Kellonaika on nyt 03.12.20 14:56

34 osumaa on löytynyt haulle 0

Valerien päiväkirja

21. toukokuuta 2019 - #34 #valerienpäiväkirja

Suomen ilmasto tuntui pitkän reissun jäljiltä ihanalta. Raikkaalta, kotoisalta ja siltä, että olkapäät kärähtäisivät jos istuisi vielä yhtäkään pitkää minuuttia satulattoman tamman selässä. Valerie ei kuitenkaan ollut vielä valmis lopettamaan ahkeraa työtehtäväänsä, joka oli nyhtää vihreää tutusta kartanomiljööstä kuin viimeistä päivää. No, antoi sen nauttia. Sen se oli ansainnut.

Valerieta ei sen elämänsä pisin reissu näyttänyt painavan. Ei fyysisesti, henkisesti, keskikropassa tai aivopaineissa. Rauhallisuuden tyyssijana se matkasi halki mantereiden, rauhoittaen jo pitkistä matkoista nivelten kolotuksia saanutta emäänsä. Yhden suuren kokemuksen rikkaampana puoliverinen nautti silminnähden kotiinpaluusta, kyllä, muttei oikeastaan ollut moksiskaan maisemanvaihdoksesta. Saattaisin jopa väittää nopeasti vierähtäneiden kuukausien toimineen meille kuin piristysruiskeena.

Ja voi pojat. Minuun verrattuna Lukas sai ainakin kolme samanlaista piristysruisketta! Aikoihin en sitä niin innokkaana ollut uransa äärellä nähnyt. Kirpun treenaaminen inspiroi sitä enemmän kipakan (ja hurjan viehättävän) estevalmentajan silmien alla, joka tuotti tuloksia jo ensimmäisissä kilpailuissa. Puomit pysyivät kannattimillaan, josta kuittailun sijaan osoitin olevani hurjan ylpeä kehittyneestä ratsukosta.

Mutta olihan se selvää, ettei tanskattaresta enää Lukakselle ollut pitkään iloa. Ne olivat kokeneet jo kaiken yhdessä. Vihdoin sain Niemenpään myöntämään sen itsekin, yhden Crown Royalin kuivana liikaa nautittuaan. Saattoi siis tulla yllätyksenä, kun pienessä jomotuksessaan mies joutui muutaman uuden potentiaalisen kilpakumppanin selkään. Eipä se ainakaan näyttänyt sitä hidastavan, vaan vasta viides ehdokas sai toisen voipumaan.

Toistaiseksi mukana silti lensivät takaisin Eurooppaan vain sama tuttu voikkokaksikko. Ruotsin valmennusrääkin jälkeen palasimme Suomeen takit ja lompakot melko tyhjinä, mutta onnellisina. Vaikka Innakin näytti väsyneeltä tullessaan apukäsiksi meitä vastaan aamuyöstä, riensi se silti iloisena halaamaan minua. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, mä uskalsin sanoa sille kuinka paljon mä ikävöin sitä.

Kallassa tuomi oli jo pitkällä kukassaan, eli kesä oli jo virallisetsi alkanut. Niin, eihän se Kanadankaan rannikkoilmasto mistään huonoimmasta päästä ollut, eikä sieltä tuliaisiksi ainakaan rusketusrajoja saanut, mutta jotain hyvin spesiaalia kuitenkin. Ja siitä tuliaisesta Lukakselle olisi iloa vielä pitkään.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 21.05.19 23:17
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

25. tammikuuta 2019 - #33 #valerienpäiväkirja

Lauri on säntillinen. Se odottaa meitä maneesissa jo kellon lyödessä vasta 7.57. Sysään kenttäratsuni hänen osaaviin käsiinsä, jotta voin keskittyä juomaan kahvini, kun se on vielä juomakelpoista. Varhaiset aamut olivat vain ja ainoastaan työvuoroja varten.

"Oliko tämä turhan aikainen hetki ratsutukselle?"

Hyvä huomio. Pudistelen päätäni muhkeaan huiviini sopivasti haukotellen.
"Ei tietenkään", vakuttelen vaikka miehen virneestä luettuna vastaukseni näyttää ontuvalta. Nostan lämpimän kahvikupin huulilleni, että saisin edes seuraavat sanat suustani ulos uskottavammin.

Merikanto mittailee jalustimet pitkille säärilleen sopiviksi. Ne putoavat omista mitoistani huomattavasti. Maskuliinisen ratsastajan istuuduttua syvälle satulaan voikkoni näyttää ensinäkemältä kuin ratsuponilta.
Mä kerron ympäripyöreästi toiveistani, joihin sisältyy hienosäätöä jo hallussa olevan tekniikan tiimoilta. Sitä meidän tasoiselta ratsukolta uskalsi jo hyvinkin vaatia. Lauri nyökähtää, laputtaen Valerien töihin.

Puoliverinen on reipas; pitkässä muodossaan se liikkuu silti yhteistyöhaluisesti mutta rennosti. Välillä sen kauhovat raviaskeleet ja lennokkaat laukkapyrähdykset saavat Laurin ihmettelemään niinkin matkaavoittavaa liikettä. Välillä sen kaninloikat saavat miehen katselemaan estevälejä uusin silmin, mutta sinnikkäästi se päättää koota kuumuvaa kenttäratsua.

Kilometrilaukaksikin kutsuttua neliä Lauri säätelee pian kuin taikavoimin. Pudistelen päätäni katsomossa äimänkäkenä. Ensiratsastamalta nuin lyhyttä laukkaa en Valerien ollut koskaan nähnnyt laukkaavan. Nyt se imi esteelle kauniisti, ilman kuola poskella pyyhältämistä.
Itseasiassa, se liikkui paljon helpommin miesratsastajan alla, ja oli aikoinaan Lukaksenkin kanssa liikkunut. Pitiköhän Valerie minua pelkkänä sätkynukkena selässään?

"Mielenkiintoinen tamma", Lauri saa sanotuksi loppuverryttelyn ja puoliverisen äänekkään pärskähtelyn lomasta.  

"Laukkaa kannattaa työstää ajatuksella...."

Nyökyttelen näyttääkseni kuuliaiselta, mutta puhelimeni värähtelee taskussa saapuvan puhelun merkiksi. En kuitenkaan ehdi keskittyä kahteen asiaan yhtä aikaa, joten missaan molemmat. Voi hitto.
"Mutta herkkä se on, pidä tuo. Toivottavasti nään teidät joskus valmennuksessa", mies laskeutuu ratsailta sanoen ja taputtaa tammani kaulaa kiitokseksi. Minä hymyilen napatessani ohjat käsiini, edelleen nyökytellen. Niin aion pitääkin.
"Kiitos. Toivotaan näin", sanon vielä lopuksi pitkänhuiskealle brunetille, jonka askeleet vievät edeltä talliin, minä ja Valerie vanavedessä.

Malttamattomana päästän hionneen puoliverisen karsinaansa ja kaivan raivoisasti nykyteinin tavoin puhelimeni heti ensimmäisenä käteen.

"Soita heti kun pystyt. Tosi tärkeetä asiaa."

Hmm, ei mikään tavallisin viesti, minkä vastaanottaisin Lukakselta. Annan aivosolujeni työskennellä sillä välin kun avaan Valerien suitsista solkia.
Herrajumala. Eikai Kirpulle ollut vaan sattunut mitään?

Kiirehdin varusteiden purkamisessa ennätysvauhtia, ennenkuin kerkeän toistaa repeatilla kaikki pahimmat skenaariot päässäni. Vaivihkaa, ihan kenenkään huomaamatta, uitan limaiset kuolaimet vesiautomaatissa ja riennän näppäilemään Lukaksen puhelinnumeroa varustehuoneeseen.
"Vastaa vastaa vastaa", mutisen kuiskutellen itsekseni, kun työnnän satulan telineeseensä ja siirrän keskittymiseni ainoastaan puheluun.

"Moi." Se vastaa.
"Mä oon vähän miettiny." Se jatkaa.
"Sä olit oikeessa." Se myöntää.
"Jos haluut, voin näyttää pari kivaa paikkaa missä saattais olla keväällä kisat." Se muotoilee kysymyksettömän oletuksen siitä, että me lähdetään yhdessä kisamatkalle.

Ja minähän sanon että todellakin!
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 31.01.19 18:14
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

20. tammikuuta 2019 - #32 #valerienpäiväkirja

Taputin tammaani kaulalle. Treenit menivät loisteliaasti. Isabella näki meissä taas uutta energiaa. Viime vuoteen verrattuna hän halusi, että etenisimme ylempiin luokkiin hieman ripeämmällä tahdilla. Tottakai, hän tiesi kaikista kompastuskivistämme, mutta uskoi silti meihin enemmän kun aiemmin.

Samoin kuin minä. Ei, tänä vuonna ei enää skipattu valmennuksia, eikä maastoiltu vältelläksemme ratatreenejä. Tänä vuonna me haluttiin tuloksia. Rima oli asetettu korkealle. Syystäkin.

Cup-voitto tuntui edelleen uskomattomalta. Hyllylläni kultainen pokaali seisoi paraatipaikalla. Sen edestä oli työnnetty vanhat valokuvat ja Ikean pölyttyneet tuoksukynttilätkin. Oli suuri kunnia olla ensimmäinen kaiverrettu nimi sen jalaksessa. Ansaittiinko me se todella?

En ollut eläessäni tuntenut voittoa näin suurena saavutuksena. Sen myötä olin katsellut koko harrastusta uusin silmin. Melkein niin uusin, että pistin asioita elämässäni uudenlaiseen tärkeysjärjestykseen. Vaikka se tuntui uhkarohkealta, tiesin olevani viimein valmis postittamaan eropaperit kouluun ja kääntämään uuden sivun elämässäni.

Musta tulisi vihdoin se ratsastaja, jollaisena olin itseni kymmenen vuotta sitten nähnyt vain salaisimmissa haaveissani.

***

Pakkanen on kiristynyt sillä välin, kun olimme valmentautumassa maneesissa. Puuterilumi nirskahteli hokkikengissä ja hikinen tamma suorastaan höyrysi, kun lämpö yritti haihtua sen kosteasta peitinkarvasta villaisen enkkuloimen alta.

Se ei vie kun viisi askelmaa, puolentoista laukka-askeleen verran, kun tallin kotoisa lämpö toivotti meidät taas tervetulleeksi. Kotoisa ei ollut ensimmäinen sana, jolla Auburnin hulppeaa ratsutallia olisin ennen kuvaillut, mutta nyt aloin nähdä sen uudessa valossa. Kilpahevoset eivät olleet viehättäneet minua suoranaisesti koskaan, ja siihen oli monia syitä.

Yksi johtui niiden tylsästä ulosannista. Uljas, kallis ja ruunikko taisi kuvata useampaa kuin yhtä tämän tallin hevosista. Toisekseen en koskaan ollut sen suuremmin nauttinut kilpailuista. Ne olivat minulle vain edistysaskelia, joita tarvittiin matkalla päämäärään. Siihen, että saavutti jotain suurempaa kuin sinivalkean ruusukkeen joka viikonloppu. Voittaminen ei ollut minulle tärkeää. Toisinkuin nyt.

Tukahtunut kilpailunhaluni oli roihahtanut uuteen liekkiin. Viimeistään silloin, kun olin tuhlannut satasen enemmän uusiin kilpailuvarusteisiin, mä tajusin sen. Mä halusin, että ihmiset kadehtivat meitä, ettei mun tarvinnut enää se osapuoli. Että mun ei enää tarvinnut todistella Lukakselle olevani sitä parempi.

Ainiin, Lukas!

Nostin konjakinruskeat suitset pois voikon kaunottaren päästä. Se työntyi syliini hinkkaamaan suitsien hankaamaa naamaansa.
"Hei! Ei kuolaa tälle takille, kiitos", naurahdin työntäessäni tamman pois, sillä Kingslandin toppatakista olin pulittanut yhtä paljon kun vanhasta, rapistuneesta yksiöstäni Kallassa kuukausittain.
Kiskaisin nahkaisen hanskan kädestäni valitakseni puhelimeni yhteystietoluettelosta nimen, jota ei pikavalinnasta löytynyt.

Puhelu hälyytti jo viidettä kertaa, kunnes linja aukesi. Ei tervehdystä, mutinaa vain.
"Bonjour monsieur", väänsin parasta ranskaani, ehkä vähän liian terävin ärrien kanssa. Lukas kihisi inhosta korjatessaan minun sönkkäystäni. Jestas, olipas se tosikko.
"Anyway... Mites teidän treenit Kirpun kanssa? Eikö teidän kannattas alottaa jo, ei ne puhtaat radat mitään itsestäänselvyyksiä näemmä ole", tirskahdin tahtomattani, saaden miehen mutisemaan entistä vihaisemmin puhelimeen. Oopsie.
"Joo. Jos sulla ei ollu muuta, niin mulla olis parempaaki tekemistä. Mistä lähin sun neuvojas on kannattanu edes kuunnella?"

Auts. Okei, olin ehkä saattanut olla miehelle turhankin ankara. Kirpun kanssa, niinkuin muutenkin. Torjunut sen aika kylmästikin, pahaa tahtomattani tietysti. Mutta hän oli aivan oikeassa. Mun neuvot ei kyllä olleet kuuntelemisen arvoisia.

Silti tiesin, että jokin oli pielessä. Oli ollut jo pitkään. Lukas, taitava ratsastaja, ei ollut oma itsensä. Johtuiko se sitten Kirpusta, vai hänestä itsestään, mene ja tiedä. Innan ja minun Kirppu osasi olla kyllä tempperamenttinen. Ei yleensä kestänyt kauaa, kun sitä oppi joko rakastamaan, tai vihaamaan. Kieltämättä tämä tanskatar alkoi olla jo parhaat kilpailunsa kilpaillut, eikä Lukasta semmoinen vanha, kipakka harrasteratsu kiinnostanut.

"Eiku oota nyt! Emmä soittanu vittuillakseni", huokaisin ja toivoin, että mies otti sanani rivien välistä luettuna anteeksipyyntönä. Suoraanhan minä en sitä voinut hänelle myöntää. Olevani pahoillani typerästä käytöksestäni, tietysti.

"Muistatko..", mä aloitin hitaasti enkä itsekään tiennyt olinko valmis ottamaan niin suuren askeleen kohti tulevaisuutta.
"Mitä pitäis muistaa?" Mies vastasi malttamattona, kun velloin ajatuksiani juusta eihin.
"Muistatko kun kerroit siitä sun haaveesta lähtä Ranskaan?"

Pieni, haaveileva mutta pettynyt huokaus kantautui puhelimesta korvaani.
"Miten voisin unohtaa?" Se sanoi heleästi. Tiesin. Se halusi edelleen olla huipulla. Nyt se oli vaan eksyksissä, pohjalla. Tyytynyt olemaan huonompi verrattuna siihen, mihin sen kyvyt todellisuudessa ylsivät.

Nyt - tai ei koskaan.

"No... Haluaisitko edelleen lähtee? Siis Ranskaan, vaikka kisamatkalle? Kirpun kanssa? Niin ja siis mun ja Valerien kanssa? Tänä keväänä?" lisään kysymyksiä toisensa perään hermostuneen innostuneesti. Mitä yksityiskohtaisemmaksi kysymykseni käyvivät, sitä vastenmielisemmältä koko ajatus kuulosti. Lukas ei ikikuuna päivänä suostuisi.
"Oishan se hienoo... Mut kuule, nyt on vaan tosi huono hetki tälle kaikelle. Mulla on työt täällä ja kaikkee muuta."

Aha. Mahtavaa. Sen kerran kun mä päätin antaa Lukakselle mahdollisuuden, se torjui mut.
"Nii joo, tietysti. Ymmärrän", mutisin pettyneenä, ehkä nolostuneenakin, kun olin kuvitellut jo kaiken päässäni.

Sen suuremmitta puheitta katkaisin puhelun heipalla ja painoin Iphonen syvälle taskuuni. Oliko mulla sittenkin vaan alkanut nousta menestys päähän?
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 18.01.19 17:43
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

2. joulukuuta 2018 - #31 #valerienpäiväkirja 

Sisään terävästi, pitkään ulos. Syke hakkaa tuntuvasti korvissa asti. Jännitys on käsinkoskelteltavaa, paitsi että kädetkin tärisevät kuin Parkinsonpotilaalla ruokapöydässä. Julia vahtaa kelloaan jatkuvaan ja saa nuorikon allaansakin liikehtimään levottomasti.

"Hei! Tsemppiä."

Parhaan ystävän sanat helpottavat hetkellisesti kenttäratsukon paniikinomaista heilumista. Tätä vartenhan sitä oltiin tiiviisti viimeaikoina treenattukin. Miksi ei luotettaisi siihen, että kaikki menisi hyvin?
"Pysy tällä kertaa satulassa!" Inna naurahtaa sitten ivallisesti ja saa blondin kasvot venähtämään.

Just. Eipä luotettaisikaan. Sama kaava toistuisi takuulla ja viininpunainen edustustakki joutaisi taas pesulaan. Julian varovainen, jännityksestä itsevarmuudeksi kääntynyt mieliala syöksähti alas vuoristoradan huipulta.
Kylmäkiskoisesti nainen nyökkää ystävättärelleen, eikä sano sanaakaan. Jos luotto ei ollut korkealla hänelläkään, miksi Juliallakaan.
Silti, kun kullanhohtoisen ratsukon vuoro koittaa, vaaleaverikkö napauttaa terävästi pohkeellaan tammansa radalle, vaikka hammasta purren.

Lähtömerkki. Se korvia särkevä vihellys nostattaa puoliverisen korvat kuuliaisiksi. Se saa amatöörin kenttäratsastajan keräämään itsensä viimeistä kertaa. Se oli menoa nyt. Kohta se olisi jo ohitse.

Valerie hosuu, korskuu, hämmentyy ja ottaa ylimääräisen askeleen. Se korjaa kömpelön askelluksensa vieterimäisellä hypyllä, joka heittää blondin liioiteltuun esteistuntaan. Hetken mielessä välähtää ajatus epäonnistumisesta, mutta painovoiman ansiosta naisen takalisto pamahtaa takaisin satulan takakaareen yhtä lennokkaasti, kun oli sieltä lentänytkin.
Pulssi supistelee koko kroppaa jännityksestä. Mahan pohjassa velloo, mutta hyvällä tavalla.

Adrenaliini. Sitä vapautuu jokaisen puomia hipovan hypyn jälkeen. Jokaisen virheliikkeen jälkeen, jonka hyvä tuuri korjaa ratsukon onneksi. Jokaisen 'nyt mä mokaan' -ajatuksen jälkeen, vaikka pelko on täysin aiheetonta.

Vauhti korjatkoon puuttuvan taidon. Tämä vietiin loppuun pelkästä sisusta.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 02.12.18 17:07
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

22. lokakuuta 2018 - #30 #valerienpäiväkirja

Vilkaisen puhelintani viimeisen, mutta tosin ties monennen kerran tälle päivälle. Vedän syvään henkeä ja työnnän sen lopulta takkini pohjimmaiseen taskuun. Ei yhtään viestiä. Tänäänkään. 

02.10.2018 15:48
Tavarat lentelivät uhkaavasti mua kohti, mitä enemmän mä suutani avasin. Mä halusin vain selittää, enkä saanut siihen yhtäkään mahdollisuutta.
"Voisiksä käyttäytyä enää yhtään raivohullummin?" huudahdin väistellessäni entistä kiinteämmäksi muuttuvaa omaisuuttani.
"Ja nää ei ees oo mun", kurtistelin kulmiani tyyliini sopimattomasti liian paljastaville vaatteille, joita Jonna raivoissaan viskoi päälleni minkä ehti. Kohta se jo marssi ripeästi kohti vilkaisemattakaan minua, ja kiskoi omat hepeneensä kourastani.
"Voisin! Just niin hullusti kun sä teit mulle."

Nyt riitti. Painoin pyörremyrskynä vauhkoavan naisen lähintä seinää vasten, eihän tästä muuten tullut yhtään mitään. Järkytyksestä huolimatta tummaverikkö ei edes koittanut pistää vastaan, vaan yritti pitää kuorensa kasassa hengittämällä. Se rakoili jo, jonka huomasin vettyneistä meikeistä.
"Mä ymmärrän et sä oot vihanen. Mut me voidaan viel selvittää tää. Kuuntele mua", puhelin rauhallisesti ja etsin kyynelten tuhraamista silmistä edes hitusen verran ymmärrystä. Hetken jo halusin uskoa voittaneeni Jonnan puolelleni, mutta naisen viha roihahti aivan uusiin liekkeihin. 
"En. Mä en haluu enää ees nähä sua! En enää IKINÄ", se sanoi, pyristeli irti mun otteesta ja ryntäsi pyyhkimään valtoimenaan vuotavia kyyneleitään pois kaikennäkevältä katseeltani. 
"Se ei ollu koskaan kukaan muu ku sinä, ketä oikeesti rakastin." 

Musta tuntui aivan kamalalta. Sydän hakkasi aivan tajutonta vauhtia. Sitä samaa vauhtia mä kiirehdin keräämään kamppeitani. Mun oli pakko päästä pois täältä. Kun painoin oven kiinni perässäni, minkä takana olin seissyt lukuisia kertoja niin monesta muustakin syystä, tajusin tämän olleen vihoviimeinen kerta. Ainakin tästä syystä. Miten olin kehdannutkin satuttaa niin pahasti?

***

Viima nakkelee hiuksiani kokoajan puolelta toiselle aina, kun ehdin pyyhkäistä ne näkökenttääni peittämästä. Valeriekin pörhältää tuulen mukana kuin mikäkin taulapää.
"Vipinää kinttuihin, oon kohta jo valmis!" Inna huudahtaa omansa karsinasta, johon en vastaa mitään. Olisi helpottavampaa olla vain yksin, en ollut yhtään juttutuulella edes Innan seurassa. Mukisematta heitän pahimman vihamieheni, estesatulan, Valerien selkään, samalla kun mumahtelen Innan höpinöihin edes jotain vastaukseksi. 

07.10.2018 14.52
Ei helvetti. Ei, ei, ei. Nyt se sitten tapahtui. Se mitä mä aina eniten pelkäsin. Mä mokasin.

Yritin avata ja sulkea silmiäni siinä toivossa, että kaikki olisi vain painajaista, pelkkää pahaa unta. Mutta ei, se oli todellista. Mä makasin toiseksi viimeisen esteen edessä, täysin lamaantuneena, enkä kehdannut nousta ylös.
En enää ikinä yrittäisi uudelleen. Se oli varmaa. Mä olin nolannut itseni tyystin.

"Julia? Ootko kunnossa?" 

Oli virhe koskaan edes ajatella, että musta olisi kenttäratsastajaksi. Helena oli ollut oikeassa iän kaiken. Mä pelkäsin kuollakseni radalla. Hullu kai sitä täytyi olla, että ajautui tähän samaan kerta toisensa jälkeen.
Havahduin, kun näkökenttääni kumartui tuttu brunette. Voi ei, ketkäköhän kaikki olivat todistamassa tätä häpeän hetkeä?
"Anna mun olla", kivahdin häpeissäni ja yritin kömpiä ylös nurmelta, vaikka tällin saaneena päässä pyöri kuin humalaisella aamuyöstä. 

"Haloo, sun hevonen ois tässä?" Nainen huusi mun perään mutta mua ei nyt kiinnostanut. Olihan tuo ennenkin hevostani hoitanut.
"Ihan sama, tee sille mitä haluat", murahdin huolettomasti pinkoessani entistä kiireemmin kohti tallia. 

***

Uraa kiertää useampi tuttu ratsukko. On Sarahia, Tildaa, Gabriellaa ja vielä Matildaakin nuorine hienoine ratsuineen. Yksi tekee jo hienoja temmonlisäyksiä ja toinen näyttää kokoavan ratsuaan mitä ryhdikkäämpään muotoon. Joopa joo. Mä pyöräytän silmiäni kertaalleen ja päästän Innan perästäni muiden potentiaalisten ratsukkojen sekaan. Mua ei tuohon porukkaan saanut istumaan sitten millään. 
"Täällä taitaa olla liian ahdasta meille kaikille. On niin hyvä ilmakin, et taidetaan lähteä maastoon", selitän kiireesti Innalle, joka jää sanattomaksi ripeän selkäännousuni ansiosta. Valerie matkaa mielellään jalopuisen hallin ovien ulkopuolelle, piiloon kaikilta arvioivilta katseilta.

Tunnen rentoutuvani välittömästi, kun Valerie nostaa reippaan ravinsa ja kiitää pitkin hämärtyvää hiekkatietä päämäärättömästi. Vaihdan kevennystä välillä toiselle jalalle, juuri niinkun parhaalta tuntuu. Vaikka tamma paahtaa korvat höröllä, se on silti täydessä hallinnassani. Hullua. Miksei kaikki toimisi aina näin?
Viihdyn kauan kuuntelemassa muuttolintujen viimeisiä hyvästejä, katselemassa tuulen varistamia alastomia lehtipuita ja hymyilemässä Valerien tyytyväisille pärskähdyksille, kun sen pää on painunut väsyneesti ohjan varaan. 

Viimeinen risteys ennen tallia saa minut varpailleen. Valerie pysähtyy vastahakoisesti, sillä sen ääretön muisti tietää tutun reitin menevän oikealle, eikä vasemmalle. Sen pää pongahtaa uteliaisuudesta, kun kerään ohjaa hiljaa takaisin tuntumalle. 
"Yritetään vielä", hengähdän hiljaa enemmän itselleni, sillä Valerie on jo nostanut laukan vaativista pohjeavuistani. Minähän helvetti vieköön vielä pääsisin sen pahamaineisen esteen ylitse.

09.10.2018 17.28
"Tehän voisitte startata ensi osakilpailuissa jo helppoa", Isabella tuumasi loungen oveen nojatessaan mietteliäänä, tai oikeastaan, se kuulosti enemmänkin olettamukselta kuin pohdinnalta. Vilkuilin ympärilleni. Puhuiko se oikeasti minulle?
"Että mitä?"

"Lukuunottamatta sitä huonoa tuuria, joka nyt vaan sattui vaivaamaan teitä viikonloppuna, oisin valmis näkemään teidät jo vähän isommassa luokassa. Kymmenen senttiä sinne tänne", brunette päivitteli tyytyväisenä, vaikka olin valmiina kuulemaan kunniani paskasta menestyksestä. Toisaalta, samaa luokkaahan me oltiin kisattu kohta jo vuositolkulla. Syystäkin. Omasta puolestani olisin voinut kisata sitä vaikka loppuelämäni.
"Et varmaan halua jättää viimeisiä osakilpailuita väliin, vai kuinka?"

Hmm. Tahdoin, mutten viitsinyt sanoa sitä Isabellalle. Halusin tällä hetkellä lopettaa koko kilpailemisen ja koko lajin harrastamisen, niin kovin mä olin suuttunut itselleni tippumisesta radalla. Harmi vaan, että Valerie oli minulle aivan liian tärkeä menetettäväksi sen kaiken myötä.

"Mhm. No otetaanpa tavoitteeksi", heitin naurahtaen ja vedin nahkasaappaideni vetoketjut kiinni.
"Hienoa! Odotan näkeväni teidät jo seuraavassa valmennuksessa", valmentaja sanahti vaativasti. Katsahdin tämän perään nyökytellen ja sitten taas päätäni pudistellen. 

***

Valerie valuu puuskuttaen perässäni talliin. Se on aivan yhtä ymmällään kuin minäkin. Mä en tiennyt yhtään, mikä mua vaivasi. Innaa ei näy eikä kuulu, joten riennän purkamaan Valerieta kiireesti. Mitä vähemmän kyyneliä ehtisin vuodattaa, sen parempi.
"Hei.. Miten menee?"

Vieruskarsinan uteliain silmäpari tuijottaa vettyneisiin silmiini, enkä hetkeen osaa sanoa mitään. Yhdellä sanalla sitä olisi hankala kuvailla. Kohautan olkiani raskaan hymyn kera. 
"Eipä tässä ihmeempiä."

No ei tosiaan. Elämäni on yksi kysymysmerkki. Sekin ihmetyttää, miksi Tilda haluaa ylipäätään puhua mulle. Kiusallisuuteen palanneisiin väleihimme en juuri ollut jaksanut panostaa.
Naisen kasvoja koristaa ärhäkkä mustelma. Kun se huomaa minun tuijottavan, hymähdän kuin sattumalta.
"Tiedätkö mitä tälläiselle nyrkistä saaneelle leualle pitäs tehdä?" 

Kikkarapään hymynkaltainen irvistys näyttää tosi kipeältä. Pieni selvennys tuollaisesta tällistä kasvoissa olisi tietysti ollut ihan paikallaan, mutta samakos tuo. Pudistan päätäni huokaisten ja riennän vieruskarsinaan tekemään diagnoosia.
"Näytäs sitä", sanahdan päästettyäni Valerien vapaaksi. Tartun hellästi kiinni sinertävästä leukaperästä, ennenkuin Tilda edes ehtii antaa syytä vastalauseelle. Mittaillen voivoitellen keltaisesta violettiin vivahtavaa mustelmaa ja luon ruskeisiin silmiin pitkän, empaattisen katseen.
"Kylmää, särkylääkettä ja paljon meikkiä", totean valitettavasti, sillä muuta ei ole tehtävissä. 

Hetkeen en edes muista, miksi välimme ovat palanneet takaisin siihen, mistä kaikki oli lähtenytkin. Painan hellästi huuleni pidemmän naisen kasvojen ruhjeeseen, enkä ajattele tekeväni mitään väärää. 
"Mut olkoon toi ensiapua."
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 28.10.18 22:08
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

27. syyskuuta 2018 - #29 #valerienpäiväkirja 

Topics tagged under valerienpäiväkirja on Foorumi | Auburn Estate Hw416AF
kiitokset kuvasta Lynn!
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 10.10.18 22:51
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

14. syyskuuta 2018 - #28 #valerienpäiväkirja #lotanhaaste #avanhaaste

Valerien hengästynyt puuskutus täydentää muuten hiljaista kulkuamme syysillassa. Yllättävää sadekuuroa oli turha yrittää laukata karkuun, se saavutti meidät täysiverisukuisen hurjasta vauhdista huolimatta. Voikko hypähtää jokaisen tielle muodustuvan lammikon ylitse turhautuneena, kun minä olen päättänyt antaa kylmien, raskaiden pisaroiden kastella meidät kokonaan. 

Everything's been so messed up here lately
Pretty sure she don't wanna be my baby

Me edettiin omin nokkinemme Kalla Cupia varten helvetin hitaasti - ja huonosti. Totta puhuen, me oltiin tipahdettu ansaan ja jouduttu palaamaan katkerin kasvoin lähtöruutuun kuin Kaninloikassa konsanaan. Luovuttaminen ei tullut kuuloonkaan, olinhan mä suutuspäissäni vakuuttanut Lukakselle peseväni tämän radalla sata nolla. Todellisuudessa mun jaksaminen riitti juuri ja juuri nousemaan sängystä aamuisin.

Everything's gonna be alright
Everything's gonna be okay


Voi itku. Pyyhkäisen sateen tuhrimia silmiäni, kun lämpimät vanat piirtyvät halkomaan poskieni meikin. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä kaatosateen uhrina, jonka muistan heti meikkivoiteen tarttuessa mustiin roeckleihin. 

It's gonna be a good, good, life
That's what my therapist say


Valerie pysähtyy vastahakoisesti tallin eteen, mutta tiputtaudun silti kyydistä kiireesti. Raivokas kuuro ehtii piiskata pisaroita äänekkäästi arvokkaaseen estesatulaan. Se onkin enää ainoa, mitä tahdon sateelta varjella.
Meistä, kuin taulusienistä, valuva vesi piirtää polun perässämme aina tallin toiseen päähän asti. En haluaisi nähdä ketään haavoittuvassa mielentilassani, likaisissa ja läpimärissä tallivaatteissa, hiussuortuvat sekaisin ja meikit vinksallaan. 

I'm a mess, I'm a loser
I'm a hater, I'm a user


Mutta kohtalolla on vaan hassu taipumus heittää vielä lapio, kun on jo tarpeeksi pohjalla. Huomioni varastaa tumma perijätär, joka raivoavasta myrskystä huolimatta onnistuu näyttämään täydelliseltä. Sateeseen hyvin varustautunut brunette päästää laineikkaat kutrinsa ulos hupun alta ja sipaisee pitkistä ripsistään pisaroita. Ne taitavatkin olla ainoat, jotka sateessa kastuivat... 

I'm obsessed, I'm embarrassed
I'm a mess for your love, it ain't new

Nyökkään perijättärelle hitaasti, hymyilen väkinäisesti, jotta edes joku muuten epäonnistuneessa olemuksessani olisi ennallaan.
Isabella tervehtii yställisesti mutta osaan erottaa sen kasvoilta vahingoniloa, sitten huolestuneisuutta, mutten anna sen pysäyttää minua. En haluaisi selitellä yhtään mitään.
Henkäykset takertuvat keuhkoihin ja rintakehää puristaa. En pysty enää vastustamaan tunnekuohua, vaan valun märkänä rättinä karsinan seinää pitkin lattialle. Kyyneleet tulvivat poskilleni ja sumentavat näkökentän täysin. 

Mä en oikeasti ollut vieläkään päässyt yli Jonnasta, vaikka olin niin uskotellut.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 22.09.18 21:27
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

12. elokuuta 2018 - #27 #valerienpäiväkirja #isbenhaaste

Julian kertomaa...
Mä otin vihdoin härkää kiinni sarvista. Pyysin aamutuimassa ensimmäisen vastaantulijan, tässä tilanteessa Sarahin, maneesiin avuksi nostamaan esteitä, kun nousin Valerien selkään päättäväisesti. Tänään mä hyppäisin sillä ihan itse. Sarahilla ei ollut tietoa meidän taustoista, eikä tarvinnutkaan olla, kun se suostui avukseni. Ideana olikin, ettei naisella olisi harmainta aavistustakaan. Niin varma mä onnistumisestani melkein jo olin.

Laukkuutin energistä voikkoa pääty-ympyrällä ja yritin parhaani saada sen suuren laukan osumaan puomin päälle. Valerie oli ajoittain turhankin innokas pelkkään laukkaamiseen ja päätti ylittää vaihtelun vuoksi puomin jättimäisellä loikalla, vaikka tiesi varsin hyvin, mitä siltä haluttiin. Sarah pudisteli päätään naureskellen, keskemmällä maneesia estetolppaan nojatessaan. Kieltämättä havaittavissa oli pieniä järkkytyneitä, kouluhevosmaisia piirteitä.

Minimaaliset esteet ylittyivät nuorikolta leikiten vaikka kuperkeikoin, vain omassa istunnassani oli parantamisen varaa. Ja siihen aioin keskittyäkin, jolloin pyysin Sarahia nostamaan viimeisen esteen vajaan puolen metrin korkuiseksi pystyksi. Pelko ei silti ollut saanut minua valtaansa, vaikka pieni jännitys kipristelikin mahanpohjassa. Hengähdin syvään. Mä osasin kyllä.

Tein napakan käyntinoston kaarteesta, johon Valerie syöksähti häntä huiskien. Sen askellus oli tarmokasta, itsevarmaa. Se helpotti mua entisestään, joten istuin pidättämään sarjalle kääntyvää ratsuani. Este esteeltä suurenevat hypyt irroittivat minut satulasta juuri sopivasti, enkä pystyltä alastulon jälkeen tuntenut mitään muuta kuin puhdasta tyytyväisyyttä.

Ja kipua, tietysti, kun Valerie kompastui ilopukkinsa jälkeen pitkiin kinttuihinsa ja mä siinä rytäkässä menetin tasapainoni - täydellisesti. Samoin kuin tajuntani.

Sarahin kertomaa...
Valerien etupää läheni uhkaavasti maata ja tamma potki etujalkojaan alleen minkä kerkesi, ettei kaatuisi kumoon. Seurasin, kuin hidastettuna kuinka Julia irtosi satulasta ja lensi ilmassa, tömähtäen sitten kovaa maneesin pohjalle. Mun sydän jätti lyönnin välistä, kun lähdin hölkkäämään naista kohti.
"Julia?" Ääneni särähti, kun kaaduin polvilleni tajuttoman naisen viereen.
"Ööhä", oli ensimmäinen sana Julian suusta, kun tämä heräili maneesinpohjalta. Kosketin varovasti tämän poskea.
"Ootko kunnossa? Sattuuko johonkin?" yritin pysyä rauhallisena ja tarkkailla naisen kehonkieltä.
"Sä oot ainakin", Julia vastasi ja virnisti hölmösti. Mä hymyilin tahattomasti.
"No sattuuko johonkin?"

Julian vastaus oli kuiskaustakin hiljaisempi ja kumarruin lähemmäs kuullakseni.
"Mitä?" kysyin lempeästi ja seurasin Julian pupillien toimintaa, ainakin ne reagoivat hyvin.
"Kylkeen vähän", nainen toisti ja katsoi mua silmiin yllättävän intensiivisesti. Julian käsi nousi mun poskelle ja tämä kohottautui ylemmäs, kohti minua, purren alahuultaan.
Mun sydän hakkasi lujempaa ja hengittäminen tuntui hankalalta.

"Julia, mitä sä teet?" kuiskasin.
"Ajattelin, että suudelma voisi helpottaa tähän kipuun", nainen vastasi ja virnisti.
"Niinkö?" virne kohosi huulilleni.

Kumarruin lähemmäs ja suutelin naista otsalle, hyvin äidillisesti ja kohottauduin sitten virne huulillani kauemmas.
"Helpottiko?"
"Ei tarpeeksi", nainen huokaisi ja sai mut pudistamaan päätäni.

Valerie oli ilmeisesti toipunut järkytyksestään ja käveli luoksemme jääden metrin päähän meistä. Tamma tarkkaili maassa edelleen makaavaa omistajaansa, selkeästi hieman pahoillaan tapahtuneesta.
"Pystytkö jatkamaan vielä?" kysyin ja siirsin katseeni takaisin Juliaan.
"Mitä?" Julia kysyi hymyillen edelleen.
"No ratsastusta", vastasin hymyillen.
"Ratsastusta? Ois tässä parempaakin tekemistä.."
"Julia!" älähdin. Uskomaton nainen.
"Mitää?" vaaleaverikkö näytti mahdollisimman viatonta ilmettä.

"Haluatko yrittää nousta ylös, vai meinasitko makoilla siinä vielä kauankin?"
"Niin kauan, kunnes sä autat mut ylös", Julia vastasi ja pyöräytin silmiäni.
"Sä olet ihan mahdoton", sanoin virnistäen ja varovasti autoin naisen istuma-asentoon aluksi. Julia irvisti vähän kivusta, mutta ei menettänyt uudelleen tajuntaansa. Istuimme siinä hetken. Autoin Julian seisomaan ja tämä näytti jo vähän paremmalta. Ajattelin antaa tämän itse seistä, sillä jos toinen yrittäisi vielä ratsastaa, niin pakkohan tämän oli itse kyetä seisomaan.
"Pitele mua vielä hetki?" nainen kuitenkin ynähti ja kiedoin käteni vaaleaverikön selän taakse.

"En kyllä kykene enää ratsaille mutta tähän voisin jäädä", Julia sanoi vielä ja mua hymyilytti.
"Tarviikohan sut viedä ihan lääkärille asti?" mietin ääneen.
"Sä riität", vaaleaverikkö vastasi ja pysyi paikoillaan vielä hetken.

Sitten yhtäkkiä Julia irrottautui ja käveli Valerien luokse. Nainen otti tamman ohjista kiinni ja vilkaisi vielä mua kohti.
"Mä menen nyt, tiedät mistä mut löytää", Julia totesi ja näytti hetken siltä, että olisi tullut halaamaan mua. Jäin tilannetta kummeksuen seisomaan keskelle maneesia ja liikahdin vasta, kun ovi oli sulkeutunut ratsukon perässä. En vieläkään tajunnut mitä oli tapahtunut ja oliko Julia ihan kunnossa, mutta luotin siihen, että nainen hakeutuisi itse sairaalaan, jos tarve vaati.
Keräsin esteet pois ja tasoitin pohjan siitä kohti, missä Valerie oli ruopannut kompastuttuaan ja vilkaisin painaumaa, johon Julia oli pudonnut.

Vielä ennen lähtöäni lähetin naiselle viestin, jossa pyysin tätä varmistamaan illalla, että oli kunnossa.

Sama tarina myös täällä!
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 18.08.18 16:49
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

30. kesäkuuta 2018 - #26 #valerienpäiväkirja

Mä en voinut salaa olla nauramatta Lukaksen nurinpäin kääntyneelle hymylle, kun kahdentoista virhepisteen jälkeen mies ratsasti rivakasti pois radalta vaimeiden aplodien saattelemana. Päätin antaa häpeästä punoittavalle kilparatsastajalle hieman  etumatkaa, ennen joutumista henkilökohtaisen mollaukseni kohteeksi. 
"Äh, mitä hittoa toi oli olevinaan?" Inna nosti kätensä puuskaan säälitaputuksien sijasta. 
"Mähän sanoin, ettei kannata olla liian itsevarma", totesin ystävälleni olkiani kohauttaen, sillä mielestäni Lukas oli ansainnut kohtalonsa. Muut katsojat, Inna mukaanlukien, eivät näyttäneet olevan samaa mieltä. Sen mielestä meidät oli nöyryytetty. Indeed.

Kaikessa hiljaisuudessa varustin Valerien hoitopaikalla, kuunnellen Niemenpään tuskailua viereisellä pesupaikalla. Luoja, että se osasi olla huono häviäjä.
"Noh, mites meni?" Utelin hymyhuulin nojautuessani pesukarsinan seinään. Lukas pudisti päätään nähdessään pirunsarvet päässäni. 
"Just. Ihanku et tietäis", mies tiuskaisi kuin pikkupoika ja kiskoi Kirpun ruskeat kilpailusuojat irti sen betonia polkevista jaloista. Vaikka mies ei ollut nyt vitsikkäällä tuulella, rakastin leikkiä tulella. Vaihdoin asentoani parempaan ja valmistelin saarnaani.

[size=16]Viimeistä hivutussuojaa ottaessaan Kirpun takanen otti ilmaa allensa ja pamautti kavionsa suoraan seinään. Viimeistään nyt, Lukaksen pakka levähti käsiin. Lopullisesti.
"Asetu helvetti soikoon!" Pellavapää murahti tulisesti ruunivoikolle, joka tursusi turhautunutta energiaa. Yleensä mua ei kiinnostanut tietää miehen tekemisistä yhtikäs mitään, mutta nyt oli kyse Kirpusta. MINUN rakkaasta Kirpusta.
"Hei iisisti nyt! Et sä oo ainoo, joka on joskus hävinny", korotin ääntäni aggressiotaan ihan väärään kohteeseen purkavalle hujopille.
"Se vitun 'Jonathan neverevenheardofyou Raynott' -jätkäki vaan istui sen valmiiksi leivotun hevosen selässä ja voitti meidät tosta noi vaa?" Lukas päivitti kovahkoon ääneen ja sai minut pyörittelemään silmiäni. 
"Pliis, kerää ittes. Toi ylidramaattinen Niko Saaristelu ei sovi sulle", naurahdin osoittaen miestä, joka oli nojautunut nyyhkyttämään säälittävästi kilparatsunsa kaulaa vasten.
"Okei, tehääs niin, että nähää kohta tallipihalla ja unohdetaan koko homma. Eiks nii?" Huokaisin suunnitelmani Lukakselle myötätuntoisesti. Tiesin tismalleen, mikä auttoi rauhoittamaan katkeroituneen mielen. Maiskautin Valerien hoitopaikalta mukaani, Lukaksen hämmentyneen tuijotuksen alla, joka heltyi pian nyökkäykseen.
[/size]
Kostean lehtimetsän tuoksu oli illansuussa huumaava. Punaiseksi kypsyvät vadelmat ja pitkässä pellossa huojuvat maitohorsmat leikkivät pääosaa kesän parhaimmassa parfyymissä.
"Tuntuu taas jotenki pitkästä aikaa siltä, etten osaa ratsastaa enää ollenkaa", brunette myönsi vedettyään syvään kesäillan lämmintä ilmaa. 
"Tuttu tunne", hymähdin yhtyessäni miehen avautumiseen. Se tiivistikin juuri sopivasti tämänhetkiset ajatukseni ratsastuksesta yhteen lauseeseen. Suretti kamalasti, että olikin pitänyt puskea seuraaja Kirpusta ja alkaa koulia sitä ihan liian omatoimisesti. Ihan hyvin olisin voinut opetella esteratsastuksen saloihin meidän potentiaalisella tanskattarellakin. Ainoa ongelma taisikin piillä siinä, ettei Kirppu pahemmin välittänyt pelkureista kyydissään. 
"Mut sun kannattais antaa Kirpun levätä", jatkoin puollustellen omiani.
"Miten? Meillähän on kauden tärkeimmät kisat tulossa, Power Jump", Lukas katsahti minuun epätoivoisesti.
"Hei, älä aliarvioi sen kykyä yllättää. Sen kans vähemmän on enemmän", sanoin syvällä kokemuksen rintaäänellä. Mies tuhahti tyytymättömänä vastaukseeni ja siirsi kanssani ratsunsa ryhdittömään raviin. Äiti ja tytär nauttivat täysin siemauksin kiireettömästä vaeltelusta Kallan suurimpien peltojen varrella, se oli selvää. Muutoin niitä ei näin rauhallisina nähnyt kuin eläinlääkärin vastaanotolla.

"Mut mitäs mä sit teen? Mä haluun treenata kunnolla, päivittäin", Lukas jatkoi aiempaa keskusteluamme. Ai? Ja mä kun luulin, että se ratsasteli Kirppua vain muutamia hassuja kertoja viikossa. Tai niin mies ainakin antoi ymmärtää puheidensa perusteella. Silti, aivonystyräni kävivät kierroksilla ja miettivät ratkaisua pulmaan.
"No hei, mulla on sulle erinomainen ehdotus. Ala treenata Valerieta", päästin ilmoille hetken mielijohteesta, mutta toisaalta olin ehtinyt jo makustella asiaa villeimmissä ajatuksissani. Lukas naurahti.
"Vitsailet kai? Et ikinä päästäis mua sen selkään", mies sanahti naurunpurskahduksensa jälkeen. Hmm, ehkä hän oli oikeassa. Mutta toisaalta tilanne oli nyt toinen. Tuskin hän tohtisi pilata ihastuksensa hevosta. Löin vaikka vetoa, että hän pitäisi Valerieta kuin kukkaa kämmenellään - tai en vastaisi seurauksista.

Nevermind. Se tuskin malttoi odottaa, että kilahtaisin huolella. Niin, tekisin siis totta sen märimmistä päiväunista. Ew. No, kuitenkin siltä löytyi enemmän taitoa viedä sitä eteenpäin kuin minulta.
"En edes. Mä tarviin ratsuttajan ja sä hevosen", tavasin ja yritin vakuutella itselleni, että se olisi ainoa ratkaisu. Gabriellalla riitti työstettävää omassakin hurjapäässä, jonka vuoksi esteiden treenaus jäi hiljattain kaiken sen sileätyöskentelyn varjoon, josta vastasivat Innan osaavat kädet sekä Amandan lyttäävä palaute.
"Let's make a deal", pysäytin voikon ojentaakseni kättä hyötyjään pohtivalle Lukakselle.

Kirppu teki paikallaan täyskäännöksen, jolloin Lukas tarttui käteeni arastelematta. Ja näki samalla ensimmäistä kertaa aidon hymyn leviävän kasvoilleni.
"D'accord."
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 02.08.18 19:23
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

27. kesäkuuta 2018 - #25 #valerienpäiväkirja #kouluvalmennus

Puristin ratsuni ohjia tiukasti nyrkkiin. Amandan armoton katse seurasi minua ja Valerieta kuin hai laivaa, eikä nainen odotellut turhaan, milloin pääsisi nipottamaan esteratsastajamaisista pohjeavuista ja malttamattomasta 'ratsastelusta'. Kismitti jo heti alkuunsa, mutta vapaasta tahdostanihan minä olin toista Sokan siskosta valmentamaan pyytänyt, se kai tässä huvittavinta olikin. Toisaalta, hyvä niin, sillä ohjausta minä viimeaikoina olin eniten tarvinnutkin. En ollut vain tajunnut sitä tarpeeksi ajoissa.

Osaavissa käsissä nuorikkoni oli herkistynyt toden teolla, jolloin minun eteenajavat avut saattoivat saada sen pyrähtämään välillä raviin. Siitäkös Amanda jaksoi louskuttaa.
"Näiden pitäis olla käyntiväistöjä, eikä tölttiväistöjä, Julia", tyytymätön kouluvalmentaja huokaili ja passitti meidät tulemaan samat väistöt vielä monet kerrat uudestaan. Otin Valerieta reilummin kiinni, jolloin sen askellus oli tahdikasta ja puhdasta käyntiä. Oikealle väistöt olivat selkeämpiä vahvan ulkotuen ansiosta, joka sai Amandan takertumaan vaikeampaan suuntaan entistäkin ankarammin.
Kun vihdoin sain luvan siirtää tammani raviin, mun tasapaino saattoi horjua harjoitusravissa tarkoituksettoman paljon. Valerien selkä ja niska jännittyivät samantien, eikä ravi muistuttanut askellajia itseään, vaan pelkkää epävarmaa kiemurtelua.
"Jos joudun huomauttamaan vielä yhdenkään kerran perusasioista, loppuu tämä valmennus siihen paikkaan! Ota siihen hevoseen jotain tuntumaa", Amanda tiuskaisi uhitellen, jolloin pistin puoliveriseeni vauhtia. Ratsastin ravia niin tehokkaasti eteen, että kentän hiekka muodosti perässämme pölypilviä. Päällimmäisenä mielessä pysyi kokoajan pitkät jalat piikkisuoran yläkropan jatkeena.

Amanda halusi seuraavaksi nähdä timanttisia siirtymisiä, jonka tiesin olevan meidän kompastuskivi. Ratsastin voikon lähemmäs kulmaa, josta käyntinosto ei tullut kuuloonkaan. Muutaman raviaskeleen saattelemana Valerie nosti suuren laukkansa.
"Ei käy, heti uudestaan!" Palaute saapui välittömästi ja yritin uudemman kerran seuraavassa kulmassa. Valerie hypähti nyt lennokkaaseen laukkaansa, häntä viuhuen vauhdikkaan askellajinsa perässä. Yritin istua sen suurta neliä alas, tuloksetta.
"Turha edes haaveilla, että tuokaan kelpaisi", Amanda kajahti kuuluvasti kentän reunamalta, joten pidätin päätään viskovan tamman takaisin käyntiin. Hammasta purren valmistelin tamman jo kolmatta kertaa samanlaiseen, huolitellumpaan laukannostoon ja sain nuorikon malttamaan mielensä. Tasainen laukka pyörähti alle eleettömien apujen seurauksena, enkä kuullut onnekseni enää yhtäkään vastalausetta. 

Valerien pää tavoitteli jo ajoittain luotiviivaa, jolloin Sokka ehdotti taas entistä hankalampaa tehtävää - viisi peruutusaskelta, jonka jälkeen puhdas siirtyminen raviin ja pysähdys sivun päähän. Osasin aavistaa, että pian koeteltiin hermoja ja huolella. No, huutoahan kaikista rikoista tuli, eikä Amandan jäätävä katse ollut näkemättä sadasosaakaan suorituksistamme.
"Mikä rimanalitus", Amanda päivitteli kun vihdoin ja viimein oli saanut tarpeekseen.
Tehtävä vaati veronsa, mutta allani oli rento ja kuuliainen ratsu. Pahin oli siis vihdoin takana. Valerie nosteli kinttujaan minkä ehti eikä sen takapää enää laahannut uraa pitkin. Amandakin näytti hiljentyneen, jolloin tunsin tehneeni edes jotakin oikein. Varsinkin aiemmin takunnut keskilaukka, oli neljän vartin ankaran työskentelyn jälken parempi kuin koskaan aiemmin. Pystyin eläytymään selkeää tempoa noudattavaan laukkaan erinomaisesti.

"Riittää. Sehän näyttää jo siedettävältä", Amanda pisteli parastaan kehujensa kanssa eikä vouhottanut mitään turhaa. Selkeät ohjeet 'treenaa jatkossa ahkerammin' kiteytti hyvin kaiken, mitä tästä valmennuksesta opin.
Laskeuduin hikeen ratsastetun nuorikkoni selästä pikaisesti, että ehdin kuulustella perijätärtä ennen tämän etuaikaista poistumista takavasemmalle. 
"Vaikuttiko se lupaavalta?" Uskaltauduin muotoilemaan toiveikkaana, mutten olettanutkaan saavani tippaakaan ylistävää palautetta. Pikemminkin suoraa puhetta ja parannusehdotuksia.

Pidempi nainen nyökkäsi vaisusti, penseyden kovettamilla kasvoillaan. Saatoin hymyillä hieman, kun nyökyttelin Amandalle vastaukseksi ja käännyin tyytyväisenä Valerien puoleen. 
"Mut ei se mikää luontainen kouluratsu ole. Sinuna en innostuisi liikaa, kun tekniikka on vielä noin surkea", Sokka vapautti ilmoille rehellisen mielipiteensä, tapansa mukaisesti latistaen tyytyväisen fiilikseni. 
Mutta tänään, saatoin silti nähdä lauseessa pienen pilkahduksen toivoa. Vastalauseena kohautin olkiani kääntyessäni kohti perijärtä, mutta mallinvartaloinen kouluvalmentaja kalppi jo parhaillaan matkoihinsa. 
"Ja mähän vielä näytän, etten innostunu turhasta", huokaisin Valerielle ja taputin sen kaulan kiiltävää karvapeitettä. Kiitoksesi treenistä tamma puuhkaisi kasvoilleni lämmintä ilmaa ja tipan räkää. Nam.

Pehmeään jenkkisänkyyn oli ihana kaatua pitkän päivän jälkeen. Olisin nukahtanut vaikka heti, ellei puhelimen ilmoituksissa kummitteleva viesti painaisi edelleen mieltä. Yhteen ainoaan kysymykseen en vain ollut löytänyt vastausta, vaikka kuinka olin päivän mittaan sitä miettinyt.

"Onks kaikki ok meidän välillä?"

Miten helvetissä olikin mahdollista, että kaikista maailman miehistä vedin puoleeni juuri Lukasta? Vaikka luulin tehneeni hyvinkin selväksi, etten pitänyt tuon persoonasta sitten alkuunkaan, näytti se vain heittävän bensaa liekkeihin. Olin jopa saanut kuulla perinteisen 'mä oon erilainen kun muut miehet'- selityksen. 
Pudistelin päätäni turhautuneena ja kaappasin puhelimen raidallisten lakanoiden seasta. Viestin ignooraus sai jatkua. Valitsin Whatsappin yhteystiedoista sen sijaan Innan, jolle näpyttelin paljon mieluummin kuin Lukakselle. Innan täytyi saada tietää tästä. Sillä oli aina ratkaisu kaikkeen.

Topics tagged under valerienpäiväkirja on Foorumi | Auburn Estate FBkuU7y
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 26.07.18 19:32
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

15. kesäkuuta 2018 - #24 #valerienpäiväkirja

Mä olin aivan tyystin unohtanut meidän suunnitelmat Jonnan kanssa, ja sopinut treffaavani Gabriellan ratsutuksen merkeissä tallilla. Siitä se nerokas idea sitten lähtikin. Kahdesti ei ollut tarvinnut Jonnaa suostutella, vaan tämä oli suostunut ilman turhaa taivuttelua. Niin, nimittäin siis tulemaan kanssani tallille.
Jonna näyttää luvattoman hyvältä tiukoissa farkkushortseissaan ja hieman dekolteeta paljastavassa paidassaan. Siksi en vaivaudu edes huomauttamaan sen soveltuvuudesta talliympäristöön. Olivathan minunkin ikivanhat kumpparit ja reikäiset mutta vallan mukavat collegehousut pysytelleet tiukasti vaatekaapin ovien takana, kun talli oli vaihtunut rennonrempseästä Vaahterapolusta Auburnin kartanoon.

Jonnasta kuitenkin huokuu selvästi, että nainen on epämukavuusalueellaan. Sen nenä nyrpistelee hevostallin vahvalle aromille, jonka tuoksu puolestaan on minulle kotoisa. Tarjoan harjalaatikosta harjaa Jonnalle, joka tarttuu siihen hyvin epäröiden. 
"Pelkääksä sitä?" Kysyn suoraan ujostevalta brunetelta, jonka kasvoille välähtää aavistuksen yllättynyt ilme. 
"No en!" Jonna kajahtaa astuessaan reippaan askeleen lähemmäksi. Valerie ei tee elettäkään tehdäkseen sen suuremmin tuttavuutta hänen kanssaan, vaan seisoo järkähtämättä paikallaan. Niimpä Jonna uskaltaa silittää harjalla tamman silkkistä kaulaa useammankin vedon verran, kuin vain yhden. Pidän vihdoin näkemästäni ja jatkan petroolinvärisen satulahuovan oikomista. Huomaan heti hienovaraisen vinkin Innan ratsastuskäynnistä. Joo, sekin väri pukee voikkoa tammaani erittäin hyvin. 

Tyhjää kenttää peittää hyvin pian pöllyävä hiekkapilvi. Kadehdin, kuinka Valerie on Gabriellan käsissä kuin sulaa vahaa. Nainen muotoilee taitavasti suuria askelia esteväleihin sopiviksi ja saa minut hetkeksi vaipumaan ajatuksiini.
Miten ihmeessä mä suoriutuisin tulevista kisoista? Aikaa ei todellakaan ollut enää tuhlattavaksi. En ollut edes muistaa entistä hyppykertaani. Kai siitäkin vierähti pian kuukausi. 

Eikä.

Munhan pitäisi ehdottaa Gabriellalle uudenlaista diiliä. Isabella ei todellakaan ilahtuisi näkemästään, jos tajuaisi kuinka pohjalle olen vajonnut kaiken työn ja vaivan jälkeen.

Ojennan hengästyneelle naiselle vesipullon ja nappaan voikonkirjavan ohjat ratsastajan käsistä.
"Pitäiskö meidän ottaa melko piankin uusiks?" Kysyn hivenen hätääntyneesti Gabriellalta, joka nyökähtää hetken ajatuskatkon jälkeen. Hän siristelee silmiään häikäisevän auringon takia.
"Siis niin, että mä nousisin kans selkään", täsmennän epäselvää selitystäni varovasti hymyillen. 
"Ai! No, se sopii kyllä paremmin ku hyvin", tämä vastaa rohkaisevasti ja saa minunkin suunpielet taipumaan hymynrippeeseen.
"Mä niin tarjoon sulle bisset Krouvissa", meinaan rientää halaamaan ystävääni, mutta muistan Jonnan poraavan katseen kentän laidalla. Ele muuttuu kiusalliseksi, mutta Gabriella vain hymähtää rennosti.
"Vaikka kahdet."

Valutan viilentävä vettä pitkin Valerien takajalkaa, kun Jonna tuhahtaa mietteliäänä.
"Mitä hyötyä tosta on?" Tummaverikkö erehtyy kysymään ja saa minulta perusteellisen vastauksen liittyen nesteiden kertymiseen ja tulehdusten ehkäisemiseen, johon Jonna naurahtaa jo puoliväliin ennätettyäni.
"Nii just."

Kuulen selvästi lähestyviä askelia, joten nousen täyteen pituuteeni lattianrajasta. Kiiltävät saappaankärjet tarpovat meitä kohti, saaden kasvoni vääntymään hymyyn. Jonnan katse on kuitenkin toisenlainen - hemmetin tuima.
"Ai hei! Kiva nähdä suakin välillä", Isabella huokaisee hymyillen minulle ja nyökyttelen sanoakseni samaa. Kauan olinkin onnistunutkin välttelemään tätä tallin tiluksilla.
"Onks edellisestä kerrasta sit pitkäkin aika?" Kolmas osapuoli kysyy tammani viereltä kurkistaen ja saa osakseen oudoksuvan katseen niin minulta kuin Isabellaltakin. 
"Ollaankohan me tavattu ennen?" Perijätär kysyy kiinnostuneena yrittäessään ojentaa kättään toiselle brunetelle. Ennenkuin Jonna ehtii avata sanaisen arkkunsa, kiirehdin väliin tekosyideni saattelemana.

"Ööh, ette varmaankaan. Ja siis, mulla on ollu kamalasti työkiireitä eikä ne koulukirjatkaan oikein itse itseään lue. Mutta, vihdoin on taas aikaa Valerielle!" Selittelen ja hymyilen nopeasti päässä kyhätyn lauseeni perään. Klassikko! Pitäisiköhän joskus puhua totta?
"Ai, ymmärrän. Koitetaan kuitenkin taas pian järjestää aikaa pullolliselle hyvää viiniä", Isabella painottaa ja katsahtaa mennessään vielä Jonnaa päästä varpaisiin. Mikäli tunsin naista yhtään, kaivasi tämä haluamansa tiedon jostain vaikka väkisin. Nyökkäilen hermostuneesti ja nappaan huultaan purevaa Jonnaa ranteesta. 
"Rauhotu. Se on mun valmentaja. Hyvä ystävä. Ei mitään muuta", sanon rauhoittelevasti sykettään nostavalle naiselle. Se ei aiheuta Jonnassa mitään reaktiota, joten irroitan Valerien pesukarsinan painavista ketjuista ja ojennan Valerien nahkaisen riimunnarun tummaverikön kouraan. 

Silti, vaikka lähestymme auki ammottavaa ulko-ovea, Jonnan katse ei malta irrottautua tallin uumeniin katoavasta Isabellasta.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 17.07.18 13:49
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

27. toukokuuta 2018 - #23 #valerienpäiväkirja

Tuntui ihan siltä, kuin mä olisin ryhtynyt valmentamaan Gabriellaa mun omalla hevosella. Periaatteessa sen olisi täytynyt olla aivan toisin päin. Mä en vaan kerrassaan malttanut olla huutelematta ohjeita kentän laitamilta.
"Sovitaan, et mie ratsastan, eiks nii?" Nainen joutui jo toteamaan, minun käydessä liian ohjailevaksi. Hän koki varmaan olevansa alkeistunnilla minun 'ota ohjat, käytä pohjetta' -tyylisten, nöyryyttävien huudahduksieni myötä.

Mua vaan jännitti ihan suunnattomasti päästää joku muu hyppäämään Valeriella, kuin minä itse. Tällä hetkellä se tuntui silti järkevimmältä vaihtoehdolta. Ja no, olihan tummaverikkö läpiratsastanut Valerieta jo muutamat kerrat ja todennut tamman olevan melko samasta puusta veistetty, kuin Reiska. Siksi kai musta tuntuikin niin helpolta kantaa esteet puomeineen juuri Gabriellan eteen - se osasi ratsastaa Valerieta kuin omaansa.

Hyppytekniikka oli selvästi kärsinyt minun epäröivissä käsissäni. Nuorikko syöksähti okserille, mutta hyppäsi sen silti epäpuhtaasti. Joko vinoon, tai liian läheltä, jolloin puomit pyörivät kannattimillaan. Suretti, etten ollut pyytänyt apua aikaisemmin. Kieltäytynyt vaan kaikista valmennuksista ja vedonnut työvuoroihin tai koulukiireisiin. Mulla ei ollut näemmä vieläkään hajua, miten nuorista hevosista leivottiin hyviä ratsuja.

Valerie oli ihmeen anteeksiantavainen. Tamman maailmaa ei helposti horjuttanut yhden Julia Luodin typerät pelkotilat. Se rakasti hyppäämistä ja teki kaikkensa ylittääkseen esteet niinkuin oikeat kilpahevoset, varovaisesti. Arvatahan sen saattoi, että energiaa nuoresta löytyi kuin pienestä laumasta hevosia, mutta Gabriella piti paketin erinomaisesti kasassa. Puoliverinen esitteli sille kategoriassaan täydelliset vs. katastrofaaliset hyppypaikat kauttaaltaan, eikä nainen tuntunut hätkähtävän yhdestä epäröivästä kiellostakaan. Kun mun vatsaa nipisteli, Gabriella sai esteiden ylityksen näyttämään niin kerrassaan helpolta, pitkä poninhäntä vauhdin huumassa heiluen.

En ollut siis yhtään pettynyt valintaani. Luojan lykky, että Gabriella oli edes suostunut tähän. Valeriekin piti kevyestä taakasta selässään ja pehmeästä ohjastuntumasta suussaan, niin kurottelevan pitkänhivakoista ja letkeistä raviaskelista päätellen. 
"Ja se tekisi neljäkymppiä, tähän käteen", Gabriella ojensi kättään vitsikkäästi laskeuduttuaan ratsailta, mutta pudistelin vain päätäni kiitollisuuden velassani.
"Sä oot kyl korvaamaton", hymyilin leveästi ja vastaanotin hiestä märän voikon ratsastajansa käsistä. 
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 03.07.18 12:12
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

19. toukokuuta 2018 - #22 #valerienpäiväkirja

K[size=16]eskiviikkona tapahtunut tippuminen tuntui edelleen; selkää ja takaraivoa jomotti jokaisella askeleella, mutta päivä päivältä huomattavasti vähemmän. Toipumisen ohessa Valerie oli saanut viettää leppoisia vapaapäiviä. Ja niiden tekemät tuhot kyllä huomasi. Nuorikon korvat nököttivät päässä vain koristeena, jonka lisäksi [/size][size=16]käytöstavat sekä aivot riippuivat tyytyväisenä [/size][size=16]tallin narikassa, sillä [/size][size=16]niin kirosanojen ja sirkustemppujen täytteinen matka tarhasta [/size][size=16]talliin meillä oli. [/size]
Apinointi tyrehtyi ketjuriimunnarun päässä jo ensimmäisellä askeleella, joka kajahti tallin kiviseen lattiaan. Ylellinen olento näki ympärillään muita hevosia ja tallilaisia, joiden edessä sen aivot napsahtivat on-asentoon. Kiukusta punainen naamani ei tosin vääntelehtinyt kuin kummallisia ilmeitä tervehdyksien saattelemana- teennäisyys pysyi tiukasti off-asennossa. Onneksi kaikki vastaantulijat olivat tuttuja, eivätkä ihmetelleet resting bitch faceani sen enempää kuin muulloinkaan.

"Sä oot kyl alentunu taas eskarilaisen tasolle", huokaisin viimein nojatessani hoitopaikan seinään, hikikarpaloiden tipahdellessa rinnuksille. Olo oli kuin krapulaisella työpäivänä. Kellon viisarit olivat ehtineet jo kolme varttia eteenpäin sillä välin, kun minä tuskailin diivamaisen hevosneitokaiseni parissa. Ihmispaljous näytti hiipuneen koko näytöksemme aikana roimasti, joten luottavaisin mielin lampsin tyhjään maneesiin. [size=16]Tänään treenattaisiin niin, ettei Valerie jaksaisi temppuilla vielä ensiviikollakaan.[/size]

En edes tiedä, mistä sain ajatuksen kantaa esteitä täyttämään maneesin pitkää sivua. 

Olinkohan saanut pahemmankin tällin? 

Kai minä olin päättänyt hyppyttää itseäni fyysisestä kuin psyykkisestäkin puolikuntoisuudesta huolimatta, kun aikaa kerran oli. Valerie seisahtui vierelleni kuin suolapatsas; se huomasi heti, mitä tänään oli luvassa. Pujotin jalkani jalustimeen, otin satulasta kiinni ja tein ponnistuksen kohti ruskeaa estepenkkiä, m[size=16]utta yllättäen tipahdin takaisin jaloilleni. No, selkä varmaan vihoitteli edelleen rajusta mylskähdyksestä kovalle maastopolulle.[/size]

Nostin saappaankärkeni uudestaan jalustimeen. Noniin. Kun vain ponnistaisin, pääsisin kyllä selkään asti. Jalkani hyppi maneesin hiekassa paikallaan, sillä painovoima veti sitä kokoajan takaisin maan pinnalle. Käsivarsissani ei vain ollut tarpeeksi tahdonvoimaa nousta satulaan. 
"Perkele", parahdin epätoivoisena, sillä kyse ei ollut enää ainoastaan lihasvoimasta, tai selkäkivusta, vaan jostain paljon suuremmasta. [size=16]Hiekkaan rakennetut esteet imivät minusta entistä enemmän itsevarmuutta. [/size]

[size=16]Sen naurettavan putoamisen takia minusta ei kertakaikkiaan olisi nousemaan nuorikon selkään nyt, tai enää koskaan. Melkein sain aikaiseksi kyyneliä kostuttamaan poskiani, mutta nieleskelin niitä ponnistus toisensa jälkeen. [/size]Paikallaanoloon tympääntynyt Valerie piiskasi kylkiään vaaleilla häntäjouhilla kuin piikikkäillä vehnäntähkillä. Sen aiempi itsevarmuus oli tipotiessään, ymmärrettävästi. Minun tässä piti sitä tukea, eikä toisinpäin.

Helvetti.

Historia toistasi takuulla itseään, eikä minusta olisi vielä tänänkään päivänä kouluttamaan itselleni hevosta. Kurkkua kuristi ikävästi, kyynelten pyrkiessä ulos kanavistaan. Aiempi kiukusta purkautuva tahdonvoima vaihtui näemmä vauhdilla epävarmaan itsesäälissä kieriskelyyn. Vapisevin käsin kaivoin kosketusnäyttöisen puhelimen hupparin taskusta. [size=16]Luojan kiitos, puhelu ehti hälyyttää vain muutamasti kellonajasta riippumatta.[/size]
 
"Ai moi... Haloo? Onks siellä ketää?" 

"Mä tarviin sun apua.. ja kipeesti", sain sanottua linjan päässä huhuilevalle Gabriellalle, vaikka jouduin tekemään kaikkeni, että ääneni kantoi tasaisena puhelimeen asti. 
"Onks kaikki ihan hyvin?" Nainen vastasi kiireesti eikä sen puheesta läpikuultanut häpeä siitä, mitä välillämme oli aiemmin vahingossa tapahtunut. Sen vahva ääni huokui huolesta. Työnsin mielikuvan tilanteesta takaisin syvälle takaraivoon, sillä hairahduksesta ehdittiin puhua myöhemminkin.
"Ei tosiaankaa", huokaisin varmemmin kuin aiemmin. Gabriella tuntui ainoalta ystävältä, kelle uskalsin tällä hetkellä uskoutua. Oman häpeällisen heikkoutensa myöntäminen ei todellakaan ollut helppoa. 

[size=16]Puhelimen päässä piinasi odottava hiljaisuus. Naisella ei ollut vielä harmainta aavistustakaan, miksi soitin tälle itkien. Kyynel kostutti nahkaisen ratsastushanskani, kun pyyhin punottavia silmiäni.[/size]
[size=16]"Mua pelottaa nousta satulaan", myönsin rohkeasti hengitettyäni muutamasti syvään. Valerien vempulointi pysähtyi siinä samassa, kun heitin nahkaiset ohjat puristukseen painuneesta nyrkistäni.[/size]
"Auta mua", jatkoin epätoivoisena, kyynelten virratessa pitkin poskipäitä. Nojauduin Valerien pehmeään kaulaan, jonka kirjavaan karvapeitteeseen suolaiset kyyneleet imeytyivät jättäen uusia kuvioita jälkeensä.

[size=16]Mutta pehmeä ääni kaikui korvaani rauhallisena. Siinä ei ollut tippaakaan tuomitsevuutta.[/size]
 
"Tottakai mie autan."
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 21.06.18 12:08
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

10. toukokuuta 2018 - #21 #valerienpäiväkirja

Topics tagged under valerienpäiväkirja on Foorumi | Auburn Estate 4ktFXdm
Kuvasta kiitokset Velmalle ja Tealle!
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 15.05.18 23:08
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

15. huhtikuuta 2018 - #20 #valerienpäiväkirja #tietähtiin

Koulukilpailut Hukkasuolla


Kahdet tähtikisat olivat jo takanapäin, kolmannet tänään ja seuraavat kaksi vielä edessä. Fiilikseni oli edellisiin kisoihin verrattuna varmempi; muiden ratsukoiden rinnalla olimme pärjänneet oikein hyvin. Ratsastuskoulujen tuntihevoset raahustivat kaula pitkällä helpon b'n radan vaikka ulkomuistista, mutteivat peitonneet siltikään nuorta ratsunalkuani. En kuitenkaan hihkunut innosta vielä, sillä tapahtua ehti vielä paljon.
"Ehditkö kävelyttää tätä hetken?" Huoahdin ystävälleni, joka näytti seisoskelevan tallissa toimettomana, puhelin kourassaan. Vaikka Innan ja Banskun starttiin oli vielä rutkasti aikaa, näytti nainen tarttuvan avunpyyntööni pitkin hampain.
"Ihan hetken sit vaan", Inna suostui viimein, että pääsin valmistelemaan itseni kilpailukuntoon.
Puin ylleni viininpunaisen kilpailutakin, jonka rinnuksessa komeili kultainen brodeeraus sukunimestäni. Väri oli ehdottomasti uusi suosikkini. Ei ollut mennyt kovinkaan pitkään, kun olin ostanut Valerielle uuteen takkiini sopivan satulahuovan ja korvahupun, kullanhohtoisilla koristenauhoilla. Ne tulivat ehdottomasti käyttöön viimeistään Kalla Cuppiin.

Innaa ei näkynyt enää tallissa, joten viestini oli mennyt perille. Matkallani tallipihalle huomasin miltei keskellä tallikäytävää kiiltelevän jotain, joka varasti huomioni. Toisekseen näkökenttääni osui hoitopaikalla ees taas palloileva Minka, jolla näytti olevan jotain hukassa. Ahaa, 1+1.
"Tätäkö sä etsit?" Sanahdin kysyvästi, kilpailunumero 16 hyppysissäni. Aavikko käännähti ääneni kuullessaan kurkkimasta Hanin pinkkiin harjapakkiin ja huokaisi helpoituksesta.
"No joo! Kiitos", minua lyhyempi nainen kiitteli vaimeasti, kun ojensin hukassa olleen muovilärpäkkeen hänen kouraansa.
"Eipä mitään", hymyilin, aikeissani lähteä verryttelemään nuorikkoani, mutta unohdin tyystin, että hiukseni roikkuivat edelleen olkapäilläni vapaina.
"Teillä on kisat menny viimeaikoina tosi kivasti", huomautin hiustenletitykseni lomasta Minkalle, joka kääri parhaillaan pinteleitä hallakon ponin jalkoihin. 'Kivalla' viittasin eniten siihen, kuinka yllättävästi Hani oli kiilannut esteosakilpailuissa Valerienkin ohitse ihan heittämällä.
"Niin on. Oon tosi tyytyväinen meidän kehittymiseen", hän vastasi hymyillen, taputtaessaan pientä ja sievää vuokraponiaan.
Vaikka pyöräytin letin niskanutturaksi sekunteissa, jäin nojailemaan tarkoituksellisesti hoitopaikan seinämää vasten vielä hetkiseksi.

"Mitä sulle muuten nykyään kuuluu?" Kysyin hetken mielijohteesta, mutta kiinnostuneena, sillä viimeaikoina jutustelumme oli jäänyt melko pintapuoliseksi, satunnaisiksi tervehdyksiksi ja onnentoivotuksiksi.
"Kiireitä hevosten kanssa, lähinnä", sinitukkainen nainen vastasi suoraan, ratsunsa satuloinnin lomasta. Sen olin kyllä huomannutkin, sillä häntä ei useasti todellakaan nähnyt peukaloita pyörittelemässä. Tai oikeastaan ollenkaan silloin, kun minä tallilla kävin. Kahdessa pilkullisessa oli taatusti tekemistä, varsinkin orimaisen varsanpirulaisen kaitsemisessa.

Toisaalta, en tiennyt Minkasta oikein mitään muuta, vaikka pidin häntä hyvänä ystävänäni. Olihan Minka ollut kuitenkin ensimmäinen ystäväni Kallassa.
"Mutta entäs muuten? Haluisiks joskus lähteä vaikka kahville?" Kysyin painottaen rivien välistä luettuna, ettei hevosten tarvinnut aina olla ainoa puheenaihemme. Toivottavasti en kuulostanut siltä, että ehdottaisin naiselle treffejä kanssani. Minulla ei todellakaan ollut sellaisia taka-ajatuksia. Voi helvetti, olipa se väärä sanavalinta.
"Tai siis, olis kiva tutustua paremmin", jatkoin epämääräistä selitystäni olettaen, että se pelastaisi vielä tilanteen.

Naisen Sannimainen olemus käännähti hetken päästä kokonaan minua kohti. Minkalla näytti olevan pyyntööni sopivat sanat valmiina, mutta sitten terävä naisääni pysäytti hänet niille sijoilleen.
"Julia! Tuu hakemaan hevoses HETI", Inna huudahti tallin ovesta, saaden minut hätkähtämään. Hupsista, olinkin ihan unohtanut koko Innan.
"Sori, mun pitää mennä", pahoittelin kiireesti ja käännyin kannoillani toisen ystäväni luokse. Ehkä ehtisimme vielä jutella myöhemminkin, toivoin sitä ainakin kovasti.

Ratsastin radan ulkomuistista niin hyvin, kun vain osasin. Valerie tuntui suhtletkeältä radalla reippaan verryttelyn jälkeen, eikä sen jännityksestä johtuva jäykkyys paistanut suorituksestamme läpi katsojille ainakaan kovin silmiinpistävästi. Loppua kohden meidän suoritus oli mielestäni yksi parhaimmista, mitä olimme koskaan startanneet. Parannettavaa tietysti löytyi aina, mutta tätä oli hyvä pitää varteenotettavana edistysaskeleena.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 04.05.18 19:14
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

11. huhtikuuta 2018 - #19 #valerienpäiväkirja

Valerie pyöritteli isohkoja korviaan uteliaasti. Maneesin hiekkaa väritti lukuisat erikoisesteet, joiden keskellä Isabella seisoa pönötti kädet puuskassa, tarkkaillen valmennettaviaan. Epi porhalsi entisen tallimestarin alla energisenä, eikä malttanut pysyä pöksyissään Annan näyttäessä malttamattomalle puoliveriselleen erikoisia esteitä. Valerie taas, no, oli tottunut tähän näkyyn. Se nautti haasteista ja vauhdista, saamatta mua mukaansa endorfiinihumalaan. En ollut läheskään niin rohkea, kuin nuori tammani.

Kieltämättä valmennus jännitti mua. Syytä en tarkalleen tiennyt, miksi, mutta viimeaikaisen raskaalla ja aktiivisella valmentautumisella oli varmasti osuutta asiaan. Kevään mittaan rima oli kavunnut jotenkin todella korkealle. Eriluontoiset valmentajat olettivat tietysti, että me suoriuduttiin kaikesta uudesta mutkattomasti, vaikka oppivainen mun nuorikko olikin. Mutta oikeasti mua stressasi liian vauhdikas edistyminen. Pieni osa musta oli edelleen se Julia, joka harrasti ratsastusta tavoitteettomasti vaellellen maastopoluilla ajankulukseen. Kilparatsastajuuden huuma tuli kuvioihin vasta paaaljon myöhemmin.

Toisekseen, mielen veti edelleen matalaksi Kiaran myyminen. Olinko sittenkään tehnyt oikeaa päätöstä?
Vaikka raha oli opiskelijan talouteen aina tervetullutta, ei muutama tonni todella tärkeksi tulleesta kasvatistani paikannut millään Kiaran jättämää aukkoa elämässäni. Jossittelu ei ainakaan auttanut hyväksymään tilannetta, vaan sai kyyneleet kohoamaan silmiin jo ties monetta päivää putkeen.
"Pistäppäs Valerieenkin vauhtia, Julia", Isabella huikkasi huomatessaan minun vaipuneen ajatuksiini. Keräsin konjakinruskeat ohjat salamana käteeni, ja sain tamman viskaisemaan päänsä ylös, tiukan ohjan varaan. Nyt ei ollut aikaa murehtia, joten työnsin ajatukset taka-alalle.

Pidin kevyen tuntuman ohjan päässä ja ratsastin jäykkää ravia reilusti eteen. Hieronta-aika tulisi selvästi tarpeeseen, sillä raviaskel tuntui selkään toispuoleisena. Kalenteri pullotti kuitenkin täynnä valmennuksia ja kilpailuja, joten oli täysi mahdottomuus saada mahdutettua niin montaa pelkkää vapaapäivää meidän aikatauluun. Toivon mukaan reilu sileätyöskentely, mitä me oltiin viime aikoina harrastettukin suht paljon, parantaisi nuorikon notkeutta.
"Julia, haloo! Sanon jo kolmatta kertaa; laukkaa, kiitos!" Isabella huudahti herätellessään huomiotani. Havahduin kovaääniseen huudahdukseen, johon pikapuoliin anteeksipyytävästi nyökkäillen siirsin oman tammani seuraavaan askellajiin. Enää en harhautuisi ajatuksiini, vaan ratsastaisin.

Laukka pyöri nätisti pitkässä työskentelymuodossa, joten uskalsin tiukentaa otettani ohjan päässä. Isabella ohjeisti meitä hyppäämään heti, kun olimme siihen valmiita.
Mutta minulla oli edelleen vaikeuksia keskittyä, kun tuhat ja sata ajatusta pyöri päässäni.
Oliskohan meistä Kiaran kanssa voinut tulla vielä jotakin? Entä jos en vaan antanut sille tarpeeksi aikaa? Hyppäsin vaan suoraan uuteen unelmaan, todella hullun päähänpiston seurauksena ja jätin ykkösratsuni pölyttymään.

Valerie ohjautui muurille oikein näppärästi. Hyppy kipusi juuri tarvittavan läheltä estettä, eikä tamman varovaiset jalat hipaisseetkaan puomeja. Sitä ei arvelluttanutkaan esteen korkeus, vaikka mua vähän kirpaisikin mahanpohjasta.

Minullahan oli ihan mahtava hevonen alla, parempaa en olisi osannut toivoakaan. Mutta olinkohan minä sopiva kuski sille?

Entä jos mä pilaisin taas nuoren, potentiaalisen hevosen, niinkun mä pilasin Kiarankin?

"Tee voltti ja suorista se hevonen!" Isabella murahti jo tiukempaan sävyyn, kun toin Valerien seuraavalle esteelle tosi huonosti. Tamma loikki jo kohti vesihautaa, eikä meillä olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä esteen ylitse puhtaasti. Kiskaisin nuorikon vielä pienelle ympyrälle ja yritin muodostaa askelten laskemisen avulla uutta lähestymistietä. Sekosin kuitenkin laskuissa välittömästi, mutta ajattelin korjaavani tilanteen vielä jotenkin. Este häämötti pian suoraan edessä, eikä mulla ollut antaa ratsulleni mitään apuja.

Kaviot liukuen pitkin maneesin hiekkaa Valerie veti liinat kiinni juuri ennen katastrofia. Se tajusi heti, ettei kaikki ollut kunnossa. Ei todellakaan, enkä mä voinut keskittyä enää ollenkaan. Kädet tärisivät niin, etteivät ne pystyneet enää puristumaan nyrkkiin ohjien ympärillä. Nyt tiesin tismalleen, miksi mua oli jännittänyt niin kovasti.

Kaiken kiireen keskellä pahoin pelkäämä kammoni oli tehnyt vauhdikkaan paluun.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 25.04.18 15:22
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

1. huhtikuuta 2018 - #18 #valerienpäiväkirja #tietähtiin

Estekilpailut Yläkokossa


Letitin kermanvaaleaa ratsunharjaa pitääkseni silmät väkisin auki. Näpertely oli ainoa keino pysyä hereillä. Viimeaikoina univelkoja oli kertynyt kiitettävästi, eikä vuorokaudessa ollut tarpeeksi tunteja niiden paikkaamiseksi. Nerokas suunnitelma koulukirjojen tuhoamisesta tyssäsi heti alkumetreillä, sillä sovinto minun ja Innan välillä oli syntynyt yllättävän nopeasti kuin kivuttomastikin, joten koulujuttuja kerääntyi tehtäväksi Kanadan matkan jäljiltä paljon. Tilannetta ei helpottanut yhtään tiukka aikataulu myös valmennuksien ja kilpailujen suhteen, vaan aikaa piti nipistää, mistäkäs muustakaan, kun yöunista.
Muutama pikkuletti harjamarrossa näytti suuremmalta kuin toinen, mutten jaksanut liiemmin välittää. Tuskin ratsastuskoulun tiluksilla sitä katsottaisiin kieroon, toisinkuin meidän kotitallilla. Valerie seisoi paikallaan hievahtamatta, eikä silläkään ollut yhtään ylimääräistä virtaa. Ensi viikolla me todellakin humputeltaisiin ainoastaan maastopoluilla vailla huolen häivää.

Kilpailupaikan hälinä pisti heti ohimoni jomottamaan. Haukotukset karkailivat jatkuvasti suustani, enkä lopuksi jaksanut enää peitellä niitä. En tosin ollut ainoa, sillä Isabellakin yritti muiden huomaamatta sulkea silmiään aina, kun väitti Viiville 'hoitavansa yhden jutun'.
Havahduin pian vaaleanpunaisen turvan tuuppaukseen. Harjasin edelleen tamman lapaa, mitä olin sukinut viimeiset viitisen minuuttia.
Tällä menolla nukahtaisin vielä kesken suorituksen.

En tiedä, oliko todellisuudentajuni niin hämärtynyt väsyneissä aivoissani, vai miksi en ollut huomannut jo aiemmin kisahoitajan pestiin nakitettua Jusua hääräämässä kisapaikalla. Nyt, jos koskaan tarvitsin sen apua taatusti enemmän, kuin Nita.
"Luojan kiitos", huokaisin tytölle, joka käännähti salamana ympäri. Se seisoi yhtenä kysymysmerkkinä kumisuka kädessään, eikä ymmärtänyt mistä oikein puhuin.
"Tää saattaa kuulostaa oudolta, mutta viitsitkö varustaa ja kävelyttää Valerien? Mun on pakko... hoitaa yks juttu", totesin brunetelle kiireesti, sillä suorituksemme alkuun ei totisesti ollut odoteltavaa vajaata tuntia kauempaa. Sisimmässäni teki pahaa käskyttää helposti suostuteltavissa olevaa tyttöä, mutten voinut muutakaan. Itsepähän oli uhrautunut.
"J-joo, toki! Sitähän varten mä täällä olen", lettipää totesi hymyillen varovasti, jättäen Merisalon oman onnensa nojaan.
"Niin tietysti", mumisin Jusulle, joka siirtyi raudikon ympäriltä rapsuttamaan voikonkirjavaa tammaa. Valerie ei pahemmin välittänyt, kuka sitä paijasi, kunhan se joku teki sen -ja hyvin.

Matkallani hevosrekkaan muistin vasta, millainen suitsittava rakas tammani oikein oli. No, Jusu pituutta oli kumminkin enemmän kuin minulla ja se saisi ängettyä meksikolaiset suitset Valerien päähän vaikka väkisin.
Kiipesin etupenkille, pistäen itseni vaakatasoon välittömästi. Unta ei tarvinnut kovin houkutella, vaan silmäni lupsahtivat heti luvan saatuaan kiinni, aivojen annettua käskyn siirtyä tiedostamattomaan tilaan.
Puolituntisen jälkeen heräsin totisesti kuin uudestisyntyneenä. Aurinko paistoi kirkkaana tuulilasin nurkasta, mitä kauneimmalla tavallaan pistäen lumikinokset säteillään kimaltamaan. Ensimmäistä kertaa tunsin sen tänään; voittajafiiliksen. Mehän tultiin tänne voittamaan, eikä tyhjin käsin kotiin lähdettäisi.
Tallipihalla Jusu talutteli kirjavaa hevostani -ja kyllä, hän oli saanut suitset Valerien päähän. Huh!
"Kiitos tuhannesti", hymyilin rientäessäni halaamaan hentoa brunettea, joka ei lopulta osannut vastata taikka kieltäytyä tuttavallisesta eleestäni.
"Ole hyvä", hän totesi kaikessa yksinkertaisuudessaan, luovuttaen samalla ruskeat nahkaohjat minulle.

Valerie käänteli korviaan kuin kuulostellen, mistä yhtä-äkkinen virtapiikkini oikein kumpusi. Ratsastin nuorikkoa verryttelyalueella vain kevyesti, kokeilunhaluisena. Pidin mielessäni Isabellan ohjeen siitä, kuinka vähemmän oli joskus enemmän. Meidän kohdalla se tuntui toimivalta, varsinkin raskaan valmennusrupeaman jälkeen. Me oltiin valmiita radalle kerrankin yhden ainoan hypyn jälkeen.
Keskittymiskykyni tuntui parantuneen huomattavasti. Muistin radan helposti, sen äkkinäisistä käännöksistä huolimatta ja nuorikkonikin jaksoi skarpata tosi hienosti, orastavasta uupumuksestaan huolimatta. Sarjalla okserin puomit meinasivat pamahtaa hiekkaan kannattimiltaan, mutta onneksi Valerie korjasi liian matalan hyppynsä varovaisten takajalkojensa avulla. Tänään ruusuke koristaisi myös Valerien suitsia, olin siitä varma.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 26.03.18 19:05
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

28. maaliskuuta 2018 - #17 #valerienpäiväkirja #tietähtiin

Estevalmennus Järnbyssä


Väsymys painoi vieläkin Kanadan reissun jäljiltä niin minua, kuin Valerietakin. Nuorikon jaksaminen huolestutti minua, varsinkin nyt, kun valmennuksia oli ollut todella tiheällä aikavälillä. Valerien piti sisäistää niin paljon uutta asiaa lyhyessä ajassa, että pelkäsin kuluttavani tamman henkiset voimavarat loppuun liian aikaisin. Toisaalta tänään Järnbyyn saapuessamme Valerie vaikutti reippaalta, omalta itseltään jälleen uusissa valmennusmaisemissa, joten huolenaiheeni saattoi olla täysin turha.
Uteliaana nousin maneesin katsomoon, aikomuksenani ihmetellä helpon luokan valmennusta. Isabella seurasi katseellaan kummityttöään suu tiukkana viivana, mutta huomatessaan minut, hän hymyili vaisusti. Oletin, että olin tervetullut hänen seuraansa, joten istahdin bruneten viereen, katsomon puiselle penkille.
Ruunikko angloarabi liikehti ilmavasti muihin ratsuihin nähden, jotka kaahottivat ratsastajat selässään hirmuista vauhtia eteenpäin. Viivi ratsasti siroa tammaa kuin omaansa, mikä oli ihailtavaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sopusuhtainen ratsukko varasti jatkuvasti huomiota silmissäni suurista puoliverisistä.

Isabella istui hiljaa, sanomatta ainuttakaan sanaa, edes kommentoimatta ääneen Viivin ajoittain liian eteen valahtanutta istuntaa. Olinhan minä jotain tulevista hautajaisista kuullut ja lukenut, mikä varmasti veti naisen mieltä matalaksi. Näin kuitenkin paremmaksi vaihtoehdoksi osoittaa tukea epäsuorasti, kuten vastaamalla välillä Viivin turhanpäiväisiin kysymyksiin.

Nostin estesatulan viininpunaisen huovan päälle. Satulavalinta tuntui taas enemmän omalta, kuin edellisissä osakilpailuissa ja valmennuksissa. Heikko aloitus koulukilpailuissa ei tulisi missään nimessä toistumaan painotuslajissamme. Napsautin kypärän remmin kiinni ja huikkasin Nitalle olevani valmis. Yhdessä tuumin suuntasimme maneesia kohti, jossa läsipäinen rautias jo teki itselleen tilaa tutuksi. Tiesin heti, kun Valerie ei meinannut millään seisahtua aloilleen selkäännousun ajaksi, ettei tänään tammalla ollut aikomustakaan pistää parastaan.

Hypättyäni vauhdista sabinokirjavan kyytiin annoin sen kävellä hyvän tovin pitkin ohjin. Valmentaja tarkasteli meitä ratsukkoja alkuun hiljaisesti, esittäen vastalauseita vasta ravityöskentelyn alkutaipaleella. Pepin mielestä Valerie raahusti pohkeen takana, jolloin pidin pohkeeni lähellä puoliverisen herkkiä kylkiä. Minusta sen liike eteni juuri sopivassa temmossa, sillä iso hevonen vaati aikansa lämmetäkseen. Kevyessä ravissa pyörin Valerien kanssa isoilla ympyröillä, koska maneesissa oli todellakin tilaa. Pienemmillä ympyröillä tammaa sai tukea hyvin pohkeella, ettei se kaatunut lapa edellä kaarevan uran sisään. Valerien yhteistyöhaluisuus ui parhaillaan pohjamudissa, mutten voinut kuin paikata sen virheitä omalla osaamisellani.
Kolmatta askellajia oli totisesti hankalaa ajaa eteenpäin. Nuorikko laukkasi kuin bensavajaa auto pakkassäässä, tahmeasti ja kokoajan entistä huonommin. En yrittänytkään koota sen löysää askellusta, vaan annoin tammalle vapauden laukata juuri niin pitkästi, kun se vain jaksoi kantaa itseään.

Rautiaat hyppäsivät molemmat vuorollaan mitä ilmavampia hyppyjä, kun taas Valerien hypyt olivat ennemminkin suuria pituussuunnassa. Tamman keskittymiskyky ei tänään ollut parhaimmillaan ja korvatkin näyttivät sabinovoikolla olevan vain koristeena. Toisaalta ymmärsin täysin nuorikon "vähän sinne päin" -mielialaa, sillä viimeviikkoina se oli jaksanut skarpata valmennuksissa tosi hyvin. Aina ei voinut olettaa nuoren hevosen toimivan kuin oppikirjoissa konsanaan.
Korkeuden lähennellessä enemmän kilpailukorkeutta, Valerie alkoi laiskistua hypyissään. Sarjalla sen jalat hipaisivat molempia puomeja, koska sillä oli enemmänkin kiire laukata estekujan läpi kuin keskittyä hyppäämään.
Peppi pureutui ongelmaan vaatimalla täsmällisyyttä ja käski tulemaan heti uudestaan. Uudella yrittämällä istuin syvemmälle satulaan pidättämään hötkyilevää tammaani, enkä epäröinyt laskea laukka-askelia ääneen hahmottaakseni hyppypaikan paremmin. Se kannatti, eikä puomit kolahdelleet enää uudemman kerran kirjokavioihin. Hyvä niin.

Loppuverryttelyissä me oltiin Valerien kanssa kuin löysää spagettia. Valmentajan ankara tuomio suorituksestamme oli rankkaa kuultavaa, mutta osakilpailuihin mennessä olimme toivon mukaan täydessä terässä. Nyt en voinut kuin kaatua majoituspaikkamme sänkyyn ja nukkua jet lagin pois kuormittamasta aivojani.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 24.03.18 21:44
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

12. maaliskuuta 2018  - #16 #valerienpäiväkirja #tietähtiin

Kouluvalmennus Hallavassa


Mun oli tarkoitus pysytellä vain kotitallin valmennuksissa, mutta miten kävikään. Tällä kertaa Inna houkutteli minua mukaansa Hallavaan, puolustellen lähtöä sillä, että yhdessä valmentautuminen oli kivaa. Eihän me osallistuttu edes samoihin luokkiin? Hän jopa lupasi napsia kuvia kamerallani, että voitaisiin maksimoida valmennuksen hyödyt. Mä ehdin jo innostua, kunnes muistin meidän hevostilanteen.
"Mut ei kai me voida noita apinoita samaan koppiin lastata", tuohduin naiselle, joka oli esittänyt vieraan tallin valmennukseen osallistumisesta vain hyviä puolia. Yleensä meidän hevoset olivat tulleet juttuun oikein mainiosti, mutta Banskun ja Valerien väliltä puuttui jonkinsortin... yhteisymmärrys.
"Hei, meiltä on lähdössä muitakin ratsukoita valmentautumaan", Isabella huomautti vieruskarsinasta. Ainiin.Nainen oli ilmoittautunut jopa kummityttönsäkin mukaan kilpailemaan Rillalla, jotta tallijoukkueemme olisi muita vastaan tasavertainen. Ei sillä, etteikö tyttö ratsastanut hyvin. Varsin hyvin ikäisekseen.
"No, jos tämän kerran", mutisin itsekseni samalla, kun näin setelinkuvien ajatuksissani haihtuvan savuna ilmaan. Kerran kai se vain kirpaisi.

***

Luojan kiitos kaikki valmennukset järjestettiin vasta iltapäivällä. Maanantai oli tähän asti sujunut niin kamalasti, kun vain maanantait yleensäkin saattoivat. Ennen lastausoperaatiota oli siis ehdottoman tärkeää, että ehdin lepuutella rauhassa töissä kiristyneitä hermojani kahvikupillisen ääressä.
"Noniin, viimeistä viedään", totesin hermostuksissani, sillä Sokkien hevoset olivat menneet paikoilleen ensiyrittämällä. Valerielle tietysti jäi keskimmäinen ja ahtain paikka, enkä olisi ollut ihmeissäni, mikäli tamma olisi järjestänyt vieressä tuijottavalle perijättärelle ja nuoremmille tytöille jonkunlaisen shown.
Saatoin huokaista helpotuksesta, kun Valerie ei pahemmin arastellut suureen traileriin menemistä, vaan pikemminkin sitä jännitti uusi seura. Raudikko kouluhevonen ei ollut moksiskaan hörökorvaisen nuorikon liittyessä seuraan, vaikka piirtopäinen angloarabi liikkui sen toisella puolella levottomasti.
"Tytöt pärjää vallan mainiosti", brunette totesi nostaessaan lastaussiltaa kanssani, johon vastaukseksi nyökkäsin helpottuneena. Viivi kiipesi etupenkille jatkamaan iästään johtuvaa kysymystulvaansa, eikä meitä Nitan kanssa haitannut yhtään istua takana, tytön äänen kuulumattomissa.

Nuori hevonen piti kovaa ääntä ilmoittaessaan, että oli saapunut paikalle. Tamma odotti ehkä jonkun vastaavan, mutta se sai ainoastaan epätoivoisen Banskun hörisemään matalasti. Ja sehän ei Valerien mieltä lämmittänyt. Rautias Armi seurusteli mielellään mustan kouluhevosen kanssa, vaikkeivat jutut Innan ja Nitan välillä alkuun niin hyvin lentäneetkään.
Ensimmäinen valmennus alkoi puolen tunnin päästä, joten Isabella riensi auttamaan Viiviä Rillan varustamisessa.
"Mä kyllä osaan jo ite", tyttö vastasi tädilleen tomerasti, vaikka perfektionistisieluisen naisen silmään turpahihna vänksötti arabiverisen tamman päässä aivan vinossa. Pidättelimme Innan kanssa naurua, sillä bruneten 'hiljainen hyväksyjä' -ilme oli näkemisen arvoinen.
Kävelytimme Nitan kanssa omat ratsumme hyvin ennen varustamista, jotta pystyimme perijättären niskaan hönkivien sanojen mukaan näyttämään, että tulimme voittamaan nämä pikkukarkelot.

Valmennuksen perimmäinen tarkoitus oli kartoittaa lähtötilannetta- eli tietysti vilkuilla vastustajien taitoja, oltiinko samalla sivulla, saati edes aukeamalla. Valerie vilkuili ympärillään pörrääviä vieraita hevosia, muttei muutaman käyntikierroksen jälkeen enää jaksanut välittää niistä. Se oli nuoreksi kilpahevoseksi niin viisas.
Kouluvalmennuksen taso oli ehkä hieman vaadittua alhaisempi, joten tehtävätkin olivat helponpuoleisia ja helposti saavutettavissa. Kiemuraurille taipuminen tietysti isolle hevoselle tuotti alkuun hankaluuksia, eikä tamma olisi millään halunnut ymmärtää taivuttavia apujani. Aleksi ei kuitenkaan motkottanut täsmällisyydestä, vaan piti meitä kehittyvänä, uutuudenjäykkänä ratsukkona. Tervettä vaihtelua Amanda Sokan nöyryytykselle.

Viimeisen varttitunnin aikana nostettiin laukkaa ja arvioitiin ratsukkojen kisakuntoa. Siitä puheenollen Valerie näytti muille olevansa täydessä terässä. Se ravasi tahdikasta ravia suoralla uralla, puhumattakaan kauniisti pyöristyvästä laukasta keskiympyrällä. Vaikka vaati aikansa, että Valerie lämpeni ajatukselle näyttää tänään muillekin parhaita puoliaan, sai meidän suoritus loppua kohden katsomossa tuimasti valmennusta seuraavan Isabellankin hymyilemään. Kameran kanssa heiluvaa Innaa en kyllä oikeastaan nähnyt kertaakaan..!
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 10.03.18 12:24
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

3. maaliskuuta 2018 - #15 #valerienpäiväkirja #auburngoesabroad

Nostin estesatulan pois hionneen Valerien selästä, ja irroitin tummanruskean estehuovan kuivumaan satulan päälle. Sabinovoikko ummisteli silmiään estekarkeloidemme jälkeen, joten annoin tamman levähtää tallissa rauhassa, ennenkuin vein sen takaisin ulkoilemaan. Samassa tarhassa ulkoilevat ratsuhevoset pärjäsivät keskenään ihan hyvin ilman pomottavaa, rumaa ankanpoikasta.
Matkallani varustehuoneen uumeniin kuulin ja näin uuden tallityöntekijän hoippuvan talikonvarressa. Päätin olla kohtelias ja kysyä, miten aamu oli lähtenyt käyntiin.
"Ai hei..? Onko kaikki ihan o-"
"Loppuuko tää kysely IKINÄ?" Tummaverikkö murahti itsekseen keskeyttäen lauseeni eikä ajatellutkaan vilkaisevansa mua suoraan silmiin. Ilmeisesti en ollut ensimmäinen, joka huomasi ylisuuret kumisaappaat yhdistettynä tuhrittuun silmämeikkiin.
"Äh, soriiii", pahoittelin uteliaisuuttani, vaikka olisi tehnyt mieli sanoa lohdutukseksi tietäväni tunteen. Jatkoin kuitenkin matkaa satulahuoneeseen mukisematta. Eipähän hävettänyt enää yhtään omat tyylimokat nähdessäni Gabriellan niin viehkeänä pieruverkkareissa heti aamutuimaan.

Tutkailin ilmoitustaulua, samalla kun vedin aamupäivän ensimmäistä kahvikupillista. Jouduin hieraisemaan silmiäni, kun tajusin sinertävän A4:sen ilmestyneen keskelle taulua.

"Huippuvalmennus ja maastoestekilpailut Kanadassa"

KANADASSA ASTI? Silmät suurina tuijotin loungen ilmoitustaulua. Eihän mulla nyt ollut mitään mahdollisuutta lähtä mukaan, ellen voittaisi lotossa. Tai alkaisi palkkamurhaajaksi. Tai valmistuisi lääkäriksi heti tänään. Tai hankkisi itselleni vanhaa, rikasta mieselättäjää, josta ajatuskin puistatti. Hyi.
Kateellisena jatkoin lukemista, yllättyäkseni silminnähden. Isabellalla vaikutti olevan jonkunlaisia kontakteja huippuvalmentajaan, eivätkä matkakustannuksetkaan kuulostaneet pilviä hipovilta, kuten olettaa saattoi. Sehän oli vain muutama satanen sinne tänne..

"Julia Elisa, kappas", Inna pamahti loungeen ja juoksi heti kahvipannun äärelle.
"No mutta, Inna Alisa", vastasin käyttäen naisen toista nimeä. Hauskaa, että ne olivatkin siunaantuneet niin samanlaisiksi. Ehkä äitimmekin olivat salaa parhaita kavereita.
"Mä aattelin lähtä kenttäleirille Kanadaan!" Katsahdin Innaan hymyillen. Päätin juuri äsken mielessäni lähteväni ja suusta ulos tullessaan ajatus kuulosti vielä hullummalta, kun olin kuvitellut.
"No ohhoh. Etkö yhtään sen kauemmas?" Brunette naurahti epäuskoisena, ennenkuin vilkaisi osoittamaani paperilappusta ilmoitustaululla.
"Heko heko. Isabella on järkänny sen suhteillaan", selitin tarkemmin brunetelle, joka suuntasi istumaan nahkaiselle sohvalle mustan myrkkynsä kanssa.
"Hieno homma", Inna mutisi välinpitämättömänä. Nainen ei kerennyt ehtiä edes sisäistämään asiaa, kun sain kuningasidean.

"Mut hei, sähän voi lähtä mun kanssa!" Hihkaisin innosta pinkeänä ja ryntäsin kirjoittamaan itseni osallistujaksi. Mageeta. Päästäisin Valerien kanssa yhdessä maailman toiselle puolelle huippuvalmentajan käskytettäväksi. Opinto-ohjaajani tuskin innostuisi ajatuksesta, mutta olihan kevään opinnot muutenkin jo tarpeeksi levällään.
"Jaa, milläköhän hevosella?" Ystäväni huokaisi hullulle ehdotukselle. Innan oli tultava joka tapauksessa, koska minä käskin. Pakottaisin ja painostaisin niin kauan, että nainen kaappaisi loppupelissä vaikka keppihevosen ratsukseen, ellei muuta keksinyt.
"Ootas, mulla on siis... yks jalkavammanen, kolmella varsat alla, yks nuori KOULUheppa..", Inna jatkoi vinoiluaan ja laski sormin hevosiaan.
"Aasi! Ootko ihan unohtanu et sulla on myös yks kilpailukuntonen esteheppa?" Puuskahdin vastustelevalle brunetelle. Jos se hyppäsi rataesteitä, miksei maastoesteitäkin.
"Niimpä, joka on JUUSON treenattavana", Inna painotti 'poikaystävänsä/tämänhetkisen hoitonsa' nimeä, tai mitä ikinä nyt toisilleen olivatkaan.
"Sit otat vaikka Kirpun", korotin jo ääntäni koska olin kerennyt rustata nimeni osallistujalistalle. En helvetti lähtisi reissuun pelkkien tuntemattomien nimien kanssa. Verneri Kaajapuro, who?
"Mä en haluu nähä Lukasta enää ikinä", Inna vaikersi nolon lapsuudenihastuksensa takia. Onneksi keksin aina keinon, mistä nainen takuuvarmasti innostuisi.

"No, ehkä mä pyydän Milaa", totesin tyynesti poistuessani loungesta talliin. Inna jäi tuijottamaan niille sijoilleen luullessaan, että Milakin saattaisi hypätä hevosen selkään ja ilmestyä paikalle, mikäli pyytäisin. Todellisuudessa nainen nautti hevosettoman huolettomasta olostaan Kanadassa täysin siemauksin- ja siemauksilla tarkoitan kaljaa. Ainoa seura, mitä kolmikymppisestä naisesta irtosi, oli ryyppyseura. Kanadalainen yöelämä taatusti oli värikkäämpää kun täällä, joten saatoin hyvällä tuurilla hyödyntää tarjousta.
"Hee-ei! Juuso varmaan lainaa Ransua mielellään", nainen huudahti perääni, enkä voinut pidättää nauruani. Julia 1 - Inna 0.
"Hienoa!"
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 05.03.18 15:01
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

26. helmikuuta 2018 - #14 #valerienpäiväkirja

Viimeksi Auburnissa järjestetyt koulukilpailut menivät sinänsä oikein hyvin, kärkisijan vuoksi, mutta kouraani lätkäistyyn paperiin kirjatut prosentit eivät ihan kohdanneet Amanda Sokan odotuksia tasosta, jolla kuvittelin meidän ratsukkona olevan. 69,643 % ja vastuuvalmentajan suorasanainen kommentti "Jännittynyt ja etupainoinen hevonen" ei olisi voinut jättää paskempaa makua suuhuni. Tästälähin pyhittäisimme siis yhden lisäpäivän viikossa sileätyöskentelylle kouluradalla nöyryytyksen välttämiseksi. Olihan sekin osa kenttäratsastusta.

En kuitenkaan tahtonut päästää itseäni liian helpolla. Rangaistukseksi jouduin ensimmäistä kertaa ikinä kaivamaan varastosta varakulkuneuvoni; punaisen Helkaman. Mikäli kieli kevään mittaan ratsastaa vesihautojen läpi kunniakierrokselle, oli aika ottaa askel kohti parempaa yleiskuntoa. Polkaisin uutuudenjäykän pyörän liikkeelle, jättäen Mazdaparan seisomaan pakkasen armoille.
Ja sitä askelta kaduin välittömästi. Huonosti auratuilla teillä kaksipyöräisellä ajaminen oli aivan kamalan raskasta. Takapuolta kivisti jo ennen suurinta ylämäen nousua, tuskanhiki valui noroina niskaan ja herätti kylmät väreet tipahdellessaan pitkin selkäpiitä. Poskia kuumotti jokaisella polkaisulla vain enemmän. Ei ollut kaukana, etten nakannut puolivälissä tätikuljetinta lähiojan virran vietäväksi.

Vedin henkeä parkkipaikalla, etten näyttäisi täydeltä idiootilta talliin astuessani. Enhän mä ollut polkenut kun vaivaiset 8 kilometriä, mutta olo tuntui kun olisin tehnyt elämäni suurimman urheilusuorituksen.
Astelin talliin päädystä sisään kohdatakseni heti ensimmäisenä blondin perijättären. Helvetti, pitikö senkin aina sattua nyrpistelemään nenäänsä normaalien ihmisten aikoihin. Nöyränä nyökkäsin tervehdyksen happamalle Amandalle, jatkaakseni matkaa loungeen.
Nainen ei avannut suutaan tervehtiäkseen, eikä se yllättänyt minua lainkaan. Mutta se katse. Sitä jäätävää katsetta ei usein saanut osakseen.
"M-moi? Onks kaikki iha hyvin?" Tätänykyä brunette Jonathan tuumasi kurttuisine kulmineen. Havahduin kommentin kuultuani katsomaan eteeni. Peiliefektinä vedin kasvoille yhtä huolestuneen ilmeen. Ai mitenniin?
"Joo, tottakai", vastasin miehelle nopeasti nyökytellen ja yritin kiristää tahtiani huomaamattomasti. Jos tällä matkalla en onnistunut karistamaan huolestuttavaa määrää kiloja, oli jonkun muun oltava pahasti pielessä.

Leväytin kaapin oveni auki katsahtaakseni itseäni peilistä. Ei vit...
En ihmetellyt enää, miksi Amandakin oli saanut kerrankin silmänsä irti omasta navastaan. Poskeni pullottivat punaisina kuin ylikypsät tomaatit, silmät vuotavina, puhumattakaan pipon latistamista blondeista kutreistani. Näytin siltä, kuin olisin ensimmäistä kertaa noussut sängystä masennuskauden jälkeen.
Kiireenvilkkaa vaihdoin ylleni parkatakkia kevyemmän, khakinvihreän toppaliivin ja iskin kypärän peittämään hirvittävää kampaustani. Olisi muuten tasan viimeinen kerta, kun pyöräilisin yhtikäs mihinkään.

Valerieta ei paljon mamman huono hiuspäivä haitannut. Tähän asti olin kovin yrittänyt vaalia imagoani, kauanhan sitä kestikin. Toisaalta, mikään ei peitonnut laidunlaukkojen asuvalintaani. Kenellekään ei siis tästälähin enää tullut ainakaan yllätyksenä oudot, epäviehättävät paikalle pölähdykseni.
Heitin uutuuttaan kirtsaavan koulusatulan juuri harjatun voikon selkään ja siirryin vähin äänin maneesiin, tallikäytävän vaikuttaessa tyhjältä. Viimekisoihin harjoitteluni koostui lähinnä Jemiinan kanssa maastoilusta, puhumattakaan nopeasta juoksutuksesta, johon turvauduin raskaan koulupäivän päätteeksi. Ehkä halutut tulokset vaativat kumminkin himpun verran enemmän töitä, joten aionkin tehdä tänään kaiken just enkä melkein sinnepäin.
Päätin ponnistaa selkään suoraan maneesin hiekalta. En sallinut itselleni pidennettyjä jalustinhihnoja tai penkkiä. Valerie pyöritteli korviaan järkyttyneenä, kun ensiyrittämällä tipahdin takaisin maanpinnalle painovoiman ansiosta.
"Ei helvetti, yritä edes", murahdin itselleni, tosin syystäkin. Miten nuori hevonen koskaan pystyi kantamaan minua tasapainoisesti, jos olin yhtä vetelä keskivartalostani kuin jauhosäkki? Tarrasin tammaa harjasta yrittäessäni kaikin kerätyin voimin uudestaan.
Tahdonvoiman ja kirosanojen saattelemana pääsin viimein satulaan. Allani liikehti nyt levoton ja roikkumisestani nokkiinsa ottanut nuorikko. Hienoa!

Lämmittelin nuorta kävellen muutamien kierroksien ajan, sillä todellinen vertyminen tapahtui Valeriella vasta ravissa. Se harppasi alkuun kovinkin pitkin askelin eteen, jolloin keventää piti kamelin mittaisissa askelissa tuplasti suuremmalla voimalla. Ei se kumminkaan kauan osannut olla vihainen, vaan taipui nopeasti kouluraipan hipoessa voikonkirjavia lautasia. Muokattavuus parani jatkuvasti kuuliaisen ja oppimishaluisen nuoren mielen ansiosta, vaikkakin kömpelö tamma osasi halutessaan edelleenkin olla, eikä se mihinkään iän myötäkään hävinnyt. Kouluradan kukkasta rämäpäästä oli turha toivoakaan.
Siirtymiset olivat olleet aina kompastuskivi hätäiselle nuorikolle. Ennen siirtymistä muistin valmistella sitä parhaani mukaan, ettei hitaasti syttyvälle tammalle tullut yllätyksiä. Se yritti päästä läpi vähän sinne päin- suorituksillaan, mutten tällä kertaa antanutkaan armahdustani yrityksille. Jos prosentit piti saada nousuun, siirtymiset oli hiottava timanttisiksi.

Väistätin jäykähköä Valerieta siirtymisten välissä tylsistymisen välttämiseksi. Välillä vaadin nuorelta todella jyrkkää väistämistä, jotta se todella joutui miettimään kinttujen käyttöään.
Tiesin heti tehneeni oikein, Valerien pyöristyessä mukavasti rullaavaan laukkaan. Ratsunalku kuulosteli tarkasti apujani halutessaan miellyttää minua parhaansa mukaan. Rennonletkeä laukka-askel lyheni pyydettäessä, eikä siitä käyntiin siirtyminen vaatinut enää turhia raviaskelia. Lähtöpisteestä yhden ainoan treenin aikana oltiin edistytty jo hurjasti, joten viimein heitin ohjat kaikessa kiitollisuudessa pitkiksi.
Valuin alas pärskähtelevän tamman selästä. Lähemmäs kaksi tuntia vierähti helposti raa'an kouluratsun selässä. Olisin löytänyt vielä enemmänkin ongelmakohtia, mutta nuorikon mieltä ei tosin kehdannut kuormittaa liikaa. Siihen nähden, miten rauhallisena sabinovoikko raahusti minun mukanani talliin, pidin treeniämme oikein onnistuneena.

Kartanon tiluksille alkoi valua enemmän porukkaa, mitä illemmaksi kello vierähti. Meidät nähdessään muutamakin varmaan luuli, että oltiin kiusattu toisiamme väsyksiin asti, mutta tosiasiassa kahden tunnin kouluvääntö saikin näkyä. Voikon silmät yrittivät pysyä sinnikkäästi auki, lupsahdettuaan vähän väliä unen ja valveen rajamaille. Harjatessani Valerieta saatoin itsekin nojautua muutamasti tämän kylkeen. Huh, parasta oli pistää kiirehtien kotiin ettei nukahtaisi rattiin. Ainiiin...
Muistinkin äkisti, etten ollutkaan tullut autolla. Vaan sillä pirkuleen fillarilla! Hautasin kasvoni takaisin Valerien pehmeään kylkeen huokaistakseni vielä hetken ennen suurta koitosta.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 26.02.18 23:03
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

5. helmikuuta 2018 - #13 #valerienpäiväkirja

Kisaviikonlopun jäljiltä terhakka kilparatsuni oli väsähtänyt ja kiukkuinen hevosenrääpäle. Satulan paikka hiersi nuorikkoa koko juoksutuksen ajan eikä sen takapuoli malttanut pysytellä maanpinnalla vaan takajalat uhkasivat painovoimaa sinnikkäästi. Mutta eivät ne kuolaimetkaan olleet tarpeeksi lämpimät jatkuvasta niskojen nakkelusta päätellen. Ainiin, olihan se liinakin välillä aivan liian kireällä, josta protestoidakseen Valerie seisahtui aloilleen jokaisen kiristyvän otteen seurauksena.

"Senkin kakara", puuskahdin jälleen paikalleen jämähtäneelle diivailijalle, joka näytti tyytyväiseltä suoritukseensa. Huiskautin pitkähköllä raipalla voikonkirjavan takaisin liikkeelle, johon se notkahti vastahakoisesti. Jäänsinertävässä silmässä kiilui lapsellisen ilkikurinen pilke, joka muistutti pelottavan paljon minulle ylläpitoon tulleesta ponista, Tohvelista. Sen kujeilevaa luonnetta joko vihasi tai rakasti. Viikon aikana kasvaneiden harmaiden hiuksien jälkeen sitä osasi todella jo vihata.

"Okei, voitit tän erän", annoin periksi eteenpäin suorastaan matelevalle ratsuhevoselle ja aloin riisumaan sitä satulasta. Mikäli painostaisin tammaa väkisin liikkumaan, saisin luultavasti vain oman pullistuneen otsasuoneni räjähtämään. Nuorikon huojentunut ilme pysähtyi katsomaan minua kysyvästi.
"Menes jo ennenkuin muutan mieleni", hätistelin Valerien tiehensä hoitamaan loppuverryttelyn itseksensä. Kullanhohtoinen neiti veti jo pian pierupukkilaukkaa ympäri maneesia niin kauan kun jaksoi- eli hikiset kaksi kierrosta.

Taskussani tärähti sen merkiksi, että olin saanut uuden viestin. Naisen nimi ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta kuvat puhuivat puolestaan. Siellähän me Valerien kanssa suoritettiin ensimmäistä yhteistä metrin rataa tukka hulmuten ja seisottiin palkintojenjaossa hymy korvissa. Olin yllättävän tyytyväinen suoritukseemme, vaikkei sillä sinivalkeaa ruusuketta ansaittukaan.
Juuri näiden pienten hetkien takia kai tätä vielä harrastikin, vaikka loppujen lopuksi niiden eteen vuodatti hurjasti verta, hikeä ja kyyneliä. Ja kirosanoja.


Topics tagged under valerienpäiväkirja on Foorumi | Auburn Estate Valeriejulia
Kuvasta kiitokset Velmalle!
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 04.02.18 21:37
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

8. tammikuuta 2018 - #12 #valerienpäiväkirja

Uusi vuosi, sama minä eikä yhtään sen uudemmat kujeetkaan. En elänyt uudenvuodenlupauksille, mutta saatoin pienessä vilkaassa mielessäni toivoa tulevaan vuoteen ripauksen enemmän onnistumisia. Niin koulutielle, harrastukseni pariin kuin ihmissuhdesotkuihinkin. Lupaukset eivät kumminkaan koskaan menneet sinnepäinkään, joten toivomukset istuivat sokkeloiseen ajatuksenjuoksuuni paljon paremmin.
Päällimmäisenä mielessäni ei silti kaivertanut koulunkäynti, joka lutviutui kyllä ajan kanssa parhain päin, saatika haave kenttäratsastuksesta, minkä edistyminen ei ollut oikeastaan riippuvainen minusta.

Empiminen siitä, halusinko tulisieluisen Jonnan vai en, sai pääni piakkoin räjähtämään epävarmuudesta. Tilda nyt taas, no, ei ottanut poistuakseen ajatuksistani. Nainen oli kaikinpuolin ihana persoona eikä kiusalliset tilanteet enää nähtävästi haitanneet välejämme ehtymästä, joten saatoin olla uhkarohkea avatessani puhelimen yhteistietoja. Näpyttelin sen enempää miettimättä Tildan ja minun viestiketjuun uuden tekstintyngän, jonka perään pistin toiveikkaan anovan kysymysmerkin.
"Moi. Kelpaisko huono seura ja viini?"

Voikko tyrkkäsi minua malttamattomasti päällään, jolloin havahduin vaaleanpunertavista ajatuksistani. Pudotin virnuillen puhelimen taskunpohjalle vetoketjun taakse enkä tiennyt, kumpaa vastausta pelkäsin enemmän. Kaappasin konjankinruskeat ohjat käsiini, maiskauttaen Valerien liikkeelle.
"Anteeksi, neiti. Huomioni on nyt kokonaan teidän", taputin kellertävää peitinkarvaa nauraen.

Hokkikengät nirskahtelivat pakkaslumessa epätasaiseen tahtiin. Nelitahtinen käyntiaskel vaihtui välillä kaksitahtiseksi hölkäksi, pörheän tamman pursutessa virtaa. Kuulas talvisää piristi selvästi myös nuorikkoni mieltä, ei epäilystäkään.

"Pääsimpä kerrankin todistamaan että musta on sulle vastusta", näpäytin brunettia tyrkätessäni tätä aavistuksen kokeilevasti käsivarteen. Rasmus pudisteli päätään, selvästi hampaitaan kiristellen, muttei sanonut sanaakaan ilmoitustaulua tuijottaessaan. Ensimmäinen ei sijoittunut -sija ja vieläpä sen jakaminen ei varmasti lämmittänyt kenenkään muun, paitsi minun mieltäni. Olinhan lähtenyt kilpailemaan raa'alla nuorikolla puhtaasti kokeilunhalusta. Ajoituksen ollessa ihanteellinen, saatoimme kerätä hyvillä sijoituksillamme osallistumisoikeuden ensivuoden kenttäkilpailuihin.

Valeriesta huokui samanlainen into kuin minustakin. Mitkään kissanristiäiset eivät voittaneet hankijumppaa mäntymetsässä, eikä sinivalkea ruusuke koskaan ollut verrattavissa laukkasuoran korvissa vinkuvaan tuulenvireeseen, joka sai hymyn nousemaan kasvoille. Vaikkakin suitsiin viimeaikoina ripustetut ruusukkeet vahvistivat meitä ratsukkona, voittaminen ei edelleenkään ollut minulle tärkeintä.

"Mut ethän sä edes tykkää esteistä?" Helena kyseenalaisti kenttäratsastusunelmiani. Ratsastuksenopettaja tiesi tarkalleen, mitä ratsastuksessa rakastin, millaista hevosta tarvitsin ja mihin rahkeeni loppujen lopuksi riittivät.
"No, maastoilusta mä tykkään", puolustelin hymyillen. Eiköhän ne esteet menneet siinä sivussa.
"Sehän on ihan eri asia", vanhempi nainen purskahti nauruun. Saattoihan selitys kuulostaa hieman kaukaa haetulta, mutta olin valmis ottamaan riskin.
"Ainakin se on hyvä alku", totesin toiveikkaana, vaikka ajatus hieman pelottikin. Nuori, säpäkkä hevonen ja estekammoisen taidoton ratsastaja ei vaikuttanut kombolta, jonka ensimmäiseksi kuvittelisi kenttäradalle.


Olin hemmetin ylpeä Valeriesta, kasvatistani, itse satulaan pistetystä, nuoresta ratsuhevosenalusta. Sen mutkaton luonne takasi paikan pitkäaikaisena harratuskaverinani, vaikka monien kasvoilta paistoi vahva epäilys kertoessani meidän tulevista suunnitelmista viherniittyisillä kenttäradoilla. Niin me tytöt oltiin vaan näytetty, ettei me tarvittu meidän unelmiin lannistavia sormenheristyksiä.

Kirpeästä pakkasesta punertava taivas tummui vähitellen. Tamma askelsi pakkaslumella edelleen kireänä kuin viulunkieli, joka räpsähtäisi samantien irti liitoksistaan, mikäli päästäisin ohjat löystymään.
Ulkoilmatreenit olivat vielä puolitiessään, kun taskussani alkoi täristä. Tamma kavahti innostuksissaan takasiensa varaan ja asettui sijoilleen vasta vetäessäni ohjat takaisin tiukemmalle.
"Soooo, hetki vain", rauhoittelin kuohuvaa nuorta, ennenkuin kaivoin puhelimen viininpunaisen parkatakin taskusta. Ensimmäiseksi huomasin saaneeni uuden viestin. Siitä innostuneena vastasin jo pitkään hälyttäneeseen puheluun.

Perhanan Inna, uskalsikin soittaa pahimpaan mahdolliseen aikaan.  
"No mutta hei, mitäs Paakkasten valtakuntaan tänään kuuluu?" Huokaisin ivaillen Innalle puhelimeen, sillä Juuso viihdytti naista nykyään niin tiiviisti, etten ihmettelisi kaksikon yhteenpaluuta.
Jouduin pysäyttämään puuskuttavan voikon mäenkumpareelle, jotta keskittymiskykyni palaisi täysiin prosentteihin. Valerie malttoi hädin tuskin seistä ihanteellisen laukkasuoran keskellä, mutta pidin pääni kylmänä.
"Siis että mitä?" Huudahdin puhelimeen yhtenä kysymysmerkkinä tiedostaessani liian monta uutta informaatiota samaan aikaan.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 11.01.18 16:59
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

18. joulukuuta 2017 - #11 #valerienpäiväkirja #joulukalenterihaaste

Tänään tamman verissä virtasi taas ripaus enemmän täysiverisyyttä. Ylivireys pilasi kaiken potentiaalin nuorikosta. Pienet esteet eivät pidätelleet Valerieta hypähtämästä ilmaan suurella voimalla. Vahvasta ohjasta ja painavasta istunnasta huolimatta puoliverinen liikkui pääasiassa kahdella jalalla.
Muutaman holtittoman horjahdukseni jälkeen päätin laukkuuttaa liikavirran pois sekoittamasta nuorikon päätä. Painoin pohkeilla kannustavasti varmistelevalle tammalle lisää vauhtia. Laukkasimme pian pitkäsivuista maneesia ympäri kuin reikäpäät. Sabinovoikon irtonainen ja holtiton laukka tavoitti lyhyet sivut liian pian, kiihdytysyrityksistä huolimatta. Sen pää viskoi innostuksissaan ohjan varassa
pidätteiden läpi. Jos joku nyt erehtyisi näkemään meidän vallattomat treenit, saattaisi kyseenalaistaa taitojani nuoren hevosen omistajana.

Luonteikas neitokaiseni rauhoittui heti luontopolulle päästessään. Se jolkotteli pehmeällä metsätiellä rennosti, eikä äsköisistä villeistä laukkapyrähdyksistä ollut enää tietoakaan.
Puuterilumi kimalteli ihanasti kuulaassa säässä. Joulu teki tuloaan kerrankin kauniisti, eikä loskaisen paskaiset säät latistaneet tunnelmaa. Pakkanen salpasi henkeä siinä missä kaunis metsämaisemakin. Kyllä täällä mieli lepäsi.
Olisimme viihtyneet keskenämme vielä pidempäänkin, mutta työt eivät tähän vuodenaikaan odottaneet. Milloin joku tipahti tikkailta jouluvaloja viritellessään ja toinen poltti itsensä pipareita paistaessa. Mustat silmätkään eivät jaksaneet enää yllättää, ennemminkin vihastuttaa.
"Kiitos rakkaimpani", taputin kolikonkultaista kaulaa ennenkuin laskeuduin alas ratsailta. Valerien turpakarvat näyttivät vuoraantuneen kuurasta jääpuikoiksi.

"Ai moi Nita", tervehdin vaivihkaa ohi varustehuoneesta Valerien karsinalle mennessäni.
"Anteeksi, mutta mie en taida olla kaipaamasi henkilö", brunetti naurahti ja jouduin katsahtamaan taakseni kahdesti. Ei ainakaan Nita, muttei tuikituntematonkaan. Kuka ihme?
"Oho! Me ei taidetakaan tuntea toisiamme. Julia, Valerien omistaja", esittäydyin tummaverikölle ystävällisesti käteni ojentaen. Hämärästi aito hymy ja rempseä puhetyyli muistutti minua jostakin.
"Muistan ehkä siut sieltä jatkoilta. Gabriella", hän sanoi ja puristi kättäni lujasti. Taisi olla tomera mimmi.
"Aivan, siellä olikin liikaa peitettyjä kasvoja muistettavaksi", nyökyttelin selvästi minua vanhemmalle naiselle. Missä vaiheessa Mina oli siirtynyt paikkaamaan Armia varsomiskarsinaan?

Kurottauduin kurkistamaan viereiseen karsinaan, jossa pilkukas pikkuveijari piti emälleen pukkinäytöstä. Parempaa joululahjaa Minka tuskin osasi odottaakkaan.
"Minastakin odotetaan pientä seuraajaa ensvuonna", Gabriella jatkoi yhtäkkisesti huomatessaan minun sydämen sulavan pienelle ponivarsalle. Aivan, se selittikin sekoiluni. Mina oli mitä ilmeisemmin naisen vuokrahevonen.
"Niinkö? Kaikki tammat taitaa pamahdella paksuksi vuorotellen", sanahdin yllättyneenä. Upeiden hevosten pieniä seuraajia näki kyllä jatkossakin mielellään tallilla käydessä.
"Joo. Toivotaan parasta", tummaverikkö hymyili sukkajalkaisen puoliverisen viereltä ja nakkasi sitten kätensä ilmaan hyvästien merkiksi.
"Ilman muuta. Nähdään", sanoin Gabriellalle, joka painui vuokrahevosensa kanssa kohti maneesia.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 22.12.17 14:52
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Valerien päiväkirja

1. joulukuuta 2017 - #10 #valerienpäiväkirja

Lumihiutaleet leijailivat taivaalta valaisemaan synkistyvää, joulukuun ensimmäistä päivää, joka kääntyi hiljalleen jo illan puoleen. Tammalauma meni suuressa tarhassaan kylkimyyryä, jättäen kevyeen lumipeitteeseen leveän polun mennessään. Kullanvärinen tammani oli edelleen ruunikoiden epätoivoisen palvonnan uhri ja yritti raahustaa luokseni jättäen nuoria neitejä jälkeensä. Kaksikko pysyi raviaskelista huolimatta Valerien kannoilla kun takiaiset. Otin asioikseni häätää neitokaiset tiehensä hienovaraisesti.
"Valerie on varmasti otettu huomiostanne, mutta rajansa kaikella", totesin heilutellessani käsiä kahdelle nuorelle tammalle, jotteivat ne livahtaisi meidän mukana ulos tarhasta.
Tallin lämpö hohkasi jo ovelta käsin taluttaessani Valerien sen omaan karsinaan. Huomasin satulahuoneeseen mennessäni käytävällä nököttävän kirjavan ponitamman, enkä voinut vastustaa kiusausta mennä häiritsemään pienen ponin ympärillä hyörivää Minkaa.
"Hei, en ookkaan nähnyt sua aikoihin", hymyilin ystävällisesti hallakon ponin takaa kurkkaavalle Minkalle. Saatoin nähdä naisen hätkähtävän omista ajatuksistaan takaisin maan pinnalle.
"Sori jos säikyttelen", naurahdin perään, sillä en halunnut rikkoa parivaljakon rauhallista hoitohetkeä. Hanin lattiaa vasten kopisevat etukaviot puhuivat kuitenkin puolestaan, eli mitä luultavammin olin jo pilannut tunnelman.
"Ei, et ollenkaan", Minka hymyili pudistellen päätään. Pilkullinen tamma rauhottui silmissä heti naisen sivellessä sen kaulaa rauhallisin vedoin. Noiden kahden luottamus oli kyllä jotain taianomaista.
"Olin vaan vaipunut omaan maailmaani", ponin seisahdettua Minka totesi nauraen ja jatkoi hallakon karvapeitteen harjausta.
"Huomasin. Saanko?" Sanahdin varovaisen tietämättömästi, pitikö Hani muiden kuin Minkan rapsutuksista. Nainen nyökytteli hyväksyvästi, joten annoin pienen, valkean turvan haistella kättäni.

Olin ollut alusta alkaen aivan heikkona Haniin. Ikuinen poniratsastaja näki pilkullisessa ponissa jotain hurmaavaa, vaikka nyt se yritti kaikin keinoin steppailla minua karkuun.
"Se on aika arka tapaus", sinitukkainen nainen kertoi minulle. Parivaljakolla oli ainakin jotain yhteistä. Tosin Minka alkoi olla seurassani paljon avoimempi, mitä alkuun. Eiköhän nainen puhkeaisi vielä näyttävän upeaan kukkaansa ajan kanssa.
Hallakko nuuhki minua epäilevästi ja antoi lopulta silittää itseään. Mieleeni tulvahti heti muistoja ensimmäisestä ponistani, joka oli kaukana helposta ensiponista. Pilkullinen Peppi oli herkkyyden perikuva, vaikkakin elämäni yksi opettavaisimmista hevosista.
Kuljetin kättäni pitkin sen kaulaa aina selkämystä myöten kirjavalle lautaselle. Pienet korvat pyörivät ponin päässä uteliaisuuttaan.
"Lähtisitkö mun seuraksi maastoon?" Nainen kysyi katseemme kohdatessa pienen ponin selän ylitse. Luulin, ettei hän enää muistaisi koko sopimustamme.
"Anna mulle kymmenen minuuttia, niin oon valmis", huuleni kipusivat pehmeään hymyyn suostuessani Minkan pyyntöön.

Valerie vikuroi tapansa mukaan suitsia vastaan niin monesti kun vain kehtasi ja saatoin päästää muutaman ärräpään suustani samalla, kun työnsin messinkiset kuolaimet tamman kitaan miltei väkisin.
"Saimpas", huokaisin voittajafiiliksissä. Turpa punottaen puoliverinen tuijotti minua eriparisilmillään tyytymättömänä häviöönsä.
Olin enää hanskoja vaille valmis maastoon. Kipaisin hakemaan ruskeita roeckleja Valerien karsinan juurelta, johon olin ne epähuomiossa hylännyt. Noukkiessani niitä maasta päätykarsinasta kantautuva höpötys sai minun uteliaisuuteni heräämään. Tilda.
Sydämeni jätti lyönnin jos toisenkin välistä naisen pujahtaessa ulos mustan oriin karsinasta, sillä olin tuijottanut häntä hävyttömän kauan. Katsahdin salamana muualle ja yritin tehdä askelistani entistäkin kevyemmät mutta sain silti naisen huomion käännytettyä itseeni. Katsekontaktimme sai kylmät väreet vyörymään koko kehoni läpi. Kylmästä, nolostuksesta vai ihastuksesta, tietänyt sitä en. Keräsin rohkeuteni katseidenvaihdon jälkeen ja lähestyin naista päättäväisesti.
"Mun onkin pitänyt puhua sun kanssa", Tilda aloitti rikkomalla kiusallista hiljaisuutta. En tiedä oliko nyt hyvä hetki puhua, mutta jos ei nyt, ei sitten koskaan.
"Sori", päästin suustani harkitsemattoman nopeasti, jättäen naisen kurtistelemaan kulmiaan kysymysmerkkinä. Nieleskelin jo valmiiksi kurkkuun takertuneita sanojani takaisin alas, sillä nyt en ainakaan uskaltaisi sanoa enää mitään. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä asiaa polkkatukkaisella blondilla alunperinkään oli.
Pudotin samassa maasta jo kertaalleen noukkimani hanskat hermoillessani ja tietysti pidempi nainen riensi nostamaan ne minulle. Huokaisin kömpelyyttäni turhautuneesti ja aioin jatkaa juttuamme järkevästi. Kiitin vanhempaa blondia omaisuuteni pelastamisesta ja yritin ottaa hanskoja Tildalta, joka ojensi niitä parhaillaan minulle takaisin. Koko homma vaan vaikutti hetki hetkeltä enemmän kömpelöltä.
Tahtomatta katseeni harhaili pitkin hämmetyneeseen ilmeeseen kääntyneitä kasvoja ja pysähtyi viimein ruskeisiin silmiin. Kosketus sai uudet väreet kulkemaan läpi kehoni ja pisti vatsanpohjani kihelmöimään.
Arvasin tämän olleen huono ajatus, kun näin Tildan katsahtavan olkani yli, takanamme tiirailevaan Isabellaan. Vedin käteni hanskoineen takaisin kosketuksesta ja katsahdin ujohkosti muualle.
"Mun täytyykin lähteä maastoon, Minka odottaa", hätäilin Isabellan läsnäoloa ja käännyin kannoillani kohti hoitopaikalla odottamiseen tylsistynyttä tammaani. Hymyilin vaisusti mustiin pukeutuneelle perijättärelle ohimennessäni ja kiskoin paikallaan juputtavan Valerien matkaani. Tooodella kiusallista.

Minulle ja Valerielle maastoreitit olivat tulleet tutuiksi äkkiä, joten minun oli varmasti toimittava pienemmän ratsukon turistioppaana.
Kuljimme alkuun vierätysten pimenevällä polulla. Ratsut rauhoittivat mitä ilmeisemmin toisiansa enkä voinut valittaa omasta seurastanikaan. Eniten minä nyt kaipasin ystävää, enkä mitään säätösotkuja.
Tulimme yhteisymmärrykseen reitistä heti, eikä Minka epäröinyt antaa minun viedä heitä pienemmillekään metsäpoluille.
Ajatukset veivät minut mukanaan hiljaisuuden tullen takaisin Tildaan, jonka edessä olin vaikuttanut idiottimaisen ujolta teinitytöltä. Yritin työntää mielikuvan pois mielestäni, mutta ajatukseni palasivat jatkuvasti juhliin ja sen jatkoihin. En kuollaksenikaan muistanut, mitä välillämme oikeasti tapahtui, muttei ensimmäinen selvä muistikuva aamulla jättänyt kovin paljon arvailujen varaan.
Aioin todella mennä itseeni ja miettiä asioita, sillä tämä säätäminen oli mennyt jo liian pitkälle. Tuijotin tiukasti eteenpäin loputtoman pitkää polkua enkä ollut aluksi kuulla Minkan hiljaisen ujoja sanoja. Valerie pelasti minut viimehetkellä pysähtyessään kyhnyttämään etukinttuaan, jolloin palasin mietteistäni kuulemaan Minkaa.
"Niin, että millaista siellä jatkojuhlilla oikein oli?" Minka toisti kysymyksensä ties monettako kertaa. Voi kun nainen olisikin äsken kuullut ajatukseni. Niissä sitä olisi ollutkin selittelemistä.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 01.12.17 15:41
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2561

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Siirry: