Ehkä mä pelkään kattoo taaksepäin | Niko L.

Mun mieleen palasi kaikki vanhat muistot ajaessani tutuissa maisemissa. Ja mun määränpää nökötti tällä hetkellä mun edessäni. Se paikka, missä olin yläasteikäisenä viettänyt aikaa enemmän kuin kotona tai koulussa. Minne ei ollut edes pitkä matka mun lapsuudenkodista, pari hassua kilometriä. Se paikka, mikä oli mulle kuin toinen koti, eräänlainen turvapaikka. Turva siltä, mistä en ollut puhunut kellekään.

Merisalojen koti. Niiden ulko-ovi oli muutamien metrien päässä ja mä tiesin varsin hyvin, että Jimi oli kuullut auton tulleen pihaan. Huokaisin syvään ennen kuin nousin autostani ja mietin viimeiset metrit vielä paikalta lähtemistä. Mutta ennen kuin olin kerennyt tehdä lähtöpäätöstä, olin kerennyt soittamaan ovikelloa ja ovikin oli jo aukaistu. Ja vastassa oli tuttuakin tutumpi naama.
"Ni.. Niko? Hittolainen, mitä mies!" hämmentynyt miesääni kysyi. Mä en voinut kuin nauraa vapautuneesti Jimin kaapatessa mut veljelliseen halaukseen.
"Eipä tässä mitään, totuttelua tämmösen pikkukylän elämään", pihisin. On tainnut turvallisuusalan koulutus mennä perille tuon halauksen perusteella.
"Tuu sisälle. Ja kerrot kyllä kaiken", Jimi intoili edelleen hämmentyneenä. Mä värähdin automaattisesti. Ehkä jätän paljonkin kertomatta, ainakin sen mitä mun ja Nitan välillä tapahtui.

Me päädyttiin istumaan suomalaiseen tapaan keittiöön kahvittelun merkeissä. Mä en pahemmin edes tykännyt kahvista, mutta kun sitä tarjotaan, en tohdi kieltäytyä.
"No, mikä sut sai takas Kallaan?" Jimi kysyi tuodessaan pöytään maitopurkkia ja sokeria. Huokaisin syvään saaden ystävältäni merkitsevän katseen.
"Kaipasin vaan pois Helsingistä. Tuntu et seinät kaatu päälle", totesin lopulta kohauttaen hartioitani.
"Naisongelmia?" Jimi hymähti.
"No niitäkin", myönsin. Tarvitsisiko toisen tietää niistä sen enempää?
"Kerro pois", kuului pöydän toiselta puolelta. No niinpä tietysti. Pohdin nopeasti läpi mitä voisin kertoa ja mitä jättää pois, mutta päätin luottaa omaan fiiliksee.
"Lyhyesti sanottuna, mun suht pitkä seurustelusuhde päätty viime keväänä. Mä olin ihan lääpälläni siihen likkaan. Seurusteltiin reilut kaks vuotta. Sen jälkeen on mennyt enemmän tai vähemmän alamäkeen koko elämä", selitin tiivistetysti ennen kuin hörppäsin kahvia ensimmäisen kerran.
"Just. Mitä tapahtu?" ystäväni kysyi.
"Se petti mua", pihisin. Asiasta puhuminen oli vaikeaa, enkä tiennyt miten olin onnistunut puhumaan asiasta Nitalle. "Mä toivon, että Kallaan paluu auttaisi unohtamaan koko asian."
"Toivotaan. Tietääkö Nita et sä oot täällä?" Jimi kysyi selvästi pahoillaan. Miehen ei tarvinnut edes sanoa sitä, sen kuuli sen äänestä. Mutta kysymys Nitaan liittyen sai mut lievän paniikin partaalle.
"Tota.. Kyllä se tietää", naurahdin vaisusti. Ruskeatukkaisen miehen silmät suurenivat lautasten kokoisiksi, joten tiesin tämän vaativan selitystä. "Nähtiin ensimmäisen kerran joku reilu kuukausi takaperin kun olin töissä. Ollaan sen jälkeen nähty silloin tällöin. Mä luulin et Nita on kertonu musta?"
"Joo ei oo kertonu ei.." mies mutisi. Todellisuudessahan mä tiesin, että Nita ei ollut puhunut musta sanaakaan.

Merisaloilla oli kaikki pysynyt ennallaan, sisustusta myöden. Se ei tavallaan yllättänyt.
"Täällä on kaikki näköjään pysynyt ennallaan", naurahdin katsellessani olohuonetta. Mä muistin kuinka me oltiin juostu yläkertaan vieviä rappusia vauhdilla lapsina. Niistä ajoista tuntui olevan pieni ikuisuus.
"Jep, kaikki on ennallaan. Paitsi et... Jonihan ei täällä enää oo", Jimi totesi ihan uudenlainen sävy äänessään. Vilkaisin olkani yli takanani olevaa miestä, jonka silmät kiiluivat aavistuksen.
"Sori, mä... Mitä tapahtu?" kysyin varovasti. Kuten todettu, mä en pahemmin ollut pitänyt kehenkään Kallasta yhteyttä Helsingistä käsin. Paska kaveri olin, tiedän.
"Kolari, kaks ja puoli vuotta sitten. Joni ajoi, Nita oli kyydissä", Jimi takelteli kertoessaan. Mä yritin niellä palaa kurkusta. Joni ei ollut mulle niin läheinen kuin Jimi ja Nita, mutta mun teki silti pahaa.
"Oon pahoillani", kuiskasin laskien käden Jimin olkapäälle. Mä en todellakaan tiennyt mitä sanoa. Mä en ollut mitään lohduttajatyyppiä, mä en ollut menettänyt ketään läheistä ihmistä yllättäen.

"Onks Nita kotona?" kysyin mahdollisimman neutraalisti päästyämme yläkertaan Jimin huoneeseen. Jos mahdollista niin se huone oli muuttunut vielä vähemmän kuin muu talo.
"Ei, sen kyllä pitäis tulla ihan just koulusta. Kuinka niin?" Jimi vastasi kelloa vilkaisten.
"Kunhan kysyin", kohautin olkapäitäni jälleen. Samalla kuulin alaoven kolahtavan. "Aika hyvä arvio sulla."
Jimi naurahti ennen kuin huusi siskonsa yläkertaan. Mua alko jännittämään ihan älyttömästi. Entä jos toinen meistä menisi todella vaikeaksi? Koko homma menisi pilalle ja voisin sanoa hyvästit elämälleni.
"Mitä?" kuului pirteä ääni rapusta.
"Tuu kattoon kuka tuli käymään", Jimi intoili. Askeleet käytävässä pysähtyivät ennen kuin ovi aukesi varovasti. Mä hymyilin varovasti Nitalle, yrittämättä paljastaa liikaa.
"Ai, moi", Nita sanoi hymyillen varovasti. Nyökkäsin itse tervehdyksen, sillä pelkäsin ääneni sortuvan. Kukaan meistä ei oikein tiennyt mitä tehdä, Jimi taas näytti ihmettelevän mun ja Nitan välejä.
"Mun pitää kyllä lähtee nyt, työt kutsuu. Mut kiitti kahvista", totesin hetken hiljaisuuden jälkeen nousten sohvalta.
"Joo, ei mitään. Millon vaan", Jimi havahtui takaisin maan pinnalle. Nitan kohdalla mä meinasin pysähtyä, mutta tyydyin vain katsomaan tätä nopeasti silmiin ja hipaisemaan tämän kämmensyrjää omallani ohimennen. Tutut kylmät väreet kulkivat nopeasti koko kropan läpi.

Miten mä ikinä pystyisin puhumaan Jimin kanssa normaalisti, mikäli tietäisin Nitan olevan paikalla? Huokaisten avasin autoni oven ja suorastaan rojahdin penkille istumaan. Vastaus kysymykseen: en mitenkään.

Sokeripalat kilahtivat tiputtaessani ne valkoisen kupin pohjalle. Kahvila oli yllättävän hiljainen, muistin sen olleen vilkkaampi. Ehkä ajat vain olivat muuttuneet.
"Ootko sä kotona käyny?" tyttö tiskin takana kysyi kaataessani mustaa nestettä kuppiin. Mua salaa harmitti se, että Laura oli päässyt kesäksi töihin Pioniin. Hyvähän se oli, tienata jo nuorena, mutta silti ajatus siskostani kahvilan työntekijänä oli hassu. Onnekseni en kovin monesti kahviloissa käynyt.
"En", murahdin lopulta tarttuessani maitokannuun. Mua ei suoraan sanottuna huvittanut mennä puhumaan porukoilleni, etenkään äidilleni.
"Miks?" Laura kysyi hämmentyneenä ojentaessani tasarahan tälle tiskin yli.
"Tarviiko siihen jonkun syynkin?" tiuskaisin ehkä liian kovaan ääneen, sillä muutamat uteliaat katseet kääntyivät suuntaamme. Lauran tuima katse kuitenkin sai mut leppymään aavistuksen. "Okei, mä meen. Huomenna."

Jep, tässä sitä oltiin. Pikkusiskoni painostuksesta synnyinkotini pihassa. Vaalea talo näytti tavalliselta, mutta aiheutti mulle näin lämpimillä ilmoilla silti kylmiä väreitä saaden ihoni kananlihalle. Vedin syvään henkeä ennen kuin astuin rappuselle soittaen ovikelloa. Kellon soimisen ja oven avaamisen välinen aika tuntui ikuisuudelta ja kerkesin miettimään pois juoksemista moneen kertaan. En kuitenkaan päässyt mihinkään lopputulokseen ennen kuin kuulin lukon naksahduksen ja ovi avautui.
"Unohditko sä jot..." oven takaa kurkisti nainen, jonka hiukset oli värjätty tummiksi, osin tummanruskealla ja osin aivan tummalla punaisella, viininpunainenko se väri oli? "Ai, sinä."
"Minäpä hyvinkin. Moi, äiti", ähkäisin.

Ihme ja kumma, pääsin kuitenkin sisälle. Istuin tutulle sohvalle, katsoin tuttuja kuvia hyllyillä. En nähnyt ainuttakaan kuvaa itsestäni, mikä aiheutti muljahduksen vatsassani.
"Täällä ei oo mikään sitten muuttunut", mutisin, hädintuskin kuuluvasti. Ihmeekseni äitini oli keittänyt kahvia ja tuonut pöytään jopa pullaa, sitä en ollut osannut odottaa.
"No, kerropas. Mikä sut sai Kallaan? Ymmärtääkseni sanoit, ettet palaisi ikinä tänne", äitini kysyi aavistus ivaa äänessään. Pudotin tutut kaksi sokeripalaa muumikupin pohjalle ennen kuin kaadoin kahvia siihen päälle. Vilkaisin naista nopeasti kulmieni alta.
"Työt. Ja se, että Helsingissä alkoi seinät kaatumaan päälle", sanoin välinpitämättömästi. Äidilläni nousi kulmat salamana ylös.
"Työt?" tämä kysyi. Nyökkäsin. "Kaatuiko seinät päälle samalla tavalla kuin täälläkin neljä vuotta sitten?" Okei, toi sattu.
"Ei. Ei ainakaan sillä tavalla kuin luulet", tuhahdin. Luulin asian olleen loppuunkäsitelty, mutta ei sitten.
"Vaan?" äitini kysyi aivan uudenlaista uteliaisuutta äänessään. Mulkaisin naisen hiljaiseksi, kaikkea tämän ei todellakaan tarvinnut tietää. Äitini onneksi ymmärsi vinkin, eikä alkanut kyselemään enempää. Ainakaan vielä.

Äitini jäädessä siivoamaan otin itse suunnakseni vanhan huoneeni talon yläkerrasta. Raotin varovasti ovea, jonka takaa paljastui lähes täysin muuttunut tila. Huone oli muutettu vierashuoneeksi, sen tiesin jo entuudestaan, mutta että remontti? Seinät eivät olleet väriltään enää tutut beiget, vaan kolme seinää oli valkoiseksi maalattu ja yksi mustaksi. Lattia oli tehty aivan uusiksi, samoin kattoa oli paranneltu. Vanhoja huonekaluja siellä kyllä oli, mutta en mä silti tunnistanut huonetta omakseni. Silti mun mieleen tuli vuosien takaisia muistoja.
"Mitä mietit?" kuului äitini ääni rappusista. Säpsähdin heräten takaisin tähän maailmaan. Äitini katseesta näki, että tämä tiesi aivan varmasti mitä mietin. Siinä näkyi häivähdys halveksunnasta, mikä sai palan nousemaan kurkkuun.
"En mitään", sain hädintuskin sanottua. Mutta tiesin jo valmiiksi, että äitini ei varmasti jättäisi asiaa tähän.
"Mitenkäs.. Mitäs naisrintamalle kuuluu?" kuului lopulta. Painotus sai mut melkein lähtemään ovet paukkuen, kuten aikoinaan, mutta maltoin mieleni.
"Hyvinhän siellä. Seurustelen", mutisin suunnaten takaisin alakertaan.
"Milloinkas tuot sen näytille?"
"En taida tuoda. Tää käyntikin tais olla iso virhe", totesin rauhallisesti, katsoen äitiäni kuitenkin haastavammin kuin ikinä. Hetken tuijottamisen jälkeen laitoin kengät jalkaan ja lähdin ulko-ovi paukahtaen pois.

Todellakin, käynti kotona oli iso virhe. Enkä tekisi sitä toiste.

"Sun pitää nyt vähän tsempata", huokaisi Kassu kovaan ääneen. Muut nyökyttelivät vieressä.
"Äijä on porukan komeimmasta päästä. Miten helvetissä on mahollista, et oot vieläkin sinkku?!" Jonne ihmetteli. Kohauttelin vain olkiani mutisten jotain kriteereistä.
"Helvettiin kaikki kriteerit. Nyt isket jonkun ja vähän äkkiä!" Jimi sanoi päättäväisesti niin, että koko Pionin väki kääntyi meitä kohti. Jätkät käyttäytyivät kuin vähintään viisi vuotta vanhemmat baarissa, tai niin ainakin oletin.
"Ai kuten sun siskos? Se on aika nätti likka", Kassu mietti hieroen olematonta partaansa. Mä keskitin ajatukseni jonnekin muualle jätkien aloittaessa jokapäiväisen tappelunsa Nitasta. Mua ahdisti mun koko tilanne aivan liikaa, ei pelkästään siksi, että pidin Nitasta myös enemmän kuin ystävänä vaan myös siksi, että pidin suhteeni salassa jopa parhailta ystäviltäni.

Mä havahduin hereille sikeästä unestani. Hetken jouduin miettimään, että mikä oli maa ja mikä planeetta, mutta äkkiä tajusin olevani omassa sängyssäni. Nita nukkui edelleen, todella sikeästi, mutta mä en kokenut yhtään väsymystä enää, vaikka ilta olikin venynyt jonkinverran. Vai oliko syy siinä? Nitan kanssa puhuminen ahdisti niin paljon, että heräsin seitsemältä aamulla, vaikka normaalisti nukuin kuin tukki iltapäivään ilman herätystä? Selasin sängyssä nopeasti somet läpi ennen kuin nousin pukeutuen keittiöön syödäkseni edes jotakin, vaikkakin se tuntui hyvin epätodennäköiseltä tarkemmin ajateltuna.

Hiekka vain rapisi kenkien alla kävellessämme hiekkatietä pitkin.
"Tiiäthän sen, et tykkään susta - ihan helvetisti?" kysyin varovasti pysäyttäen bruneten.
"Sä oot oikeesti siirappisin äijä kehen oon koskaan tutustunu", toinen tuhahti kuitenkaan pystymättä pitämään hymyä kovinkaan hyvin poissa kasvoiltaan.
"Pakko olla vähän, ku sä oot tommonen yrmy!" nauroin ottaen toista kädestä, vaikka tiesin ettei vastapuoli siitä kovinkaan paljoa pitänyt.
"Hei, mä en oo mikään yrmy!"
"Manu, kyl sä vähän oot. Mut siks mä susta tykkäänkin", sanoin painaen huuleni tämän huulia vasten Manun vetäessä mut vielä lähemmäs.

Mä kerkesin tehdä aivan liian paljon juttuja siinä muutaman tunnin aikana kun Nita nukkui. Kävin jopa lenkillä, mitä en ollut viime aikoina juurikaan kerennyt toteuttamaan. Koko suihkun ajan mietin mitä sanoisin Nitalle. Sanoisinko asian monen mutkan kautta vihjaillen vai sanoisinko ihan suoraan? Mitä jos Gabi olisikin väärässä, eikä Nita kestäisi sitä? Olin niin ajatuksissani, että meinasin unohtaa shampoon päähäni, kiitos hänelle, joka on keksinyt peilin ja sille, joka on keksinyt sijoittaa sellaisen vessaan.

Kylppärin oven avatessani kuulin peiton kahisevan alkovin puolella ja pian sieltä teputti esiin tuttu brunette, hiukset söpösti sekaisin. No, se olisi menoa nyt.
"Huomenta", sain sanotuksi. Mun ääneni oli mystisesti kadonnut johonkin illan jälkeen. "Aamupalaa?"

Ensimmäinen, toinen, kolmas. Tequila toisensa perään valui kurkusta alas eikä mun ilmekään värähtänyt. Mulla ei ollut mitään muistikuvaa miten olin tähän tilanteeseen päätynyt, tai miksi. Mutta siellä mä olin, Barcelonalaisella baaritiskillä pistämässä visaa vinkumaan. Ja ehkä jotain muutakin, tiedä sitten.
“Hey, Niko! You have to slow down”, kuului mun vierestä. Mun käsivarrelle laskettiin ruskettunut käsi, joka sai mun ihon näyttämään lähes valkoiselta vaikka itsekin olin ihan kiitettävän rusketuksen menneiden kuukausien aikana saanut. Nostin katseeni tyhjentyneestä shottilasista vierelläni seisovaan tummatukkaiseen mieheen.
“Manuel, no way! I just started all this”, mutisin tiedostaen itsekin sen, kuinka puheeni sammalsi. Olin mennyt jo kauan aikaa sitten sekaisin laskuissa siitä, kuinka paljon olin juonut illan aikana. Manuelin silmistä paistoi huoli, mutta silti jatkoin.

Mä potkaisin lunta kävellessäni. Sitä ei ollut kerennyt tulla yhtään ikävä, vaikka mun edellisestä lumisesta talvesta oli kerennyt vuosi jo vierähtämään. Tai no, kuinka talvi Helsingissäkään nyt oli ollut. Nyt oli kuitenkin ollut joku kunnon myrsky, hyvä että pääsin edes takaisin Suomeen. Alaoven lukko naksahti kääntäessäni avainta pitkästä aikaa lukossa. Rappu oli hiljainen, olihan kello jo paljon näin torstai-iltana. Vaikkei lento ollut ollut pitkä, vain nelisen tuntia, painoi uuden vuoden juhlinta jaloissa. Ja päässä. Uskalsin itsekin sanoa, että Espanjassa oli mennyt lujaa, sillä olipa meikäläinenkin jokaisen juomareissun jälkeen krapulassa.

Mun yritykset muuttua Helsingin vuosien jälkeen samanlaiseksi, mitä olin ennen sinne muuttoa, epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen. Mielessä kävi sekin, että Kalla olisi mulle eräänlainen kirosana. Aina siellä ollessani mun on pakko päästä sieltä pois ja sitten lähtee se kuuluisa mopo käsistä. Kuitenkin jokin mua siinä kyläpahasessa veti puoleensa, en vain ollut saanut kiinni mikä se jokin oli. Enkä mä ollut aivan varma halusinko oikeastaan edes tietää.

Mun päätä särki. Yritin vain maata hiljaa paikallaan, pienikin liike sai vatsan muljahtamaan ikävästi. Päässäni oli vain kaksi asiaa, vesi ja burana. Ja kolmantena se, että mun pitäis jarruttaa, mutta samalla tiesin ettei se tulisi onnistumaan. Kuulin hiljaisen veden kohinan asunnosta ja hetken päästä varovaiset askeleet, jotka lähestyivät makuuhuonetta.
“Morning, sunshine”, hiljainen ääni kuului ovenraosta. Raotin varovasti toista silmääni katsoen Manuelia suoraan tämän huolesta kiiluviin silmiin.
“Morning…” sain mutistua. Mies istui sängynlaidalle ojentaen vesilasia. Varovasti kohottauduin istumaan nojaten viileään seinään.
“Do you have any painkillers?” kysyin ottaen vesilasin hieman vapiseviin käsiini. Manuel nyökkäsi vastaukseksi kaivaen taskustaan lääkeliuskan.
“Hangover?” tämä kysyi. En voinut muuta kuin nyökätä juodessani varovasti vettä. “If I can say directly.... Well, I’m not really surprised.”
“Why?” ähkäisin laskiessani puoliksi juodun vesilasin yöpöydälle. Manuel naurahti päätään pudistellen.
“Don’t you remember anything from the night?” Häpeissäni jouduin pudistelemaan päätäni.

Päästyäni asuntooni sisälle, oli mua vastassa läjä mainoksia ja muuta postia. Selasin ne nopeasti läpi heittäen lopulta turhat postit roskiin ja tärkeältä vaikuttavat kirjeet keittiön pöydälle. Tiputin mukanani olleen urheilukassin keskelle olohuoneen lattiaa antaen katseeni kiertää asunnossa. Kaikki oli tismalleen siinä kunnossa kuin elokuun lopussa lähtiessäni. Mitään sanomatta, ainut joka tiesi lähdöstäni oli pomoni. Tai siis, ex-pomoni. Mähän otin Espanjaan lähtiessäni lopputilin, enkä todellakaan tiedä oliko se hyvä ratkaisu. Nyt mulla nimittäin ei ollut työtä, harrastusta, en tiennyt oliko tyttöystävääkään. En yhtään ihmettelisi kaiken sen Espanjassa tapahtuneen säheltämisen jälkeen.

Niin, Nita. Se oli alkuun yrittänyt tavoittaa mua kaikkia mahdollisia kanavia pitkin: soittamalla, tekstiviestillä, Instagramissa, Facebookissa, Snapchatissa.... Varmasti unohdinkin jonkun listalta. Pikkuhiljaa tavoitusyritykset vähenivät ja jossain vaiheessa loppuivat kokonaan. Suoraan sanottuna en ollut menneiden kuukausien aikana juurikaan koskenut puhelimeen, lähinnä silloin kun piti saada yhteys Manueliin.

Niin, Manuel. Voisiko meidän välejä kutsua sanalla lomaromanssi? Me tavattiin tyypilliseen tapaan baarissa heti saapumisiltanani ja lopulta vietin kaikki Espanjan kuukaudet hänen luonaan. Meidän piti pysyä vain ystävinä, mutta nopeasti tunteet otti vallan. Tiedän, aika homoa, mutta mitä sitten? Olin todella lähellä rakastua, ellen ollut jo rakastunut, kunnes Manuel muistutti Suomesta, Nitasta ja siitä, kuinka mun pitäisi lähteä seuraavalla mahdollisella lennolla kotiin. Mä en tiennyt siinä vaiheessa olisiko mun pitänyt olla pettynyt ja surullinen vai helpottunut siitä lauseesta, mutta tässä mä olin. Takaisin Suomessa, tutussa yksiössäni.

Siitä mulla ei ollut mitään ajatusta, mitä tulisin tekemään. Olin kirjaimellisesti hukassa.