Kesäsateita puutarhaletkusta

Oltiin käyty Eelan kanssa rauhalline käynti-ravi täyteläinen maastoreissu onnistuneen astutuksen ja parin sijoituksen kunniaksi. Kyllähän tamman kanssa voisi edelleen treenaa vähän raskaampaakin, mutta näin kisojen jälkeen halusin ottaa mummon kanssa iisisti. Olihan Eela tehnyt älyttömän hyvät suoritukset älyttömän stressaantuneen ratsastajan kanssa.

Aurinko paisto edelleen korkeella taivaalla, vaikka kellon oli pakko olla lähempänä kuutta iltapäivällä. Linnut viserteli tallin katolla ja yksi ratsukko näkyi kentällä. Kirjava hevonen ei jättänyt mitään arvailuiden varaan, mutta ratsastaja ei ollut Julia. Enempää siihen tarketumatta talutin Eelan ensin talliin ja purin siltä varusteet. Riimu päässä vein tamman takaisin ulos ja sidoin sen puomiin kiinni. Eiköhän se siinä hetken aikaa malttaisi pysyä aloillaan.

Kaivelin vesiletkua ihan liian pitkään ja hermostuneena pesukarsinan nurkasta, kunnes sain sen kiinni liittimeen ja raahattua ulos. Matilda oli ilmestynyt Zetan kanssa Eelan luo ja neidit haistelivat toisiaan rauhallisina (Zelia ja Eela, siis).
"Heipä hei, kultamussukkani", sanoin Zelialle ja rapsutin tätä kaulalta. "Ja hei vain sinullekin, toinen kultamussukkani", virnuilin ja painoin pusun naisen poskelle.

Kyselin Matildalta loppupäivän suunnitelmista, sillä en ollut muistanut udella mitään vaikka olimme viettäneet edellisen yön keskenämme. (Yhteiselokokeilu meni aikas lailla v*tuiks, joten palattiin entiseen, FYI.)
"Käytiin Eela-mummon kans vähän haistelee maastojen tuoksua ja ajattelin nyt antaa sille viileän suihkun perään ja kylmätä sen jalat kunnolla", selitin ja varoen vein letkun pään tamman kaulalle kastellen sen päälikarvaa.

Lämpötila ei ollut edes viikon kuumimpia, mutta tunsin tuskanhien kohoavan otsalle pelkästä ajatuksesta, että mun täytyisi tehdä jotain fyysistä. Edes ratsastaa. Viimeyönä Kallan päältä pyyhkäissyt ukkoskuuro oli jättänyt jälkeensä seisovan, paksun ja hiostavan ilman, jota olisi voinut leikata veitsellä.

Olin uhmannut tarvettani jumittaa koko vapaapäiväni tuulettimen edessä hakemall Zelian laitumelta. Raukka oli nuilottanut paikoillaan silmät ummessa, mikä oli vain voimistanut vastuullisen hevosenomistajan fiilistäni siitä, että tamma tarvitsisi viilentävän suihkun selvitäkseen päivän polttavimmista tunneista.

Jonathan oli selvästi lukenut mun ajatukseni. Punapään bongaaminen tallipihalta vesiletku kädessään sai mun suupielen nykäisemään. Eela seistä törötti narun päässä ilmeisen tyytyväisenä elämäänsä kuin tiedostaen miesseuralaisensa seuraavan liikkeen.

Typerä hymy kohosi huulille vaikka yritin pitää sen kurissa. Mun oli ollut taas helpompi olla Jonathanin seurassa, kun mun ei tarvinnut paineilla siitä, kestikö se mua oikeasti joka päivä täydet kaksikymmentäneljä tuntia. Yksinäiset yöt silloin tällöin tekivät hyvää, koska niiden jälkeen mulla oli yhä se tunne, että mä nukuin mieluummin Jonathanin vieressä.

"Mä en jaksa edes ajatella ratsastamista", huoahdin sipaisten Zelian kaulaa. Olin ratsastanut tamman eilen ja se oli ollut niin vänkyrä, että vapaapäivä tulisi molemmille tarpeen. Seurasin katseellani Eelan reaktiota, kun vesi osui tamman karvaan. Mä olin itse huuhtonut tähän asti Zeliaa vain pesupaikalla kaksin puolin köytettynä ja saanut sielläkin olla ripeä otteissani tamman keksiessä parempaa tekemistä suihkun sijaan.

Matildan ollessa samaa mieltä kuumuudesta, en voinu muuta ku naurahtaa. Ranskalaisen parvekkeen ollessa yön auki, sateen ropina oli kuulunu selkeesti Matildan makuuhuoneessa ja hieman viileempi ilma pitäny unen laadun edes jotenkin tyydyttävänä. Silti päivän aikana kohonnu kuumuus veti energiat jokaisesta.

Eela pärskäytti tyytyväisenä ja katsahti Zeliaa toisella puolellaan. Kehotin Matildaa sitomaan myös oman kultansa kiinni puomiin.
"Kyllä kelpaa mennä myös ite tän jälkeen viileen suihkun alle. Onhan tätä kuumuutta jo kestetty", naurahdin. Toden totta. Viime viikot Suomen lämpötila oli koko ajan heilunut korkealla kahdenkymmenen asteen yläpuolella. Välillä jopa yli kolmenkymmenen. Tätä menoa talvi olisi enemmän kuin tervetullut.

"Eelanki astutus onnistu hyvin. Nyt vaan ootetaan innolla, millane vaavi sieltä tulee", naureskelin ajatukselle, jossa Isabella heittää hanskat tiskiin maailmaan putkahtaessa kirjava varsa. Mun oma ensimmäinen hevonen. "Isä on nimittäin kirjava, joten yhistelmä on vähintäänkin mielenkiintonen", lisäsin naurahtaen Eelan ujolle hirnahdukselle, joka oli kuin vahvistus toteamukselleni.

Hymähdin Jonathanin sanoille. Jos Zelian sitoisi harjauspuomiin, se puomi saattaisi löytyä pesuyrityksen jälkeen toiselta puolelta kartanon maita. Tai ainakin mun hevoseni löytyisi riimun antaessa periksi kesken tahtojen taiston.

Mä olin huomauttamassa jotain viileistä suihkuista, kun Jonathan jatkoi rupatteluaan. Eelan varsa, kirjava isä. Mun ajatukset harhautuivat hetkeksi Haukkaan, josta olin bongannut toissapäivänä Kristiinan laittaman videon Facebookista. Ori oli hypännyt hyvin, muttei ollut mun silmääni ollut hypännyt koko kapasiteetillaan. Ehkä lämpö oli vaikuttanut siihenkin.

Mun ajatukset palasivat Jonathanin mainitsemaan varsaan vasta, kun tajusin miehen tuijottavan mua jokseenkin odottavana. Muistin Isabellan maininneen Eelan astutuksesta valmennuksessa ja Jonathanin roolin siinä, mutta olin sysännyt sanat mieleni perukoille: tottakai Jonathanilla olisi rooli Eelan varsan syntymässä ja elämässä.
"Varsat on hauskoja", inahdin, vaikka Zelia nyhti turhautuneena riimunnarua kädestäni.

"Saadaanko mekin sitä vettä?" kysyin toinen kulma koholla, Zelia edelleen tasapainoani horjautellen.

Matilda katos yllättävän pitkäks aikaa omiin ajatuksiinsa ja mun teki mieli kääntää vesiletku naista kohden antaen tälle kunnon herätyksen todellisuuteen. Päätin kuitenkin jatkaa Eelan suihkuttelua, sillä en tiennyt yhtään miten Zelia suhtautuisi yllätykseen.
"Mä en ookkaan Auburnin ulkopuolella yhdenkään kanssa touhunnu, et kaikki se tuleva tulee olee täysin uutta mulle", totesin hieman pettyneenä omaan kokemuksen puutteeseen.

Ojensin vesiletkun Matildalle, tämän katsoessa mua epäuskoisesti.
"Meinaaks sä sitoo sitä hevostas ollenkaan kiinni", nyt mä katoin vuorostani Matildaa toinen kulma koholla. Jos tamma oli niin herkkä, kuin mitä mä olin sitä roudannu pitkin tallin maita, peseminen ulkona kiinni puomissa, vois olla aika uus kokemus.

Tunnustelin Eelan jalkoja nivelten kohdalta. En halunnut missata mitään tavallisesta poikkeavaa kisojen jälkeen. Lämmittelyalueella olevan esteen ylimmän puomin kohdalla tamman jalat nasahtivat puuhun aikas kovaa, vaikkakin suojat olivat välissä, en halunnut ottaa riskejä.

Ei tamma ollut kisojen aikana ontunut ja hyvällä vauhdilla olikin suorittanut molemmat radat, mutta vanhemman (vuokrahevosen) kohdalla en voinu olla liian tarkka.
"Mun onki pitäny kertoo sulle", selvitin kurkkuani ja katsahdin Matildaan. "Oon sopinu Isabellan kans ostavani Eelan varsan."

"En", totesin napatessani vesiletkun Jonathanin käsistä saaden Zelian kohahtamaan ensimmäisen kerran. Puristin riimunnarua toivoen, että saisin pidettyä tamman aisoissa eikä Jonathan pääsisi muistuttelemaan mua kiinnisitomisillaan, joista miehellä tuntui olevan enemmänkin kokemusta.

Alku näytti ihan hyvältä: Zelia antoi mun suihkuttaa vettä jaloilleen ja siitä kylkiin. Hetken mä jopa kuvittelin tamman pitävän viilennyksestä, koska se seisoi maassa kaikilla neljällä jalallaan eikä edes esitellyt mulle hampaitaan. Tuuli pyöritteli vesisuihkua välillä mun suuntaani, mutta vesi ei haitannut lainkaan jäädessään iholle hetkelliseksi helpotukseksi.

"..ostavani Eelan varsan."
Niihin sanoihin mun olisi pitänyt reagoida, mutta Zelia ehti ensin. Olin edennyt suihkuttamisessa kaulaan ja veden singotessa tamman karvalta kohti ruunikon siroa päätä, Zelian kantti oli pettänyt. Tamma peruutti kauemmas pää ylhäällä ja mä saatoin vain kuvitella, millaista jälkeä olisi tullut, jos narun päässä olisi mun sijaan roikkunut puomi.

"Sooo, raaaauha", mutisin piirtopäälle, joka ei ollut rauhoittunut vaikka olin saanut nakattua letkun pois kädestäni. Lopulta pääsin niin lähelle, että saatoin nostaa käteni tamman kostealle kaulalle ja näyttää sille, ettei sen tarvinnut enää pelätä. Vasta sitten, kun ruunikon sieraimet eivät enää laajentuneet nopeammin kuin mun sydän hakkasi rinnassa, käänsin katseeni Eelan vierellä seisovaan Jonathaniin.

"Sä ostat Eelan varsan?" toistin epäuskoisena varmistaakseni, että olin varmasti kuullut oikein.

Zelia jakso yllättävän rauhallisesti mutustella ajatusta siitä, että sitä pestäisiin jossain muualla kuin sisätiloissa. Matilda oli tehny hyvää työtä tamman kanssa ja koin olevani jopa hieman kateellinen. Entäs jos mä kusisin kaiken oman vauvani kanssa? Pahempaa, tekisin jotain mitä ei vois peruuttaa? Tai korjata?

Zelia hätkähti jotain ja Matilda samantien tiputti vesiletkun maahan viereensä. Tamman peruuttaessa kauemmas noukin vihreän letkun maasta ja astuin askeleen taakse takaisin Eelan viereen, toiselle puolelle kuin äsken. Kun huomasin Zelian rauhoittuneen hieman, kyykistyin Eelan jalkoihin ja jatkoin niiden viilennystä.

Matildan kysymys ei tullu yllätyksenä. Käänsin katseen naiseen ja nyökkäsin niin, että sokeakin olisi nähnyt sen. Palautin keskittymiseni takaisin Eelaan, sillä vaikka mä luotin tammaan, oli se silti eläin ja säikähtäessään mä olin sen kavion ja kengän kosketusetäisyydellä.
"Niin me vähän puhuttiin. Eihän me mitään papereita olla vielä tehty, mut sanallinen sopimus on silti sopimus", puhuin tamman jalkoja kohden, kuitenkin kuuluvalla äänellä, jotta Matildalta ei menisi mikään ohi.

Hiljasuus meijän välillä tuntu sekunti sekunnilta liian pitkältä, mut todellisuudessa se väli tais olla vielä ihan "normaalin" rajoissa. Pitäskö nainen mua ihan hulluna? Vai ajatteliko Matilda etten mä osais olla varsan kanssa. Olinhan mä just myöntäny olevani ihan noviisi nuorten suhteen.

Vai että ostaisi Jonathan varsan. Tunnustelin ajatusta hetken kuunnellen punpään sanoja, jotka oli osoitettu enemmän Eelan jalkojen kuin mun suuntaani.

Kun mä mietin tarkemmin, en tiennyt Jonathanin hevoshistoriasta paljoakaan. Olin nähnyt miehen käsittelevän lähinnä Eelaa ja tottakai Haukkaa sekä Zeliaa. Zelian kanssa mies oli ehdottomasti ollut varovaisin ja olin ajatellut sen johtuvan tamman nuoruudesta, tai muutoin pirullisista tempauksista.

"Isabella mainitsi siitä, mä en vaan tajunnut että se varsa tulee sulle", kerroin muistaessani valmennuksen lopuksi käydyn keskustelun. Nainen oli maininnut jotain tuesta ja nyt, kun vihdoin ymmärsin, mitä Isabella oli tarkoittanut, mun fiilikseni olivat vähän ristiriitaiset. Zelia oli jo tähän mennessä näyttänyt, kuinka epäilevä mä olin taidoistani nuorten kanssa, vaikka mitään radikaalia ei ollutkaan tapahtunut. Isabella oli kehunut meitä valmennuksessa, mutta itsenäisissä hyppytreeneissä kärsin luottamuspulasta omaa arviointikykyäni kohtaan. Sekö teki minusta pätevän neuvomaan Jonathania tulevan varsan kanssa?

Matildan mainitessa perijättären jo kertoneen uutisista, pieni pettymys valtas yhen nurkan mun mielestä. Olisin ite halunnu olla se, joka kertos Matildalle uutiset. Vaikka nainen oli selkeesti tienny jo edes jotain, ei Matu ollu maininnu mulle mitään. Eikö nainen usko että musta olis siihen?

"Listen, jos se on sun mielest huono ajatus, sano se suoraan...", käännyin naista kohden ja nousin ylös. Matilda piteli edelleen hieman hermostuneen näköisen tamman riimunnarusta kiinni ja silitteli sen turpaa ja otsaa rauhoittelevasti.

Vilkaisin Eelaa, jonka maha ei edelleenkään näkynyt kovin selkeästi. Aikaisemmin heinäkuussa Isabella oli välttämättä halunnut jo siirtää Eelan isompaan karsinaan, vaikka varsominen olisi vielä reippaasti tulevaisuudessa. Tiesin naisen odottavan sitä hetkeä innolla (ja kauhulla). Samoin. Ja sitä paitsi, ite löin vetoa kirjavan varsan puolesta.

Käännyin takaisin Matildan puoleen. Tiesin ettei Eelan karva ollut vielä läheskään läpimärkä, kuin mitä olin aikonut tammaa viilentää, kuitenkin sen saavuttamisessa menisi ikuisuus.
Huokaisin syvään ja laskin katseeni maahan.
"Jos tästä on tulossa yhtää vakavampi keskustelu, voidaanko käydä se myöhemmin. Nyt ei yhtään huvittais..."

Huono ajatus? Siltäkö mä olin näyttänyt? Huokaisin tuskin kuuluvasti, antaen Zelian hangata päätään käsivarteeni. Mitä mä nyt sanoisin? Että mä olin yllättynyt, että Jonathan ylipäätään oli ostamassa hevosta ja vielä varsan?

"Sehän on vaan hienoa", ähkäisin vähän hämmentyneesti hymyillen. "Saatpahan työstää siitä omaan käteen sopivan."
Sen toteamisen jälkeen mun oli helpompi hymyillä, koska muistin Isabellan kommentin siitä, kuinka paljon paremmin Zelia sopi mulle jo nyt. Mä saatoin vain toivoa, että tulevaisuudessa tamma sopisi mulle vielä paremmin.

"Hevosen omistaminen on kyllä ollut mielenkiintoisin projekti pitkään aikaan", totesin. Haukan kanssa mä olin saanut hyvän kuvan siitä pestistä, mutta Zelian kanssa se tuntui vielä paremmalta: Zelia oli oikeasti mun, eikä kukaan voisi viedä sitä multa kesken parhaiden treenikausien, kuten Haukan kanssa oli käynyt.

Varovasti kohtasin uudelleen naisen katseen mun edessä. Tottahan tämä turisi. Eela on mulle todellakin rakas. Ja kaikista luontevimmalta siirtymältä tuntuu jatkaa opettelua Eelan jälkeläisen kanssa. Vaikka siitä voidaan tietenkin olla montaa mieltä.

"Ehkäpä sä oot oikees...", huokaisin ja hymyilin jo hieman. Isabella joutuis kyl aika pitkälti opettaa mulle kaiken kädestä pitäen. Kuvainnollisesti tietenkin. Uusia kiusallisia tilanteita ei tähän hetkeen kaivattaisi.

"Asiasta kukkaruukkuun-", aloitin ja astuin lähemmäs Matildaa, edelleen pidellen vesiletkua toisessa kädessä. "Oon lähössä ens viikon perjantaina Englantiin... Sori etten oo sanonu aikasemmin."

Kerrankin mä olin osannut valita oikeat sanat tilanteeseen, josta olisi voinut kehkeytyä turhauttavampi keskustelu. Jonathanin hymy kruunasi tunteen, jonka turvin hymyilin itsekin.

Mun hymy kuitenkin hyytyi pykälän, kun Jonathan mainitsi matkastaan. Miten mies ei ollut sanonut asiasta aiemmin? Miksi? Oliko sillä ollut tarkoitus vain poistua maasta niin yllättäen, etten mä ehtisi edes huomata?
"Ai", sain ynähdettyä, kääntyen sitomaan Zelian kiinni harjauspuomiin. Tamma oli asettunut seisomaan niin rauhallisesti, että se voisi aivan hyvin norkoilla varjoisassa kohdassa vielä hetken.

Hetken mä vain katselin Jonathanin vaikeaa ilmettä ja tummia silmiä, yrittäen päättää, mitä mun pitäisi sille sanoa. Ei mua haitannut, että mies oli lähdössä - mua häiritsi se, miten mä kuulin siitä vasta näin lähellä lähtöä.
"Hyvää reissua", hymähdin kuulostaen siltä kuin en näkisi miestä ennen sen pyyhältämistä lentokentälle.

Kirkkaat silmät katto muhin takasin ja naisen äänessä oli pettymystä. Johtuko se reissun kertomisesta näin "myöhään" vai matkasta ylipäätään.
"Mun pitää käydä tsekkaa Nanan tilanne...", yritin kuulostaa edes vähän pahoittelevalta.

Karkeasti puoli vuotta sitten olin Thomaksen ja Ellien kanssa viettämässä pyhiä Nanan luona ja kaikki tuntui olevan mitä parhaimmalla mallillaan. Todellisuus kuitenkin hyppäs silmille hetkeä myöhemmin kun erottiin blondin kans. Ja nyt olin Matildan kanssa.
"Haluutko lähtee messiin ?" kysyin varovasti.

Tiesin meidän molempien joutuvan sumplimaan kaiken uusiksi ja varsinkin Matildalla Zelian kanssa.
"Ihan varmasti Markus voi auttaa sua Zetan suhteen ja varmasti joku muukin. Ei ne oo ku järjestelykysymyksiä", puhuin niin nopeasti, etten tiennyt hiljennyttyäni, saiko nainen selvää vai ei.

Nyökkäsin Jonathanin vastaukselle, joka vain vahvisti tunnetta siitä, että miehen täytyi lähteä. Ei se haitannut mua vieläkään, vaikka mulle oli yhä epäselvää, miksi mä kuulin reissusta vasta nyt.

Mun katse rävähti Eelasta Jonathaniin sillä sekunnilla, kun mies kysyi halusinko mä lähteä mukaan. Englantiin? Vajaan viikon päästä?
"Mulla on töitä", mumahdin muistellen tuntilistaa, joka huusi täysiä päiviä miltei viikon jokaisena päivänä. "Enkä mä halua jättää Zeliaa vielä kenenkään muun vastuulle."

Ei varmana tarvinnut lisätä, etten mä halunnut etenkään jättää Zeliaa Markuksen vastuulle. Se jannu oli auttanut mua jo ihan tarpeeksi ja olisin sitä tyytyväisempi, mitä vähemmän mun tarvitsisi olla sen kanssa tekemisissä.
"Mä olisin tarvinnut vähän pidemmän varoitusajan", totesin vähän vaisusti hymyillen. "Mä olisin kyllä halunnut nähdä mistä sä tulet."

Mä olin ehtiny jo innostua ajatuksesta lähtee reissuun Matun kanssa. Valitettavasti mun innostus loppu yhtä nopee ku se oli ilmestyny.
"Totta kai, kyl mä ymmärrän...", vastasin vaisusti ja heikosti onnistuin peittelemään pettymystä. En mä voinu olettaa naisen laittavan elämäänsä Suomessa pauselle näin lyhyellä varotusajalla.

Käännyin takasin Eelan puoleen ja rapsuttelin sen turpaa. Ennen tiineyttä tamma oli yksi iso ruskea monsteri, nyt se oli vastakohta.
Ruunikko hörähteli tyytyväisenä tammakaverilleen ja nautti lämpimästä ilmasta ja saamastaan huomiosta.

"Oon siellä perjantaista seuraavaan perjantaihin. Just so you know..."

Jonathanin vaisu vastaus ihmetytti, koska kai miehen oli täytynyt tajuta, että ehdotus extemporereissusta töissäkäyvänä ihmisenä ja hevosenomistajana oli mulle aika absurdi. Sen oli itse täytynyt sopia vapaistaan jo aiemmin, jolloin olisi voinut olettaa, että lentolippujen ostosta olisi voinut mainita tyttöystävällekin. Mutta minkäs sille mahtoi, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

"Joo", mumahdin. Mulla olisi siis edessä yksinäinen viikko ja saatoin vain toivoa, että säät viilentyisivät sen verran, että pystyisin pitämään Zelialle vähän tehokkaamman viikon. Kulunut viikko oli sujunut rauhallisissa merkeissä ja tamma oli saanut pääosin laiduntaa. Mulla oli tarkoituksena pitää loppukesäkin tasapainoisena ja antaa Zelian lomailla harkittujen treeniputkien välissä, että homma pysyisi mielekkäänä. Syksyn viiletessä me ehtisimme treenata enemmän ja Zelian lihaksisto saisi vielä aikaa kehittyä.

"Voisipa tän kanssa käydä uimassa", huokaisin katse Zeliassa, joka luimisti korvansa päänsä ympärillä lentelevälle perhoselle. Seurasin toinen kulma koholla tamman entisestään happanevaa ilmettä ja kuvittelin sitten uittoreissun, joka päättyisi satavarmasti siihen, että mä olisin vedessä ilman hevosta. Ennen kuin mä lähtisin testaamaan tilannetta käytännössä, meidän täytyisi jatkaa harjoituksia vesiletkun kanssa.

Matilda vaihto puheenaihetta lennosta. Aivan. Mä en oikeestaan ees tienny mitä olisin naisen kommenttiin voinu vastata. Jos Zelia olis oikeesti valmis uintireissuun, olisin ehottanu sitä, mut jo Matildan äänen sävy kerto epäröintiä ja harmistuneisuutta. Ei siiis vielä. Jos milloinkaan. Mumisin vain jotain vastaukseksi ja harpoin talliin hakemaan hikiviilaa.

Penkoessani viilaa tamman tavaroiden seasta, mulle tuli jotenki haikee fiilis. Kovin kauaa en välttämättä enää Eelan kans touhuis. Ei oltu Isabellan kanssa puhuttu paljoa jatkosta, mut todennäkösesti vierotuksen jälkeen Eela sais uuden vuokraajan mun keskittyessä varsaan ja sen kouluttamiseen sekä opettamiseen.

Hikiviila kädessäni palasin mietteliäänä ulos tammojen ja Matildan luo. Huomasin naisen miettivän katseen ja hymähdin tälle puolittainen hymy huulilla. Ehtisin myöhemminki murehtia mun ja Eelan erkanevista teistä. Nyt halusin keskittyä olennaiseen.

Eela jäi tuijottamaan hölmistyneenä Jonathanin perään miehen kadotessa talliin. Mä jäin nojaamaan Zeliaan niin ajatuksiini vaipuneena, että lopulta ruunikko pukkasi mua ärtyneenä turvallaan. Nappasin letkun maasta ja jatkoin tamman kylmäämistä varoen, ruunikon ollessa tällä kertaa kiinni puomissa.

"Kylmä vesi viilentää pidempään, jos sä et ota sitä viilalla pois", totesin äkättyäni hikiviilan Jonathanin kädestä. Olin lukenut viikolla mielenkiintoisen artikkelin hevosten viilentämisestä helteillä ja sen vuoksi Zeliakin hengasi puomin edessä vettä valuvana.

"Kokeile vaikka", virnistin napaten edelleen vettä hiljalleen pulputtavan vesiletkun käteeni. Suuntasin veden punapään suuntaan niin, että sitä räiskähti varmasti miehen paidalle. Samalla seurasin Eelan ilmettä, mutta vanha rouva ei näyttänyt välittävän vesileikeistä saatuaan jo oman osuutensa.

"Oon pikkuhiljaa laittamas Eelaa talliin, ei kehtaa vettä valuvana sitä sinne laittaa", selitin mutisten. Mulla oli edelleen haikee olo ja kuumuus sai mut uupuneeks. Ei siis mikään lottovoittaja-fiilis.

Ja ennen ku ehin kissaa sanoa, mun t-paita valutti vettä hiekalle. Hitaasti, kuin murhaajamies, käännyin naisen puoleen ja nostin katseeni Matuun. Sivusilmällä huomasin Eelan vaan tuijottavan meitä jotenkin tympääntyneenä, kuin "taas noi lapselliset kaksjalkaset pelleilee, huoh".

Auttamatta pieni hymy nous mun huulille ja hitaasti kuin vaanien lähestyin Matildaa, jolla oli edelleen virtaava vesiletku kädessään. Mä en kovin paljoo halunnu riehuu Zelian takia, ja yritin hillitä mun "kostonhimoa" tamman takia. Eelaa tuskin haittais.

Matildan perääntyessä tarpeeks kauas tammastaan, tartuin vesiletkusta kiinni ja nappasin sen omaan käteeni naisen otteesta. Toisen käden kiersin Matildan selän taa ja vedin tämän itseeni kiinni, nostaen vesiletkun tämän pään ylle kastellen naisen hiukset ja muun vartalon.
"Gotcha !" naurahdin ja päästin naisesta irti perääntyen pari askelta, ennen kuin saisin nenilleni. Sekunneissa myös mun olo oli kevyempi. Nauroin aidosti huvittuneena Matildan näyttäessä niin hemmetin loukkaantuneena, et huhhuh.

Jonathan oli reagoinut juuri niin kuin olin halunnutkin ja se miehen kasvoille jumittunut varjo muuttui ilkikuriseksi virneeksi sillä sekunnilla, kun punapää oli päässyt tarpeeksi lähelle. Mua ei haitannut, että mä kastuin, mutta sodan hengessä mun täytyi tietenkin vetää roolini loppuun asti. Todellisuudessa vesi oli viilentänyt oloa ja mä olisin aivan hyvin voinut jatkaa matkaani esimerkiksi suihkulähteeseen jatkamaan vilvoittelua, ellei perijättärien kartano olisi ollut paraatipaikalla siihen nähden.

"Kiva", tuhahdin laskettuani katseeni märkään t-paitaan, joka oli liimautunut kiinni ihooni. Yleensä suosin sporttimallin liivejä tallilla, mutta tänään en ollut tullut ratsastamaan. Läpimärkä vaalea t-paita yhdessä pitsireunaisten liivien kanssa ei toiminut yhteen kovinkaan siveellisesti.

Jos olisin tienny paremmin, olisin suunnannu vesisuihkun naisen päälle paljon aikaisemmin. Ottaen oman aikani katselin Matildaa päästä varpaisiin ja hymyilin aidosti onnellisena saadessani jakaa kaikki oudoimmat ja koomisimmat tilanteet juuri tämän ihmisen kanssa.
"You're welcome", naurahdin ja tavoilleni uskollisena kumarsin naiselle.

Otin Matildan ranteesta kiinni ja vedin läpimärät vaatteet yllään olevan naisen kiinni itseeni kiertäen käsivarret tämän ympäri.
"Olisit varottanu sun asuvalinnasta", sanoin ja katsoin Matildaa silmiin. "Ehkä vähän liian paljastava tallivaatetus, don't you think", sanoin muka toruvasti.

Jonathan otti ilon irti tilanteesta ja mulla oli pieniä vaikeuksia pitää pokka. Pyöräytin silmiäni miehen kommentille paljastavasta tallivaatetuksesta.
"Tähän asti se oli aika peittävä tälle säälle", huomautin sipaisten märän hiussuortuvan sivuun.

Mun teki mieli kurottautua suutelemaan Jonathania, mutta takaani kuuluva jyrskäys kertoi Zelian alkaneen tuhota harjauspuomia hampaillaan. Peräännyin Jonathanin luota pahoittelevasti irvistäen ja käännyin Zelian puoleen.
"Lopeta", ärähdin tiedostaen, etteivät perijättäret arvostaisi järsittyä puomia. "Helkkarin termiitti."

Irrotettuani luimistelevan tamman, jota toruminen oli provosoinut, vilkaisin Jonathania kysyvästi.
"Vien tän vielä laitumelle, mites Eela?"

Zelian muuttuessa levottomammaksi, mun oli pakko antaa naisen käydä ojentamassa nuorta tammaansa. Isabella ja Amanda tuskin halusivat talliinsa rasavilliä tapausta ilman mitää rajoja. Eikä Matildakaa sitä sen enempää halunnut. En ainakaa usko.
"Sama suunta myös mamma-mummolla", hymähdin ja astelin talliin sulkemaan vesihanan.

Palatessani ulos, Zelia ja Matilda odottelivat lähes kärsimättöminä matkaan pääsemistä. Kävelin Matildan eteen ja annoin tälle nopean pusun huulille.
"Meinas tärkein unohtuu", hymyilin. Palasin Eelan viereen silmäillen tamman mahaa. Siellä se on. Huhhuh. Is this the right place to realize that I'm gonna be a dad? Kind of...?

Yhtä matkaa lähdettiin kohti laitumia ja sen pienen matkan ehin panikoida kaikki tulevat ongelmat ja niistä pahimmat mahdolliser tulokset. Yks vilkasu Matildaan oman tammansa kanssa sai mut kuitenki rauhottumaan ja vakuuttuneeks siitä, et kaikki menis hyvin. Mulla oli osaavia tyyppejä apuna ja varsinki Matilda pysyis mun rinnal. Ja helvetti vie. Nainen on tehny Zelian kans upeeta työtä!

I'll be fiiiiiine!

Mun kulmat painuivat kurttuun: eikö Eela ollutkaan menossa talliin? Mitä Jonathan sekoili? Ilmeisesti tiine tamma sai punapään ajatukset niin sekaisin, ettei se enää muistanut, mitä oli aikonut tehdä hetkeä aiemmin.

Zelia luimisti korviaan mua lääppimään palanneelle Jonathanille, mutta mä vain virnistin ruunikolle. Sen luonteessa oli jotain samaa kuin mulla, jos ei ottanut huomioon nykytilannetta. Mä en luimistellut enää joka kerta Jonathanin livahtaessa henkilökohtaiselle alueelleni.

Zelia pyrähti raviin laitumen portilta, mutta ei riehaantunut sen enempää. Vilkaisin Jonathania, jonka katse pysyi rauhallisesti tallustavassa Eelassa.
"Hyvin se menee", hymähdin kepeästi. Aurinko tuntui siedettävämmältä märän paidan kanssa ja sen tunteen turvin painauduin kiinni Jonathanin kylkeen sanojeni vakuudeksi. Ei varsaelämä voinut olla niin kauheaa, vaikka mun olikin helppo puhua nelivuotiaan kanssa.

Eihän?