Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

Feelings.

Tammikuu 2008

Tummanruunikko puoliverinen hyppäsi esteen yli vaivatta ja ohjasin sen huomaamattomilla avuilla kohti seuraavaa pystyestettä. Minun ei hirveästi tarvinnut tehdä mitään, kunhan pysyin selässä ja neuvoin, minne mennä seuraavaksi.
Pystyeste ylittyi ja viimeiseksi olisi vuorossa kolmoissarja. Pieni pidäte, yli, seuraava este yli ja viimeinenkin este liideltiin yli kuin vettä vain. Ratsastin ulos radalta ja taputin Haisuksi kutsutta ruunaa kaulalle.
“Hienoa!” tallin omistaja ja ratsastuksenohjaaja Paula kehui vuolaasti. “Tiesin, että teillä kemiat natsais yhteen just eikä melkein.”
Hymyilin ylpeänä ja hidastin ravin kautta käyntiin.
Olin jo muutaman vuoden käynyt ratsastamassa Paulan hevosia pienellä ratsastuskoululla ja pidin paikasta. Opetus oli laadukasta eikä hevosissakaan ollut moittimista. Ratsastuksen olin tosin aloittanut jo kymmenvuotiaana tätini tallilla, mutta naisen myytyä hevoset, oli minun etsittävä uusi talli. Ja Paulan talli oli se talli.
Haisu oli vasta muuttanut tallille ja olin ollut otettu, että Paula oli ruunan minulle antanut kokeiluun ennen ketään muuta. Osa tallin tytöistä olivat ehkä hieman näreissään asiasta ja olivat sitä mieltä, että minua lellittiin, koska olin ainoa poika koko tallilla.
“Kuule… Kuun lopussa olisi yhdet maneesikisat ja mietin, haluaisitko osallistua niihin Haisun kanssa?” Paula kysyi varovasti, kun laskeuduin alas Haisun selästä. Nostin jalustimet ylös ja nostin ohjat ruunan pään yli.
“Minäkö?” yllätyin. “Siis joo.. Tietenkin!”
“Hienoa! Siellä on luokkia niin koulussa kuin esteilläkin, voit osallistua molempiin lajeihin tai vain toiseen, miten ikinä haluat. Täältä lähtee muutama muukin ratsukko sinne, joten ihan yksin ei tarvis olla”, Paula hihkaisi. “Minä tietysti valmentaisin teitä.”
Nyökyttelin innostuneena ja katsahdin tähtipäistä ruunaa, joka tökkäsi minua hellästi turvallaan. Silitin sen turpaa ja olin pakahtua innosta. Olinhan minä aikaisemmin kisannut tallin omissa pienissä ei-niin-vakavissa kisoissa, missä otettiin lähinnä mittaa tallilaisten kesken.

Kuukausi vilahti nopeasti ohi ja kisapäivä koitti. Olin aivan paniikissa ja olin jo ilmoittamassa Paulalle, etten osallistu. En pystyisi. En halua. Miksi minä olin osallistunut niin este- kuin koululuokkaankin? Miksi minun piti mennä nolaamaan itseni molemmissa lajeissa??
“Hyvin se menee”, rinnakkaisluokkalainen Niina rauhoitteli suomenhevostamman, Tähden, selästä. “Oon nähnyt teidän treenejä, joten sulla ei oo mitään hätää. Mun ja Tähden tässä pitäs olla hermona, koska ei ole toivoakaan et me sua ja Hansua voitettas.”
Huokaisin syvään ja vilkaisin Haisua, joka nuokkui puoliunessa vieressäni. Sitä ei näyttänyt jännittävän yhtään.
“Kiitti…” mutisin Niinalle ja kipusin Haisun selkään, joka havahtui hereille minun iskeässä takamukseni satulaan.
Lähdimme verryttelykentälle ja pian Paula tulikin kentän laidalle huitomaan sen merkiksi, että pian olisi meidän vuoro.
“Muista, älä mieti liikaa. Sä oot harjoitellut tätä rataa monet kerrat ja Hansukin varmasti osaa nää jutut vanhasta muistista”, Paula antoi viimeiset neuvonsa juuri ennen kuin kuuluttaja kajautti ilmoille: “Seuraavaksi Anton Seljavaara ruunansa Hasselhoffin kanssa.”
Harjoitusravissa kentälle, pysähdys, tervehdys, harjoitusravissa oikealle. “Mä osaan tän..”
Keskiympyrä… Täysikaarto.. Hyvä Haisu… Täysikaarto vasemmalle. Pysähdys, peruutus, liikkeelle harjoitusravissa…
Kuinka ollakkaan, pääsimme lopulta ohjelman vedettyä loppuun saakka ja ratsastin käynnissä ulos kentältä. Huokaisin helpotuksesta ja Paula hymyili leveästi, kun ratsastin hänen luo.
“Mähän sanoin, että te pystytte siihen!”


Palkintojenjaossa olimme Haisun kanssa toisena. Naama Naantalin aurinkona ratsastin kunniakierrosta läpi. Piru vie, olimme tulleet toisiksi! Niina ja Tähti olivat kolmansina, joten Paula sai olla oppilaistaan todellakin ylpeä. Ainakin näin koululuokkien osalta.

Esteradalla me vähän Haisun kanssa töpeksittiin muurilla, jonka vuoksi meidän sijoitus oli viides, mutta ei haitannut yhtään! Ensimmäiset niin sanotusti viralliset kisat ja pärjättiin toooosi hyvin!
Paula lupasi tarjota minulle ja Niinalle pizzat lähipizzeriassa joku päivä eikä meistä kumpikaan kieltäytynyt tarjouksesta.
Illalla, kun tallilta kotia tein lähtöä, Niina tuli nykäisemään minua hihasta.
“Hei, se meidän luokan Piia pitää kotibileet ens viikonloppuna, nii mietin, haluaisitko sinäkin tulla? Olutta on ja musiikkia. Niiden porukat lähtee viikonlopuksi johonkin”, Niina ehdotti ja tuijotti minua intensiivisesti silmiin.
En kehdannut sanoa, etten minä ollut koskaan aikaisemmin alkoholia juonut eikä kyllä tehnyt mielikään kokeilla - ainakaan vielä - mutta jokin tytön katseessa sai minut lupaamaan, että tulisin paikalle oikein mielelläni.
“Kiva! Nähdään huomenna koulussa. Heippa!” Niina hihkaisi, vilkaisi ujosti ympärilleen ja muiskautti pusun poskelleni.
Jäin katsomaan hämilläni tytön perään, punastuin hieman ja kasvoille nousi typerä virne.
Ei paskempi päivä.

Kyllä se karaistuneenkin miehen vetää liikuttuneeksi, kun laskujen ja mainosten seasta löydät ihan oikean, käsinkirjoitetun kirjeen. Jo heti kuoresta tiesin, kenelle nuo harakanvarpaat kuuluivat. Olihan tuota käsialaa saanut joskus muinoin tuntilistoista tulkata useampaan otteeseen... Ja Paula kyllä tiesi, mitä mieltä minä rouvan käsialan luettavuudesta olin. Vamaan ihan vittuillakseen oli kirjeen lähettänyt. Olisihan se ollut liian monimutkaista esimerkiksi soittaa...

Kirjeen toisella puolella oli Paulan puhelinnumero. Hetken empimisen jälkeen soitin siihen.
"Paula!" kuului tuttu topakka ääni. Sieluni silmin näin tuon jo lähemmäs 50-vuotiaa naisen nojailevan karsinan seinään hörppien Kiroileva Siili-mukistaan kahvia.
"No se on Anton, moi! Ei sulla oo ainakaan tuo käsiala parantunut sitten viime näkemän."
"Hekoheko! Minä vielä panosti siihen, jotta sinä reppana saat siitä selvää."


#ellienhaaste

10.09.2018
#innanhaaste2

Työpäivän päätteeksi päätin käydä katsastamassa paikallisen kirpputorin tarjonnan. Kämpiltä puuttui vielä vähän sitä sun tätä, joten halvemmalla pääsisin, kun kävisin ensin katselemassa halpoja käytettyjä tavaroita kirpparilta ennen kuin tuhlaisin vähäiset rahani uuteen tavaraan.
Siellä kiertelin mummojen seassa hyllyjen välillä tutkiskellen loosseja. Eipä sieltä hirveästi mitään ihmeempiä löytynyt. Pari paitaa ja yhdet farkut. Olin jo lähdössä kotiin kassan kautta, kunnes silmiini osui Paavo Pesusieni-muki. Nappasin sen ostoskoriini ja painelin kassalle.

Kotona asettelin mukin olohuoneen hyllyn päälle. Sinne se päätyi muiden Paavo Pesusieni-krääsän sekaan. Oli pehmoleluja, figuureja, mukeja, laseja, pelikortteja ja ties mitä. Keltainen piirroshahmo ystävineen oli minun "salainen pahe". Kaikki oli saanut alkunsa kavereiden yhteisestä vitsistä. Olin kuulema kuulostanut äänenmurroksen aikaan Paavo Pesusieneltä ja synttärilahjaksi kaverit olivat ostaneet minulle jättikokoisen Paavo-pehmulelun. Kyseinen pehmolelu on jo siellä "pehmolelujen taivaassa", sillä äidin koira oli osoittanut kyseiselle Paavolle rakkautta vähän liikaakin, joten täytteet olivat lennelleet pitkin olohuonetta. Eikä minua muutenkaan kiinnostanut säilytellä mitään puhkinussittua Paavoa nurkissani.

Kyseinen kokoelma ei ehkä ollut se, jota ensimmäiseksi asunnostani mahdollisille naisvieraille esittelin, mutten minä omituista(?) keräilykohdettani mitenkään piilotellut. Ei se ehkä kaikkein miehekkäin harrastus/keräilykohde ollut, mutta aiiiiivan sama.

Heräsin vieraasta asunnosta auringon pilkotellessa ikkunan verhojen läpi. Raottelin varovaisesti silmiäni ja mietin, missä hitossa mä olin. Pikkuhiljaa alkoi muistin palaset loksahtelemaan paikoilleen ja katsahdin vieressäni nukkuvaa blondia naista. Nainen nukkui selin minuun, peitto söpösti takapuolen päällä peittäen kriittiset paikat. Nice.
Kurotin lattialta bokserini ja nykäisin ne jalkaani, vaikka hetken mietin, pitäisikö kokeilla jos vieressäni uinuva blondi olisi halunnut niin sanotusti uusinnan.
Yritin miettiä naisen nimeä, mutten saanut sitä päähäni. Olinkohan edes muistanut sellaista kysyä? En vissiin… En kyllä edes muistanut kunnolla, miltä tämä näytti.

Kuin tilauksesta blondi pyörähti ympäri paljastaen kasvonsa ja olin sillä sekunnilla juosta ikkunasta läpi. Eiii vit…
Julia Luoti? Olinko minä päätynyt Julian luo jatkoille? Mitä tapahtui minun lupaukselle, etten Auburnin kävijöihin koske siinä mielessä?  Kuinka hiton päissään minun on pitänyt eilen olla, etten ollut JULIAA tunnistanut? Vastahan minä olin kolme viikkoa sitten käynyt kyseisen naisen kanssa maastossakin! Oliko Julia tunnistanut minut? Ajatukset risteilivät päässäni tuhatta ja sataa.
Pitäisikö minun häipyä vähin äänin? Pitäisikö minun herättää Julia? Nainen näytti kyllä kauniilta nukkuessaan - ja hereillä ollessaan - mutta olinko minä valmis kohtaamaan Valerien omistajan silmästä silmään epämääräisen kännipanon jälkeen?
Kyllähän minulla oli ollut tarkoitus tutustua auburnilaisiin paremmin, mutta en minä nyt ihan tätä tarkoittanut. Vähempikin tutustuminen ja tutkailu olisi riittänyt.
Haroin hiuksiani ja yritin katseellani etsiä loppuja vaatteitani. Löysin vain Julian rintaliivit sekä todisteet siitä, että ehkäisystä sentään olimme huolehtineet… Huh.

Julia raotteli silmiä unisena. Hetken hän tutkaili minua silmäluomiensa välistä, kunnes nuo siniset silmät rävähtivät sepposen selälleen ja naisen kasvoilla paistoi pieni pakokauhu.
“Khrmm, huomenta…” mutisin naama punaisena, kun nainen pomppasi istumaan ja repi peittoa suojakseen.
“Ei helvetti”, Julia puuskaisi. “Eii saaaatana…”
“Joo tota… Joo…”
Sulavaa Anton, tosi sulavaa. Huomasin t-paitani roikkuvan oven kahvassa, joten kömmin ylös sängystä. Julia veti peiton päänsä yli ja jatkoi noitumistaan. Välillä nainen kurkkasi peiton alta minua, kunnes pakeni takaisin piiloonsa.
“Että semmonen ilta sitten”, Julia mutisi lopulta naama punaisena ja hiukset pystyssä.
Hymähdin hieman huvittuneena. Tilanne oli vähän… Kiusallinen. Eikä ihan vähääkään.

“Mun pitää varmaan lähteä…” mutisin, kun olin löytänyt loput vaatteeni eteisestä. Sievässä jonossa olivat ulko-ovelta aina makuuhuoneeseen saakka. Silmissäni välähtikin flashback asunnolle saapumisesta. Eipä siinä hirveästi oltu aikailtu, kun ulko-ovi oli kiinni pamahtanut.
“Joo”, Julia murahti nykiessään alusvaatteita päälleen.  “Tota… Anton..”
Yritin olla katsomatta puolialastonta naista, mutta pakko oli ihan pikkuisen vilkaista. Hyvältähän  edelleen näytti.
“Tästä ei sitten puhuta. Kenellekään!” Julia varmisti vetäessään lattialla lojuvan t-paidan päälleen.
Pudistin päättäväisesti päätäni: “Ei. Ollaan niin kuin tätä ei olis koskaan tapahtunut.”
Julia näytti helpottuneelta: “Eikä tää todellakaan tuu toistumaan.”
Virnistin ilkikurisesti, niinhän ne aina sanoo, mutta nyökkäsin hyväksymisen merkiksi. Ei tuu ei. Tästä lähin pysyin kiltisti kotona kalsarikännäämässä.
Vedin kengät jalkaani ja kysyin vielä Julialta osoitteen, jotta osasin neuvoa Eskon oikeaan paikkaan. Nainen paukutti otsaansa oven karmiin, mutta lopulta sanoi osoitteensa.
“Joo.. No.. Heippa sitten”, mutisin nolona ja välttelin naisen katsetta. Heilautin epämääräisesti kättäni ja avasin ulko-oven. Äkkiä pois täältä.

Eskolla menisi hyvä tovi ennen kuin olisi paikalla, joten istahdin jalkakäytävän reunalle odottamaan kyytiäni. Olisikohan minun pitänyt luikkia vähän kauemmas Julian asunnosta? Entä jos joku tallilainen ajaisi ohi ja näkisi minut siinä krapulassa istumassa? Osaisiko se arvata, mistä olin tulossa ja mitä oli tapahtunut? Herranen aika! Oliko eilen ollut Auburnilaisia enemmänkin Kingissä? Ja jos oli, niin olivatko he nähneet minut ja Julian? Perseen perse.
Varmuuden vuoksi vedin takin hupun pääni yli ja yritin olla mahdollisimman huomaamaton. Olispa kaljaa… Loiventava olisi tehnyt hyvää.

Lopulta Esko kaarsi paikalle Toyotallaan ja helpotuksesta huokaisten nousin työkaverini kyytiin.
“No? Oliko kivaa?” Esko naljaili heti, kun olin iskenyt persaukseni penkkiin ja vetänyt turvavyön kiinni.
“Mmhmm..” mutisin nojaten selkänojaan ja suljin silmäni. Krapula oli hyvin vahva. Ja morkkis. En tiedä kumpi oli pahempi… Mitä helvettiä nyt taas Anton?!
“Olitko sä sen tindermätsin luona?” kuskini jatkoi uteluaan, kun auton keula kääntyi kohti Murronmaata.
“En. Ne treffit meni niin penkin alle, että taidan poistaa koko sovelluksen”, pyrskähdin. “Sain kuulla luennon sen Eevan kissoista ja sen jälkeen se alkoikin itkemään exänsä perään. Ja lähti kesken treffien sen luo.”
Esko nauraa hohotti tarinalle vedet silmissä.
“Missäs sinä sitten olit?” mies muisti ykskaks ja olin jo toivonut, ettei olisi tuota kysynyt.
“Yhden luona vain… Lähdin Krouvista Kingiin ja… Niin..” mutisin ja tunsin punan kohoavan kasvoilleni. Jestas että hävetti.
“Nimi?” Esko jatkoi tenttaamistaan.
Mulkaisin miestä turhautuneena. En olisi millään jaksanut nyt mitään utelua. Olisi ehkä sittenkin pitänyt ottaa taksi.

“Kai sä nyt sen nimen tiedät?” Esko nauroi huvittuneena, kun kiersin kysymyksen sujuvasti ja tuijottelin ikkunasta ulos. Maisemat vilisivät ohitse Eskon kiihdyttäessä vauhtia ja purin huultani, ettei oskennus olisi puskenut ulos sisuksistani.
“Oliko noin kamalaa, kun et mitään kerro?” Esko jatkoi naljailuaan. “Oliko se joku ihme pervo? Lahna sängyssä? Viiden lapsen yh-äiti, joka halusi lapsukaisilleen isipuolen sinusta? Vai oliko se naimisissa ja aviomies tuli kotiin kesken seksileikkien?”
“Ihan on lapseton. Tietääkseni”, vastasin. “Sinkkukin vissiin.”
“Oliko ees hyvä?” työkaverini ei luovuttanut. Mies avasi autonsa ikkunan ja pisti tupakaksi. Savukkeen katkera lemu sai krapulani vain pahentumaan.
“Oli”, myönsin. Harvemmin se peiton heiluttelu paskaa oli. Varsinkin kun edellisestä kerrasta oli jo parikin kuukautta…

Suljin silmäni ja yritin torkahtaa, mutta näin vain edessäni alastoman Julian. Pudistin päätäni ja avasin silmäni uudelleen. Ei hittolainen…
“Mikä vika siinä sitten oli, kun oot ton näköinen?” Esko ei luovuttanut.
“Ei mitään vikaa”, murahdin. “Olis ehkä pitänyt jättää välistä.”
“Miksi?”
Pyörittelin päätäni: “Tuttu tuolta tallilta.”
Esko vilkaisi minua huvittuneena ja käänsi sitten katseensa takaisin tielle. Miten tää matka tuntui näin pirun pitkältä?
“Vai että heppatyttö. Eikös ne ole hyviä ratsastamaan, jos ymmärrät mitä tarkoitan?” Esko virnuili. “Mikä vika siis?”
“No se just, että se on tuttu sieltä tallilta... “ huokaisin. En jaksanut selittää sen tarkemmin.
“Viet sen kato joskus jonnekki heinälatoon ja muistelette viime öistä”, Esko hekotteli. “Niin minä ainakin tekisin!”
Pyöräytin silmiäni turhautuneena. Esko olikin Esko. Minä olin minä. Enkä todellakaan koskisi enää yhteenkään auburnilaiseen. En vaikka maksettais.

Matka kämpälle tuntui ikuisuudelta. Esko vittuili sydämensä kyllyydestä ja minä yritin unohtaa koko asian.
Potkin kengät pois jaloistani ja suuntasin jääkaapille. Nappasin kylmän oluttölkin käteeni ja suhautin sen näppärällä sormiliikkeellä auki. Sormet olivat olleet näppärät viime yönäkin… EI! Mitä mä taas ajattelen?
Join puolet oluesta yhdellä kulauksella, rojahdin sohvalle ja napsautin tv:n päälle. Simpsonit-maratoni pyöri tv-ruudussa ja minä istuin siinä tukka sotkussa keltaisia hahmoja seuraten. Pakko oli saada jotain muuta ajateltavaa.
Olut loppui nopeasti ja kävin hakemassa toisen samalla lämmittäen eilistä lasagnettea mikrossa. Krapula tuntui helpottavan, mutta morkkis oli ja pysyi.
Palasin sohvalle ruokani ja juomani kanssa. Söin hyvällä ruokahalulla lasagneten jämät ja hörpin oluttani. Kello ei ollut edes yhtä. Ihan sama.

Nuuhkaisin paitaani, joka tuoksui aivan Julian parfyymille. Revin paidan pois päältäni ja syöksyin suihkuun pesemään naisen tuoksun pois iholtani.
Vesi ei kuitenkaan pessyt pois muistoja, jotka pyöri päässä repeatilla. Mitä hiivattia me oltiin menty tekemään?

Istuin naama kalpeana keittiönpöydän ääressä ja yritin parhaani mukaan syödä äidin tekemää välipalaa. Oli lämpimiä voileipiä, vastapuristettua appelsiinimehua, keitettyjä kananmunia sekä tietenkin kahvia.
“Paula soitti eilen”, äitini, Arja, aloitti kun ryystin mehua niin kuin en olisi koskaan saanut juotavaa. Sellainen olokin oli, sillä krapula jyskytti päässä erittäin vahvasti. Piian vanhemmat olivat olleet taas pois koko viikonlopun, joten koko kylän nuoriso oli kokoontunut sinne viettämään iltaa. Hyvät bileet oli!
Nostin katseeni pöydästä ja vilkaisin äitiä, joka näytti samalla huolestuneelta sekä pettyneeltä.
“Et ole käynyt sitten kesäkuun tallilla”, äiti jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Minä kun luulin, että olet. Luulin, että olit siellä eilenkin.”

Kohautin harteitani.
“En oo ehtinyt”, mutisin haukaten voileipää.
“Et ole ehtinyt? Missä sinä olet sitten kaiket illat ollut?” äiti huokaisi syvään.
“Tuolla noin…” murahdin. En nyt yhtään jaksais mitään äidin valitusta.
“En haluaisi kertoa Rikulle tästä vielä mitään…” äiti totesi viitaten isääni.
“No, älä kerro.”
“Anton…”
“Mitä?”
“Paula sanoi, ettei voi jatkaa valmentajanasi, mikäli et koskaan saavu paikalle. Hän haluaa antaa sen sun Haisusi jollekin ratsastajalle, joka haluaa kisata ja valmentautua”, äiti jatkoi saarnaansa.
“Aha.”
“Aha?” äiti huudahti. “Minä kun luulin, että sinä haluat ratsastaa. Ja kilpailla. Olemme isäsi kanssa pistäneet tähän sinun harrastukseen aika paljon rahaa.”
“En halua enää.”
Äiti muljautti silmiään, nousi ylös pöydän äärestä ja paiskasi kahvikuppinsa tiskialtaaseen.
“Sinä tuut vielä joku kaunis päivä katumaan tätä”, äiti mutisi tiskipyötään nojaten naama mutrulla. “Sinullahan meni niin hyvin kisoissakin!”

Vääntäydyin ylös tuolistani.
“Omapa on elämäni”, murahdin ja ilmoitin lähteväni kylälle. Äiti ei vain ymmärtänyt... Ei mulla ollut aikaa mihinkään hevosten kanssa leikkimiseen. Mulla oli omakin elämä. Sitä paitsi, olihan se melko noloa, että mä viettäisin illat ja viikonloput tallilla.
“Et nyt mene minnekkään!” äiti yritti laittaa vastaan, mutta myöhäistä. Olin jo kävellyt ulos kylmään syysilmaan.
Painoin mopokypärän päähäni ja starttasin vanhan Honda Monkeyn, jonka isä oli minulle kunnostanut.

Tuttuun tapaan kaveriporukka oli kokoontunut vanhan ala-asteen nurkalle.
“Anton, moro!” Tatu huuteli portailta tupakkahuulessaan. Kainalossaan Tatulla oli Piia, jonka kanssa oli eilen lähentynyt sillä tavalla.
“Moro!” moikkasin ja riisuin kypärän päästäni, jättäen sen roikkumaan mopon sarveen. Piian vieressä isutunut Niina oli noussut ylös ja tuli antamaan minulle märän suudelman.
“Moi”, hymyilin leveästi, kun tuo tyttöystäväksi kutsumani tyttö oli irroittanut huulensa minun huulista. Niina kihersi hieman ja käpertyi kainalooni.
Niinakaan ei enää käynyt tallilla. Tähti oli jouduttu lopettamaan, joten Niina ei enää halunnut nähdäkään Paulaa. Saati hevosia.

Kaivoin takin taskusta sätkätopan ja käärin tottuneesti itselleni tupakan, jonka sytytin Tatun tarjoamalla sytkärillä.
“Onks krapula?” pyöräänsä nojaileva Teemu uteli, kun puhaltelin ensimmäiset savut ulos keuhkoistani. Parhaani mukaan yritin olla yskimättä. En pitänyt tupakasta, mutta en halunnut vaikuttaa nössöltä Tatun ja Teemun edessä. Kovat jätkät poltti. Ja mä halusin olla kova jätkä.
En mikään hevosenpaskalta haiseva nörtti.

11.11.2018

"Kai sä tulet käymään isäsi luona sunnuntaina?" oli äiti tivannut jo keskiviikkona puhelimessa.
"Mmhmm, kai se pitää", olin mutissut vastaukseksi. Isän luona käymiset rajoittuivat minulla lähinnä jouluun ja tietysti isänpäivään, mutta koskaan ne reissut eivät olleet mitenkään mieltäylentäviä.
Lähinnä äidin takia minä sinne lähdin.

Hain äidin sunnuntaiaamuna Volvollani tutun kotitalon pihasta.
"Oletko viihtynyt Murronmaalla?" äiti kysyi varovaisesti, kun starttailin autoani.
"Olen", vastasin lyhyesti.
"Entäs se Vila? Miten sen kanssa menee?" äiti jatkoi uteluaan, kuin peitellen omia tuntemuksiaan.
"Hyvin. Osallistutaan sen kanssa kisoihinkin tässä kuun vaihteessa", selitin ohjaten autoa risteyksestä vasemmalle.
"Ai, sehän kuulostaa kivalta! Isäsi olisi ylpeä..." äiti huokaisi pieni haikeus äänessään.

Parkkeerasin auton tutulle parkkipaikalle ja nousin ulos autosta. Huokaisin syvään.
Hiljaisuuden vallitessa kävelimme äidin kanssa pientä polkua pitkin, väistellen vastaantulevia ihmisiä.

Päästyämme isän luo, sytytin hautakynttilän ja asettelin sen haudan päälle.
Äiti yritti parhaansa mukaan pitää tunteensa kurissa, mutta näin kyllä hänen poskellaan valuvan kyyneleen. Minunkin kurkkua kuristi.
Äiti taputti minua lohduttelevasti olalle, lähinnä itsensä takia.

Työnsin kädet takkini taskuihin ja tuijotin kynttilän lepattavaa liekkiä.

14.11.2018

“Tosi kivaa lähtee töiiihin, kun ulkona on niin pimmeetä. Tosi kiva lähtee töiistä, kun ulkona on niin pimmeetä.”
“Turpa kiinni!” murahdin ja vaihdoin äkkiä Tuiskua soittavan radiokanavan toiseen. Joku itkuvirsi tuli YleX:ltä, mutta parempi sekin kuin korvamadoksi päähän pyörimään jäävä Rahan Takii.

Toisaalta, ei se Tuiskun Antti ihan väärässä ollut. Aamulla oli vielä pimeää, kun lähdin töihin ja sieltä lähtiessä alkoi jo hämärtymään uhkaavasti. Pian ei arkisin aurinkoa näkisi laisinkaan, muuta kuin korjaamon paskaisista ikkunoista katsomalla.
Siisteyteen ei tuossa puljussa hirveästi panostettu. Eskohan se oli haaveillut jostain simpsakasta siivojatytöstä, joka putsailisi päivittäin pikkuisissa hepenissä nurkkia ja pyllistelisi meidän edessämme.
Silläkään miehellä ei pyörinyt päässä kuin tissit ja perse.
“Sais Antonkin rassailla töiden ohessa muutakin kuin autoja, öhöhöhöhöhö.”
Jessus.
Ei sillä, mieluumminhan sitä katselisi jotain siivoojanaista kuin kaljamahaista, keski-ikäistä ukkomiestä…

Kotiin tultua nakkasin pakastepizzan uuniin ja istahdin keittiönpöydän ääreen. Tänään en tallille ehtisi, sillä töissä oli venähtänyt liian myöhään ja muutenkin Vila ansaitsi löysemmän päivän kaiken tämän kisatreenaamisen ohessa.
Vilkaisin jääkaapin ovessa olevaa kouluohjelmaa. Stressasi ihan liikaa jo. Pitäisikö minun vetäytyä koko kisasta?

Selailin facebookin ihmeellistä maailmaa, välillä Tinderiä kurkaten, mutta eipä sielläkään mitään ollut.
“Terveellisen” pakastelätyn syötyäni, riisuuduin ja nakkasin likaiset vaatteet pyykkikoneeseen. Siinä munasillaan konetta päälle laittaessani tajusin, ettei minulla ollut edes mitään kisoihin soveltuvaa vaatetusta ylleni.
Perhanan perhana. Tämäkin vielä.

Noh, se pitäisi sitten vissiin lähteä viikonloppuna vaateostoksille. Onneksi huomenna olisi palkkapäivä eikä keittiönpöydälle ollut kovin montaa laskua kertynyt maksettavaksi.
Hittolainen kun edes tuntisi jonkun, joka lähtisi minulle makutuomariksi… Sosiaalinen piirini kun oli aika minimaalinen. Eskoa nyt olisi aivan turha pyytää, enkä edes kehtaisi.
Sehän tietysti raahaisi minut johonkin seksiliikkeeseen höhöttelemään “ratsastusvarusteille”.

Suihkun jälkeen raahauduin jääkaapin kautta sohvalle ja avasin oluen.
Ehkä tää stressi ja yleinen alakulo tästä joskus helpottaisi ja aurinko paistaisi Seljavaarankin risukasaan. Sitten keväämmällä...

24.12.2018

"Anton! Ei ole maitoa! Viitsitkö millään käydä hakemassa kaupasta lisää?" äiti papatti keittiössä, kun itse löhösin sohvalla katsellen Joulupukin Kuumaa Linjaa. Joo, aikuinen mies ja niin edelleen, mut mikäs se sellainen jouluaatto olis jos ei (lasten) jouluohjelmia katsois?
"Onko se muka auki?" mutisin turhautuneena.
"On on, kahteen asti. Menehhä nyt", äiti komenteli .
Huoh. Ei kai sitä sitten.

Vissiin kaikki pienen kylän asukkaat olivat ängenneet itsensä pikkuruiseen S-markettiin. Hermohan siinä oli mennä, kun yritit muutaman maitopurkin toivossa päästä maito-osastolle.
Kurotellessani maitopurkkia koriini, huomasin viereeni ilmestyneen ihmisen, jota en ollut nähny ainakaan viiteen vuoteen. Niina.
"Moi", tervehdin hieman töksäyttäen, sillä mun katse eksyi välittömästi naisen tiss... vatsan seudulle, joka pullotti sen näköisenä että joulukinkkua oli ilmeisesti vedetty etukäteen. Ja paljon.
"Anton? Moi!" Niina hihkaisi iloisesti tunnistaessaan minut ja sipaisi ohimennen vatsaansa. "Ei ole sinuakaan näkynyt pitkään aikaan!"
Niinan kanssa oltiin se vuosi yhdessä silloin teini-ikäisinä ja harvemmin noi teinisuhteet kestää. Mä lähdin amikseen, Niina jäi lukioon ja löi hynttyyt yhteen Tatun kanssa.

"Moi", tervehdin ja vilkuilin ympärilleni. Pitäisikö paeta?
"Mitäs sulle kuuluu?" Niina jatkoi rupatteluaan. "Missä sä nykyään asut?"
"Ei mulle kummempia. Tulin jouluksi äidin luo", vastasin. "Murronmaalla mä asun."
Niina kurtisti kulmiaan: "Missä se semmonen on?"
"Tuolla 400 kilometrin päässä", naurahdin ja näin sivusilmällä Tatun lähestyvän meitä.
"Kato, Seljavaara! Mitä jätkä?" Tatu morjensti ja läpsäytti minua olkapäälle. Sen jälkeen mies kietoi kätensä omistajan elkein Niinan ympärille ja hymyili naiselle ällön rakastuneen näköisenä. Ilmeisesti Tatu oli syyllinen Niinan "lihomiseen".
"Eipä mittään", mutisin.
"Jouluksi kotiin vai?" Tatu jatkoi uteluaan. Nyökyttelin vastaukseksi.
"Lähetäänkö huomenna kaljalle? Viimeinen mahdollisuus ennen kuin..." Tatu naureskeli ja katsoi Niinan vatsaa. Nainen virnisti leveästi ja siveli vatsaansa toppatakin päältä.

Kalja kyllä houkutteli, mutta jouduin kieltäytymään.
"Pitää lähteä jo keskiviikkona ajeleen takas Murronmaalle", selitin. Totta se oli. Mun piti olla töissä taas torstaina...
"No, voi paska", Tatu murahti. "Olis ollu kiva vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa."
"Niin... Mutta teille ilmeisesti kuuluu oikein hyvää? Millos pikku-Tatu tai mini-Niina on tulossa maailmaan?" utelin. Ei olisi oikeasti kiinnostanut jäädä yhtään mitään epätoivoista small talkia vääntämään siihen, mutta en kai enää voinut vain häipyä? Vaikka mieli tekikin.
"Tammikuun puolessa välissä", Niina ilmoitti hymyillen. "Onko sulla jo lapsia?"
Pyöräytin silmiäni. Juu, ei ollut, enkä kyllä halunnutkaan. Sitä paitsi siihen vissiin tarvis jonkun naisenkin?
"Ei ole", vastasin. "Tota, mun pitää mennä. Äiti odottaa näitä maitojaan."
Niine hyvineni poistuin paikalta kohti kassoja.




25.12.2018

Olin päättänyt soittaa Paulalle heti aamusta, josko passaisi tulla käymään ja tämähän oli ilomielin ottanut minut vastaan.  
"No, mutta Anton! Sinustahan on kasvanut ihan aikuinen mies!" Paula nauroi tullessaan minua vastaan tallipihalle. Ennen kuin ehdin edes estelemään, nainen oli kaapannut minut halaukseen enkä voinut muuta kuin halata entistä ratsastuksenopettajaani takaisin.
"Jos olisin yhtään nuorempi niin..." Paula virnuili irroittaessaan otteensa minusta. "Tai edes tykkäisin miehistä."
Vedin nolostuneena pipoa syvemmälle päähän ja kohautin harteitani hämmentyneenä. Olihan siitä kylillä joskus juoruiltu, ettei Paula miesten perään ollut, mut tää oli ensimmäinen kerta, kun nainen siitä itse epäsuorasti mainitsi.

"Haisu on tarhassaan", Paula selitti ja viittoili minua seuraamaan itseään.
Pääsimme tarhan luo, jossa vanha puoliverinen norkoili portin luona. Eihän sitä olis heti tunnistanut samaksi hevoseksi.  Valkoisia ja harmaita karvoja oli pää täynnä, mutta kun tarkemmin katsoi, niin kyllä se minun entinen kisaratsu oli.
"Terve", mutisin silittäessäni ruunan otsaa.  Pakostakin mietin, mitä olisi tapahtunut, mikäli en olisi ratsastusta lopettanut silloin murrosiän myllerryksessä. Oltaiskohan me oltu Haisun kanssa pahojakin vastuksia muille kisaajille?
Mutta turha sitä oli enää miettiä. Haisusta ei ollut enää kisakentille ja meikäläisenkin taidot oli aika hyvin ruostuneet tauon aikana.
"Saas nähdä, näkeekö se enää ens joulua", Paula totesi vakavana. "Tai edes ensi kesää... Onhan se jo melko vanha..."
"Niin", myöntelin.
"Mut en mä oo raaskinu sitä poiskaan laittaa. Mukava kaveri. Ja ikäänsä nähden ihan terveenäkin pysynyt, joten nauttikoon eläkepäivistään niin kauan kun jaksaa", Paula höpötti taputtaessaan Haisua kaulalle.  

Siirryimme Paulan kanssa tallituvan lämpöön juomaan kahvia.
"Äitis kertoi, että olit osallistumassa johonkin kisoihin sen sun hoitohevosen kanssa? Miten meni?" Paula uteli kaataessaan kahvia meidän kuppeihin.
"Päin persettä", vastasin.
Paula ratkesi nauruun: "No, se tuli ainakin ihan kiertelemättä. No? Mitä tapahtui?"
"Oltiin viimeisiä. Siis Vila nyt ois osannut hommansa ihan tuosta noin vaan, mut mä olin ihan liian hermona nii vituiksihan se meni", selitin pyöritellen päätäni.
"Noooh, mutta ei aina voi voittaa", Paula lohdutteli istahtaessaan alas. "Siellä Auburnissako sä käyt?"
"Sielläpä siellä."
"Mmhhm, olenkin kuullut siitä jotain juttuja", nainen edessäni mutisi hörpätessään kahvia.
"Jaa, mitä?" oli mun vuoro udella.
"No siis, että siellä kasvatetaan pienimuotoisesti puoliverisiä eikä mikään pikkuinen tallin rähjä ole kyseessä", Paula selitti silmiään siristäen.
"Ei, ei ole mikään pikkuinen lahoamispisteessä oleva talli", hymähdin. "Ehkä vähän liiankin hieno mulle."
Paula pudisteli päätään huvittuneena: "Mut oot kuitenkin viihtynyt siellä?"
"Joo, olen! Mukava päästä pitkästä aikaa touhuamaan hevosten kanssa", myönsin.
"Tallityttöjä varmasti joka sormelle?" Paula jatkoi virnuiluaan.
"Eii sitä sellaisia..." mutisin punastuen. Paula kohotti toista kulmaansa tietäväisen näköisenä. Hörppäsin kahviani ja väistelin naisen katsetta.
"Ei tietenkään", Paula myhäili.

Hörpimme kahviamme hiljaisuuden vallitessa. Ei mun (olemattomat) naisseikkailut Paulalle kuuluneet. Eikä nainen niistä sen enempää udellutkaan.
"Olisitko sä halunnut käydä ratsastamassa? Olishan mulla tossa noita hevosia, joita saa käydä liikuttamassa", Paula ehdotti.
Niinpä mä löysin itseni jonkun suomenhevosorin selästä, joka oli ihan toista maata kuin Vila oli. Paula heitteli neuvoja kentän laidalta niin kuin vanhoina hyvinä aikoina ja mä yritin tehdä parhaani. Saakutti ku oli kovasuinen kaveri tää mun ratsu.
"Kyllähän sä vielä jotain osaat", Paula virkkoi kun laskeuduin hevosen selästä.
"Jotain ees", mutisin ja nostin suitset raudikon pään yli. Ehkä mä en ihan toivoton tapaus ollutkaan?
Mut ainakin sen tiesin, että puoliveriset oli enemmän mun juttu kuin nää suomiputet.

07.02.2019

Avasin vuoristomökin oven ja vakuuttunut henkäys pääsi suustani. Se oli juuri sellainen kun esitteissä: tunnelmallinen hirsimökki ilman turhia hienouksia, saisimme viettää aikaa aivan kahdestaan älylaitteiden ja elektroniikan ulottumattomissa. Vuokra oli ollut kyllä myös sen mukainen, mutta onneksi olin saanut vähän säästettyä rahaa, jotta voisin kyseisen romanttisen yön seuralaiselleni kustantaa.

Onnellisesti hymyillen kävelin blondin perässä peremmälle mökkiin ja silmäilin ympärilleni. Pieni tupakeittiö, jonka tiskitasolla oli kuoharia jäissä odottamassa juojiaan.  
"Täällä on tosi kaunista", nainen huokaili kävellessään ympäri mökkiä, jota koristivat pienet ja isommatkin kynttilät. Ruusun terälehtiä oli ripoteltu ympäriinsä ja muutamassa isossa ruukussa oli valtavia kimppuja kyseisiä kukkia.
Myös takassa oleva tuli loi tunnelmaa hämärtyvässä mökissä.

"Kauniille seuralaiselleni", lausuin hempeästi ja ojensin tulipunaisen ruusun naiselle, jota kohtaan tunsin suuria tunteita.
"Kiitos", nainen hymyili onnellisena ja painoi huulipunalla maalatut huulensa omiani vasten.
"Käyn vaihtamassa jotain mukavampaa ylleni", seuralainen kihersi silmäänsä iskien ja sipsutti sitten pieneen makuuhuoneeseen laukkunsa kanssa. Teki mieli mennä perässä, mutta päätin kuitenkin tarkistaa, millaista tarjottavaa meille oli tänne järjestetty kuoharin lisäksi.

Upeaakin upeampi seuralaiseni käveli ulos makuuhuoneesta silkkiseen aamutakkiin kietoutuneena ja keikutti lanteitaan viettelevästi kävellessään minua kohti.
"Olet niin kaunis, että ihan sydämeen sattuu", henkäisin.
"Tule", blondi kuiskasi ja tarttui hellästi käteeni. Hän talutti minut takan eteen ja laskeutui alas pehmeälle taljalle.
Istuin naisen viereen ja kaadoin meille laseihin kuplivaa juomaa.
"Meille", sanoin silmät rakkautta säihkyen ja kilautimme laseja yhteen onnellisena hymyillen.

Emme onnistuneet irroittamaan katseita toisistamme koko iltana. Siniset silmät vangitsivat minut täysin enkä voinut lakata tuijottamasta niitä missään vaiheessa.
Syötimme toisillemme sulatettuun suklaaseen dipattuja mansikoita ja nautimme kuohuvasta, jonka kuplat tuntuivat kuvastavan meidän pirskahtelevia odotutuksia illan kulusta.
Lopulta laskin lasin kädestäni ja kumarruin naista kohden hitaasti. Huulet kohtasivat hellästi toisensa ja niiden kiihkeytyessä, painoin naisen hitaasti selälleen taljalle.

Takkatuli paloi lähes yhtä kuumalla liekillä kuin meidänkin tunteet ja kehot.
Kuiskasin naisen korvaan sanat, joita olin halunnut sanoa jo pitkään: "Rakastan sinua, Julia."

Säpsähdin hereille ja räpsyttelin silmiä hetken erittäin hämmentyneenä.
Ja mistähän helvetistä se tuo uni nyt sitten kumpusi?? Takkatuli ja kaikkea... Ja Julia??

#ällöystävänpäivähaaste

01.03.2019
#sokkaluxlaunch


Kaikkeen sitäkin joutuu. Nyt piti pukeutua hienosti ja lähteä tönöttämään muiden vieraiden joukkoon puku päällä.
Olin jopa yllättänyt ittenikin ja käyny ostamassa ihan uuden (tai no, käytetyn) puvun Sokkien lanseeraustilaisuuteen.

Nooh, enköhän mä yhden illan pärjää puku päällä. Ilmaista juotavaa, joten ei pidä valittaa!

17.03.2019

Okei, ehkä se mun ja Vilan eilinen metsäretki jalkaisin ei ollut niin hyvä idea sittenkään.
Nimittäin heräsin ihan hemmetinmoiseen räkätautiin tänä aamuna kukon pierun aikaan. Pää oli täynnä räkää ja yskitti enemmän kuin laki salli.
Nyt ei todellakaan ollut oikea aika sairastua! Pitäisi sinne Ruotsiin lähteä, joten en halunnu olla sellainen hevosenhoitaja, joka makaisi koko viikon sängyssä räkäpapereiden keskellä.
En ollut edes pakannut! Mitä hittoa mun pitäisi edes pakata mukaan? Vaihtovaatteita? Mutta mitä?? Tältäkö naisitakin aina tuntuu, kun ne lähtee edes päivän reissulle johonkin?

Tunkiessani ryysyjä matkalaukkuun, kännykkä alkoi huutamaan sohvapöydällä ja könysin sen luo. Aliisahan se sieltä soitteli kyselläkseen kuulumisia.
"Teen kuolemaa", ilmoitin niiskaisten räkäpalleron sieraimesta takaisin pääkoppaan.
"Voiiii, onko sinulla miesflunssa?" Aliisa naureskeli. Ei tässä ollut mitään huvittavaa! Kuolisin varmaan yksin sänkyyni enkä pääsisi Vernernin avuksi Ruotsiin.
"Ebola", vastasin lyhyesti.
"Ota sinkkiä", Huru nauroi niin kuin olisi hyvänkin jutun keksinyt.
"Mistäs mä sitä tähän hätään saisin?" ähkäisin pyyhkiessäni hihalla nenääni. Aliisa vain nauroi katketakseen ja jouduin hetkeksi nostamaan puhelimen kauemmaksi korvastani, jottei tärykalvot olis rikkoutuneet sen räkätyksen takia.
"Anton-kulta, sinullahan kulkee omat sinkkivarastot mukana koko ajan", Huru tiedotti hekotuksensa lomasta.
"Täh? Miten niin?" hämmästelin. Mitähän se sekin oli taas vetänyt? Mitkä sinkkivarastot?

Kun Aliisa oli sitten valaissut minua sinkkivarastoistani, olin vain tyrskähtänyt. Olisihan tuo pitänyt melkein arvata... Saisi ne sinkit jäädä nauttimatta.
"Oliko sulla jotain asiaakin?" tiedustelin.
"Oli, mutta unohdin sen jo!"
"Yllättävää..."
"Kerron sen sitten viikon päästä kun nähdään. Jos muistan", Aliisa ilmoitti ja heippojen jälkeen lopetti puhelun.

Siinä mä istuin hetken sohvalla räkä valuen ja tuijotin hiljentynyttä puhelinta. Voin pistää pääni pantiksi siitä, ettei Aliisa todellakaan muistaisi enää viikon päästä, mitä asiaa sillä olis mulle ollut. Jos sillä edes oikeasti oli ollut jotain "oikeaa" asiaa. Ei mua ainakaan haitannut, vaikka se olisi soitellut muuten vain. Kunhan ne puhelut tulisivat ihmisten aikoihin, eikä keskellä yötä....

Kun pakkaus oli suoritettu loppuun, kävin tiskivuoren kimppuun. Köyhällä ei ollut varaa tiskikoneeseen, joten käsipelin sitä piti astiat hinkata puhtaaksi. Ja pakko se Mount Everestin korkuinen tiskivuori oli räjäytettävä, ellen halunnnut viikon päästä kotiin tultaessa nähdä kuinka paskaiset astiat olisivat kasvattaneet jalat ja lähteneet kävelemään pitkin kämppää.
Täällä kyllä pitäisi siivota muutenkin. Mistähän sais jonkun kodinhoitajan?

24.03.2019

Heja Sverige!  Tai no, tack och adjöööö. Meikäpoika lähtee takaisin Suomeen ihan näillä näppäimillä. Tai olen jo matkalla. Kuka tietää.

Viikko oli mennyt ihan siivillä ja uhkeiden blondien tiirailu oli kyllä jäänyt vähiin, koska mulla oli ollut kädet täynnä heppavelvollisuuksia.
Vilan ja Riepun kanssa oli ollut ihan mutkatonta tuo yhteiselo, mutta Sipsi oli niin tuulella käyvä tamma, että olin kyllä saanut pariin kertaan rapsutella takaraivoani hämmentyneenä tamman kiukutellessa omiaan. Ja seuraavassa hetkessä se oli niin kuin mikään ei olisi koskaan kiukuttanutkaan. Kaikki oli ihanaa ja hattaraa ja lässynlää. Naiset.....
Ei kerrota Vilalle, mutta Riepu oli kyllä tehnyt minuun jonkunsortin vaikutuksen. Hauska kimo ruuna, jolla Sarah oli treenaillut ja kisannut Effin mammaloman aikana. Sarah, jonka rintaliivit olin nähnyt pariin otteeseen... Vahingossa!

Verneri Kaajapuro oli vaikuttanut ihan mukavalta tyypiltä. Ei se ehkä kaikkein puheliain kaveri ollut, mutta ehkä me siksi tultiin jotenkuten toimeen, kun en minäkään mikään suupaltti ole. Mielenkiinnolla olin seurannut sen ja Loven kisasuorituksia sekä tietty miehen työskentelyä Auburnin hevosten kanssa. En ihmetellyt yhtään, että Isabella oli sille hevosensa ratsastettavaksi antanut... Mietin vain lähinnä sitä, miksei nainen itse ollut tullut Ruotsiin kisaamaan. Noh, kaippa sillä oli muita kiireitä.

Falkekrutsinminkäliekartanon Routine Trophy oli kyllä ollut pikkasen eri luokkaa kuin Kalla CUP. Jestas sitä hevosten ja ihmisten määrää.
Kisatohina oli kyllä imaissut minutkin mukaansa ja huomasin jossain välissä miettiväni, että olispa siistiä joskus itsekin kisata tällaisissa karkeloissa. Mutta siihen nyt olisi vielä piiiiitkä matka kuljettavana. Sitä paitsi, johan mulla meinasi olla jännäkakka housussa ihan "tavallisissa" kisoissakin, niin kuinkahan monet varapöksyt sitä pitäisi ottaa mukaan jos ulkomaille saakka lähtisin kisaamaan?

Kieltämättä vähän harmitti, etten voinut olla viikkoa kauempaa, koska olisin mieluusti halunnu nähdä Vernerin ja Vilan kisasuoritukset. Pitää sitten stalkata netistä tuloksia...
Verneriä tuskin harmitti, että hevosenhoitaja vaihtui minusta Paakkaseen.

Niinpä mä sitten jätin Vilan Vernerin ja Innan hellään huomaan, pakkasin tavarani ja lähdin kohti Tukholmaa, josta laivakyyti Suomeen odotti.
Onneksi olin ruinannut myös maanantain vapaaksi, joten tiedä vaikka kävisin tsekkaamassa laivan baarit. Olin mä kaljani ansainnut.

Istuin loungen parhaat päivänsä nähneen pöydän ääreen natisevalle tuolille ja siemaisin vähän itselleni valmistamaa teetä.
"Jännittääkö?" kysyin vastapäätä istuvalta Aliisalta, joka nyökkäsi ja väänsi naamalle hermostuneen hymyn.

En ehtinyt sen enempää Aliisan kanssa jutella, kun Amanda saapui paikalle, jonka vuoksi ujo Aliisa luikki pois paikalta. Olisin halunnut kysellä hänen tulevista häistä. Nainen ja Mikke olivat olleet yhdessä jo seiskaluokalta saakka ja vihdoin he sanoisivat toisilleen "tahdon". Aliisaa kuulema jännitti hääyö eniten, sillä pariskunta olivat päättäneet odottaa ensimäistä kertaa kyseiseen yöhön.

Sokka istahti pöydän ääreen ja kaiveli sitten pitelemästään McDonald'sin paperikassista valtavan kokoisen hampurilaisen, ranskalaisia, nugetteja, limukan sekä jälkiruokapirtelön.
Sievästi sanottuna, Amanda näyttikin siltä, että oli elämänsä aikana syönyt samanlaisia annoksia ennenkin. Ei ollut missään mallin mitoissa tämä nainen. Tai no, kai sitä XXXXL-mallejakin oli?
"Teillä meni kyllä tosi mahtavasti treenit Vilan kanssa eilen", Amanda heläytti omaan ystävälliseen sävyyn ja hymyili päälle oikein lämpimästi. Hymyn tehokkuutta hieman latisti rinnuksille suupielestä valuvat majoneesit.

Adelina saapui myös loungeen ja istahti Amandan viereen. Blondi oli niitä ihmisiä, jotka eivät jaksaneet laittautua joka päivä. Tai viikko... Tai kuukausi. Tai vuosi.
Hiukset olivat sekaisin ja juurikasvu hipoi puolta päätä.
"Ota ihmeessä yks ranskis", Amanda kehoitti. "Ei tarvi niitä kynsiä syödä."
"Ai, kiitos", Adelina hymyili leveästi, pyyhkäisi millimetrin mittaiseksi jyrsimäänsä kynttä housun lahkeeseen ja otti vastaan Amandan tarjoaman ranskalaisen.

Naisten syöntirauhan keskeytti loungen ovelta kuuluva iloinen rupattelu sekä naurunremakka.
Parhaat ystävykset Inna ja Matilda tulivat sisälle käsikynkässä kimakasti naureskellen.
"Hei kaikki!" Matilda hihkaisi muut nähtyään. "Mitä kuuluu?"
Matildan suu alkoi käymään niin kuin papupata, kun se alkoi selittämään omia kuulumisiaan. Muut kuuntelivat lilapään selityksiä hymyt kasvoillaan.

Matildan puhe kuitenkin lakkasi pian, sillä Jusu ja Rasmus olivat saapuneet loungeen. Kaikki muut, paitsi minä, luikkivat pois paikalta.
Rasmus jauhoi purukumiaan mua tuijottaen ja Jusu istahti panonsa syliin nahkatakki nitisten.
"Vittuuks tuijotat?" irokeesipäinen nainen tivasi minulta.
"En mitään", mutisin.
"Häivy sitte", Rasmus äyskähti ja länttäs mässyttämänsä purkan pöytään kiinni ennen kuin kaivoi tupakka-askin taskustaan.
Jusu nappasi yhden tupakoista itselleen, sytytti sen ja antoi sen jälkeen kunnon kielisuudelman Rasmukselle.
Siinä vaiheessa kun molempien kädet tunkeutuivat toistensa housuihin, katsoin parhaakseni poistua paikalta. Nimittäin noi kaksi tekivät sitä missä vain ja millon vaan. Vaikka olisi yleisöä...

"Ei kannata mennä sinne", sanoin vauvamahaansa hierovalle Isabellalle, jota päin olin juosta ovella.
"Miksi?" naisen aviomies, Jonathan, kysyi.
"Jusu ja Rasmus."
Se riitti parivaljakolle. Enempää ei tarvinnut selittää. Kukaan ei halunnut olla heidän seurassa. Huhut kertoivat, että kaksikolla saattoi olla tekemistä Isabellan ja Amandan vanhempien kuoleman kanssa.
Olivathan he hakanneet myös Julian sairaalakuntoon, koska blondi oli katsonut heitä liian pitkään.

Lähdin katsomaan Vilaa ja pieni shetlanninponi löytyi omasta karsinastaan. Rapsuttelin kimoa ponia hetken, kunnes kuulin tutun äänen moikkaavan minua.
"Hei", hymyilin leveästi Pennalle, joka luikahti Vilan karsinaan ja suukotti minua poskelle.
"Lähdetäänkö jo?" poikaystäväni uteli ja nyökkäsin.
"Lähdetään."

Heräsin siihen hetkeen, kun olin tarttunut Pennaa kädestä.
Mitähän v....?? Jessus näitä mun unia.

Pyöriskelin hetken sängyssä ja pohdin, kuinkahan pahasti olin jo pudonnut kärryiltä, mitä tuli Auburnin menoon. Vila tulisi vasta viikon kuluttua takaisin Ruotsista, joten siihen saakka olin pimennossa siitä, mitä siellä tapahtui.

02.04.2019

Aliisa oli kutsunut mut synttäreiden kunniaksi kakkukahveille luokseen, joten ei muuta kuin autoon ja menoksi. Vila kun oli edelleen siellä Ruotsissa, ei mulla oikein ollut mitään asiaa ollutkaan Kallaan. Tai no, saattaa olla, että olin Pitkän Miehen Kujalla käväissyt pariin otteeseen. Voitte miettiä pienissä kieroissa mielissänne, olinko vai en.

Kallan keskusta lähestyi ja huomasin tien poskessa tutun miehen potkimassa vttuuntuneen näköisenä autonsa rengasta. Jos se olis ollut joku tuntematon, olisin ehkä saattanut vain ajaa ohi itsekkäästi, koska Aliisan sanojen mukaan kahvipannu kävi jo kuumana... Khrm.

Pysäytin siis parhaat päivät nähneen Volvon Hondan eteen siihen tienpientareelle ja astuin ulos autosta.
"Ongelmia?" kysyin, kun olin päässyt Jessen auton luo.
"Rengas", Matildan heilastelukumppani puuskahti ja osoitti tyhjentynyttä rengasta. Vaikka mies olikin jotenkin tuttu nimeltä ja naamalta, ei se kuitenkaan ollut niin tuttu, että olisin kehdannut nälväistä siitä, eikö aikuinen mies yhtä rengasta osaa vaihtaa.
"Tai oikeastaan se ei ole ongelma. Minulla on kyllä vararengas ja avain, muttei tunkkia. Muuten olisin varmasti jo jatkanut matkaani."
"No, onneksi mä satuin paikalle. Mulla on", ilmoitin ja harpoin sitten takaisin autoni luo, avasin takakontin ja kaivelin sieltä kaiken romun keskeltä tunkin. Voitonriemuisesti heilautin sitä Jesselle.
"Huh, hyvä", mies huokaisi syvään, kun palasin tämän Hondan luo tunkin kera.
"Mä voin kyllä vaihtaa sen. Sitähän mä työksenikin teen", ilmoitin ja katsoin vähän kummissani pukuun sonnustautunutta miestä. Kai ne puvut sen verran maksoi, ettei niitä kehdannut missään kurapaskavellisillä renkailla sotkea. Mistähän pippaloista se oli tulossa, kun noin oli laittautunut?
"Kenties automekaanikko?" Aro kysäisi.
"Jep", mutisin ja asettelin tunkin Hondan alle. "Sä taidat olla jossain muissa hommissa? Asusta päätellen."
"Niin... Asianajaja", Jesse naurahti samalla, kun mä olin nostanut autoa sen verran ilmaan, että saatoin irroittaa puhjenneen renkaan. Vai että ihan asianajaja. Tunsinkohan mä ketään muuta asianajajaa? Tuskin.

Rengas oli nopeasti irroitettu ja aloin mallailemaan vararengasta kohdilleen.
"Anton! Sinähän käyt Auburnissa?" Jesse kysyi.
"Joo, vuokraan Vilaa."
"Aivan", Jesse naurahti ja katsoi minua mietteliään näköisenä. Olikohan se seurannut meidän "mahtavaa" kisauraa ja siitä muisti? Toisaalta, olin mäkin sen suorituksia kenttäkisoissa seurannut ja ihan yhtä hyvin taisi silläkin mennä kuin mullakin. Eli ei kovin loisteliaasti.
"Käytkö montakin kertaa viikossa siellä?" mies jatkoi uteluaan. Kai se yritti jotain small talkia siinä vetää.
"Viikolla pari kertaa töiden jälkeen ja viikonloppuisin sitten yritän käydä molempina päivinä", vastasin kiristellessäni pultteja.
"Hmm. Mitä teet pääsiäisen jälkeisellä viikolla?" Jesse kysäisi.
"En minä tiedä... Jotain", puhisin renkaan kimpussa. Ainakin maanantai olisi vapaata, kiitos pyhäpäivän, mut loppuviikko meniskin sitten taas töissä.
"Haluatko ansaita vähän rahaa?" mies tiedusteli vetäen kädet puuskaan ja vilkaisin sitä taas vähän kummissani. Mistäs nyt tuulee? Siis ainahan se raha kelpaa, koska ei tässä nyt mitään hyväpalkkaisia asianajajia oltu.
"Riippuu vähän mistä on kyse", ähkäisin hämmentyneenä. Oliko asiallisella Jesse Arolla joku mehevä salaisuus, mistä se ei ollut kertonut kenellekään? Jos se vain sanoi olevansa asianajaja, mut oikeasti tienestinsä ansaitsi hämäräbisneksillä? Mihinkään nappikauppaan mä en alkaisi...
No joo, ehkä olin katsonut liikaa jotain rikossarjoja viime päivinä.

"Ollaan lähdössä Matildan kanssa ulkomaille viikoksi ja minulla ei ole sille minun hevoselle liikuttajaa", Jesse selitti hymyillen. "Jos pystyisit käymään edes muutaman kerran Kaajapuroilla sen liikuttamassa, niin ei olisi energiaa täynnä, kun palaan? Ihan vain juoksutuskin käy, mikäli et selkään halua."
"Minä?" nauroin, koska olihan toi ajatus aika huvittava. Minä heppahoitsuna jälleen kerran.
"En minä täällä muitakaan tällä hetkellä näe", mies vitsaili ja katseli ympärilleen. Höhö. Hauska juttu. Nauratti se silti.
"Niin no, miksei. Mutten mä kyllä tunne koko hevosta", mutisin. Joku Cha-Cha se tamma taisi olla. Ja ruunikko. Siinäpä mun tiedot kyseisestä hevosesta oli.
"Tulet käymään vaikka tällä viikolla siellä ja tutustut", Jesse kohautti olkiaan.

Viimeinen pultti oli paikoillaan ja heilautin molemmilla käsillä rengasta ennen kuin kohottauduin seisomaan. Jessen tarjous kyllä houkutteli... Vaikka Vilassa ei mitään vikaa ollutkaan, niin olisi kiva silti päästä kokeilemaan myös jotain toista hevosta.
"Sä oot siis valmis palkkaamaan tuntemattoman tyypin liikuttamaan sun hevosen sillä aikaa, kun olet Tammilehdon kanssa lemmenlomalla?" naureskelin.
"Kyllä", Jesse vastasi huvittuneena. "Jos sinä Sokille kelpaat, niin enköhän minäkin voi Sallin sinun huomaasi jättää."
Tyrskähdin ja rapsuttelin takaraivoani. Niin, kai se joku meriitti oli, että Isabella oli mut kelpuuttanut Vilan hoitajaksi/vuokraajaksi. Eikä ainakaan vielä ollut käskenyt painumaan kuuseen hevostensa läheltä.

"Jos mä nyt kuitenkin tuun ensin katsomaan, millainen se sun hevonen on. Enhän mä oo nähny sitä kuin kisoissa ohimennen", vastasin olkia kohauttaen.
"Luonnollisesti. Milloin sinulle passaisi?" Jesse uteli. Se oli siis oikeasti palkkaamassa mua hevosensa hoitajaksi. Viikoksi vain, mutta silti.
"No, mulla ei tässä tällä viikolla oo oikein mitään kun Vila on vielä Ruotsissa, joten miten olis vaikka heti huomenna?" mietiskelin viikon aikataulua, joka oli noh... Aika tyhjä. "Oon töissä neljään, mut sen jälkeen pääsen tulemaan."
"Itse olen joskus viiden aikoihin Kallassa, joten miten olisi vaikka kuudelta Kaajapuroilla? Tiedätkö sinä missä se on?"
"Suurinpiirtein", vastasin. Olinhan mä hoitajauran aikana käynyt siellä tiluksilla hiippailemassa, kun Vilan pirulainen oli karannut sinne. "Enköhän mä sinne löydä."
Ainahan mä voisin kysyä Jusulta ajo-ohjeita. Tai Aliisalta. Tosin siitä tiennyt mihin metsään se minut neuvoisi...
"Hyvä", Jesse hymyili leveästi ja vilkaisi sitten rengasta, joka nökötti paikoillaan ja Hondakin olisi sitä myöten valmis jatkamaan matkaa. "Ja kiitos tuosta. Paljonko olen velkaa?"
Huiskautin kättäni hälläväliä-liikkeellä. Ei kai tommosesta pikkujutusta mitään tarvitsisi maksaa.
"Et mitään. Kerrot kuitenkin Matildalle ja se varmaan vääntäis multa niskat nurit jos oon kehdannut rahaa pyytää noin pienestä jutusta", vitsailin. Violettihiuksisen naisen katse oli kyllä välillä aika tappava, mutta onneksi se ei enää mua niin hirveän murhaavasti mulkoillut.
"Vai niin. Ehkä minä sitten lisään sen salaa sinun Sallin vahtimispalkkaan", Jesse nauroi. "Sovitaan niistä sitten lähempänä ajankohtaa."

Nyökkäsin. Enköhän mä yhden viikon sen Sallin kanssa pärjäisi. Kai. Kunhan se ei olisi mikään Seljavaaroja iltapaloiksi mussuttava hirviö.

05.05.2019 - Vuosipäivä

Nakkasin salikassin eteisen nurkkaan ja laahustin peremmälle pikkuruiseen rivariyksiööni. Siitä oli nyt tasan vuosi, kun olin pakannut vähäiset tavarani autoon ja muuttanu kotikylältä Murronmaalle töiden perässä.

Äiti nyt vieläkin jaksoi kitistä siitä, kuinka töitä olis varmasti löytynyt lähempääkin, mutta eiköhän sekin pikkuhiljaa ole tottunut siihen, etten ole joka viikonloppu krapuloissani istumassa sen ruokapöydässä.

En mä nyt vieläkään osaa sanoa, miksi olin laittanut työpaikkahakemuksen juuri Murronmaan korjaamolle, mutta olinpa kuitenkin laittanu ja pian huomasinkin istuvani työhaastattelussa. Ja en kai mä tässä olisi jos en olisi paikkaa saanut.

Ehkäpä maiseman vaihto oli ollut just se juttu, mitä olin kaivannut. Uusi kaupunki, uusi työ ja uusi elämä sun muuta muka-syvällistä liibalaabaa. Kyllä mä sen tiesin, että yksinäistä tulisi olemaan sosiaaliset taitoni huomioon ottaen, mutta silti...
Muuttokuorma lähti neljänsadan kilometrin päähän ja pienestä yksiöstä tuli mun oma pieni poikamiesboksi. Eihän mulla ollut kuin sänky, sohva ja ruokapöytä vaatteiden sekä Paavo Pesusieni-krääsän lisäksi, kun tänne tulin. Mutta eipä sitä sen enempää tähän kämppään mahtuiskaan.

Asunto ei todellakaan ollut iso. Pieni kuin mikä, mutta eihän sitä yksi ihminen isompaa kämppää tarvinnutkaan. Alussa oli kyllä tuntunut siltä, että seinät kaatuu päälle, kun ei ollut muuta "elämää" töiden lisäksi. Pari Tinder-juttua oli kyllä käynyt kylässä vaan eipä niistäkään ollut seuraa kuin sen yhden illan/yön. Ei sillä, että olisin ees halunnut niiden jäävän roikkumaan luokseni pidemmäksi aikaa. Eivät olleet mitään parisuhdemateriaalia... Enkä kyllä ollu minäkään! Ja luulin, etten tulisi koskaan olemaankaan, mutta niinpä vain oli yks Huru vienyt minut mennessään. Vieläkin oli vähän mysteeri, että miten se meidän juttu ihan parisuhteeksi meni, mutta noh... Ei haittaa.

Juurikin sen seinien kaatumisen pelossa olin sitten alkanut miettimään, et jokin harrastus olis kiva. Murronmaalla harrastusmahdollisuuksia kyllä riitti, mut mikään niistä ei oikein tuntunut "mun jutulta". Kuvitelkaapa minut nyt vaikka jossain jalkapallojoukkueessa, zumba-tunnilla tai maalailemassa vesiväreillä baskeri vinossa? Niinpä....
Kolme kuukautta mä olin miettinyt ja pohtinut harrastusta, kunnes sitte elokuussa 2018 olin tosiaan törmännyt Vilan hoitajahakemukseen. Ehkä se oli ollut vähän samanlainen päähänpisto kuin Murronmaan korjaamolle laittamani työpaikkahakemus,  mutta niinpä mä vaan olin huomannut viestittäväni Isabella Sokalle. Koska hitto, miksei? Kerran heppaihminen, aina heppaihminen.

Ei yhtään paskempi vuosi loppupeleissä. Murronmaa oli tarjonnut mulle työpaikan, asunnon, hevosharrastuksen sekä tyttöystävän. Joista kaksi jälkimmäistä olivat Kallassa, mutta eniveis... Kyllä te ymmärrätte pointin.
Katotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

11.04.2015

Termospullo oli lopettanut sen iltasen keikkansa ja mä nakkelin muiden bändin jätkien kanssa tavarat meidän pakun perälle ennen kuin siirryttiin Atson kanssa katsomaan, millainen naistarjonta keikkapaikalla mahtaisi olla. Muut bändin jätkät nössöilivät ja lähtivät heti läheiseen hotelliin nukkumaan.
Hiljaista oli, porukka oli ilmeisesti siirtynyt johonkin toiseen baariin heti keikan jälkeen, mut olin aika yllättyny että pienestä paikkakunnasta huolimatta kuppila oli ollut lähes tupaten täynnä yleisöä. Ei paskempi keikka siis.

Ei meidän bändi, Termospullo, mikään kuuluisa ollut. Lähinnä kierreltiin soittamassa rockbiisejä sellaisissa pikkuisissa kuppiloissa, jotka meidät esiintymään huoli.
Onneksi naiset pitivät soittajapojista, koska en itse ollut mikään supliikkimies, mutta lavalla pyörähtäminen kitara kädessä teki yleensä tehtävänsä.
Lähes jokaisen keikan jälkeen sieltä joku naikkonen kainaloon löytyi, mutta tänään ei tainnut sillä saralla onnistaa.
"Lähetään vittuun täältä", totesin Atsolle, kun olin kulauttanut loput lonkerostani kurkusta alas ja hätistellyt yli-innokkaan, keski-ikäisen naisen pois kimpustani. Joku roti sentään!
"Joo, eiköhän tää mesta oo nähty", bändin rumpali huokaisi ja pyörähti baarijakkaralta alas ketterästi. Itse en ihan yhtä sutjakkaasti päässyt etenemään, koska olin ehkä ottanut muutaman kaljan jo ennen keikkaa. Onneksi toi kitaran soitto sujui pienestä hiprakasta huolimatta.

Hotellin alaovelle päästyämme kaivelin tupakka-askin taskusta ja Asko hetken siinä nurisi, kuinka olisi halunnut jo sisälle ja miksen mä matkalla polttanut.
Pyöräyttelin vain silmiäni ja huomasin vähän matkan päässä seisoskelevan nuoren naisen, joka katseli meitä mietteliään näköisenä oman tupakan sytyttämisen lomasta. Pikkuisen humalassakin se taisi olla. Ei mitenkään kaatokännissä, muttei aivan selvinpäinkään.
"Hyvä keikka", tämä huikkasi lopulta ja puhalsi savuja ulos keuhkoistaan.
"Kiitti", hymähdin ja yritin siinä ulkovalon loisteessa vähän kartoittaa, minkä näköinen emäntä oli kyseessä. Äkkiseltään sanoisin, et "Ei huono." Tummat hiukset, siniset silmät... Suunnilleen samaa ikäluokkaa mun kanssa.

Vähän ujon oloisesti se nainen sitten lyöttäytyi seuraan tupakkaansa polttelemaan ja juteltiin niitä näitä. Ihme kyllä mä olin tällä kertaa meistä jätkistä se, joka puhui enemmän ja sillä sain naisen huomion kiinnittymään enemmän itseeni kuin vieressä hytisevään Atsoon, joka yleensä ne naiset sai.

Huonoja vitsejä lenteli puolin ja toisin eikä nainenkaan lopulta niin ujolta vaikuttanut kuin ensialkuun.
"Mä lähen sisälle", Atso ilmoitti lopulta, vilkaisi minua ja tummatukkaista naista, jonka nimi oli mennyt ihan ohi korvien ja lähti sitten hotellihuoneeseensa lämmittelemään. Ei huhtikuun yöt lämpimiä olleet.

Onneksi pieni humalatila lämmitti, joten ei mua haitannut ollenkaan, vaikka me sen seuraan lyöttäytyneen naisen kanssa toisetkin tupakat siinä poltettiin.
"Jooh, eiköhän se ole nukkumaanmenoaika", tummatukka totesi tumpattuaan tupakkansa mun sätkä viereen tuhkikseen.
"Niin kai", totesin ja harpoin ulko-ovelle, joka aukesi avainkorttia lukijassa vilautettuani. En mä ainakaan vielä nukkumaan olis halunnut.
"No, mutta, mun huone on tuolla yläkerrassa, joten etsin hissin ja lähden nukkumaan", nainen hymyili jatkaen matkaansa kättään heilutellen jonnekin käytävän suuntaan. Vilkaisin vasemmalle puolelle aulaa ja naurahdin vähän.
"Hissi on tossa", ilmoitin nyökäten hissinovia päin.
"Oho, hups. Outo paikka niin enhän mä tienny", se tyrskähti nolostuneena kääntyessään takaisin. Nainen virnisti minulle ohikävellessään ja vähän hoippuen astahti hissin eteen. "Heippa."
"Heippa", mutisin ja olin jo lähdössä meidän hotellihuonetta kohti, joka sijaitsi ihan ensimmäisessä kerroksessa, mutta pysähdyin kuitenkin niille sijoilleni kun kuulin hissin ovien aukenevan.

"Löydätkö sä varmasti perille? Pitääkö mun saattaa sut?" ehdotin kulmiani kohottaen. Hei, yrittänyttä ei laiteta! Kyllähän sitä aina saatilla voisi käväistä.
Siniset silmät siristyivät vähän ja suu meni mietteliäästi mutrulle, kun nainen nojasi kädellään seinään. Ilme oli kyllä vähän semmonen, että joutuisi Seljavaara lähtemään kiltisti omaan huoneeseensa...
"No, jos sä välttämättä haluat", nainen naurahti lopulta vilkaisten hissiä ja mua ennen kuin vähän hämillään jäi tuijottelemaan kengän kärkiään.
"Herrasmies ei jätä naista pulaan", ilmoitin ja kävelin sitten hissiin naisen ohi.
"Eipä tietenkään..."

Vähän vaikutti siltä, että naista jännitti ja/tai huvitti koko tilanne, kun hissi nytkähti yhden kerroksen ylöspäin ja ovet jälleen aukenivat. Nainen vilkaisi minua hymyillen, kun astui ulos hissistä.
"Tänne päin", tämä mutisi lähtien harppomaan kohti omaa huonettaan. Kulman jälkeen piti vielä kävellä aivan käytävän perälle ennen kuin oikea ovi löytyi. 217.
"Tässäpä tämä minun huone nyt sitten on", tummatukka totesi ja avasi oven ennen kuin kääntyi katsomaan mua. "Kiitos saattajalle."

Vaikka herrasmies yritin olla niin kyllä mä nyt kuitenkin vielä haluaisin kokeilla kepillä jäätä, josko sittenkin lykästäisi. Mikäs keikkareissu se semmonen olisi jos ei naista saisi?
"Saanko käydä kusella?" kysyin. Tosi sulavaa.... Niinkin sulavaa, että naurun pyrskähdyksen jälkeen tummatukka päästi mut sisälle huoneeseensa mutisten, kuinka ei voisi antaa toisen kusta housuunkaan.

Ihan oikeasti mulla oli kusihätä, joten asiat toimitettuani tulin ulos vessasta ja löysin tummatukan istumasta sängyn reunalta. Huone ei ollut iso, ei siellä ollut kuin sänky, pöytä ja tuoli.
"Yksinkö sä täällä oot?" kysäisin. Ainakaan siellä ei näkynyt merkkejä siitä, että siellä joku muukin yöpyisi. Poikakaveri esimerkiksi... Naispuolinen kaveri ei olis kyllä häirinnyt ollenkaan.
"Jep. Tulin lomalle nauttimaan omasta rauhasta. Irtiotto arjesta ja sitä rataa", tämä kertoi olkiaan kohauttaen. "Otatko kaljan?"
Tietysti mulle kalja maistui. Sillä välin kun tummatukka kävi jostain laukkunsa pohjalta hakemassa kaksi tölkkiä, olin istahtanut itse sängyn reunalle ja pian nainen iski takamuksensa siihen viereen ojentaen toisen kaljoista mulle.
"Vai että omasta rauhasta nauttimassa. Häiritsenkö mä sun rauhaa?" utelin napsauttaen tölkin auki.
Nainen vain hymähti, avasi oman kaljansa ja otti vähän hermostuneen oloisesti hörpyn.
"Et", se vastasi lopulta ja hymyili pikkuisen.
"Hyvä", virnuilin ja muka-huomaamattomasti kiedoin vapaan käden naisen lantion ympärille.

Ei me kyllä niitä kaljoja saatu juotua loppuun saakka, kun hommat lähtivät niin sanotusti käsistä. Tiedättehän... Noh, etteköhän te tiedä. Oli kivaa.
Kun siinä sitten hommien jälkeen vetelin vaatteita ylleni, vilkaisin tummatukkaa joka puki omia alusvaatteita takaisin ylleen huvittunut ilme kasvoillaan ja hiukset pystyssä.
"Silleen sitten", se naurahti huomatessaan katseeni. "Fanityttöilin. Ei ole kyllä tapana."
"Toivottavasti tuut meidän keikoille jatkossakin", totesin virnistäen. Joko nää meidän jätkien naisseikkailut keikkojen jälkeen karkoitti mahdollisen yleisön tai sitten se vain lisäsi naisten kiinnostusta Termospulloon. Kuka tietää...?

Tiedä sitte milloin ja missä meidän seuraava keikka oli. Ei oikein ollu kalenteri Termospullolla täyteen bookattu enkä usko, että koskaan tulisi olemaankaan.
"Katotaan", tummatukka mietiskeli hymyillen. "Jos satutte lähellä olemaan niin miksen tulisi?"

Yritin vähän tutkailla, näkyiskö naisen kasvoissa katumuksen merkkejä siitä, mitä äsken oli tapahtunut vaan ihan iloisin mielin tuo näytti olevan. Ehkä mä en hirveää pettymystä ollut tuottanut?
"Ehkä sun pitää nyt lähtä. Muut varmaan jo sua odottelee."
Oho, noinko kiire sillä oli saada mut ulos huoneestaan? Tämä kävi vallan mainiosti. En mä sinne sen pidemmäksi aikaa ollut jäämässäkään, koska hommat oli niin sanotusti hoidettu.
"Niinhän ne taitaa odotella", hymyilin ja naistakin näytti naurattavan.
Tummatukka nojaili ovenkarmiin mietteliään näköisenä sillä välin kun mä tungin kenkiä takaisin jalkoihini ja nappasin takin naulakosta. Kun sitten katseet jälleen kohtasivat, nainen hymyili leveästi ja heilutti kättään hyvästien merkiksi.
"No, mutta.. Heippa sitten", totesin ja kävelin ulos ovesta. Sinne jäi tummatukka, jonka nimeä en kyllä muistanut ollenkaan. Mikähän lie ollut. Liekkö tuolla nyt niin väliäkään. Uusi sulka hattuun ja sitä rataa, tuskin tavattaisiin enää ikinä.

"Jätkä perkele, missä se sinä olit?" Termospullon solisti, Timo, naureskeli, kun löysin tieni meidän hotellihuoneeseen.
"Tuollapa vain", virnuilin ja rojahdin sängylle makoilemaan. NYT oli hyvä ruveta nukkumaan.
"Mä en tajua, miten sä teet sen. Joka keikan jälkeen joku emäntä", Timo räkätti ja levitin vain käsiäni. Kai sitä nyt välillä sai jotain faninkaltaista käydä panemassa. Jos meidän bändin kohdalla mistään faneista pystyi puhumaan.

Tummatukan nimeen tuli sitten kuitenkin seuraavana aamun selvyys, kun Termospullon facebook-sivuja selatessani huomasin uuden tykkääjän. Uteliaisuuttani kävin kurkkaamassa profiilia todetakseni, että se oli ilmeisesti naimisissa ja pienen lapsen äiti. Semmonen irtiotto arjesta sillä sitten.
Noh, väliäkös tuolla. Mikä minä olin moralisoimaan. Odottihan muakin kotipuolessa Teija...

Termospullon taru loppui jo saman vuoden loppupuolella. Todettiin, ettei siinä ollut mitään järkeä: biisit oli paskaa, bändikaverit oli paskaa ja paska-Atsokin lähti naisen matkaan toiselle paikkakunnalle.
Mutta olihan ne ihan hauskat pari vuotta, mitä me soitettiin yhdessä!

04.06.2019

Laineet liplattivat rantakiviä vasten ja pienen matkan päässä rannasta punavalkoinen koho heilahteli pikkuruisten aaltojen mukana.
Istuskelin mukavasti suuren kiven päällä ja odotin josko kala söisi. Ainakaan vielä ei ollut nykyn nykyä näkynyt, joten saattoipa olla ettei kalaa tältä reissulta tulisi.

Toisaalta ei sillä väliä ollut, vaikken kalaa saiskaan. Tykkäsin istua ihan muuten vain mato-onki kädessä vesistön rannalla ja kuunnella... Hiljaisuutta. Pelkkiä luonnon ääniä tuulen vireen kahisuttamista puiden lehdistä aina ohi liihottelevien lokkien vttumaisiin rääkäisyihin.

Nostin ongen ylös tarkistaakseni vieläkö Mato Matala roikkui koukussaan. Siinähän se, mutta melkoisen nuhjaantuneen näköinen se oli. Irrotin vetisen raadon koukusta ja viskasin sen jorpakkoon.
Kaivoin sinikantisesta pakastinrasiasta uuden, eläväisemmän uhrin ja pujotin sen koukkuun. Kuinkahan lujaa se olisi huutanut jos ääntä päästäisi?
Veikkaisin, että aika lujaa. Itse tuskin tuppisuuna olisin jos joku tunkisin perärööriini terävää koukkua.

Sen enempää persaustani tai matojen sielunelämää miettimättä viskasin siiman päässä roikkuvan koukun ja kohon veteen.
Puristin ongen polvieni väliin ja otin muovipussista esiin termospullon. Väänsin korkin auki ja kaadoin kuumaa kaakaota kuppinakin toimivaan pullon korkkiin. Kalja toki olisi maistunut myös, mutta huomenna oli työpäivä ja olin tullut autolla paikalle, joten kaljat sai jäädä tältä erää välistä.
Sitä paitsi, näin me aina isän kanssa tehtiin, kun olin lapsi. Lähdettiin kalalle ja otettiin mukaan isälle kahvi ja mulle kaakaota. Sitten aikuisuuden kynnyksellä sain itsekin juoda kahvia tai joskus jopa kaljankin.

Hörppäsin kaakaota ja jatkoin kohon tuijottelua. Pirulainen itsepintaisesti pysyi vesirajan päällä. Ei ollut kalat syönnillään näemmä...

Tunsin puhelimen tärisevän taskussa ja kaivelin kapistuksen käteen. Aliisahan se sieltä tietenkin soitteli. Kukapa muukaan?
"Mitä teet? Mulla on ihan kamalan tylsääää..."
"Oon kalalla", vastasin vähän huvittuneena. Aliisan tylsyydet kyllä tiesi...
"Kalalla? Mitäpä kalastat?" Huru pärskähti ihan yhtä huvittuneen kuuloisena.
"Mamelukkikaloja."
"Tuleeko mitään?"
"Ei."
"Olisit ottanut minut mukaan", Aliisa ulisi jokseenkin pettyneen kuuloisena. Taisi sillä ihan oikeasti olla tekemisen puute? Muiden mahdollisten puutostilojen lisäksi.
"Kalalla pitää osata olla hiljaa", rykäisin merkitsevästi. Kalat uisivat varmaan vastarannalle jos Aliisa olisi täällä kälättämässä. Tai no, siellä ne kalat taisivat muutenkin olla, koska koho ei edelleenkään pomppinut pinnalla muuta kuin laineiden mukana.
"Väitätkö etten mä osaa olla hiljaa?"
"Tarviiko mun vastata tuohon?" kysäisin huitoessani ympärille ilmestyneitä hyttysiä kauemmaksi.
Ei tarvinnut vastata. Sujuvasti Huru vaihtoi puheenaiheen Sarahin tuleviin synttärikemuihin, joihin meidät molemmat oli kutsuttu. Siitä nainen jatkoi juttuaan ties mihin ja mä vain kuuntelin kaakaota hörppien.

Kun olin luvannut Aliisalle tuovani kalareissulta edes jonkinlaisen vonkaleen naiselle, tämä lopetti puhelun ja saatoin jatkaa veden pinnan seuraamista.
Joku västäräkkikin siinä läheisellä kivellä kävi morjestamassa pyrstö keikkuen ennen kuin lennähti jonkun ötökän perään. Saisi mun puolesta tulla takaisin, koska pirun hyttyset yrittivät kupata mut hengiltä.

Pari tuntia minä siinä kivellä jaksoin kököttää ennen kuin päätin kerätä romut kasaan ja lähteä kämpän kautta Kallaan.
Just kun olin nostamassa onkea vedestä, kala vihdoin ja viimein nappasi koukkuun. Haha! Sainpas.

Nyrpistin kyllä vain nenääni saaliille. Ihan pikkuruinen ahven se oli. Näytti melkein siltä, että tukehtuisi pulskaan matoon yrittäessään sitä niellä sisuksiinsa.
Irrotin eväkkään hellävaraisesti koukusta, tarkistin että se olis vielä elinkelpoinen ennen kuin viskasin sen takaisin veteen.
Kasvakoon vielä isoksi ja pulskaksi. Sitte saisi tulla uudestaan koukkuuni roikkumaan.

08.06.2019

Aliisan luikahdettua ovesta ulos, jäin hetkeksi seisoskelemaan keittiöön päälakea rapsuttaen. Pitäisi vähän siistiä paikkoja, koska äiti oli ilmoittanut pistäytyvänsä tässä ohikulkumatkallaan. Oli kuulemma lähdössä laivalla Viroon muutamaksi päiväksi.

Onneksi en mikään hirveä sikapossu ollut ihmiseksi ja yksiön nyt sai imuroitua suitsait sukkelaan - Aliisan mainitsemaa sängyn petausta unohtamatta. Pitäisköhä joskus imuroida se sänkykin? Hurun hiuksia oli tarttunut siihenkin roppakaupalla..
Tiskipöydällä lojuvat tyhjät kaljatölkitkin piilotin roskiskaappiin ettei äiti olisi alkanut taas napisemaan liiallisesta kaljottelusta. En mä eilen ollut juonut kuin yhden olusen! Aika hyvin ettenkö sanoisi. Tosin olis kai niitä menny enemmänkin mikäli Aliisa ei olis ollut yökyläilemässä. Käsillä ja huulilla oli ollut muuta tekemistä kuin kalja. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Khrm.

Äiti ilmestyi oven taa tunteroisen päästä siitä, kun Huru oli huristellut autollaan Kallaan.
Hetken se siinä katteli asuntoani, joka tosin oli nopeasti katsottu läpi. Ei tarvinnut muuta kuin pyörähtää ympäri niin koko lukaali oli nähty.
"Tavallista maitoa vai kauramaitoa?" kysyin tutkiessani jääkaapin sisältöä kahvit keitettyäni ja sullottuani äidin tuoman kauppakassin sisällön kaappiin.
"Kauramaitoa? Mistä lähtien sinä sellaista olet juonut? Mutta minulle ihan tavan maitoa kahviin", äiti ihmetteli ensin ja vastasi vasta sitten kysymykseeni.
Kohauttelin vain hartioita ja iskin maitopurkin pöytään. Enhän mä mitään kauramaitoa ryystänyt, mutta Aliisan takia sitä multa löytyi. Äidin ei välttämättä ihan vielä tarvinnut tietää Hurusta.

"Ryyppäämässäkö sitä on oltu, kun noin haukotuttaa?" äiti tivasi, kun kahvin ja pullan ohessa auoin suutani niin kuin joku happivajeesta kärsivä.
"Eiii. Jäi vaan yöunet lyhyeksi", vastasin. En kyllä alkaisi selittämään miksi... Enkä kyllä sanoisi mitään illalla olevista Sarahin juhlista. Siellä tuskin kuivin suin olisin. Pitääkin muistaa käydä ostamassa juomista sinne. Tai no, milloinpa mä kaljat kauppaan unohtaisin?!
Äidin naaman kurtistelusta päätellen se ei oikein tahtonut uskoa selitystäni lyhyistä yöunista, mutta olkoon uskomatta. Totta se silti oli!

"Täytyy lähteä jatkamaan matkaa. Voin palatessa piipahtaa uudelleen jos olet kotona", äiti ilmoitti viedessään tyhjän kahvikupin tiskipöydälle. Nyökyttelin vaan ja sitten äiskä katosi vessaan tarpeilleen.
Sieltä tullessaan sen kasvoilla oli tietäväinen ilme ja hymähteli omiaan.
"Onko sinulla ollut täällä naisvieras?" äiti kysyi. Olin tukehtua pullaani.
"Kuinka niin?"
"Ajattelin vain, kun tuolla vessassa on naisten tavaroita", äiti naurahti nyökytellen huussin oven suuntaan. Kipitin katsomaan, mitä se nainen horisi, mutta toden totta. Neiti Huru oli jättänyt niin hiusharjan, hammasharjan ja jotain ihmeen lippulappusia altaan reunalle. Harjahommelit nyt muuten olisi voinut kuitata minun omiksi, paitsi että hiusharjasta kyllä näki ettei sillä minun päätä ainakaan oltu harjattu. Ei ollut meikäläisellä niin pitkiä hiuksia... Tai niin paljon. Mistä sillä Aliisalla riitti tuota tukkaa?!

Äiti seisoi eteisessä odottavainen ilme kasvoillaan.
"Niin noi. Ne on, tuota, Aliisan", mutisin. Se siitä ei-äidin-tarvitse-vielä-tietää.
Äiti nyökkäsi ja sulloi sitten kengät jalkaansa.
"Kiva, että olet löytänyt jonkun Aliisan", äiti totesi iloisesti eikä jäänyt utelemaan sen enempää asiasta. Ei kuulunut sen tapoihin olla mikään Utelias-Ulla, mieluummin se odotti, että avautuisin itse asioistani.
"Niin", mutisin ja saattelin äidin ovelle. Oli kyllä kiva, että olin löytänyt Aliisan. Vaikka se nyt vähän soti sitä vastaan, etten muka kavereihin koske. Enkä auburnilaisiin. Mutta meni jo... Oli mennyt jo pariin otteeseen ottaen huomioon myös Julian ja Adelinan, joista ensimmäistä en kyllä tutuksi tunnistanut kuin vasta aamulla. Hups.

Äiti lähti kohti Helsinkiä ja minä rojahdin sängylle. Pakko ehkä ottaa pienet nokoset. Hyvällä tavalla uuvuttavia yövieraita nuo tuommoset Hurut. Maksimissaan puoli tuntia kun nukkuisin niin ehtisin ehkä käymään tallillakin ja sieltä sitte sinne pippaloihin. Oltiin sovittu Aliisan kanssa näkevämme sitte siellä.
Piti kuitenkin vielä ennen simahtamista käydä tarkistamassa, mitä kaikkea se Aliisa oli mun luo jättänyt ja laitoin listan naiselle viestinä.
Olihan se tietty vissiin ihan normaalia parisuhteessa jättää omia tavaroita toisen luo? Eipähän tarvinnut raahata niitä joka kerta mukanaan.

Havahduin jossain vaiheessa hereille, kun Huru vastasi minulle. Hymähtelin huvittuneena sen YouTube-kommentille, näpytin nopean vastauksen takaisin ja ajattelin vielä hetkeksi ummistaa silmät. Jaksais ainakin ryypätä illalla, kun vähän nukkuis niin sanotusti säästöön.

04.07.2019

Jos tuossa heppaelämässä piti kiirettä Vilan, Sallin ja kaikenmaailman kisojen kanssa niin ainakaan töissä ei tällä viikolla ole kiireen kanssa tarvinnut rehkiä. Oli oikeastaan aika tylsää hetkittäin.
Mut ihan hyvä vain.

"Ostin sulle söpön mukin ku sä oot tommonen heppapoika", Esko ilmoitti, kun olimme siirtyneet yhden vanhan Mersun romun äärestä toimistotiloihin kahvitauolle.
Mies iski kouraani pinkin (vai pitäiskö sanoa liilan niin kuin Aliisa oli korjannut mua puhuessani juniormestaruuden pinkistä voittonauhasta) kahvikupposen, jossa oli pieni yksisarvisen kuva. Niin pieni, ettei sitä siitä ihan heti erottanut.
"Heko heko", tuhahtelin, mutta silti kaadoin kyseiseen kupposeen kahvia ja siirryin ulos kahvittelemaan.

Nykäisin työhaalarin vetoketjun auki, kietaisin yläosan lanteiden ympärille ja istahdin alas vanhuuttaan nitisevälle muovituolille. Pomo oli sentäs sen verran raaskinut uhrautua kaikessa piheydessään, että oli oven eteen tuonut puutarhakalusteita. Vaikka ne nyt käsittikin yhden kämäisen keikkuvan pöydän ja siihen sopivan tuolin.

"Pitäiskö sun ottaa toi sun t-paita pois, niin ohiajavat naikkoset keksisivät sata syytä sille, miksi niiden auto tarvis sillä hetkellä huoltoa?" Esko röhki tupakka huulessa, Pyöräytin vain silmiäni. Joopa joo.
En mä mikään Verneri Kaajapuro ollut, joka halusi huomiota paljaalla yläkropallaan.
Niin... En ollut, ei ollut kroppa meikäläisellä ihan yhtä hyvässä kunnossa, vaikka olin kyllä suhteellisen ahkerasti treenannutkin tänä keväänä. Kaljapömppistäkään ei enää hirveästi ollut havaittavissa, vaikka olut maistui edelleen. Kuka hullu siitäkään luopuisi?

"Hitto susta on tullut entistä tylsempi, kun oot akottautunut", Esko murahteli. Teki mieli kysyä, että mikä pakkomielle sillä oli saada mut riisuuntumaan, mutta olin kuitenkin hiljaa.
Akottautunut tai en, tää oli ihan hyvä näin.

21.08.2019

Tungin imurin eteisen nurkkaan ja käännyin siten tuijottelemaan pikkuisen yksiöni siisteyttä.
Jep. Niin tylsää minulla oli ollut, että olin tehnyt kunnon siivouksen lukaalissani. Kai se oli mennyt niin joulu- kuin kevätsiivouksesta, koska ne oli jostain kumman syystä jäänyt vähän niin kuin välistä...
Enhän mä nyt mikään kauhea sottapytty ollut, mutta ei tuo nurkkien puunaminen ollut mitään lempipuuhaa. Todellakaan. Ja siltä täällä välillä (= lähes aina) näyttikin.

Pyyhkäisin hikipisarat otsalta ja mietin, miten niin minimaalisen kämpän siivoamisessa niin kunnon päälle oli ottanut. Vaikka enhän mä nyt niiiiiin rapakunnossa ollut. Tänäänkin olin töiden jälkeen käväissyt salilla. Reipasta.
Vielä kun jaksais mopata lattiat niin valmista olis. Paavo Pesusieni-krääsäkokoelmankin olin kuulkaas hinkannut putipuhtaaksi pölykerroksen alta. Erittäin reipasta.

Jatkoin reippaana oloa ja kaivoin moppausvehkeet pikkuruisesta komerosta esiin. Eipä mennyt aikaakaan kun sekin homma oli tehty.

Mitäköhän sitä sitten tekisi? Toki Volvon takakontissa odotti monta pussia tyhjiä kaljatölkkejä, jotka vois käydä palauttamassa. Ja ostaa rahoilla täysiä tilalle... Mutta kun ei siinäkään kauan menis. Olisin pian sen jälkeen taas kotonani tylsistymässä kuoliaaksi.

Kyllä mä tiesin kenen seuraan halusin ja tehdä kyseisen henkilön kanssa jotain, mutta mulla oli pieni tieteellinen koe meneillään.

Koska olin alkanut epäilemään, ettei Aliisaa pahemmin meidän suhde kiinnostanut, niin en ollut itse naisen seuraan itseäni kutsunut.
Saisi Huru itse tarttua puhelimeen ja soittaa JOS ikävä tulis. Hiljaista oli ollut sillä saralla... Paria ihan hauskaa meemikuvaa lukuunottamatta oli puhelin melkoisen mykkänä pysynyt.
En kyllä tiedä onko tää eräänlainen ihmiskoe kovin kannattava, mut... Oli tai ei. En luovuttaisi vielä.

Tosin se luovuttaminen tapahtui heti illalla. Liha on heikko jne. ja parin siivouspalkaksi ostamani kaljan jälkeen sitte kuitenkin päätin soittaa Aliisalle.
Meni hetki ennen kuin iloinen ääni vastasi ja kai se oli minunkin pakko vähän hymyillä.

Mutta se hymy kyllä läks aika sutjakkaasti kasvoilta, kun olin ehdottanut, että voitais tehdä jotain huomenna.
"Muuten kyllä mutta vähän vaikeaa. En ole edes Suomessa tällä hetkellä", Aliisa nauroi ja alkoi sitten samaan hengenvetoon selittämään jostain Aurasta ja reissusta ja siitä kuinka oli toooosi hauskaa. Selitykset kyllä meni ihan ohi korvien suurimmaksi osaksi. Kuulema palaisi perjantaina aikaisin aamulla jotta ehtis suoraan kentältä Auburnin kenttäosiksiin.

"Et mulle mitään maininnut, että oot lähdössä", mutisin yrittäen olla kuulostamatta liian kyrpiintyneeltä, vaikka tatti otsassani olisi tehnyt Ron Jeremynkin kateelliseksi.
Tottahan toki sitä saa kavereiden kesken mennä ja tulla miten halusi, mutta oishan siitä ollut ihan kiva tietää etukäteen.
"Ai, enkö? Taisi vain unohtua", Aliisa naurahti. "Kyllähän sä tän mun muistin tiiät."

Mmm... Tiesinpä hyvinkin. Huruliisa oli hyvä unohtelemaan asioita. Esimerkiksi poikaystävänsä.
Ei kai siinä sitte...

PERJANTAI 6.9.
Kirjoitettu yhdessä Sarahin kanssa

Se oli lähtenyt pienestä juttutuokiosta loungessa, jossa Anton oli maininnut lähtevänsä pohjoiseen sukunsa vanhalle erämökille viikonlopuksi omaan rauhaan, sillä kaipasi hetken irtaantumista Kallasta ja oli jo pyytänyt pomoltakin perjantain sekä maanantain vapaaksi.
Sarah oli ilmoittanut lähtevänsä mukaan, mihin Anton oli sitten naureskellen suostunut. Ei hän nyt ihan oikeasti ajatellut, että nainen tosissaan olisi. Kunhan heitti vitsiä ja niin edelleen…

Mutta niin vain Sarah oli ilmestynyt perjantaiaamuna Antonin oven taa laukkunsa kera.
"Ootko nyt ihan tosissasi?" mies oli päivitellyt. Kyllä, Sarah oli ollut tosissaan. Eikä perääntynyt, vaikka Anton pelotteli mökin alkeellisuudesta.  Sähköt siellä kyllä oli, mutta vessatarpeet pitäisi suorittaa lahoamispisteessä olevassa ulkohuussissa, vesi pitäisi kantaa kaivosta ja niin edelleen.

"On täällä sentään sauna tuolla rannassa", Anton ähkäisi nakatessaan kassinsa toiselle sängylle ja kumartui sitten laittamaan lämpöpatterin johdon seinään.
"Ja ei, en todellakaan lähde viemään sua takasin jos tulit jo katumapäälle", mies hymähti vilkaistessaan seuralaistaan. Ei hirveästi houkutellut toinen kahdeksan tunnin ajomatka…

Anton repäisi kaljalaatikon auki, otti yhden tölkin käteensä ja istahti sängyn laidalle miettien, mitä hiivattia hänen elämässään tapahtui.
"No en mä haluaisikaan", Sarah vastasi naurahtaen ja laski putkikassinsa vapaana olevan sängyn päälle. Se todella oli nähnyt jo parhaat päivänsä, sen jouset narahtivat vaarallisesti latinan istuessa patjalle.
"Kotoisaa", nainen totesi virnistäen ja siirsi katseensa Antoniin. Päätös lyöttäytyä miehen seuraan tuntui ainakin vielä ihan hyvältä, viimepäivien tapahtumien taustalla sellainen järjenvastainen retki oli ollut tervetullut.

"En mä ole ihan niin prinsessa, miltä ehkä näytän", Sarah sanoi ja muisti, että oli aikaisemminkin tämän vuoden sisällä sanonut ne sanat ääneen. Muisto oli samankaltainen, elämän pohjalta tehty päätösten ilta, joka oli johtanut uuden tuttavuuden tapaamiseen.

"Hyvä. Saat tappaa kaikki hämähäkit sitte", Anton tuhahti hymyillen ja silmäili katonrajassa näkyvää hämähäkin verkkoa. Jos Sarah olisi niitä, jotka kiljuivat aina jonkun ötökän nähdessään, saisi nainen nukkua vaikka autossa, koska mies ei jaksaisi kuunnella sellaista.
Mielikuva Sarahista auton takapenkillä peittoon kääriytyneenä sai Anton hymyilemään leveämmin. Ei hän sentään yllättävää seuralaistaan mihinkään autoon laittaisi nukkumaan.
"Sopii", Sarah nauroi.

Anton kaivoi laatikosta toisen tölkin ja ojensi sen Sarahille.
Suunnitelmissa oli ollut lähteä kalastusreissulle yksin, mutta niin ne suunnitelmat vain muuttuivat. Kalastusvehkeet olivat jääneet kotiin eikä hän yksinkään ollut, niin kuin oli ollut tarkoitus.
Seurassa ei todellakaan mitään vikaa ollut, vaikkei Anton oikein tiennyt miten pitäisi Sarahin läsnäoloon suhtautua. Tuntui vähän hölmöltä istua siellä pikkuruisessa mökissä naisen kanssa, mutta toisaalta pitkä ajomatka oli karistanut sen alkujäykkyyden, joten Anton uskoi pystyvänsä rentoutumaan seuralaisensa edessä.

"No, tää kämppä on tässä", mies mutisi viittoessaan kädellään ympärilleen. Ei siinä mökin tapaisessa ollut kuin kaksi sänkyä, pöytä, kamiina ja jääkaappi. Ruoanlaitto tapahtuisi joko keittolevyllä tai nuotiossa paistamalla, kuten myös kahvin keitto.
"Huussi on tuolla takana ja sauna tosiaan rannassa. Uimassaki saa käydä vaikkei se lampi mikään kirkasvetisin ja puhtain olekaan", Anton selitti kaljan hörppimisen lomassa. Uhkaavasti lähestyvä talvi sai jo illat pimenemään, joten Sarah saisi paremman silmäyksen pihapiiriin vasta aamulla.

"Mä voin vaikka laittaa valkean kaminaan", latina nyökkäili ja sihautti saamansa kaljan auki.
"Mutta huomenna haluan kyllä saunaan", Sarah lisäsi virnistäen, nousi narisevalta sängyltä ylös ja siirtyi kaminan eteen. Sen vieressä oli puita, jotka oli varmasti jääneet viime vierailulta, ne syttyisivät varmasti helpolla.
"Joo, pääset saunaan huomenna", Anton nyökytteli.
"Haetko lisää puita, vai haenko mä?" nainen kysyi ja avasi lasiluukulla varustetun oven. Sen sarana vingahti käytön vähyydestä. Puiden latominen tulipesään tuntui terapeuttiselta, eikä kestänyt kauaakaan, että puupino oli sytytintä vaille valmis.

"Onko sulla sytkäriä tai tulitikkuja tai jotain?"

Anton lupautui hakemaan puupinon kamiinan viereen. Noustuaan ylös hän kaiveli kauppakassista tulitikkupaketin ja nakkasi sen naisen syliin.
"Ollos hyvä", mies hymähti, nappasi sitten puiden kantokopan käteensä ja suuntasi kulkunsa ulos ovesta kohti liiteriä.

Puita koppaan latoessaan Anton kirosi mökkiin unohtunutta taskulamppua, mutta hyvin siellä pimeässäkin saattoi touhuta.
Pitkä huokaus pääsi ulos, kun hän mietti miten erilainen reissu olisi ollut jos Aliisa olisi ollut mukana eikä Sarah. Ehkä he olisivat lämmitelleet sillä hetkellä kamiinan sijasta toisiaan…
Mutta tänä viikonloppuna lämmitettäisiin ihan vain kamiinaa ja saunaa. Ei muuta.

"Vittu", mies tuhahti lyötyään itseään polveen yhdellä puukalikalla. Siitä tympääntyneenä hän viskasi kyseisen karahkan johonkin pimeän metsän syövereihin. Ihan niin kuin oli tehnyt parisuhteelleenkin.  Sinne meni, ihan tuosta noin vain.
Blondi jatkoi ääneen kiroilua silkasta noitumisen halusta ennen kuin nappasi täyttyneen kantokopan käsivarrelleen ja suuntasi pimeässä kohti mökkiä.

"Syttykö?" Anton kysäisi kamiinan edessä edelleen kyykkivältä Sarahilta.
"Joo. Kaikki ok?" Sarah kysyi katsoen sisään tullutta miestä kysyvästi. Kaljatölkki oli tyhjentynyt sillä välin jo puolella. Tulen rätinä toi hieman eloa viileään erämökkiin.
"Mmm, on joo", Anton huokaisi laskiessaan puukopan kamiinan viereen. Kaikki oli ok. Loistavasti. Ei voisi paremmin mennäkään.

Mies istui pienelle jakkaralle pöydän ääreen ja otti kaljatölkin käteensä. Katse kämmenien välissä pyörivässä tölkissä hän pohdiskeli syntyjä syviä. Tai no, lähinnä Aliisaa. Olihan hän elämänsä aikana seurustellut aikaisemminkin, mutta yksikään ero ei ollut mieltä vetänyt niin matalaksi kuin tämä viimeisin.
Mutta koska Anton ei halunnut olla mikään synkistelijä, hän tempaisi päänsä ylös ja katsahti Sarahiin.
"Pelataanko vaikka korttia?" hän ehdotti kurotellessaan laukkuaan lattialta. Tekemiset siellä keskellä ei mitään oli aika vähissä, joten Anton oli tajunnut varautua ja viskannut laukkuunsa korttipakan ennen lähtöä.

Sarah ei ihan uskonut Antonin vastausta, mutta ei jäänyt tivaamaan. Hän oli kuullut jo kaiken oleellisen automatkalla, vaikka latina epäili senkin olleen vain pintaraapaisu kaikesta.
"Pelataan vaan. Kunhan ei räsypokkaa", Sarah vastasi nauraen ja asettautui sitten miestä vastapäätä pöydän ääreen. Hän oli varsin kiitollinen harmaista polveen asti ulottuvista villasukistaan ja mietti miten kylmä mökillä olisi ollut talvella kolmenkymmenen asteen pakkasella. Silloin hän olisi mahdollisesti kääriytynyt makuupussiin eikä olisi suostunut tulemaan sieltä ulos.

"Mä en kyllä osaa pelata mitään muuta, kuin sikaa, eli saat opettaa, jos pelataan jotain muuta", Sarah kertoi virnistäen ja hörppäsi uuden siemauksen oluestaan.

"Höh, just sitä räsypokkaa mä olinkin ehdottamassa", Anton virnisti. Ei hän kyllä oikeasti olisi edes kehdannut sellaista ehdottaa, vaikka olihan se saattanut mielessä käväistäkin. Johan hän oli seuralaisensa pariin otteeseen vähissä vaatteissa nähnytkin, joten ei se sinällään olisi ollut mitään uutta.
"Toisaalta se olis varmaan ollu mulle varma häviö, joten ehkä me pelataan sitä sikaa nyt", mies tuhisi huvittuneena kortteja sekoitellessaan. Sarah nauroi ääneen.

Aseteltuaan kortit pöydälle, Anton kurottautui ottamaan uuden kaljan laatikosta ja siirsi tyhjentyneen tölkin pöydän reunalle.
"Sä saat kyllä muistuttaa mua, miten tätä pelataan."
"Sitä ennen sä saat antaa mulle uuden oluen", Sarah mainitsi ja saatuaan tölkin käsiinsä, tämä selosti lyhyesti pelin säännöt läpi. Se, jolla olisi viimeisenä kortteja käsissään pöydällä olevan pyöreän pakan tyhjennettyä, oli häviäjä - eli sika.

"Me ehkä tarvittaisiin joku kitaratyyppi soittamaan tänne", Sarah sanoi pelin alettua, seinäkellon tikitys oli tulen rätinän lisäksi ainoat äänet koko paikassa.
"Jos olis kitara, niin voisin olla se kitaratyyppi", Anton lausahti iskiessään yhden kortin ympyrän keskelle.
"Ei oo kyllä tullut soitettua muutamaan vuoteen, mutta enköhän mä aina yhden Paranoidin osais vetää", mies jatkoi virnistellen. Harva tiesi hänen bänditaustastaan, josta tosin oli jo pieni ikuisuus.
"Meillä oli kuule jätkien kanssa ihan bändikin. Termospullo", Anton valaisi Sarahia, joka tuijotti häntä epäuskon ja ihailun välimuoto kasvoillaan.
"Mä en ole yhtään musikaalisesti lahjakas, mutta nautin kyllä suunnattomasti siitä, kun joku on. Mun isovelihän soitti nuorena flyygeliä, se oli siinä itseasiassa tosi hyväkin."

Sarah löi kortin pöytään, minkä jälkeen oli Antonin vuoro tehdä samoin.

"Mikä nimi on Termospullo?" naurahdus karkasi latinan huulilta tämän siirtäessä katseensa takaisin miehen kasvoille.
"En tosiaan tiedä. Jostain se vaan tuli… Piti äkkiä keksiä nimi bändille, ku oli eka keikka tiedossa", Anton selitti naureskellen.
Kaljatölkki eksyi huulille uudemman kerran ja siniset silmät tutkailivat juoman yli Sarahia. Edelleen tuntui vähän hölmöltä olla siellä juurikin kyseisen naisen kanssa, mutta eiköhän heille ihan kiva viikonloppu tulisi.
"Se sitten myös jäi", mies jatkoi laskettuaan tölkin puiselle pöydälle ja nosti yhden kortin ympyrästä sen jälkeen, kun Sarah oli onnistunut jatkamaan peliä ilman korttien nostelua.
"Hyvä nimi, jää ainakin mieleen. Miten iso teidän Termospullo sitten oli? Siin henkilömäärältään?" Sarah kumosi seuraavalla kerralla hieman reilummin kaljaa tölkistä ja sitä valui suupielen kautta rinnuksille asti. Harmaa villapaita kastui hieman.
"Oho", latina tyrskähti ja pyyhki kostunutta kangasta sormellaan.

"Hyvää hajuvettä", nainen lisäsi ja laski uuden kortin pöydälle. Siitä huolimatta, että hänellä oli siinä vaiheessa vain yksi kortti jäljellä, ei peli ollut vielä lopussa. Pyöreä pakka oli jo rikkoutunut ympyrä, mutta niin kauan, kun kortteja oli pöydässä, peli oli kesken.

"Porsas", Anton vitsaili pää kallellaan. "Se kalja kuuluu juoda eikä kaadella päälleen."
Mies nosti pari korttia ympyrästä ennen kuin muisti Sarahin esittämän kysymyksen.
"Oli meitä neljä siinä bändissä. Söpö poikabändi", blondi velmuili. "Toki me soitettiin itse eikä todellakaan tanssittu niin kuin jotku Backstreet Boysit."
Ei ollut tanssitaitoja miehelle suotu.
"Kamalan söpöä", Sarah virnuili ja mietti Antonia keinuttelemassa itseään koreografian mukaisesti lavalla.

Anton kulautti loput kaljoista kurkusta alas ja kaivoi sitten uuden tölkin pahvilaatikosta.
"Entä sinä? Mitään luurankoja kaapissa nuoruuden jäljiltä?" hän kysäisi vääntäessään rinkulasta kaljan auki.
"Nuori sä kyllä taidat vieläkin olla", mies totesi hymyillen ryystettyään tölkin suuaukolle kuohuneet olutvaahdot pois. Kyllä Anton muisti Sarahin täyttäneen vastikään 21 ja hän itse oli täyttänyt 26 huhtikuussa.
Aliisallakin oli ollut synttärit ihan vasta ja vaikka mies olisi kovasti halunnut naiselle synttärionnittelut lähettää, ei hän kuitenkaan ollut kehdannut. Tuskin Huru haluaisi hänestä kuulla yhtään mitään…
"Onhan niitä kertynyt", Sarah huokaisi luoden sitten piikittelevän silmäyksen Antonin suunnalle.
"En mä nyt mikään lapsi enää ole. Sitä paitsi, mulla on siinä tapauksessa vain enemmän elinvuosia jäljellä, kuin sulla", latina virnuili ja laski uuden kortin pöytään.
"Hei!" Anton naurahti ja viskasi irronneella tölkin rinkulalla naista.

Sarah mietti olisiko kertonut itsestään lisää Antonille. Mies oli ollut paikalla silloin, kun hän oli ollut hankalassa tilanteessa Thomaksen kanssa ja illan tapahtumat olisivat pienellä suunnanmuutoksella voineet päätyä aivan eri asetelmiin. Hän oli iloinen, että heidän välinsä olivat säilyneet hyvinä siitä huolimatta, että mies oli useampaan otteeseen sattunut paikalle, kun ei ehkä olisi pitänyt.

"Mulla on ollut aika hankala nuoruus ja sen myötä luurankojen kasa on myös iso. Osittain myös siksi, että niiden keräily on aloitettu jo ennen mun syntymääni", Sarah kertoi omasta mielestään sopivan diplomaattisesti.
"Mutta harrastuksia, joita kukaan ei välttämättä uskoisi multa löytyvän on kickboxing ja käyn edelleen satunnaisesti ampumaradalla", latina kertoi ja tutkaili Antonin ilmeitä kaataessaan olutta suuhunsa.
Anton kohotteli kulmiaan yllättyneenä. Kyllähän sen jo sokeakin näki, ettei Sarah mikään sohvaperuna ollut, mutta silti naisen mainitsemat harrastukset yllättivät.
"Eli sulle ei kannata vittuilla. Tulee ensin turpaan ja sitten luodista", Anton totesi lopulta leveästi hymyillen. "Ja sitten joutuu sinne sun kaappiin luurangoksi."
Sarah virnisti.

Lisää kaljaa valui miehen kurkusta alas. Tölkin laskeuduttua takaisin pöydän pinnalle, mies pyyhkäisi suupieliään.
"Toiset keräilee Paavo Pesusieni-krääsää ja toiset luurankoja."
Hän oletti, ettei Sarah halunnut sen enempää luurangoistaan avautua, joten jatkoi korttipeliä mietteliäänä.
"Huomenna voitais käydä Alkossa jos haluat juoda muutakin kuin kaljaa. Tällä menolla ne loppuu muutenkin kesken. Tästä on kyllä semmoset kolmisenkymmentä kilometriä lähimpään Alkoon, mut mitäpä se haittaa."
"Sopii varsin hyvin", Sarah vastasi ja nosti viimeisen kortin pakasta, lyöden sen suoraan keskipakkaan.
"Sika", latina ilmoitti virnuillen. Oli hyvä idea tunkea itsensä Antonin seuraksi keskelle korpea. Vaikka tällä olikin mittava kokoelma keltaisia pesusieniä kotonaan.

Toinen osa

08.09.2019
kirjoitettu yhdessä Sarahin kanssa
(toinen osa)

"Yyyhhnnngghh", Sarah mutisi kovaa tyynyä vasten. Ikkunoista paistava auringon siivu tuntui julman kovalta suljettuja silmäluomia vasten. Päänsärky tuntui ihan koko kehossa ja peiton lakana nihkeältä ihoa vasten. Täkki oli sotkeutunut niin, ettei Sarah saanut käännettyä edes kylkeä. Mökissä oli niin kylmä, että nenänpää tuntui jäiseltä tuskanhiestä huolimatta.
"Ollaanko me veneessä, vai keinuuko mulla vain päässä?" nainen kysyi tuskaisella äänellä, eikä uskaltanut raottaa silmiään nähdäkseen oliko Anton edes paikalla. Muistot eilisestä oli pätkittäisiä, kuin joku olisi tahrinut mustetta käsikirjoituksen päälle.
"Älä huuda", Anton ähkäisi omasta pedistään. Suussa maistui paska ja päässä tuhoutuneet aivosolut hakkasivat kattilan kansia yhteen. Kunnon känni oli eilen tuntunut hyvältä idealta, mutta sen hetkinen olo kyllä muistutti, ettei se todellakaan ollut fiksua.

Varovaisesti Anton kierähti kyljelleen silläkin uhalla, että pienikin liikahdus sai oksennuksen tunteen kurkkuun.
"Jessus", mies puhisi raotellessaan silmiään. Keho suorastaan huusi juotavaa, joten erittäin vaivalloisesti mies uskaltautui kohottautumaan istumaan nitisevän sängyn laidalle.
Pöydällä lojui tyhjä viinapullo ja ympärille kerääntyneet kaljatölkit kielivät siitä, ettei niitä olisi enää yhtäkään jäljellä.

Keltaista pelastajaa, Jaffaa, kyllä oli. Siitä kiitollisena Anton hörppäsi juotavaa suoraan pullon suusta.
"Ei, hyi", mies nieleskeli, sillä limukan maku toi vain mieleen eiliset viinapaukut. Ei hän mikään krapulaoksentaja ollut, mutta nyt kyllä joutui miettimään pitikö juosta ulos.
Hetken hän siinä kuulosteli oloaan, mutta lopulta palasi omaan sänkyynsä voivottelemaan.

Sarahia olisi voinut naurattaa, jos ei myötätuntokrapula olisi ollut niin paha. Hän yritti selvitellä peittosotkuaan saadakseen kehonsa käärittyä kunnolla lämpimän täkin alle. Suu huusi vettä ja pää särkylääkettä, mutta nouseminen tuntui vieläkin kamalammalta. Häntä kismitti, ettei ollut tajunnut pyytää Antonilta niitä miehen käydessä ylhäällä.

"Olipa kiva känni-ilta eilen. Jos vaikka muistaisi edes puolet siitä, mitä saunaan lähdön jälkeen tapahtui", latina mumisi peiton kätköistä. Hän sai vaivoin avattua silmänsä ja siirsi katseensa vastapäätä makaavaan mieheen.
Sarah tunsi tarvetta nousta ylös ja käyttää ulkohuussin palveluita, mutta krapula painoi edelleen vaakakupissa sitä enemmän. Muistinmenetys ei ollut yleinen ilmiö, mutta se löysi tiensä naisen huonoihin huomisiin kunnon kännäyksen jälkeen.
"Ööm.. No, sä kävit ainakin uimassa", Anton mutisi vetäessään peittoa paremmin ylleen.
"Paistettiin me makkaraakin jossain välissä", mies jatkoi ja siitä muistosta vähän säikähtäneenä vilkaisi ulos ikkunasta. Ei näkynyt hiiltyneitä puita tai savua, joten he toivon mukaan olivat nuotion myös muistaneet sammuttaa. Sarah mumisi jotain epämääräistä vastaukseksi viereiseltä pediltä.

Pitkä ja syvä haukotus lähti purkautumaan miehen suusta, joka loppui huvittuneeseen pärskähdykseen, sillä mieleen muistui hetki laiturin penkillä.
"Taidettiin me vähän pussaillakin", Anton hymähti ja nolostui hieman. Luojan kiitos se oli jäänytkin pelkkään suudelmaan. Jos hommat olisivat lähteneet aivan käsistä, vuosisadan krapulan lisäksi olisi myös jäätävä morkkis sillä hetkellä.
Silmien aukaiseminen sillä vauhdilla oli virhe, jonka Sarah tunsi visusti silmäpohjissaan. Katse tarkentui hirsikattoon, kun nainen yritti muistaa miksi ja missä vaiheessa oli mennyt tekemään niin. Pätkittäin hän alkoi muistaa.

"Niin taidettiin", Sarah vastasi ja siirsi katseensa sitten Antonin suunnille. Vähän tyhmää, joo, muttei mikään emämoka.
"Miksi mä muistan, että sä sanoit sen olevan hirveää?" latina kysyi ja siristi silmiään muka-loukkaantuneena. Itsepintainen virne pyrki siitä huolimatta väkisin huulille. Oli hän huonompiakin ehdokkaita joskus suudellut humalassa. Ja tehnyt vähän muutakin.
"Jaa-a. Taisin vähän huijata", Anton myönsi. Ei se todellakaan hirveää ollut - ainakaan miehen muistin mukaan.

"Ei sulla sattuis olemaan mitään särkylääkkeitä?" Sarah kysyi hieroen ohimoitaan varoen.
Peitelläkseen ilkikuristen virneen naiselta, Anton kurotteli sängyn alla olevan laukkunsa esiin ja kaivoi pikkutaskusta särkylääkepaketin, jonka nakkasi sitten Sarahin viereen. Jokainen liike sai päässä takovan jyskytyksen kovenemaan hetkellisesti ja tuskanhien pintaan.

Tavallaan häntä kadutti se heidän herkkä hetki siellä laiturilla, mutta toisaalta taas ei yhtään. Tilannehan voisi olla myös sillä hetkellä se, että he maksaisivat samalla sängyllä, saman peiton alla. Eikä sekään välttämättä Antonia olisi haitannut yhtään. Ei ainakaan ennen kuin pää selviäisi kunnolla.
Kuolemanpelon lisäksi krapulassa kaipasi myös läheisyyttä, mutta tällä kertaa läheisyys olisi vain samassa mökissä oloa.
"Gracias", Sarah irvisteli ja nousi varovasti istumaan sängyllä, joka natisi inhottavasti hänen allaan. Hitaasti, mutta varmasti nainen nousi jaloilleen, peittoonsa yhä kääriytyneenä ja käveli hakemaan lasillisen vettä päänsärkylääkkeen kyytipojaksi. Hän istui keittiön jakkaralle ja poti krapulaansa hetken aikaa puista pöytää vasten nojaten.

Pikkuhiljaa elämä alkoi voittaa sen verran, että Sarah uskalsi siirtyä takaisin sänkynsä ääreen. Hän puki päälleen ja katsoi sitten Antonia haastavalla katseella.
"Mä yritän selvitä vessaan asti, tule etsimään mut, jos en tule takaisin puolen tunnin sisällä", latina virnisti, vaikka se saattoi näyttää enemmän irvistykseltä.

Anton oli huojunut jossain unen ja valveen rajamailla, mutta Sarahin puhe sai hänet havahtumaan hereille.
"Mhmmm, mutta jos putoat paskahuussin reiästä niin en kyllä nouki sua ylös sieltä", mies puhisi kättään heilutellen. Niin ritarillinen hän ei sentään olisi.

Sarahin lähdettyä mies tuijotteli hetken kattoa miettien tulisiko kuolema kylään nyt vai heti.
Viikatemiestä ei näkynyt, sen sijaan täysi rakko pakotti miehen ylös sängyn pohjalta.
Huterin jaloin hän hoippui mökin nurkalle heittämään kepillisen ja mietti, olikohan vieläkin vähän humalassa.  

"Ootko kuollu sinne?" mies huuteli huussin suuntaan ja itsekseen naureskellen palasi sitten sisälle mökkiin. Ehkäpä kahvi auttaisi siihen olotilaan. Tai vaihtoehtoisesti pahentaisi… Jos se krapula enää siitä pahemmaksi voisi mennä.

Viileä syysilma oli saanut uneliaisuuden kaikkoamaan yllättävän tehokkaasti ja vessassa käymisen jälkeen Sarah oli jäänyt nauttimaan hiljaisuudesta. Sen toki oli katkaissut Anton, joka kaikesta ryminästä päätellen oli päässyt ulos mökistä. Päänsärky helpotti pikkuhiljaa ja latina mietti koska oli viimeksi juonut ihan niin paljon ja humalanhakuisesti.
"Mitä syömistä meillä on vielä?" latina kysyi selvittyään takaisin mökkiin. Siellä haisi vanha viina, joka sai Sarahin melkein yökkäämään. Hän jäi hetkeksi ovensuuhun ja toivoi, että sisätiloissa oleva haju hälvenisi avoimen oven kautta edes hieman.
"Leipää, grillimakkaroita jäi ehkä eiliseltä, sipsiä ja noita pussikeittoja", Anton luetteli muistellen, mitä olivat kaupasta ostaneet. Todella terveellistä…
"Voisin antaa vaikka toisen käden jostain oikein rasvaisesta roskaruoka-annoksesta", mies haaveili ja jatkoi sitten pannukahvin valmistusta keittolevyllä kiroten mielessään ettei ollut tajunnut ottaa omaa kahvinkeitintään mukaan. Sillä kahvin keitto olisi ollut huomattavasti nopeampaa ja helpompaa.

"Ai että, joku tuplajuustotäytteinen pizza, höyryävän kuumana…" Sarahin vatsa murahti vaativan kuuloisena.
"Ole hiljaa", Anton ähkäisi hymyillen.
Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ollut vielä ajokuntoinen, joten he joutuisivat nyt tyytymään tarjolla oleviin tuotteisiin.

"Jos mä paistan meille makkaraleivät?" latina kysyi ja kyykistyi varoen pienen jääkaapin eteen. Hän kaivoi sieltä tarvikkeet ja etsi sitten käsiinsä paistinpannun.
"Olisi ehkä voinut jättää ne viimeiset mukilliset jaffaviinaa ottamatta", nainen päivitteli ja nojasi sitten pöydän kulmaan odottaessaan keittolevyn vapautumista kahvinkeitosta. Sitäkin teki mieli enemmän, kuin elämää sillä sekunnilla.

"Ois ehkä pitänyt", Anton murahti ohimoaan hieroskellen. "Muistaapa taas, miksi sitä viinaa ei kannata juoda. Olis pitäny pysytellä kaljassa niin ei olis näin järkyttävää krapulaa."
Pelkkä hymyileminenkin sattui, mutta siitä huolimatta miehen suupielet kääntyivät ylöspäin.
"No, mutta ainakin oli hauskaa."
"Oli. Ja tuli tarpeeseen, vaikka olisin kyllä pärjännyt ilman krapulaakin", Sarah virnisteli, ilmeen pikkuhiljaa vastatessa myös naisen kasvoilla sellaista, jollaiseksi se oli tarkoitettukin.

"Laulettiinko me jotain suomihittejä nuotion ääressä, vai muistanko mä ihan väärin?" latina kysyi ja hieroi kasvojaan kädellään. Sormet tuntuivat viileiltä ja Sarah oli melkein jo sytyttämässä kaminaan tulen, jotta olisi saanut kehonsa lämpimämmäksi.
Anton purskahti nauruun, mikä tosin loppui lyhyeen viiltävän pääkivun myötä.
"Au."

"Taidettiin me jotain laulaa. Jos sitä laulamiseksi voi kutsua", mies uskaltautui naurahtamaan.
"Säikytettiin varmasti kaikki mahdolliset petoeläimet pois nurkilta hiippailemasta. Ja kaikki muutkin elukat."
Metsäneläimet olivat niillä nurkilla ainoat mökkinaapurit, joten yhteislaulutuokiolla ei järkytetty muita kuin niitä.
"Eläinparat…"

Anton siirsi kahvipannun pois levyltä ja laski sen hetkeksi pöydälle pannunalusen päälle.
"Parempi vaan, vaikka sut ne olisi tietysti ensin syönyt, kun sussa on enemmän syötävää ja sä kuitenkin olet hitaampi, kuin mä", Sarah virnuili ja siirtyi Antonin paikalle kuuman keittolevyn äärelle. Pannulla oleva voi lähti sulamaan ja kiersi lämmön mukana pientä ympyrää.
"Enpä kyllä usko että sinäkään kovin nopeasti karkuun olisit päässyt siinä kunnossa", mies tuhahti.

"Kokkimestarin annosvalikoima on tänään vähän puutteellinen, mutta toivottavasti kelpaa", latina nauroi laskiessaan makkarat pannulle. Niistä lähti kunnon rasvarätinä ja mökin humalankitkerä haju peittyi paistuvan makkaran tuoksuun.
"Eiköhän niillä nälkä lähde", Anton mietti istuessaan jo tutuksi tulleelle paikalleen pöydän ääreen otettuaan maitopurkin jääkaapista. Vaikka krapula olikin valtava, nälkä huuteli mahanpohjassa siitä huolimatta.

Kahvikupillistaan hörppiessä mies katseli makkaroiden kimpussa hääräilevää latinaa hymy huulillaan.
Jos Sarah ei olisi lähtenyt mukaan, Anton olisi varmaan koko viikonlopun vain synkistellyt eroaan, mutta Reyesin seura oli antanut muutakin ajateltavaa kuin Pitkän Miehen Kujan peikkotukkaisen naisen.
"Mitä luulet, olisko teidän välit Thomasin kanssa voineet vielä korjaantua jos se ei olis karannut ulkomaille?" Anton kysyi varovaisesti.  
Sarah huomasi, ettei hänen kehonsa jännittynyt kysymyksen myötä. Joko syy oli krapulassa tai ei, latina ei ryhtynyt analysoimaan sitä sen enempää.

"Mä en tiedä", nainen vastasi käännellen makkaroita niin, että sai voileivät paahtumaan pannulle niiden seuraan. Katse kääntyi Antonia kohden.

"Ei ehkä siltikään. Luulisin."
Oli kyse luottamuksesta, ajanhallinnasta ja sitoutumisesta. Oli kyse Robertista. Oli kyse kaikesta niiden ulkopuolella. Sarah ei suostunut leikkimään peliä, jossa mietittiin mitä jos, sillä tiesi joutuvansa heittämään myös hymykuoppaisen brittimiehen siihen kehään.

"Ehkä meidän aika oli vain loppu", nainen mietti ääneen ja käänsi sitten voileipiä rasvan siristessä pannulla.
"Mä en ole kovin hyvä parisuhteissa, jos ei ole tullut selväksi vielä."

Anton kuunteli Sarahia kulmat kurtussa ja kohautti sitten harteitaan. Kai heidänkin aika Aliisan kanssa oli vain loppunut. Ja sekös harmitti, etenkin kun siinä samassa rytäkässä hän oli menettänyt myös parhaimman ystävänsä.

"Joo no, en minäkään oo mikään parisuhde-ekspertti, pakko myöntää", mies naurahti vähän surumielisesti ja hörppäsi sitten kahviaan. Kahvipuruja tarttui kielen päähän ja mies nyppäsi ne irti sormillaan, jonka jälkeen pyyhkäisi sormensa jalkaansa.

"Jatkossa pidän kyllä kaverit kavereina ja etsin naiseni Auburnin seinien ulkopuolelta", mies puuskahti turhautuneena, mutta yritti kuitenkin hymyillä sanojensa päätteeksi.
"Hah. Ei sitten pusutella enempää", Sarah keljuili, yrittäen vain keventää hyvää alamäkivauhtia saanutta keskustelua, mikä sai Antonin nauramaan. Siihen oli ihan syynsä, että he kaksi olivat keskellä ei mitään, menneisyyden haamujen ulottumattomissa. Pieni virne viipyili silti latinan huulilla tämän laskiessa kaksi muovilautasta puiselle pöydälle.
"Buen provecho", Sarah toivotti ja istui pöydän ääreen. Krapulasta huolimatta ne makkaraleivät näyttivät ihan pirun hyviltä sillä hetkellä.
"Olettaisin, että tohon pitää vastata että kiitos?" Anton kohotti kysyvästi kulmiaan. "Thank you ja sitä rataa?"

"On huvaa", Anton sönkötti suu täynnä kitalakea sekä kieltä polttelevaa kuumaa leipää. Ei se ihan kebabannoksen veroista ollut, mutta ajoi kyllä asiansa kaikella rasvaisuudellaan.
"Jos ei tällä olo helpotu niin sitte ei millään", mies virnisti nielaistuaan suunsa tyhjäksi. "Vaikka sitähän sanotaan, että krapulan pelastaa kolme kovaa p:tä : Pizza, paska ja pano."
Anton naurahti sanojensa päätteeksi nolostuneena. Ei ollut naisseurassa soveliasta tuollaisia juttuja laukoa. Siitä huolimatta Sarah purskahti nauramaan, pieni pala makkaraleipää lensi naisen suusta pöydälle.
"Hups", nainen tyrskähti ja nyppi ruokatähteet takaisin lautasensa syrjään. Naisellista seuraa toden totta.

Neljäs ja viimeinen osa

27.09.2019

"Mitä teet illalla?" on viesti, jonka jokainen sinkkumies toivoo kilahtavan puhelimeen perjantaina ennen työpäivän päättymistä.
Joo, sain sellaisen viestin, mutta kuuman naisen sijasta treffikumppanina tänään oli aikuinen, yli kolmekymppinen mies, joka ei ainakaan omaan silmään ollut kuuma millään tasolla. Kai joidenkin mielestä ihan komea oli, mutta.. Niih.

Siinä mä sitten seistä töllötin kaljatölkki kourassa tuijottamassa pientä vauvaa, jonka lapsen äiti oli käynyt tuomassa Jesselle tallireissunsa ajaksi ja näin ollen keskeyttänyt hetkeksi meidän hailakan vaaleanpunaisen maalin vetelemisen rempattavan huoneen seinille. Siksi minut sinne oli kutsuttukin: Jessen remppakaveriksi, koska mies oli sitten mennyt ostamaan ihan oman talon ja kuulema haluaisi päästä pian muuttamaankin. Olin ollut jo kieltäytymässä "kunniasta", mutta luvattu kaljapalkka houkutteli kovasti. Kuka hullu sellaiselle palkalle sanoisi ei? En minä ainakaan.

Jessen pomo oli soittanut (tai sitten Matilda, koska kuka työnantaja nyt soittais tähän aikaan perjantai-illasta?!), joten isipappa oli kaikonnut hetkeksi takapihalle puhumaan puhelimeensa ja jättänyt meikäläisen vahtimaan Sofiaa. Ei siinä kyllä hirveästi vahtimista ollut. Sängystä revityn päiväpeiton päällä se köllötti eikä liikkunut mihinkään suuntaan. Tuijotti vain mua suurilla erivärisillä silmillään. Hörppäsin kaljaani ja mietin, saiko lapsen edessä edes alkoholia nauttia? Onneksi tämä oli vasta ensimmäinen, mitä litkin.  
Olinkohan mä edes koskaan tavannut noin pientä lasta? En kai?

Kyykistyin siihen vauvan viereen. Olipa se kyllä melkoisen pieni, vaikka Jessen sanojen mukaan kasvanut jo ihan hirveästi. Ihan niskavillat nousi pystyyn kun mietin, olisko mullakin joskus tommonen. Hyi, ei kiitos. Lapset oli kivoja niin kauan kun ne eivät olleet omia. Näin sen täytyi olla.
Sofia hymyili mulle, mikä sai minut naurahtamaan hämmentyneenä. Olinko mä muka niin hölmön näköinen? Todennäköisesti. Hölmö mikä hölmö.
Hetken mielijohteesta näytin epämääräistä yninää päästelevälle tytölle kieltä, mikä mitä ilmeisemmin oli suuuuren suuri virhe.

Sofian ilme nimittäin tuimistui heti, naama meni omituiseen ruttuun eikä hymystä ollut enää tietoakaan. Ei, kasvot punersivat ja mä jo säikähdin sen tukehtuvan johonkin. Kieleensä vaikka? Voiko siihen tukehtua jos oli pieni vauva? Rikoinko mä sen jotenkin? Miksi se näyttää tuolta?!
Hetken siinä synkän oloisesti mutristeltuaan naama kuitenkin valahti takaisin normaaliksi, mutta ei tullut enää hymyä. Tärykalvot hajoittava rääkäisy pääsi sen pienen ihmisen keuhkoista. Nonih, nyt se hermostui. Minulleko?
Jesse oli onneksi lopettanut puhelunsa ja tuli katsomaan, mitä sen jälkikasvu oikein kiljui.
"En tiedä mitä tein! En ees koskenut siihen ja se rupes huutamaan", ähkäisin könytessäni takaisin jaloilleni samalla, kun lapsen isä koppasi pienokaisensa syliinsä.
"Et sinä mitään tehnyt", Jesse naurahti irvistellen. Huh, hyvä. Mä jo säikähdin… Säikähdin myös sitä jäätävää lemua, mikä lapsesta sillä hetkellä lähti.
Vai oliko se Sofia, joka oli säikähtänyt minua ja kirjaimellisesti paskonut housuunsa sen takia? Koska.. Noh… Pikainen silmäys Jessen pitelemän vauvan selkämykseen paljasti tuhot. Sitä oli kaikkialla. Oikeasti. K A I K K I A L L A. Sitä tuli vaatteiden läpi. Sitä oli jo siinä samperin päiväpeitollakin. KAIKKIALLA.

Jooooo, ei tule lasta minulle ikinä. Ei. Ei ei. Ei tuon näyn jälkeen.
"Et sinä haluaisi pestä tätä ja vaihtaa puhtaat vaatteet?" Jesse ehdotti virnistäen ja yritti tuupata lapsen minun syliin. Ei näyttänyt isäkään hirveästi siitä tilanteesta nauttivan.
Nostin kädet pystyyn ja peruutin hitaasti huoneeseen, jota me olimme olleet maalailemassa.
"Joo ei. Saat kuule ihan itse hoitaa tuon", ähkäisin.

Niinpä yökkimistään peittelevä mies häippäsi vauvansa kanssa pesuhuoneen puolelle, mistä alkoikin pian kuulumaan ihmettelyä ja voijeesustelua. Saatoin ehkä vähän nauraa vahingoniloisesti, mutta se räkätys kantautui vastavuoroisesti Jessen korviin ja kylppärin puolelta kuului huikkaus, että syöttäisi kohta sen paskavaipan mulle. Tyrskähdys.

Leviävästä sontalastista siirryttiinkin sitten maalien levittämiseen seinille sen jälkeen, kun Heidi oli tallireissustaan selvinnyt ja hakenut paskatykin isältään.
"Menikö kaikki hyvin?" nainen oli kysynyt.
"Sofia järkytti Antonin, mutta kyllä meni", Jesse oli vastannut ja saanut Heidin nauramaan makeasti kuultuaan mistä oli ollut kyse sekä pahoittelemaan tilannetta.

Hirveästi teki mieli udella Jesseltä, mikä tää kuvio oli noin niin kuin alkujaan, mut eipä kai tuo mulle kuulunut ja uskoisin, että Aro oli saanut sitä selitellä sen tuhat ja yksi kertaa muutenkin.
"Te ette ilmeisesti ole enää Aliisan kanssa yhdessä?" Jesse yllätti utelemalla omia pähkäilyjään.
"Juuei…" murahdin. Uusi kaljatölkki aukesi sihahtaen ja tuijotin sitä jokseenkin surumielisesti. Ei me oltu Aliisan kanssa oltu yhdessä piiiiitkään aikaan. Millään tasolla. Tallillakin oltiin onnistuttu jotenkin välttelemään törmäämistä. En tiedä oliko se hyvä vai huono juttu. Ehkä ihan hyvä vain... Kai. Ehkä. En minä tiedä. Jos minä jotain tiesin niin sen, että harvemmin minä tiesin mistään mitään.

"Sarahin kanssako sinä sitten heilastelet?" mies jatkoi tivaamistaan tietynlainen pilke silmäkulmassaan. "Instagramista huomasin, että olitte olleet yhdessä jossain Lapissa."
Saatoin vähän naurahtaa. Siellähän me oltiin joo, muttei se ollut mikään pariskuntareissu. Ei todellakaan.
"En. Me ollaan vaan kavereita Sarahin kanssa", vannotin.  Koska sitä me oltiin. Kavereita ja sellaisina me myös pysyttäisiin.
"Niinhän ne kaikki väittää", Jesse virnisti silmää iskien.
"Niinkö tekin Matildan kanssa väititte?" nakkasin pallon takaisin miehelle. Kysymys sai Jessen pudistelemaan päätään huvittuneena.
"Niin me taidettiin väittää… Aluksi."
"Mmhmm, vai niin. Tosi kaverillista se olikin silloin joskus loungessa kun tutkitte toistenne kitarisoja kielillänne", kettuilin. Olinhan mä siitä silloin Matildallekin vinoillut. Kumpikaan ei ollut silloin huomannut, että olin siellä loungessa piipahtanut.
"Ai.. Milloin?"
"Ööh, silloin kun Merikanto oli niitä ekoja valmennuksiaan pitämässä Auburnissa", muistelin.
"Niiiin silloin… No, se salailu ei sitten tainnut onnistua kovin hyvin", Jesse pärskähti ja saattoi vähän nolostuneeltakin vaikuttaa.
"Harvemmin Auburnissa mikään salassa pysyy. Ainakaan kovin kauan", totesin. Tai kai se päti kaikkialla muuallakin. Kyllä ne salaisuudet yleensä ennen pitkään ilmi tuli.
"Se on totta", Jesse nyökytteli ja jatkoi sitten seinien maalaamista.

Juteltiin me kaikkea muutakin maan ja taivaan väliltä. Vaikken mä hirveän hyvin tuntenut Jesseä, niin ihan mukavalta se vaikutti. Tai sitten se vain vaikutti siltä kaikkien niiden kaljojen jälkeen, mitä me ehdittiin kiskomaan siinä maalaamisen ohessa.
"Joo-o. Eiköhän tämä ole tältä päivältä valmis", Jesse totesi otettuaan kunnon huikan kaljastaan ja pälyili Sofian huoneen seiniä. Hymähdin myöntävästi. Mun puolesta ainakin.

"Krouviin?" Jesse ehdotti sen jälkeen kun oli pähkäillyt ääneen taksin tilaamista. Ei meistä kumpikaan enää ajokunnossa ollut, mutta ei se mitään. Mies oli luvannut majoittaa mut sohvalleen täksi yöksi.
"Krouviin!" innostuin.  Enpä ollut hetkeen sielläkään käynyt.
"Pitäiskö kutsua Jonathankin. Senkin kanssa on ollut  puhe lähteä joskus kaljalle niin nythän sitä vois senkin..." aloitin, suljin suuni ja irvistin pahoittelevasti Jesselle, joka katsoi mua kulmat koholla. "Ai niin.. Joo. Ehkä ei."

06.10.2019

Ainahan se olut hyvältä maistui, mutta tänä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä vielä paremmalta kuin normaalisti. Tai ainakin siltä se tuntui ja tuijottelin lähikapakan pöydälle kerääntyneitä tuoppeja kulmat kurtussa. Kieltämättä olin ihan pirun naamat.
"Miksi sä yksin siinä istut ja mökötät?" joku pubiruusu sönkötti iskiessään persauksensa viereiselle tuolille ja yritti saada harittavat silmänsä pysymään minussa. Tuhahdin.
"Juon kaljaa", totesin lakonisesti ja kiskaisin loput sentit tuopin pohjalta kurkusta alas.
"Sä voisit juoda sitä kaljaa minun kanssa. Minun luona. Tai sinun. Voitais tehdä kaikkea muutakin", nainen kujersi kiehnäytyessään kylkeäni vasten. Jälleen kerran tuhahdin.
Joku raja sentään. Tuollainen vajaa neljäkymppinen eukonkäppyrä ei pahemmin kiinostanut. Yritti vissiin peitellä oikeaa ikäänsä pukeutumistyylillä, joka oli kuin meikäläisen yläkouluaikojen tyttöjen vaatekaapista repäisty. Vaaleat farkut jollain lohikäärmetribaalilla ja erittäin tissejä tiskiin tyrkyttävä toppi vai miksikä niitä sanottiin.
"Mitä sanot?" nainen jatkoi lirkutteluaan ja tunki kättään mun haaroväliin, mikä sai meikäläisen vain lyömään jalat yhteen ja vetäytymään pikkuisen kauemmas.
"Et kuule tiedäkään, millaiset kyydit antaisin."

Humalasta johtuen nousin hoippuen ylös tuoliltani ja melkein olin lentää nurin. Hupsista saatana.
"Käyn vessassa, katotaan sitä sitten", ilmoitin. No, ei kyllä katottu. Pisuaarin sijaan katselin ihan kotikulmia, kun hoipperoin pikkuruista yksiötäni kohti.
Joku piru huuteli olkapäällä, että mee vaan takas sinne kapakkaan ja kokeile ihan huviksesi, millaset kyydit se juoppoakka olisi antanut, mutta eiii. Nyt menisin kiltisti kotiin ihan yksikseni ilmaan minkäänlaisia kyytejä, vaikka ois kai semmoset ajelut tietty aina saanut päässä pyörivät ajatukset hetkeksi sivuun.
Ajatuksilla tarkoitin sitä pirun Hurua, joka ei kyllä lähtenyt päästä pomppimasta sitten millään. Piru vie.

Sarahin kanssa nyt olin hetkeksi unohtanut naisen, mutta.. Niin. Sarah ei ollut Aliisa. Vaikka olihan se meidän pikkuinen "hupsista" ollut oikeinkin, noh, tyydyttävää. Olishan sen toki voinut jättää välistäkin, mutta tehty mikä tehty. On sitä elämänsä aikana tehty pöljempiäkin asioita. Paaaaaaljonkin. Sarah nyt ei todellakaan sinne "typerimmät mokat top10"-listalle joutunut. Ei edes top100.

Potkin kengät eteisen nurkkaan ja rojahdin sitten selälleni sängylle. Koko huone tuntui pyörivän niin kuin karusellissa. Ärsyttävä pilipalimusiikki vain puuttui.
Kaivoin puhelimen takin taskusta ja tihrustelin näyttöä toinen silmä suljettuna niin kuin se olisi jotenkin auttanut. Auttohan se toki hetken, koska jos huone ei pyörinyt ympyrää niin silmämunat kyllä veti melkoista rallia kuopissaan. Jesssuss.

Siinä minä lojuin sängyssä lueskellen humala-aivoillani minun ja Aliisan whatsapp-keskusteluja. Nauratti. Hyviä vitsejä puolin ja toisin. Elokuuhun saakka niitä oli kirjoiteltu ja sitten.. Ei enää mitään. Syvä radiohiljaisuus.
Huokaisin syvään ja hetken mietin, tekikö oksennus tuloaan vaikka ei ollut tapana hyviä kaljoja tuhlata purjoamalla niitä pönttöön. Mutta kai se oli ihan vain huono omatunto, joka kurkkua kuristi. Typerä Aliisa ja sen muka-ikävät. Okei, ei Aliisa ollut typerä. Tai no... Oli, muttei kuitenkaan ollut. Mutta niin olin kyllä minäkin!

Tuijotin tyhjää tekstikenttää ja mietin, pitäiskö laittaa Aliisalle viestiä. Tai ehkä olisi parempi odottaa aamuun. Känniviestit ei koskaan olisi hyvä idea. Eihän? Olipas... Ei ollu... Oli. Ei.

"Mnubll .." sain kirjoitettua ennen kuin puhelin lipsahti näppieni välistä ja kolahti otsaan. Perrrrkele että juili. Okei, se oli merkki ettei ehkä kannattaisi laittaa mitään, koska en näyttävästi jaksanut pitää puhelinta kädessä enkä osannut edes kirjoittaa.
Mutta tottahan toki olin siinä säheltäessä onnistunut lähettämään sen epämääräisen kirjainsotkun Aliisalle. Nonnih... Ei vois perääntyä enää.
"Mnubll .."
"Oho."
"Minullakin on ikäbvä.

Noin! Olinpas reipas. Niinkin reipas, että nukahdin  (=sammuin) heti sen jälkeen.

Aamulla käväisin hereillä ja piti sitten hetki pohdiskella mitä tuli tehtyä. En kai mä oikeasti.. Jep. Olin.
Ei niitä viestejä enää kehtais poistaakaan? Vai kehtaisko? Ei ollut Aliisa vielä niitä edes huomannut. Toki se tietty kysyis, että mitä oon sille laittanut, koska vaikka poistaisin typerät känniviestit niin siinä lukis kuitenkin jotain, et "Tämä viesti on poistettu."
Ainahan mä toki voisin selitellä, että ne olis tarkoitettu toiselle tyypille ja siksi olisin ne poistanut. Joo! Se voisi ehkä mennäkin läpi. Näin teen...

Ja juuri kun olin ryhtymässä hävittämään todisteita kännitekstailusta, väkäset viestien alla muuttuivat sinisiksi sen merkiksi, että Aliisa oli ne just sekunnin sadasosa sitten lukenut.
Fuuuuuuuuu...

Krapulapaniikki iski. Ja morkkis. Äkkiä puhelin kiinni ja peiton alle piiloon.
Typerä minä. Tyhmätyhmätyhmä!