Banskun päiväkirja

Inna oli joka tapauksessa tulossa käymään ja katsomaan Hazelia, joten siinä samalla koittaisi tilaisuuteni esitellä sille Panu. Se oli mulle vielä aika uusi tuttavuus, mutta sen kanssa oli aivan hirveän helppo tulla juttuun. Panu oli tumma ja komea, ja sillä oli hirveän hyvä huumorintaju. Ahkerakin se oli. Se oli aina valmis hommiin ja vaikka sillä oli kiistämättä silmää naiskauneudelle, Panu oli kuitenkin herrasmies.

Innan saapuessa laittelimme Hazelin valmiiksi, jotta hän pääsisi ratsastamaan tammallaan. Menimme maneesiin, sillä päivän tunnit eivät olleet vielä alkaneet. Opastin Innaa siinä, kuinka ratsastaa tamma läpi ja rehellisesti avuille. Osan aikaa hän tietysti vain fiilisteli hevostaan. Hevonen oli kehittynyt, vaikka sen kisatulokset eivät olleetkaan muuttuneet yhtä paljon paremmaksi kuin sen ratsastettavuus ja fysiikka. Se oli kuin Lynnin Sheila-tamma, liian herkkä ja jännittäväinen kunnon kilpahevoseksi. Hazelin kohdalla ei voinut olla kyse enää rutiinin puutteesta, sillä kyllähän sillä oli kilpailtu ja paljon. Sen kanssa oli käyty valmentautumassa vieraissa paikoissa. Sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tottua reissuelämään, mutta ehkä sellainen ei vain sopinut kaikille hevosille.

Meillä meni ennakoitua kauemmin Hazelin kanssa. Sillä välin, kun riisuimme sitä tallissa, ensimmäiset tuntilaiset lähtivät jo valumaan mun vaimoni johdolla maneesiin.

"Mulla olisi sulle toinenkin hevonen ratsastettavaksi, mutta sen joudut ratsastamaan tossa kentällä. Toivottavasti sulla on lämmintä ratsastusvarustetta mukana", sanoin Innalle.
"Mikä toinen hevonen?"
"Tule katsomaan, niin näet."

Matkalla Panun luokse kerroin siitä pikaisimmat tiedot.
"Mä tiedän, että sä halusit päästä ulkomaille katsomaan hevosia, mutta mulle tuli viime viikolla kiinnostava hevonen myyntivälitykseen. Se on Tanskassa syntynyt ori, kääntyy viisivuotiaaksi. Saat kokeilla itse ja tehdä omat johtopäätöksesi siitä."
"Nelivuotias ori? En mä ihan sellaista ajatellut etsiväni", Inna huomautti.
"Kokeile ennen kuin tyrmäät."

Jätin toistaiseksi sanomatta, että mielestäni hevonen oli parasta, mitä Innan budjetilla saisi. Se oli vielä nuori ja sen kanssa olisi pitkä tie käytävänä, ennen kuin se olisi täydessä loistossaan, mutta Innalla oli riittävästi taitoa kulkea se tie. Sitä paitsi minua hämmästytti se, miten valtavan hyvässä tasapainossa Panu liikkui ja kantoi itsensä, vaikka se vielä oli nuoren hevosen tavalla voimaton ja nopeasti väsyvä. Se ei kerta kaikkiaan horjunut ja huojahdellut. Ratsastettavana olo oli Panusta ilmeisen helppoa ja kivaa, ja se olisi varmasti melko vaivattomasti koulutettavissa yhä korkeammalle tasolle. No, siinä määrin vaivattomasti kuin hevoset nyt olivat.

"Apua, se on maailman ihanimman näköinen", Inna henkäisi. "Daniel, sä olet kamala! Et sä voi näyttää mulle noin söpöjä hevosia, muuten mä ostan ne kaikki."
"Mä en tekisi työtäni hyvin, jos en löytäisi sellaisia hevosia, jotka sä voisit ostaa. Sä halusit, että etsitään sulle hevonen, ja tää voisi olla sun hevonen."
"Mikä sen nimi on?" Inna henkäisi katse lukkiutuneena mustaan hevoseen, jonka valtava valkea päämerkki teki siitä veikeän näköisen.
Yskäisin vähän, koska mielestäni hevosen nimi oli typerä. Ei lainkaan vakavasti otettavalle kouluhevoselle sopiva.
"Se on Banana Mania. Panuksi sen omistaja kutsuu sitä."
"Panu? Kamala, ei se sovi tolle ollenkaan."
"Jos sä ostat sen, saat kutsua sitä miksi haluat."

Innan harjatessa ja satuloidessa Banana Maniaa kerroin vähän enemmän hevosesta.
"Se on myynnissä, kun sen omistaja on raskaana", kerroin. "Senja on mulle tuttu pitkältä ajalta ja se haki hevosen itse Tanskasta, eli Panun elämästä on saatavissa tosi paljon tietoa, jos kiinnostaa. Mutta sen mukaan mitä mä tästä tiedän, niin se on hyvin ratsastettu ja ihan ikäistensä tasolla, ei mitään ihmeempää."
"Mitä tiiät sen suvusta?" Inna uteli.
"Isänisä on Sir Bjarke. Sehän oli olympiahevonen. Emä on aika nuori, mutta hyvä emälinja sillä on ja emänisänä Cypruksen poika Citrus."
Annoin nimien upota Innan tajuntaan.

Ei tarvinnut olla mikään ajatustenlukija ymmärtääkseen, että Inna piti hevosesta viimeistään sen satulaan päästessään todella paljon. Eikä ihme. Banana Mania oli typerästä nimestään huolimatta sellainen hevonen, jonka olisin ilomielin voinut jättää itselleni. Sitä en kuitenkaan voinut tehdä, joten uusi koti oli löydettävä. Epäilin, että olin saattanut löytää sen ennätysvauhtia: oli hyvin mahdollista, että tämä hevonen lähtisi ensimmäisen kokeilijansa matkaan.

kirjoittanut ja piirtänyt Daniel Susineva (VRL-05265)

Julian sanojen jälkeen ja pienen viiden minuutin harkinnan jälkeen, olin etsinyt Auburnin tallipaikkahaun lomakkeen ja täyttänyt sen. Nainen oli aivan oikeassa siinä, että meillä olisi paremmat puitteet treenata kalliissa ja fiinissä paikassa, kuin ruuhkaisessa ratsastuskoulussa. Eikä loppujen lopuksi neljänkymmenen minuutin ajomatka uudelta taloltani olisi niin pitkä päivittäisenkään ajoon. Hieman jo tuttuun epäilevään tapaani olin varma, etteivät Amanda ja Isabella Sokka ottaisi meitä Banskun kanssa Auburniin. Toisin kuitenkin kävi ja sähköpostin kilahtaessa sähköpostiini, en voinut kuin käytännössä kiljua innosta.

Muutto ja muiden kiireiden takia Bansku asui muuttonsa asti Danielin hoivassa. Kävin kyllä päivittäin liikuttamassa orin melkein päivittäin, välillä Daniel oli hoitanut sen. Eräs päivä uuden vuoden jälkeen Daniel oli ehdottanut minulle, että ennen Banskun lähtöä, astuttaisin sillä tammani Hazelin, joka oli Danielilla ratsutuksessa. Hazel siirtyisi kuitenkin harrastekäyttöön, eikä varsa sillä tekisi yhtään pahaa. Banskusta saisi hyvää verta, eikä Hazelinkaan suvussa ollut mitään huonoa. Pakko myöntää, että se oli oikeasti hyvä idea, joten kuuntelin valmentajani neuvoa. Eikä menisi enää kauaa, kun selviäisi olisiko Hazel paksuna.

”Huomenta!” tervehdin iloisesti, kun astuin sisään Mallaspuron talliin.
Daniel jutteli parasta aikaa Lynnin kanssa ja molemmat tervehtivät minua. Eilen Daniel oli käytännössä ilmoittanut minulle, että lähtisi kuskaamaan kanssani Banskua Auburniin. No, ei siinä sitten mitään. Juttelimme hetken aikaa Lynnin kanssa, ennen kuin Dani alkoi hoputtaa lähdön suhteen. Okei, okei, mies rauhoitu. Bansku olikin jo tallissa, joten sille ei tarvinnut laittaa kuin kuljetussuojat jalkoihin. Tähän asti Bansku oli kulkenut Danin kanssa Hazelin satulan kanssa, mutta Auburniin päästyämme oli vuorossa uuden satulan hankkiminen. Sitä ennen kokeilisin sille kuitenkin Kirpun koulupenkkiä. Suitset orilla olivatkin jotkin vanhat ylimääräisiksi jääneet.

Parinkymmenen minuutin kuluttua Bansku seisoi Danin trailerissa edessään heinäverkko. Nostin rampin ylös ja vedin pressun paikalleen. Tavarat oli pakattu jo satulakoppiin, ainakin ne, mitä sille olin jo ostanut. Kun olimme valmiita lähtöön, istahti Daniel kuskin paikalle ja itse kapusin pelkääjän paikalle. Automatkamme oli aika hiljainen, mutta jossain vaiheessa keskustelimme tulevaisuuden tavoitteista Banskun kanssa ja ensimmäisistä kisoistamme. Mietin mahtaisiko Rinnsteinin kisat olla liian lähellä, mutta Dani rohkaisi osallistumaan.

Auburnin lähestyessä perhoset lentelivät entistä enemmän mahassani. Jalkani vispasi ja tiesin Danielin huomaavan sen. Tunnistin risteyksen, joka johdattaisi meidät kartanon tiluksille. Olin vain yhden kerran aikaisemmin käynyt Auburnissa, ja silloinkin vain Ransun kanssa estevalmennuksessa nopeasti. En siis vielä ollut sen suurempia aikoja viettänyt tallissa. Olihan minun jo aikaisemmin ollut tarkoitus tulla vierailemaan Julian luona ja katsomassa mitä nainen oli Valerien kanssa tehnyt.

Vaikka ilma ei ollut aurinkoisin, vaan lähinnä pilvinen ja ulkona satoi hieman lunta, näytti Auburn Estate erittäin vaikuttavalta. Daniel parkkeerasi trailerin parkkipaikalle ja nousimme ulos purkamaan Banskua. Juuri laskiessani ramppia alas, ilmestyi paikalle nainen kenellä oli violetit hiukset.
”Hei, ja tervetuloa”, hän tervehti. ”Mä olen Anna, tallimestari.”
Ojensin kättäni ja kattelin Annan kanssa. ”Paakkasen Inna.”
”Arvasin. Amanda puhuikin, että te saapuisitte tänään.”
”Joo.”
”Otetaas Pan- siis Bansku ulos”, Daniel tuli paikalle ja tervehti sitten Annaa.

Huomasin heti, että Daniel meinasi kutsua Banskua Panuksi. Panu oli orin entinen lempinimi, joka ei sopinut minun banaanimiehelle ollenkaan. Dani taas oli pyöritellyt minulle silmiään, kun nimet oli ostopapereihin saatu ja minä olin ilmoittanut sen olevan sitten tästä lähtien Bansku. Ilmeisesti minun Banskuni oli ollut kuitenkin selkäni takana vielä Panu. Siristin silmiäni Danielille ja siirryin ottamaan BANSKUA ulos trailerista.

Bansku oli ihan mukava matkustaja nuoresta iästä huolimatta. Nyt sillä oli ainoastaan vain kiire jo katsomaan päämärän maisemia. Siispä kävin irrottamassa orini ketjusta ja napsautin narun riimuun kiinni. Huikkasin Danille, että ottaisi takapuomin pois ja tuuppasin Banskua taaksepäin. Sen jälkeen sitä mentiinkin ja meinasin kaatua turvalleni ramppia tullessa. Perskuta, tätä pitäisi kyllä harjoitella hiukkasen enemmän. Bansku nosti päänsä pakkasilmässä ylös korkealle ja päästi ilmoille hörähtävän tervehdyksen. Lämmin huuru tuprusi sen sieraimista ulos, kun se katseli innoissaan uutta paikkaa.

”Okei, seuraa mua, niin näytän sen karsinan. Sit mun täytyykin jatkaa hommia.”
”Joo”, vastasin ja nykäisin Banskun liikkeelle.
Tallirakennus oli ulkoa valkotiilinen ja sisältä vielä näyttävämpi. Modernit ja tilavat tilat. Anna ohjasi minut Banskun karsinan luokse ja katosikin pika pikaa sen jälkeen paikalta. Talutin Banskun karsinaan ja pyöräytin sen ympäri. Riisuin siltä kuljetussuojat ja tiputin ne karsinan edustalle. Bansku tutki karsinaansa, kun vedin oven kiinni.

”Inna hoi, meen maneesiin. Amanda on kuulemma siellä Zetan kanssa”, Daniel huikkasi minulle.
”Okei.”
No, siinähän se todellinen syy oli, miksi Dani oli väkisin halunnut tulla heittämään meitä tänne. Ei se ainakaan tullut katsomaan kuinka Bansku kotiutuisi paikalle. Naurahtaen pyöräytin silmiäni ja kaivoin puhelimen taskustani.
Koodia! Perillä ollaan! Viestitin Julialle ja lähdin etsimään tallista varustehuonetta.

Kovin montaa ovea tallissa ei ollutkaan, joten varustehuone löytyi nopeasti. Joku olikin avuaalisti merkinnyt Banskun varusteille jo paikat, joten minun ei tarvinnut kuin raahata ne autolta talliin ja asetella paikalleen. Sainkin hommat juuri valmiiksi, kun blondi ystäväni ilmestyi varustehuoneen ovelle käsissään musta koulusatula.
”Terve mieheen”, tervehdin Juliaa. ”Hienoa, muistit sen Kirpun satulan.”
”Moro, joo.”
”Toivottavasti se sopii edes tilapäisesti”, sanoin.
”Täällä on muuten oma satulaseppä”, Julia kertoi ja innostuinkin heti ajatuksesta.

Julia ei ollut vielä nähnyt Banskua, joten esittelin orin naiselle. Ilmeisesti Julia oli jostain ihmeestä saanut käsityksen, että olin hankkinut tamman. Mahtoikohan naiselle olla pettymys, että uudella kouluhevosellani roikkuikin kassit paikallaan? Nauraen kerroinkin Julialle, että elämässä pääsi paljon helpommalla, kun hevonen oli toisen sukupuolen edustaja.
”Voisin viedä sen ulos. Mahdatko tietää missä lukis noista tarhauksista jotain?”
”Joo odotas, käyn katsomassa missä tarhassa sen pitäisi olla”, Julia sanoi ja katosi jonnekin.

Odottaessa avasin Banskun karsinan oven ja naksautin narun riimuun paikoilleen. Nojailin odotellessa karsinan oviaukkoon kädet ristissä ja katselin ympärilleni. Banskun turpa tutki takkini helmaa ja se asteli hieman kärsimättömänä. Työnsin Banskun turvan pois ja lopulta peremmälle karsinaan, kun huomasin rautiaan puoliverisen tulevan käytävällä omistajansa kanssa. Tervehdin naista, kun tämä talutti orin Banskun viereiseen karsinaan ja ennen kuin kerkesin sen suuremmin juttusille, palasi Julia jo takaisin.
”Se on tuolla friisiläisen ja mustankimon hepan välissä”, Julia ohjeisti. ”Toiseksi viimeinen ennen kulmatarhaa.”
”Okra, eiköhän se löydy”, sanoin ja nykäisin Banskun mukaani.

Banskun tarha löytyi helposti ja vapautin orin tutustumaan uuteen ulkoilualueeseen. Se ravasi häntä tötteröllä tarhan toiseen päähän ja hirnahti äänekkäästi pysähtyessään aidan viereen. Vastausta energinen nuori ei ikäväkseen saanut. Naurahdin orin touhuille ja annoin katseeni kiertää muissa hevosissa ulkona. Banskun viereisessä tarhassa olevan friisiläinen oli ainakin komea, eipä täällä tainnut olla yhtään luuskan tyylistä hevosta. Sitten katseeni pysähtyi mustankirjavaan oriin, joka seisoi kaula korkealla portin vieressä. Tunnistin hevosen heti.
”Voi perkele.”

Hidastin Banskun istunnalla käyntiin ja vapautin ohjat. Taputin sitä kaulalle hyvän valmennuksen jäljiltä. Daniel oli jälleen tullut vetämään meille kotivalmennuksen. Siitä me saataisiin taas hyvää pohjaa tuleviin Tie Tähtiin –kisoihin. No, olivathan kisat enemmän ratsastuskouluille sopivat puskailukisat, mutta loistavaa kokemusta. Auburnista lähtisi myös muutama muu kilpailemaan, joten olisimme tallienvälisissä messissä ja tietysti tavoitteenamme oli ainoastaan voitto. Mikään muu ei vain käynyt.

Pysäytin Banskun laidan viereen ja viritin ratsastusloimen orin takamuksen päälle. Pieni hipaisu kannuksilla antoi orille luvan jälleen kävellä.
”Milloin seuraavan kerran?” tiedustelin Danielilta.
Daniel yskäisi ja risti sen jälkeen kätensä.
”Musta sun pitäis hakeutua Amanda valmennuksiin”, mies tokaisi aivan puskista.
”Häh, miksi?”
”Ei mun oo järkee tulla aina tänne, ku sulla on loistava valmentaja täällä.”

En mä nyt ihan ymmärtänyt mistä tuuli. Daniel oli se loistava valmentaja, joka osasi neuvoa mua oikein. Se sai musta enemmän irti kuin kukaan valmentaja koskaan aikaisemmin. Sitä paitsi… mä pelkäsin Amanda Sokkaa. Olin parit sen valmennukset seurannut sivusta ja hyh sentään, en säilyisi elossa niistä. Danielilla oli rennompi ja aikaansaavempi valmennustyyli.
”Niin ja…” Daniel aloitti ja odotin jo hyvää selitystä, mitä tähän asti en ollu saanut. ”Mä en nyt vaan pysty. Kyllä sä ymmärrät miks..”
”Nyt on kyllä pakkoa sanoa, että en ymmärrä.”
”Asia nyt vain on niin, että sun kannattais siirtyä Amandan valmennukseen”, Daniel tokaisi pisteen asian päätteeksi. ”Nähdään töissä huomenna.”
”Mutta…” yritin aloittaa, mutta Daniel kerkesi poistumaan.

Mikä ihme nykymaailman miehiä vaivasi? Pala nousi kurkkuuni ja sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Tajusiko Daniel oikeasti minkälaiseen asemaan oli mut yhtäkkiä jättänyt? Ilman valmentajaa sellaisena aikana, kun meillä oli edessä helvetinmoinen rupeama Tie Tähtiin kisojen takia. Tarkoittiko tämä todella sitä, että mun pitäisi hakeutua Amanda juttusille? Oliko Daniel oikeasti tosissaan? Mitä tää kaikki meinasi mun työpaikan osalta? Ei kai Daniel sitäkin ollut lakaisemassa yhtäkkiä jalkojeni alta?

”Ai, mä luulin, että maneesi on tyhjä, kun näin jo Danielin tallissa”, ääni havahdutti mut ajatuksista.
Kauanko olimme jo kävelleet Banskun kanssa? Nostin hämmentynen katseeni Matildaan, joka odotti maneesinovilla.
”Joo, me mennään pois jaloista”, tokaisin ja pysäytin Banskun niille sijoilleen.
Niille sijoilleen sijaitsi aivan toisessa päässä maneesia ja nurkassa. Nostin jalustimet ja katosin mahdollisimman nopeasti pois Matildan jaloista. Ulkona oli kirpeä pakkanen ja luntakin satoi hieman. Talutin Banskun sisälle talliin omaan karsinaan, jossa riisuin sen varusteista ja taputin hionnutta karvapeitettä. Kävin viemässä varusteet takaisin paikoilleen ja heitin sen jälkeen Banskulle talliloimen niskaan. Lämmitelköön vielä hetken sisällä ennen kuin pääsisi ulos.

Vaihdettuani itselleni toiset vaatteet ylle, eksyin katselemaan ilmoitustaulua. Turhaan, ei Amandalla ollut avoimia valmennuksia. Kuin jokin saatanan kohtalo tai jotain perijätär vilahti ripeästi ohi silmäkulmani.
”Hei, Amanda, mulla olis asiaa”, kuulin itseni huikkaavan ennen kuin kerkesin edes rekisteröimään sitä.

Saavuin tallille todella viime tipassa. Mulla oli vain neljäkymmentä minuuttia aikaa ennen valmennusta. Pika vauhtia kiiruhdin tarhoille, nappasin Banskun narun portin vierestä ja pyydystin orini kiinni. Onneksi Bansku oli vuorattu kaulapalallisella loimella, niin mun ei tarvitsisi kuin nopsaan harjata se lävitse, varustaa ja mennä tekemään alkukäyntejä. Bansku askelsi reippaasti rinnallani talliin ja omaan karsinaansa. Riisuin siltä loimen yltä ja taputin kaulalle.

Viikkasin loimen siististi kuivumaan ja kävin vaihtamassa itselleni talvikenkien tilalle ratsastussaappaat ja muut ratsastusvarusteet. Raipan laitoin kainaloon, kun otin sylini täyteen Banskun treenivarusteita. En kerinnyt siinä tilanteessa olla edes innoissani ostamistani uusista varusteista. Tähän asti me oltiin Banskun kanssa käyty valmennuksissa ihan perus treenivarusteilla. Nyt Tie Tähtiin kisojen kunniaksi olin käynyt ostamassa Banskulle mustat varusteet; pintelit, korvahupun ja satulahuovan. Se jos mikä olisi varmasti tyylikästä.

Varusteet sylissä palasin orin karsinan luokse ja asettelin ne karsinan edustalle odottamaan. Nopeasti vedin orin lävitse perusharjalla, loimen ansiosta orissa ei tosiaan kamalasti likaa ollut, ja puhdistin lumiset kaviot. Harjan ja hännän selvitin ripeästi kammalla. Bansku yritti turvallaan etsiä takkini taskuissa olevia herkkuja, mutta työnsin orin mustan turvan pois tieltä. Hemmottelu odottakoon valmennuksen päättymistä.

Käytävällä taiteilin jälleen kaikki Banskun varusteet syliini ja palasin karsinaan. Siellä taas sain taiteilla niin, että uusi käyttämätön huopa laskeutui ensin orin sään kohdalle ja sen päälle koulusatula. Sekin oli uusi. Mittatilaustyönä valmistettu musta nahkapenkki oli taivas. Olin teettänyt sen heti, kun Bansku oli muuttanut talliin. Satulan jälkeen paikalleen löysi korvahuppu ja sen päälle perus mustat aacheninsuitset. En ollut vielä löytänyt hyviä laadukkaita kankisuitsia, joten perussuitset saivat toistaiseksi kelvata. Onneksi Bansku toimi niillä myös todella hyvin. Remmit kiinni ja sen jälkeen orin jokaiseen jalkaan vielä toistaiseksi karvattomat pintelit.

Vilkaisin nopeasti Polarin aktiivisuusrannekettani ja huokaisin helpotuksesta. Aikaa oli vielä kymmenen minuutin alkukäynneille. Vielä nopeasti hain uuden Sokka Luxuries merkkiä olevan violetin värisen ratsastusloimen. Tarvitsisi varmaan vielä ostaa musta juurikin virallisempaa käyttöä varten.
”Noni, mennääs sit”, sanoin orille, kun naksautin kypärän soljen kiinni.
Tartuin kangasohjista kiinni ja talutin Banskun ulos tallipihaan. Kiristin vyötä vielä parilla reiällä ja laskin sen jälkeen vasemmanpuoleisen jalustimen. Nostin saappaani hopeiselle jalustimelle ja ponnautin itseni mustaan koulupenkkiin. Bansku liikahti hieman, kun laskin toisenkin jalustimen, mutta lyhyt pidäte piti orin paikallaan. Toinenkin saapas tavoitti pian jalustimen ja painoin violetit kannukseni Banskun kylkiin. Ori lähti reippaasti liikkeelle ja myötäilin sen käyntiaskelia.

Pysyttelin maneesin lähistöllä ja huomasin valmennuskaverini saapuneen paikalle. Tyttö talutti tummanrautiasta tammaa. Ennen kuin kerkesin tervehtimään, maneesin ovet avautuivat ja edellinen ryhmä poistui. Heilautin kättäni Julialle, joka poistui maneesista viimeisenä. Tervehdyksen saatuani, ratsastin Banskun maneesiin ja päästin sen kävelemään uralle. Jätin myös ratsastusloimen katsomon laidalle.

”Ja ohjat käteen, hopihopi”, Amandan ääni kuului maneesin ovelta terävänä.
Onneksi olin kävellyt Banskun kanssa etukäteen. Keräsin ohjat tuntumalle ja aloin heti ratsastaa Banskua kunnolla. Kulmat tein mahdollisimman huolellisesti, tahdin pidin reippaana ja koko ajan pidin tuntumalla pientä liikettä, jotta ori pysyi kuulolla. Kaikki huolellisuus ei tuntunutkaan riittävän Amanda Sokalle.
”Inna, mitä tuo on? Ohjat nyt tuntumalle! Koko ajan ne ohjat vain valuu entistä enemmän! Ratsasta sitä eteen. Missä pirussa ne jalat nyt menevät?”
Siinä vain pari valitusta, mitä Amandan suusta kuului ja se turhautti todella. Jo ensimmäisen puolin tunnin jälkeen olin varma, että en todellakaan siirtyisi Amandan valmennukseen. Ellei Daniel valmentaisi meitä, etsisin valmentajan jostain muualta.

Siirtymisissä Bansku tuntui todella keveältä. Se siirtyi käynnistä hyvin raviin ja takaisin, sama ravi- ja laukkasiirtymisissä. Ainoa vain, että valmentaja oli jälleen erimieltä.
”Sen jalat laahaa, Inna”, Amanda huokaisi turhautuneena ja pinnistin mieleni, etten itse kohta räjähtäisi.
Loppuvalmennusta epätasaisien pysähdyksien ja siirtymisien keskuudessa voisi kuvailla hyvin epäonnistuneeksi. Paria ihan hyvää siirtymää tai pysähdystä ei voisi edes liittää onnistuneen valmennuksen kanssa samaan lauseeseen.
Tämäpä lähti hyvin liikkeelle.

Melkein jo peruutin koko valmennuksen. Melkein jo peruutin koko kisaosallistumiseni. Oliko tämä todella vielä meidän paikka? Oliko Bansku liian nuori kilpailemaan näin vaativalla tasolla? Se täyttäisi kuitenkin vasta viisi. Huokaisin auton ratin takana ja käänsin radiota isommalle. Muu talliporukasta matkusti edellä kulkevassa yhdistelmässä, jota ajoi Isabella. Kukaan ei ollut tullut mun matkaseuraksi ja Banskukin joutui matkustamaan yksin, vaikka edellä kulkevassa trailerissa Armi olisi ollut sopivaa matkaseuraa. Kaksikko oli jo entuudestaan kuitenkin tuttuja toisilleen. No, ainakin sain murehtia itsekseni paskaa ratsastustani. Ainakin sitä se oli Amanda Sokan mielestä.

Parkkeerasin autoni lähelle muita ja nousin ulos. Sain Banskun ensimmäisenä ulos trailerista. Ori oli helppo kuljetettava, vaikka se uusissa paikoissa oli samanlainen kuin moni muu höntti. Pää korkealla se ilmoitti olevansa saapunut ja tutki korvat pystyssä kuin jäniksellä uusia maisemia. Samoin kovaa ääntä piti Valerie, joka hirnahti vielä kovemmin. Valeriella taisi olla kiima-aika, kun Bansku pörhisteli epätoivoisesti tammalle ja hörisi kurkunpohjaltaan flirttailevasti.

Viivi ja Rilla osallistuivat ainoina ensimmäiseen valmennukseen, joten veimme hevoset sisälle talliin varustamista varten. Muistinkin samassa, että olin nähnyt Halcyonen nimen osallistujalistassa. Ajatella, että siitäkin pienestä Hazelin rimpulasta oli kasvanut isotyttö. Siispä jätin Banskun talliin odottelemaan ja karkasin maneesiin seuraamaan valmennusta. Istahdin Isabellan viereen ja Rillan sijaan pidin katseeni toisessa ruunikossa. Eevi-Sofia ratsasti hyvin ja hui hitto! Hanistahan oli kasvanut jo valtava! Ja mä ihminen ajattelin Hazelin korkeuden hieman hillitsevän varsan säkää tulevaisuudessa. Ransu, kun oli käytännössä kepeät 180 cm. Väärässä olin.

Valmennuksen loputtua poistuin maneesista, vaikka olin luvannut Julialle kuvata niiden valmennuksen. Sen sijaan päätin etsiä Eevi-Sofian käsiini ja kysellä tarkemmin Hanin kuulumisia. Sitten mun pitäisikin jo laittaa Bansku kuntoon. Eevi-Sofian kanssa meillä oli hyvä juttelutuokio ja sain kuulla paljon tarinoita Hanista.

Bansku pyöri innoissaan karsinassaan, kun palasin sen luokse. Riisuin siltä loimen ja heitin kippoon puolikkaan pilkotun banaanin. Loput söin itse pieneen nälkään. Harjasin Banskun huolellisesti. Aloitin kaulalta ja etenin peräpäätä kohde, jalat viimeisenä ja sama toiselle puolelle. Selvitin harjan ja hännän huolellisesti, jonka jälkeen tein pienen letin häntään.

Melkein jätin Banskun varustamatta, kun muistin jälleen viime valmennuksen. Mitä turhia laittaa hevonen siistiin kuntoon, jos valmennuksesta ei edes tulisi mitään? Isabellan ilmestyttyä paikalle en voinut kuitenkaan peruuttaa. Sen sijaan varustin Banskun mustalla huovalla, samanvärisillä pinteleillä ja korvahupulla. Kiristettyä vyön ja sujautettua suitset orin päähän, oli Bansku valmis. Itse kävin vielä hakemassa oman kypärän ja raipan.

Aurinko teki jo laskuaan, kun talutin Banskun ulos ja kohti maneesia. Maneesin ulkopuolella seisoi jo muut valmennukseen tulevat. Viime valmennuksesta tuttu punapää tummanrautiaan tamman kanssa ja joku jätkä vaaleanruunikon puokkitamman kanssa. Olikohan tuo sama tamma, joka Minkalla oli ollut ratsutettavana Vaahterapolussa joskus? Banskun olemus muuttui pörhisteleväksi, kun se näki kaksi kaunista tammaseuralaista.

Viittä vaille puoli seitsemän maneesin ovet aukenivat ja pääsimme nousemaan hevosten selkään. Vilkaisin Juliaa, joka ratsasti Valerien kanssa ohjat pitkinä ja pysäytin Banskun kaartoon. Keskityin kiristelemään vyötä ja laskemaan jalustimet alas. En jaksanut alkaa lähteä etsimään penkkiä, miltä nousta ylös, joten pujotin saappaani jalustimeen ja ponnautin itseni maasta mustaan koulupenkkiin. Päästin Banskun suoraan uralle kävelemään alkukäyntejä. Ruuhka uralla kesti niin kauan, kunnes edellisen valmennuksen porukka lähti pois.

Mulle tuli valmennuksen aikana hieman parempi fiilis. Banskulla oli melkeinpä jopa tylsää, koska valmennus sisälsi hyvin paljon pelkkää perustyötä. Yritin koko ajan pitää sen kiireisenä. Huomasin kuitenkin, ettei nuori ori viitsinyt yrittää tehdä täysillä tehtäviä, jotka kuuluivat paljonkin alemmalle tasolle. Ei sillä, en väitä, ettei perusratsastuksesta olisi ollut meille apua. Aleksin kanssa käytiin läpi missä tulisi parantaa ja mitä tavoitteita meillä oli kisojen suhteen. Aleksi antoi aivan erilaista kommenttia kuin Amanda, enkä oikein osannut sen pohjalta enää vastata miehelle meidän mielialasta tulevia kisoja varten.

Meillä olisi edessä vielä yksi valmennus ennen ensimmäisiä osakilpailuja. Uskoin, että vasta kisojen jälkeen näkisin, minkälaisia tavoitteita meidän kannatti Banskun kanssa asettaa kisojen suhteen. Olisiko kilpailut täydellinen floppi meidän osalta vai kannattaisiko meidän jatkaa panostusta. Pian se jo selviäisi.

Jo kolmatta kertaa talutin Banskun samaan valmennukseen tummanrautiaan hevosen ja tämän ratsastajan kanssa. Sen verran olin jo viitsinyt tiedustella, että hevonen oli Seppeleessä toimiva tuntihevonen, Eela, ja ratsastaja Fiia Joku. Sukunimeä en enää kuitenkaan muistanut. Valmennus itse järjestettiin Saariston hevosopistolla. Paikka oli itselleni aivan uusi, enkä ollut koskaan ennen käynyt siellä. Myöskään Henry Sääri ei ollut mua koskaan ennen valmentanut, en ollut edes koskaan kuullut miehestä.

Henry Sääri paljastui lopulta melki 180 cm pitkäksi ja hieman ylitse kolmikymppiseksi mieheksi. No, nimikin kyllä kertoi tämän olevan mies. Alkukäyntien aikana Henry vaikutti rennolta ja mukavalta valmentajalta. Saisi nähdä muuttuisiko mieleni ajan kuluessa. Pian kokosimme ohjat tuntumalle ja aloittelimme. Pieni hipaisu kannuksilla antoi Banskulle käskyn siirtyä raviin. Kevensin orin tahdissa ja pyrin pitämään sen alkuun pidemmässä muodossa. Alkulämmöt saatiin tehdä suhteellisen itsenäisesti, joten pyrin tekemään samoja asioita kuin ilman valvontaa. Kahdeksikkoa, loivia kiemuroita ja avoja.
”Oikein hyvä, pidä se samassa rennossa moodissa”, Henry antoi kommenttinsa verryttelyn päätteeksi.

Taputin Banskua kaulalle. Työskentelyn aloitimme pohkeenväistöillä. Bansku muuttui hieman kireämmäksi, kun aloin kokoamaan sitä enemmän ja se sai mut itseni jäykäksi. Väistöissä Bansku astui kyllä hyvin ristiin molemmissa askellajeissa, mutta suoruutta väistöissä ei ollut alkuun ollenkaan. Parilla ensimmäisellä kerralla Henry ei asiasta edes maininnut, mutta sen jälkeen aloin saada neuvoja rennommasta istunnasta. Hiljalleen paransin omaa istuntaa ja keskityin pitämään Banskun väistöissä mahdollisimman suorana.
”Oikein, paljon parempi. Suorempi ja rennompi”, Henryn sanat kaikuivat maneesissa, kun väistin Banskua uralle ravissa.

Valmennuksen teemana helposti pystyi pitämään suoruutta. Suoruuteen keskityttiin myös laukannostoissa, joita tehtiin uralla ja pituushalkaisijalla. Ensin nostoja tehtiin ravin kautta. Ensimmäisessä nostossa olin itse liian hätäinen, jonka takia Bansku ryntäsi laukkaan.
”Heti uusi nosto”, Henry komensikin ja hidastin orin takaisin raviin.
Seuraava nosto oli paljon hallitumpi. Bansku ei rynnännyt, mutta silti nostosta puuttui paljon puhtautta.
”Yritä tehdä tehtävät hieman leikin kautta”, Henry kommentoi. ”Se on nuori, joten ota sille myös nuori asenne.”
Ööm, okei. Muutin ratsastustani Henryn ohjeistuksen laiseksi ja huomasin heti Banskun ratsastuksessa eron. Se muuttui joo hieman pidemmäksi, mutta ratsastus oli rennompaa ja hauskempaa. Myös laukannostot käynnin kautta sujuivat sen jälkeen selvästi paremmin. Pituushalkaisijalla laukannostoissa pystyttiin keskittymään paremmin suoruuteen. Ratsastajana sain olla tarkkana, että todella tulimme suoraa linjaa, eikä laukannostossa linja kadonnut mihinkään. Se oli selvästi mukavaa aivojumppaa myös Banskulle.

Valmennus sisälsi vielä myös pieniä pätkiä vastalaukkaa. Niissä Bansku toimi alusta asti hyvin. Se oli jo vetrynyt kivasti ja selvästi nautti työnteosta. Hyvillä mielin annoin sen ravata loppuraveja pidemmällä ohjalla. Taputin sitä kaulalle, kun se venytti itseään ja askeltaan. Ravasimme molempiin suuntiin väistellen Fiiaa ja Eelaa. Ilmeisesti myös valmennuskumppanillani oli mennyt hyvin. Siirrettyäni Banskun käyntiin, vapautin ohjat. Henry antoi vielä hieman kattavamman kommentin meille yksitellen. Banskun kanssa meidän kannattaisi todellakin mennä hieman sen leikin kautta. Banskulla oli hyvä mekaniikka ja halut oppia.

Valmennuksen loputtua hoidin Banskun pois ja mietin päässäni mitä mieltä itse olin. Bansku oli tänään erittäin hyvä ratsastaa, mutta en vain vieläkään saanut Amandan negatiivisia kommentteja pois päästäni. Ääh, loppui nyt se perkuleen sättiminen yhdestä valmennuksesta. Meillä oli kaikki muut valmennukset mennyt hyvin, joten varmasti me pärjäisimme ylihuomisissa kisoissa. Huomenna me kertaisimme radan Saariston tiluksilla pariin kertaan kevyellä liikunnalla, jonka jälkeen Bansku saisi viettää rennomman päivän ennen kisoja. Me tultiin tänne voittamaan!

Kisapäivä alkoi kiireisenä, kuten kaikki kisapäivät yleensä. Bansku majaili jo valmiiksi Saariston hevosopiston tiloilla toissapäiväisen valmennuksen takia. Eilen olin suunnitellusti ratsastanut ohjelman kaksi kertaa lävitse, jonka jälkeen Bansku oli saanut viettää aikaansa pihalla tarhassa. Sen jälkeen olinkin majoittunut yhdeksi yöksi opiskelijoille tarkoitettuihin asutuksiin. Nyt pakkasin tavarani autooni ja ajoin sen kisapaikalle. Auburnilaiset olivat jo saapuneet hevosrekan voimin paikalle, joten autoin heitä. Ratsastinhan itse vasta viimeisessä luokassa.

Toissapäiväisen valmennuksen jälkeen olin suunnannut Julian ja Isabellan kanssa vielä illanviettoon Kallan Kingiin, jonka tapahtumien seurauksena välttelin tänään Juliaa. Autoin lähinnä Nitaa ja Armia sen aikaa kuin kerkesin, ennen kuin mun piti pistää Banskua kuntoon. Eilen tehdyt letit olivat yhä hyvässä kunnossa, joten mun ei tarvinnut kuin harjata ori.

Isabella hääräsi eniten Viivin ja Rillan ympärillä ja piti tarkasti huolen, että kummityttö oli ajoissa verryttelyssä ja starttaamassa oman helppo C:n. Jokaisen ratsukon siisteydestä nainen kyllä piti hyvää huolta. Kukaan ei mennyt edes verryttelyyn ilman tarkistusta. Siksi harjasinkin Banskun erityisen tarkasti ja tarkistin nutturat vielä viimeisen kerran. Valkoiset pintelit käärin paremmin kuin varmaan koskaan. Loppuun asti en viitsinyt oria varustaa ennen kuin meidän luokan verryttely alkaisi. Helppo A:ta kisasi yllättävän vähän porukkaa. Muissa luokissa oli yli 20 osallistujaa, B:ssä jopa melkein 30. A:ta kuitenkin kisasi vain yhdeksän ratsukkoa.
Ainakin meillä olisi paremmat mahdollisuudet voittaa oma luokkamme. Voittamaanhan tänne oltiin tultu.

Juuri ennen helppo B:n viimeisiä ratsukoita, asettelin upouuden Sokka Luxuries merkkisen kisahuovan Banskun selkään. Huopaan oli boldeerattu sukunimeni, Paakkanen. Isabella oli ojentanut sen mulle tänään tuoreeltaan muoveissaan. Huovan päälle asettelin koulusatulan ja varmistin kaiken olevan suorassa. Kiinnitin satulavyön ja sen jälkeen asettelin Banskun päähän mustan korvahupun. Sen jälkeen otinkin suitset ja sujautin ne orin päähän. Myös eilen valmisteluiden lomassa olin vaihtanut suitsiin timanttiotsapannan. Mehän oltiin näyttäviä tänään.

Ennen verryttelyä tein vielä monta pientä asiaa. Vaihdoin puhdistetut ratsastussaappaat jalkaani, vaihdoin myös upouuden kisatakin ylleni. Violetti väri sopi loistavasti Banskun näyttävään otsapantaan, puhumattakaan violeteista kannuksista. Voiko jonkun asian viedä yli? Ei, jos halusi olla näyttävä. Kisakypärä vielä päähän ja valkoiset hanskat käteen, jonka jälkeen ratsastusloimi viimeisenä hevosen pepun päälle ja ulos. Banskussa oli tänään kisatunnelman tuomaa virtaa.

Isabella piti nuorta oria paikallaan, kun nousin ratsaille. Kiitin perijätärtä, jonka jälkeen kävimme Banskun kanssa kävelemässä alkukäynnit ympäri opiston piha-aluetta. Bansku käveli reippaasti pää koko ajan korkealla ja pörhisteli aina tamman tullessa vastaan. Kevättä oli ilmeisesti ilmassa vähän turhan paljon. Kymmenen minuutin kuluttua, ratsastin Banskun lumiselle kentälle, jossa oli jo kaikki muutkin luokan osallistujat. Näin tuttuja kasvoja, mutta paljon sellaisia, joita en ennen ollut tavannutkaan.

Sisimmässä inhosin todenteolla kisojen verryttelyjä. Kellään ei ollut hallussa siinä kohtaa ajosäännöt, vaan kaikki menivät oman mielensä mukaan röyhkeyttä käyttäen. Sen asenteenhan otin myös mä, kunhan ei vain kolaria tullut. Pidin huolen, että ympyrältä tultaessa meitä väistettiin. En tehnyt Banskulla mitään haastavaa. Pieniä helppoja osuuksia ohjelmasta, parit väistöt ja laukannostot sekä vaihdot.

Me starttasimme Banskun kanssa sopivasti luokan keskivaiheilla. Isabella otti enkkuvilttimme haltuunsa, kun ratsastin Banskun maneesiin. Silloin vasta pahin jännitys iski. Mitä me tosiaan tavoiteltiin näiltä kisoilta? Emämunausta, joka todistaisi kaikki Amanda Sokan sanat tosiksi? Rutiinia ja kokemusta? Mitä ikinä seuraavat minuutit toisivatkaan tullessaan, se selviäisi pian. Ravissa ratsastin Banskun tervehdykseen. Hyvä tasapainoinen pysähdys, tervehdys ja raviin. Totuuden paikka oli nyt tässä!

sijoitus 3./9, 67,23% mukaan valkoinen ruusuke!

Valehtelisin hieman – ehkä jopa tosi paljon – jos väittäisin, ettei mua jännittänyt osallistua Danielin valmennukseen tänään. Siitä oli vasta pari viikkoa, kun Daniel oli ilmoittanut lopettavansa meidän valmentamisen. Eikä mies ollut sen tarkemmin asiaa selitellyt. Totta kai me nähtiin töissä ja Daniel piti ohjattuja valmennuksia, kun ratsastin miehen hevosia. Siellä Daniel oli kyllä asiallinen, enkä vieläkään oikein ymmärtänyt miksi mies oli yhtäkkiä vain ilmoittanut, että mun kannattaisi siirtyä Amanda Sokan valmennukseen.

Ja ettei tämän päivän valmennus ollut tarpeeksi jännittävä, olin tietysti yksin valmennuksessa. Kukaan muu Seppeleen ulkopuolelta ei ollut ilmoittautunut Hard-tason valmennukseen. Siksi noustuani selkään ohjasin Banskun yksin valaistulle maastolenkille, vaikkapa eipä puoli kolmen aikaan vielä pimeää ollut. Uusista maisemista huolimatta annoin orin kulkea alkukäynnit pidemmällä ohjalla omaan tahtiinsa. Eipä nuorta oriani paljon vähempää voinut tänään kiinnostaa oudot reitit. Kunnon alkukäyntien jälkeen olimme Banskun kanssa maneesin luona viittä vaille kolme.

Tasan kolmelta maneesin ovet avautuivat ja edellinen kolmikko asteli naamat hieman punaisina ulos maneesista. Tervehdin Fiiaa, jonka kanssa olimme kisojen aikana olleet paljon samassa valmennuksessa. Sen jälkeen ratsastin Banskun maneesiin ja riisuin siltä mustan ratsastusloimen katsomon kaiteelle.
”Hei”, tervehdin Danielia, joka siivosi kakkaläjää pois.
”Moi”, Daniel vastasi.
Perhosia lenteli mahassani ja todella toivoin valmennuksen menevän hyvin jännityksestä huolimatta. Kokosin ohjat heti tuntumalle ja annoin Banskun kävellä omaan tahtiinsa uraa pitkin odotellessani ohjeita.
”Nosta vain ravi ja löysää tuntumaa. Pidetään ohjat pitkinä alkuverryttelyn aikana, niin Bansku pääsee vapaammin liikkumaan. Tavoitteena on letkeä ja eteenpäin menevä ravi.”

Tein työtä käskettyä. Ohjat löystyivät ja Bansku nosti reippaan ravin. Daniel käski tehdä suuria kaaria omaan tahtiin ja myös suoralla uralla. Bansku oli onneksi hevonen, jolta ei tarvinnut vaatia eteenpäin. Ensin töitä tehtiin paljon ravissa molempiin kierroksiin ja sen jälkeen myös laukassa.
”Väärä laukka, vaihda rauhassa oikea ravin kautta”, Daniel tokaisi. ”Se oli täysin sun virhe. Selkeämmät avut ja anna sen vapaasti liikkua eteen. Oikein hyvä, Inna, parempi.”

Danielin valmennuksessa tuntui erittäin helpolta olla, kunhan sain itsestäni pois alkujännityksen pois. Mies tunsi meidät entuudestaan todella hyvin, joten tiesi kaikista parhaiten Tie Tähtiin valmentajista, mikä meillä mahdollisesti mättäsi. Pienten levähdyskäyntien jälkeen palasimme jälleen töihin istunnan työstämisen parissa. Teimme harjoitusravissa keskiympyrää vaihdellen sen kokoa. Sen lisäksi, että Daniel puuttui jokaiseen pieneen virheeseen istuntani kanssa, pääsin kunnolla ratsastamaan Banskua lävitse. Sen takajalat saatiin hyvin mukaan ja Danielin istunnannipotuksella todella oli selvä vaikutus orin ratsastettavuuteen.

Laukannostoissa keskiympyrällä turvauduin välillä hieman liikaa ohjaan, kun Bansku kiskaisi itsensä laukkaan. Sen takia pari kertaa laukka siirtyi heti takaisin raviin.
”Anna sen nostaa laukka, kokoa sitä vasta noston jälkeen ja tee seuraavan noston aikana selväksi, että ryntäys ei käy”, Daniel ohjeisti.
Saimme aikaa todella hyviä nostoja, kun Banskukin malttoi leikkisän mielensä. Taputin oria kaulalle, kun siirsin sen käyntiin Danielin antaessa luvan ja löysäsin tuntumaa hengähdyskäyntejä varten.
”Joko oot kokeillu sille kankia?” Daniel kysyi.
”En vielä.”
”Harkitse asiaa”, Daniel vain totesi. Selvä. Kanki ostoksille.

Loppuvalmennus sujui meiltä hyvin. Bansku teki hyviä pysähdyksiä ja istunnalla sain tänään paljon aikaan. Daniel ainakin vaikutti tyytyväiseltä meidän suoritukseen tänään. Ainoastaan tervehdyslinjaa Daniel pisti meidät tekemään tukahduttavan kauan. Yksikin takajalka vinossa tai kirjaimen yli meneminen, pisti miehen laittamaan meidät tulemaan tervehdykseen uudestaan ja uudestaan. Tuskin edes kilpailutuomari oli noin tarkka. Kaikkiaan valmennus kuitenkin meni omasta mielestäni hyvin.

Daniel antoi vielä loppuun meille todella kattavan kommentin ja parannusehdotukset tulevia treenejä varten. Kaikesta meidän välillä olevasta kireydestä huolimatta sain paljon käteen tästä valmennuksesta.

Järnbyn tilat olivat kyllä aika luksusta. Oma joku pihassa ja huh mitkä tilat sekä hevoset olivat hienoja. Talutin Banskua maasta käsin ennen valmennusta ympäri tallialuetta. Meillä oli takana viikon taukoa, koska itse olin matkannut kenttäratsastuksen pariin Kanadaan asti. Bansku itse oli saanut ottaa rennosti kyseisen ajan, paria päivää lukuun ottamatta, kun joku oli käynyt sitä liikuttamassa. Reissusta matkaan oli tullut myös kankisuitset, joita tänään en kuitenkaan halunnut vielä Banskun päähän ensimmäistä kertaa laittaa, mutta odotin kyllä niiden kanssa treenausta.

Viisi minuuttia ennen valmennusta, kampesin itseni Banskun mustaan koulusatulaan ja ratsastin sen sillan kautta joen ylitse kohti maneesia. Ovien avattua ja edellisen ryhmän poistuttua, ratsastin Banskun maneesiin. Tänään valmennuskavereina oli kimo hevonen, jonka muistan joskus nähneeni sekä jo tutumpi Hallavasta tullut Lilja. Valmentajana Kristiina oli myös uusi valmentaja, jonka valvovan silmän alla en ennen ollut. Tie Tähtiin kisojen myötä olin päässyt monipuolisesti myös uusien valmentajien valmentamaksi. Olin saanut paljon irti ja suurin osa valmentajista oli antanut uutta näkökulmaa.

Nyt tänään Kristiina antoi paljon sitä lisää. Bansku oli tänään pelleilevällä tuulella. Vapaapäivät olivat tuoneet nuorelle orille turhaa energiaa, joka toisaalta taas teki varmasti hyvää aktiivisen valmentautumisen takia. Laukannostoissa Bansku tahtoi pinkoa alta pois. Turhien spurttien takia meillä meni alkuun pohkeenväistöt turhan banaanina, mutta lopulta sain Banskun malttamaan mielensä ja väistämään mukavan suorana. Kristiina antoi meille paljon hyviä neuvoja, joita otan varmasti käyttöön tulevaisuudessa.

Kristiinan kommentit: Hevonen oli leikkisällä tuulella ja ei olisi jaksanut keskittyä. Alkuun saikin ottaa isoa ravia, jossa melko pitkässä muodossa haettiin liikettä koko kropan läpi. Tämä hieman tasoitti hevosta, mutta se jatkoi kuitenkin painamalla kädelle ja hieman viemällä. Ratsastaja jäi helposti puristamaan ja kompensoimaan liian staattisilla avuilla, joka johtui luultavasti stressistä tai väsymyksestä. Muutoin ratsastaja vaikutti kyllä osaavan hommansa. Ehkei tämän tiimin paras päivä tänään.

Olisin halunnut vain jäädä kotiin. Minua ei todellakaan huvittanut osallistua tänään Isabellan pitämään valmennukseen. Perua ei kuitenkaan voinut, jonka takia hain Banskun tarhasta. Ori tuli minua portille vastaan hörähtäen ja surullisesti hymyillen naksautin narun kiinni riimuun. Rapsutin oria niskasta ennen kuin nykäisin sen liikkeelle kohti tallia. Tallissa oli paljon touhua. Näkyi vierailevia kasvoja hevosiensa kanssa sekä tuttuja.

Hoitaessani Banskua, pysyttelin paljon orin karsinassa ja liikuin vain, jos todella oli tarve. Banskua ei ollut varmastikaan niin tarkasti harjattu koskaan. Jusu ilmestyi ennen edes toisen valmennusryhmän alkua kertomaan Jannan ja Avan kanssa, että seuraavat valmennukset alkaisivat myöhässä. Alkukäynnitkin tulisi kävellä kentällä valmiiksi. Yllätyin hieman, että Isabella Sokka olisi myöhässä.

Ennen Banskun varustamista, kävin juomassa kupin kahvia ja vaihdoin farkkuni ratsastusvaatteisiin. Ulkona onneksi oli hieman lämpimämpi, jonka takia päätin jättää takin valmennuksen ajaksi pois. Puoli tuntia ennen valmennuksen alkuperäistä alkamisaikaa, otin Banskun varusteet mukaan ja aloin varustaa oria. Ensin käärin mustat pintelit kaikkiin jalkoihin, jonka jälkeen asettelin satulan selkään ja kiinnitin vyön löysälle. Bansku oli hyvin ottanut vastaan Kanadasta tuodut kanget. Me oltiin jo pari kertaa päästy niiden kanssa treenaamaan. Myös tänään sujautin ne orin päähän.

Kaiken ollessa valmiina, hain itselleni vielä kypärän, jonka jälkeen talutin Banskun ulos kentälle. Vyötä kiristin parilla reiällä, jonka jälkeen kampesin itseni satulaan. Kenttä ei vielä ollut parhaimmassa ratsastuskunnossa, mutta siellä pystyi hyvin kävelemään alkukäyntejä. Ei kuitenkaan menisi kauaa, että pääsisimme käyttämään myös kenttää treeneissä. Kesän pölyisyys ei houkutellut niin paljoa, mutta olihan pihalla silti mukavaa kiertää kehää.

Vartin yli seitsemän siirryimme maneesiin, alkuun en huomannut mitään, mutta sitten tunnistin tutun hahmon paperinippu käsissään. Mitä ihmettä Juuso teki täällä? Oliko miehen auto edes ollut parkkipaikalla? Miksen ollut huomannut? Miksi Juuso seisoi maneesissa paperit käsissään ihan sen näköisenä, että aikoisi pitää meille valmennuksen? Ja missä helvetissä oli Isabella Sokka?

En tiennyt oliko eron jälkeen soveliasta mennä kysymään, miksi Juuso oli täällä.
”Isabella ei pyysi pitämään valmennuksen sijastaan, joten aloitetaan”, Juuson ääni kantautui, kun kaikki valmennuksen valmennettavat olivat paikalla.
Ironista toisaalta. Minä olin tähän asti ollut se, joka ohjeisti Juusoa kouluratsastuksessa, ei toisinpäin. Olikohan Juuso oikeasti tarpeeksi pätevä? Heti alkuverryttelyssä kävi selväksi, että Juuso oli ottanut tosissaan valmentajan roolinsa.
”Tuntumaa tiukemmalle, ratsasta enemmän eteen, Inna”, Juuso sanoi hyvin värittömällä äänellä.
”Ei sitä tuntumaa voi ottaa enää tiukemmalle”, tiuskahdin miehelle mulkaisten.

Onneksi sain Juusosta vapaata, kun mies kertoi meidän menevän ratsastusohjelmia lävitse yksitellen. Ensin rataansa ratsastivat suomenhevosori ratsastajansa kanssa, jonka jälkeen oli Fiia ja Eela. Me oltiin seuraavia ja todella olisin halunnut olla ihan missä tahansa muualla sillä hetkellä.
”Helppo A?” Juuso varmisteli.
”Joo”, mutisin. ”Miks sä oot täällä?” kysyin lopulta.
”Valmennan, koska Isbe pyysi”, Juuso vastasi äänensävyllä kuin olisin aivan sokea.
Isbe? Mistä lähtien Juuso oli kutsunut Isabellaa Isbeksi? He olivat nähneet vain kerran aikaisemmin. Asia kaihersi hieman mieltäni, kun kävimme vasta eilen exäksi muuttuneen miehen kanssa. Se oli todella vaikeaa. En pystynyt kunnolla keskittymään siihen mitä piti tehdä ja Juuso murahteli koko ajan jotain. Suorista väistöön. Liian iso voltti. Huono takaosakäännös. Puolipidäte ennen laukannostoa.
Vetäisin miestä kohta lättyyn ellei hän hiljenisi.

Huokaisin helpotuksesta, kun viimein selvisimme valmennuksen loppuun. Taputin Banskua kaulalle ja päätin ratsastaa sen maastoon loppukäynneille. Toivottavasti Juuso Sherman olisi lähtenyt tallilta ennen kuin palaisimme.

Tähän mennessä kisaamista kisoista, otin ehdottomasti eniten tosissani tämän päivän kisat. Me oltiin saatu Banskun alle hyviä prosentteja aikaisemmista kisoista, voitettu yhdet ja Tie Tähtiin kisoissa sijoituttu kolmansiksi. Kolmen viikon kisaustauon jälkeen oli aika kiillottaa violetit kannukset ja Banskun näyttävä timanttiotsapanta.
”Julle! Tuotko ne valkoiset pintelit?” pyysin kisahoitajana toimivaa ystävääni.
”Joo, hetki”, Julia vastasi ja pian käsissäni oli puhtaat juuri paketista otetut pintelit.

Banskusta huomasi, että se tiesi tänään olevan kisapäivä. Se puhkui erilaista energiaa ja katseli korvat höröllä karsinansa kaltereiden välistä uusia hevosia, jotka olivat vallanneet tyhjät karsinat. Myös Mustiksen vanhaan karsinaan oli asutettu kilpaileva hevonen. Taputin mustan orin takamusta, kun sain käärittyä viimeisen valkoisen pintelin paikoilleen – yritys oli numero neljä. Kaviot oli öljytty, samoin klipattu karvapeite. Me kiiltäisimme satojen metrien päähän kisaradalla. Tarkistin vielä letitetyn harjan nutturat.

Julia auttoi minua varustamaan orin loppuun. Tosin kävin varmasti naisen hermoille, kun suoristin valkoista huopaa viisikymmentä kertaa ja tarkistin vyön paikan toiset viisikymmentä kertaa. Eikä puhuta ollenkaan suitsien tai korvahupun alusta. Tänään me kisattaisiin myös ensimmäistä kertaa kankisuitsien kanssa. Jännittävää! Julia asetteli ratsastusloimea paikoilleen, kun viimein sain näyttävän timanttiotsapannan suoraan.
”Talutatko sitä pihaa ympäri sillä välin, kun vaihdan vaatteet?” pyysin. ”Meillä ei oo kiire, startataan kuitenkin toisiks viimesinä.”
”Totta maar”, Julia vastasi ja tarttui sitten Banskun ohjista kiinni.
Väistyin karsinan ovelta pois, kun Julia talutti energisesti tanssaavan orin kohti ulko-ovea.

Kävin itse vaihtamassa farkut ja tallitakin kisavaatteisiin. Saappaat pyyhin rätillä ennen kuin pujotin ne valkoisten ratsastushousujen päälle. Kisapaita housuihin ja violetti kisatakki pukupussista sen ylle, kaikki takin napit tietysti napitettiin. Kypärän asettelin päähän kisanutturaa varoen ja viimeisenä otin valkoiset hanskat käsiini. Sen jälkeen olin valmis. Löysin Julian ja Banskun maneesin läheltä, jossa nainen selvästi kurkki maneesiin meneillään olevaa kisasuoritusta.
”Käveleekö hyvin?” kysyin naurahtaen.
”Juu, me kierrettiin jo kaks kertaa tallialue”, Julia kertoi.
”No, me kävellään vielä toiset samanlaiset”, mutisin ja siirryin kiristämään satulavyötä, pari reikää tiukemmalle ja ihminen selkään.

Ponnautin itseni satulaan ja käskin Juliaa irrottamaan narun suitsista.
”Oo valmiina ottaan loimi, kun mennään maneesiin.”
”Valmiina kuin kärppä!”
”Sepäs hyvä”, naurahdin ja pienellä kannuksen hipauksella Bansku lähti liikkeelle.
Me käveltiin energisen orin kanssa vielä pari kierrosta tallialueen ympäri ennen kuin siirryimme kentälle alkuverryttelyyn. Nostin heti ravin kerättyäni ohjat tuntumalle. Teimme pohkeenväistöjä, taivutuksia ja työstin myös laukkaa pitkän aikaa. Bansku tuntui oikealta ruutitynnyriltä. Se puski apujen lävitse ja sain hieman rauhoitella nuoren pojan mieltä.
”Tommosella holtittomalla menolla te ette varmasti pääse sijoille”, Amanda tomera ääni kommentoi aidan vierestä.
Missä vaiheessa Amanda Sokka oli eksynyt kentän laidalle?

Jälleen mielikuva viimeisestä valmennuksesta Amandan opissa suistui mieleeni. Tie Tähtiin kisat eivät olleet tarpeeksi hyvä näytönpaikka Sokan nuoremmalle sisarukselle, että me pärjättäisiin. Kalla Cup oli siihen paljon parempi ja varmasti varteenotettavampi paikka. Okei, tämän päivän tavoitteet: 1) lyö Amanda Sokalle luu kurkkuun ja näytä, että te osaatte 2) voita Daniel Susineva.

Toiseksi viimeisenä starttaavana aika ei olisi voinut mennä hitaammin. Tuttu jännitys painoi mahanpohjassa, mutta todella rakastin sitä tunnetta. Esteratsastus ei koskaan tuonut samaa tunnetta, esteillä se oli enemmänkin kauhunsekaista jännitystä. Kouluratsastus sen sijaan oli ehdottomasti ykköslajini. Julia oli sovitusti nappaamassa ratsastusloimea Banskulta, jonka jälkeen me päästiin maneesiin verkkaan. Musiikki soi kaiuttimista, kun uusi ratsukko aloitti ohjelmaansa.

Ennen suoritusta tein Banskun kanssa hyvin rentoa verryttelyä. Pidin sen lihaksia lämpimänä ja annoin kävellä paljon. Meitä ennen olivat vielä ohjelmaansa kirjavalla ponilla ratsastava tyttö, Nita ja Janna. Nitalle toivotin onnea suoritukseen, mutta Jannaa välttelin – aikuismaista, jep. Huokaisin käytännössä helpotuksesta, kun viimein oli meidän vuoro.

Aivan kuin Bansku olisi tiennyt, että nyt oli tosi kyseessä, oli aika käyttäytyä ja näyttää nuoren orin elastisia liikkeitään. Anna sen soida banaanimies. Merkin saatuani ratsastin tervehdykseen. Hyvä tasajaloin oleva pysähdys ja tervehdys, suoraan raviin. Bansku toimi uskomattoman hyvin. Väistöt menivät kuin vettä vain, molempiin suuntiin. Laukka oli pyörivää ja ajatus oli koko ajan eteenpäin.  Tunsin riemunkiljahduksia sisälläni koko ohjelman lävitse. Ellei olisi ollut kisatilanne, olisin varmasti kiljahdellut innoissani jokaisesta onnistumisestamme. Lopputervehdyksessä heitin ohjat vapaiksi ja taputin suuri hymy huulillani Banskua.
”Niin sitä pitää poika”, kehuin sitä. ”Oot banaanis ansainnut!”
Sijoitus: 2/11 73,571 %

Jälleen kerran oli aika lastata team Auburn Estaten hevoset traileriin ja hurautella näyttämään muille taivaanmerkit Tie Tähtiin –kisoissa. Uupumusta kisojen suhteen oli jo näkynyt tallilaisissa ja myös hevosissa. Ahkera valmentautuminen oli vienyt useilta jo mehut mukanaan, eikä toissapäiväinen (ja eilinen) Kalla Cupin startti koulussa ja esteille paljoa helpottanut aherrusta. Bansku saisi viettää näiden kisojen jälkeen kunnon palautumispäivät, eikä me otettaisi enää niin suurta stressiä Tie Tähtiin finaalia ajatellen. Pyörityistä valmennuksista oli saatu kuitenkin jo niin paljon käteen, että me toivon mukaan pärjäisimme kotitreenillä.

Iseballa ohjeisti minua tarkkaan, mihin parkkeerata suuri hevosrekka. Ajotaitoisena olin lupautunut ajamaan, vaikka perijättären läsnäolo hieman aiheutti paineita. Hevoset ja ratsastajat saatiin kuitenkin ehjänä Hukkasuon tiluksille, ja rekka parkkeerattiin Isben vaatimuksien mukaisesti hyvin tilavasti. Ensimmäisenä rekasta otettiin ulos tiimin ainoa poniedustus, joka puuskutti jännittyneenä. Bansku löytyi rekasta Armin ja Meikun välistä. Tottuneesti ori käppäili ulos trailerista ja pää korkealla heti tervehti uusien maisemien tammoja.
”Pöhkö”, naurahdin orilla.

Hukkasuo tarjosi meille karsinat, joten hevoset asutettiin niihin. Tuttuun tapaan mulla ei ollut kiire Banskun kanssa. Me starttaisiin vasta viimeisessä luokassa. Siksi nojasinkin Banskun lainakarsinan seinustaan ja selailin puhelinta. Lukas laittoi viestiä jostain Kirppuun liittyen. Kato sieltä varustearkusta. Emmalla on myös niitä varalla, näpyttelin.
"Ehditkö kävelyttää tätä hetken?" Julian kysymys kuului parin karsinan vierestä.
Käännyin kohti ystävääni ja työnsin puhelimen takkini taskuun. Tässä oli kyllä muita kiireitä, mutta autetaan nyt kerran ystävää.
”Ihan hetken sit vaan”, vastasin pitkin hampain.
Julia häipyi jonnekin, luultavasti vaihtamaan vaatteitaan, tartuin meidän yhteisen kasvatin suitsista ja talutin sen ulos. Ulkona oli hieno aurinkoinen sää ja kisahulinat olivat vallanneet yksityistallin. Nautin kyllä todella kisojen aiheuttamasta hulinasta, enkä voisi koskaan, ajatellekaan jättäväni kisausta.

Valerie oli hauska näky koulusatulan kanssa ja harja letitettynä varmasti siistimmin kuin koskaan ennen. Olin tottunut niin paljon näkemään tammaa estevarusteissa, että kouluvermeet olivat aina outo näky. Täytyisi todella puhua Julialle, että pääsisin Valerien selkään. Taputin erikoisväristä tammaa kaulalle. Vaikka Kirppu ei kuulunut niihin hevosiin, jotka olisivat vieneet sydämeni täysin mennessään, oli Valerie todella kiva näky. Vilkaisin kelloa, enkä nähnyt vilaustakaan Valerien omistajasta. Mun pitäisi kohta alkaa valmistella Banskua.

Löysin Julian juoruamasta Minkan kanssa tallikäytävällä. Justiinsa joo!
"Julia! Tuu hakemaan hevoses HETI", huudahdin naiselle ja tulihan siihen vauhtia.
Julia otti Valerien ohjat käsiinsä ja talutti sen takaisin pihalle. Autoin ystävääni vielä nousemaan tamman selkään, jonka jälkeen lähdin talliin laittamaan Banskua kuntoon. Totta puhuen meillä ei ollut vieläkään mikään kiire. Vietin kuitenkin Banskun karsinassa aikaa, ettei kukaan keksisi työllistää millään muulla tavalla. Isabella hääräsi vielä muiden tallilaisten kimpussa.
Mieleni teki käydä kysymässä Isabellalta miksi Juuso oli pitänyt Auburnin kouluvalkan. Mitä ihmettä Juuso oli edes tehnyt Auburnissa sinä päivänä? Jotenkin tiesin, ettei Isabella kuitenkaan kertoisi siitä mitään, joten jätin asian vain kaihertamaan.

”Inna, kiire, hophop”, Isabella ilmestyi Banskun karsinan luokse, kun olin aivan ajatuksissani.
”Aa, joo, aivan”, vastasin ja varustin Banskun nopeasti.
Kävin vielä vaihtamassa kilpailuvaatteet ylleni, jonka jälkeen talutin Banskun ulos. Ratsastusloimea ei enää tarvittu, joten vain kiristi vyön muutamalla reiällä ja laskin jalustimet. Sen jälkeen nousin mustaan koulusatulaan ja kannuksen kosketuksella päästin orin liikkeelle. Kävelimme hetken aikaa ympäri tallipihaa, kun odotimme verryttelyn alkua. Bansku oli tänään oudon rauhallinen. Ehkä kamala työrupeama oikeasti oli imenyt nuoresta kaikki mehut. Vapaapäivät eivät siis olisi huono idea. Isabella tuli antamaan kommentteja verryttelyyn ja toivotti sen jälkeen onnea kisasuoritukseen. Sormet ristiin ja ohjelmaa ratsastamaan!
Sijoitus: 3/9 66,5%

Molemmat osakilpailut ennen finaalia oli nyt ratsastettu ja olin helkutin tyytyväinen nuoreen oriini. Bansku oli suoriutunut kisoista todella hyvin, eikä se edes tuntunut jännittävän, vaikka sillä ei ollut vielä suurta kokemusta kisoista. Harjatessani Banskua palasin mielessäni edellisten kisojen jälkeisiin tunnelmiin. Ensimmäisen osakilpailun sijoitus maistui parhaimmalta koskaan. Radalla Bansku toimi juuri kuten piti, vaikka huomasin selästä käsin meidän typeriä pieniä lapsivirheitä, jotka rokottivat prosentteja. 67,23% oli kuitenkin aivan täydellinen verrattuna Banskun kisahistoriaan.

Siksi hevoseni ansaitsi ylimääräisen herkkubanaanin kisojen jälkeen, kun olimme palanneet takaisin kotiin. Saariston hevosopisto oli palvellut meitä todella hyvin sen lisäksi, että opiston rehtori asetti valkoisen ruusukkeen Banskun mustiin suitsiin ja musiikin soidessa laukkasin kunniakierroksen muiden sijoittuneiden kanssa. Valmennusta myöden Saariston hevosopisto ansaitsi kunnon taputukset olalle hienosta työstä. Aah, niin, voisinkin kertoa hieman lisää kyseisen päivän tunnelmista suorituksen jälkeen.

Prosenttien tultua ilmi riemuitsin, kun todella olin näyttänyt typerälle Amanda Sokalle, että me pystyttiin hyvään suoritukseen. Hymy oli herkässä, eikä sitä edes lannistanut Isabellan yksinkertainen kehu ”ihan hyvin ratsastettu”. Isabella Sokka suorastaan oksensi kehuja pikkusiskoonsa verrattuna. Eikä Isabella turhia kehunut, siitä pystyi arvioimaan jo paljon.

Seuraavista osakilpailuista Hukkasuolla odotin hieman enemmän. Sijoittuminen kyllä joo riemastutti ja Bansku oli jälleen hyvä radalla. Se kuunteli ja teki, kunnon työmoraali, eivätkä meidän prosentit olleet kuin yhden prosenttiyksikön verran pienemmät kuin ensimmäisen osakilpailun. Silti koin pienen pettymyksen, kun sijoitumme samalle sijalle ja Lydia sekä Kei jättivät minut taakseen. Finaalissa meidän pitäisi ehdottomasti parantaa ja napata ensimmäinen sija muiden turvan edestä.
#tietähtiin #tähtifinaali #tehtävä7

Olin kuin pystyyn kuollut. Päivä oli ollut vauhtia täynnä. Ensin herätys neljältä aamulla, oman tallin hevosille ruokaa naaman eteen, pihalle, jonka jälkeen sai kaahata autolla Vänrikinmäelle tekemään perus työvuoron. Siellä meinasi venahtaa ylitöiksi, jonka takia sai jälleen painaa kaasujalkaa, ottaa yksi ylinopeussakko mukaan, jotta kerkesi Auburniin kouluvalmennukseen. Meinasin nukahtaa loungen sohvalle, eikä edes kahvimukillinen (tai viisi) auttanut minua heräämään. Lähinnä jouduin ryntäämään vessaan ennen kuin valmennus alkoi.

Bansku oli huolimattomasti harjattu ja varusteet miten sattuu. Siitä saisin kuulla varmasti ensimmäisenä Amandalta. Tyylillä miten tuon näköinen ratsukko voisi edes kuvitella Kalla Cupin voittoa? No, en tiiä, me tavoteltiin nyt ihan ensin Tie Tähtiin kisoista voittoa. Se näytti tähän mennessä ainakin valoisalta. Otin maneesiin mukaan pienen termospullon täynnä kahvia ja jätin sen seinustalle siksi aikaa, että kapusin selkään. Amandaa ei vielä näkynyt, joten kävelin termari kädessä uraa pitkin.

Taisi olla Banskun onnen päivät. Se sai pyöriä valmennusryhmässä ainoana orina kauniiden tammojen seassa. Vähän piti tietysti hörähdellä ensin Cocolle, sitten myös Armille. Amanda ilmestyi maneesiin yllättäen ja minulle tuli kiirus viedä termari takaisin seinustalle.
”Eipäs kuhnailla. Ohjat käteen ja raviin”, Amanda komensi heti.
Kokosin kankisuitsien ohjat tuntumalle ja pienellä avulla nostin orin raviin. Bansku oli rento ja energinen. Työtä tehdessä se unohti tammojen läsnäolon ja keskittyi todella siihen mitä tehtiin.

Alkuverryttely oli parempi kuin mitä itse koskaan tein. Kaikki askellajit ratsastettiin huolella, eikä mitään jätetty puolitiehen. Amanda oli heti helisemässä, jos nyrkki vähänkin meni väärään asentoon tai jonkun hevonen ei kulkenut oikeaa tahtia. Me ei tietenkään jääty Banskun kanssa ilman kommenttia. Ryhti oli yksi asia, jalan asento jne..

Koko valmennus keskityttiin verryttelyjen jälkeen siirtymisiin. Ensin käynnistä raviin ja ravista käyntiin. Siirtymisiä tehtiin jokaisessa askellajissa ja jokaisesta toiseen. Meillä meni ihan hyvin. Amandakin jopa kehaisi parista puhtaasta siirtymisestä. Taputin Banskua kaulalle. B-man oli tänään ihan superi. Se tuntui pehmeältä, eikä Amanda kritiikit tuntunut selästä käsin niin kamalilta. Otin niistä kuitenkin aina kiinni ja loppujen lopuksi sain todeta naisen puhuvan asiaa. Pieni muutos omassa ratsastamisessa muutti hyvin tehdyn asian erinomaiseksi.

Hikisenä valmennuksen jälkeen olin unohtanut jo väsymykseni, jonka olisin ajatellut vaikuttavan enemmän valmennuksen kulkuun. Nappasin loppukäyntien aikana termarin jälleen käteeni ja siirryin kävelemään Nitan ja Armin rinnalle. Höpöttelimme omat mielipiteemme valmennuksesta, kun Tilda ja Lotta katosivat ilmeisesti maastoon loppukäyneille.
#kouluvalmennus #nuortenryhmä

Hmm… ehkä mullakin olisi pitänyt olla ratsastusvaatteet yllä. Mitähän Isbe mahtoi olla mieltä siitä, että jättäisin tänään viime hetken treenit väliin ja vain juoksuttaisin Banskun? Ei varmasti hyvää, koska nainen oli kutsunut meidän tallin tiimiläiset huoneistoonsa viime hetken hiillostukseen(?). Kaikilla muilla oli ratsastusvaatteet päällä, kun itse notkuin tarjoilupöydän ääressä farkuissa ja t-paidassa.
”Oo, katso suklaata ja vaahtokarkkeja”, hihkaisin Julialle ja nappasin muutaman palan lautaselleni.
Kaikki muu pöydällä näytti aivan liian terveelliseltä. Julia taisi olla samaa mieltä ja hedelmien sekä suolaisten naposteltavien lisäksi nappasi perässäni suklaata. Muidenkin saatua lautaset kuntoon, Isabella ohjasi meidät huoneistonsa kirjastoon. Oi, kuinka paljon ihania vanhoja kirjoja ja taisin päästää toisesta korvasta sisään sekä toisesta ulos, mitä Isabella ensin sanoi.

Havahduin vasta kuultuani oman nimeni, enkä ollut varma mahtoiko Isbe kehua vai mitä sanoi, joten vain hymyilin. Työnsin hedelmänpalasen suuhuni ja keskityin pureskelemaan sitä erityisen pitkään ja hartaasti. Aloin epäillä kehuiko Isabella todella, koska heti sen perään nainen muistutti meitä murskavoiton tärkeydestä. Niin, no… ainakin me näytettiin tallirakingissa kuka määrää.
”Mitä se sano musta?” kuiskutin Julialle, kun Isabella alkoi kinata Viivin kanssa.
”Etkö kuunnellut… kehui sun panostusta koulurankingissa”, Julia kuiskutti.
”Aaaaa, kiva.”

Otin suuhuni palan suklaata ja heti sen perään toisen. Hyppäsin tosin metrin ilmaan, kun Isabella melkein karjaisi.
”…SIIS MITÄ? Syöttekö te Inna ja Julia suklaata? Suklaata?!” Taisi tulla ohraleipä. ”Mistä te sellaista kaivoitte? Onko se urheilijan ruokaa, mitä? ONKO?”
Tällaisen urheilijan ruokaa se todellakin oli. Minähän en suklaasta tai viinasta luopuisi urheilun takia. Katsahdin kuitenkin pelästyneenä Juliaa, jonka jälkeen siirsimme molemmat katseemme Isabellaan.
”Sitä oli tarjolla...” Julia sopersi ensimmäisenä.
”Tarjolla?!” Isabella rääkäisi ja ellei nainen olisi ollut niin pirun tosissaan, olisin revennyt nauruun.
”Joo, siinä vaahtokarkkien vieressä”, kerroin tukien Julian sanomisia, siinähän sitä oli ollut ties kuinka paljon.
”VAAHTOKARKKIEN?” Isabellan kiljaisu kuuroutti minut loppuelämäksi.
Onneksi Isabella ei nähnyt mitä hirveyksiä söin kotioloissa…

Hiillostus palaverin jälkeen livuimme kaikki takaisin tallille. Olin lupautunut halukkaiden kouluratsastajien kanssa käymään heidän rataansa läpi. Bansku todella ansaitsisi tänään rennon päivän. Lisäsimme vain viikko sitten treeneihin yhden päivän lisää ja tähän asti olimme puskeneet treeniä laittoman paljon enemmän nuorelle hevoselle. Noh, ensi kuussa ori pääsisi viettämään lomaa laitumelle muutamaksi viikoksi. Huomenna me todellakin kisattaisiin kunnolla!

Olin hionnut tuttua koulurataa Banskun kanssa heti toisen osakilpailun jälkeen päivittäin. Isabella oli käskenyt painamaan sitä vielä kerran mieleen, mutta osasin jokaisen asian ohjelmasta täydellisesti. Ellen, Minka tai Rasse eivät kuulemma kerinneet vielä kenraalitreeneihin, joten valtasimme Nitan ja Julian kanssa maneesin itsellemme. Lähinnä siksi, että kenttä oli varattu.. Otin Banskun itse liinassa mukaani ja hoidin sen juoksutuksen samalla, kun Nita ja Julia verryttelivät Valerien ja Armin.

Totesin itselleni Banskun vapaapäivän olevan myös hyödyllinen sen ansiosta, että ori pitäisi vireyden huomenna katossa. Me ei todellakaan kaivattu laiskaa suoritusta. Totuuden nimissä sitä tuskin tulisikaan, vaikka olisin noussut tänään selkään, mutta kuitenkin. Juoksutin Banskun jokaisen askellajin nopeasti lävitse ja kävelytin sitä sen jälkeen ratsastajia väistellen.
”Okei, mä otin ohjelman mukaan. Julle eka?” kysyin ja kaivoin taitellun paperin takataskusta.
Helppo B oli itselleni myös tuttu ohjelma. Se oli suhteellisen helppo, joten tuskin kummallakaan olisi sen kanssa vaikeuksia.

Vielä ennen kotiin menemistä laitoin Banskun varustekaapin kuntoon. Satula, kankisuitset, valkoiset pintelit, musta korvahuppu. Harjat sekä kaiken varmuuden takaamiseksi toinen loimi, matkustusta varten laitoin loimen Banskun karsinan eteen. Pakkasin myös kassiin omat varusteeni ja vein ne valmiiksi jo hevosrekkaan. Missähän se Rasse mahtoi olla? Se saisi auttaa Banskun varustekaapin viemisessä rekkaan. Sitä ei todellakaan soveltuisi unohtaa!
#tietähtiin #tähtifinaali #tehtävä9

”Missä hitossa se on?!” kiljaisin, kun nousin hevosrekan kyytiin kymmenettä kertaa.
Banskun violettia varustekaappia ei ollut missään! Olin aivan varmasti pakannut sen eilen illalla ja tuonut sen rekkaan. Eiku hetkinen? Olinko todella tuonut sen rekkaan asti? Vai oletinko niin vain, koska kyllähän mun omat varusteet olivat mukana.. Mitä helvettiä mä tekisin, jos todella olin unohtanut KAIKKI Banskun varusteet kotiin? Kirosin kuuluvasti, kun joku ilmestyi myös paikalle. Hitto vie! Oliko Isabellalla jokin kahdeksas aisti?

”Mitä sä täällä kiroat?” Isabella kysyi ja yskäisin.
Uskaltaisinko todella kertoa perijättärellä mitä oli tapahtunut? Isabella varmasti suolistaisi mut kymmeneen kertaan – vähintään.. Toisaalta eihän me nyt voitaisi mennä radalle ilmankaan varusteita. Olisi sekin näky, kun helppo A tason ratsastaja ilmestyy täysissä kisatamineissa vapaalla hevosella. Ainakin se olisi täydellistä hevosen kontrollia, jos vielä sijoittuisimme.
”Öm, tota, mä oon unohtanut Banskun varusteet kotiin”, sanoin varovasti.
”MITÄ? KAIKKI?” Isabella kiljahti. ”Inna, minkälainen kisaaja sä oot, jos sä unohdat hevosesi varusteet?”

En kyllä tiedä mahtoiko Isabella oikeasti miettiä, minkälainen kisaaja mä olen vai sitä, miltä Auburn Estate näyttäisi muiden silmissä. Yskäisin.
”En mä tiedä mikä aivopieru se oli, etten tuonu sitä rekkaan asti”, puolustauduin. ”Mutta mitkä hiton varusteet mä sille nyt tungen…” mietin ja suunnittelin jo Valerien varusteiden viemistä.
Isabella hieroi nenänvarttaan. ”Kokeillaan sille Rillan varusteita. Rilla on pienempi, mutta eiköhän ne yhden suorituksen mee.”
”Aah, kiitos”, sanoin helpottuneena, vaikka olin yhä ärsyyntynyt itselleni ja pahoillani siitä, että aiheutin Isabellalle harmaita hiuksia.

Rillan varusteet todella olivat hitusen liian pienet Banskulle, mutta suitset saatiin sopiville mitoille, eikä satulakaan loppujen lopuksi ollut aivan mahdottoman pieni. Ei se Banskun selälle sopinut ja mietinkin jo joutuisinko tilaamaan sille hierojan. Harmittelin hetken aikaa, kun kaikki näyttävät varusteet uupuivat kisa-asusteestamme. Noh, tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tapahtui ja toivon mukaan myös viimeinen.
#tietähtiin #tähtifinaali #tehtävä12

Finaali 1/9 81,07%
Kokonaistulos 1/9 67 pistettä, pikkutähtiratsukko
Tähtitalli

”Hei, Julle! Voitko ojentaa sen yhden pintelin?” huutelin Banskun karsinasta samalla, kun käärin vasempaan takajalkaan mustaa pinteliä.
Yksi oli vielä käärimättä ja ystäväiseni oli sopivasti hollilla.
”Hetki”, Julian ääni kuului ja suoristautuessani huomasin hänen tekstaavan.
Tuhahdin ja menin itse ottamaan pintelin Banskun harjaämpäristä.
”Kenelle viestittelet?” tiedustelin uteliaana persoonana.
”Lukas halus tietää jostain ihmeen pehmusteesta Kirpun martingaaliin”, Julia vastasi olkiaan kohauttaen. ”Mulla ei oo mitään käryä…”
”Aa, se on mulla kotona. Lupasin toimittaa sen viikolla.”

Kyykistyin etujalan luokse käärimään viimeistä pinteliä ja Bansku nosti koipensa ylös. Murahdin oria laskemaan sen alas, mutta heti laskettuaan jalka nousi uudelleen.
”Nyt”, murahdin ja ainut sukallinen jalka tömähti maahan.
Käärin pintelin loppuun, jonka jälkeen varustin orin loppuun. Nappasin karsinan edustalta kypäräni, jonka vedin päähäni ja naksautin soljen kiinni. Vielä mustat ratsastushanskat, jonka jälkeen me oltiin valmiita. Ulkona oli lämmin, joten jätin suosiolla pitkähihaisen pois. Violettikeltainen pikeepaita olisi varmasti tarpeeksi, kun Amanda Sokka pääsi jälleen juoksuttamaan nuorten kouluryhmää.

”Tuutko katteleen? Ota vaikka pari kuvaa”, kysyin Julialta.
”Tällä vai?” Julia heilutti puhelintaa edessäni. ”Ei tällä saa mitään aikaseksi.”
”Okei, ei sitten”, mutisin ja nappasin Banskun ohjista kiinni.
Nykäisin Banskun karsinastaan liikkeelle ulos aurinkoiseen säähän ja suoraan kentälle. Josefin päätteli kentällä ratsastustaan Vilan kanssa, mutta luikahdin portista sisään. Nappasin jakkaran mukanani ja menin kentän keskelle pois ratsukon tieltä. Kiristin vyön ja laskin jalustimet alas, jonka jälkeen ponnautin itseni satulaan. Sain maiskauttaa Banskun tänään liikkeelle. Se oli hidas.

Ratsastin sitä alkukäynneistä lähtien eteenpäin. Myös muut valmentautuvat ilmestyivät kentälle pikkuhiljaa, kuten myös normaalin ilmeensä kasvoille luonut Amanda. Meidät komennettiin heti itsenäiseen verryttelyyn. Tein Banskun kanssa avoja ja ympyröitä.
”Tempoa enemmän, Inna, se nukkuu.”
Olipahan tämäkin päivä nähtävä. Bansku harvoin oli mitenkään tahmean tuntuinen, mutta selkeästi tänään ei herralle maittanut työn teko ollenkaan. Ja sen sain vain ainoastaan minä tuntea nahoissani.

Valmennus sisälsi raa’an tahdin, jonka myötä minulla oli hiki ensimmäisen vartin aikana verryttelyjen jälkeen. Bansku oli niin perkuleen tahmea, että Amanda ei ollut yhtään tyytyväinen.
”Ellei se ala pian liikkumaan, kuten pitää, saatte poistua. Ei tuosta ole mitään hyötyä, enkä kestä katsella tuommoista”, Amandan ääni raikui tomerana kentän keskeltä.
”No, niin herraseni, aika herätä”, murahdin Banskulle ennen kuin meidät potkittaisiin pois koko valmennuksesta.
Eipä Bansku siitä kamalasti herännyt, mikä sai Amandan tuhahtamaan. Hieman me saatiin lisää tempoa takajalkoihin, joka ilmeisesti kompensoi tarpeeksi, ettei meidän tarvinnut poistua takavasemmalle. Väistöt meillä meni ihan okei, ravissa hieman paremmin. Amanda ei niihin oikein sanonut mitään muuta kuin, ok, riittää.

Lopulta saatiin Banskuunkin lisää vauhtia! Kyllä vain. Perkuleen lintu liisi aivan mustan orin turvan vierestä. Siinä vaiheessa todella saatiin vauhtia, kun nuori orini pinkoi vastakkaiseen suuntaan. Ei, en tippunut, ihme kyllä. Piruettien arvioijat kisoissa olisivat varmasti olleet ylpeitä niistä pirueteista, mihin Banskun väänsin, jotta sain sen pysähdyksiin. Suustanikin pääsi ihmeellinen älähdyksen ja kiljahduksen sekoitus. Bansku pysähtyi puuskuttaen pää ylhäällä ja kiroten työnsin saappaani takaisin jalustimiin sekä korjasin tuntumaa.

Sen jälkeen meillä ei ollut valmennuksen aikana ongelmaa vauhdin kanssa.
#kouluvalmennus #nuortenryhmä

”Banskuu”, viheltelin tarhan portilla mustaa oria, joka sattui juuri olemaan kesätarhansa takanurkassa.
Musta ori nosti päänsä korvat pystyssä. Leuat jauhoivat ruohoa ja kesti pari minuuttia ennen kuin kesälomalaisen jalat liikahtivat kohti mua. Olin antanut Banskun lomailla melkein täysin kesäkuun tähän asti. Sen kevät oli ollut niin rankka, että loma oli orille vain tarpeen. Pari kertaa viikossa kävin kyllä herättämässä sitä koomasta juoksutuksen tai kävelyretken merkissä maastossa, lähinnä itse kävellen jalan.

Tänään me palattiin takaisin hommiin. Hyvin rennosti kuitenkin ilman satulaa, mutta tehden kaikenlaista rentoa jumppaa. Banskun saapuessa viimein luokseni portille, rapsutin sitä otsasta hymyillen ennen kuin naksautin narun kiinni riimuun. Kesällä Bansku oli vaihtanut värikseen hieman harmaammaksi pölyn takia. Se kaipasi kyllä kunnon pesun ennen kuin heti huomenna Amanda pitäisi meille yksityisvalmennuksen. Huh, toivottavasti Bansku ei ollut laiskistunut lomallaan.

”No, niin pölypallero, mennääs”, tokaisin orille ja talutin sen kohti tallia.
Tervehdin tallissa olevia Nitaa ja Nikoa, jotka tulivat käytävällä vastaan. Pyöräytin Banskun tyhjälle hoitopaikalle ja kiinnitin ketjut harmaaseen riimuun. Nopeasti kävin hakemassa harjaämpärin ja orin suitset sekä pintelit. Pöllytin menemään, kun harjasin karvapeitettä. Bansku tutkaili sen aikaa tallinmeininkiä. Porukkaa ei paljoa ollut, joten tuskin siinä kamalasti oli katsottavaa.

Ei mennyt kauaa, kun Banskulla oli violetit pintelit jaloissa ja aachenit päässä. Ori odotti hoitopaikalla, kun kävin hakemassa kypäräni ja raipan. Nappasin Banskun ohjista ja talutin sen ulos. Pilvinen taivas rakoili ahkerasti ja 24 astetta lämpöä oli erittäin kuuma. Ensin meinasin mennä orin kanssa kentälle, mutta se oli varattu. Matilda ratsasti siellä uudella hevosellaan. Jep. Matilda oli vaihtanut upean kirjavanorin pliisuun ruunikon väriseen tammaan.

Okei, no Zelia oli mulle entuudestaan tuttu. Se oli syntynyt Danielin luona ja olin itsekin käynyt tamman selässä. Ihan jeppis todellisuudessa. Tuhahdin itsekseni ennen kuin talutin Banskun kentän sijaan maneesiin. Onneksi kukaan ei oikein tahtonut viettää aikaansa maneesissa näin hienolla säällä. Sain rauhassa laittaa kartiot sopiville välimatkoille ja kävellyttää oria maasta käsin.

Nousin lopulta selkään jakkaralta ja sain huomata jo heti, ettei Bansku todellakaan ollut laiskistunut lomansa aikana. Se oli heti menossa ja sain pidättää oria, ettei se karkaisi altani pois heti miten. Alkuun me tehtiin käynnissä taivutuksia ja voltteja. Keskityttiin helppoihin juttuihin. Pian nostin jo ravin ja annoin orin kulkea pidemmällä tuntumalla. Ilman satulaakin Banskun askeleissa oli ihan kelvollista istua.

Hyvien alkulämpöjen jälkeen me tehtiin laukassa vastalaukkaa. Pujoteltiin kartioita, jotka olin asettanut maneesiin. Asetin Banskua mahdollisimman vähän. Pyrin tekemään asiat pienillä avuilla ja pienillä eleillä. Me pujoteltiin kartioita laukassa molemmissa laukoissa mahdollisimman vaihtelevasti. Intouduin myös kokeilemaan laukanvaihtoja. Hymy nousi kasvoilleni, kun saimme aikaiseksi pari pätevää vaihtoa. Joo, no, peruslaukanvaihto ei ollut nuorelle orilleni mikään ongelma.

Loppukäynnit me tehtiin maastossa. Bansku sai kävellä vapaalla ohjalla koko reissun ajan. Se tiiraili maisemia ja käveli rohkeasti eteenpäin. Vitsit. Mulla ei ollut pitkään ollut tämmöistä hevosta, joka aiheutti niin paljon onnentunnetta. Hymy nousi väkisinkin kasvoilleni. Samalla pohdin, että meidän pitäisi varmaan Banskun kanssa siirtyä hiljalleen vaativimpiin tehtäviin. Puhuisin asiasta Amandan kanssa ennen seuraavaa valmennusta.

Toivottavasti Bansku jatkaisi samanlaista kehittymistä eikä vaativammat tehtävät olisi kuitenkaan liikaa.

”Ilmotit teidät sit helppo B:hen”, Amanda murahti kädet ristissä rinnan päällä.
Hitsiläinen. Mistä Amanda oli sen kuullut? ”Joo, mä ajattelin sen olevan hyvää verryttelyä Banskun loman jälkeen”, selitin.
Amanda Sokka tuhahti. ”Toivottavasti palaat kotiin huipputuloksella. Mikäli aiot edetä vaativiin juttuihin, helppo B:n munaaminen ei hyvältä näytä.”
Jepjep. Seppeleen kisoihin oli vajaa viikko ja mua kadutti suuresti typerä helppo B:n osallistuminen. Olisi vain pitänyt ilmoittaa meidät A:han. Me ei saataisi munata niitä kisoja. Kaikista parasta olisi tuoda hyvät prosentit ja vielä parempi sijoitus kotiin.

”Töihin sit”, Amanda komensi ja kokosin ohjat tuntumalle.
Amanda oli varannut meille koko kentän käyttöön valmennusta varten. Ennen valmennusta olimme keskustelleet mitä tuleman piti, koska naisesta oli tullut viimein virallisesti vastuuvalmentajani. Ehdotin, että Banskun kanssa ottaisimme kolmansiin osakilpailuihin tavoitteeksi vaativa B:n. Meillä oli mennyt kilpailut hyvin ja Bansku oli edennyt loistavasti ikäisekseen.
Me tehtiin valmennuksessa paljon kokoamista edistäviä tehtäviä. Avo- ja sulkutaivutuksia ensin ravissa uralla, mutta myös pituushalkaisijalta, niin että turpa oli kohti uraa. Kuten myös siirtymisiä ravista laukkaan ja laukasta takaisin raviin. Hitsiläinen, mulla oli hiki jo alkuun. Samat tehtävät toistettiin myös laukassa.

Parhaat askeleensa Bansku näytti tänään kootussa laukassa, jota teimme yksinkertaisesti keskiympyrällä. Temmonvaihteluita puolen ympyrää. Eteen, hitaammin, normaalisti, eteen, hitaammin, normaalisti. Laukanvaihdon kautta samaa toiseen suuntaan. En voi uskoa miten rento Bansku oli. Se ei ollut tuntunut näin hyvältä koskaan ennen. Sille oli ehdottomasti loma tehnyt hyvää.

Loppuravien jälkeen Amanda antoi lyhyen ja jämäkän kommentin miten meni, jonka jälkeen pinkkitukkainen perijätär lähti kohti tallia. Taputin Banskun hikistä kaulaa hymyillen. Valmennus oli ehdottomasti kaikkien hikipisaroiden arvoinen suoritus.
#kouluvalmennus #kesäkuu

 Inna parkkeerasi hopeamustan hevosrekkansa Auburnin pihaan. Kello ei ollut vielä paljoa ja hän oli lähtenyt liikkeelle erityisen aikaisin. Neljän hevosen rekka oli riittävän suuri tälle päivälle. Välillä ehkä liian suuri Innan yksityiseen käyttöön, mutta rekka olikin ostettu vähän kuin tällaisia tilanteita ajatellen. Tänään Inna matkaisi Banskun ja ratsutukseen tulleen kasvatin, Hanin, kanssa Vaahterapolkuun kisaamaan. Mukaan Auburnista lähtisi myös Nita Merisalo.

 Nita oli puhunut myös jostain toisesta hevosesta, jolla starttaisi kisoissa. Innaa hieman ketutti, kun ei ollut tiedustellut missä tämä kyseinen hevonen asui. Ehkä se olisi ollut matkan varrella tänne, eikä olisi enää tarvinnut kiepata mistään. Auton sammutettuaan, Inna pomppasi ulos. Hänellä oli yllään vielä pelkästään farkkushortsit sekä roosan värinen toppi. Aurinkolasit olivat jo valmiiksi vihreiden silmien edessä, huh hellettä.

 Automaattinen ramppi laskeutui yhdestä napista ja paljasti kopin perimmäisellä paikalla olevan Hanin. Inna oli tehnyt jo aikaisemmin nopean suunnitelman, että ottaisi Hanin Auburniin. Ei tarvitsisi kiertää enää kodin kautta.
 ”Menikö matka hyvin?” Inna leperteli tummanpunaruunikolle nuorelle tammalle. ”Pääset vielä hetkeksi pois kopista ennen kuin jatketaan matkaa”, Inna puheli samalla, kun iroitti väliseinän salvasta ja työnsi sen sivuun.

 Hani tuli reippaasti ulos rekasta ja katseli kiinnostuneena uusia maisemia. Se ei ollut tainnut käydäkään ennen Auburnissa. Hitsit, että pitkäkoipi oli perinyt isältää korkeutensa. Hazelin korkeus ei näkynyt koko tammassa missään määrin. 175cm pelkkää koipea! Inna talutti Hanin sisälle talliin karsinaan, jota Isabella oli käskenyt lainata. Tyhjä karsina, joka ei ollut kenenkään käytössä. Inna pyöräytti tamman karsinan perällä ja vapautti sen riimusta sekä kuljetussuojista.

 Seuraavaksi Inna kävi hakemassa Banskun tarhastaan ja asetti sen pesupaikalle. Se saisi kisalettinsä ensimmäisenä, kunnon harjauksen jälkeen. Letittäessään viimeisiä lettejä, Inna huomasi Nitan sivusilmällään.
 ”Moi!” Inna tervehti naista. ”Joko jännittää?”
 ”Moi”, Nita vastasi ja pudisti päätään. ”Eipäkai normaalia enempää.”
 ”Hyvä. Mistä muuten se sun toinen ratsu haettiinkaan?”
 ”Se asuu Kytömäellä, Ruskan yksityistallilla”, Nita kertoi.
 Jepjep.. aivan toisessa suunnassa kuin Vaahterapolku. 60 kilsan kierto yhteensä. Innan tosiaan olisi pitänyt hieman tarkemmin, ehkä Nita olisi saanut hevosensa esim. Auburniin. Noh, ensi kerralla Inna olisi mahdollisesti viisaampi. Inna ei sanoisi asiasta mitään Nitalle, se olisi ihan turhaa.

 Nita katosi hoitamaan omia hommiaan ja Inna sai Banskun letityksen valmiiksi. Seuraavana vuorossa oli Hani. Tamman kanssa ei mennyt kovinkaan kauaa, joten Inna lähti laittamaan Banskun varusteita kasaan. Inna oli todella oppinut Tie Tähtiin kisoista sen, että huolehti hevosen kisavarusteet mukaan. Bansku menisi tänään ainoastaan yhden luokan. Treenit vaativan-tason juttuihin oli edennyt ihan hyvin, mutta Inna ei uskaltaisi vielä ilmoittaa heitä sen tason kisoihin. Ei sopinut hätäillä!

 Banskun varusteet Inna pakkasi harmaaseen urheilulaukkuun ja vei ne suoraan rekkaan. Hän näytti myös Nitalle mihin voisi viedä Armin varusteet. Sen jälkeen Inna ja Nita alkoivat tehdä lähtöä. Hevosille laitettiin kuljetussuojat jalkoihin ja Inna letitti Banskun häntään samanlaisen letin kuin oli kotona tehnyt Hanille. Inna pähkäili vielä hetken missä järjestyksessä hevoset kannattaisi lastata.
 ”Pistetään Bansku perimmäiseksi, sitten Armi ja Hani vikaks”, Inna ehdotti Nitalle. ”Armi ja B-man on kuitenkin tottunu matkustaan yhessä.”

 Nita piteli sen aikaa Armia ja Hania, että Inna talutti Banskun sisälle rekkaan ja kiinnitti sen nahkaisen riimun ketjuun. Väliseinä kiinni ja seuraavaksi Armi kyytiin. Kaikki kolme saatiin onneksi ilman mutinoita sisään, joten he saattoivat lähteä Kytömäelle.

 Eipä Inna muistanut sitäkään, että Nita oli kertonut hevosenomistajan lähtevän myös mukaan kisoihin. Rita omisti Järnbyn kasvatin JB Pyramidan, mustan puoliveritamman. Ramida pakattiin ensimmäiseksi ulosotettavaksi rekkaan, sen tavarat laitettiin tavaratilaan ja pitkä matka Vaahterapolkuun saattoi alkaa.

 Loppujen lopuksi oli helpottavaa, kun Rita oli mukana. Inna ei ollut saanut etään kisahoitajakseen, joten nainen lupasi auttaa tarpeen mukaan myös Hanin ja Banskun kanssa.

 Vaahterapolun piha oli jo täynnä kilpailijoiden hevostrailereita ja rekkoja, mutta myös paljon paikalle tulleiden katsojien autoja. Inna löysi vain vaivoin rekalle sopivan kolon pihalta. Oikeastaan aivan Milan talon portaiden edestä, hjups. Koirat räksyttivät tarhassaan, mutta heti tunnistettuaan Innan, niiden hännät alkoivat heilua ja ne vaativat naisen huomiota. Inna kävi hymyillen rapsuttamassa Wiennaa, Micoa ja Crowleyta.

 Innasta oli hieman outoa olla Vaahterapolussa. Hän ei ollut käynyt siellä sen jälkeen, kun Mila oli palannut Suomeen Kanadasta. Naisen pitäisi ehdottomasti ottaa joku päivä hommakseen tulla kahville Milan luokse. Ennen hevosten ulosottamista, kolmikko nappasi rekasta niiden suitset. Ramida otettiin ensin ulos ja sen jälkeen Hani. Rita piti Hania kunnes, Inna otti sen Banskun lisäksi käsiinsä.
 ”Mila varas meille karsinat”, Inna kertoi. ”Mä tiedän missä ne on.”

 Inna opasti seuralaisensa sisälle talliin. Onneksi Innalle varatut karsinat olivat heti ovien vieressä. Bansku tyhjään karsinaan ja Hani Milan Tossun karsinaan.
 ”Toisiks ja kolmanneks viimeiset tällä puolella”, nainen ohjeisti vielä Ritaa ja Nitaa. ”Rekan ovet on auki, niin pääsette vapaasti hakeen tavarat.”

 Inna kävi itse ensin ilmoittautumassa, jonka jälkeen hieman taluttamassa hevosia vuorotellen pihassa. Ensimmäiseen verryttelyyn oli onneksi vielä aikaa. Nita starttaisi vasta helpon A:n, kun hän itse starttaisi jo Hanin kanssa B:n. Sen ansiosta Ritalta sai paljon apua verryttelyyn asti. Nainen talutti Hania pihassa varusteet päällä, kun Inna kävi vaihtamassa päällensä kisavaatteet. Valkoisissa housuissani oli typerä tahra, jonka nainen huomasi vasta päälle pistäessä. Noh, ei voisi mitään. Rekassa oli hyvät tilat vaihtaa myös vaatteita, vaikka noh olisihan myös talo ollut ihan vieressä.

 Ruskeat hiukset laittoi matalalle nutturalle ja pujotti housujen lenkeistä mustan nahkavyön, jossa oli hyvin koristeellinen solki. Helteen takia Inna ei pystyisi pitämään kisatakkia yllään, joten hän oli ottanut hienomman kisapaidan mukaan. Siinä oli kaunis pitsinen yksityiskohta selänpuolella. Mustat saappaat kiilsivät – olivathan ne Innan kisasaappaat – niissä oli violetit kannukset.

 ”Hei, kiitos”, Inna kiitti Ritaa, joka toi Hanin rekan luokse.
 Inna kiristeli satulan vyötä ja laski jalustimet. Ne olivat onneksi jo koulumitassa, kun Inna nosti maasta jalkansa jalustimeen ja ponnisti itsensä mustaan satulaan.

 Verryttelyn jälkeen Inna starttasi Hanilla sen ensimmäisen helppo B:n luokan. Täydellisellä tuloksella. 68% oli loistava tulos ja Inna hymyili isosti, kun sai tietää tuloksen. Se riitti neljännelle sijalle.
 ”Loistava tamma”, Inna taputti Hanin kaulaa, kun siirsi sen kunniakierroksen jälkeen käyntiin.
 Hani oli ollut todella rento ja kuuntelevainen radan läpi. Siltä ei siis todellakaan puuttunut mitään koko suorituksen aikana. Vihreä ruusuke suitsissa oli ehdottomasti ylpeyden aihe.

 Seuraavaksi Innalle tuli hieman kiire. Hän joutui varustamaan Banskun nopeasti. Rita oli kiireinen Nitan auttamisessa. Tyhmän lähtölistan mukaan Inna starttaisi jo neljäntenä, joten hänen pitäisi olla jo verryttelemässä. Onneksi Rita oli käärinyt valmiiksi valkoiset pintelit orin jalkoihin.
 ”Moi! Näinkin sut radalla! Oliko se todella Halcyone? Huhhuijaa, kun se on kasvanut”, Mila ilmestyi Banskun karsinalle.
 ”Moi!” Inna hihkaisi ystävälleen iloisena. ”Joo oli se ja toden totta, se on kasvanut huikeasti. Me startataan vielä metrinen.”
 ”Joo, niin muistelinkin”, Mila sanoi mietteliäänä. ”Sua ei oo näkyny”, Mila totesi ja mietin oliko sanoissa jotain syyllistävää.
 ”Sori. Kamala kiire koko ajan”, kerroin. ”Ens viikolla lähden taas Kanadaan Ransun kanssa. Siellä on Power Jumpit. Mutta lupaan etsiä jostain hieman aikaa tulla ees kahville”, Inna naurahti ja vilkaisi Polarin kelloa ranteessaan. ”Nyt on kamala kiire päästä verkkaan”, nainen puuskahti.

 Mila lähti hoitamaan tallinomistajan hommiaan, kun Inna kiristi koulusatulan vyön sopivalle kireydelle. Taputukset mustan orin kaulalle ja oma kypärä vielä päähän, jonka jälkeen Inna tarttui kankiohjien ylimmästä ohjasta ja talutti orin pihalle. Noustuaan selkään tallinovilla, Inna kävi kävelemässä nopeasti pihaa ympäri pitkin ohjin ennen kuin suuntasi verryttelyyn maneesiin. Hän tervehti nopeasti Nitaa, joka oli jo maneesissa Armin kanssa. Inna ei tehnyt Banskun kanssa mitään erityistä, ratsasti askellajit läpi nopeasti, parit väistöt. Sitten heidät jo huudettiinkin kentälle odottamaan vuoroaan.

 Innalla oli Banskun kanssa odotukset korkealla. Ruusuke saataisiin mukaan aivan varmasti! Noh.. suoritus meni ihan hyvin, 66,07%. Ei huonoimmat heidän prosenttinsa. Jossain muualla ne olisivat varmasti riittäneet sijoitukseen. Eivät tänään. Itse asiassa he olivat vasta kahdeksia yhdestätoista kisaajasta. Innalle se oli kamala pettymys, mutta toisaalta ei sitä voinut aina sijoittua. Inna taputti Banskua kaulalle, kun oli riisunut sen varusteista. Nita oli päässyt Armin kanssa palkintojenjakoon, hyvä.

 ”Saat silti ekstra banaanin”, Inna naurahti Banskulle.
 Seuraavaan luokkaan Innalla oli vielä paljon aikaa. Välissä oli kolme luokkaa sekä väliaika, jonka aikana kentälle rakennettiin esterata. Inna oli auttamassa Milaa sen rakentamisessa, jonka jälkeen juorusikin naisen kanssa, kunnes hän meni laittamaan Hanille estevarusteet päälle. Sitä ennen Inna kävi vaihtamassa vielä koulusaappaat estesaappaisiin.

 Esteverkassa Inna huomasi, että Hani hyppäsi erittäin hyviä hyppyjä. Se kuunteli paremmin kuin kotona. Hypyt olivat tasaisempia, eikä Hani tuttuun tapaansa yrittänyt puskea liian lähelle estettä. Inna taputti tyytyväisenä nuoren hevosen kaulaa. He starttasivat viidensinä, heti Juuson ja Paytonin jälkeen. Mies ei ollut edes tervehtinyt naista, johon Inna oli vain puuskahtanut. Miten lapsellista käytöstä!

 Juusot pois mielestä Hani tervehdyksen jälkeen laukkaan. Inna ratsasti Hanin varmasti ja rauhallisesti radan läpi. Hän oli seurannut muiden ratsukoiden suorituksia ja ottanut niistä hieman opiksi. Tosin Hani oli nuoren ikänsä puolesta vielä hieman tasapainottomampi sekä hitaampi kääntymään tiukat mutkat. Reippautta ei silti radalta puuttunut, joten Inna sai hyvän ja nopean radan. Ennen kaikkea myös puhtaan! Hymy huulilla Inna taputti ruunikon kaulaa radan jälkeen.

 Inna hymyili leveästi, kun Mila pujotti Hanin mustiin meksikolaisiin valkoisen ruusukkeen palkintojenjaossa. He olivat kolmansia! Ihan uskomatonta! Ja he voittivat vielä myrtsi Juuson, joka sijoittui neljänneksi! Hah! Rita otti heistä vielä kisakuvan, jossa oli molemmat ruusukkeet Hanin suitsissa. Inna lähettäisi sen Eeville.

 Innan palkintojenjaon jälkeen he olivat valmiita lähtemään takaisinpäin. Hevoset hoidettiin matkustuskuntoon ja lastattiin hevosrekan kyytiin. Ensimmäisenä rekkaan laitettiin tällä kertaa Ramida, tamman viereen Armi sitten Bansku ja viimeisenä Hani. Inna oli päättänyt viedä ensin Hanin kotiin, se oli kuitenkin matkan varrella. Sen jälkeen jätettäisiin Auburniin jäävät hevoset sinne ja vietäisiin Rita ja Ramida viimeisenä. Inna saisi siitä suoraan ajella kotiin. Päivä oli jo tarpeeksi pitkällä.

My name is Banana Mania but my owner call me Bansku! You can do so too! You know I’m horse so I don’t write very good english. Don’t mind my mistakes and please you should not tell them about to my mommy. She will get angry.. I think.
I’m from Denmark! Hej!

I really want to tell you something! I really love a lot of bananas. You know them? They are yellow and look pretty like pe… okay, mommy, I will not say it.

Do you know my mommy? She is Inna and I think she hate Jonathan Shithead because of this challenge. I don’t know if she love bananas as much I do. But she love me! Aww..

I met a mare yesterday. She was so so so beatiful! Just as black as me. White marks and everything. I think I’m in love! That human girl called her by Fellu.. Oh.. I think that maybe she was stallion. Oh my. I wonder if he like bananas too.

Do you want to know what I’m scare of? I really do afraid of apocalypse. Do you know what that mean? ALL bananas will disappear! Then I can’t eat banan anymore. Scary as Amanda.. I don’t like when she yells to me.

Oh, I would like to tell you something I do like! I do like Isabella! She sneaks in the evenings to give me a banana. Shh! It’s a secret because my mommy does not know!

I will go now! It was fun to speak to you, be well!

By all love
Banana Mania
(who love his mommy and bananas)

Inna heräsi aamulla Vernerin asunnolta. Ikävä kyllä mies oli jo lähtenyt. Eilisten juhlien jälkeen mies oli käynyt suihkussa ja sen jälkeen he olivat menneet nukkumaan. Inna kaihersi liian paljon se, ettei Verneri ollut suostunut edes yhtä sanaa puhumaan asiasta. Hän oli luvannut itselleen, ettei pakottaisi miestä puhumaan mistään, se olisi aivan liian itsekästä. Huokaisten Inna hoiti aamutoimensa, pakkasi tavaransa ja lähti Auburniin.

Tänään oli valmennuspäivä, ei tosin Amandan, vaan suosituksi nousseen Anton Koskisen. Inna oli nähnyt joistakin miehen pitämistä valmennuksista pätkiä. Eihän miehen taidot ihan Amandan tasolla olleet, mutta ihan hyvät. Tallille päästyään, Inna kävi heti hakemassa Banskun sisälle. Aikaa kyllä olisi vielä reippaasti. Kerrankin Inna oli ajoissa. Pahana tapana vain silloin oli, että Innalle tuli aina lopulta kiire. Myös tänään kävi juuri niin.

Ajan kanssa harjauksen jälkeen Inna meni juomaan kahvit loungeen ja vaihtoi valmennusvaatteensa ylle. Oliko edes hieman hienostelevaa, kun valmennuksia varten oli omat vaatteet? Sen jälkeen Inna menikin varustamaan Banskun. Bansku etsi turvallaan karsinan pohjasta syötävää, eikä välittänyt, kun Inna kietoi pintelit sen jalkoihin. Korvahuppu oli näköjään unohtunut, eikä Innalla ollut aikomusta jaksaa hakea sitä. Eipä se niin tärkeä ollutkaan.

Hymyillen Inna taputti varustettua oriaan kaulalle ennen kuin kävi hakemassa kypäränsä ja talutti sitten orin maneesiin. Valmentajaa ei vielä näkynyt, joten ehkä Innalla ei ollutkaan niin kiire tai sitten Anton Koskisella oli tapana myöhästellä. Tiedä häntä.

Koskista odotellessaan Inna teki alkuverryttelyjä. Kevyessä ravissa ympyrää ja kiemuraa, antoi Banskun ravata astetta pidemmällä tuntumalla.
”Hyvää huomenta”, Anton Koskinen tervehti, kun viimein saapui paikalle.
”Huomenta”, Inna vastasi ja pysäytti Banskun Antonin luokse. ”Mä oon Inna.”
”Joo, niin aattelinkin, Koskisen Anton”, mies vastasi. ”Sä vissiin verkkasitkin jo, joten aletaan hommiin vaan.”

Okei, hommiin sit vaan..

Valmennus sujui hyvin. Bansku kuunteli avut oikein, eikä välittänyt Innan omista virheistä. Anton oli aivan erimaata Amandan kanssa. Tosin niin taisivat kaikki valmentajat olla.. Innan mielestä Anton ei puuttunut ihan niin paljon asennon virheisiin.

Puoli välissä valmennusta Bansku selkeästi jo hieman väsähti. Kaksikko oli kyllä treenannut ahkerasti viime aikoina, vaikka Inna oli yrittänyt lisätä yhden lisätreenipäivän sillain kiltisti mukaan viikkotreeneihin. Huomattuaan hevosen väsähtävän, Anton antoi ratsukon kävellä välikäynnit, jonka aikana Bansku selkeästi terästäytyi jatkamaan. Käyntien jälkeen he tekivät laukassa laukanvaihdoksia. Niissä ei sinänsä ollut mitään ongelmaa, kuten ei myöskään avoissa ja suluissa, jotka olivat tehtävien listalla.

Bansku vaikutti tyytyväiseltä, kun Inna taputti oria kaulalle Antonin komentaessa loppuraveihin. Musta ori pärskähti ja pidensi kaulaansa. Lopuksi Inna ja Anton tekivät yhteenvedon valmennuksesta. Anton kehui Banskun sopivuutta lajiin ja ymmärsi nuoren iän tuoman väsähtämisen. Jotain pikkuneuvojakin mies antoi, jonka jälkeen Inna kiitti Antonia valmennuksesta.

Laskeuduttuaan Banskun selästä Inna ei kuitenkaan ollut ihan varma oliko Anton Koskisen tyyli tarpeeksi säväyttävä, että nainen pyytäisi miestä uudelleen valmentamaan.

RASMUS
Koska Lara oli ollut viime aikoina sileällä aikamoisen huono ja kisakausi se vaan jatkui, enkä mä jaksanut enää hävitä, olin päättänyt pyytää jotakuta mua parempaa kouluratsastajaa kipuamaan sen selkään.

Amanda Sokkaan mulla ei ollut varaa eikä se ehkä olisi suostunutkaan, vaikka olisin kuinka lätkinyt satalappusia pöytään, joten täytyi katsella vähän lähempää.

Joku, joka tuntisi Laraa jo vähän, jolla olisi vahva tausta kouluratsastuksen puolella, ja joka pärjäisi vähän tulisemmallekin tammalle… Inna Paakkanen.

Mähän siis olin Innan kanssa ihan hyvissä väleissä. Hiljaisen ystävällisissä. Mä olin tuntenut Innan jo useamman vuoden ajan; meidän hevoset olivat majoittuneet yhtä aikaa Vaahterapolussa ja sittemmin me oltiin törmäilty kaiken maailman hevosiin liittyvissä kissanristiäisissä. Sen jälkeen kun Inna oli muuttanut Banskunsa Auburniin, me ei oltu vielä hirveämmin juteltu. Mutta kyllä me edelleen hyvissä väleissä oltiin, ainakin mun viimeisimmän tiedon mukaan. Enkä mä aistinut naisesta mitään kylmyyttä mua kohtaan. Tosin mun emotionaalinen älykkyys oli sitä luokkaa, että en mä ehkä olisi tiennyt vaikka Inna olisi jostain syystä päättänyt vihata mua sydämensä pohjasta.
”Hei, voisitko sä ratsastaa Laran?” mä kuitenkin kysyin reippaasti, kun me sunnuntaina satuttiin yhtä aikaa satulahuoneeseen.

”Mitä?” Banskun suitsien kanssa säheltävä Inna vastasi hajamielisesti.

”Niin että voisitkohan sä ratsastaa Laran”, mä toistin vähän kuuluvammalla äänellä. ”Kun se on nyt ollut aika haastava sileällä ja sä olet tommoinen kouluratsastaja.”

”Tämmöinen kouluratsastaja”, Inna puuskahti, kääntyi ympäri suitsien kimpusta ja mittaili mua katseellaan päästä varpaisiin.

Mä en viitsinyt vastata enää mitään. Suostu pliis, mä vain rukoilin mielessäni. Mun ylpeyteni ei antaisi periksi kysyä jotain toista.

”Okei”, Inna kohautti sitten hartioitaan, ”jos sä ratsastat Banskun.”

Mä räpäytin hitaasti silmiäni. ”Anteeksi?”

”Jonkunhan senkin on liikutettava, enkä mä ehdi tänään kahta”, nainen ilmoitti ja tunki ne suitset mun käsiin.

Ehkä me on ollut tarkoittanut että tämän ratsastuksen pitäisi tapahtua juuri tänään, mutta sopihan se. Ja sopi mulle sekin, että mä liikuttaisin Banskun siinä sivussa. Se vaikutti kivalta hevoselta, jolla oli vähän asennettakin ja joka liikkui hyvin. Harmi, ettei se ollut estehevonen ensinkään.

”Sovittu”, mä kuitenkin vastasin Innalle ja ojensin käsivarteni ottaakseni satulankin vastaan.

Inna näytti kissalta kermakupin äärellä ja mä aloin vähän miettiä, että mitäköhän tästäkin tulisi.

INNA
Yritin peitellä innostustani Rasmuksen ehdotukselle, vaikka taisin esittää roolini huonosti. Lara oli ehdottomasti yksi niistä tallinhevosista kenen selkään himoitsin pääseväni. Rassella oli hyviä hevosia!

Ojensin Rasmukselle myös Banskun satulan. ”Laita pintelit koipiin”, ohjeistin vielä. ”Missäs ne Laran vermeet on?”
”Tuolla”, Rasmus osoitti Laran varusteita.
Nappasin syliini mustat varusteet ja seurasin Rasmusta tallinpuolelle. Uskalsin hymyillä innoissani vasta, kun olin Rasmuksen katseen alta pois Laran karsinassa. Lara oli hermostunut, enkä syyttänyt tammaa yhtään. Yhtäkkiä joku tuntematon muija vaan ilmestyy karsinaan ja pistää varustaen. Yritin rapsutella sitä sovinnon merkiksi harjan juuresta.

Kävin satulahuoneessa vaihtamassa kengät ja nappaamassa kypärän mukaan. Sen jälkeen pyörähdin Banskun karsinalla, jossa Rasmus yhä kääri pinteleitä mustan orini jalkoihin.
”Niin sä sanoit sen olevan hankala sileällä?” varmistelin mieheltä karsinan ovella.

”Joo, tavallista kireämpi”, Rasmus vastasi.
Rapsutin Banskun turpaa, kun suitsittu turpa lähenteli namien toivossa.
”Okei, katsotaan mitä tämmönen saa aikaan”, vitsailin ja päätin perään ohjeistaa Banskusta. ”Bansku on toiminu tosi hyvin viime aikoina. Anna sille vaan hommia.”

Rasmus taisi hieman kiusaantua, kun muistutin häntä omista sanavalinnoista. Semmonen se aina oli ollut. Ei mikään sosiaalisesti taitava. Muistutti paljon Jusua. Pidemmälle ajateltuna ne kaks sopis hyvin yhteen. Naurahdin ajatukselle.
”Kentälle vai maneesiin?” kysyin vielä.

”Maneesi taitaa olla vapaa”, Rasmus sanoi ja suoristi itsensä.
Nyökkäsin vastaukseksi. Vielä oli kenttäkelit kunnossa, mutta maneesi oli erittäin ok.

Rasmuksen saatua itsensä ja Banskun valmiiksi, me siirryttiin maneesiin. Lara seurasi mua reippaasti, kun tartuin sen ohjista. Sitä ei tarvinnut enempää maiskauttaa liikkeelle tai nykäistä ohjista. Lara otti askeleensa eteenpäin reippaasti heti, kun sai siihen tilaa.

Sain tammalta myrtsiä ilmettä, kun maneesissa kiristin satulavyötä.
”Älä viitti”, älähdin sille ja vedin messinkisen jalustimen alas.
Lyhensin jalustimia reiällä ja kampesin itseni selkään. Lara otti pari sivuaskelta, mutta pysäytin sen paikoilleen heti, kun takamukseni oli satulassa. Pujotin toisenkin saappaani jalustimeen ja päästin sitten tamman uralle. Okei, Lara oli todella kiireinen ja selässä tuntui kuin se olisi heti valmis nostamaan ravia.

Kävelin tammalla pari kierrosta, jonka jälkeen hymähdin ja kokosin ohjat käteen. Viimeistään silloin, kun huomasin Laran valmistautuvan johonkin vihreään mörköön kulmassa. Pidä kiireisenä, mutisin itselleni ja pysäytin tamman, peruutin ja pyysin käyntiin. Voltti väliin ja uudelleen. Koko ajan pientä liikettä sormissa. Pian jo väistöjä uralta ja takaisin.

Ravissa keskityin niin paljon tekemään samaa ympyrää, että Lara nappasi mörön kii ja otti muutaman sivuaskeleen.
”Hui hiivatti”, mumahdin, mutta ratsastin tamman tarmokkaasti eteenpäin.
Lara oli ihan hauska ratsastettava. Ei yhtään sellainen kuin automaattivaihteinen Bansku. Sillä ei ollut samanlaista silmää sileällä työskentelyyn. Oli aivan turha edes yrittää hioa ravia paria minuuttia kauempaa samalla ympyrällä. Se vaati koko ajan jotain pientä lisää aivotyöskentelyä.

Hyvän ravityöskentelyn jälkeen annoin Laran hetken levähtää ja siirsin sen käyntiin. Silloin kerkesin huomiomaan ensimmäisen kerran myös Rasmuksen ja Banskun. Bansku näytti menevän ainakin ihan hyvin.
”Miltä se tuntuu?” tiedustelin Rasmukselta.

RASMUS
”Ihan hyvältä”, mä vastasin Banskun selästä Innalle ja siirsin orin hetkeksi käyntiin. Se pärskähti lepotauosta ilmeisen kiitollisena ja venytti kirahvinkaulansa pitkäksi.

Bansku oli kiva hevonen; oikeastaan niin kiltti, että välillä unohtui miten nuori ja kropaltaan kesken se oli. Sillä oli laadukkaat, matkaavoittavat liikkeet, ja nuoreksi oriksi se oli yllättävän tasapainossa ja rento. Ehkä se oli mun makuun vähän jotenkin… liian kouluhevonen, hitusen turhankin letkeä. Mä tykkäsin pikkaisen tulisemmasta ja siksi mulle varmaan olikin niitä siunaantunut.

Mutta täytyi myöntää, että oikein mielelläni mä viiletin Banskun kanssa keskiravia pitkin halkaisijoita ja kelasin että kouluratsastus oli ihan siistiä, välillä. Mä olin viimeksi ratsastanut kunnon kouluhevosella luoja tietää milloin, ja Banskun koulusatulakin oli niin mukava että siihen olisi voinut hyvin nukahtaa.

”Mites se?” mä tiedustelin Innalta.

Bansku oli niin vaivaton ratsastettava, että se oli antanut mun keskittää välillä huomioni Laraan itsensä sijaan. Mä olin yrittänyt tulkita Innan keskittyneitä ilmeitä mutta en mä saanut oikein irti muuta kuin että hommia riitti. Lara oli kireä ja kuuma, mutta mun näkövinkkelistä Inna sai sitä ihan hyvin keskittymään asiaan ja unohtamaan sikailun. Toisaalta se ei kertonut vielä mitään siitä, ajatteliko nainen mun hevosen olevan AIVAN HIRVEÄ.

”Aika paljon pitää tehdä hommia”, Inna arvioi. ”Se alkaa nopeasti tuijottelemaan pieniä vihreitä miehiä.”

”Jep”, mä vahvistin, ”välillä tuntuu että se vaan etsii konflikteja kun ei jaksa keskittyä. Mut ainakin se näyttää hyvältä.”

Inna vaan naurahti ja siirsi Laran takaisin raviin. Mä käänsin Banskun pääty-ympyrälle ja otin siinä vielä pienet laukkapätkät molempiin suuntiin. Orilla oli voimakas, iso laukka ja mä arvelin, että siitä voisi treenillä kuoriutua ihan kohtuullinen esteratsu – tosin niinhän mä ajattelin oikeastaan kaikista hevosista.

INNA
Me hommailtiin Laran kanssa vielä hetki laukassa, jonka jälkeen ravasin sen kevyesti ja laskeuduin alas kävelemään. Rasmus vielä ravaili Banskun kanssa ja Bansku näytti ihan rennolta, eikä Rasmuskaan vaikuttanut siltä ettei viihtynyt orini selässä. Hyvä homma.

”Hei, jos tarviit Laran kanssa joskus toistekin apua, niin pyydä vaan”, huikkasin Rasmukselle. ”Kyllä mä jonkun persnahasta ajan revin..”
”Okei, hyvä tietää”, Rasmus vastasi ja jopa naurahti perään.
”Sä voit vastavuorosesti aina liikuttaa Banskun, jos haluut”, lisäsin vielä.

Parinkymmenen minuutin kuluttua seisoin varustehuoneessa ja nostin Laran satulan takaisin sen telineelle. Pesin kuolaimet ja paketoin suitsia, kun Rasmus tuli paikalle syli täynnä Banskun varusteita.
”Meidän tarvis kuule Alsila joskus käydä vaikka yksillä, eikä vaan törmäillä tallilla”, totesin totisena. ”Puhua vaikka siitä mitä Sepolle kuuluu.. ai niin sä taidat kutsua sitä Sasuks.”
”Joo, Sasuks”, Rasmus vastasi. ”Ja mikä jottei.”
”Hyvä ja kiitos hei luottamuksesta tänään”, naurahdin ja vilkaisin kelloa. ”Mun pitää mennä vielä iltaan töihin, mutta viestitellään tai jotain, jos keritään.”

Luotin siihen, että Rasmus saisi Banskun varusteet ihan itse aikuisena miehenä oikeille paikoilleen. Olin meinaan ihan juuri kohta myöhästymässä töistä. Daniel oli joustava pomo, mutta en mä silti välittänyt myöhästellä.
”Nähdään”, huikkasin vielä varustehuoneen ovella.
”Moikka”, kuului vaimea vastaus.

Sama tarina myös Laran päiväkirjassa.

Joskus sitä on hyvä tehdä myös reippaita maastolenkkejä todellisella tarkoituksella. Hyvä pieni treeni saatiin aikaiseksi myös läheisellä aukealla, jonka jälkeen Banskulla taisikin olla kiire kotiin syömään.. possu.