Kellonaika on nyt 28.11.20 3:35

1 osuma on löytynyt haulle 27

Valerien päiväkirja

12. elokuuta 2018 - #27 #valerienpäiväkirja #isbenhaaste

Julian kertomaa...
Mä otin vihdoin härkää kiinni sarvista. Pyysin aamutuimassa ensimmäisen vastaantulijan, tässä tilanteessa Sarahin, maneesiin avuksi nostamaan esteitä, kun nousin Valerien selkään päättäväisesti. Tänään mä hyppäisin sillä ihan itse. Sarahilla ei ollut tietoa meidän taustoista, eikä tarvinnutkaan olla, kun se suostui avukseni. Ideana olikin, ettei naisella olisi harmainta aavistustakaan. Niin varma mä onnistumisestani melkein jo olin.

Laukkuutin energistä voikkoa pääty-ympyrällä ja yritin parhaani saada sen suuren laukan osumaan puomin päälle. Valerie oli ajoittain turhankin innokas pelkkään laukkaamiseen ja päätti ylittää vaihtelun vuoksi puomin jättimäisellä loikalla, vaikka tiesi varsin hyvin, mitä siltä haluttiin. Sarah pudisteli päätään naureskellen, keskemmällä maneesia estetolppaan nojatessaan. Kieltämättä havaittavissa oli pieniä järkkytyneitä, kouluhevosmaisia piirteitä.

Minimaaliset esteet ylittyivät nuorikolta leikiten vaikka kuperkeikoin, vain omassa istunnassani oli parantamisen varaa. Ja siihen aioin keskittyäkin, jolloin pyysin Sarahia nostamaan viimeisen esteen vajaan puolen metrin korkuiseksi pystyksi. Pelko ei silti ollut saanut minua valtaansa, vaikka pieni jännitys kipristelikin mahanpohjassa. Hengähdin syvään. Mä osasin kyllä.

Tein napakan käyntinoston kaarteesta, johon Valerie syöksähti häntä huiskien. Sen askellus oli tarmokasta, itsevarmaa. Se helpotti mua entisestään, joten istuin pidättämään sarjalle kääntyvää ratsuani. Este esteeltä suurenevat hypyt irroittivat minut satulasta juuri sopivasti, enkä pystyltä alastulon jälkeen tuntenut mitään muuta kuin puhdasta tyytyväisyyttä.

Ja kipua, tietysti, kun Valerie kompastui ilopukkinsa jälkeen pitkiin kinttuihinsa ja mä siinä rytäkässä menetin tasapainoni - täydellisesti. Samoin kuin tajuntani.

Sarahin kertomaa...
Valerien etupää läheni uhkaavasti maata ja tamma potki etujalkojaan alleen minkä kerkesi, ettei kaatuisi kumoon. Seurasin, kuin hidastettuna kuinka Julia irtosi satulasta ja lensi ilmassa, tömähtäen sitten kovaa maneesin pohjalle. Mun sydän jätti lyönnin välistä, kun lähdin hölkkäämään naista kohti.
"Julia?" Ääneni särähti, kun kaaduin polvilleni tajuttoman naisen viereen.
"Ööhä", oli ensimmäinen sana Julian suusta, kun tämä heräili maneesinpohjalta. Kosketin varovasti tämän poskea.
"Ootko kunnossa? Sattuuko johonkin?" yritin pysyä rauhallisena ja tarkkailla naisen kehonkieltä.
"Sä oot ainakin", Julia vastasi ja virnisti hölmösti. Mä hymyilin tahattomasti.
"No sattuuko johonkin?"

Julian vastaus oli kuiskaustakin hiljaisempi ja kumarruin lähemmäs kuullakseni.
"Mitä?" kysyin lempeästi ja seurasin Julian pupillien toimintaa, ainakin ne reagoivat hyvin.
"Kylkeen vähän", nainen toisti ja katsoi mua silmiin yllättävän intensiivisesti. Julian käsi nousi mun poskelle ja tämä kohottautui ylemmäs, kohti minua, purren alahuultaan.
Mun sydän hakkasi lujempaa ja hengittäminen tuntui hankalalta.

"Julia, mitä sä teet?" kuiskasin.
"Ajattelin, että suudelma voisi helpottaa tähän kipuun", nainen vastasi ja virnisti.
"Niinkö?" virne kohosi huulilleni.

Kumarruin lähemmäs ja suutelin naista otsalle, hyvin äidillisesti ja kohottauduin sitten virne huulillani kauemmas.
"Helpottiko?"
"Ei tarpeeksi", nainen huokaisi ja sai mut pudistamaan päätäni.

Valerie oli ilmeisesti toipunut järkytyksestään ja käveli luoksemme jääden metrin päähän meistä. Tamma tarkkaili maassa edelleen makaavaa omistajaansa, selkeästi hieman pahoillaan tapahtuneesta.
"Pystytkö jatkamaan vielä?" kysyin ja siirsin katseeni takaisin Juliaan.
"Mitä?" Julia kysyi hymyillen edelleen.
"No ratsastusta", vastasin hymyillen.
"Ratsastusta? Ois tässä parempaakin tekemistä.."
"Julia!" älähdin. Uskomaton nainen.
"Mitää?" vaaleaverikkö näytti mahdollisimman viatonta ilmettä.

"Haluatko yrittää nousta ylös, vai meinasitko makoilla siinä vielä kauankin?"
"Niin kauan, kunnes sä autat mut ylös", Julia vastasi ja pyöräytin silmiäni.
"Sä olet ihan mahdoton", sanoin virnistäen ja varovasti autoin naisen istuma-asentoon aluksi. Julia irvisti vähän kivusta, mutta ei menettänyt uudelleen tajuntaansa. Istuimme siinä hetken. Autoin Julian seisomaan ja tämä näytti jo vähän paremmalta. Ajattelin antaa tämän itse seistä, sillä jos toinen yrittäisi vielä ratsastaa, niin pakkohan tämän oli itse kyetä seisomaan.
"Pitele mua vielä hetki?" nainen kuitenkin ynähti ja kiedoin käteni vaaleaverikön selän taakse.

"En kyllä kykene enää ratsaille mutta tähän voisin jäädä", Julia sanoi vielä ja mua hymyilytti.
"Tarviikohan sut viedä ihan lääkärille asti?" mietin ääneen.
"Sä riität", vaaleaverikkö vastasi ja pysyi paikoillaan vielä hetken.

Sitten yhtäkkiä Julia irrottautui ja käveli Valerien luokse. Nainen otti tamman ohjista kiinni ja vilkaisi vielä mua kohti.
"Mä menen nyt, tiedät mistä mut löytää", Julia totesi ja näytti hetken siltä, että olisi tullut halaamaan mua. Jäin tilannetta kummeksuen seisomaan keskelle maneesia ja liikahdin vasta, kun ovi oli sulkeutunut ratsukon perässä. En vieläkään tajunnut mitä oli tapahtunut ja oliko Julia ihan kunnossa, mutta luotin siihen, että nainen hakeutuisi itse sairaalaan, jos tarve vaati.
Keräsin esteet pois ja tasoitin pohjan siitä kohti, missä Valerie oli ruopannut kompastuttuaan ja vilkaisin painaumaa, johon Julia oli pudonnut.

Vielä ennen lähtöäni lähetin naiselle viestin, jossa pyysin tätä varmistamaan illalla, että oli kunnossa.

Sama tarina myös täällä!
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 18.08.18 16:49
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2551

Takaisin alkuun

Siirry: