Banskun päiväkirja

Mustien ratsastushanskojen sisällä olevat sormeni tarttuivat mustasta harjasta kiinni. Saman sävyinen ja auringossa kiiltävä hevonen pidensi askeltaan. Kaula venyi pidemmälle ja korvat hörössä vauhti muuttui koko ajan matkaa vievämmäksi. Hevosen ilo siirtyi paljasta selkää pitkin sähkövirran tavoin muhun. Suupieleni nousivat korviin ja hölläsin tuntumaa entuudestaan.

Puristavat pohkeeni yrittivät pitää itseäni satulattomassa selässä. Loistavan laukkapätkän päättyminen häämötti jo edessäpäin. Bansku ei olisi halunnut vielä hidastaa. Naureskellen tein vahvan pidätteen, jonka seurauksena olin horjahtaa alas. Hui.

Taputin puuskuttavaa Banskua kaulalle ja päästin tasaamaan hengitystä ravissa. Aurinko paistoi täysin pilvettömällä taivaalla. Onneksi olin laittanut aurinkolasit päähän. Lämmin kevät oli tervetullut. Mä rakastin talvea ja kerrospukeutumista, mutta oli mukavaa pukeutua kevyemmin ja lähteä maastoon ilman pilkkihaalaria.

Kääntäessäni Banskun kotiin vievälle pikkutielle, siirsin sen käyntiin. Bansku pärskähti ja käppäili polkua pitkin korvat yhä kohti taivasta.
”Aah, melkein unohdin murunen!” hokasin. ”Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan! Paljon onnea Bansku! Paljon onnea vaaaaaaan!” laulaa lurautin sille ja tarrauduin halaamaan sen kaulaa.

”Huiii!” kiljaisin, kun juuri silloin Bansku väisti jotain kiveä polulla.
Kaulassa roikkumisen ansiosta en onneksi tipahtanut alas, vaan pysyin selässä. Nauroin ja taputin oria vielä kaulalle.

Tallilla loikkasin alas Banskun selästä ja vein sen talliin, jossa se sai päällensä verkkoloimen kuivatteluun. Itse menin loungeen vaihtamaan vaatteet. Jotenkin olin varma, ettei Amanda arvostaisi, jos tulisin sen hevosen kanssa valmennukseen vaaleanpunaisissa ja hieman kuluneissa collareissa. Törmäsin loungessa Isabellaan.
”Hei”, tervehdin ystävääni hymyillen.
”Moi”, Isabella tervehti kahvimuki kädessään. ”Toin Capun valmiiksi sisälle.”
”Oih, kiitos. Banskua ei tarvi viedä enää.”

Kävin vaihtamassa pukuhuoneessa mustat ratsastushousut jalkaan, jonka jälkeen vaihdoimme Isabellan kanssa vielä pitkän sanan. Pyytelin naista viinilasilliselle. Isabella oli tällä hetkellä ainut viiniystävä lähimaastossa.

”Leivoin Banskulle synttärikakun”, ilmoitin ja otin kaapistani pienen banaanikakun. ”Se täytti kuus!”
”Kunhan siinä ei ole sokeria.”
”Ei tietenkään!” Ei, ei yhtään!

Se kävi jo rutiinista, kun aamulla heräsi herätyskellon soittoon maha täynnä perhosia ja laahusti unisena keittämään kahvia, päästi koirat ulos ja puki päälleen tallivaatteet. Ensin piti hoitaa nopeasti oman tallin hevosille aamupalaa ja sen jälkeen mennä nopeasti suihkuun. Hiusten kuivaus kävi luonnostaan ja matalan nutturan sitominen tiukalle oli jo tuttu juttu. Uusi kiiltävästä materiaalista tehty hiusdonitsi sai toimia tänään koristeena.

Ulkona paistoi jo aurinko varhaisesta kellosta huolimatta, joten päälle puettiin shortsit ja harmaa t-paita, jalkaan kiskottiin keltaiset tennarit. Koirat huudettiin sisälle tuttuun kovaan ääneen ja eteisessä napattiin pieni käsilaukku mukaan ennen kuin ovi lukittiin. Kello oli kahdeksan aamulla, kun Honda starttasi ja kaasutti koko matkan pienellä ylinopeudella Kallaan.

Oli kisapäivä. Eilen Inna oli viettänyt Auburnissa päivän kisaturistina, auttanut vähän Verkkua hevosten kanssa, mutta päässyt silti kokonaisuudessa lähinnä vain nauttimaan. Tänään oli eri juttu. Tänään haettiin rutiinia Banskulle vaativa B:hen ja ensidebyyttiä Capun kanssa kisaamiseen. Inna oli tottunut kisahulinaan, mutta silti tänään hän jännitti enemmän kuin pitkään aikaan. Odotukset olivat korkealla, vaikkei hän uskaltanut sanoa sitä ääneen edes Vernerille.

Parkkipaikka oli jo aika piukassa, kun Inna pysäköi autonsa vapaaseen paikkaan. Hän otti eilen pakatun kassin takaluukutusta ja lähti tallia kohti. Kentälle oli laitettu jo kouluaidat ja kaikki oli valmiina muutaman tunnin kuluttua starttaaviin kisoihin. Inna asteli talliin ja tervehti kaikkia vastaantulijoita matkallaan loungeen, jossa kähvelsi kahvia Airamin termospulloon. Nopein liikkein hän oli jo varustehuoneessa.

Molempien orien varusteet kokivat huolellisen puhdistuksen, Banskun suitsiin vaihdettiin koristeellisempi otsapanta. Satuloihin aseteltiin molemmille valkoiset Sokka Luxin kouluhuovat, joissa oli bordeerauksena Paakkanen. Varusteiden kuntoon laittoon meni jopa puolitoista tuntia, johon Inna oli kyllä varautunut. Päivän tunnit oli kahden hevosen takia laskettu tarkkaan.

Seuraavaksi alkoi armoton harjojen letitys. Ensimmäisen vuoron sai Bansku. Inna nappasi orin hoitopaikalle, joka juuri vapautui. Jakkaralla seisten hän letitti mustan harjan tarkasti, sitoi yhteen nystyrään rusetillisen kuminauhan tuomaan onnea. Siinä missä Bansku oli nopeasti hoidettu, Capun kanssa meni varmaan kymmenkertainen aika. Jakkara, jolla Inna seisoi, oli riskialtis valinta orin kanssa, joka ei tahtonut pysyä paikoillaan viittä sekuntiakaan. Inna olisi tarvinnut shotin pelkästä voitonriemusta, kun Capun harja oli letitetty. Yhtä nystyrää koristi samanlainen rusetti kuin Banskulla.

Kisat starttasivat junnumestaruusluokalla ja Inna oli katsomossa. Ensimmäisenä starttasi Anton Seljavaara ja viimeisenä joku tallinulkopuolinen, jonka nimen brunette unohti heti. Inna taputti, kun sijoittuneet astelivat kentälle. Tilda voitti luokan ja Cocon kaulalle aseteltiin kaunis vaaleanlila nauha, jossa oli kukkakoristeita. Ehkä Inna saisi Mankin ratsutettua jo seuraaviin osakilpailuihin taistelemaan kyseisestä nauhasta? Se oli mukavan kutkuttava ajatus, jota varjosti vain se, ettei Mankilla oltu vielä kertaakaan kunnolla ratsastettu. Heh.

Helppo A:n startatessa Inna lähti talliin hoitamaan Banskun kuntoon. Hän törmäsi siellä myös Gabriellaan ja hokasi samalla hetkellä pyytää apua Capun kanssa. Tallityöntekijä oli tottunut oriin, joten nainen voisi varmasti auttaa. Ja niin Gabi myös suostui Innan onneksi, eikä hänelle tulisi ihan niin suurta kiirettä luokkien välissä.

Violetti kisatakki oli valkoisten housujen kanssa samassa pukukassissa Innan kaapissa. Hän kävi vaihtamassa ne ylleen pukuhuoneessa ja veti tennareiden tilalle kisasaappaat. Hetken ajan Inna mietti kisatakin olevan turhan kuuma, mutta luotti pärjäävänsä, kun alla oli vain ohut valkoinen kisapaita.

Vaativa B:n verryttelyalkoi. Inna käveli Banskulla vielä tallialuetta ympäri, koska he olivat viimeisten joukossa. Kentällä verryttelivät kuitenkin jo muun muassa luokan starttaavan Pihla Vihtanen ja seuraavana vuorossa oleva Sarah Reyes. Inna katseli mielenkiinnolla Pihlan ratsun verkkaa. Bramble Berry Boi oli Banskun orijälkeläinen ja naisen oli vaikeaa kuvitella sitä pikkuvarsaa jo vaativassa luokassa.

Viimein koitti aika, kun Tammilehdon ääni kajautti Innan nimen kajareista. Inna mietti viimeiseen hetkeen asti odotuksia. Bansku oli tuntunut tasaiselta viimeiset ajat, joten Inna asetti odotukseksi nostaa kisaluokkaa vaativa A:han, jos nyt menisi hyvin. Alku vaikutti hyvältä, mutta lopulta koko suoritus tuntui menevän penkin alle. Pettyneenä Inna taputti Banskua kaulalle suorituksen jälkeen. He eivät missään tapauksessa tulisi saamaan huippuprosentteja. Ehkä ensi kerralla vaativa A:n sijaan kannattaisi ilmoittautua herrättelymielessä vielä kertaalleen helppo A:han? Innaa ei houkuttanut ajatus helposta luokasta enää, mutta ehkä Bansku vaati juuri sitä?

Radalta pois ratsastettuaan Inna hokasi Julian. Ystävä oli palannut viimein ulkomaanreissulta, eikä Inna suostuisi päästämään Luotia aivan heti minnekään. Inna oli ollut yllättänyt itsensäkin siitä kuinka paljon oli kaivannut Juliaa ja heidän yhteisiä illanistujaisia. Loppupeleissä naisella oli selkeästi turhan vähän ystäviä. Julia tarttui Banskun ohjista viedäkseen sen talliin ja Inna etsi Capua pihalla taluttavan Gabriellan.

Se kävi jo rutiinista, kun Inna vaihtoi kisaratsun toiseen.

Jusun hermostunut huultenpureskelu olisi voinut olla vaivaannuttavaa katsottavaa, mutta onneksi kukaan ei vielä ollut sitä näkemässä. Tallisiivooja vaihtoi ylleen ratsastusvaatteita Auburnin pukuhuoneen suojissa, ja ennen astumistaan täysissä pukeissa ihmisten ilmoille hän järjesteli kasvonsa huolellisen levollisiksi. Siksi Inna Paakkasen oli vaikea arvata, kuinka jännittynyt ratsastaja hänen hevosensa karsinalle astelikaan. Vaikka tunsihan Inna Jusun, ja sen tyttösen kohdalla olisi ollut erikoista, ellei se olisi ollut lainkaan levoton.

“Hei”, kantautui karsinan ovelta pienenpieni ääni. “Mä - mä olen nyt valmis.” Valmis hyppäämään Banskulla, Innan omalla kouluhevosella.
“Hei”, Inna vastasi ajatuksissaan takaisin. “Täälläkin ihan pian.”
Jusu rapsutti Banskun otsaa, kun hevonen suorastaan työnsi päänsä tyrkylle. Se oli hyvin erilainen kuin Granni. Jusua hymyilytti vähän.
“Mitä sä toivot mun tekevän sen kanssa? Jumppasarjoja tai jotakin?” Jusu kyseli ja huolestunut ilme paljasti pohdinnan kysymysten takana: osaisiko hän olla Innalle mieliksi? “Mä voisin vaikka jo mennä kokoamaan jotain tehtäviä.”
“Öö.. no, tuota. En mä tiedä hyppääkö tää ees yksittäistä”, Inna naurahti. “Tuskin Bansku on koskaan hypännyt mitään hyppäämistä vaativaa.”

Ajatus Banskun hyppäämisestä oli tullut Innan mieleen ihan yhdestä hetken mielenjohteesta. Ensin hän oli ajatellut sitä itse, mutta sitten hän oli nähnyt Jusun. Nainen taisi tehdä näinä päivinä vain hetken mielijohteen päätöksiä. Inna asetteli lampaankarvaromaanin satulahuovan päälle ja laski sitten käsistään Hazelin estesatulan orin selkään. Ei se ihan näyttänyt sopivalta, mutta kai se yhden kerran menisi.

Syystä tai toisesta Jusun olemus rentoutui. Tyttö naurahtikin kevyesti. Kai hänen harteillaan lepäävät odotukset vain olivat sillä tavalla keventyneet, että olemukseen tuli vapautuneisuutta.

“No, sittenhän mä menen ja laitan kentälle jonkun ristikon ja pystyn vaikka. Keep it simple”, Jusu sanoi aika huolettomaan sävyyn, ja katosi ulos.
“Juu, me tullaan kohta”, Inna kerkesi sanoa Jusun perään.

Brunette varusti hevosensa loppuun varmoin mielin, vaikka kyllähän häntä nyt hieman jännitti. Melkein puolentoista vuoden omistajuuden aikana Inna oli ollut täysin varma, ettei hänen koskaan tarvitsisi nähdä tätä päivää. Ei kouluhevosen tarvinnut hypätä tai ylittää maapuomeja korkeimpia hökötyksiä. Mitenköhän Bansku reagoisi esteisiin?

“Ei susta silti esteheppaa tuu”, Inna lohdutti hevostaan ja moiskautti suukon sen turvalle.
Kentälle saapuessa Jusu kantoi juuri viimeistä puomia matalan ristikon eteen. Tyttö vilkaisi paikalle saapunutta ratsukkoa, laski puomin alas ja kieräytti sen vielä paikalleen. Sitten ei auttanut muu kuin lähteä ihmettelemään, miten hypyt sujuisivat hevosen kanssa, joille esteratsastus ei suinkaan ollut leipälaji. Jusu oli nähnyt videoita pesunkestävistä kouluhevosista kompuroimassa omiin jalkoihinsa kavaleteilla, muttei ollut vielä koskaan ratsastanut hevosella, jolla ei ollut minkäänlaista tajua esteiden ylittämisestä. Luottavaisin mielin hän suhtautui Banskuunkin. Eiköhän se pienistä esteistä yli pääsisi, iso hevonen.

Jusu ei uskaltanut vahingossakaan näyttää siltä kuin olisi kouluratsastusratsastanut hevosta sitä verrytellessään. Olisi ollut hirvittävän noloa oikeasti tosissaan testailla kouluratsun asetuksia sen kouluratsastaja-omistajan silmien alla ja tulla todetuksi toivottomaksi. Bansku tuntui kuitenkin rennosti ratsastellessakin hauskalta ja miellyttämisalttiilta hevoselta, ja hetken aikaa Jusu mietti, millaista olisi istua tämänkin hevosen koulusatulassa ja pidellä sormiensa lomassa kaksia ohjia. Ei siitä mitään huippuhienoa tulisi, tietenkään, mutta pienen maistiaisen hän oli jo Valeron kanssa saanut siitä, millaista se voisi olla.

Inna katseli huvittuneena Jusua ja Banskua, kouluhevonen oli aina kouluhevonen. Brunetella ei ollut aavistustakaan oliko Jusun tarkoituksena verrytellä hevosta niin… kouluhevostyylisesti. Banskua ei näyttänyt häiritsevän yhtään huomattavasti lyhyemmät jalustimet, puhumattakaan aivan liian pienestä satulasta. Mikäli Inna aikoisi hyppyyttää oriaan jatkossakin, hänen todella täytyisi hankkia sopivan kokoinen satula.

Ja sitten tuli ensimmäisen hypyn aika. Inna otti kännykkänsä esiin ja päätti videoida tapahtuman. Ihan vain, jotta voisi esitellä sen vaikka Verkulle illemmalla. Tai sitten poistaa samalla sekunnilla, kun painaisi stopia. Bansku lähti ensin kohti estettä ravissa, mutta näytti nostavan itse laukan muutamaa askelta ennen. Hetken ajan Inna meinasi kehottaa Jusua pitämään laukan, mutta tyttö tiesi sen itsekin. Laukka, jolla kohti edettiin ei ollut tyyppillistä estehevosen laukkaa, se oli koottua laukkaa.

“Oi, voi, tästä ei tuu mitään”, Inna mutisi ja pureskeli peukalon kynttään esteen lähettyvillä.
Ensin näytti siltä, että Bansku hyppäisi. Se irrotti jo etujalkojaan maasta ja Inna oli valmis voitonhurrauksiin sekä ilmoittamaan heidät metrin luokkaan. Mutta sitten… Bansku ei hypännytkään. Se ei näyttänyt siltä, että olisi kieltänyt, vaan ori hidasti ja piti ihmeellistä steppailua esteen edessä. Sovitteliko se juuri jalkojaan? Yliajattelua. Sitä Bansku kävi juuri sillä hetkellä päässään.

Lopulta Bansku teki päätöksen, joka varmasti näytti siltä, että ensin tulisi takajalat ja sitten soviteltaisiin etujalat puomien ylitse. Ei se hypännyt, ei sitten ollenkaan, vaan nosti jalkansa sekalaisessa järjestyksessä puomien ylitse. Innan täytyi purra huultaan, ettei repeisi nauruun. Se oli ollut aivan hulvattoman näköistä.

“Kokeiletko uudelleen?” hän tiedusteli Jusulta.
Jusu näytti vähän hölmistyneeltä. Siksikö, mitä hevonen oli tehnyt, vai Innan kysymyksen takia? Ilmeisesti vähän sekä että.
“Tietenkin”, Jusu äännähti - eihän hyppyjä voinut tähän jättää, ja sitä paitsi… olihan se nyt hupaisaa. Jusu työnsi syrjään karun ajatuksen: entä jos Bansku seuraavan kerran kompastuisi omiin jalkoihinsa, tekisi kuperkeikan ja jyräisi ratsastajansa hienojakoiseksi luumurskaksi? Rasmus varmasti riemastuisi. Sehän joutuisi sitten joko lähtemään yksin Saksaan tai pakkaamaan tyttöystävänsä kannelliseen rasiaan. Niin joo, ja Jusu olisi siinä tapauksessa tietenkin myös kuollut, mikä saattaisi sekin olla Rasmuksesta vähän ikävää.

Seuraava hyppy - tai siis hypyn yritys - oli jo hieman siihen suuntaan, että ehkä sadas yritys voisi onnistua. Inna jatkoi hyppyjen kuvaamista huvittuneena. Ja kyllähän se Bansku lopulta hyppäsikin! Hienon loikan tolpan väärältä puolelta. Ainakaan ei ollut vaaraa, että se tiputtaisi koskaan puomeja.

“Kiitos, Jusu, taas avusta. Jään velkaa”, Inna sanoi hymyillen, kun Jusu laskeutui alas selästä. “Nyt voin ainakin todeta, ettei sillä oo älyä hypätä mitään”, Inna nauroi.
Hymyileväinen Jusu rapsutteli Banskua antaumuksella, eikä ottanut velaksijääntiä kuuleviin korviinsa.
”Mulla oli oikeastaan aika hauskaa”, tyttö myönsi, ja vitsaili varovasti: ”Ja, no, mäkin tulin siihen tulokseen, että ehkä teillä olisi aika pitkä matka kenttäkisoihin. En ehkä ihan heti starttaisi tällä rataesteilläkään.”

Jusu ei kuitenkaan sanonut, ettei koskaan.

Bansku venytti kaulaansa sitä mukaa, kun annoin hiljalleen ohjien valua pidemmiksi. Laukka muuttui isommaksi ja letkeämmiksi. Ori pörisi tyytyväisenä ja siirtäessäni painoa taaksepäin, se hidasti raviin. Kevensin ja päästin loputkin tuntumasta pois. Rennosti keventäen tein suuria ympyröitä kentällä molempiin suuntiin ja taputin Banskua hyvästä työstä.

Loppukäynneille me lähdettiin maastoon. Ilma oli jo sen verran viileä, että otin kentän aidalta loimen takaisin Banskun päälle. Reiteni olivat kohmeessa ja naamani varmasti punoitti. Oli kuitenkin virkistävää ratsastaa tällä säällä ja olin saanut myös hien pintaan. Me molemmat olimme.

Sora rahisi Banskun kavioiden alla, kun se tepasteli eteenpäin. Orin pää pyöri melkein ympyrää, kun se havannoitsi ympäristöä. Luottavaisena annoin sen kulkea täysin pitkin ohjin ja päästin jalkani irti jalustimista. Tuntui hyvältä hieman venytellä.

Puhelin kilkahti takkini taskussa ja kaivoin sen sieltä esille. Julia oli lähettänyt viestin ja se sai heti kasvoni hymyyn. Lässytin hieman kuvaruudulle, jossa näkyi vastasyntynyt tammavarsa. Valerie oli viimein varsonut! Vitsit, miten suloinen kirjava ihanuus siellä oli mammansa turvissa. Varsa oli joko musta tai sitten se oli perinyt voikonsävyn äidiltään ja isoäidiltään, ja olisi mustanvoikko. Kirjava se nyt oli täysin varmasti, kun sään ja vatsan kohdalla oli pari suurta läikkää.

Kuva piti ehdottomasti välittää myös Vernerille. Vastaus tosin oli vain yksi peukku.. Kiva!

Hymyssä suin ohjasin Banskun takaisin kohti tallia. Siellä törmäsinkin Isabellaan, jolle hehkutin heti Valerien varsaa. En ollut varma oliko Julia lähettänyt myös perijättärelle kuvaviestiä, mutta nyt ainakin Isabella oli sen nähnyt! Isben kommentti oli tyylillisesti seuraavanlainen: ”Todella ihana, jos se ei olisi kirjava!”

Hoidettuani Banskun pois, istahdimme Isabellan kanssa loungeen juomaan kahvia ja vaihtamaan nopeat kuulumiset. Kerroin hakeneeni kouluun ja myyneeni Kirpun omistusosuuteni Lukakselle.

Sitten ehdotin hulluimman vapaaehtoisen ehdotukseni ikinä.
”Jos sulla on aikaa, niin mentäiskö juoksulenkille? Seura tekisi terää.”
En tiennyt oliko Isabella yllättynyt ehdotuksestani vai kuvastiko se jollain asteella, että meidän pitäisi juosta useammin.
”Kyllä mä kerkeän, mennään vain.”

Ja mentiin. Lujaa.

Mikael Aarnisuo ja Banana day
04.10.2019

Aarnisuo oli kieltämättä hieman yllättynyt kun Paakkasen Inna (harvoja joita mies tunsi edes nimeltä) oli pyytänyt miestä liikuttamaan hänen hevosensa. Kieltämättä Banaanilla ratsastelu kuulosti miehestä varsin huvittavalta, sillä vakavaotteinen mies omasi yllättävän perverssin luonteen. Siitä ei tainnut kuitenkaan tietää kuin ainoastaan Silja ja Siljaakaan asia ei enää kiinnostanut. Mikaelia kun monesti luultiin aina liian vakavaksi.

Mikke oli tullut hyvin aikaisin tallille ja oli jo maneesissa kävelyttänyt Banskun. Käynnin aikana mies oli paljon tunnustellut millainen ori se tämä olikaan. Pienempi se oli ainakin kuin hänen oma hevosensa Velmu. Liikkeet sillä oli kuitenkin varmemmat ja lihasta oli enemmän. Tasapainoisempaa hevosta oli heti mukavampi hakea kuolaintuntumalle, vaikka ohjien pituus pidettiin vielä varsin pitkänä. Mikke käänteli ja taivutteli hevosta eri suuntiin saaden sitä vertymään entistä paremmin koko ajan.

Bansku oli aavistuksen unisella päällä ja sitä piti jalalla välillä herätellä aavistuksen kovemmin. Ori oli silti vieraallekin ratsastajalle varsin mutkaton ja se sai jopa tuiman miehen hymyilemään. Tältäkö se tuntui ratsastaa kokeneempaa hevosta? Toki Mina oli Mina sitten aina erikseen.

Mikke pyysi hevosta siirtymään rennon letkeään raviin. Heti alusta asti haettiin kuitenkin aktiivisia takajalkoja ja taivutuksia jatkettiin. Kummallakaan ei ollut kiire mihinkään ja sen kyllä huomasi. Tekeminen oli huolellisen rentoa. Hevonen pärskähteli tyytyväisenä ja askel jousti mukavasti.

Banskua heräteltiin vielä muutamilla laukkapätkillä, jonka jälkeen mies istui tiiviisti ratsunsa satulaan, antaen hevosen jatkaa ravissa eteen. Samalla ohjia lyhennettiin ja hevosen koko pakkaa pienennettiin. Testattiin miten hyvin hevonen osasi koota ja sitten vähän höllättiin. Aarnisuo ei tänään halunnut tehdä mitään ihmeellistä lainaratsunsa kanssa. Hän halusi ainoastaan nähdä miten hevonen toimi ja liikkui. Nyt oli hyvä keskittyä perusasioihin.

Jos Mikke jostain oli tyytyväinen niin hevonen kulki suorana. Se oli miehelle yksi tärkeimpiä asioita, jotta kaiken sai toimimaan. Banskulle suoruus tuli melkein luonnostaan tai sitä oli vain ratsastettu hyvin? Sen huomasi.

Kokoamisharjoituksia jatkettiin ja välissä vaihdettiin vain suuntia ja askellajeja. Mikke etsi ja tunnusteli Banskun kokoamisasteen rajoja ja kun ne löytyivät niin siinä pidettiin hetki ja päästettiin. Välillä ratsastettiin sitten reilusti eteen. Pikkuhiljaa orin liike alkoi muuttumaan hallitummaksi ja jokaisen askeleen pystyi tuntemaan. Vieras hevonen totteli nöyränä yrittäen aina parhaansa.

Tähän hetkeen Mikael oli tyytyväinen.

Vielä viimeinen rutistus ravissa ja sitten ohjia päästettiin pidemmäksi antaen orin venyttää kaulaansa. Ohjastuntuma kuitenkin säilytettiin. Nyt haettiin loppuun taas erittäin letkeää ravia ja Mikke keventeli hevosen selässä kuin hidastetusti. Jos Bansku meinasi yhtään hyytyä niin heti pyydettiin aavistus eteen. Rentokin tarkoitti yhä aktiivista.

Sitten kun ori tuntui hyvältä taas siinä hetkessä pärskähdellessään niin se siirrettiin käyntiin ja kaulaa rapsutettiin kiitokseksi hyvästä työstä.

Innan ori oli yllättänyt Miken positiivisesti, vaikka se ei toisaalta kuitenkaan ollut ihme, että se oli hienosti käyttäytyvä. Olihan nainen saanut kesällä Velmunkin riehumisen suurimmalta osin kuriin. Tallissa Innalle laitettiinkin vielä viestiä perään.
"Bansku liikutettu suhteellisen rennosti kokoamisharjoituksia tehden. Liikkui hienosti."

Ruska oli kaunista ja yksi ainoista asioista, mistä pidin syksyssä. Mua ei haitannut vesisateet, vain enemmänkin niistä aiheutuneet kurakelit. Joka kerta sai käydä huuhtelemassa hevosen jalat, kun sen toi sisälle. Tänään Bansku oli järjestänyt minulle yllätyksen ja päättänyt rypeä kuralammikossa. Sillä oli kyllä aina loimi päällä, mutta ei se kuitenkaan ollut mikään sukelluspuku. Onneksi olin tullut ajoissa tallille ja sekin oli täysin tämän hetkisen työttömyyteni ansiota.

Kummallisesti päivään ei ollut kuitenkaan tullut lisätunteja. Huomasin kyllä ajavani nyt päivittäin Orijoelta Kallaan ja viettäväni ylimääräisen tunnin tai kahden Auburnissa sekä Kissen kanssa Purtseilla. Kotona oli kuitenkin paljon hommia oman pikkutallini kanssa. Siksi en ollutkaan etsinyt edes tilapaista työpaikkaa. Eikä mulle edes tulisi taloudellisesti ahdasta vielä pitkään aikaan. Huuuh, tulisipa pian hakutulokset koulusta!

Niitä jännitin vielä enemmän kuin viikonlopun tulevia kisoja. Olin ajatellut kisaavani ahkerasti, mutta loppujen lopuksi olin viimeksi kilpaillut Kalla Cupissa. Summer Flingistä oli jo aikaa puolitoista kuukautta. Varasinpa siis Amandalta pari yksityisvalmennusta, jotta voisin käydä valmentajan katsellessa molempien orien ohjelmat. Ensin oli vuorossa Banskun valmennus.

Olimme sopineet Amandan kanssa, että hoitaisin alkuverryttelyt ennen valmennusta, jotta pääsisimme heti töihin. Pesin ryvettyneen orin tarmokkaasti sadatellen ja olimme lopulta aikataulun mukaisesti maneesissa. Tervehdin maneesissa työskentelevää Tildaa.
”Ajattelin hei, että voisimme lähteä jo puoli kahdeksalta lauantaina”, kerroin suunnitelmani naiselle.
”Se käy hyvin.”

Myös Tilda oli lähdössä Cocon kanssa Ruunaankoskelle, joten olin tarjoutunut ottamaan heidät kyytiin. Hieman kauhistelin, että vetäisikö Capu plörinäksi, kun samassa hevosrekassa olisi myös tamma mukana. Onneksi Tilda oli sanonut, ettei Cocon kiima ollut lähelläkään. Silloin käsissäni olisi ollut yksi suuri ruunikonvärinen aikapommi.

Sovimme vielä loput lauantain aikataulusta ennen kuin nousin Banskun selkään. Se lähti liikkeelle heti, kun olin istahtanut satulaan. Ohjasin sen poispäin Cocosta samalla, kun laskin selästä käsin oikeanpuoleisen jalustimen ja pujotin saappaani siihen. Kahdenkymmenen minuutin alkukäyntien jälkeen keskityin täysin verryttelemään Banskua. En aina huomannut itse, kuinka paljon se oli kehittynyt kahdessa vuodessa. Siitä oli tullut paljon tasapainoisempi, eikä se näyttänyt enää niin ruipelolta nelivuotiaalta kuin se oli ollut ostohetkellä.

Amanda Sokka asteli pitkillä mallinjaloillaan minuutilleen sovittuun aikaan maneesiin. Me ei paljoa turistu, vaan ryhdyimme heti työskentelemään. Kävimme yleisesti koko helppo A:n ohjelman lävitse. Ratsastin ohjelman lävitse, jonka jälkeen sain kuulla Amandan kommentin: Tuollaisella ratsastamisella on turha odottaa yli 60 prosentin tulosta. Jonka jälkeen me keskityttiin puolen tunnin ajan ohjelman ongelmakohtiin. Hiottiin niin maan pirusti kaikkea, että jo siinä vaiheessa mulle puski hiki päälle. Banskukin pärskähti tyytyväisenä, kun pääsi hetken tasaamaan hengitystä välikäynneillä.

Voisi sanoa, ettei se siitä helpottunut, kun kävimme lävitse vaativa B:n ohjelmaa. Amanda tuntui löytävän sieltä entistä enemmän ongelmia, joka sai minut hieman turhautumaan. Tulisiko viikonlopun kisoista mitään, jos Amandakin sateli vain virheitä? Yritin viedä ajatukseni positiivisen kautta kohti lauantaina. Ainakaan ne eivät voisi mennä huonommin kuin Summer Fling, josta sijoitukset jäivät vain haaveiksi. Ehkä Ruunaankoski jakoi lohdutuspalkinnoksi vaikka suklaata.

Mitä? Eiiih? Ei voi olla totta! Miten tämä voi tapahtua mulle juuri nyt?

Hyppään alas satulasta juuri, kun mun oli tarkoitus mennä odottamaan vuoroani. Se olisi seuraavana ja radalla ohjelmaa ratsastava oli jo loppusuoralla. Kiireesti mä tarrasin Banskun harjan suortuvasta, joka oli juuri silloin päättänyt purkautua. Ei näin tapahtunut mulle koskaan.

Sormeni tekivät nopeaa työtä, kun yritin letittämisen maailmanennätystä. Okei, joojoo, mulla oli vain yksi letitettävä. Se oli silti kriisi. Onneksi kerrankin mulla kävi pieni tuuri ja tiesin kisatakkini taskussa olevan ylimääräisiä kuminauhoja. Väänsin letin sykerölle ja kiedoin mustan kuminauhan sen ympärille.

Saannostani katsellessa en voinut uskoa, että se oli vain hetki sitten ollut samasta jouhi määrästä kasattu. Sykerö oli paljon isompi kuin muut, mutta nyt ei todellakaan ollut aikaa tehdä sitä uudelleen. Edellinen ratsukko oli jo menossa lopputervehdykseen ja toimihenkilöt katsoivat mua alta kulmain. Kampesin itseni takaisin juuri sopivasti, kun yleisö taputti.

Nappasin ohjat ja ratsastin Banskun valkoisten kouluaitojen sisään. Kokosin vasta siinä ohjat sopivalle tuntumalle. Vihellys kuului pian ja ohjasin Banskun alkutervehdykseen.

Seis. Ohjat vasempaan käteen. Käsi oikealle ja nyökkäys. Sitten vain sormet ristiin, ettei yksi isompi nuttura toisi meille huonoa onnea.

”Onkohan se menettänyt motivaationsa?” kysyin hengästyneenä Danielilta, joka seisoi kädet puuskassa. ”Kotona se menee hyvin. Näithän sä miten se jo tekee ihan kivasti A:n asioita. Sitten kisoissa kaikki menee PUFF surkeasti!”
Bansku säpsähti yhtäkkistä käden liikettäni selittäessäni Danielille hevoseni ongelmia. Kiristin tuntuman sekunniksi takaisin, jotta sain orin seisahtumaan. Pidimme parin minuutin taukoa, jotta sain paasattua ongelmastani Danielille. Daniel antoi hyviä neuvoja, ärsyttäviäkin toisinaan, mutta ehdottomasti kiltimpiä kuin Amanda Sokka. Jolle kyllä olin puhunut myös samasta ongelmasta jo aikaisemmin, mutta eikö aina ollut hyvä kuulla useita mielipiteitä? Tähän asti asiasta oli kuullut Verneri, Isabella, Amanda, Tiina (josta oli ikävä kyllä vähiten apua) ja nyt Daniel.

”Kuinka monipuolisesti treenaatte?” Daniel kysyi.
”Viikossa me käydään pari kertaa maastossa, läpiratsastus kerran viikkoon ja muuten treenataan ihan hikihatussa. Tietty joskus myös juoksutan ja silleen”, kerroin.
”Voisit lisätä harjoituksiin puomi ja kavalettiasioita. Ne tuottavat aivotoimintaa ja lisäävät voimaa liikkeisiin. Kaajapuro osaa varmasti neuvoa sua.”
”Hmm, okei, katsotaan!”

”Hyvä. Tauko ohitse. Ota uudelleen aikaisemmin tehty laukkaväistö niin että…”
Taputin Banskua kaulalle ennen kuin kokosin ohjat takaisin ja pyysin orin liikkeelle. Sen kaula oli jo aivan hiestä märkä. Olin pyytänyt Danielilta ihan kunnon treenausta, eikä mies missään tapauksessa saanut päästää meitä helpolla. Eikä se yleisesti kuulunutkaan Danielin valmennustyyliin. Sain raadollista kommenttia asennostani, joka kuitenkin oli miehen sanojen mukaan parempi kuin vuosi sitten. Bansku oli tasapainoisempi ja kasvattanut jonkin verran lihasta. Olisihan se jo pian seitsemän. Kauheaa, se tuli minulle nelivuotiaana.

”Okei hyvä, tähän on hyvä lopettaa”, Daniel sanoi. ”Mieti myös muita monipuolisia treenaustapoja, jos se auttaisi myös kisoissa. Voit kokeilla myös kisarutiinien muuttamista. Bansku ei taida olla patoutunut tiettyyn rytmiin.”
”Selvä.”
”Hienoa, näemme myöhemmin. Ravaa vielä pidemmän aikaa toisella puolella, että saatte molemmat henkenne tasattua.”
”Joo, nähdään.”

Siirryin käynnissä Kastanja-areenalta Tammi-areenalle. Nostin Banskulla heti rennon ravin ja annoin tuntuman olla löyhempi. Yllätyin hieman nähdessäni Sarahin taluttamassa jo Lefaa maneesiin. Hänen valmennuksensa alkaisi kuitenkin vasta viideltä. Nyökkäsin kuitenkin naiselle tervehdyksen.

Asettelin kisatakin siististi pukupussiin ja valkoiset housut työnsin vain siniseen urheilukassiin. Tyytyväisesti huokaisten avasin kiristävän nutturan ja haroin kampauksen takia kihartuneet hiukset sormin auki. Kisapäivä oli viimein ohitse, mutta edessä oli vielä hevosten jälkeishoitojen toimenpiteet.
”Otin videota. Sen voisi hyvin julkaista Instassa”, Jooa ilmoitti, kun tuli puhelin ojossa luokseni.

Tartuin puhelimeen ja katsoin videopätkää, jossa ratsastin Banskun kanssa vaativa A:n rataa. Irvistin, lähetin videon itselleni ja poistin sen Jooan puhelimesta.
”Mitä? Miksi teit noin?” mies kysyi.
”Koska en halua sitä mihinkään someen”, murahdin.
”Se oli hyvä pätkä, ei niitä huonoja.”
”Koko rata oli yhtä huonoa pätkää”, huomautin.

Jooa Talvitie oli hyvä lisä heppatiimiin. Mies tarttui jokaisen hevoseni ohjista epäröimättä ja huolehti, että niillä oli kaikki hyvin. Edes häseltäjä Capu ei ollut säikäyttänyt häntä tiehensä. Capua ei sopinut jokaisen käsiin antaa, mutta Jooa pärjäsi orin kanssa moitteetta.
”Käytkö huolehtimassa Mankin matkustuskuntoon? Voit julkaista, vaikka siitä jonkun väsyneen kuvan mihin haluat.”
Tuhahdus, ”okei” mutina ja loungen oven hiljainen sulkeutuminen. Hitto, että Jooa alkoi muistuttaa Pennaa. Olikohan ne kaksi jotain sukua keskenään?

Itse kävin ensin katsomassa Capun tilanteen. Otin siltä kylmäyssuojat pois ja tarkistin muuten yleisen tilanteen. Kaikki kunnossa, Capu oli oma itsensä. Seuraavaksi suuntasin Banskun karsinalle. Sen viimeisestä radasta olikin jo aikaa ja Jooa oli huolehtinut jalkojen kylmäyksen, kun olin Capun kanssa esittelemässä kür-ohjelmaa.
”Hei, poika”, tervehdin oria lempeästi. ”Oletko väsynyt?”

Merkiksi Bansku painoi päänsä minua vasten ja sulki silmänsä. Sillä oli selkeästi ollut rankka päivä. Halasin orin päätä ja rapsutin sitä kaulalta.
”Pian sua ei voi kutsua enää oriksi”, kerroin sille. ”Susta tulee ruunarupsukka, varasin jo ajan klinikalle.”
Bansku tuskin ymmärsi tai sitten se oli vain helpottunut uutisesta. Se päästi niin syvän huokaisun ja siirsi päänsä sylistäni karsinan pohjalla olevien heinänkorsien metsästykseen. Taputin Banskua ja kyykistyin kokeilemaan sen jalkoja. Viime aikoina ne olivat lämmenneet turhan paljon, mutta nyt kyllä vaikuttivat ihan hyviltä. Jooan tarpeeksi ripeä kylmäys oli varmaan auttanut.

Manki valmis.. kertoi Jooan viesti, joka kilahti puhelimeeni.
Isbe oli kyllä luvannut Mankille yhdeksi yöksi karsinan, jottei minulle tulisi niin kiire after partyille. Päätin kuitenkin, että nuoren hevosen oli hyvä päästä nollaamaan pää kisapäivän jälkeen omaan karsinaan. Sillä olisi kaksi lepopäivää, jonka jälkeen se tulisi jälleen Auburniin. Olin varannut meille säännölliset valmennukset Amandalta.

”Laskin jo laskusillan, voit viedä sen traikkuun”, ilmoitin Jooalle tammatallin ovelta.
”Julkaisin siitä tylsän kuvan someen”, Jooa kertoi ja näytti Mankista kuvaa, jossa se oli puolinukuksissa.
”Parempi toi kuin mun ja Capun video.”

Se päivä oli puolisateinen. Sopi tunnelmaan. Bansku oli noussut pirteästi traileriin aikaisemmin aamulla ja nyt se näytti nuutuneelta. Rapsutin orini otsaa lohduttavasti ja tajusin, että nyt en voisi kutsua sitä enää oriksi. Ruunaus oli viimein tapahtunut ja se tuntui haikealta. Verneri oli vitsaillut päivän mittaan kuinka dramaattinen olin asian suhteen.
”Miltä itsestäsi tuntuisi, jos nukahtaisit ja seuraavana hetkenä nuo killuttimet olisivat poissa?” olin kivahtanut ja osoittanut miehen haaroväliä.
”Sun pitää silti rauhoittua”, Verkku vain vastasi ja suukotti päälaelle.
”Mhm…”

Nyt useampi tunti myöhemmin Bansku oli kuohitti, eläinlääkäri kotiuttanut sen heti heräyksen jälkeen kotiin. Kaikki oli mennyt hyvin ja nyt sen pitäisi ottaa rauhassa pari viikkoa. Inna oli tarkkaan valinnut ajankohdan. Viikonloppu menisi Lehtovaaran kisoissa ja ensi viikko tiistaista perjantaihin Kauhajoella, jonne lähtisi Manki. He voisivat hyvin treenata siellä tarpeellisen verran seuraavia Tie Tähtiin koitoksia varten.

”Tules nyt sisälle sateesta”, maiskutin Banskulle, joka kuitenkin oli seisahtanut.
Sen silmät lurpahtivat kiinni koko ajan, joka merkkasi sitä, ettei se ollut vieläkään ihan kunnolla herännyt. Rapsutin Banskua harjan tyvestä.
”Toivottavasti ruunaus nyt auttaa kisajutuissa”, pohdiskelin Vernerille, joka nosti trailerin ramppia ylös.
”Niin, ehkä. Joillakin se auttaa”, mies tokaisi puhdistaessaan hanskojaan hiekasta.
”Ei toivottavasti menee kauaa, kun se nähdään.”

Kesti hetki, että sain Banskun sen omaan karsinaan. Huolehdin, että sillä oli siellä kaikki hyvin, jonka jälkeen vielä etsin Pennan käsiini.
”Sitä ei saa missään tapauksessa viedä nyt pihalle”, selostin. ”Ja tässä uusi ruokavalio huomisesta lähtien. Haava pitää puhdistaa kahdesti päivässä ja kävelyttää joka päivä. Isbe lupasi, että sä hoidat.”
”Jaa, ai lupasi neiti Sokka sellaista”, Penna tokaisi ja katsoi lappuani. ”Tietenkin menemme hevosen hyvinvointi edellä.”
”Hienoa, tiesin voivani luottaa suhun. Saat varmasti hikisen euron bonuksen seuraavaan palkkaasi.”

#hanamiweek
Muiden Auburnilaisten lähtiessä Hannaby Hanami Weekille jo alkuviikosta tai suoraan Tie Tähtiin osakilpailuista, Inna teki poikkeuksen. Hän oli ilmoittanut ensimmäiseen luokkaan vasta torstain päivälle. Capun startti Int ykkösessä, jonka jälkeen perjantaina hän saisi keskittyä Banskun vaativiin luokkiin. Ne olisivat Banskun ensimmäiset startit ruunauksen jälkeen, joten Inna oli halunnut aloittaa kevyesti eikä muutenkaan halunnut sopivien luokkien puutteessa pitää hevosillaan montaa välipäivää. Maanantai olisi meinaan tarjonnut Banskulle myös pari sopivaa luokkaa.

No, he saivat tehdä viime hetken treenit kunnolla rauhassa, kun Auburnin talli oli melkein tyhjä. Inna lähti jo hyvissä ajoin keskiviikon aamuyöstä liikkeelle. Hän matkusti yksin, koska groomina toimiva Jooa oli jo Ruotsissa auttamassa siskoaan. Inna oli kyllä seurannut tulospalvelua aktiivisesti. Matka Turkuun ei ollut liian pitkä, odotus ensimmäiseen aamulaivaan sitäkin pidempi ja laivalla kesti aina iltapäivään asti olla Ruotsissa. Molemmat hevoset matkasivat yllättävän hyvin, vaikka Inna oli valmistautunut rauhoittamaan erityisesti Capun.

Tukholman satamasta Inna huristeli Markarydiin kilpailupaikalle. Sää oli todella tuulinen, onneksi ei kuitenkaan satanut. Jooa oli odottamassa Innaa paikan päällä ja auttoi purkamaan rekan sisällön. Bansku ja Capu löysivät omat jabansa, jotka olivat myös vierekkäin. Tarpeellisen järjestämisen jälkeen, he kävivät vielä taluttamassa hevoset tiluksilla, Inna ihasteli Kirsikkapuistoa. Sen jälkeen molemmat pääsivätkin lepäämään bokseihinsa ja Inna lähti Linnahotellille, missä yöpyi.

Ensimmäinen kisapäivänä paistoi aurinko, sää oli lämpimämpi kuin Suomessa, eikä Inna tarvinnut kuin kevyen takin. Jooa auttoi Capun kuntoon laitossa. Se sidottiin molemmin puolin kiinni, jotta laitto sujui ongelmitta. Inna letitti mustan harjan samalla, kun Jooa harjasi sen huolellisesti. Capu sähelsi tuttuun tapaan ja ehkä myös hieman hermostui touhuavasta kaksikosta.

Kunnon kävelytys hermostuneen orin kanssa, ei antanut Innalle kauheasti toivoa tulevasta luokasta. Nainen ei myöskään ollut laittanut ensimmäiselle kisapäivälle kovia odotuksia. Pitkä matkustus otti veronsa myös Capun kaltaiselta hevoselta kuin myös sen ratsastajalta. Ehkä oli myös hyvä, että odotuksia ei ollut. Innan ja Capun rata meni surkeasti, vain 60% lopputuloksella he olivat 23/28. Jo heti suorituksen jälkeen Inna totesi, että Capun saisi hoitaa pois.

Perjantaina oli Banskun kisapäivä. Jälleen he laittoivat Jooan kanssa hevosen kuntoon. Jooa lähti kävelyttämään Banskua, kun Inna vielä vaihtoi kisavaatteet päälle. Violetti kisatakki olisi tänään käytössä, kun Capun kanssa hän käytti frakkia. Olihan kyseessä hieman isommat luokat. Banskun kanssa kisat alkoivat vaativa B:llä ja he olivat ensimmäisten starttaajien joukossa. Kansainvälisissä kisoissa oli aina hyvin erilainen tunnelma ja Inna piti siitä. Ehkä hänen pitäisikin miettiä suurempia kisoja ulkomailla. Olisiko fiksua kenties lähteä jonain kisakautena kokonaan ulkomaille?

No, ei ainakaan vaativa B:n suorituksella. Inna taputti Banskua ohjelman jälkeen, joka ei ollut heidän parhaimmistoa, vaan enemmän samanlaista latteaa vaativa B:n tasoa kuin aikaisemminkin. Olisi turha edes toivoa palkintosijoille pääsyä. Inna laskeutui alas selästä ja antoi Jooan lähteä sen kanssa ratsain välikäynneille. Itse Inna lähti haukkamaan syötävää ja virittäytymään A:n luokkaa varten.

Bansku oli huomattavasti vireämpi vaativa A:n luokassa, joten Innakin rentoutui satulassa huomattavasti. Tämä oli heidän toinen tämän tason startti. Eikä Inna kyllä voinut olla tyytyväisempi. Suorituksen jälkeen he olivat kolmansia, joten Inna ei laittanut vielä Banskua pois, vaan he jäivät Jooan kanssa seuraamaan tilannetta. Hiljalleen heidän sijoituksensa tippui ja vasta viimeisten kilpailijoiden jälkeen Inna sai huokaista helpotuksesta. He saisivat edes jonkinlaisen ruusukkeen. Nainen halasi Banskua iloisena ja palasi sen satulaan. Palkintojen jaossa oli vain suomalaisvahvistusta. Inna taputti tyytyväisenä Banskun kaulaa, kun sen suitsissa oli viimein valkoinen ruusuke. Ensimmäinen ruusuke Ruotsista, toivottavasti ei viimeinen ja Capukin saisi muille esiteltävää kotipuolessa.

Viimeiset startit Inna teki lauantaina ja sunnuntaina. Lauantain luokkana oli hänelle ja Capulle turvallinen PSG, jossa Inna valmistautui palkintojen jakoon melkein luokan loppuun asti, kunnes suomalainen Niklas Laaksi tiputti hänet varmasti pois sijoilta. Innaa harmitti todella paljon, mutta laittoi Capun pois hyvillä mielin. 69,643 oli ihan hyvä prosentti.

Sunnuntaina Innan hymy oli herkässä. 83,750 prosenttia Int I -luokassa takaisivat varman sijoituksen, Inna oli siitä jo varma. Häntä ei harmittanut, kun heti seuraava ratsukko teki hieman paremman suorituksen ja kiilasi ensimmäiseksi. Järjestys pysyi heidän osalta kuitenkin samana. Kukaan ei saanut heidän jälkeensä parempia pisteitä, joten Inna seisoi Capun kanssa kisojen päätöspäivänä palkintojen jaossa. Orin suitsiin aseteltiin sininen ruusuke. Se oli heidän ensimmäinen sija Intermediate tasolta. Muut sen tason kilpailut olivat menneet hyvinkin surkeasti.

Maanantaina Inna ja Jooa pakkasivat hevoset rekkaan. Inna oli oikein tyytyväinen kahteen ruusukkeeseen, jotka sai tuoda kotiin tuliaisina. Vielä mukavampaa oli, kun molemmat pojat olivat ansainneet palkinnon. Se ehdottomasti kasvatti Innan mieltymystä kansainvälisiin kisoihin.

Korvanapeista löi tahdikas musiikki, jonka tahdissa ratsastin Banskua ympäri maneesia. Olin käyttänyt musiikkia tahdin löytämisessä apuna jo pidemmän aikaa. Se tuntui auttavan erityisesti minua, eihän Bansku edes voinut kuulla mitä nappikuulokkeistani soi. Me treenattiin vaativa A ohjelman ongelmakohtia. Niitä tuntui löytyvän, vaikka Banskun tekeminen itsessään oli hyvää. Se ei ängertänyt väkisin keskivertoa suorittamista, vaan kaikki tuntui selästä käsin vaivattomalta. Banskulla selkeästi oli haluja oppia vielä lisää.

Mä pidinkin jo silmällä ensimmäistä PSG starttia. Ei vielä tänä vuonna, mutta ensi kaudella. Jotkut varmasti ajattelivat sen olevan ihan älytöntä. Sellaiset ihmiset kuitenkin odottivat megatuloksia samalta tasolta. Meillä ei niitä vaativa A:sta löytynyt. Ehkä tämä taso olikin vain meidän välilaskupaikka? Miksi sitä aina pitäisi odottaa tiettyä määrää ruusukkeita yhdeltä tasolta? Miksei voisi ilman tuloksia siirtyä vaikeammalle tasolle, jos se tuntui jokseenkin hyvältä?

Näitä asioita olin puinut useamman ihmisen kanssa. Eniten Amandan, olihan se meidän valmentaja. Me treenattiin kuitenkin jo aika paljon Pyhän Yrjön asioita arjessa. Tänään me kuitenkin pysyteltiin tarkasti ohjelmistossa. Ratsastettiin osia molemmista lauantain ohjelmista. Ohjasin Banskun halkaisijalle ja pidensin sen askeletta pitäen soivan musiikin tempon mielessäni. Pieni taputus sään kohdalle hyvästä pidennyksestä.

Tehokkaan tunnin jälkeen me oltiin molemmat saatu hiki päälle. Vapautin ohjat pitkiksi ja annoin Banskun kurottaa kaulansa pitkäksi. Itse kaivoin puhelimen taskustani ja pistin Jooalle viestiä.

Minä
Groomin hommia ylihuomenna!

Vastaus tuli saman minuutin aikana ja naurahdin.
Jooa Talvitie
Vähän aikaisemmin ilmoitukset kiitos… tulen paikalle.

Tiesin, ettei vakiogroomini jättäisi yhtään kilpailua välistä. Jooa Talvitie oli hyvin luotettava tapaus, vaikka luonteeltaan yhtä ärsyttävä kuin Penna. Juuri siksi viitsin pistää miehelle viestiä näinkin viime tipassa. Olin kyllä kuullut huhua, että Jooa etsi itselleen aktiivisesti omaa hevosta. En tosin tiennyt halusiko mies oma-oman vai ylläpitoon, mutta hänestä kyllä paistoi kilpailuinto joka kerta, kun me nähtiin. Toivoin tietenkin, että Jooa löytäisi itselleen sopivan ratsun, vaikka se todennäköisesti tarkoitti groomin menetystä. Hyvän ja toimivan tiimin löytäminen oli joskus hankalaa. Varsinkin, kun pyöri kisoissa useamman hevosen kanssa.

Musiikki pauhasi yhä korvissani, kun pysäytin Banskun ja laskeuduin alas selästä. Nostin jalustimet ja talutin katosta pitkin Banskun talliin. Kello oli vasta aikainen aamu, joten Bansku sai vasta kunnon aamuruoan treenin jälkeen. Huuhtelin siitä hiet pois, loimitin ja jätin syömään siksi aikaa, että itse kävin hieman rupattelemassa kahvin parissa Isben kanssa.

Me juteltiin juorut läpi kenttäviikonlopusta. Mitä tuleva viikko toisi ja mitä kaikkea norjalaiset olivat tehneet. Oli kyllä viihdyttävää kuunnella niiden sepustuksia, vaikkei niistä mitään ymmärtänytkään. Ne oli tuonut mukanaan myös aika kirjavan sakin hevosia. Sellaisiakin, mitkä eivät sopineet Auburniin arkikuvaan. Sitä arkikuvaa oli kyllä jo rikottu kesähessujen suokeilla.

”Oli kiva jutella taas!” sanoin Isbelle kartanon eteisessä. ”Huomiseen!”
”Huomiseen”, Isbe toivotteli takaisin.
Palasin talliin, jossa Bansku oli saanut ruokansa syötyä ja kuivatellut sopivasti. Vaihdoin sille vielä toisen loimen päälle, ennen kuin vein sen pihalle. Bansku vietti vielä laitumella päivisin, mutta öisin olin jo ohjeistanut, että se otettaisiin sisälle.

Taputin sitä kaulalle ennen kuin irroitin narun ja päästin ruunan muiden poikien joukkoon.

Hämärä alkoi jo laskeutua, kun Banskun kaviot narisivat vasten lumista metsätietä. Pitelin vain toisella kädellä kiinni pitkistä ohjista matkatessamme takaisin kohti tallia. Pakkanen oli tänään kirpeä, eikä taivaalla ollut yhtään pilviä. Oli täydellinen päivä, enkä voinut olla jättämättä maastoilua välistä, kun olin päässyt ajoissa harjoittelusta. Me oltiin käyty hieman hankilaukalla irrottelemassa ja muuten kävelty rennosti.

”Miksei se Bansku vastaa mulle?” kysyin ruunalta.
Katsoin Facebookin Messengerin keskustelua, jonka ensimmäinen ja ainut viesti oli mun lähettämättä. Siitäkin oli jo useampi päivä ja vastaanottaja oli myös nähnyt sen. Viikonloppuna olin havahtunut siihen, että Kalla Cupiin oli enää vain pari viikkoa aikaa. Måns varmasti tulisi silloin taas Suomeen. Ehkä me voisimme nähdä, käydä treffeillä tai jotain. Siksi mä olin etsinyt miehen Facebookista – kunhan olin ensin vakoillut sukunimen vanhojen kisojen osallistujalistoilta – ja laittanut viestiä.

Turhauttavaa. Viimeinkin mielenkiintoinen mies ja nyt mut ghostattiin. Puuskahdin ja vaihdoin Messengerin WhatsAppiin, jossa valitsin mun ja Jessen keskustelun.

Sinä 16:18
Tiedän, että sulla on Sofia, mutta tuutteko kahville?

Olin juuri työntämässä puhelinta takaisin toppatakkini taskuun, kun se ilmoitti uudesta viestistä. Oliko se viimein Måns? Painoin kiireesti puhelimen auki. Ei, Jesse vain vastasi ja naamani valahti heti.

Jesse 16:19
Emme taida päästä. Palasimme Matildan kanssa takaisin yhteen.

Ne oli palannut takaisin yhteen? Aivan yhtäkkiä? Tarkoittiko tämä nyt sitä, että menetin taas ystäväni?

Sinä 16:21
Harmi.. ikävää taas jättää meidän ystävyys, mutta ei kai voi mitään..

Aah, miten kuulostin marttyyriltä tuon viestin jälkeen. Niin se vain oli, että tunsin Jessen tarpeeksi hyvin, eikä se voisi enää nähdä meikäläistä kaksin. En uskonut hetkeäkään, että Matilda Tammilehto ilahtuisi, jos saisi kuulla meidän käyvän kahvilla kahdestaan kaiken jälkeen. Varmaan luulisi, että mä taas oikein tahallani suutelisin Jesseä. No, ehkä saattaisinkin.

Jesse 16:23
Inna, ei sen tarvitse mennä niin.

Tuhahdin. Ei vai?

Sinä 16:23
Kyllä sen vaan tarvii…

Sen viestin jälkeen laitoin puhelimen äänettömälle ja työnsin takkini taskuun. Keräsin ohjat takaisin tuntumalle ja pyysin Banskulta ravia. Ruunaa ei tarvinnut kahdesti kehottaa, kun se lähti liitävään raviinsa korvat korkealla höröllä. Taputin sitä kaulalle keventäessäni. Yritin kadottaa pettymykseni pakkasen kirpeään kosketukseen ja siihen hetkeen. Ikävä kyllä mulla ei valtaa vaikuttaa näihin asioihin, vaikka kuinka olisin mielelläni pitänyt ystävyyttä Jessen kanssa yllä. Me oltiin jo niin kauan oltu etäisiä juurikin Matildan takia, että oli ollut mukavaa luoda suhdetta uudelleen.

No, nyt sain taas pyyhkiä kaiken pyyhekumilla pois. Paperi oli jälleen valkoinen ja pinnalla vain vanhojen kirjotuksien näkymättömät jäljet.

Inna seisoa odotti siinä yksityis- ja tammatallin välissä, kädet työnnettynä syvälle beigen toppatakin taskuihin. Ulkona oli pari astetta pakkasta, mutta pelkkä seisoskelu sai naisen värähtelemään. Onneksi pian hän hahmotti hahmon, joka ajoi kohti tallia pyörällä. Ei millään autolla, niin kuin muut tallilaiset konsanaan. Hahmokin tuntui bongaavan Innan ja suuntasi pyöränsä häntä kohti, jarrutti ajoissa ja nousi satulasta.

”Moikka! Sä taidat olla Auni?” Inna tervehti oitis.
”Hei. A-anteeksi, että olen myöhässä.”
”Et oikeastaan edes ole. Propsit, että uhmaat tätä säätä polkemalla”, Inna naurahti. ”Pyörän voit jättää, vaikka tuonne.”

Inna osoitti lähinnä jotain täysin satunnaista suuntaa, ja antoi Aunin itse päättää mikä kohta se tuonne nyt oikeasti oli. Sen jälkeen Inna selosti mitä missäkin pihamaalla oli ja osoitteli niin hajanaisesti suuntaan jos toiseen, ettei Aunilla ollut mitään mahdollisuutta saada mistään kiinni.

”Ja sitten tässä”, Inna pysähtyi tarhan eteen. ”On Banskun tarha. Se on toi harmaassa loimessa. Haluatko käydä hakemassa?”
Oikeastaan edes odottamatta vastausta, Inna ojensi jo riimunnarua Aunille. Tämä otti sen käteen ja pujahti tarhaan. Ei mitään kovin sulokkaasti, koska reppu jäi oitis kiinni. Aunin kasvoille nousi puna ja hän oli jo melkein vetäytymässä pois koko touhusta.
”Nuo muut tuskin edes yrittävät mukaan, joten sun pitäis saada se helposti kii”, Inna rohkaisi aidan toisella puolella.

Auni suoristi selkäänsä ja lähti tähän yksinkertaiseen tehtävään, kuten se olisi maailman vaikein. Hän lähestyi mustaa hevosta, joka katsoi Aunia – oikeastaan suoraan ohi aidan takana olevaa omistajaansa – korvat höröllä. Vasta Aunin ojentaessa kättään, Bansku hokasi hänet oikeasti ja haistoi ilma huuruten käsinettä. Mikäli joku tuntematon tulisi tarhaan ryöstämään Banskua, ruuna varmasti lähtisi mukisematta mukaan. Toisin kuin Leevi tai yksityisponi, Kingi, jotka eivät yrittäneet lähestyä täysin tuntematonta tyyppiä heidän tarhassaan.

”Bansku asuu yksityistallissa”, Inna kertoi samalla, kun laittoi aidan kiinni. ”Eli tuossa.”
Auni puristi riimunnarua tiukasti molemmat kädet nyrkeissä, kun seurasi Innaa ja yritti pysyä Banskun mukana. Ruunalla oli myös kiire pysyä Innan perässä, vaikka tavoitteet varmasti olivat erilaiset. Edellä Inna avasi tallin ovet, taputti Banskua kaulalle ja ohjasi sitten heidät oikealle karsinalle.
”Haluatko hoitaa sen mieluummin hoitopaikalla vai karsinassa?” Inna kysyi.
”Ei ole väliä”, Auni vastasi.
”No, sen saa hoidettua myös karsinassa”, Inna kohautti olkiaan. ”Käydään ensin kiertämässä talli, niin näytän missä mitäkin on. Kysy heti, jos tulee jotain mieleen.”

Kierros sujui niin, että Inna selosti koko ajan jotain ja Auni tuijotti kaikkea suu auki. Hän ei tosiaan ollut koskaan käynyt niin hulppeassa paikassa – paitsi katsomassa kisoja, mutta silloin ei talleihin ollut asiaa. Kaikki tallit missä hän oli joskus käynyt, oli niitä halpoja ränsistyneitä ratsastuskouluja. Ei mitään tällaista. Aunille nousi useita kysymyksiä mieleen, mutta hän ei saanut niistä yksiäkään ulos. Yksi syy oli se, ettei hän kehdannut keskeyttää Innaa ja toinen… no, hän ei uskaltanut.

”Tämä on mun kaappi”, Inna sanoi Loungessa. ”Voit jättää tavarasi nyt sinne.”
Aunin riisuttua toppahousut ratsastushousujen päältä ja jätettyä kaiken ylimääräisen Innan kaappiin, he kävivät hoitamassa yhdessä Banskun ratsastuskuntoon. Työnjako oli kylläkin sellainen, että Inna leperteli ruunalleen, kun Auni nautti hevosen harjaamisesta. Ollakin niin, että Bansku oli tallin lisäksi hienoin hevonen, jota hän oli koskaan harjannut. Aunista tuntui hieman, ettei hän saanut henkeä, kun asetteli viimeisenä mustan satulan ruunan selkään. Tämä hevonen tosiaan oli jo aivan huippukouluhevosen tasolla.

”No, niin ja sit vain maneesiin”, Inna sanoi keskeyttäen Aunin ajattelut.
”Mm, niin”, Auni mumahti ja otti suitsien ohjat pois ruunan kaulalta.
Jälleen kuin kiltti ratsastuskouluoppilas, Auni piti ohjista tiukasti kiinni kahdella kädellä. Inna vihelsi maneesien ovilla ja avasi sitten ovet. Maneesi – tai ainakin se puolisko – oli kuitenkin tyhjä. Auni talutti Banskun keskelle kaartoon, joka huvitti hieman Innaa, mutta hän ei sanonut mitään. Oli mukavaa vaihtelua, kun joku ei ollut niin kaavoihin sopiva. Tosin Aunin varovaisuus koko ajan sai Innan epäilemään, miten hänestä olisi Banskun vuokraajaksi. Sopisiko Auni Pennan vaanivan silmän alle aran luonteensa takia? Olihan Jusukin kyllä selvinnyt.

Toivottavasti Auni sopisi Auburniin – toisin kuin hänen täysin kulahtaneet chapsit, joiden vetoketjua oli varmasti korjattu useasti suutarilla. Innalla ei ainakaan olisi innokkuutta jatkaa sopivan vuokraajan etsimistä. Eikä hän tarvinnut ketään muuta kuin Aunin tyylisen, joka vain pärjäisi. Banskun kanssa ei tosiaan tarvinnut tehdä mitään ihmeellistä – siitä Inna maksaisi kalliisti Amanda Sokalle.

Auni nousi satulaan varovaisesti jakkaralta. Inna hääräsi ympärillä kiristellen satulavyön ja sitten auttaen lyhentämään jalustimet, joista jäi kuitenkin Aunille vielä reiän liian pitkät.
”Okei, onko hyvät? Näyttää hyvän mittaisilta.”
”On”, Auni valehteli ja keräsi ohjia käteensä.
”Hyvä”, Inna hymyili. ”Sitten vain eteenpäin.”

Heti Banskun lähdettyä liikkeelle, Auni tunsi jännityksen katoavan. Se oli ihmeellinen juttu, että se kaikki turha huoli ja muut, katosi heti satulassa. Auni tunsi vain Banskun liikkeen laadukkaan koulusatulan läpi. Innan ensimmäinen käsky siirtyä raviin, vavahdutti Aunia hieman, mutta hän kuitenkin teki mitä pyydettiin.

Inna tarkkaili heitä maneesin keskellä kädet työnnettynä uudelleen takin taskuihin. Tilanne oli kyllä yllättynyt. Inna ei ollut olettanut, että Auni ihan noin kivasti saisi Banskun liikkumaan. Hän oli alkututtavuuden myötä luonut jo kuvaa miltä Auni näyttäisi satulassa. Selkä kumarassa ja asento ihan alkutekijöissä. Toisin se kuitenkin oli. Auni istui yllättävän hyvin, vaikkei mitenkään loistavasti ja sai istunnalla jopa paljon aikaan Banskussa.

Kahteenkymmeneen minuuttiin sisältyi Innan ohjeita ja neuvoja, kaikkien askellajien ratsastus kumpaankin suuntaan, lähinnä ympyröillä.
”No? Haluatko tulla huomenna uudestaan?” Inna kysyi, kun Auni käveli Banskun kanssa käyntejä.
”Toki. Bansku on oikein kiva”, Auni tuntui vastaavan varmemmin kuin mihinkään aikaisemmin.
”Pärjäät sen kanssa hyvin”, Inna myönsi. ”Tosiaan, tule huomenna uudestaan, niin sovitaan sitten tarkemmin. Saat jatkossa vapaasti tehdä sen kanssa mitä haluat, vaikka pelkästään maastoilla.”
”Okei”, Auni nyökkäsi.
”Mä olen pian poissa pelistä, kun menen leikkaukseen, niin silloin sitä ratsastaa Amanda pari kertaa viikkoon. Toivottavasti pystyisit hoitamaan Banskun niinä päivinä kuntoon. Eli valmiiksi maneesiin ja sen jälkeen pois.”
”Tietenkin”, Auni lupasi heti. ”Minä kyllä käyn vuorotyössä… mutta yritän-”
”Ei hätää”, Inna hymyili. ”Jos et pääse, niin joku varmasti saadaan tilalle.”

Auni nyökkäsi helpottuneena. Olisi ollut kamalaa sopia työpaikan kanssa, ettei voisikaan tulla töihin hevosjutun takia. Vaikka tästä hevosjutusta olisi toivottavasti tulossa kaikista parhain.