Valerien päiväkirja

15. kesäkuuta 2018 - #24 #valerienpäiväkirja

Mä olin aivan tyystin unohtanut meidän suunnitelmat Jonnan kanssa, ja sopinut treffaavani Gabriellan ratsutuksen merkeissä tallilla. Siitä se nerokas idea sitten lähtikin. Kahdesti ei ollut tarvinnut Jonnaa suostutella, vaan tämä oli suostunut ilman turhaa taivuttelua. Niin, nimittäin siis tulemaan kanssani tallille.
Jonna näyttää luvattoman hyvältä tiukoissa farkkushortseissaan ja hieman dekolteeta paljastavassa paidassaan. Siksi en vaivaudu edes huomauttamaan sen soveltuvuudesta talliympäristöön. Olivathan minunkin ikivanhat kumpparit ja reikäiset mutta vallan mukavat collegehousut pysytelleet tiukasti vaatekaapin ovien takana, kun talli oli vaihtunut rennonrempseästä Vaahterapolusta Auburnin kartanoon.

Jonnasta kuitenkin huokuu selvästi, että nainen on epämukavuusalueellaan. Sen nenä nyrpistelee hevostallin vahvalle aromille, jonka tuoksu puolestaan on minulle kotoisa. Tarjoan harjalaatikosta harjaa Jonnalle, joka tarttuu siihen hyvin epäröiden. 
"Pelkääksä sitä?" Kysyn suoraan ujostevalta brunetelta, jonka kasvoille välähtää aavistuksen yllättynyt ilme. 
"No en!" Jonna kajahtaa astuessaan reippaan askeleen lähemmäksi. Valerie ei tee elettäkään tehdäkseen sen suuremmin tuttavuutta hänen kanssaan, vaan seisoo järkähtämättä paikallaan. Niimpä Jonna uskaltaa silittää harjalla tamman silkkistä kaulaa useammankin vedon verran, kuin vain yhden. Pidän vihdoin näkemästäni ja jatkan petroolinvärisen satulahuovan oikomista. Huomaan heti hienovaraisen vinkin Innan ratsastuskäynnistä. Joo, sekin väri pukee voikkoa tammaani erittäin hyvin. 

Tyhjää kenttää peittää hyvin pian pöllyävä hiekkapilvi. Kadehdin, kuinka Valerie on Gabriellan käsissä kuin sulaa vahaa. Nainen muotoilee taitavasti suuria askelia esteväleihin sopiviksi ja saa minut hetkeksi vaipumaan ajatuksiini.
Miten ihmeessä mä suoriutuisin tulevista kisoista? Aikaa ei todellakaan ollut enää tuhlattavaksi. En ollut edes muistaa entistä hyppykertaani. Kai siitäkin vierähti pian kuukausi. 

Eikä.

Munhan pitäisi ehdottaa Gabriellalle uudenlaista diiliä. Isabella ei todellakaan ilahtuisi näkemästään, jos tajuaisi kuinka pohjalle olen vajonnut kaiken työn ja vaivan jälkeen.

Ojennan hengästyneelle naiselle vesipullon ja nappaan voikonkirjavan ohjat ratsastajan käsistä.
"Pitäiskö meidän ottaa melko piankin uusiks?" Kysyn hivenen hätääntyneesti Gabriellalta, joka nyökähtää hetken ajatuskatkon jälkeen. Hän siristelee silmiään häikäisevän auringon takia.
"Siis niin, että mä nousisin kans selkään", täsmennän epäselvää selitystäni varovasti hymyillen. 
"Ai! No, se sopii kyllä paremmin ku hyvin", tämä vastaa rohkaisevasti ja saa minunkin suunpielet taipumaan hymynrippeeseen.
"Mä niin tarjoon sulle bisset Krouvissa", meinaan rientää halaamaan ystävääni, mutta muistan Jonnan poraavan katseen kentän laidalla. Ele muuttuu kiusalliseksi, mutta Gabriella vain hymähtää rennosti.
"Vaikka kahdet."

Valutan viilentävä vettä pitkin Valerien takajalkaa, kun Jonna tuhahtaa mietteliäänä.
"Mitä hyötyä tosta on?" Tummaverikkö erehtyy kysymään ja saa minulta perusteellisen vastauksen liittyen nesteiden kertymiseen ja tulehdusten ehkäisemiseen, johon Jonna naurahtaa jo puoliväliin ennätettyäni.
"Nii just."

Kuulen selvästi lähestyviä askelia, joten nousen täyteen pituuteeni lattianrajasta. Kiiltävät saappaankärjet tarpovat meitä kohti, saaden kasvoni vääntymään hymyyn. Jonnan katse on kuitenkin toisenlainen - hemmetin tuima.
"Ai hei! Kiva nähdä suakin välillä", Isabella huokaisee hymyillen minulle ja nyökyttelen sanoakseni samaa. Kauan olinkin onnistunutkin välttelemään tätä tallin tiluksilla.
"Onks edellisestä kerrasta sit pitkäkin aika?" Kolmas osapuoli kysyy tammani viereltä kurkistaen ja saa osakseen oudoksuvan katseen niin minulta kuin Isabellaltakin. 
"Ollaankohan me tavattu ennen?" Perijätär kysyy kiinnostuneena yrittäessään ojentaa kättään toiselle brunetelle. Ennenkuin Jonna ehtii avata sanaisen arkkunsa, kiirehdin väliin tekosyideni saattelemana.

"Ööh, ette varmaankaan. Ja siis, mulla on ollu kamalasti työkiireitä eikä ne koulukirjatkaan oikein itse itseään lue. Mutta, vihdoin on taas aikaa Valerielle!" Selittelen ja hymyilen nopeasti päässä kyhätyn lauseeni perään. Klassikko! Pitäisiköhän joskus puhua totta?
"Ai, ymmärrän. Koitetaan kuitenkin taas pian järjestää aikaa pullolliselle hyvää viiniä", Isabella painottaa ja katsahtaa mennessään vielä Jonnaa päästä varpaisiin. Mikäli tunsin naista yhtään, kaivasi tämä haluamansa tiedon jostain vaikka väkisin. Nyökkäilen hermostuneesti ja nappaan huultaan purevaa Jonnaa ranteesta. 
"Rauhotu. Se on mun valmentaja. Hyvä ystävä. Ei mitään muuta", sanon rauhoittelevasti sykettään nostavalle naiselle. Se ei aiheuta Jonnassa mitään reaktiota, joten irroitan Valerien pesukarsinan painavista ketjuista ja ojennan Valerien nahkaisen riimunnarun tummaverikön kouraan. 

Silti, vaikka lähestymme auki ammottavaa ulko-ovea, Jonnan katse ei malta irrottautua tallin uumeniin katoavasta Isabellasta.

27. kesäkuuta 2018 - #25 #valerienpäiväkirja #kouluvalmennus

Puristin ratsuni ohjia tiukasti nyrkkiin. Amandan armoton katse seurasi minua ja Valerieta kuin hai laivaa, eikä nainen odotellut turhaan, milloin pääsisi nipottamaan esteratsastajamaisista pohjeavuista ja malttamattomasta 'ratsastelusta'. Kismitti jo heti alkuunsa, mutta vapaasta tahdostanihan minä olin toista Sokan siskosta valmentamaan pyytänyt, se kai tässä huvittavinta olikin. Toisaalta, hyvä niin, sillä ohjausta minä viimeaikoina olin eniten tarvinnutkin. En ollut vain tajunnut sitä tarpeeksi ajoissa.

Osaavissa käsissä nuorikkoni oli herkistynyt toden teolla, jolloin minun eteenajavat avut saattoivat saada sen pyrähtämään välillä raviin. Siitäkös Amanda jaksoi louskuttaa.
"Näiden pitäis olla käyntiväistöjä, eikä tölttiväistöjä, Julia", tyytymätön kouluvalmentaja huokaili ja passitti meidät tulemaan samat väistöt vielä monet kerrat uudestaan. Otin Valerieta reilummin kiinni, jolloin sen askellus oli tahdikasta ja puhdasta käyntiä. Oikealle väistöt olivat selkeämpiä vahvan ulkotuen ansiosta, joka sai Amandan takertumaan vaikeampaan suuntaan entistäkin ankarammin.
Kun vihdoin sain luvan siirtää tammani raviin, mun tasapaino saattoi horjua harjoitusravissa tarkoituksettoman paljon. Valerien selkä ja niska jännittyivät samantien, eikä ravi muistuttanut askellajia itseään, vaan pelkkää epävarmaa kiemurtelua.
"Jos joudun huomauttamaan vielä yhdenkään kerran perusasioista, loppuu tämä valmennus siihen paikkaan! Ota siihen hevoseen jotain tuntumaa", Amanda tiuskaisi uhitellen, jolloin pistin puoliveriseeni vauhtia. Ratsastin ravia niin tehokkaasti eteen, että kentän hiekka muodosti perässämme pölypilviä. Päällimmäisenä mielessä pysyi kokoajan pitkät jalat piikkisuoran yläkropan jatkeena.

Amanda halusi seuraavaksi nähdä timanttisia siirtymisiä, jonka tiesin olevan meidän kompastuskivi. Ratsastin voikon lähemmäs kulmaa, josta käyntinosto ei tullut kuuloonkaan. Muutaman raviaskeleen saattelemana Valerie nosti suuren laukkansa.
"Ei käy, heti uudestaan!" Palaute saapui välittömästi ja yritin uudemman kerran seuraavassa kulmassa. Valerie hypähti nyt lennokkaaseen laukkaansa, häntä viuhuen vauhdikkaan askellajinsa perässä. Yritin istua sen suurta neliä alas, tuloksetta.
"Turha edes haaveilla, että tuokaan kelpaisi", Amanda kajahti kuuluvasti kentän reunamalta, joten pidätin päätään viskovan tamman takaisin käyntiin. Hammasta purren valmistelin tamman jo kolmatta kertaa samanlaiseen, huolitellumpaan laukannostoon ja sain nuorikon malttamaan mielensä. Tasainen laukka pyörähti alle eleettömien apujen seurauksena, enkä kuullut onnekseni enää yhtäkään vastalausetta. 

Valerien pää tavoitteli jo ajoittain luotiviivaa, jolloin Sokka ehdotti taas entistä hankalampaa tehtävää - viisi peruutusaskelta, jonka jälkeen puhdas siirtyminen raviin ja pysähdys sivun päähän. Osasin aavistaa, että pian koeteltiin hermoja ja huolella. No, huutoahan kaikista rikoista tuli, eikä Amandan jäätävä katse ollut näkemättä sadasosaakaan suorituksistamme.
"Mikä rimanalitus", Amanda päivitteli kun vihdoin ja viimein oli saanut tarpeekseen.
Tehtävä vaati veronsa, mutta allani oli rento ja kuuliainen ratsu. Pahin oli siis vihdoin takana. Valerie nosteli kinttujaan minkä ehti eikä sen takapää enää laahannut uraa pitkin. Amandakin näytti hiljentyneen, jolloin tunsin tehneeni edes jotakin oikein. Varsinkin aiemmin takunnut keskilaukka, oli neljän vartin ankaran työskentelyn jälken parempi kuin koskaan aiemmin. Pystyin eläytymään selkeää tempoa noudattavaan laukkaan erinomaisesti.

"Riittää. Sehän näyttää jo siedettävältä", Amanda pisteli parastaan kehujensa kanssa eikä vouhottanut mitään turhaa. Selkeät ohjeet 'treenaa jatkossa ahkerammin' kiteytti hyvin kaiken, mitä tästä valmennuksesta opin.
Laskeuduin hikeen ratsastetun nuorikkoni selästä pikaisesti, että ehdin kuulustella perijätärtä ennen tämän etuaikaista poistumista takavasemmalle. 
"Vaikuttiko se lupaavalta?" Uskaltauduin muotoilemaan toiveikkaana, mutten olettanutkaan saavani tippaakaan ylistävää palautetta. Pikemminkin suoraa puhetta ja parannusehdotuksia.

Pidempi nainen nyökkäsi vaisusti, penseyden kovettamilla kasvoillaan. Saatoin hymyillä hieman, kun nyökyttelin Amandalle vastaukseksi ja käännyin tyytyväisenä Valerien puoleen. 
"Mut ei se mikää luontainen kouluratsu ole. Sinuna en innostuisi liikaa, kun tekniikka on vielä noin surkea", Sokka vapautti ilmoille rehellisen mielipiteensä, tapansa mukaisesti latistaen tyytyväisen fiilikseni. 
Mutta tänään, saatoin silti nähdä lauseessa pienen pilkahduksen toivoa. Vastalauseena kohautin olkiani kääntyessäni kohti perijärtä, mutta mallinvartaloinen kouluvalmentaja kalppi jo parhaillaan matkoihinsa. 
"Ja mähän vielä näytän, etten innostunu turhasta", huokaisin Valerielle ja taputin sen kaulan kiiltävää karvapeitettä. Kiitoksesi treenistä tamma puuhkaisi kasvoilleni lämmintä ilmaa ja tipan räkää. Nam.

Pehmeään jenkkisänkyyn oli ihana kaatua pitkän päivän jälkeen. Olisin nukahtanut vaikka heti, ellei puhelimen ilmoituksissa kummitteleva viesti painaisi edelleen mieltä. Yhteen ainoaan kysymykseen en vain ollut löytänyt vastausta, vaikka kuinka olin päivän mittaan sitä miettinyt.

"Onks kaikki ok meidän välillä?"

Miten helvetissä olikin mahdollista, että kaikista maailman miehistä vedin puoleeni juuri Lukasta? Vaikka luulin tehneeni hyvinkin selväksi, etten pitänyt tuon persoonasta sitten alkuunkaan, näytti se vain heittävän bensaa liekkeihin. Olin jopa saanut kuulla perinteisen 'mä oon erilainen kun muut miehet'- selityksen. 
Pudistelin päätäni turhautuneena ja kaappasin puhelimen raidallisten lakanoiden seasta. Viestin ignooraus sai jatkua. Valitsin Whatsappin yhteystiedoista sen sijaan Innan, jolle näpyttelin paljon mieluummin kuin Lukakselle. Innan täytyi saada tietää tästä. Sillä oli aina ratkaisu kaikkeen.

12. elokuuta 2018 - #27 #valerienpäiväkirja #isbenhaaste

Julian kertomaa...
Mä otin vihdoin härkää kiinni sarvista. Pyysin aamutuimassa ensimmäisen vastaantulijan, tässä tilanteessa Sarahin, maneesiin avuksi nostamaan esteitä, kun nousin Valerien selkään päättäväisesti. Tänään mä hyppäisin sillä ihan itse. Sarahilla ei ollut tietoa meidän taustoista, eikä tarvinnutkaan olla, kun se suostui avukseni. Ideana olikin, ettei naisella olisi harmainta aavistustakaan. Niin varma mä onnistumisestani melkein jo olin.

Laukkuutin energistä voikkoa pääty-ympyrällä ja yritin parhaani saada sen suuren laukan osumaan puomin päälle. Valerie oli ajoittain turhankin innokas pelkkään laukkaamiseen ja päätti ylittää vaihtelun vuoksi puomin jättimäisellä loikalla, vaikka tiesi varsin hyvin, mitä siltä haluttiin. Sarah pudisteli päätään naureskellen, keskemmällä maneesia estetolppaan nojatessaan. Kieltämättä havaittavissa oli pieniä järkkytyneitä, kouluhevosmaisia piirteitä.

Minimaaliset esteet ylittyivät nuorikolta leikiten vaikka kuperkeikoin, vain omassa istunnassani oli parantamisen varaa. Ja siihen aioin keskittyäkin, jolloin pyysin Sarahia nostamaan viimeisen esteen vajaan puolen metrin korkuiseksi pystyksi. Pelko ei silti ollut saanut minua valtaansa, vaikka pieni jännitys kipristelikin mahanpohjassa. Hengähdin syvään. Mä osasin kyllä.

Tein napakan käyntinoston kaarteesta, johon Valerie syöksähti häntä huiskien. Sen askellus oli tarmokasta, itsevarmaa. Se helpotti mua entisestään, joten istuin pidättämään sarjalle kääntyvää ratsuani. Este esteeltä suurenevat hypyt irroittivat minut satulasta juuri sopivasti, enkä pystyltä alastulon jälkeen tuntenut mitään muuta kuin puhdasta tyytyväisyyttä.

Ja kipua, tietysti, kun Valerie kompastui ilopukkinsa jälkeen pitkiin kinttuihinsa ja mä siinä rytäkässä menetin tasapainoni - täydellisesti. Samoin kuin tajuntani.

Sarahin kertomaa...
Valerien etupää läheni uhkaavasti maata ja tamma potki etujalkojaan alleen minkä kerkesi, ettei kaatuisi kumoon. Seurasin, kuin hidastettuna kuinka Julia irtosi satulasta ja lensi ilmassa, tömähtäen sitten kovaa maneesin pohjalle. Mun sydän jätti lyönnin välistä, kun lähdin hölkkäämään naista kohti.
"Julia?" Ääneni särähti, kun kaaduin polvilleni tajuttoman naisen viereen.
"Ööhä", oli ensimmäinen sana Julian suusta, kun tämä heräili maneesinpohjalta. Kosketin varovasti tämän poskea.
"Ootko kunnossa? Sattuuko johonkin?" yritin pysyä rauhallisena ja tarkkailla naisen kehonkieltä.
"Sä oot ainakin", Julia vastasi ja virnisti hölmösti. Mä hymyilin tahattomasti.
"No sattuuko johonkin?"

Julian vastaus oli kuiskaustakin hiljaisempi ja kumarruin lähemmäs kuullakseni.
"Mitä?" kysyin lempeästi ja seurasin Julian pupillien toimintaa, ainakin ne reagoivat hyvin.
"Kylkeen vähän", nainen toisti ja katsoi mua silmiin yllättävän intensiivisesti. Julian käsi nousi mun poskelle ja tämä kohottautui ylemmäs, kohti minua, purren alahuultaan.
Mun sydän hakkasi lujempaa ja hengittäminen tuntui hankalalta.

"Julia, mitä sä teet?" kuiskasin.
"Ajattelin, että suudelma voisi helpottaa tähän kipuun", nainen vastasi ja virnisti.
"Niinkö?" virne kohosi huulilleni.

Kumarruin lähemmäs ja suutelin naista otsalle, hyvin äidillisesti ja kohottauduin sitten virne huulillani kauemmas.
"Helpottiko?"
"Ei tarpeeksi", nainen huokaisi ja sai mut pudistamaan päätäni.

Valerie oli ilmeisesti toipunut järkytyksestään ja käveli luoksemme jääden metrin päähän meistä. Tamma tarkkaili maassa edelleen makaavaa omistajaansa, selkeästi hieman pahoillaan tapahtuneesta.
"Pystytkö jatkamaan vielä?" kysyin ja siirsin katseeni takaisin Juliaan.
"Mitä?" Julia kysyi hymyillen edelleen.
"No ratsastusta", vastasin hymyillen.
"Ratsastusta? Ois tässä parempaakin tekemistä.."
"Julia!" älähdin. Uskomaton nainen.
"Mitää?" vaaleaverikkö näytti mahdollisimman viatonta ilmettä.

"Haluatko yrittää nousta ylös, vai meinasitko makoilla siinä vielä kauankin?"
"Niin kauan, kunnes sä autat mut ylös", Julia vastasi ja pyöräytin silmiäni.
"Sä olet ihan mahdoton", sanoin virnistäen ja varovasti autoin naisen istuma-asentoon aluksi. Julia irvisti vähän kivusta, mutta ei menettänyt uudelleen tajuntaansa. Istuimme siinä hetken. Autoin Julian seisomaan ja tämä näytti jo vähän paremmalta. Ajattelin antaa tämän itse seistä, sillä jos toinen yrittäisi vielä ratsastaa, niin pakkohan tämän oli itse kyetä seisomaan.
"Pitele mua vielä hetki?" nainen kuitenkin ynähti ja kiedoin käteni vaaleaverikön selän taakse.

"En kyllä kykene enää ratsaille mutta tähän voisin jäädä", Julia sanoi vielä ja mua hymyilytti.
"Tarviikohan sut viedä ihan lääkärille asti?" mietin ääneen.
"Sä riität", vaaleaverikkö vastasi ja pysyi paikoillaan vielä hetken.

Sitten yhtäkkiä Julia irrottautui ja käveli Valerien luokse. Nainen otti tamman ohjista kiinni ja vilkaisi vielä mua kohti.
"Mä menen nyt, tiedät mistä mut löytää", Julia totesi ja näytti hetken siltä, että olisi tullut halaamaan mua. Jäin tilannetta kummeksuen seisomaan keskelle maneesia ja liikahdin vasta, kun ovi oli sulkeutunut ratsukon perässä. En vieläkään tajunnut mitä oli tapahtunut ja oliko Julia ihan kunnossa, mutta luotin siihen, että nainen hakeutuisi itse sairaalaan, jos tarve vaati.
Keräsin esteet pois ja tasoitin pohjan siitä kohti, missä Valerie oli ruopannut kompastuttuaan ja vilkaisin painaumaa, johon Julia oli pudonnut.

Vielä ennen lähtöäni lähetin naiselle viestin, jossa pyysin tätä varmistamaan illalla, että oli kunnossa.

Sama tarina myös täällä!

14. syyskuuta 2018 - #28 #valerienpäiväkirja #lotanhaaste #avanhaaste

Valerien hengästynyt puuskutus täydentää muuten hiljaista kulkuamme syysillassa. Yllättävää sadekuuroa oli turha yrittää laukata karkuun, se saavutti meidät täysiverisukuisen hurjasta vauhdista huolimatta. Voikko hypähtää jokaisen tielle muodustuvan lammikon ylitse turhautuneena, kun minä olen päättänyt antaa kylmien, raskaiden pisaroiden kastella meidät kokonaan. 

Everything's been so messed up here lately
Pretty sure she don't wanna be my baby

Me edettiin omin nokkinemme Kalla Cupia varten helvetin hitaasti - ja huonosti. Totta puhuen, me oltiin tipahdettu ansaan ja jouduttu palaamaan katkerin kasvoin lähtöruutuun kuin Kaninloikassa konsanaan. Luovuttaminen ei tullut kuuloonkaan, olinhan mä suutuspäissäni vakuuttanut Lukakselle peseväni tämän radalla sata nolla. Todellisuudessa mun jaksaminen riitti juuri ja juuri nousemaan sängystä aamuisin.

Everything's gonna be alright
Everything's gonna be okay

Voi itku. Pyyhkäisen sateen tuhrimia silmiäni, kun lämpimät vanat piirtyvät halkomaan poskieni meikin. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä kaatosateen uhrina, jonka muistan heti meikkivoiteen tarttuessa mustiin roeckleihin. 

It's gonna be a good, good, life
That's what my therapist say

Valerie pysähtyy vastahakoisesti tallin eteen, mutta tiputtaudun silti kyydistä kiireesti. Raivokas kuuro ehtii piiskata pisaroita äänekkäästi arvokkaaseen estesatulaan. Se onkin enää ainoa, mitä tahdon sateelta varjella.
Meistä, kuin taulusienistä, valuva vesi piirtää polun perässämme aina tallin toiseen päähän asti. En haluaisi nähdä ketään haavoittuvassa mielentilassani, likaisissa ja läpimärissä tallivaatteissa, hiussuortuvat sekaisin ja meikit vinksallaan. 

I'm a mess, I'm a loser
I'm a hater, I'm a user

Mutta kohtalolla on vaan hassu taipumus heittää vielä lapio, kun on jo tarpeeksi pohjalla. Huomioni varastaa tumma perijätär, joka raivoavasta myrskystä huolimatta onnistuu näyttämään täydelliseltä. Sateeseen hyvin varustautunut brunette päästää laineikkaat kutrinsa ulos hupun alta ja sipaisee pitkistä ripsistään pisaroita. Ne taitavatkin olla ainoat, jotka sateessa kastuivat... 

I'm obsessed, I'm embarrassed
I'm a mess for your love, it ain't new

Nyökkään perijättärelle hitaasti, hymyilen väkinäisesti, jotta edes joku muuten epäonnistuneessa olemuksessani olisi ennallaan.
Isabella tervehtii yställisesti mutta osaan erottaa sen kasvoilta vahingoniloa, sitten huolestuneisuutta, mutten anna sen pysäyttää minua. En haluaisi selitellä yhtään mitään.
Henkäykset takertuvat keuhkoihin ja rintakehää puristaa. En pysty enää vastustamaan tunnekuohua, vaan valun märkänä rättinä karsinan seinää pitkin lattialle. Kyyneleet tulvivat poskilleni ja sumentavat näkökentän täysin. 

Mä en oikeasti ollut vieläkään päässyt yli Jonnasta, vaikka olin niin uskotellut.

22. lokakuuta 2018 - #30 #valerienpäiväkirja

Vilkaisen puhelintani viimeisen, mutta tosin ties monennen kerran tälle päivälle. Vedän syvään henkeä ja työnnän sen lopulta takkini pohjimmaiseen taskuun. Ei yhtään viestiä. Tänäänkään. 

Tavarat lentelivät uhkaavasti mua kohti, mitä enemmän mä suutani avasin. Mä halusin vain selittää, enkä saanut siihen yhtäkään mahdollisuutta.
"Voisiksä käyttäytyä enää yhtään raivohullummin?" huudahdin väistellessäni entistä kiinteämmäksi muuttuvaa omaisuuttani.
"Ja nää ei ees oo mun", kurtistelin kulmiani tyyliini sopimattomasti liian paljastaville vaatteille, joita Jonna raivoissaan viskoi päälleni minkä ehti. Kohta se jo marssi ripeästi kohti vilkaisemattakaan minua, ja kiskoi omat hepeneensä kourastani.
"Voisin! Just niin hullusti kun sä teit mulle."

Nyt riitti. Painoin pyörremyrskynä vauhkoavan naisen lähintä seinää vasten, eihän tästä muuten tullut yhtään mitään. Järkytyksestä huolimatta tummaverikkö ei edes koittanut pistää vastaan, vaan yritti pitää kuorensa kasassa hengittämällä. Se rakoili jo, jonka huomasin vettyneistä meikeistä.
"Mä ymmärrän et sä oot vihanen. Mut me voidaan viel selvittää tää. Kuuntele mua", puhelin rauhallisesti ja etsin kyynelten tuhraamista silmistä edes hitusen verran ymmärrystä. Hetken jo halusin uskoa voittaneeni Jonnan puolelleni, mutta naisen viha roihahti aivan uusiin liekkeihin. 
"En. Mä en haluu enää ees nähä sua! En enää IKINÄ", se sanoi, pyristeli irti mun otteesta ja ryntäsi pyyhkimään valtoimenaan vuotavia kyyneleitään pois kaikennäkevältä katseeltani. 
"Se ei ollu koskaan kukaan muu ku sinä, ketä oikeesti rakastin." 

Musta tuntui aivan kamalalta. Sydän hakkasi aivan tajutonta vauhtia. Sitä samaa vauhtia mä kiirehdin keräämään kamppeitani. Mun oli pakko päästä pois täältä. Kun painoin oven kiinni perässäni, minkä takana olin seissyt lukuisia kertoja niin monesta muustakin syystä, tajusin tämän olleen vihoviimeinen kerta. Ainakin tästä syystä. Miten olin kehdannutkin satuttaa niin pahasti?

***

Viima nakkelee hiuksiani kokoajan puolelta toiselle aina, kun ehdin pyyhkäistä ne näkökenttääni peittämästä. Valeriekin pörhältää tuulen mukana kuin mikäkin taulapää.
"Vipinää kinttuihin, oon kohta jo valmis!" Inna huudahtaa omansa karsinasta, johon en vastaa mitään. Olisi helpottavampaa olla vain yksin, en ollut yhtään juttutuulella edes Innan seurassa. Mukisematta heitän pahimman vihamieheni, estesatulan, Valerien selkään, samalla kun mumahtelen Innan höpinöihin edes jotain vastaukseksi. 

07.10.2018 14.52
Ei helvetti. Ei, ei, ei. Nyt se sitten tapahtui. Se mitä mä aina eniten pelkäsin. Mä mokasin.

Yritin avata ja sulkea silmiäni siinä toivossa, että kaikki olisi vain painajaista, pelkkää pahaa unta. Mutta ei, se oli todellista. Mä makasin toiseksi viimeisen esteen edessä, täysin lamaantuneena, enkä kehdannut nousta ylös.
En enää ikinä yrittäisi uudelleen. Se oli varmaa. Mä olin nolannut itseni tyystin.

"Julia? Ootko kunnossa?" 

Oli virhe koskaan edes ajatella, että musta olisi kenttäratsastajaksi. Helena oli ollut oikeassa iän kaiken. Mä pelkäsin kuollakseni radalla. Hullu kai sitä täytyi olla, että ajautui tähän samaan kerta toisensa jälkeen.
Havahduin, kun näkökenttääni kumartui tuttu brunette. Voi ei, ketkäköhän kaikki olivat todistamassa tätä häpeän hetkeä?
"Anna mun olla", kivahdin häpeissäni ja yritin kömpiä ylös nurmelta, vaikka tällin saaneena päässä pyöri kuin humalaisella aamuyöstä. 

"Haloo, sun hevonen ois tässä?" Nainen huusi mun perään mutta mua ei nyt kiinnostanut. Olihan tuo ennenkin hevostani hoitanut.
"Ihan sama, tee sille mitä haluat", murahdin huolettomasti pinkoessani entistä kiireemmin kohti tallia. 

***

Uraa kiertää useampi tuttu ratsukko. On Sarahia, Tildaa, Gabriellaa ja vielä Matildaakin nuorine hienoine ratsuineen. Yksi tekee jo hienoja temmonlisäyksiä ja toinen näyttää kokoavan ratsuaan mitä ryhdikkäämpään muotoon. Joopa joo. Mä pyöräytän silmiäni kertaalleen ja päästän Innan perästäni muiden potentiaalisten ratsukkojen sekaan. Mua ei tuohon porukkaan saanut istumaan sitten millään. 
"Täällä taitaa olla liian ahdasta meille kaikille. On niin hyvä ilmakin, et taidetaan lähteä maastoon", selitän kiireesti Innalle, joka jää sanattomaksi ripeän selkäännousuni ansiosta. Valerie matkaa mielellään jalopuisen hallin ovien ulkopuolelle, piiloon kaikilta arvioivilta katseilta.

Tunnen rentoutuvani välittömästi, kun Valerie nostaa reippaan ravinsa ja kiitää pitkin hämärtyvää hiekkatietä päämäärättömästi. Vaihdan kevennystä välillä toiselle jalalle, juuri niinkun parhaalta tuntuu. Vaikka tamma paahtaa korvat höröllä, se on silti täydessä hallinnassani. Hullua. Miksei kaikki toimisi aina näin?
Viihdyn kauan kuuntelemassa muuttolintujen viimeisiä hyvästejä, katselemassa tuulen varistamia alastomia lehtipuita ja hymyilemässä Valerien tyytyväisille pärskähdyksille, kun sen pää on painunut väsyneesti ohjan varaan. 

Viimeinen risteys ennen tallia saa minut varpailleen. Valerie pysähtyy vastahakoisesti, sillä sen ääretön muisti tietää tutun reitin menevän oikealle, eikä vasemmalle. Sen pää pongahtaa uteliaisuudesta, kun kerään ohjaa hiljaa takaisin tuntumalle. 
"Yritetään vielä", hengähdän hiljaa enemmän itselleni, sillä Valerie on jo nostanut laukan vaativista pohjeavuistani. Minähän helvetti vieköön vielä pääsisin sen pahamaineisen esteen ylitse.

09.10.2018 17.28
"Tehän voisitte startata ensi osakilpailuissa jo helppoa", Isabella tuumasi loungen oveen nojatessaan mietteliäänä, tai oikeastaan, se kuulosti enemmänkin olettamukselta kuin pohdinnalta. Vilkuilin ympärilleni. Puhuiko se oikeasti minulle?
"Että mitä?"

"Lukuunottamatta sitä huonoa tuuria, joka nyt vaan sattui vaivaamaan teitä viikonloppuna, oisin valmis näkemään teidät jo vähän isommassa luokassa. Kymmenen senttiä sinne tänne", brunette päivitteli tyytyväisenä, vaikka olin valmiina kuulemaan kunniani paskasta menestyksestä. Toisaalta, samaa luokkaahan me oltiin kisattu kohta jo vuositolkulla. Syystäkin. Omasta puolestani olisin voinut kisata sitä vaikka loppuelämäni.
"Et varmaan halua jättää viimeisiä osakilpailuita väliin, vai kuinka?"

Hmm. Tahdoin, mutten viitsinyt sanoa sitä Isabellalle. Halusin tällä hetkellä lopettaa koko kilpailemisen ja koko lajin harrastamisen, niin kovin mä olin suuttunut itselleni tippumisesta radalla. Harmi vaan, että Valerie oli minulle aivan liian tärkeä menetettäväksi sen kaiken myötä.

"Mhm. No otetaanpa tavoitteeksi", heitin naurahtaen ja vedin nahkasaappaideni vetoketjut kiinni.
"Hienoa! Odotan näkeväni teidät jo seuraavassa valmennuksessa", valmentaja sanahti vaativasti. Katsahdin tämän perään nyökytellen ja sitten taas päätäni pudistellen. 

***

Valerie valuu puuskuttaen perässäni talliin. Se on aivan yhtä ymmällään kuin minäkin. Mä en tiennyt yhtään, mikä mua vaivasi. Innaa ei näy eikä kuulu, joten riennän purkamaan Valerieta kiireesti. Mitä vähemmän kyyneliä ehtisin vuodattaa, sen parempi.
"Hei.. Miten menee?"

Vieruskarsinan uteliain silmäpari tuijottaa vettyneisiin silmiini, enkä hetkeen osaa sanoa mitään. Yhdellä sanalla sitä olisi hankala kuvailla. Kohautan olkiani raskaan hymyn kera. 
"Eipä tässä ihmeempiä."

No ei tosiaan. Elämäni on yksi kysymysmerkki. Sekin ihmetyttää, miksi Tilda haluaa ylipäätään puhua mulle. Kiusallisuuteen palanneisiin väleihimme en juuri ollut jaksanut panostaa.
Naisen kasvoja koristaa ärhäkkä mustelma. Kun se huomaa minun tuijottavan, hymähdän kuin sattumalta.
"Tiedätkö mitä tälläiselle nyrkistä saaneelle leualle pitäs tehdä?" 

Kikkarapään hymynkaltainen irvistys näyttää tosi kipeältä. Pieni selvennys tuollaisesta tällistä kasvoissa olisi tietysti ollut ihan paikallaan, mutta samakos tuo. Pudistan päätäni huokaisten ja riennän vieruskarsinaan tekemään diagnoosia.
"Näytäs sitä", sanahdan päästettyäni Valerien vapaaksi. Tartun hellästi kiinni sinertävästä leukaperästä, ennenkuin Tilda edes ehtii antaa syytä vastalauseelle. Mittaillen voivoitellen keltaisesta violettiin vivahtavaa mustelmaa ja luon ruskeisiin silmiin pitkän, empaattisen katseen.
"Kylmää, särkylääkettä ja paljon meikkiä", totean valitettavasti, sillä muuta ei ole tehtävissä. 

Hetkeen en edes muista, miksi välimme ovat palanneet takaisin siihen, mistä kaikki oli lähtenytkin. Painan hellästi huuleni pidemmän naisen kasvojen ruhjeeseen, enkä ajattele tekeväni mitään väärää. 
"Mut olkoon toi ensiapua."

2. joulukuuta 2018 - #31 #valerienpäiväkirja 

Sisään terävästi, pitkään ulos. Syke hakkaa tuntuvasti korvissa asti. Jännitys on käsinkoskelteltavaa, paitsi että kädetkin tärisevät kuin Parkinsonpotilaalla ruokapöydässä. Julia vahtaa kelloaan jatkuvaan ja saa nuorikon allaansakin liikehtimään levottomasti.

"Hei! Tsemppiä."

Parhaan ystävän sanat helpottavat hetkellisesti kenttäratsukon paniikinomaista heilumista. Tätä vartenhan sitä oltiin tiiviisti viimeaikoina treenattukin. Miksi ei luotettaisi siihen, että kaikki menisi hyvin?
"Pysy tällä kertaa satulassa!" Inna naurahtaa sitten ivallisesti ja saa blondin kasvot venähtämään.

Just. Eipä luotettaisikaan. Sama kaava toistuisi takuulla ja viininpunainen edustustakki joutaisi taas pesulaan. Julian varovainen, jännityksestä itsevarmuudeksi kääntynyt mieliala syöksähti alas vuoristoradan huipulta.
Kylmäkiskoisesti nainen nyökkää ystävättärelleen, eikä sano sanaakaan. Jos luotto ei ollut korkealla hänelläkään, miksi Juliallakaan.
Silti, kun kullanhohtoisen ratsukon vuoro koittaa, vaaleaverikkö napauttaa terävästi pohkeellaan tammansa radalle, vaikka hammasta purren.

Lähtömerkki. Se korvia särkevä vihellys nostattaa puoliverisen korvat kuuliaisiksi. Se saa amatöörin kenttäratsastajan keräämään itsensä viimeistä kertaa. Se oli menoa nyt. Kohta se olisi jo ohitse.

Valerie hosuu, korskuu, hämmentyy ja ottaa ylimääräisen askeleen. Se korjaa kömpelön askelluksensa vieterimäisellä hypyllä, joka heittää blondin liioiteltuun esteistuntaan. Hetken mielessä välähtää ajatus epäonnistumisesta, mutta painovoiman ansiosta naisen takalisto pamahtaa takaisin satulan takakaareen yhtä lennokkaasti, kun oli sieltä lentänytkin.
Pulssi supistelee koko kroppaa jännityksestä. Mahan pohjassa velloo, mutta hyvällä tavalla.

Adrenaliini. Sitä vapautuu jokaisen puomia hipovan hypyn jälkeen. Jokaisen virheliikkeen jälkeen, jonka hyvä tuuri korjaa ratsukon onneksi. Jokaisen 'nyt mä mokaan' -ajatuksen jälkeen, vaikka pelko on täysin aiheetonta.

Vauhti korjatkoon puuttuvan taidon. Tämä vietiin loppuun pelkästä sisusta.

20. tammikuuta 2019 - #32 #valerienpäiväkirja

Taputin tammaani kaulalle. Treenit menivät loisteliaasti. Isabella näki meissä taas uutta energiaa. Viime vuoteen verrattuna hän halusi, että etenisimme ylempiin luokkiin hieman ripeämmällä tahdilla. Tottakai, hän tiesi kaikista kompastuskivistämme, mutta uskoi silti meihin enemmän kun aiemmin.

Samoin kuin minä. Ei, tänä vuonna ei enää skipattu valmennuksia, eikä maastoiltu vältelläksemme ratatreenejä. Tänä vuonna me haluttiin tuloksia. Rima oli asetettu korkealle. Syystäkin.

Cup-voitto tuntui edelleen uskomattomalta. Hyllylläni kultainen pokaali seisoi paraatipaikalla. Sen edestä oli työnnetty vanhat valokuvat ja Ikean pölyttyneet tuoksukynttilätkin. Oli suuri kunnia olla ensimmäinen kaiverrettu nimi sen jalaksessa. Ansaittiinko me se todella?

En ollut eläessäni tuntenut voittoa näin suurena saavutuksena. Sen myötä olin katsellut koko harrastusta uusin silmin. Melkein niin uusin, että pistin asioita elämässäni uudenlaiseen tärkeysjärjestykseen. Vaikka se tuntui uhkarohkealta, tiesin olevani viimein valmis postittamaan eropaperit kouluun ja kääntämään uuden sivun elämässäni.

Musta tulisi vihdoin se ratsastaja, jollaisena olin itseni kymmenen vuotta sitten nähnyt vain salaisimmissa haaveissani.

***

Pakkanen on kiristynyt sillä välin, kun olimme valmentautumassa maneesissa. Puuterilumi nirskahteli hokkikengissä ja hikinen tamma suorastaan höyrysi, kun lämpö yritti haihtua sen kosteasta peitinkarvasta villaisen enkkuloimen alta.

Se ei vie kun viisi askelmaa, puolentoista laukka-askeleen verran, kun tallin kotoisa lämpö toivotti meidät taas tervetulleeksi. Kotoisa ei ollut ensimmäinen sana, jolla Auburnin hulppeaa ratsutallia olisin ennen kuvaillut, mutta nyt aloin nähdä sen uudessa valossa. Kilpahevoset eivät olleet viehättäneet minua suoranaisesti koskaan, ja siihen oli monia syitä.

Yksi johtui niiden tylsästä ulosannista. Uljas, kallis ja ruunikko taisi kuvata useampaa kuin yhtä tämän tallin hevosista. Toisekseen en koskaan ollut sen suuremmin nauttinut kilpailuista. Ne olivat minulle vain edistysaskelia, joita tarvittiin matkalla päämäärään. Siihen, että saavutti jotain suurempaa kuin sinivalkean ruusukkeen joka viikonloppu. Voittaminen ei ollut minulle tärkeää. Toisinkuin nyt.

Tukahtunut kilpailunhaluni oli roihahtanut uuteen liekkiin. Viimeistään silloin, kun olin tuhlannut satasen enemmän uusiin kilpailuvarusteisiin, mä tajusin sen. Mä halusin, että ihmiset kadehtivat meitä, ettei mun tarvinnut enää se osapuoli. Että mun ei enää tarvinnut todistella Lukakselle olevani sitä parempi.

Ainiin, Lukas!

Nostin konjakinruskeat suitset pois voikon kaunottaren päästä. Se työntyi syliini hinkkaamaan suitsien hankaamaa naamaansa.
"Hei! Ei kuolaa tälle takille, kiitos", naurahdin työntäessäni tamman pois, sillä Kingslandin toppatakista olin pulittanut yhtä paljon kun vanhasta, rapistuneesta yksiöstäni Kallassa kuukausittain.
Kiskaisin nahkaisen hanskan kädestäni valitakseni puhelimeni yhteystietoluettelosta nimen, jota ei pikavalinnasta löytynyt.

Puhelu hälyytti jo viidettä kertaa, kunnes linja aukesi. Ei tervehdystä, mutinaa vain.
"Bonjour monsieur", väänsin parasta ranskaani, ehkä vähän liian terävin ärrien kanssa. Lukas kihisi inhosta korjatessaan minun sönkkäystäni. Jestas, olipas se tosikko.
"Anyway... Mites teidän treenit Kirpun kanssa? Eikö teidän kannattas alottaa jo, ei ne puhtaat radat mitään itsestäänselvyyksiä näemmä ole", tirskahdin tahtomattani, saaden miehen mutisemaan entistä vihaisemmin puhelimeen. Oopsie.
"Joo. Jos sulla ei ollu muuta, niin mulla olis parempaaki tekemistä. Mistä lähin sun neuvojas on kannattanu edes kuunnella?"

Auts. Okei, olin ehkä saattanut olla miehelle turhankin ankara. Kirpun kanssa, niinkuin muutenkin. Torjunut sen aika kylmästikin, pahaa tahtomattani tietysti. Mutta hän oli aivan oikeassa. Mun neuvot ei kyllä olleet kuuntelemisen arvoisia.

Silti tiesin, että jokin oli pielessä. Oli ollut jo pitkään. Lukas, taitava ratsastaja, ei ollut oma itsensä. Johtuiko se sitten Kirpusta, vai hänestä itsestään, mene ja tiedä. Innan ja minun Kirppu osasi olla kyllä tempperamenttinen. Ei yleensä kestänyt kauaa, kun sitä oppi joko rakastamaan, tai vihaamaan. Kieltämättä tämä tanskatar alkoi olla jo parhaat kilpailunsa kilpaillut, eikä Lukasta semmoinen vanha, kipakka harrasteratsu kiinnostanut.

"Eiku oota nyt! Emmä soittanu vittuillakseni", huokaisin ja toivoin, että mies otti sanani rivien välistä luettuna anteeksipyyntönä. Suoraanhan minä en sitä voinut hänelle myöntää. Olevani pahoillani typerästä käytöksestäni, tietysti.

"Muistatko..", mä aloitin hitaasti enkä itsekään tiennyt olinko valmis ottamaan niin suuren askeleen kohti tulevaisuutta.
"Mitä pitäis muistaa?" Mies vastasi malttamattona, kun velloin ajatuksiani juusta eihin.
"Muistatko kun kerroit siitä sun haaveesta lähtä Ranskaan?"

Pieni, haaveileva mutta pettynyt huokaus kantautui puhelimesta korvaani.
"Miten voisin unohtaa?" Se sanoi heleästi. Tiesin. Se halusi edelleen olla huipulla. Nyt se oli vaan eksyksissä, pohjalla. Tyytynyt olemaan huonompi verrattuna siihen, mihin sen kyvyt todellisuudessa ylsivät.

Nyt - tai ei koskaan.

"No... Haluaisitko edelleen lähtee? Siis Ranskaan, vaikka kisamatkalle? Kirpun kanssa? Niin ja siis mun ja Valerien kanssa? Tänä keväänä?" lisään kysymyksiä toisensa perään hermostuneen innostuneesti. Mitä yksityiskohtaisemmaksi kysymykseni käyvivät, sitä vastenmielisemmältä koko ajatus kuulosti. Lukas ei ikikuuna päivänä suostuisi.
"Oishan se hienoo... Mut kuule, nyt on vaan tosi huono hetki tälle kaikelle. Mulla on työt täällä ja kaikkee muuta."

Aha. Mahtavaa. Sen kerran kun mä päätin antaa Lukakselle mahdollisuuden, se torjui mut.
"Nii joo, tietysti. Ymmärrän", mutisin pettyneenä, ehkä nolostuneenakin, kun olin kuvitellut jo kaiken päässäni.

Sen suuremmitta puheitta katkaisin puhelun heipalla ja painoin Iphonen syvälle taskuuni. Oliko mulla sittenkin vaan alkanut nousta menestys päähän?

25. tammikuuta 2019 - #33 #valerienpäiväkirja

Lauri on säntillinen. Se odottaa meitä maneesissa jo kellon lyödessä vasta 7.57. Sysään kenttäratsuni hänen osaaviin käsiinsä, jotta voin keskittyä juomaan kahvini, kun se on vielä juomakelpoista. Varhaiset aamut olivat vain ja ainoastaan työvuoroja varten.

"Oliko tämä turhan aikainen hetki ratsutukselle?"

Hyvä huomio. Pudistelen päätäni muhkeaan huiviini sopivasti haukotellen.
"Ei tietenkään", vakuttelen vaikka miehen virneestä luettuna vastaukseni näyttää ontuvalta. Nostan lämpimän kahvikupin huulilleni, että saisin edes seuraavat sanat suustani ulos uskottavammin.

Merikanto mittailee jalustimet pitkille säärilleen sopiviksi. Ne putoavat omista mitoistani huomattavasti. Maskuliinisen ratsastajan istuuduttua syvälle satulaan voikkoni näyttää ensinäkemältä kuin ratsuponilta.
Mä kerron ympäripyöreästi toiveistani, joihin sisältyy hienosäätöä jo hallussa olevan tekniikan tiimoilta. Sitä meidän tasoiselta ratsukolta uskalsi jo hyvinkin vaatia. Lauri nyökähtää, laputtaen Valerien töihin.

Puoliverinen on reipas; pitkässä muodossaan se liikkuu silti yhteistyöhaluisesti mutta rennosti. Välillä sen kauhovat raviaskeleet ja lennokkaat laukkapyrähdykset saavat Laurin ihmettelemään niinkin matkaavoittavaa liikettä. Välillä sen kaninloikat saavat miehen katselemaan estevälejä uusin silmin, mutta sinnikkäästi se päättää koota kuumuvaa kenttäratsua.

Kilometrilaukaksikin kutsuttua neliä Lauri säätelee pian kuin taikavoimin. Pudistelen päätäni katsomossa äimänkäkenä. Ensiratsastamalta nuin lyhyttä laukkaa en Valerien ollut koskaan nähnnyt laukkaavan. Nyt se imi esteelle kauniisti, ilman kuola poskella pyyhältämistä.
Itseasiassa, se liikkui paljon helpommin miesratsastajan alla, ja oli aikoinaan Lukaksenkin kanssa liikkunut. Pitiköhän Valerie minua pelkkänä sätkynukkena selässään?

"Mielenkiintoinen tamma", Lauri saa sanotuksi loppuverryttelyn ja puoliverisen äänekkään pärskähtelyn lomasta.  

"Laukkaa kannattaa työstää ajatuksella...."

Nyökyttelen näyttääkseni kuuliaiselta, mutta puhelimeni värähtelee taskussa saapuvan puhelun merkiksi. En kuitenkaan ehdi keskittyä kahteen asiaan yhtä aikaa, joten missaan molemmat. Voi hitto.
"Mutta herkkä se on, pidä tuo. Toivottavasti nään teidät joskus valmennuksessa", mies laskeutuu ratsailta sanoen ja taputtaa tammani kaulaa kiitokseksi. Minä hymyilen napatessani ohjat käsiini, edelleen nyökytellen. Niin aion pitääkin.
"Kiitos. Toivotaan näin", sanon vielä lopuksi pitkänhuiskealle brunetille, jonka askeleet vievät edeltä talliin, minä ja Valerie vanavedessä.

Malttamattomana päästän hionneen puoliverisen karsinaansa ja kaivan raivoisasti nykyteinin tavoin puhelimeni heti ensimmäisenä käteen.

"Soita heti kun pystyt. Tosi tärkeetä asiaa."

Hmm, ei mikään tavallisin viesti, minkä vastaanottaisin Lukakselta. Annan aivosolujeni työskennellä sillä välin kun avaan Valerien suitsista solkia.
Herrajumala. Eikai Kirpulle ollut vaan sattunut mitään?

Kiirehdin varusteiden purkamisessa ennätysvauhtia, ennenkuin kerkeän toistaa repeatilla kaikki pahimmat skenaariot päässäni. Vaivihkaa, ihan kenenkään huomaamatta, uitan limaiset kuolaimet vesiautomaatissa ja riennän näppäilemään Lukaksen puhelinnumeroa varustehuoneeseen.
"Vastaa vastaa vastaa", mutisen kuiskutellen itsekseni, kun työnnän satulan telineeseensä ja siirrän keskittymiseni ainoastaan puheluun.

"Moi." Se vastaa.
"Mä oon vähän miettiny." Se jatkaa.
"Sä olit oikeessa." Se myöntää.
"Jos haluut, voin näyttää pari kivaa paikkaa missä saattais olla keväällä kisat." Se muotoilee kysymyksettömän oletuksen siitä, että me lähdetään yhdessä kisamatkalle.

Ja minähän sanon että todellakin!

21. toukokuuta 2019 - #34 #valerienpäiväkirja

Suomen ilmasto tuntui pitkän reissun jäljiltä ihanalta. Raikkaalta, kotoisalta ja siltä, että olkapäät kärähtäisivät jos istuisi vielä yhtäkään pitkää minuuttia satulattoman tamman selässä. Valerie ei kuitenkaan ollut vielä valmis lopettamaan ahkeraa työtehtäväänsä, joka oli nyhtää vihreää tutusta kartanomiljööstä kuin viimeistä päivää. No, antoi sen nauttia. Sen se oli ansainnut.

Valerieta ei sen elämänsä pisin reissu näyttänyt painavan. Ei fyysisesti, henkisesti, keskikropassa tai aivopaineissa. Rauhallisuuden tyyssijana se matkasi halki mantereiden, rauhoittaen jo pitkistä matkoista nivelten kolotuksia saanutta emäänsä. Yhden suuren kokemuksen rikkaampana puoliverinen nautti silminnähden kotiinpaluusta, kyllä, muttei oikeastaan ollut moksiskaan maisemanvaihdoksesta. Saattaisin jopa väittää nopeasti vierähtäneiden kuukausien toimineen meille kuin piristysruiskeena.

Ja voi pojat. Minuun verrattuna Lukas sai ainakin kolme samanlaista piristysruisketta! Aikoihin en sitä niin innokkaana ollut uransa äärellä nähnyt. Kirpun treenaaminen inspiroi sitä enemmän kipakan (ja hurjan viehättävän) estevalmentajan silmien alla, joka tuotti tuloksia jo ensimmäisissä kilpailuissa. Puomit pysyivät kannattimillaan, josta kuittailun sijaan osoitin olevani hurjan ylpeä kehittyneestä ratsukosta.

Mutta olihan se selvää, ettei tanskattaresta enää Lukakselle ollut pitkään iloa. Ne olivat kokeneet jo kaiken yhdessä. Vihdoin sain Niemenpään myöntämään sen itsekin, yhden Crown Royalin kuivana liikaa nautittuaan. Saattoi siis tulla yllätyksenä, kun pienessä jomotuksessaan mies joutui muutaman uuden potentiaalisen kilpakumppanin selkään. Eipä se ainakaan näyttänyt sitä hidastavan, vaan vasta viides ehdokas sai toisen voipumaan.

Toistaiseksi mukana silti lensivät takaisin Eurooppaan vain sama tuttu voikkokaksikko. Ruotsin valmennusrääkin jälkeen palasimme Suomeen takit ja lompakot melko tyhjinä, mutta onnellisina. Vaikka Innakin näytti väsyneeltä tullessaan apukäsiksi meitä vastaan aamuyöstä, riensi se silti iloisena halaamaan minua. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, mä uskalsin sanoa sille kuinka paljon mä ikävöin sitä.

Kallassa tuomi oli jo pitkällä kukassaan, eli kesä oli jo virallisetsi alkanut. Niin, eihän se Kanadankaan rannikkoilmasto mistään huonoimmasta päästä ollut, eikä sieltä tuliaisiksi ainakaan rusketusrajoja saanut, mutta jotain hyvin spesiaalia kuitenkin. Ja siitä tuliaisesta Lukakselle olisi iloa vielä pitkään.