Tunnottomuutta

Aurinko oli jo alkanut painua kohti horisonttia, kun mä sain Zelian liikutettua. Olin käynyt tekemässä lyhennetyn aamuvuoron ja ajanut suoraan tallille juoksuttamaan tamman, joka oli eilen lähinnä perseillyt maneesissa. Zelia oli saanut pitää sunnuntaina vapaapäivän mun darrani ja iltavuoron vuoksi, eikä ollut ilahduttanut mua eilisellä käytöksellään. Nuoren kanssa tasapainoilu vapaiden ja treenien välillä oli hankalaa, kun kyseessä oli suhteellisen nopeasti virtaa keräävä yksilö.

Kävelin pihan poikki kohti parkkipaikkaa, kun huomasin silmäkulmastani tutun hahmon. Hiusten väri ei täsmännyt, mutta vaatetus ja olemus kyllä: se oli Jonathan. Mies oli sullonut kädet takkinsa taskuihin ja harppoi kohti kartanoa kuin ei olisi halunnut olla pihalla enää sekuntiakaan.

Mä tein vaistomaisen ratkaisun ja käänsin suuntani parkkipaikan sijaan kohti kartanoa. Otin pari juoksuaskelta miettien, mitä helvettiä mä tein, koska lauantain ja sunnuntain välinen yö kummitteli edelleen mielessä. Jostain syystä mä kuitenkin lähestyin Jonathania, joka ei ollut vielä ehtinyt kartanolle.

"Jonathan?" ähkäisin miehen perään. Mun ääni kuulosti vieraalta ja vakavalta, kun mä itsellenikin tuntemattomasta syystä yritin pysäyttää miestä, josta olin ollut aikalisän puitteissa erossa vähän reilun viikon.

Aamuvuoro tuli ja meni. Sumussa kuten lähes jokainen tallivuoro oli tähän asti mennyt. Olin omasta mielestä vältellyt onnistuneesti muita tallilaisia, etenkin Matildaa sekä Jesseä. Onneksi jälkimmäinen vietti tallilla paljon vähemmän aikaa kuin lilaletti.

Pieni kävelylenkki tallin tarhojen ympäri oli yhtä tyhjän kanssa, vaikka samalla tulikin tsekattua tolpat sekä langat. Viimeisimmän tolpan annettua periksi, olin ottanu uuden työtehtävän itelleni tallimestarina; tarhojen kuntotarkastus aina kun oli mahollista.

Kävellessä kohti kartanoa ja oman kämpän lämpöä, mut havahutti tuttu ääni, joka kutsu mua nimeltä. Katsahdin taakse ja näin Matildan ottavan pari juoksuaskelta mun suuntaan. Mun sisälmykset heitti voltin ja sydän löi kovempaa. Viikon hiljasuuden jälkeen Matilda ite oli tullu mun perään. Toivottavasti naisella oli jotain muuta sanottavaa, kuin hyvästit.

Pysähdyin paikoilleni ja käännyin naista kohden.
"Hey", vastasin vaimeasti toiselle. Pienen kiusallisen ja painostavan hiljasuuden jälkeen uskalsin avata sanaista arkkuani hieman lisää. "So... How are you?" Katsoin epävarmana naiseen tunkien käsiä yhä syvemmälle takin taskuihin.

Jonathan pysähtyi ja kääntyi. Musta tuntui pahalta nähdä sen olemus ja kuulla ääni, joka varoi. Varoi mua.

Mä tunsin itseni voimattomaksi Jonathanin katseen edessä. Kohautin harteitani ja annoin katseen valua pihaan, jonka hämärä kohta nielisi salakavalasti. Vähän kuten mä olin niellyt kaikki tunteet ja täyttänyt ne epätietoisuudella, joka velloi mun sisällä päivisin ja valvotti öisin.

"Sä olet värjännyt hiukset", totesin hiljaa. Jonathanilla oli ollut ruskeat hiukset kun me oltiin tavattu. Se näytti tällä hetkellä erehdyttävän paljon siltä mieheltä, jonka matkaan mä olin lähtenyt yhden yön huvi mielessä.

Matilda ei todellakaan näyttänyt siltä samalta varmalta naiselta, johon olin kiintynyt ja ihastunut. Ei todellakaan. Hennon ja säikähtäneen oloinen nainen laski katseensa maahan. Vältelläkseen? En tiedä.

"Yep." Vastaus oli kuiva. Mutta mitäpä siihen olisi mennyt lisäämään. En halunnu kääntää katsettani pois ärrätädistä, tiedä vaikka olisi ollut viimeinen kerta kun sain katsoa toista. "And you're as beautiful as always", huokaisin.

Tappelin halua ottaa nainen halaukseen. Mulla ei ollu sitä oikeutta nyt. Ei ole ollut sen jälkeen kun toinen julisti aikalisän. Määrittelemättömäksi ajaksi. Viikoksi? Kuukaudeksi? Vuodeksi? En tiennyt, eikä Matildakaan vaikuttanut tietävän sen enempää.

"Yep."
Mä olin jo valmis kääntymään ja kävelemään pois, koska Jonathanin ulosanti oli samanlaista kuin viimeksi. Miten mä voisin tehdä mitään ratkaisuja, jos kaikki miehen sanoma vain turhautti?

"And you're as beautiful as always."
Nostin katseeni Jonathaniin. Se katsoi mua silmiin enkä mä tiennyt mitä sanoa. Musta tuntui vielä pahemmalta, koska mies oli sanonut niin. Mä siis aloin toden totta tuntea jotain.

Mä olin pahoillani. Mutta olinko mä pahoillani aikalisästä, johon Jonathanin teot olivat vaikuttaneet vai kuluneen viikon tapahtumista? Niistä Jonathan ei tiennyt, enkä mä oikeastaan tiennyt miten mä olisin voinut kertoa Jessen kanssa viettämästäni ajasta?

"Miten.. Sulla.. Menee?" kysyin hitaasti, koska mun oli pakko tuottaa edes joitain sanoja.

Miten. Mulla. Menee. Kysymysmerkki.
Paskasti, huonosti, heikonpuoleisesti, ei vahvasti, nipin napin pysyn järjissäni...
"I'm managing", se oli totta sekä tarua. Joinain hetkinä mun oli helpompi olla. Yleensä aamulla herättyäni ensimmäiset kolmekymmentä sekuntia. Sen jälkeen vaikeempaa. Iltaan asti ja siitä yön yli seuraavaan aamuun. Tätä oli jatkunu siitä kohtalokkaasta sunnuntaista asti.

Astuin askeleen lähemmäs naista. Kaks askelta lisää, seisoisin kiinni Matildassa. Tällä hetkellä oma personal space sen sijaan tuntui tärkeämmältä kuin mikään muu. Halusin koskettaa Matildaa, mut se vaikutti jo ajatuksenkin tasolla kielletyltä ja huonolta idealta.

"You know...-", pidin silmäni edelleen visusti kiinni naisessa mun edessä. En halunnu päästää toista lähtemään, mut kuka mä olisin ollu tarttumaan tätä käsivarresta ja estämään pakoyrityksen. "I still want you. I'll always want you." Yritin taiteilla huulille jotain edes vähän hymyä muistuttavaa ilmettä, mutta nimenomaan yritykseksi se jäi.

Jonathanin vastaus ei ilahduttanut. Mä tiesin mitä mies kävi läpi, vaikken ollut varma, yrittikö se työntää kaiken pois kuten mä. Olin yrittänyt pitää itseni kiireisenä, viettää aikaa Jessen ja jopa Jusun kanssa ja poikennut kuukausien kurinalaisesta elämäntyylistä kunniakierroksella Kallan yössä. Kai sekin oli jonkinlaista selviytymistä. Jonathan otti askeleen lähemmäs ja mä pidätin hengitystäni.

"I still want you. I'll always want you."
Mun pää täyttyi kysymyksistä. Mun teki mieli kysyä, miksi Jonathan sitten oli lyönyt mua. Miksi se ei ollut vastannut mun tunnustukseeni? Miksi musta tuntui, että me tasapainoiltiin jatkuvasti terällä ja lipsahdeltiin vain kohti uutta kaaosta?

Mä en pystynyt vastaamaan Jonathanin hymyyn, joka ei sekään näyttänyt hirveän luontevalta. Mä en pystynyt esittämään kysymyksiä ääneen, koska syyllisyys kalvoi mun sisällä. Mistä mä edes podin syyllisyyttä, kun mitään ei oikeasti ollut tapahtunut?

Jessestä. Siitä, mitä mä olin kuvitellut voivan tapahtua sunnuntaina mun luona.

"Miksi?" mä kysyin tuskin kuuluvalla äänellä tuijottaen Jonathanin leukaa, koska en uskaltanut kohdata tummien silmien katsetta. Miksi se halusi mut kaiken tämän jälkeen mut kuin mä en olisi alkanut empimään meidän suhteen?

Mä olin viimesen viikon ajan kuvitellut erilaisia tilanteita ja tapahtumia mun ja Matildan välille. Kelannu vanhoja juttuja ja miettiny, mitä olisin tehny toisin. Tiesin sen olevan ajan hukkaa, sillä mitään ei vois enää muuttaa. Tehty mikä tehty ja mun oli elettävä sen mukaan.

Niimpä miksi.

Sitä mä olin käyny läpi omassa pienessä mielessäni miljoona ja yksi kertaa. Siltikään en osannut selittää mun ajatuksia tai fiiliksiä. Ne vaan oli.

Miksi.

"Because I love you. I know that now. And I'm sorry I couldn't say it earlier."

Mä kuulin sen sanan mielessäni jo ennen kuin mun korvani kuulivat sen. Se raastoi mun sydäntä ja sai mun ajatukset entistä pahempaan solmuun. Mun kurkkua kuristi, koska kuka helvetti halusi reagoida rakkaudentunnustukseen näin?

Mä olin itse sanonut sen Jonathanille. Jälkikäteen ajateltuna mä olin saattanut paikata tilannetta, tai sitten mä olin oikeasti tuntenut niin. Nyt mä tunsin vain ahdistusta.
Oliko Jonathan sanonut sen nyt paikatakseen välejämme? Mä nielaisin ja kaikki sanat tuntuivat takertuvan mun kurkkuun.

Mä olin onneton mitä tunne-elämään tuli. Mun katse valahti pois Jonathanista ja mä käännyin ympäri hallitsematta jalkojani, jotka halusivat viedä mut pois. Mä en kestänyt tilannetta, jossa mua rakasti mies jota kohtaan mun tunteet olivat vaurioituneet.

Hiljasuus.

hiljasuus...

hiljasuus...

Matildan pakeneminen paikalta. En ehtiny ees reagoida oman kehoni toimintaan, ennen kuin olin jo ottanu toisen käsivarresta kiinni ja pysäyttäny naisen liikkeen poispäin musta.

"Please, don't leave... Not like this...", anelin ja mä kuulin omassa äänessäni heikkouden. Jos toinen ees pyytäis mua päästää irti, päästäisin. Jos Matilda halus mun lähelle, pitäisin toista siinä niin pitkään kuin saisin.

"I'm really sorry things had to go like this... I'm sorry about everything. And I know you didn't come here to hear my apologizes, but I've said all I have to say. I miss you and I need you." Yritin saaha toisen katseesta kiinni, mut mun mieli kävi läpi kaikki maholliset tavat, miten tää tilanne päättyis.

Jonathan pyysi mua jäämään, vaikka se oli itse lähtenyt vastaavassa tilanteessa. Ei mulla ollut silloin ollut minkäänlaista sananvaltaa, mä olin vain jäänyt yksin tunnustukseni kanssa. Nyt koko tilanne tuntui kaukaiselta ja se huolestutti mua monellakin tapaa.

Mä seisoin paikoillani, koska Jonathan oli pysäyttänyt mut. Jos se ei olisi, mä olisin paennut aina autolle saakka. Tunnottomuus oli palaamassa ja tätä menoa mä olisin samassa tilassa kuin Sarahin kanssa salilla nyrkkeillessäni.

"Mäkin tarviin sua", ähkäisin hiljaa. Jonathan katsoi mua ja mun oli vaikea vastata miehen katseeseen. Mitä mä olin tekemässä?
"Mutta mä en tiedä onko se enää hyväksi mulle."

Mä olin miettinyt sitä muutaman kerran: miksi meillä ei ollut hetkeäkään tasaista?
Mä tein ratkaisun hetken mielijohteesta. Kiedoin käteni Jonathanin ympärille kuin todistaakseeni itselleni, että se oli mahdollista. Että me voitaisiin olla vielä mahdollista.

Mä pidin kiinni Matildan käsivarresta ja kuuntelin toisen sanoja.

"Mutta mä en tiedä onko se enää hyväksi mulle."

Tää ei voinu olla tässä. Tää ei sais loppuu. Mä en antais kaiken olla ohi. Taistelisin viimeseen asti jos se sitä vaatii. Ja Matilda anto mulle voimaa jatkaa eteenpäin, toisen kietoessa käsivartensa mun ympäri. Tein saman ja vedin lilaletin kiinni itseeni. Vedin keuhkot täyteen tuttua kookoksen tuoksua. Tätä mä olin ikävöinyt, enkä haluis ikinä luopua.

Viikko sitten Matilda oli sanonut, ettei tunteet olleet kadonneet. Hän ei vain tuntenut niitä. Tai mitään muutakaan. Ja mua pelotti kysyy seuraavaa.

"Do you feel anything now?" Mutisin kysymyksen hiljaisella äänellä naisen hiuksiin ja rukoilin, ettei se saisi toista perääntymään.

Jonathan halasi mua tiukasti, tiukemmin kuin mä halasin miestä. Suljin silmäni ja kävin läpi tunteita, joita tilanne herätti. Mä olin surullinen ajatuksesta, että Jonathan kävi sillä hetkellä varmasti läpi omia tunteitaan, koska tajusin, kuinka kaikki riippui nyt minusta.

Jonathanin mutisi kysymyksen hiuksiini. Mä pysyin paikoillani, kädet miehen ympärillä ja mietin, mitä voisin vastata. Jonathan oli sanonut sen. Mä en ollut reagoinut siihen mitenkään kovin vastaanottavaisesti. Vaikka mä en ollut kokenut vieläkään mitään valaistumista, mä en voisi taas yrittää kadota paikalta.

"Voidaanko me mennä vaikka sun luo hetkeksi?" mumahdin takaisin, koska tarvitsin lisäaikaa ajatuksieni kasaamiseen.

Nainen ei ollu karkaamassa paikalta. Päin vastoin. Matilda kysy, olisko mahollista mennä sisätiloihin pois muiden katseilta.
"Sure." Vasten tahtooni päästin Matildasta irti, mut jäin pitää toisen kädestä kiinni. Pelkäsin toisen riuhtaisevan itsensä irti mun otteesta.

Kartano oli hiljanen meijän astellessa tuttuja portaita ylös mun boksiin. Tälle matkalle mahtu monta muistoo; positiivisia sekä negatiivisia. Mut ehkä hieman enemmän ensimmäisen vaihtoehdon alle liittyviä juttuja. Toivottavasti.

Asuntoon päästyä katsahdin naiseen, joka ei näyttänyt tietävän miten päin pitäisi olla.
"You want somthing to drink, eat, anything?" Seisoskelin keittiön oven suussa ja katsoin Matildaa painaen mieleen jokaisen yksityiskohdan toisen kasvoista ja kehosta. Kaikki meijän välillä vaikutti yhtä hennolta kuin saippuakupla.

En mä tiennyt miksi olin ehdottanut Jonathanin luo menemistä, mutta enpä mä tuntunut enää tietävän itsestäni mitään muutakaan. Mä en osannut edes noteerata Jonathanin kättä, joka piti kiinni kädestäni. Ainakin se oli moraalisesti sallittua, eikä liikkunut harmaalla alueella kuten moni muu asia oli kuluneen viikon aikana tehnyt.

Mulla oli vähän orpo olo asunnossa, vaikka olin jo oppinut tuntemaan sen läpikotaisin.
"Kahvi vois maistua", hymähdin. Noin sekunti sen jälkeen mä muistin Jessen ja Jonathanin seurassa se ajatus tuntui vähän väärältä.

Riisuin takin naulakkoon kuin taatakseni, etten voinut sännätä pois paikalta ihan noin vain. Musta oli vähän epäilyttävää, että mä pakotin itseni huomioimaan sellaisen asian, mutta mä en luottanut itseeni pätkääkään.

Kahvia. Siitä se oli aikanaan tainnut myös alkaa. Ainakin jollain tavalla. Nyt kuitenkaan kummallakaan ei tainnut olla huumoria lyttääntyneitä maitopurkkeja tai poksahtelevia lamppuja kohtaan.

Laitoin keittimen porisemaan ja kaivoin kaksi kuppia valmiiksi tasolle yhdessä ehjän maitopurkin kanssa. Sokeria meistä kumpikaan ei käyttänyt. Se oli yks niistä pienistä asioista, jotka Matildasta muistin. Halusin muistaa.

Palasin verkkaisesti olohuoneen puolelle ja katsahdin naiseen.
"How you've been for the last week or so?" Mun ääni oli taas hiljanen ja varovainen. Mun teot ja sanat oli saanu meijät tähän pisteeseen ja tein kaiken etten pahentais tilannetta entisestään. Jos se oli mitenkään edes mahollista.

Jonathanin ladatessa kahvinkeitintä mä ehdin luoda toimintasuunnitelman: mahdollisimman paljon tuntemista, ei hätiköityjä ratkaisua tai pakenemista, ei sanaakaan Jessestä. Se vaikutti toimivalta kokonaisuudelta, mutta todennäköisesti mä unohtaisin kaiken sillä hetkellä, kun avaisin suuni seuraavan kerran.

Jonathan kysyi tietenkin viime viikosta. Mä tuijottelin seiniä ja mietin mitä voisin vastata.
"Mulla oli aika paljon töitä", kerroin. Ihan kelpo fakta.
"Ja viikolla kahvittelin Jusun.. kanssa", lisäsin vielä nielaisten Jessen nimen viime hetkellä.

Nyt oli ryhdistäydyttävä - en mä ollut tehnyt mitään väärää. Käänsin katseeni Jonathaniin ja hymyilin vähän.

Matildan hymy näytti pakotetulta ja vaikealta. Toisen olemus muutenkin tuntui hermostuneelta ja siltä, ettei Matilda halunnut tai voinut olla täysin rehellinen. Asia ei kuitenkaan mulle sen enempää kuulunut, joten en kyselis tarkemmin. Vaikka halusin.

"Have you seen Jesse lately?" Ja tietenkin mun suuren suun piti tehä omat päätöksensä ja möläyttää se lause naisen kuultavaksi, vaikkei todellakaan olis pitänyt.

Pidin kuitenkin katseeni visusti Matildassa ja toivoin tämän vastaavan kieltävästi. Jesse kuitenkin oli tähän mennessä ainoa syy, jonka olin aikalisälle keksinyt. Sen syvällisempää syytä en ollut saanut muodostettua mielessäni. Miehellä oli jotain tekemistä asian kanssa, mutta mitä?

Mun katse palasi seinään Jonathanin kysyessä Jessestä. Tällä menolla mun ei tarvitsisi paeta, koska punaisesta vaaleahkoon brunetteen vaihtanut mies potkaisisi mut omatoimisesti pois asunnostaan. Jonathanin ja Jessen välit eivät olleet jääneet millään muotoa lämpimiksi, eikä Jonathan ilahtuisi kuulemastaan.

"Olen", vastasin lopulta. Käänsin katseeni hitaasti Jonathaniin eivätkä mun ajatukseni enää harhailleet.
"Kuinka niin?" kysyin toista kulmaa kohottaen. Loppujen lopuksi mä olin nimenomaan vain nähnyt miestä. Ja nukkunut sen vieressä yhden yön. Sitä ei varmaan kannattanut painottaa.

Tietenkin Matilda oli. Miksei. Kaksikko tuli hyvin juttuun ennen aikalisää ja sitä edeltävänä iltana Krouvissa.
"I just hoped you had someone to talk to." Se oli totta, mutta en voi sanoa hyppineeni ilosta kuulessani naiselta myöntävän vastauksen.

Käännyin kannoillani keittiöön ja kaadoin pannuun tippuneen kahvin kuppeihin. Molempiin pieni tilkka maitoa ja kupit kantoon. Ojensin toisen kupeista Matildalle ja rojahdin itse sohvalle.

Hiljasuus putos taas meidän päälle ja tunsin sen puristavan mua rinnasta. Eikä hyvällä tavalla. Mä halusin tän aikalisän olevan jo ohi. Halusin palata takasin siihen enemmän ja vähemmän normaaliin arkeen Matildan kanssa.
"What do you think about us now?" Tuijotin tyhjin silmin edessäni olevaa teeveen ruutua.

Okei, enhän mä ollut vain nähnyt Jesseä, me oltiin vietetty aikaa yhdessä. Aika paljonkin. Tässä vaiheessa se ei kuitenkaan tuntunut kiinnostavan Jonathania ja ehkä niin oli parempi.

Jonathan tarjoili kahvin mulle maitoineen, ihan kuten Jessekin oli tehnyt. Kirosin itseäni, koska mun ei olisi pitänyt miettiä muuta kuin mun ja sohvalle istuneen miehen välejä. Arvoin hetken omaa sijantiani olohuoneessa, päätyen lopulta istumaan sohvan toiseen päähän risti-istuntaan, kasvot Jonathaniin päin. Se takasi mulle oman tilan, muttei jättänyt liikaa outoa tyhjyyttä väliimme.

Jonathan esitti kysymyksensä televisiolle. Maistelin kahvia ja mun ajatukset valuivat taas Jesseen. Mistä lähtien mies oli liittynyt mun ja Jonathanin suhteeseen?
"Mä en tiedä", huokaisin. "Vieläkään."
Mä tiesin sen, etten mä ollut vielä luovuttanut. Toisaalta mä tiesin myös sen, kuinka pelottavaa oli käsitellä tilannetta jossa tunteet poikaystävää kohtaan olivat hukassa. Mutta en mä halunnut sanoa niitä asioita ääneen.

Mä en tiedä.

Se oli parempi kuin I'm done with us, mut huonompi kuin I'm done with this timeout. Mä en mitenkään voinut pakottaa tai edes miettiä sitä vaihtoehtoa naisen tunteiden kohdalla. Tai niiden olemattomuuden kohdalla. Tietenkin mä halusin saada asiat niin kuin ne oli joskus ollu, mut väistämättä tän jälkeen mikään ei olis ok.

Mut voisinko mä sanoo sitä ääneen? Pakko se olis joskus sanoo.
"Dispite of our feelings for one and other...-", vedin syvään henkee ja käänsin katseen naiseen mun vierellä. "-I'm not willing to hang on this loose rope forever."

Sen sanominen sai mun olon vielä paskemmaks, enkä voinu ku arvata, mitä se
Matildalle teki. Henkisesti tai fyysisesti.
"I know I've hurt you in the past, so badly, but this... One not knowing if they feel the same or not, hurts me."

Mun oli niin helvetin paha olla. Mun oli vaikea ottaa Jonathanin reaktiota ja sanoja vastaan, kun mä olin itse niin eksyksissä oman pääni sisällä. Kurkkua kuristi, kun tajusin Jonathanin asettaneen sanoillaan takarajan aikalisälle.

Olinhan mä tiennyt, ettei se ollut kuin väliaikainen järjestelyt. Mä en kuitenkaan ollut tiennyt, että mä olisin näin pahasti solmussa. Jos mä olin hukannut tunteeni Jonathania kohtaan, mä olin hukannut itsenikin jo kauan sitten. Kai mä olin vain aiemmin lohduttautunut siihen, että mun elämässäni oli ollut joku, jonka ansiosta mun ei tarvinnut selviytyä itseni kanssa. Nyt, kun mä ajoin itseäni lähemmäs tilannetta, jonka loppuratkaisun jälkeen mä saattaisinkin olla taas yksin, mä en enää luottanut itseeni.

"Mä tiedän", vastasin vakavana. Mä tunsin, kuinka tunteet vyöryivät pintaan ja tiesin, että jossain vaiheessa mä en enää saisi peiteltyä niitä. Kun Jonathan jatkoi puhumistaan, mä nieleskelin tuskaani.

Ei kukaan ansainnut mua. Miksi mä olin ikinä sotkenut itseni Jonathanin elämään? Me oltiin valumassa tappavan hitaasti pisteeseen, johon mä olin pelännyt meidän alusta alkaen kariutuvan. Muhun.

Meidän istuessa hiljaa vierekkäin sohvalla, hyvän hajuraon kanssa tietenkin, mun oli ihan liian helppo muistaa mitä kaikkee me oltiin yhessä käyty läpi. Mistä oltiin päästy yli, mut näköjään ne samat asiat oli palannu kummittelee ainakin toisen mieleen. Kohtalokkain seurauksin.

"I really want us to work, I really do... And as bad as it sounds, it's all up to you now." Huokasin kääntäen katseen kahvikuppiin mun käsissä. Neste oli varmaan jäähtynyt tarpeeksi, joten uskalsin ottaa siitä huikan ilman pelkoa siitä, et polttasin kieleni.

"That night when you said you wanted a timeout, I came back to the estate, but instead of coming up to the flat, I ran to the lake. I spent som time there at the pier and realized my feelings, but at the time it was already too late."

Jonathan puhui taas vain äidinkieltään ja mä tiesin mistä se johtui: minusta ja aiheuttamastani tilanteesta. Sillä hetkellä mä toivoin olevani joku muu tai vähintään yksinkertaisempi.

Join kahvia keskittyen Jonathanin sanoihin. Mies puhui yllättävän paljon ja mä olin helpottunut siitä, että se yritti täyttää hiljaisuutta välillämme. Jonathan kertoi siitä päivästä, kun mä olin julistanut tarvitsevani tauon. Oli kamalaa ajatella, että jo seuraavana päivänä siitä mä olin viettänyt illan Jessen seurassa. Se ei ollut tosin ollut suunniteltua, kuten mun nilkkani nyrjähtäminenkään.

Olinhan mä tiennyt, että koska mä olin aloittanut aikalisän, mun kuuluisi myös päättää se. Nyt, kun Jonathankin oli sanonut sen ääneen, tilanne hahmottui mulle entisestään. Mä en voisi himmata loputtomiin, vaan mun täytyisi tehdä päätös silläkin riskillä, että se oli väärä.

"Ei se ollut liian myöhäistä", huokaisin ohimoani hieraisten. Ajatukset risteilivät päässäni, mutta mun oli pakko sanoa jotain.
"Mä vaan.. Havahduin miettimään tätä. En mä tiedä mistä se johtui."

Tiesinkö? Vai oliko ajoitus vain vääristänyt koko aikalisää? Mitä Jonathan siitä ajatteli?