We fall like dominos. (off)

// sijoittuu tiistaille 9.1.2018, mukaan @Matilda T., suljettu peli //

Jos perjantai 13. voisi olla yhtä kamala mikä tahansa toinen päivä, tää olis se. Meijän lento saarelta oli ihan liikaa myöhässä, enkä saanu puhuttuu Isben kanssa aamuvuorosta muuta, ku et mun piti tehä se Gabin kans.

Aamua itessään vaikeutti se, et uusien hevosien myötä myös karsina- ja tarhajärjestykset oli muuttunu. Kiitos infosta, Isbe... Kaiken sen sekasorron kyljessä tuli Gabin niljailut mun myöhästymisestä ja parista muusta, mitä en ees enää (onneks) muista.

Avasin Kallan keskustan R-Kioskin oven ja tiskin takana oli lilahiuksinen nainen (nopeesti katoin sitä Annaks) todella, todella tympääntynyt resting bitch face kasvoillaan. Astelin limuhyllyn kautta tiskille ostamaan pakolliset hermoröökit. Laskin punasen ED-pullon mainoksien päälle ja aloin kaivaa lompakkoo.
"Sit viel yks Pall Mallin tummanvihree..."

Se aamu oli ollut kaoottinen. Ensin mä olin meinannut nukkua pommiin ja tehdä heti uuden vuoden ja uuden työpaikan kunniaksi vuosisadan parhaan vaikutuksen pomoon. Työmatkalla mä olin liukastunut, napaten happirikkaasta urheilusuorituksesta täten ainoastaan mojovan mustelman reiteen.

Että oli mulla ollut parempiakin aamuja.

Ovikello helähti pirteästi asiakkaan merkiksi. Mä en automaattisesti kohottanut katsettani järjestelemistäni arvoista, jotka hetki sitten käynyt papparainen oli vaatinut levittämään pöydälle. Asiakaspalvelutyö oli mulle mukavuusalueen ulkopuolelle vääntäytymistä joka helvetin päivä, mutta kaikkien yllätykseksi mä pärjäsin tässä työssä - mä olin hyvä näyttelemään.

"Sit viel yks Pall Mallin tummanvihree..."
Se oli mun merkkini. Nostin katseeni pipopäiseen mieheen ja hetken mä olisin voinut vaikka vannoa, että mä haistoin vienon tallinhajun sen vaatteista.
"Onko sulla papereita?" kysyin toinen kulma koholla. Esimies oli tankannut mulle eilen kuinka niiden entinen työntekijä oli onnistunut myymään röökiä alaikäisille ja siksi siitä olikin tullut entinen ärrätäti.

Henkkarit. Voi saatana. Tietenki ne jäi Ellien luo edellisen yön lennon jälkeen. Siellä ne sohvapöydällä vierekkäin tapittaa.
"Fuck..." kirosin itekseni, mutta silti ääneen. "Et sä mitenkää kelpuuttais brittiläst 'kela-korttii' ?" katoin kysyvästi naiseen. Toisaalta olishan tää voinu olla myös kohtaloo, joka oikein huus mun tupakkalakkoa. Pyh. Tilanne kaipaa tupakkaa. Sekä alkoholia. Lähtisköhän Gabi tänään vielä Krouviin?

"Käykö Kela-kortti? Oho mun paperit jäi autoon, onko mun oikeesti käytävä hakemassa ne? Hei oothan sä myynyt ennenkin."
Ne lainit mä olin kuullut satoja ja taas satoja kertoja. Minkäs mä sille mahdoin, että ärrätärinä mun oli kysyttävä paperit kaikilta, jotka näyttivät alle kolmikymppisiltä?

Mutta että brittiläinen Kela-kortti. Mun silmät siristyivät automaattisesti, kun yritin päätellä, oliko jätkä tosissaan, humalassa vai yrittikö se vedättää mua ihan kympillä.
"Mä tarviin kuvalliset henkkarit", totesin tekemättä elettäkään siihen suuntaan, että olisin aikeissa kaivaa kaapista nuoren miehen askia.

Tiesin Suomessa hyväksyttävän vaan passi ja ajokortti henkkareiks. Mut mulla ei kumpaakaan niitä Suomen kansalaisena ollu. Ainoastaa National Identity Card ja seki oli britanniasta.
"Kyl täs kuva on, mut en tiiä saaks sä hyväksyy tätä..." otin kortin lompakosta ja ojensin sen ärrätädille tiskin toiselle puolelle.

Hetkeksi mä jäädyin totaalisesti. Mulle ei ollut tullut vielä vuosia kestäneen kioskityön varrella vastaan yhtäkään samankaltaista tilannetta. Ainoat ulkomaalaiset olivat joko ostaneet kaikkea muuta paitsi päihteitä (koska todellisuudessa kaikki olivat menneet hakemaan röökinsä mieluummin viereisistä marketeista) tai lyöneet mun eteeni ajokortin ja kertoneet asuneensa Suomessa jo iät ajat.

Jokin siinä jätkän tarjoamassa kortissa komeilevassa nimessä kuulosti tutulta. Mä olin kuitenkin ehtinyt asua Kallassa vain hetken, joten ainoat nimet joihin olin törmännyt tulivat Auburnista. Siellä mä olin ehtinyt toljotella läpi hevosten karsinoiden nimikyltit ja työvuorolistan, joka oli levännyt tallituvan pöydällä juuri silloin, kun se oli ollut tyhjillään muista tallilaisista.

"Mä en itse asiassa tiedä", ähkäisin puoliääneen, vaikka mun oli ollut tarkoitus pitää epäröinti omana tietonani. Mun teki mieli kirota itseni alimpaan helvettiin nostaessani katseeni tiskin toisella puolella seisovaan asiakkaaseen.

Myyjä oli selkeesti kiinnostunu mun henkkareist. Ei brittiläisiä tääl varmaa iha joka päivä käyny. Epävarma kommentti kuitenki kerto toisen olevan vähän pihalla koko hommasta.
"Ei se nii justiinsa oo, voin mä jättää ne röökit pois" universumi tais todella tehä mulle kiusaa. "Kyl ne yleensä mukana on, mut eilise reissu jälkee jääny näköjää pois.." mietin ehkä liiankin kovaan ääneen. Miks ees puhuin yhtää pakollista enempää ärrä-ämmän kans?

Mua ärsytti, että mä olin näyttänyt epävarmuuteni koska mä näin, että mun nenän edesäs töröttävää jätkää tympi vähintään yhtä paljon. Siis siitäkin huolimatta, että se oli oma-aloitteisesti tarjoutunut jättämään röökit ostamatta.

"Kyllä sulla näköjään ikä riittää", pihahdin yrittäen paikkailla tilannetta niin rautaisella asiakaspalvelijaolemuksella, että mua itseänikin itketti. Tässä tilanteessa hymyileminen olisi voinut auttaa.

Kassa piippasi askista, mutta mä klikkasin seurannan pois. Olinhan mä pyytänyt henkkarit. Hyvällä tuurilla nuorukainen välttelisi kioskia tämän selkkauksen jälkeen eikä meidän tarvitsisi kiusaantua yhdessä enää koskaan.
"Kahdeksan kuuskymmentä", tokaisin niin asiakaspalveluhenkisesti kuin sillä hetkellä kykenin.

Yllätyin naisen suostumisesta röökien suhteen. Jos kysees olis ollu joku 50-60 -vuotias mamma, tää kaikki olis ollu vaan jotain kieroo läppää niiltä. Mut edelleenkää huomattavasti 50-vuotiasta nuorempi kassatäti ei näyttäny kovin ystävälliseltä saatika lämpimältä persoonalta.

Sanoessaan summan, vaihdoin NIC-kortin valkoiseen pankkikorttiini. Lätkäsin kortin lukijan kylkeen ja laite inahti lähimaksun merkiksi.
"En tarvii kuittii, kiitti" otin ED'in ja askin tiskiltä ja lähdin marssimaan kohti ulko-ovea. Käännyin kuitenki pikasesti viel takas ärrätädin suuntaa. "Ens kerral lupaan muistaa henkkarit" hymyilin hieman.

Jos mä olisin osannut saatika uskaltanut hymyillä, mä olisin tehnyt sen nuoren miehen heiton kohdalla. Tämän lähestyessä ovea mä puraisin alahuultani turhankin kovaan punniten mahdollisuuksiani: antaisinko jätkän vain poistua smoothisti paikalta vai yrittäisinkö keventää tunnelmaa vielä pykälän, etten anlysoisi sitä koko loppupäivää.

"Tiedän tunteen, unohdin omani kerran tallille", pihahdin juuri, kun ovi oli raoittumaisillaan. Kommentti oli puoliksi tarkkaan harkittu, puolihuolimattoman heiton muotoon naamioitu tarkennus ja puoliksi paniikinomainen, lyhyessä ajassa kasaan kyhätty väkinäinen naurahdus.

Oho. Hevosihmisiä. Monet kerrat oli ulkonäkö antanu ihan eri kuvan tietystä henkilöstä. Otetaan esimerkiksi vaikka Amanda Sokka.
Jähmetyin kuitenkin niille sijoilleni ovi puoliks auki mun edessä. Hitaasti ovi palas takasin raameja vasten mun irrottaessa otteeni siitä.
"Mua ei enää ees yllätä et Kallasta löytyy uusia hevosihmisiä" naurahdin hieman väkinäisesti.

Mun intuitio (ja hajuaisti) oli pitänyt paikkansa ja se kohotti itsetunnon takaisin sinne, missä se oli ennen tähän aamuun heräämistä ollutkin.

Kohottelin kulmiani miehen toteamukselle Kallan hevosihmisistä. Mä olin vaihtanut maisemaa puolen vuoden aikana niin monesti, etten ollut ehtinyt juuri keskittyä minkään asuinpaikkani hevosihmisten prosentuaalisiin osuuksiin.

"Mä muutin ihan vasta. Ylläpitohevosen kanssa. Auburniin", luettelin luonteelleni kaikkea muuta kuin tavanomaisesti. Tajusin sekunnin liian myöhään, että mä olin juuri kuulostanut siltä kuin olisin itse muuttanut Haukan kanssa tallille, mutta yritin vain pitää pokerinaamani kasassa ja nojata tiskiin mahdollisimman rennosti.

"No siinä tapauksessa, tervetuloa !" ja omalle persoonalleni tavanomaisesti kumarsin dramaattisesti kuin kuninkaalliselle. "Me törmäillään sit varmaan enemmänki, satun olee siel duunis sekä vuokraajana" jatkoin oman osuuteni selvittämistä. Samalla tajusin mahdollisesti tutkineeni naisen hevosta aamutallissa.

"Oon itse asias tulos just aamuvuorost ja pakko myöntää, on todella hämmentävää tulla lomilta kun hevoset ja järjestykset on varottamatta muuttunu " naurahdin jo vähän rennommalla tavalla.

Mä kelasin jätkän - joka ei ollut maininnut nimeään - sanoja ja mun mieleeni iskostui piinaavan hitaasti tieto siitä, että mä olin myynyt tupakkaa epävarmuudesta huolimatta henkilölle, johon törmäisin viikottain, ellen jopa päivittäin.
Hyvä alku ärrähommissa ja tallilla. Ainakin jää oli murskaantunut kerralla.

"Joo se mustankirjava on mun, Haukka", mumahdin katseen harhaillessa tyhjässä kioskissa. Tuntui hämmentävältä rupatella tallikolleegan kanssa sellaisessa ympäristössä, tai rupatella ylipäätään. Yleensä mä onnistuin ajamaan kaikki pois ihan pelkällä ilmeelläni, koska mä en yksinkertaisesti ollut mikään social butterfly.

"Ja mä oon Matilda", lisäsin hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Uu, se olikin oikein komee tapaus. Harvoin tulee niitä vastaan" hymyilin. Oliko naisesta oikeesti kuoriutumas esiin sosiaalisempi kaveri kun mitä ärrän tädit yleensä on? Kertoessaan niemensä, kävelin naisen luo ja ojensin käteni tätä kohti kättelyä pyytäen. "Jonathan" sanoin rennosti ja liiankin selkeällä englannin kielellä. Mistäköhä seki tuli?

Uusilla tyypeillä olis varmasti hankalaa uudes paikas, ainaki mulla oli vähän.
"Jos tarviit apuu minkää suhtee tallis tai jossai siel, nii enköhä mä voi jelppaa." Auburnissa ketään ei jätetty yksin eikä varsinkaan pulaan. "Tuut viel huomaa mite hyvä henki meil on tallil kaikkie kesken" yritin kuulostaa vakuuttavalta.

Jos mä olin luullut jo ylittäneeni kaikki rajani, mä tein aivan uuden aluevaltauksen tarttumalla Jonathaniksi esittäytyneen miehen ojennettuun käteen. Kädenpuristus oli nopea ja mä toivoin, ettei mies noteerannut, kuinka nopeasti vedin käteni pois.

"Mmm, joo", hymähtelin Jonathanin sanojen lomaan. Huomasin räpytteleväni ripsiäni silkasta hämmennyksestä: kuinka mä olin päätynyt tällaiseen tilanteeseen? Yleensä mä keskustelin mistään hevosiin liittyvästä tallin ulkopuolella vain Haukan omistajan Kristiinan kanssa, ja sekin tapahtui useimmiten viestien välityksellä.

Mun teki mieli kommentoida jotain Jonathanin mainintaan hyvästä hengestä, koska Auburnin kaltaisen tallin krumeluurien keskellä ei varmasti voinut säästyä draamalta - se talli oli kuin suoraan saippuasarjojen näyttämö.
"Jes, kiva", tyydyin mumahtamaan hitaasti nyökäten ja musta tuntui, että poskipäät olivat puutuneet paikoilleen kaikesta siitä yrityksestä, jonka mä olin uhrannut hymyilyyn.

Matildaks esittäytyny nainen näytti vähä vaivaantuneelta ja pienen hetken aidoks muokkautunu hymy oli enää pelkkää myyjän ammattiin kuuluvaa virnuilua.
"Joo no sul varmaa onki täs kaikkee.. Munki pitää itse asias lähtee jatkaa matkaa muijan luo.." ja kuin käskystä ovista asteli sisään Kallan kaduilla kutsuttu Hullu-Helga. Mummo siputti suoraan pelikoneen luo ja alkoi hakata nappeja. Huvittuneena katoin mamman touhuja.

"Joo. Kiitti hei!" huikkasin Jonathanin perään uudelleen asiakaspalveluvalmiuden esiin kaivaneena. Pelikoneelle tiensä varmanoloisesti vanhempi rouva ei kuitenkaan kiinnittänyt muhun huomiota, vaan survoi koneeseen kolikoita sen minkä ehti.

Mä en kuullut, sanoiko Jonathan enää lähtiessään mitään, koska mun huomioni kiinnittyi kioskin soimaan pärähtäneeseen puhelimeen. Jopa pelikoneen lumoihin uppoutunut mummo oli säpsähtänyt kännykän kovaäänistä soittoääneä, joka vaimentui sählätessäni luurin korvalleni.
"Kallan R-Kioski", tykitin puhelimeen siristellen samalla silmiäni Jonathanille, jonka hahmo lipui kioskin ikkunoiden ohi savupilven ympäröimänä.