Too much glamour (off)

Siirsin Armin käyntiin ja ratsastin Nikoa kohti, kun tämä yritti kysyä jotain. Mä valehtelisin pahasti, jos väittäisin, ettei mies ollut hyvännäköinen. Ja ettei se ollut söpö sönköttäessään. Mutta mies oli mulle kuin veli. Joten ne ajatukset unohdettiin hyvin äkkiä. Mutta ei siltikään niin äkkiä.
"Hmm, en osaa nyt suoralta kädeltä sanoa onko jotain, kun en oo seuraillu kamalasti. Mulle on riittäny tämä", taputin punarautiaan kaulaa, joka puolestaan pärskähti tyytyväisesti.

Muiden tullessa maneesiin, mä jatkoin Armin kanssa. Lähinnä tein tamman kanssa kevyttä jumppaa, kuten oli tarkoituskin. Meillä oli ollut eilen valmennus ja huomenna mentäisiin taas, tällä kertaa joutuisi ihan matkustamaankin. Joten rento välipäivä oli kummallekin paikallaan.

Sivusilmällä vilkuilin Jonnyn ja Eelan menoa, kuten myös esteiden rakentumista. Vaikka esteet jäivät ristikoiksi, ne oli silti isompia mitä me oltiin Armin kanssa hypätty. Mutta meidän pitäisi kohta selvitä kasikympin radasta, mä niin tarvisin jonkun apua treeneihin.

"Hei muuten, kerkeiskö joku autella meitä tän kuun aikana esteiden kanssa? Meidän pitäis kuun vaihteessa kisoissa vetästä kasikympin rata ja me ollaan vielä aika puhdas kouluratsukko", naurahdin pienesti vilkuillen muita maneesissa olijoita. Mä toivoin tosissani jonkun tarjoavan apuaan, ihan kuka vain kolmesta kelpaisi.

Nyökkäsin Nitalle, ymmärsin hyvin sen, ettei vuokrahevosen jo löytänyt seuraisi niin tarkasti markkinoita. Mutta olipahan kysytty ja mikäli Nita vapautuvista hoito- tai vuokrahevosista kuulisi, tietäisi tämä kenelle kertoa ensimmäisenä.

"Toki", totesin Jonathanin pyyntöön. Gabilla oli selkeästi joku idea Jonathanin pään menoksi, joten lähinnä kannoin puomeja ja tolppia naisen osoittamiin paikkoihin. Puomipinolla meidän kädet vahingossa hipas toisiaan ja sai meissä molemmissa aikaan vähän hämmentyneen reaktion. Gabi selkeesti säikähti, sen verran järkyttynyt tummatukkaisen ilme oli. Ei siinä, mäkin yllätyin paljon ja hetken vaan tuijotin Gabia. Vastasin tämän hymyyn ennen kuin nostin punaraidallisen puomin pinosta.

Kyllä, mielummin ihastuisin Gabiin kuin Nitaan, joka oli mulle ennemmin sisko kuin tyttöystävä. Jos siis ei mietitä tätä mun aloittamaa huijausta.

"Mä voin. Enhän mä mikään opettaja ole, mutta enköhän mä tarvittaessa auttamaan pysty", kohautin olkiani. Olin kerran tuurannut alkeistunnilla, kun kukaan muu ei päässyt tuuraamaan sairastunutta opettajaa, mutta olihan alkeistunti nyt ihan eri luokkaa kuin estetunnin pitäminen. Tai ohjaaminen, auttaminen, millä nimellä sitä halusikaan nyt kutsua.

Eela ravas nätisti kaula kaarella (koska oli yleisöä) uralla ja tamma tuntui kuuntelevan apujakin kiitettävästi. Armi liikkui rennosti Nitan alla ja kaksikon työskentelyä oli mukava seurata. Eela totta kai halusi asettaa riman korkeelle Armia ajatellen ja tamma selkeesti välillä mulkoili nuorempaa siihen malliin, että katohan ku konkari näyttää. Nita osuvasti kysyikin, josko joku auttais niitä esteiden kans tulevaisuudessa. En yhtään yllättyny Nikon vastatessa ja ihan hyvä vaan, itellä oli kädet täynnä tallihommia ja ylimäärästen hevosten liikuttamista Jeminan ollessa hoitamassa muita asioita. Lefa oli onnistunut keräämään itelleen hullun määrän energiaa viime aikoina.

Gabin huikatessa kaarevan radan ollessa valmis, kannustin tammaa eteen ja keräsin samalla ohjia enemmän käsiin. Rento laukka kumisi maneesissa ja parin voltin jälkeen myös kunnon ohjaus näytti olevan ok. Jarrut tulikin testattua jo aikasemmin. Eela höristi korviaan ennen ekaa ristikkoa, muttei kuitenkaan tainnut olla hereillä. Vähän laiska takajalkojen nosto sai puomin kolisemaan, mut pysymään kannakkeilla.
"Heitäkkö yhe puomin toho ekan eteen, jos se vaikka sais mummon ylös päikkäreiltä" nauroin maneesissa olijoille.

Puomia odotellessa otin Eelan kanssa vähän taivutuksia pääty-ympyrällä ja yritin saada tammaa notkeemmaks. Ei hevonen tahmeelta tuntunu, mut hieman kireeltä. Saatto myös johtuu vähäsestä treenistä ja pahottelinki sitä joka päivä tammalle viimestään iltatallissa. Jos ei muuten, mun olis pakko leikkaa tammalle aikaa muista suhteista. Varsinki, ku Cup olis taas pikku hiljaa varmaan alkamassa.

"Mie oon entisessä elämässäni ollu esteratsastaja, joten voin myös tarjoutua avuks jos vaan ehdin." naurahdin Nitan kysyessä apujoukkoja esteiden kanssa. Oli aika siistiä, miten moni Auburnista oli lähteny Tie tähtiin-kisaan. Itellä ei ollu hevosta, eikä oikein aikaa treenatakkaan. Otetaan sitten Kalla CUP:ssa kiinni.

Jonnyn ja Eelankin menoa oli tosi kiva seurata vaikka tammalla oli selvästi joku esitys päällä. Huvittavaa miten ei-enää-niin-nuori hevonen oli intoa ja näyttämisenhalua täynnä. Punapää valmisteli ekan lähestymisen, joka meni vähän pieleen. Kävin juoksemassa apupuomin esteen eteen ja annoin luvan tulla uudelleen.
"Jonny, otappa se ulko-ohja käteen tai muuten te liiraatte ton tien superpitkäks ja se oli sit siinä." nauroin. Jonnylle pysty onneks sanomaan suoraan - siskon etuja.

Seuraava hyppy suju paljon paremmin, mutta väli meinas jäädä vähän lyhyeks. Mamma toden teolla heräs horroksestaan ja innostu vähän turhanki paljon.
"Nyt oli jo parempi, mutta malta istua rauhassa alas esteiden välillä." opastin. Voi kuinka itekin kaipasin hyppäämistä, mutta nautin myös muiden onnistumisista.

"Niko, auttasitko nostamaan ton toisen ristikon vaikkapa kasikymppiseks pystyks?" pyysin nuorta miestä avuks samalla, ku ite kävelin nostamaan toista estettä.

Kaksi kolmesta tarjoutui mun valkuksi esteille. Toisaalta Jonnyn en edes odottanut ja en välttämättä Gabinkaan tarjoutuvan avuksi, kunhan esitin kysymyksen yleisesti kaikille. Mutta Nikoon mä tiesin voivani luottaa.
"Jee kiva, pitää kysellä teitä sit kun tiiän kun itellä on aikaa", iloitsin lopulta ääneenkin.

Me oltiin Armin kanssa kävelty jo hyvä tovi pitkin ohjin. Mä olin seurannut toisen ratsukon hyppäämistä ja pysytellyt pois näiden tieltä. Lopulta mä pysäytin punarautiaan vähän sivumpaan, varmistaen ettei me oltaisi edelleenkään tiellä.
"Me ainakin lähdetään nyt tallin puolelle", sanoin vähän ilmoitusluontoisesti muille kun olin hypännyt Armin selästä alas ja lähdin taluttamaan sitä ovelle.

Mua ei liiemmin kiinnostanut, jäikö Niko vielä maneesiin auttamaan vai tulisiko mies mun perässä. Meidän rento jumppa oli tehty, joten mä voisin kadota tallin puolelle rapsuttelemaan ja halailemaan mun upeaa vuokrahevostani. Joku herkkukin voisi pikkupossulle löytyä.

"Onnistuu", nyökkäsin Gabille. Nostin tottuneesti puomia ylemmäs, aivan kuin mitään taukoa ei ikinä olisi ollutkaan. Este kuitenkin näytti aivan valtavalta, vaikka tiesin sen olevan vain kasikymppinen. Ainut asia mistä näki kunnolla, että taukoa oli ollut.

"Mä tuun kohta perästä. Ellen jää sit haahuilemaan ympäriinsä", virnistin Nitalle. Se ei olisi multa mitenkään uutta, olin vähän sellainen haahuilija, etenkin tallilla. Tykkäsin ihan vain katsella ihan vaan tarhailevia hevosiakin, mikäli muuta seurattavaa ei ollut. Nyt kuitenkin halusin muistella omia harrastusaikojani toisen ratsastamista seuratessani.

"Minkä ikänen toi tamma on? Ihan hemmetin hieno", totesin Gabille seuratessani Jonathanin laukkaamista toisessa päädyssä. Ruunikko kokeili välillä rajojaan yrittäen rynnätä esteille, joten en uskonut sen olevan kovinkaan vanha. Toki vanhatkin hevoset saattoivat käyttäytyä kuin varsat, mutta siltikään en jotenkin osannut uskoa Jonathanin hevosen olevan vanha, ainakaan yli parikymppinen.

Gabriellan kommentista opit päähän ja ohjaa enemmän tuntumalle. Luojan kiitos nainen kehtas sanoo mulle suoraan ilman kiertelyjä. Vastasin Gabin kommenttiin pelkällä nyökkäyksellä ja otin Eelan kanssa suunnan kohti pientä rataamme. Eela tajus puomin merkityksen ja oli nyt mukana hommassa. Edelleen kamppailin oman istunnan kans ja Gabin nootti myös siitä oli tarpeen. Ristikko muutettiin pystyks ja eiku uudestaa.

Nita huikkas poistuvansa Armin kanssa talliin ja Niko taasen huuteli menevänsä perästä. Olipahan Gabilla apuri. Ja ihan kivannäkönen sellanen. Virnuilin mielessäni miltä kaksikko näyttäis vaikkapa Kingin tanssilattialla.

Tein Eelan kanssa toisessa päädyssä maneesia ympyrää ja kuulin vaimeaa puhetta Nikon ja Gabin suunnasta. Selvää en saanut, mut varmaan jotain hevosaiheista. Mummo taasen päätti kattoo oonko mä hereillä ja aiko ryöstää vähän enemmän vauhtia esteelle. Sain kumminki tamman kunnolla hallintaan ennen hyppyjä ja ainakin oman perseen alla ne tuntu ihan onnistuneilta. Puomit ei kolissu ja mä pidin tasapainoni, yrittäen muistaa istuu jokasen estee välis kunnol satulaan.

Hetken päästä olinki vetämässä loppuverkkaa ja Eela ravas rauhalliseen tahtiin uralla. Olin antanu tammalle vähän enemmän ohjaa ja ruunikko ottikin kaiken tilan käyttöönsä. Tamma venytti kaulaansa ja pärskähti pariin otteeseen.
"Thanks, teist oli kyl iso apu" hymyilin kaksikolle maneesin keskelle. "Mut olisin mä voinu auttaa kantaa ne esteet takas sinne reunaa" naurahdin perään. Kyl kelpais omat ratamestarit vaikka joka päivä!

Nita tuntu olevan ilonen avuntarjouksista ja hyvä niin. Kyllä mielelläni autan, kun se sattuu kuulumaan aika hyvin osaamisalaani. Kouluratsastus taas.. No, siinä on paljon oppimista. Nainen oli kävelly jo hetken Armin kanssa ja häviski talliin pian.

"Muistaakseni Eela on kuustoista, mutta mieleltään ihan enintään viis." virnistin Nikolle tämän ihastellessa Eelan innokkuutta. Tamma korsku innostuksesta ja näki selvästi, ettei sitä ollu ihan helppo ratsastaa.

"Hyvä Jonny, nyt se tuli jo paljon hallitummin. Ei oo varmasti helppoo hallita tollasta innosta pinkeenä olevaa hevosta." naurahdin. Hyvän suorituksen jälkeen nostin esteen metriin ja toivoin antamieni neuvojen toimivan Eelan kanssa. Ratsukon meno alko näyttää jo tosi kivalta, vaikka tamma yritti ottaa spurtteja välissä.
"Oikein hyvä!" miltei hihkuin riemusta ja taputin käsiä yhteen täydellisestä suorituksesta.

Jonny alko loppuverkkailla Eelaa ja ite aloin kantaa estetolppia takas paikalleen.
"Ole hyvä, tää oli oikeestaan pitkästä aikaa tosi kivaa." huikkasin roudaamisen keskeltä.

Nyökyttelin Gabin sanoille seuraten samalla punahiuksisen miehen tekemisiä. Jonathanin hevonen tosiaan näytti olevan mieleltään juniori, ei sitä jotenkin ainakaan näin kauempaa tajunnut vanhemmaksi. Mutta mies ratsasti hevosta hyvin, ainakin mitä mä enemmän tai vähemmän ruostuneilla taidoillani pystyin sanomaan. Autoin Gabia kantamaan esteitä pois hymähtäen Jonathanin kommentille.
"Ihan mieluusti mä näitä kannan pois. Jopa tätä hommaa on ollu vähän ikävä", sanoin nostaen tolpan ilmaan.

Astuin hiljaiseen talliin. Oli outoa, ettei nähnyt sillä hetkellä paikalla ketään, sillä omina harrastusaikoina oli tallissa aina joku. Siis vaikka joku olisi ollut ratsastamassa, oli tallissa silti vähintään kaksi hoitajaa, vuokraajaa tai omistajaa pyörimässä. Ja iltaisin yleensä myös tuntilaisia. Nita ei näyttänyt olevan Armin karsinalla ja vähän pelkäsin tämän jo lähteneen kotiin.
"Hei, Gabi! Oisko sulla mitään tietoo missä Nita vois olla? Jos se siis täällä vielä on", huikkasin maneesista tulevalle naiselle.

Hitto, oliks se edelleenkään oikein kutsua vasta tapaamaansa tämän lempinimellä? Vai annoinko itsestäni vain typeryksen kuvan tekemällä niin? Ihme sosiaalivamma iskenyt muhunkin.

"Hei, Gabi! Oisko sulla mitään tietoo missä Nita vois olla? Jos se siis täällä vielä on", tuntematon miesääni kuului tallikäytävältä. Olin juuri puhdistamassa Ankan suitsia ja pysäytin tekemiseni hetkeksi, jotta saisin keskustelusta paremmin selvää.
"Käy kattomassa satulahuoneesta tai loungesta. Satulahuone on heti eka ovi vasemmalla ja lounge tuolla kulman takana", Gabriellan ääni vastasi jostain vähän kauempaa.

Samassa ovi avautui ja nuorennäköinen blondi mies asteli satulahuoneeseen sisään. Katsoin miestä suoraan silmiin ja hymyilin aavistuksen.
"Hei."
"Öööö hei", mies vastasi ja oli kääntymässä pois, sellainen anteeksipyytävä ilme kasvoillaan. En kuitenkaan päästänyt tuntematonta tyyppiä niin vähällä.
"Isabella Sokka", sanoin, sen verran painokkaasti, että mies ei voinut olla kääntymättä ympäri (ellei tietysti halunnut vaikuttaa aivan moukalta). "Tervetuloa tallilleni. Kukahan sinä olet?"
"Niko, Nitan kaveri. Hauska tavata", blondi esittäytyi yllättävän itsevarmasti ja kiirehti kättelemään.
Olihan sillä tapoja.

"Onko sulla kokemusta hevosista vai oletko täällä pakotettuna?" kysyin hymyillen pienesti. Laitoin suitset siististi naulakkoon antaen niille ensin viimeisen pyyhkäisyn. Niko vastasi myöntävästi, mutta oli selkeästi varuillaan.
"Kiva. Yksi meidän tallilaisista on kisahoitajaa vailla, eikä meidän omista oikein kukaan irtoa. Opiskeletko vai ootko töissä? Missä?"
"Öööö työskentelen täällä Supermarketissa."
"No hyvä. Sitten sulle ei tule mitään ongelmia, sanot vaan pomoille että tarvitset viisi päivää vapaata maaliskuun lopulla koska Isabella Sokka työllistää sut hetkeksi. Et kyllä saa tästä palkkaa, mutta sun matkat ja ruuat maksetaan suurimmaksi osaksi. Saanko sun puhelinnumeron tähän? Laitan tarkempaa infoa - kai sulla on passi? Nita voi kertoa meidän hevosista lisää. Tosin se ei taida tietää juuri Ransua mutta no joo... Annan sulle myös Innan yhteystiedot", jatkoin.

Niko-parka näytti kovin hämmentyneeltä, mutta minulla oli hieman kiire. Luotin siihen, että hevosista jotain tietävät miehet tiesivät yleensä paljon. Sitä paitsi Ransu oli iso ja hoitajaa vailla. Inna olisi varmasti tyytyväinen edes keskinkertaiseen kilpailuhoitajaan, jota olisi miellyttävää katsella.
"Jos sulle tulee jotain kysyttävää niin Inna tai minä voidaan kertoa. Lähtöön on vielä kaksi viikkoa. Nähdään viimeistään silloin. Kanadassa", virnuilin.

Vilkaisin vielä pikaisesti varusteita, mutta ne olivat kaikki siististi omilla paikoillaan. Poistuin pienen nyökkäuksen kera ja jätin Nikon niille sijoilleen. Jos kuulisin kuluvan parin viikon aikana pojan taidoista jotain kyseenalaista, voisin perua koko jutun yhtä nopeasti kuin se oli sovittukin.

Taluttelin Eelan rauhassa karsinaansa ja Nita ilmesty jostain nurkan takaa Armin karsinalle.
"Sehän meni ihan kivasti" sanoin nuorelle hymyillen. Armi oli kyl upea ilmestys, eihän se muuten olis Auburniin päässy. Gabi tuli perässä mun ja Nitan luo näyttäen vähintään tyytyväiseltä kahen ratsukon suorituksiin. Niko oli kadonnut johonkin, mut Isabella poistu satulahuoneesta hieman outo virne naamallaan. Mitäköhän se nainen nyt oli keksiny.

Seuraavalla minuutilla tuli vastaus; Niko seuras ovesta perijättären vanavedessä ja näytti hieman hämmentyneeltä.
"Ah, taisit just tavata Isabella Sokan, rakkaan pomoni ja enemmän tai vähemmän hyvän ystäväni" broidinnussijan jätin suosiolla sivuun. Sitä ei ehkä kaikkien tainnu tietää (vaikka kaikki tiesi jo, ja loput sais varmasti nopeesti tietää).

Purin tammalta varusteet karsinan ulkopuolelle telineisiin ja otin kauppojen kalleimman pölyharjan käteeni. Eela ei ollu hionnu kovinkaan, joten loimitus olis semi turhaa, varsinkin kun ajattelin jättää tamman sisälle. Niko ja Nita jutteli jotain tulevasta Kanadan reissusta ja Gabin kanssa höpöteltiin ihan niitä näitä.

Mulla oli todella huojentunu olo, ku saatii vihdoin ja viimein puhuttuu naisen kans se koko jupakka läpi. Mä en suoraan sanoen ees muista mistä se silleen lähti tai miten se jatku näinki pitkään, mut tärkeint oli, et nyt se kaikki oli takana päin.

Eteen päin, sano mummo lumessa!

// end