oven. Vilkaisin kerran taakseni vain nähdäkseni Matildan vielä kerran.

Sen sanominen ääneen oli ollut vaikeaa, koska mä tiesin kuinka ne sanat Jonathania sivalsivat - ne olisivat sattuneet muhunkin. Mutta se oli se perimmäinen syy, miksi mä en ollut lähtenyt vielä. Mun oli helpompi olla itseni kanssa, jos mä tiesin, ettei Jonathan haikailisi mun perääni. Silläkin uhalla, että sen sijaan se vihaisi mua.

Kyynel valahti mun poskelle ja koska mä räpäytin hämmentyneenä silmiäni, niitä karkasi lisää. Mun sormet hapuilivat ovenkahvaa, kun kuulin Jonathanin hyvästit ja loittonevat askeleet.

Painoin kahvan alas tuntien kuinka mä murenin sekunti sekunnilta. Mun itsehillintäni rippeet eivät pitäneet, kun käännyin ovenraossa vilkaisemaan perääni silläkin uhalla, että Jonathan näkisi mun kasvoilta paistavan tuskan. Sen, että loppujen lopuksi mäkin olin vain ihminen ja vaikka mä olin juuri vienyt siltä faktalta pohjan, mullakin oli tunteet ja mä oikeasti välitin.

Jonathan katsoi mua parvekkeen ovelta. Ilme miehen kasvoilla särki mun sydämen, koska mä näin sen Jonathan Raynottin, jonka mä olin vastusteluistani huolimatta antanut tulla mun sotkuiseen elämään ja jota mä olin juuri peruuttamattomasti satuttanut.