Valerien päiväkirja

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Vs: Valerien päiväkirja

Viesti kirjoittaja Julia L. lähetetty 17.07.18 13:49

15. kesäkuuta 2018 - #24 #valerienpäiväkirja

Mä olin aivan tyystin unohtanut meidän suunnitelmat Jonnan kanssa, ja sopinut treffaavani Gabriellan ratsutuksen merkeissä tallilla. Siitä se nerokas idea sitten lähtikin. Kahdesti ei ollut tarvinnut Jonnaa suostutella, vaan tämä oli suostunut ilman turhaa taivuttelua. Niin, nimittäin siis tulemaan kanssani tallille.
Jonna näyttää luvattoman hyvältä tiukoissa farkkushortseissaan ja hieman dekolteeta paljastavassa paidassaan. Siksi en vaivaudu edes huomauttamaan sen soveltuvuudesta talliympäristöön. Olivathan minunkin ikivanhat kumpparit ja reikäiset mutta vallan mukavat collegehousut pysytelleet tiukasti vaatekaapin ovien takana, kun talli oli vaihtunut rennonrempseästä Vaahterapolusta Auburnin kartanoon.

Jonnasta kuitenkin huokuu selvästi, että nainen on epämukavuusalueellaan. Sen nenä nyrpistelee hevostallin vahvalle aromille, jonka tuoksu puolestaan on minulle kotoisa. Tarjoan harjalaatikosta harjaa Jonnalle, joka tarttuu siihen hyvin epäröiden. 
"Pelkääksä sitä?" Kysyn suoraan ujostevalta brunetelta, jonka kasvoille välähtää aavistuksen yllättynyt ilme. 
"No en!" Jonna kajahtaa astuessaan reippaan askeleen lähemmäksi. Valerie ei tee elettäkään tehdäkseen sen suuremmin tuttavuutta hänen kanssaan, vaan seisoo järkähtämättä paikallaan. Niimpä Jonna uskaltaa silittää harjalla tamman silkkistä kaulaa useammankin vedon verran, kuin vain yhden. Pidän vihdoin näkemästäni ja jatkan petroolinvärisen satulahuovan oikomista. Huomaan heti hienovaraisen vinkin Innan ratsastuskäynnistä. Joo, sekin väri pukee voikkoa tammaani erittäin hyvin. 

Tyhjää kenttää peittää hyvin pian pöllyävä hiekkapilvi. Kadehdin, kuinka Valerie on Gabriellan käsissä kuin sulaa vahaa. Nainen muotoilee taitavasti suuria askelia esteväleihin sopiviksi ja saa minut hetkeksi vaipumaan ajatuksiini.
Miten ihmeessä mä suoriutuisin tulevista kisoista? Aikaa ei todellakaan ollut enää tuhlattavaksi. En ollut edes muistaa entistä hyppykertaani. Kai siitäkin vierähti pian kuukausi. 

Eikä.

Munhan pitäisi ehdottaa Gabriellalle uudenlaista diiliä. Isabella ei todellakaan ilahtuisi näkemästään, jos tajuaisi kuinka pohjalle olen vajonnut kaiken työn ja vaivan jälkeen.

Ojennan hengästyneelle naiselle vesipullon ja nappaan voikonkirjavan ohjat ratsastajan käsistä.
"Pitäiskö meidän ottaa melko piankin uusiks?" Kysyn hivenen hätääntyneesti Gabriellalta, joka nyökähtää hetken ajatuskatkon jälkeen. Hän siristelee silmiään häikäisevän auringon takia.
"Siis niin, että mä nousisin kans selkään", täsmennän epäselvää selitystäni varovasti hymyillen. 
"Ai! No, se sopii kyllä paremmin ku hyvin", tämä vastaa rohkaisevasti ja saa minunkin suunpielet taipumaan hymynrippeeseen.
"Mä niin tarjoon sulle bisset Krouvissa", meinaan rientää halaamaan ystävääni, mutta muistan Jonnan poraavan katseen kentän laidalla. Ele muuttuu kiusalliseksi, mutta Gabriella vain hymähtää rennosti.
"Vaikka kahdet."

Valutan viilentävä vettä pitkin Valerien takajalkaa, kun Jonna tuhahtaa mietteliäänä.
"Mitä hyötyä tosta on?" Tummaverikkö erehtyy kysymään ja saa minulta perusteellisen vastauksen liittyen nesteiden kertymiseen ja tulehdusten ehkäisemiseen, johon Jonna naurahtaa jo puoliväliin ennätettyäni.
"Nii just."

Kuulen selvästi lähestyviä askelia, joten nousen täyteen pituuteeni lattianrajasta. Kiiltävät saappaankärjet tarpovat meitä kohti, saaden kasvoni vääntymään hymyyn. Jonnan katse on kuitenkin toisenlainen - hemmetin tuima.
"Ai hei! Kiva nähdä suakin välillä", Isabella huokaisee hymyillen minulle ja nyökyttelen sanoakseni samaa. Kauan olinkin onnistunutkin välttelemään tätä tallin tiluksilla.
"Onks edellisestä kerrasta sit pitkäkin aika?" Kolmas osapuoli kysyy tammani viereltä kurkistaen ja saa osakseen oudoksuvan katseen niin minulta kuin Isabellaltakin. 
"Ollaankohan me tavattu ennen?" Perijätär kysyy kiinnostuneena yrittäessään ojentaa kättään toiselle brunetelle. Ennenkuin Jonna ehtii avata sanaisen arkkunsa, kiirehdin väliin tekosyideni saattelemana.

"Ööh, ette varmaankaan. Ja siis, mulla on ollu kamalasti työkiireitä eikä ne koulukirjatkaan oikein itse itseään lue. Mutta, vihdoin on taas aikaa Valerielle!" Selittelen ja hymyilen nopeasti päässä kyhätyn lauseeni perään. Klassikko! Pitäisiköhän joskus puhua totta?
"Ai, ymmärrän. Koitetaan kuitenkin taas pian järjestää aikaa pullolliselle hyvää viiniä", Isabella painottaa ja katsahtaa mennessään vielä Jonnaa päästä varpaisiin. Mikäli tunsin naista yhtään, kaivasi tämä haluamansa tiedon jostain vaikka väkisin. Nyökkäilen hermostuneesti ja nappaan huultaan purevaa Jonnaa ranteesta. 
"Rauhotu. Se on mun valmentaja. Hyvä ystävä. Ei mitään muuta", sanon rauhoittelevasti sykettään nostavalle naiselle. Se ei aiheuta Jonnassa mitään reaktiota, joten irroitan Valerien pesukarsinan painavista ketjuista ja ojennan Valerien nahkaisen riimunnarun tummaverikön kouraan. 

Silti, vaikka lähestymme auki ammottavaa ulko-ovea, Jonnan katse ei malta irrottautua tallin uumeniin katoavasta Isabellasta.

_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway
avatar
Julia L.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn & J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 259

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Valerien päiväkirja

Viesti kirjoittaja Julia L. lähetetty 26.07.18 19:32

27. kesäkuuta 2018 - #25 #valerienpäiväkirja #kouluvalmennus

Puristin ratsuni ohjia tiukasti nyrkkiin. Amandan armoton katse seurasi minua ja Valerieta kuin hai laivaa, eikä nainen odotellut turhaan, milloin pääsisi nipottamaan esteratsastajamaisista pohjeavuista ja malttamattomasta 'ratsastelusta'. Kismitti jo heti alkuunsa, mutta vapaasta tahdostanihan minä olin toista Sokan siskosta valmentamaan pyytänyt, se kai tässä huvittavinta olikin. Toisaalta, hyvä niin, sillä ohjausta minä viimeaikoina olin eniten tarvinnutkin. En ollut vain tajunnut sitä tarpeeksi ajoissa.

Osaavissa käsissä nuorikkoni oli herkistynyt toden teolla, jolloin minun eteenajavat avut saattoivat saada sen pyrähtämään välillä raviin. Siitäkös Amanda jaksoi louskuttaa.
"Näiden pitäis olla käyntiväistöjä, eikä tölttiväistöjä, Julia", tyytymätön kouluvalmentaja huokaili ja passitti meidät tulemaan samat väistöt vielä monet kerrat uudestaan. Otin Valerieta reilummin kiinni, jolloin sen askellus oli tahdikasta ja puhdasta käyntiä. Oikealle väistöt olivat selkeämpiä vahvan ulkotuen ansiosta, joka sai Amandan takertumaan vaikeampaan suuntaan entistäkin ankarammin.
Kun vihdoin sain luvan siirtää tammani raviin, mun tasapaino saattoi horjua harjoitusravissa tarkoituksettoman paljon. Valerien selkä ja niska jännittyivät samantien, eikä ravi muistuttanut askellajia itseään, vaan pelkkää epävarmaa kiemurtelua.
"Jos joudun huomauttamaan vielä yhdenkään kerran perusasioista, loppuu tämä valmennus siihen paikkaan! Ota siihen hevoseen jotain tuntumaa", Amanda tiuskaisi uhitellen, jolloin pistin puoliveriseeni vauhtia. Ratsastin ravia niin tehokkaasti eteen, että kentän hiekka muodosti perässämme pölypilviä. Päällimmäisenä mielessä pysyi kokoajan pitkät jalat piikkisuoran yläkropan jatkeena.

Amanda halusi seuraavaksi nähdä timanttisia siirtymisiä, jonka tiesin olevan meidän kompastuskivi. Ratsastin voikon lähemmäs kulmaa, josta käyntinosto ei tullut kuuloonkaan. Muutaman raviaskeleen saattelemana Valerie nosti suuren laukkansa.
"Ei käy, heti uudestaan!" Palaute saapui välittömästi ja yritin uudemman kerran seuraavassa kulmassa. Valerie hypähti nyt lennokkaaseen laukkaansa, häntä viuhuen vauhdikkaan askellajinsa perässä. Yritin istua sen suurta neliä alas, tuloksetta.
"Turha edes haaveilla, että tuokaan kelpaisi", Amanda kajahti kuuluvasti kentän reunamalta, joten pidätin päätään viskovan tamman takaisin käyntiin. Hammasta purren valmistelin tamman jo kolmatta kertaa samanlaiseen, huolitellumpaan laukannostoon ja sain nuorikon malttamaan mielensä. Tasainen laukka pyörähti alle eleettömien apujen seurauksena, enkä kuullut onnekseni enää yhtäkään vastalausetta. 

Valerien pää tavoitteli jo ajoittain luotiviivaa, jolloin Sokka ehdotti taas entistä hankalampaa tehtävää - viisi peruutusaskelta, jonka jälkeen puhdas siirtyminen raviin ja pysähdys sivun päähän. Osasin aavistaa, että pian koeteltiin hermoja ja huolella. No, huutoahan kaikista rikoista tuli, eikä Amandan jäätävä katse ollut näkemättä sadasosaakaan suorituksistamme.
"Mikä rimanalitus", Amanda päivitteli kun vihdoin ja viimein oli saanut tarpeekseen.
Tehtävä vaati veronsa, mutta allani oli rento ja kuuliainen ratsu. Pahin oli siis vihdoin takana. Valerie nosteli kinttujaan minkä ehti eikä sen takapää enää laahannut uraa pitkin. Amandakin näytti hiljentyneen, jolloin tunsin tehneeni edes jotakin oikein. Varsinkin aiemmin takunnut keskilaukka, oli neljän vartin ankaran työskentelyn jälken parempi kuin koskaan aiemmin. Pystyin eläytymään selkeää tempoa noudattavaan laukkaan erinomaisesti.

"Riittää. Sehän näyttää jo siedettävältä", Amanda pisteli parastaan kehujensa kanssa eikä vouhottanut mitään turhaa. Selkeät ohjeet 'treenaa jatkossa ahkerammin' kiteytti hyvin kaiken, mitä tästä valmennuksesta opin.
Laskeuduin hikeen ratsastetun nuorikkoni selästä pikaisesti, että ehdin kuulustella perijätärtä ennen tämän etuaikaista poistumista takavasemmalle. 
"Vaikuttiko se lupaavalta?" Uskaltauduin muotoilemaan toiveikkaana, mutten olettanutkaan saavani tippaakaan ylistävää palautetta. Pikemminkin suoraa puhetta ja parannusehdotuksia.

Pidempi nainen nyökkäsi vaisusti, penseyden kovettamilla kasvoillaan. Saatoin hymyillä hieman, kun nyökyttelin Amandalle vastaukseksi ja käännyin tyytyväisenä Valerien puoleen. 
"Mut ei se mikää luontainen kouluratsu ole. Sinuna en innostuisi liikaa, kun tekniikka on vielä noin surkea", Sokka vapautti ilmoille rehellisen mielipiteensä, tapansa mukaisesti latistaen tyytyväisen fiilikseni. 
Mutta tänään, saatoin silti nähdä lauseessa pienen pilkahduksen toivoa. Vastalauseena kohautin olkiani kääntyessäni kohti perijärtä, mutta mallinvartaloinen kouluvalmentaja kalppi jo parhaillaan matkoihinsa. 
"Ja mähän vielä näytän, etten innostunu turhasta", huokaisin Valerielle ja taputin sen kaulan kiiltävää karvapeitettä. Kiitoksesi treenistä tamma puuhkaisi kasvoilleni lämmintä ilmaa ja tipan räkää. Nam.

Pehmeään jenkkisänkyyn oli ihana kaatua pitkän päivän jälkeen. Olisin nukahtanut vaikka heti, ellei puhelimen ilmoituksissa kummitteleva viesti painaisi edelleen mieltä. Yhteen ainoaan kysymykseen en vain ollut löytänyt vastausta, vaikka kuinka olin päivän mittaan sitä miettinyt.

"Onks kaikki ok meidän välillä?"

Miten helvetissä olikin mahdollista, että kaikista maailman miehistä vedin puoleeni juuri Lukasta? Vaikka luulin tehneeni hyvinkin selväksi, etten pitänyt tuon persoonasta sitten alkuunkaan, näytti se vain heittävän bensaa liekkeihin. Olin jopa saanut kuulla perinteisen 'mä oon erilainen kun muut miehet'- selityksen. 
Pudistelin päätäni turhautuneena ja kaappasin puhelimen raidallisten lakanoiden seasta. Viestin ignooraus sai jatkua. Valitsin Whatsappin yhteystiedoista sen sijaan Innan, jolle näpyttelin paljon mieluummin kuin Lukakselle. Innan täytyi saada tietää tästä. Sillä oli aina ratkaisu kaikkeen.


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway
avatar
Julia L.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn & J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 259

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Valerien päiväkirja

Viesti kirjoittaja Julia L. lähetetty 02.08.18 19:23

30. kesäkuuta 2018 - #26 #valerienpäiväkirja

Mä en voinut salaa olla nauramatta Lukaksen nurinpäin kääntyneelle hymylle, kun kahdentoista virhepisteen jälkeen mies ratsasti rivakasti pois radalta vaimeiden aplodien saattelemana. Päätin antaa häpeästä punoittavalle kilparatsastajalle hieman  etumatkaa, ennen joutumista henkilökohtaisen mollaukseni kohteeksi. 
"Äh, mitä hittoa toi oli olevinaan?" Inna nosti kätensä puuskaan säälitaputuksien sijasta. 
"Mähän sanoin, ettei kannata olla liian itsevarma", totesin ystävälleni olkiani kohauttaen, sillä mielestäni Lukas oli ansainnut kohtalonsa. Muut katsojat, Inna mukaanlukien, eivät näyttäneet olevan samaa mieltä. Sen mielestä meidät oli nöyryytetty. Indeed.

Kaikessa hiljaisuudessa varustin Valerien hoitopaikalla, kuunnellen Niemenpään tuskailua viereisellä pesupaikalla. Luoja, että se osasi olla huono häviäjä.
"Noh, mites meni?" Utelin hymyhuulin nojautuessani pesukarsinan seinään. Lukas pudisti päätään nähdessään pirunsarvet päässäni. 
"Just. Ihanku et tietäis", mies tiuskaisi kuin pikkupoika ja kiskoi Kirpun ruskeat kilpailusuojat irti sen betonia polkevista jaloista. Vaikka mies ei ollut nyt vitsikkäällä tuulella, rakastin leikkiä tulella. Vaihdoin asentoani parempaan ja valmistelin saarnaani.

Viimeistä hivutussuojaa ottaessaan Kirpun takanen otti ilmaa allensa ja pamautti kavionsa suoraan seinään. Viimeistään nyt, Lukaksen pakka levähti käsiin. Lopullisesti.
"Asetu helvetti soikoon!" Pellavapää murahti tulisesti ruunivoikolle, joka tursusi turhautunutta energiaa. Yleensä mua ei kiinnostanut tietää miehen tekemisistä yhtikäs mitään, mutta nyt oli kyse Kirpusta. MINUN rakkaasta Kirpusta.
"Hei iisisti nyt! Et sä oo ainoo, joka on joskus hävinny", korotin ääntäni aggressiotaan ihan väärään kohteeseen purkavalle hujopille.
"Se vitun 'Jonathan neverevenheardofyou Raynott' -jätkäki vaan istui sen valmiiksi leivotun hevosen selässä ja voitti meidät tosta noi vaa?" Lukas päivitti kovahkoon ääneen ja sai minut pyörittelemään silmiäni. 
"Pliis, kerää ittes. Toi ylidramaattinen Niko Saaristelu ei sovi sulle", naurahdin osoittaen miestä, joka oli nojautunut nyyhkyttämään säälittävästi kilparatsunsa kaulaa vasten.
"Okei, tehääs niin, että nähää kohta tallipihalla ja unohdetaan koko homma. Eiks nii?" Huokaisin suunnitelmani Lukakselle myötätuntoisesti. Tiesin tismalleen, mikä auttoi rauhoittamaan katkeroituneen mielen. Maiskautin Valerien hoitopaikalta mukaani, Lukaksen hämmentyneen tuijotuksen alla, joka heltyi pian nyökkäykseen.

Kostean lehtimetsän tuoksu oli illansuussa huumaava. Punaiseksi kypsyvät vadelmat ja pitkässä pellossa huojuvat maitohorsmat leikkivät pääosaa kesän parhaimmassa parfyymissä.
"Tuntuu taas jotenki pitkästä aikaa siltä, etten osaa ratsastaa enää ollenkaa", brunette myönsi vedettyään syvään kesäillan lämmintä ilmaa. 
"Tuttu tunne", hymähdin yhtyessäni miehen avautumiseen. Se tiivistikin juuri sopivasti tämänhetkiset ajatukseni ratsastuksesta yhteen lauseeseen. Suretti kamalasti, että olikin pitänyt puskea seuraaja Kirpusta ja alkaa koulia sitä ihan liian omatoimisesti. Ihan hyvin olisin voinut opetella esteratsastuksen saloihin meidän potentiaalisella tanskattarellakin. Ainoa ongelma taisikin piillä siinä, ettei Kirppu pahemmin välittänyt pelkureista kyydissään. 
"Mut sun kannattais antaa Kirpun levätä", jatkoin puollustellen omiani.
"Miten? Meillähän on kauden tärkeimmät kisat tulossa, Power Jump", Lukas katsahti minuun epätoivoisesti.
"Hei, älä aliarvioi sen kykyä yllättää. Sen kans vähemmän on enemmän", sanoin syvällä kokemuksen rintaäänellä. Mies tuhahti tyytymättömänä vastaukseeni ja siirsi kanssani ratsunsa ryhdittömään raviin. Äiti ja tytär nauttivat täysin siemauksin kiireettömästä vaeltelusta Kallan suurimpien peltojen varrella, se oli selvää. Muutoin niitä ei näin rauhallisina nähnyt kuin eläinlääkärin vastaanotolla.

"Mut mitäs mä sit teen? Mä haluun treenata kunnolla, päivittäin", Lukas jatkoi aiempaa keskusteluamme. Ai? Ja mä kun luulin, että se ratsasteli Kirppua vain muutamia hassuja kertoja viikossa. Tai niin mies ainakin antoi ymmärtää puheidensa perusteella. Silti, aivonystyräni kävivät kierroksilla ja miettivät ratkaisua pulmaan.
"No hei, mulla on sulle erinomainen ehdotus. Ala treenata Valerieta", päästin ilmoille hetken mielijohteesta, mutta toisaalta olin ehtinyt jo makustella asiaa villeimmissä ajatuksissani. Lukas naurahti.
"Vitsailet kai? Et ikinä päästäis mua sen selkään", mies sanahti naurunpurskahduksensa jälkeen. Hmm, ehkä hän oli oikeassa. Mutta toisaalta tilanne oli nyt toinen. Tuskin hän tohtisi pilata ihastuksensa hevosta. Löin vaikka vetoa, että hän pitäisi Valerieta kuin kukkaa kämmenellään - tai en vastaisi seurauksista.

Nevermind. Se tuskin malttoi odottaa, että kilahtaisin huolella. Niin, tekisin siis totta sen märimmistä päiväunista. Ew. No, kuitenkin siltä löytyi enemmän taitoa viedä sitä eteenpäin kuin minulta.
"En edes. Mä tarviin ratsuttajan ja sä hevosen", tavasin ja yritin vakuutella itselleni, että se olisi ainoa ratkaisu. Gabriellalla riitti työstettävää omassakin hurjapäässä, jonka vuoksi esteiden treenaus jäi hiljattain kaiken sen sileätyöskentelyn varjoon, josta vastasivat Innan osaavat kädet sekä Amandan lyttäävä palaute.
"Let's make a deal", pysäytin voikon ojentaakseni kättä hyötyjään pohtivalle Lukakselle.

Kirppu teki paikallaan täyskäännöksen, jolloin Lukas tarttui käteeni arastelematta. Ja näki samalla ensimmäistä kertaa aidon hymyn leviävän kasvoilleni.
"D'accord."

_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway
avatar
Julia L.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn & J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 259

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Valerien päiväkirja

Viesti kirjoittaja Julia L. lähetetty 18.08.18 16:49

12. elokuuta 2018 - #27 #valerienpäiväkirja #isbenhaaste

Julian kertomaa...
Mä otin vihdoin härkää kiinni sarvista. Pyysin aamutuimassa ensimmäisen vastaantulijan, tässä tilanteessa Sarahin, maneesiin avuksi nostamaan esteitä, kun nousin Valerien selkään päättäväisesti. Tänään mä hyppäisin sillä ihan itse. Sarahilla ei ollut tietoa meidän taustoista, eikä tarvinnutkaan olla, kun se suostui avukseni. Ideana olikin, ettei naisella olisi harmainta aavistustakaan. Niin varma mä onnistumisestani melkein jo olin.

Laukkuutin energistä voikkoa pääty-ympyrällä ja yritin parhaani saada sen suuren laukan osumaan puomin päälle. Valerie oli ajoittain turhankin innokas pelkkään laukkaamiseen ja päätti ylittää vaihtelun vuoksi puomin jättimäisellä loikalla, vaikka tiesi varsin hyvin, mitä siltä haluttiin. Sarah pudisteli päätään naureskellen, keskemmällä maneesia estetolppaan nojatessaan. Kieltämättä havaittavissa oli pieniä järkkytyneitä, kouluhevosmaisia piirteitä.

Minimaaliset esteet ylittyivät nuorikolta leikiten vaikka kuperkeikoin, vain omassa istunnassani oli parantamisen varaa. Ja siihen aioin keskittyäkin, jolloin pyysin Sarahia nostamaan viimeisen esteen vajaan puolen metrin korkuiseksi pystyksi. Pelko ei silti ollut saanut minua valtaansa, vaikka pieni jännitys kipristelikin mahanpohjassa. Hengähdin syvään. Mä osasin kyllä.

Tein napakan käyntinoston kaarteesta, johon Valerie syöksähti häntä huiskien. Sen askellus oli tarmokasta, itsevarmaa. Se helpotti mua entisestään, joten istuin pidättämään sarjalle kääntyvää ratsuani. Este esteeltä suurenevat hypyt irroittivat minut satulasta juuri sopivasti, enkä pystyltä alastulon jälkeen tuntenut mitään muuta kuin puhdasta tyytyväisyyttä.

Ja kipua, tietysti, kun Valerie kompastui ilopukkinsa jälkeen pitkiin kinttuihinsa ja mä siinä rytäkässä menetin tasapainoni - täydellisesti. Samoin kuin tajuntani.

Sarahin kertomaa...
Valerien etupää läheni uhkaavasti maata ja tamma potki etujalkojaan alleen minkä kerkesi, ettei kaatuisi kumoon. Seurasin, kuin hidastettuna kuinka Julia irtosi satulasta ja lensi ilmassa, tömähtäen sitten kovaa maneesin pohjalle. Mun sydän jätti lyönnin välistä, kun lähdin hölkkäämään naista kohti.
"Julia?" Ääneni särähti, kun kaaduin polvilleni tajuttoman naisen viereen.
"Ööhä", oli ensimmäinen sana Julian suusta, kun tämä heräili maneesinpohjalta. Kosketin varovasti tämän poskea.
"Ootko kunnossa? Sattuuko johonkin?" yritin pysyä rauhallisena ja tarkkailla naisen kehonkieltä.
"Sä oot ainakin", Julia vastasi ja virnisti hölmösti. Mä hymyilin tahattomasti.
"No sattuuko johonkin?"

Julian vastaus oli kuiskaustakin hiljaisempi ja kumarruin lähemmäs kuullakseni.
"Mitä?" kysyin lempeästi ja seurasin Julian pupillien toimintaa, ainakin ne reagoivat hyvin.
"Kylkeen vähän", nainen toisti ja katsoi mua silmiin yllättävän intensiivisesti. Julian käsi nousi mun poskelle ja tämä kohottautui ylemmäs, kohti minua, purren alahuultaan.
Mun sydän hakkasi lujempaa ja hengittäminen tuntui hankalalta.

"Julia, mitä sä teet?" kuiskasin.
"Ajattelin, että suudelma voisi helpottaa tähän kipuun", nainen vastasi ja virnisti.
"Niinkö?" virne kohosi huulilleni.

Kumarruin lähemmäs ja suutelin naista otsalle, hyvin äidillisesti ja kohottauduin sitten virne huulillani kauemmas.
"Helpottiko?"
"Ei tarpeeksi", nainen huokaisi ja sai mut pudistamaan päätäni.

Valerie oli ilmeisesti toipunut järkytyksestään ja käveli luoksemme jääden metrin päähän meistä. Tamma tarkkaili maassa edelleen makaavaa omistajaansa, selkeästi hieman pahoillaan tapahtuneesta.
"Pystytkö jatkamaan vielä?" kysyin ja siirsin katseeni takaisin Juliaan.
"Mitä?" Julia kysyi hymyillen edelleen.
"No ratsastusta", vastasin hymyillen.
"Ratsastusta? Ois tässä parempaakin tekemistä.."
"Julia!" älähdin. Uskomaton nainen.
"Mitää?" vaaleaverikkö näytti mahdollisimman viatonta ilmettä.

"Haluatko yrittää nousta ylös, vai meinasitko makoilla siinä vielä kauankin?"
"Niin kauan, kunnes sä autat mut ylös", Julia vastasi ja pyöräytin silmiäni.
"Sä olet ihan mahdoton", sanoin virnistäen ja varovasti autoin naisen istuma-asentoon aluksi. Julia irvisti vähän kivusta, mutta ei menettänyt uudelleen tajuntaansa. Istuimme siinä hetken. Autoin Julian seisomaan ja tämä näytti jo vähän paremmalta. Ajattelin antaa tämän itse seistä, sillä jos toinen yrittäisi vielä ratsastaa, niin pakkohan tämän oli itse kyetä seisomaan.
"Pitele mua vielä hetki?" nainen kuitenkin ynähti ja kiedoin käteni vaaleaverikön selän taakse.

"En kyllä kykene enää ratsaille mutta tähän voisin jäädä", Julia sanoi vielä ja mua hymyilytti.
"Tarviikohan sut viedä ihan lääkärille asti?" mietin ääneen.
"Sä riität", vaaleaverikkö vastasi ja pysyi paikoillaan vielä hetken.

Sitten yhtäkkiä Julia irrottautui ja käveli Valerien luokse. Nainen otti tamman ohjista kiinni ja vilkaisi vielä mua kohti.
"Mä menen nyt, tiedät mistä mut löytää", Julia totesi ja näytti hetken siltä, että olisi tullut halaamaan mua. Jäin tilannetta kummeksuen seisomaan keskelle maneesia ja liikahdin vasta, kun ovi oli sulkeutunut ratsukon perässä. En vieläkään tajunnut mitä oli tapahtunut ja oliko Julia ihan kunnossa, mutta luotin siihen, että nainen hakeutuisi itse sairaalaan, jos tarve vaati.
Keräsin esteet pois ja tasoitin pohjan siitä kohti, missä Valerie oli ruopannut kompastuttuaan ja vilkaisin painaumaa, johon Julia oli pudonnut.

Vielä ennen lähtöäni lähetin naiselle viestin, jossa pyysin tätä varmistamaan illalla, että oli kunnossa.

Sama tarina myös täällä!

_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway
avatar
Julia L.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn & J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 259

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Valerien päiväkirja

Viesti kirjoittaja Julia L. lähetetty 22.09.18 21:27

14. syyskuuta 2018 - #28 #valerienpäiväkirja #lotanhaaste #avanhaaste

Valerien hengästynyt puuskutus täydentää muuten hiljaista kulkuamme syysillassa. Yllättävää sadekuuroa oli turha yrittää laukata karkuun, se saavutti meidät täysiverisukuisen hurjasta vauhdista huolimatta. Voikko hypähtää jokaisen tielle muodustuvan lammikon ylitse turhautuneena, kun minä olen päättänyt antaa kylmien, raskaiden pisaroiden kastella meidät kokonaan. 

Everything's been so messed up here lately
Pretty sure she don't wanna be my baby

Me edettiin omin nokkinemme Kalla Cupia varten helvetin hitaasti - ja huonosti. Totta puhuen, me oltiin tipahdettu ansaan ja jouduttu palaamaan katkerin kasvoin lähtöruutuun kuin Kaninloikassa konsanaan. Luovuttaminen ei tullut kuuloonkaan, olinhan mä suutuspäissäni vakuuttanut Lukakselle peseväni tämän radalla sata nolla. Todellisuudessa mun jaksaminen riitti juuri ja juuri nousemaan sängystä aamuisin.

Everything's gonna be alright
Everything's gonna be okay


Voi itku. Pyyhkäisen sateen tuhrimia silmiäni, kun lämpimät vanat piirtyvät halkomaan poskieni meikin. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä kaatosateen uhrina, jonka muistan heti meikkivoiteen tarttuessa mustiin roeckleihin. 

It's gonna be a good, good, life
That's what my therapist say


Valerie pysähtyy vastahakoisesti tallin eteen, mutta tiputtaudun silti kyydistä kiireesti. Raivokas kuuro ehtii piiskata pisaroita äänekkäästi arvokkaaseen estesatulaan. Se onkin enää ainoa, mitä tahdon sateelta varjella.
Meistä, kuin taulusienistä, valuva vesi piirtää polun perässämme aina tallin toiseen päähän asti. En haluaisi nähdä ketään haavoittuvassa mielentilassani, likaisissa ja läpimärissä tallivaatteissa, hiussuortuvat sekaisin ja meikit vinksallaan. 

I'm a mess, I'm a loser
I'm a hater, I'm a user


Mutta kohtalolla on vaan hassu taipumus heittää vielä lapio, kun on jo tarpeeksi pohjalla. Huomioni varastaa tumma perijätär, joka raivoavasta myrskystä huolimatta onnistuu näyttämään täydelliseltä. Sateeseen hyvin varustautunut brunette päästää laineikkaat kutrinsa ulos hupun alta ja sipaisee pitkistä ripsistään pisaroita. Ne taitavatkin olla ainoat, jotka sateessa kastuivat... 

I'm obsessed, I'm embarrassed
I'm a mess for your love, it ain't new

Nyökkään perijättärelle hitaasti, hymyilen väkinäisesti, jotta edes joku muuten epäonnistuneessa olemuksessani olisi ennallaan.
Isabella tervehtii yställisesti mutta osaan erottaa sen kasvoilta vahingoniloa, sitten huolestuneisuutta, mutten anna sen pysäyttää minua. En haluaisi selitellä yhtään mitään.
Henkäykset takertuvat keuhkoihin ja rintakehää puristaa. En pysty enää vastustamaan tunnekuohua, vaan valun märkänä rättinä karsinan seinää pitkin lattialle. Kyyneleet tulvivat poskilleni ja sumentavat näkökentän täysin. 

Mä en oikeasti ollut vieläkään päässyt yli Jonnasta, vaikka olin niin uskotellut.

_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway
avatar
Julia L.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn & J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 259

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Valerien päiväkirja

Viesti kirjoittaja Julia L. lähetetty 10.10.18 22:51

27. syyskuuta 2018 - #29 #valerienpäiväkirja 

kiitokset kuvasta Lynn!

_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway
avatar
Julia L.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn & J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 259

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Valerien päiväkirja

Viesti kirjoittaja Julia L. lähetetty 28.10.18 22:08

22. lokakuuta 2018 - #30 #valerienpäiväkirja

Vilkaisen puhelintani viimeisen, mutta tosin ties monennen kerran tälle päivälle. Vedän syvään henkeä ja työnnän sen lopulta takkini pohjimmaiseen taskuun. Ei yhtään viestiä. Tänäänkään. 

02.10.2018 15:48
Tavarat lentelivät uhkaavasti mua kohti, mitä enemmän mä suutani avasin. Mä halusin vain selittää, enkä saanut siihen yhtäkään mahdollisuutta.
"Voisiksä käyttäytyä enää yhtään raivohullummin?" huudahdin väistellessäni entistä kiinteämmäksi muuttuvaa omaisuuttani.
"Ja nää ei ees oo mun", kurtistelin kulmiani tyyliini sopimattomasti liian paljastaville vaatteille, joita Jonna raivoissaan viskoi päälleni minkä ehti. Kohta se jo marssi ripeästi kohti vilkaisemattakaan minua, ja kiskoi omat hepeneensä kourastani.
"Voisin! Just niin hullusti kun sä teit mulle."

Nyt riitti. Painoin pyörremyrskynä vauhkoavan naisen lähintä seinää vasten, eihän tästä muuten tullut yhtään mitään. Järkytyksestä huolimatta tummaverikkö ei edes koittanut pistää vastaan, vaan yritti pitää kuorensa kasassa hengittämällä. Se rakoili jo, jonka huomasin vettyneistä meikeistä.
"Mä ymmärrän et sä oot vihanen. Mut me voidaan viel selvittää tää. Kuuntele mua", puhelin rauhallisesti ja etsin kyynelten tuhraamista silmistä edes hitusen verran ymmärrystä. Hetken jo halusin uskoa voittaneeni Jonnan puolelleni, mutta naisen viha roihahti aivan uusiin liekkeihin. 
"En. Mä en haluu enää ees nähä sua! En enää IKINÄ", se sanoi, pyristeli irti mun otteesta ja ryntäsi pyyhkimään valtoimenaan vuotavia kyyneleitään pois kaikennäkevältä katseeltani. 
"Se ei ollu koskaan kukaan muu ku sinä, ketä oikeesti rakastin." 

Musta tuntui aivan kamalalta. Sydän hakkasi aivan tajutonta vauhtia. Sitä samaa vauhtia mä kiirehdin keräämään kamppeitani. Mun oli pakko päästä pois täältä. Kun painoin oven kiinni perässäni, minkä takana olin seissyt lukuisia kertoja niin monesta muustakin syystä, tajusin tämän olleen vihoviimeinen kerta. Ainakin tästä syystä. Miten olin kehdannutkin satuttaa niin pahasti?

***

Viima nakkelee hiuksiani kokoajan puolelta toiselle aina, kun ehdin pyyhkäistä ne näkökenttääni peittämästä. Valeriekin pörhältää tuulen mukana kuin mikäkin taulapää.
"Vipinää kinttuihin, oon kohta jo valmis!" Inna huudahtaa omansa karsinasta, johon en vastaa mitään. Olisi helpottavampaa olla vain yksin, en ollut yhtään juttutuulella edes Innan seurassa. Mukisematta heitän pahimman vihamieheni, estesatulan, Valerien selkään, samalla kun mumahtelen Innan höpinöihin edes jotain vastaukseksi. 

07.10.2018 14.52
Ei helvetti. Ei, ei, ei. Nyt se sitten tapahtui. Se mitä mä aina eniten pelkäsin. Mä mokasin.

Yritin avata ja sulkea silmiäni siinä toivossa, että kaikki olisi vain painajaista, pelkkää pahaa unta. Mutta ei, se oli todellista. Mä makasin toiseksi viimeisen esteen edessä, täysin lamaantuneena, enkä kehdannut nousta ylös.
En enää ikinä yrittäisi uudelleen. Se oli varmaa. Mä olin nolannut itseni tyystin.

"Julia? Ootko kunnossa?" 

Oli virhe koskaan edes ajatella, että musta olisi kenttäratsastajaksi. Helena oli ollut oikeassa iän kaiken. Mä pelkäsin kuollakseni radalla. Hullu kai sitä täytyi olla, että ajautui tähän samaan kerta toisensa jälkeen.
Havahduin, kun näkökenttääni kumartui tuttu brunette. Voi ei, ketkäköhän kaikki olivat todistamassa tätä häpeän hetkeä?
"Anna mun olla", kivahdin häpeissäni ja yritin kömpiä ylös nurmelta, vaikka tällin saaneena päässä pyöri kuin humalaisella aamuyöstä. 

"Haloo, sun hevonen ois tässä?" Nainen huusi mun perään mutta mua ei nyt kiinnostanut. Olihan tuo ennenkin hevostani hoitanut.
"Ihan sama, tee sille mitä haluat", murahdin huolettomasti pinkoessani entistä kiireemmin kohti tallia. 

***

Uraa kiertää useampi tuttu ratsukko. On Sarahia, Tildaa, Gabriellaa ja vielä Matildaakin nuorine hienoine ratsuineen. Yksi tekee jo hienoja temmonlisäyksiä ja toinen näyttää kokoavan ratsuaan mitä ryhdikkäämpään muotoon. Joopa joo. Mä pyöräytän silmiäni kertaalleen ja päästän Innan perästäni muiden potentiaalisten ratsukkojen sekaan. Mua ei tuohon porukkaan saanut istumaan sitten millään. 
"Täällä taitaa olla liian ahdasta meille kaikille. On niin hyvä ilmakin, et taidetaan lähteä maastoon", selitän kiireesti Innalle, joka jää sanattomaksi ripeän selkäännousuni ansiosta. Valerie matkaa mielellään jalopuisen hallin ovien ulkopuolelle, piiloon kaikilta arvioivilta katseilta.

Tunnen rentoutuvani välittömästi, kun Valerie nostaa reippaan ravinsa ja kiitää pitkin hämärtyvää hiekkatietä päämäärättömästi. Vaihdan kevennystä välillä toiselle jalalle, juuri niinkun parhaalta tuntuu. Vaikka tamma paahtaa korvat höröllä, se on silti täydessä hallinnassani. Hullua. Miksei kaikki toimisi aina näin?
Viihdyn kauan kuuntelemassa muuttolintujen viimeisiä hyvästejä, katselemassa tuulen varistamia alastomia lehtipuita ja hymyilemässä Valerien tyytyväisille pärskähdyksille, kun sen pää on painunut väsyneesti ohjan varaan. 

Viimeinen risteys ennen tallia saa minut varpailleen. Valerie pysähtyy vastahakoisesti, sillä sen ääretön muisti tietää tutun reitin menevän oikealle, eikä vasemmalle. Sen pää pongahtaa uteliaisuudesta, kun kerään ohjaa hiljaa takaisin tuntumalle. 
"Yritetään vielä", hengähdän hiljaa enemmän itselleni, sillä Valerie on jo nostanut laukan vaativista pohjeavuistani. Minähän helvetti vieköön vielä pääsisin sen pahamaineisen esteen ylitse.

09.10.2018 17.28
"Tehän voisitte startata ensi osakilpailuissa jo helppoa", Isabella tuumasi loungen oveen nojatessaan mietteliäänä, tai oikeastaan, se kuulosti enemmänkin olettamukselta kuin pohdinnalta. Vilkuilin ympärilleni. Puhuiko se oikeasti minulle?
"Että mitä?"

"Lukuunottamatta sitä huonoa tuuria, joka nyt vaan sattui vaivaamaan teitä viikonloppuna, oisin valmis näkemään teidät jo vähän isommassa luokassa. Kymmenen senttiä sinne tänne", brunette päivitteli tyytyväisenä, vaikka olin valmiina kuulemaan kunniani paskasta menestyksestä. Toisaalta, samaa luokkaahan me oltiin kisattu kohta jo vuositolkulla. Syystäkin. Omasta puolestani olisin voinut kisata sitä vaikka loppuelämäni.
"Et varmaan halua jättää viimeisiä osakilpailuita väliin, vai kuinka?"

Hmm. Tahdoin, mutten viitsinyt sanoa sitä Isabellalle. Halusin tällä hetkellä lopettaa koko kilpailemisen ja koko lajin harrastamisen, niin kovin mä olin suuttunut itselleni tippumisesta radalla. Harmi vaan, että Valerie oli minulle aivan liian tärkeä menetettäväksi sen kaiken myötä.

"Mhm. No otetaanpa tavoitteeksi", heitin naurahtaen ja vedin nahkasaappaideni vetoketjut kiinni.
"Hienoa! Odotan näkeväni teidät jo seuraavassa valmennuksessa", valmentaja sanahti vaativasti. Katsahdin tämän perään nyökytellen ja sitten taas päätäni pudistellen. 

***

Valerie valuu puuskuttaen perässäni talliin. Se on aivan yhtä ymmällään kuin minäkin. Mä en tiennyt yhtään, mikä mua vaivasi. Innaa ei näy eikä kuulu, joten riennän purkamaan Valerieta kiireesti. Mitä vähemmän kyyneliä ehtisin vuodattaa, sen parempi.
"Hei.. Miten menee?"

Vieruskarsinan uteliain silmäpari tuijottaa vettyneisiin silmiini, enkä hetkeen osaa sanoa mitään. Yhdellä sanalla sitä olisi hankala kuvailla. Kohautan olkiani raskaan hymyn kera. 
"Eipä tässä ihmeempiä."

No ei tosiaan. Elämäni on yksi kysymysmerkki. Sekin ihmetyttää, miksi Tilda haluaa ylipäätään puhua mulle. Kiusallisuuteen palanneisiin väleihimme en juuri ollut jaksanut panostaa.
Naisen kasvoja koristaa ärhäkkä mustelma. Kun se huomaa minun tuijottavan, hymähdän kuin sattumalta.
"Tiedätkö mitä tälläiselle nyrkistä saaneelle leualle pitäs tehdä?" 

Kikkarapään hymynkaltainen irvistys näyttää tosi kipeältä. Pieni selvennys tuollaisesta tällistä kasvoissa olisi tietysti ollut ihan paikallaan, mutta samakos tuo. Pudistan päätäni huokaisten ja riennän vieruskarsinaan tekemään diagnoosia.
"Näytäs sitä", sanahdan päästettyäni Valerien vapaaksi. Tartun hellästi kiinni sinertävästä leukaperästä, ennenkuin Tilda edes ehtii antaa syytä vastalauseelle. Mittaillen voivoitellen keltaisesta violettiin vivahtavaa mustelmaa ja luon ruskeisiin silmiin pitkän, empaattisen katseen.
"Kylmää, särkylääkettä ja paljon meikkiä", totean valitettavasti, sillä muuta ei ole tehtävissä. 

Hetkeen en edes muista, miksi välimme ovat palanneet takaisin siihen, mistä kaikki oli lähtenytkin. Painan hellästi huuleni pidemmän naisen kasvojen ruhjeeseen, enkä ajattele tekeväni mitään väärää. 
"Mut olkoon toi ensiapua."

_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway
avatar
Julia L.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn & J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 259

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Valerien päiväkirja

Viesti kirjoittaja Julia L. lähetetty 02.12.18 17:07

2. joulukuuta 2018 - #31 #valerienpäiväkirja 

Sisään terävästi, pitkään ulos. Syke hakkaa tuntuvasti korvissa asti. Jännitys on käsinkoskelteltavaa, paitsi että kädetkin tärisevät kuin Parkinsonpotilaalla ruokapöydässä. Julia vahtaa kelloaan jatkuvaan ja saa nuorikon allaansakin liikehtimään levottomasti.

"Hei! Tsemppiä."

Parhaan ystävän sanat helpottavat hetkellisesti kenttäratsukon paniikinomaista heilumista. Tätä vartenhan sitä oltiin tiiviisti viimeaikoina treenattukin. Miksi ei luotettaisi siihen, että kaikki menisi hyvin?
"Pysy tällä kertaa satulassa!" Inna naurahtaa sitten ivallisesti ja saa blondin kasvot venähtämään.

Just. Eipä luotettaisikaan. Sama kaava toistuisi takuulla ja viininpunainen edustustakki joutaisi taas pesulaan. Julian varovainen, jännityksestä itsevarmuudeksi kääntynyt mieliala syöksähti alas vuoristoradan huipulta.
Kylmäkiskoisesti nainen nyökkää ystävättärelleen, eikä sano sanaakaan. Jos luotto ei ollut korkealla hänelläkään, miksi Juliallakaan.
Silti, kun kullanhohtoisen ratsukon vuoro koittaa, vaaleaverikkö napauttaa terävästi pohkeellaan tammansa radalle, vaikka hammasta purren.

Lähtömerkki. Se korvia särkevä vihellys nostattaa puoliverisen korvat kuuliaisiksi. Se saa amatöörin kenttäratsastajan keräämään itsensä viimeistä kertaa. Se oli menoa nyt. Kohta se olisi jo ohitse.

Valerie hosuu, korskuu, hämmentyy ja ottaa ylimääräisen askeleen. Se korjaa kömpelön askelluksensa vieterimäisellä hypyllä, joka heittää blondin liioiteltuun esteistuntaan. Hetken mielessä välähtää ajatus epäonnistumisesta, mutta painovoiman ansiosta naisen takalisto pamahtaa takaisin satulan takakaareen yhtä lennokkaasti, kun oli sieltä lentänytkin.
Pulssi supistelee koko kroppaa jännityksestä. Mahan pohjassa velloo, mutta hyvällä tavalla.

Adrenaliini. Sitä vapautuu jokaisen puomia hipovan hypyn jälkeen. Jokaisen virheliikkeen jälkeen, jonka hyvä tuuri korjaa ratsukon onneksi. Jokaisen 'nyt mä mokaan' -ajatuksen jälkeen, vaikka pelko on täysin aiheetonta.

Vauhti korjatkoon puuttuvan taidon. Tämä vietiin loppuun pelkästä sisusta.

_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway
avatar
Julia L.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn & J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 259

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Valerien päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa