Et ole sisäänkirjautunut. Kirjaudu sisään tai rekisteröidy

Valerien päiväkirja

Siirry alas  Viesti [Sivu 1 / 1]

1 Valerien päiväkirja lähetetty Su Elo 27, 2017 9:19 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja

Kuvasta kiitokset Sagelle!

Valerie
e. Caelicola Lumos i. Valour

s. 10.10, 5-vuotias
sim-game sporthorse, tamma
sabinovoikko herasilmä, 167cm
heB & 80cm & tutustumisluokka -tasoinen

omistaja Julia Luoti
karsina 3, tarha 3



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Su Huhti 22, 2018 11:18 pm, muokattu 9 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

2 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ma Elo 28, 2017 1:25 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
28. elokuuta 2017 - #1 #valerienpäiväkirja

Kallan kylä oli eilettäin vakiintunut osoitteenmuutoksen myötä uudeksi kodikseni. Muutama ystävä oli jo kauan sitten kyseenalaistanut, miten viihdyin edelleen vanhassa kämpässäni, joka muistutti minua päivittäin entisestä suhteestani. En ollut vain osannut lähteä, enkä oikein tiennyt miten. Näkymät olohuoneen ikkunasta olivat nyt tuntemattomat, mutta ristiriitaisin tuntein rakastin ja vihasin sitä.
Viikkoja sitten olin kysellyt Valerielle tallipaikkaa muutamalta tallilta, joista yllättäen vain yksi suostui ottamaan meidät vastaan. Auburnin kartano oli hulppea uudelleenavaamisensa jälkeen, joten oli kunnia saada käyttää moisia tiloja olematta enempää kuin tavallinen tallaaja.
Kaiken tyhjyyden ja pahvilaatikoiden keskeltä nousin ripeästi, sillä sain loistoidean. Lähtisin hakemaan Valerien jo tänään, ettei olo tuntuisi niin kolkolta yksinään. Tallin toinen omistajatar, Amanda Sokka, vastasi tiedustelevaan puheluuni epämääräisen myöhästä kellonajasta ja tunnin varoitusajasta huolimatta, luvaten ottaa meidät vastaan.

Mazdani kiihtyi välillä vaarallisenkin nopeasti, kun ajattelin vanhaa kotikaupunkiani. Mitä pikemmin olin siellä, sitä pikemmin pääsin lähtemään. Rinnsteinin tallipihassa jopa ihmettelin, miten olin laskenut matkan niin pitkäksi päässäni.
Talli oli täynnä iltaruoanjakoa odottavia hevosia, joista Kirpun hirnahdukset osuivat ensiksi korviini. Onnekseni jälkikasvunsa ei ollut perinyt liiallista persoutta ruualle..
"Tänään syödäänkin illallista jossain muualla", sanoin Valerielle ryhtyen pujottamaan sen päähän suitsia ja riimua. Tamma nuokkui paikallaan tyynesti, vaikka aluksi laitoin kuljetussuojatkin vääriin jalkoihin.
"Anteeksi, oon vähän omissa ajatuksissani."
Satulahuoneesta mukaani lähti vain Valerien harjapakki, sillä muut varusteet olivat Kirpun vanhoja, nuhjuisia ja epäsopivia. Tiedostin sen, että ehkä minulla olisi ollut rahaa ostaa uusiakin, mutta villin nuorikon käytössä ne olisivat olleet turhaa pröystäilyä.
Puristin riimunnarua kädessäni, enkä katsonut enää taakseni. Sabinovoikko käveli perässäni koppiin asti yhtä tyynesti kuin ennenkin, vaikka tuskin tiesi määränpään olevan tuntematon.  Sidoin sabinovoikon etupuomiin kiinni, silittäen sen jälkeen korviaan pyörittelevän tamman päätä. Rientäessäni nostamaan lastaussiltaa, piti hieman kerätä voimia jos kieli saada niinkin painava silta kiinni yksin.
"Ajattelitko lähtä sanomatta sanaakaan?" Kuulin yhtäkkiä Innan sanovan takaani.
"Annas kun autan", hän sanoi, jolloin vasta tohdin luoda katseen häneen. Löimme säpit kiinni ja pyyhin nostamisesta päälleni leijailleen tomun päältäni.
"Kiitos. Ja en, mutta se vaikutti parhaimmalta vaihtoehdolta", totesin suoraan, sillä se oli totta. Tilanne alkoi mennä jo kiusallisen hiljaiseksi.
"Mä oon joka viikonloppu täällä", lohdutin - tai pikemminkin lohduttauduin itse kyseisellä ajatuksella. Inna kuitenkin totesi itsekin olevan niin kiireinen, että tuskin huomasi minun olevan poissa. Olin samaa mieltä.

Kylmä syysiltakin tuntui Auburnin kartanolla ylelliseltä, eikä sen vinkuva viima pistellyt poskipäitä. Valerien tervetulohirnahdus kaikui aavassa miljöössä niin, että saimme pian seuraa tallin toisesta perijättärestä.
"Tervetuloa, tännepäin", vaaleaverikkö viittoi ja minä seurasin tammani kanssa, aina lämpimään valkotiiliseen talliin asti. Karsinoissa komeili hienoja puoliverisiä, joita katselin sydänsilmäemojin tavoin. Amanda ohjasi minut oikealle karsinalle, jolloin Valerie sai ensimmäisiä tervehdyksiä tallin komistuksilta. Toivon mukaan tamma ei kiusaisi herkästi innostuvia oreja läsnäolollaan.. Valerie asettui tilavaan karsinaansa heti, eikä vaikuttanut välittävän maisemanvaihdoksesta erityisemmin.
"Sen tarha tulee olemaan kymppi, että tiedät mistä etsiä", Amanda huomautti ja toivotti mukavia hevosteluhetkiä.
"Kiitos", sanoin hymyillen minua pidemmälle blondille. Sen saman tien nainen kääntyi kannoillaan ja paineli omien puuhiensa pariin, jättäen minut vain vilkuilemaan ympärilleni. Oli täysin selvää, ettei tälläisessä miljöössä tulisi toista samanlaista päivää. Ehkä uudet haasteet, tuttavuudet ja maisemat veivät mielestäni edes hetkeksi ne kurjat ajatukset, jotka kalvoivat mieltäni yhtenään.
"Julia! Tapaamme jälleen", kuulin tutun miesäänen takaani, johon en voinut olla vastaamatta tervehtimällä iloisesti. No, ainakin minulla oli Rasmus muistuttamassa, etten tehnyt uutta alkuani yksin.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:09 pm, muokattu 2 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

3 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ke Elo 30, 2017 12:05 am

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
30. elokuuta 2017 - #2 #valerienpäiväkirja

Ehkä saatoin vähän liiotella varusteiden tarpeen suhteen.
"Kiitos ja ehdottomasti tervetuloa uudestaan", hevostarvikeliikkeen sievä myyjä huudahti perääni, kun kannoin kahta jäätävää kassillista varusteita olallani. Kuitin summan perusteella olin varmasti liikkeen päivän suurimpien ostosten tekijä, mutta minulle oli tärkeintä hyvännäköinen asiakaspalvelija - ja siis tietenkin hevoseni hyvinvointi. Tammalta tosin puuttui vielä tärkeimmät eli satulat, mutta olin lukevinani tallin ilmoitustaululta, ettei satulaseppä Minna ollut yhtään huonompi vaihtoehto. Niimpä kaasuttelin paikalle, sillä tapani mukaan myöhästyisin tapaamisesta, mikäli enää yhtään vetkuttelisin.
"Hei läskipää", tervehdin Valerieta vitsikkäästi, mutta samalla toivoin ettei kukaan kuullut. Huumorintajuni saattoi olla hivenen liian lapsellinen tähän talliporukkaan.. Sabinovoikko vähät välitti satulansovituksesta tai sitten otti nokkiinsa uudesta lempinimestään, sillä tamma käänsi peränsä minua kohti.
"Älä viitsi", huokaisin ja maiskuttelin känkkäränkälle riimunnarua heilutellen, lopulta saaden Valerien kääntymään vihdoin oikeinpäin.
"Sitähän minäkin", virnuilin huomatessani voittaneen tämän erän.
"Hei! Oliko sinulla tarve satulapalveluille?" Minua vanhempi naishenkilö kysyi minulta kaltereiden takaa, askelten äänen saattelemana.
"Joo! Tässä olis kyseinen asiakas", sanoin osoittaen Valerieta.
"Selvä. Otetaan muutamat mitat ja ruetaan sovittamaan", Minna sanoi asiantuntevasti, kun minä talutin hevoseni tallikäytävälle mitattavaksi.

Kymmenien satuloiden jälkeen löytyivät sopivat ja väriltäänkin ihastuttavat koulu- ja estesatulat, vaikken koskaan ollut erityisemmin konjakin väristen varusteiden ystävä. Tämähän vain tarkoitti sitä, että omat ratsastuskamppeet lähtivät vaihtoon, jotta sopisivat hevosen varusteisiin. Kiitin Minnaa ammattimaisesta palvelusta, johon hän totesi olevansa käytettävissä aina, kun tarvitsi. Odotin jo innolla ensimmäisiä treenejä uudenjäykällä koulusatulalla, puhumattakaan hyvin topatusta estesatulasta!
Varustehuoneen satulaseinämä oli hurjan suuri, ottaen huomioon kuinka vähän hevosia tallissa loppujen lopuksi oli. Ainoita tyhjiä paikkoja näytti olevan ylhäällä, minkä huomatessani kirosin ehkä turhankin kuuluvasti.
"Mitäs täällä tapahtuu?" Mitä ilmeisemmin minulle suunnattu kysymys kuului varustehuoneen ovelta. Kysyjä oli violettihiuksinen tallimestari, jonka olin nähnyt jo useampaan kertaan muiden tallilaisten seurassa. Hän vaikutti sellaiselta coolilta tyypiltä, jonka kanssa kaikki tahtoivat ystävystyä.
"Sori! En vaan tuu iki kuuna päivänä yltämään noin korkealle", sanoin satulat käsissäni, osoittaen päälläni vapaita satulapaikkoja.
"No, eiköhän miehet saa satulansa vähän korkeammaltakin", hän totesi ja nakkeli leikiten heidän hevostensa satulat korkeammille telineille. En odottanut ihan moista, mutta ehkä tallimestarilla oli valtaa auttaa kääpiötä hädässä. Laskin vihdoin jo painavaksi käyneet satulat käsistäni.
"Kiitos, ei olis tarvinnut", totesin vähätellen, vaikka en ollut oikeasti pahoillani lyhyydestäni. Palasin samantein takaisin muiden varusteiden pariin, ikäänkuin olettaen jääväni yksin.
"Unohtuiko sulta jotain?" Tallimestari jatkoi, edelleen paikallaan seisten. Uusien ihmiskontaktien luominen oli minulla vähän jäissä, sillä edellisellä tallilla kaikki olivat vanhoja tuttuja. Ojensin nopeasti käteni, ennenkuin nainen huomasi käytöstapojeni ontuvan.
"Äh, Julia", sanoin ja kättelin sujuvasti. Toivottavasti en näyttänyt täydeltä idiootilta uuden tuttavuuden silmissä.
"Anna", hän vastasi ja viittoi lähtevänsä tallitöiden pariin. Nyökkäsin kalpea hymy kasvoillani ja päästin heti häpeäntuskissani liutan kirosanoja, tällä kertaa hiljaisemmin.

Varustin Valerien juoksutuskuntoon ja lähdin syyssateen yllättäessä taluttamaan Valerieta maneesiin. Minusta tuntui, että olin kerrankin oikeassa paikassa. Ei tarvinnut edes maneesiin mennessä kävellä pienten sadepisaroiden saattelemana, niin uskomattomalta kun se tuntuikin, vaan tilavaan maneesiin ohjaava katos suojasi minut ja tammani täysin. Vihelsin rennosti matkallani, jotten säikyttäisi mahdollisia muita ratsukkoja. Jalopuinen ratsastusareena ammotti tyhjänä edessä, suoraan vain minun käytettävissäni.

Laskin Valerien kulkemaan suurella ympyrällä, mihin pärskähtelevä tamma suostui yllättävänkin nopeasti. Kesän aikana nuorikko oli aikuistunut kertaheitolla, eikä näyttänyt enää muistavan typeriä varsavinkauksiaan. Olin siihen erityisen tyytyväinen, ettei tarvinnut pelätä sen temppuja ja erottuvan täten täydellisyyttä hipovasta ratsukannasta.
Puoliverisen hitain askellaji vaikutti kovin jäykältä vapaapäivän jälkeen, joten ravuutin tamman ensitöikseni mahdollisimman vetreäksi. Valerie jolkotteli pitkää raviaan rennonoloisesti, eikä ollut moksiskaan yhtäkkisen avarasta maneesista. Välillä saattoi jopa kuulla oman äänensä kaikuvan.
"Jap!" Komensin yhtäkkiä voikon terävämpään raviin, johon Valerie kuuliaisesti vastasi koipiensa nopeammalla nostelulla.
Kauaa en kuitenkaan maneesissa viihtynyt, vaan juoksutin tamman askellajit lävitse, eikä niissä puolen tunnin jälkeen ollut enää epäpuhtautta tai jännittyneisyyttä. Viihdyin enemmän tamman kanssa ratsailla. Oikeastaan paremmin kuin minkään muun hevosen, sillä vauhti ja vaaralliset tilanteetkin tämän hevosen kanssa tuntuivat turvallisilta. Yleensä se olin kuitenkin minä, joka niitä tilanteita vältteli viimeiseen saakka.

Linimentin silmiä kirvelevä kylmyys oli ennemminkin minun käsissäni kuin valkoisissa sukkajaloissa kylmäysoperaation jäljiltä, tai siltä se ainakin tuntui. Pistäydyin vielä ennen iltavuorooni lähtöä tallituvassa, jossa kahvinkeitin porisi kotoisasti, vaikkei juojia ollut lähimaillakaan.
"Voi ei", manasin ilmoitustaulua tuijottaen, mihin lappuja kahden päivän aikana oli ilmestynyt enemmän kun osasin kuvitellakaan. Ilmoituksia jopa kadonneista ja ilmestyneistä tavaroista. Tuskin varustehuoneskandaali enää lievensi toisen omistajattaren, Isabellan, kipakkuutta, jonka moni tallilainen, mukaanlukien minä, eilen sai tuta. Ensin Mustiksen loimi ja nyt vielä siirtyneet satulat, jotka tuskin ilahduttivat perfektionatsin mieltä. Liukeninkin paikalta vähin äänin, kun kahvi alkoi olla valmista, etten vaan päässyt todistamaan syyllisyyttäni.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:10 pm, muokattu 2 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

4 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ti Syys 05, 2017 10:48 am

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
5. syyskuuta 2017 - #3 #valerienpäiväkirja

Maneesin hiekka oikein pöllysi meidän viikon ensimmäisistä treeneistä. Valerie oli innokas tekemään kaikkea muutakin kuin mitä käskin, joten minulla oli täysi työ pitää nuorikko kiireisenä.
"Koitas nyt keskittyä", huokaisin selästä pitäen, tehdessäni pysähdyksiä ja peruutuksia pitkällä sivulla. Tamma viskoi päätään ohjan varassa, joten ajattelin muutaman spurttikierroksen tekevän levottomalle nuorelle hyvää.
"Laukkaan!" Avitin Valerieta äänellä laukkapohkeiden tueksi. Sabinovoikko hypähti lennokkaaseen viimeiseen askellajiinsa ja annoin sille tilaa käyttää selkäänsä nousemalla kevyeeseen istuntaan. Pidin kuitenkin ohjat kädessäni ja pohkeet lähellä sen sabinokuvioisia kylkiä.
Tamman kierrokset alkoivat laskea, jolloin uskalsin istua tukevasti satulaan ja taivutella ratsuani pyöreämmäksi. Valerie vaikutti jo paljon miellyttävämmältä ratsastaa ja tuli nopeasti kuulolle, kun pyysin. Käytin tilaisuuteni hyväksi ja treenasin paljon ravissa pohkeenväistöjä sekä avotaivutuksia, joihin Valerie keskittyi täysillä! En osannut muuta kuin olla ylpeä kasvupyrähdyksen kokeneesta nuoresta tammastani, jonka kanssa vihdoin osasin nähdä jo tulevat kenttäratsastuksen haasteet kutsuvana.

"Harvemmin sua näkee noin ison hevosen selässä", miesääni totesi naljaillen maneesin ovensuusta. Pyöräytin Valerien ympyrälle, jolloin näkisin tulijan - Rasmus. Hän olikin nähnyt vain todellisen ponirakkauteni.
"Paitsi sun hevosen", totesin nasevasti, sillä miehen satuttaessa kinttunsa ratsastin hänen suurta puoliveriruunaa, joka oli Valerietakin korkeampi. Ei sillä että minulla olisi jotain moitittavaa, Bengt oli ihastuttava ruuna. Rasmus ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan hyppäsi aiheesta toiseen yhtä nopeasti kuin hevosensa Laran selkään.
"En ees tiennyt et sulla on varaa käydä täällä", hän jatkoi irvailulinjalla, jolloin pysäytin Valerien ympyrältäni miehen viereen.
"Nytpäs tiedät", hymyilin, sillä en halunnut keskustelun menevän liian kärkkääksi. Ei me toisiamme sentään vihattu, vaikka keskustelu saattoi joskus siltä kuulostaakin. Harmi, ettemme olleet koskaan vaan tutustuneet paremmin kuin hevospiireissä, sillä pohjimmiltaan arvostimme molemmat hyviä tyyppejä ja reiluja ystävyyssuhteita.
Annoin pitkän ohjan Valerielle ja heitin jalustimet jaloistani. Ohjasin tamman kävelemään sisäuralle, antaen tilaa Rasmukselle ja Laralle, jotka kaipasivat tilaa hannoverin hätäisistä askelista päätellen. Taputin kiittävästi ratsuani, joka venytteli kaulaansa pärskien tyytyväisen oloisesti.

Tallissa oli päällä täysi tohina. Anna ja Jonathan pitivät luudanvarsistaan tiukasti kiinni, kun perijätärsiskokset vaihtoivat karsinajärjestystä taluttaen hevosiaan karsinasta toiseen. Kaikki tämä vaiva johtui siitä, että talliin oli huhujen mukaan tulossa uusia hevosia. Järjestys muuttui tammaystävällisemmäksi, ettei Valerienkaan tarvinnut enää asua orien piirittämänä.
Isabella kertoi vielä ohimennen minulle, että Valerie tarhattaisiinkin nykyään muiden tammojen kanssa kolmostarhaan ja ohjasti meidät uuteen karsinaan.
"Kiitos", osasin vain sanoa brunetelle, kun aloin riisumaan voikkoa sen varusteista. Viimenäkemän jälkeen Isabella vaikutti paljon rennommalta ja ystävällisemmältä, eikä siskosten välillä tuntunut enää olevan kitkaa. Vai oliko tämä vain tyyntä myrskyn edellä?

"On noi naiset kovia käskyttämään", punapää päästi ulos suustaan ja kaatoi itselleen samantien kupin kahvia. Olin jo tovin istunut tallituvassa ihan muuten vain, sillä tyhjä asuntoni oli todella luotaantyöntävä.
"Etkös sä tee niille töitä", totesin lehteni äärestä nostamatta katsettani. Mies ehkä luuli olevansa yksin, sillä vilkaistessani ylös lehdestä hän oli kuin peura ajovaloissa. Hätäisesti lähdin korjaaman sanomaani vähemmän koppavaksi.
"Siis, etkös sä oo se toinen tallityöntekijä?"
"Joo, Jonathan", hän esitteli itsensä ja ojensi jo kättäkin. Ennenkun kerkesin ajatella asiaa pidemmälti, hän oli istahtanut viereeni. Olin kuullut tallilla riehuvan huhun, että tämä mies piti blondeista. Tai, ainakin yhdestä tietystä blondista..
"Julia", vastasin ja ravistin miehen kättä. Mies hörppi kahviaan varsin tiuhaan tahtiin ja ajankuluksi eli välttääkseni kiusallisen hiljaisuuden vaihdoimme muutaman sanan talliporukasta.
"En oo vielä oikein kerennyt tutustumaan moneen", totesin suorasanaisesti ja sain Jonnyn vain hymähtämään. Tämä mies oli varmasti sarjassaan yksi naistennaurattaja.. Tosin hän vaikutti hyvin rennolta ja mukavalta mieheltä, mutta hyppäsi samantien ylös kuullessaan nimeänsä huhuiltavan tallin puolella.
"Tulossa! Näkyillään", punapää huudahti iskien kahvikuppinsa tiskipöytään ja minä kerkesin vain nyökätä vastaukseksi. Vaikka enemmälti odotin ystävystyväni heti naisten kanssa, olinkin kerennyt ennen sitä ottaa kontaktia kaikkiin miehiin. No, kaikki aikanaan.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:10 pm, muokattu 3 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

5 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Pe Syys 15, 2017 1:56 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
15. syyskuuta 2017 - #4 #valerienpäiväkirja

Harvoin oli niitä päiviä, kun nuori hevonen toimi kuin unelma. Mutta miksi aina silloin, kun kukaan ei ollut katsomassa? Hiekkakentän pohja oli aivan erilainen kuin nurmikentän, jolla Valerie esitteli epäpuhtaita hyppyjään. Muutenkin valmennus oli ollut yksi pettymys, sillä olin varmasti näyttänyt idiootilta Isabellan silmissä. Nyt tamma oli kuin toiselta planeetalta ja askelkin tuntui aivan erilaiselta selkään, verrattuna vaikkapa vanhan tallin kenttään. Puitteet todella olivat laadukkaat, ja aloin salaa pitää siitä. Miksen jo aiemmin harkinnut siirtyväni perinteiseltä polletilalta aatelishevosten kartanoon?
Annoin pitkän ohjan hyvin työskenneelle tammalle nauttiessani syyspäivän raikkaudesta ja vielä epätoivoisesti lämmittävävästä auringosta. Kaikki täällä tuntui kovin ylelliseltä, kun normaalisti oli tottunut halpaan versioon.
Hieman yllättävä parivaljakko varisti kuitenkin pilvilinnani ja palasin takaisin todellisuuteen vetämään takkini vetoketjun tiukasti kiinni.
"Ai kappas, tulitko tuomaan vuokraajalle valmiin ratsun vai aiotko itse kavuta tuon selkään?" Totesin alentavasti tallipojalle Jonathanille, joka talutti syysauringossa punertavaa Eelaa. Huomasin vasta jälkeenpäin äänensävyni olleen hieman typerä - vaikkakin Jonathanille se oli varmasti tuttu, mutten koskaan ollut tuntenut itseäni paremmaksi kuin muut. En nytkään, joten yritin parhaani mukaan paikata idioottimaisuuteni.
"Oikeaan osuit, itselleni tämän tänne talutin", Jonnyksi tätänykyä kutsuttu punapää pudotti pommin ja alkoi kavuta uuden vuokrahevosensa selkään. Empä olisi uskonut tämän tapahtuvan, mutta nähtävästi kaikki oli mahdollista. Itseasiassa tämä sopi paremmin kuin hyvin.
"Aioin tänään hypätä, niin koottaisiinko yhdessä muutama este?" Ehdotin minua vahvemmalta näyttävälle miehelle, vaikka aikomuksena minulla oli raahata puomeja mahdollisimman vähän ja jättää raskaat hommat Jonnylle.
"No, mikä ettei", hän tarttui nopeasti ehdotukseen ja hivuttauduin alas kentän keskeen pysähtyneen puoliveriseni selästä.

Auliisti esteet kentälle koonnut Jonny pääsi vihdoin nousemaan vuokrahevosensa selkään. Vastapalkkioksi minä olin lupautunut nostamaan hänelle muutaman esteen, etten vaikuttanut niin omahyväiseltä hyväksikäyttäjältä.
Otin samantien tarpeeksi kävelleen Valerien ohjat käteeni ja nostin kaarteesta napakan laukan. Tamma vastasi apuihin kuuliaisesti ja pidätteet menivät läpi pieniä punaisia pystyjä lähestyessämme. Voikko teki ehkä liioiteltuja hyppyjä matalille esteille, mutta ainakaan se ei osunut puomeihin.
"Okseri!" Huusin aikomukseni niin, että kävelevä ratsukko osasi välttää lävistäjälinjan eteen tulemista. Valerie laukkasi pitkää ja tahdikasta laukkaa kohti korkeampaa estettä ja katsoi itselleen hyvän hyppypaikan esteen tuntumasta.
"Hienosti!" Sanoin hersyvästi kurottaessani taputtamaan tamman alakaulaa. Voikko laukkasi pehmeästi kaarteeseen ja tein ravin kautta täyskaarron. Jonny ja Eela ravasivat uralla vielä lämmittelyraveja, joten otin sisäuran käyttööni.
Vasempaan kierrokseen esteet lähestyttiin kutakuinkin vinosti, joten päädyin laukkuuttamaan Valerien ensin suoraksi uraa pitkin, ennenkuin kokeilin uusintakierroksen. Uudella yrittämällä pidin vastakkaisen pohkeen lähellä, helpottaen hyppyjä huomattavasti nuorikolle.
"Joko sä malttaisit nostella mulle noita esteitä?" Jonny huudahti Eelan selästä, näyttäen kaipaavan verryttelyynsä muutakin kuin voltteja ja raviväistöjä. Miehellä kun varmaan olikin aikomus hypätä vanhalla estehevosella, mutta uudella vuokrahevosella, korkeampia kuin meidän 80 senttisiä esteitä.
"Ennemminkin laskea", sanoin vitsikkäästi ja pidättelin loppuraveja laahaavan tammani käyntiin. Jonathan ei vastannut mitään, mutta heittäydyin silti alas Valerien selästä. Maltillisesti laskin esteitä ristikoiksi ja okserin matalaksi pystyksi, ettei vanhempi puoliverinen innostuisi liikaa. Ratsukon hypyt vaikuttivat reippailta ja onnistuneilta, mutta vaativat vielä hienosäätöä. Muuten parivaljakko näytti tulevan ilmeisen hyvin toimeen.

"Ehkä oli ihan hyvä ettet nostanut esteitä niin korkeiksi", punapää naurahti takaraivoaan hipoen, kun riisuimme ratsujamme varusteista. Eela pölisytti nimittäin semmoisia hiekkapilviä mennessään, että välillä pelkäsin tamman hyppäävän sarjan molemmat esteet kerralla.
"Niin minustakin", totesin hymyillen, jatkaessani Valerien kullankeltaisen peitinkarvan sukimista. Uppouduin harjaushetken ajaksi omiin maailmoihini, enkä edes huomannut Jonathanin höpöttävän jo toiselle blondille - juuri sille blondille. Nuilla kahdella oli meneillään jotain, jonka näki sokeakin, mutteivat ne itse halunneet sitä vain myöntää. Päätin poistua paikalta vähin äänin, joten peruutin Valerien käytävältä sen omaa karsinaa kohti. Olin jo tekemässä lähtöä, kunnes vastassani oli brunette, jonka suu oli tiukkana viivana. Isabella.
"Onko sun korviin kantautunut ne lehdessä olleet juorut?" Nainen tivasi ja minä pudistin päätäni hetimiten. En uskonut lehtien kuulopuhepalstoihin enkä kylällä liikkuviin juoruihin, joten kurtistin hieman kulmiani. Olisiko minun siis pitänyt tietää, mistä oli kysymys?
"Okei! Mukavaa päivänjatkoa", hän kuullutti ja jatkoi matkaansa, jättäen minut ihmettelemään, mitä tallista oikein juoruttiin.
"Ainiin, Julia!" Kuulin vielä takaani ja käännähdin ympäri hämmentyneenä. Isabellan ilme ei ollut paljoa muuttunut, mutta huomasin naisen silti hypänneen asiasta kukkaruukkuun.
"Teidän estetreenit näytti paljon paremmalta kun valmennuksessa. Hyvää työtä", brunette totesi tasaisella äänensävyllä, lopuksi pienen hymyn takaa. Punastuin varmasti siltä seisaumalta, kun kiitin perijätärtä - tai ehkä uutta valmentajaani oli parempi ilmaus. Minulle merkitsi jo paljon, että joku oli kerrankin kiinnittänyt huomiota meidän mukiinmeneviin hyppyihin.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:11 pm, muokattu 2 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

6 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ti Syys 26, 2017 7:02 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
26. syyskuuta 2017 - #5 #valerienpäiväkirja

Vapaapäivä. Oliko parempaa tapaa viettää päivä kuin hevostellessa? Ilmakin oli kuin morsian - tai siis kuin tuleva morsian.
"Oisko teistä myöhemmin treeniseuraksi?" Kysyin taukohuoneessa kytevälle blondikaksikolle, kun saavuin tallille. Ensin tietysti täytyi tarkistaa kahvitilanne, joka oli huono, eli typötyhjä kahvipannu. Ellie hörppi viimeisiä kahveja mukistaan nyökytellen ja nuorempi tyttö vain jatkoi älypuhelimensa selaamista, katsahdettuaan ensin minuun. Heillä taisi olla omat aikataulunsa, tai sitten olin liian amatööri treenaamaan esteratsastajien joukkoon. Totesin kuitenkin hoitavani Valerien pidemmän kaavan kautta jos seura kiinnosti, ennenkuin lähdin riimu kourassani hakemaan tätä tarhasta.
Yleensä tähän aikaan vuodesta sai väistellä mutaisia lätäkköjä tallipihan poluilla, mutta ei Auburnin kartanon soratiellä. Ei edes kumisaappaille ollut tullut vielä tarvetta, mitkä olivat normaalisti kulutetuimmat jalkineeni. Valerienkin valkeat merkit olivat pysyneet yllättävän pitkään valkoisina, joka ylläpiti tamman nykyistä, hienostunutta egoa.
Vihelsin tarhan portilta tammakolmikolle, joka piti pientä marttakerhoaan viimeisimmässä nurkassa. Teini-ikäiset nuorikot näyttivät kärsivän tiiviistä ryhmäpaineesta, sillä Valerie ei enää reagoinut minun huutoihini, kuten normaalisti. Tyypillistä kapinallisuutta.
"Kiitos tytöt seuraneiteinä olosta, me pärjätään nyt Valerien kaa kahdestaan", totesin kiskoessani sabinovoikon laumasta mukaani, samalla kun ruunikot seurasivat mukana portille kuin lihavat lapset ruoantuoksua.

Sidoin voikon sen suureen karsinaansa hoitohetken ajaksi. Nykyisessä karsinassa tamma mahtui heittämään vaikka kuperkeikkoja, joten ei ollut pelkoa, että nuorikko ahdistelisi minut seinän ja itsensä väliin. Harjasin Valerien pitkin ja voimakkain vedoin neidon ylle leijailleesta tomusta, käyden huolella läpi myös tamman pitkät jalat. Tuttuun tapaan tarkistin neidin kintut mahdollisilta haavereilta, varsinkin tästä eteenpäin tarkemmin, kun nykyinen tammalauma saattoi vaihtaa johtajaa hyvinkin usein. Niissä ei tuntunut poikkeavuuksia.
"Sinussahan taitaa olla johtajanaisen ainesta", sanoin taputtaessani voikkoa kaulalle.
Minulle tuotti edelleen vaikeuksia hahmottaa valtavasta varustehuoneesta, mihin olin parkkeerannut varusteet edellisen käytön jälkeen. Nopeasti kuitenkin muistin, missä telineessä vähemmälle käytölle jäänyt koulusatula keikkui. Satulaa kurotellessani onnistuin ottamaan mukaan jotain muutakin kun minulle kuuluvaa.
Samalla kuulin selvästi jonkun saapuvan varustehuoneeseen, oven rasvaamattoman saranan narahtaessa. Juuri sopivasti tosin, ettei minun tarvinnut palata korokkeelta alas noutamaan tipahtanutta satulavyötä.
"Hei, auttaisitko?" Kysyin ja katsahdin alas kohti ovea, jossa ketään ei kuitenkaan näkynyt. Tuhahtaen hyppäsin satula sylissäni noutamaan tipahtanutta vyötä. Olisin voinut vaikka vannoa sen olevan joku, joka kääntyi kannoiltaan nähdessään minut..
Karvaltaan kiiltävä voikko sai yllensä lisää kullanhohtavaa kiiltoa, enkä voinut olla ihastelematta Valerien aikuistunutta sivuprofiilia.

Blondit kimoine, uljaine ratsuineen kerkesivät valtaamaan kentän ja ravauttivat kuumia ratsujaan käyttäen kaiken tilan hyväkseen. Hymähdin hiljaa ja hyppäsin kullanhohtoisen puoliveriseni selkään, tehden portilla u-käännöksen.
"Ehkä tänään onkin parempi sää maastoilla", mutisin itsekseni vienosti hymyillen, sillä pelkäsin hieman blondikaksikon ylpeileviä katseita.
"Hei! Kaipaisitteko seuraa?" Kuulin takaani, kuten myös Valerie, kääntäessään päänsä korviinkantautuvan äänen suuntaan. Lisää blondeja!
"Ilman muuta", vastasin naiselle yhtä ystävällisesti, sillä hän oli helposti lähestyttävää tyyppiä. Lisäksi tuo kiiltäväkarvainen ruunikko sai Valerien hörähtämään pehmeästi, jonka tulkitsin hyväksynnäksi. Päättelin nopeasti ruunan olevan yksi Amandan silmäteristä, sillä puoliverisen liikkeissä varusteet natisivat äänekkäästi uututtaan.
"Ei olla vielä Lefan kanssa käyty maastoilemassa, laidunlaukkoja lukuunottamatta", Jemiina selitti ja nyökkäsin ymmärtäväisesti. Kartanolta maastoon lähtevä hiekkatie tuntui minullekin aluksi loputtomalta lehtimetsältä ja sänkipellolta, eikä seura ollut yhtään pahitteeksi.

Syksy oli kääntänyt kelkkansa takaisin kesää kohti, sillä aurinko paistatti päivää ahkerasti pilvipeitteen takaa. Jouduin heittämään mustan tuulitakin pois yltäni jo muutaman ravisuoran jälkeen. Hiekkatien risteys johdatti meidät hetkeksi lehtipuiden oksien alle viilentymään.
Jemiina piti vuokrahevosensa yllättävän hyvin hanskassa, vaikka ruuna vaikutti vilkkaalta tapaukselta. Valeriekin pysyi rauhallisena Lefan seurassa, joka yllätti minut täysin. Yleensä nuorikolla oli tapana pistää seurassa ranttaliksi, mutta läsipää vain pärskähteli tyytyväisenä pitkän ohjan varassa.
Viihdyimme tutkimassa kinttupolkuja niinkin kauan, että pienet usvapilvet kerkesivät laskeutua peltojen ylle aurinkoisen päivän päätteeksi.
"Vieläkö laukattais tuon sumun halki?" Jemiina kysyi minulta kun kävelimme pellonviertä, johon hymyillen vain patistin tammani hallittuun neliin. Toinen ratsukko otti meidät nopeasti kiinni, mutta hevoset laukkasivat sänkkäriä täydessä hallinnassa kohti auringonlaskun värittämää aukeaa.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:11 pm, muokattu 2 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

7 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ma Loka 16, 2017 11:10 am

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
14. syyskuuta 2017 - #6 #valerienpäiväkirja

Perjantaina olin pysynyt visusti neljän seinän sisässä, eikä se johtunut taikauskoisuudestani vaan suunnattomasta häpeästä. Innan kanssa viime viikonloppu oli päässyt venymään enkä voinut uskoa itseäni, kuinka avoimesti juorusin jo muutaman huurteisen seurauksena. Hupsista.
Halusin uskoa Innan olevan huonomuistinen tai vähintäänkin olleen yhtä humalassa kuin minä, joten pidin sen suhteen matalaa profiilia.
Nousin autostani hieman ennen iltahämärää, enkä ollut parkkipaikalla yksin. Trailerin lastaussiltaa pitkin tulivat ulos kaksi ruunaa, joita seurasivat hyvin hiljaiset, blondit vuokraajat. Moikkasin heitä mennessäni lähemmäksi, saaden vastaukseksi vain nyökkäilyjä.
"Hei, sulta tippui jotain", huudahdin vaaleamman blondin perään, ojentaen Rievun jalasta tipahtaneen kuljetussuojan hänelle. Ellie pysähtyi ja tarkasti vuokrahevosensa etujalan, ennenkuin nappasi suojan kädestäni väkinäisesti hymyillen.
"Kiitos ei oo kirosana", mutisin hiljaa pois kääntyessäni, jolloin sain Jonnyltä kysyvän katseen. Hänkään ei vaikuttanut kovin olevan kisahuumassa, joten poistuin paikalta vähin äänin. Menin hakemaan voikkoa tammalauman seasta ihan kaikessa rauhassa, että naiset saivat laitettua hevosensa yöpuulle ennenkuin saavuin talliin. En tahtonut missään nimessä ainakaan tungetella.
Ruunikot parveilivat Valerien ympärillä kun palvelijat. Valerie ravasi vihellyksestäni portille läheisyysriippuvaisten tammojen kynsistä ja nappasin sen kiinni nahkaiseen ketjuriimunnaruun. Ilmeisesti sen mitta oli tältä päivältä täynnä tätä kipakkaa naisseuraa. Hymyillen taputin pörheän voikon kaulaa, kun neiti oli tajunnut jälleen kerran, että minä olin sen paras kaveri.

Perjantaina oli näköjään tapahtunut jotain kauanodotettua. Rautias koulutamma oli siirtynyt varsomiskarsinaan, enkä voinut millään jättää katsomatta kaltereiden taakse. Pieni, kermanvärinen tamma kiljui innostustaan ja koikkelehti pitkillä jaloillaan emäänsä ympäri. Armin ruskeista silmistä näki sen pienen väsymyksen, joka toisaalta kuvasti myös tyytyväisyyttä. Mieleni alkoi heti kuvittelemaan tuollaista pienokaista Valerienkin rinnalle, mutta ehkä tamman täytyi kasvaa vielä hetki emän rooliin.
Toinen emä seisoi hoitopaikalla, edelleen miltei yhtä pyöreänä kuin ennen varsomistaan. Vihdoin ruunikko oli saanut sen pienen viipottajan pois ympäriltään, eikä näyttänyt pistävän sitä pahakseen enää laisinkaan. Jalo arabiverinen tamma näytti hätkähdyttävän kauniilta räpytellessään pitkiä silmäripsiään minulle. Ojensin käteni silittämään sen kaulaa, kunnes tunsin tutun äänen lähestyvän.
"Onko varsakuumetta ilmassa?" Isabella kysyi minulta tallin toistesta päästä, suitset sekä harjapakki kädessään. Nostin samassa käteni pois lääppimästä perijättären hevosta ja katsahdin brunetteen.
"Vähän", totesin, vaikken suoranaisesti edes nauttinut varsojen kaitsemisesta. Vastahan Valeriekin oli ollut yhtä rääpäle, eli ärsyttävä ja kapinallinen. Nykyinen Valerie oli paljon aikaisempaa miellyttävämpi versio.
Isabella siirtyi harjaamaan tammaansa hiljaisuuden laskeutuessa välillemme. Vaikutin enemmän harhailevalta hoitajalta kun hevosenomistajalta tutkaillessani Rillaa päästä varpaisiin. Yritin poistua tilanteesta vähin äänin, kun Isabella avasi suunsa.
"Tahtoisitko seuraa?" Hän kysyi sukiessaan mustia jouhia suoriksi harjakammalla. En odottanut moista, joten punnitsin ehkä liiankin pitkään vastausvaihtoehtojani.
"Tietysti, jos olit suunnitellut jotakin muuta niin.." Isabella sanoi jo, mutta minä pudistin päätäni.
"Tottakai. Mulla menee vain hetki", vastasin hymyillen ja rientäen kohti satulahuonetta.
"Ja Julia, ei satulaa", nainen osoitti Rillan raskauskiloja muistuttaen, ettei luvassa ollut todellakaan mitään kovin vaativaa ratsastusta. Huokaisin helpotuksesta.

Voikonkirjavalla tammallani oli tänään muutamia vastalauseita. Sen mielipiteet olivat eriäviä suitsien laittamisesta sekä suojien kireydestä, eikä jännitykseni ilman satulaa ratsastamisesta tästä ainakaan hellittynyt. Viimeksi satulatta ratsastaessani Valeriella olin saanut tuntea sen vielä pitkään, ettei ihan heti kuka tahansa hevonen pistänyt tammaa paremmaksi. Auktoriteettini oli tosin parantunut nuorikon silmissä sen kerran jälkeen.
Aurinko alkoi hiljalleen laskea taluttaessamme hyvin erilaista hevoskaksikkoa tallipihalle. Reissustamme siis tuskin tulisi kovin pitkä.
Ratsut tosin kuvastivat hyvin omistajiaan; Rilla tiesi olevansa kaunis ja herkkä raskauskiloissaankin, eikä epäillyt näyttää sitä, kun Valerie taas kompasteli omiin jalkoihinsa yrittäessään antaa parasta mahdollista kuvaa itsestään.
Muutaman kurinpalauttelukeskustelun jälkeen voikko päästi minut selkäänsä juuri niin, kun olin sille opettanut, eikä meidän välillemme syntynyt enää erimielisyyksiä.
"Siinähän on enemmän persoonaa, kun se antaa olettaa", Isabella totesi oman tammansa kyydistä, joka hipsutteli puoliverisen vierellä sievänoloisena. Arabiverinen ruunikko oli tiineytensäkin jälkeen kiltteyden perikuva, joka nautti suunnattomasti rauhallisesta ratsastushetkestä.
"On ja paljonkin", totesin huokaisten. Niitä päiviä tuli onneksi enää harvoin, kun kirjavageenisen puoliverisen tempperamentti puski esiin oikein voimalla. Valerie osasi pärskähtää tyytyväisenä vasta sitten, kun rentouduin selässä mukailemaan sen keinuvaa käyntiä.

Maastopolkujen hiljaisuutta rikkoivat vain pienen tuulenvireen kuskaamat, kahisevat lehdet. Tammat näyttivät tulevan hyvin toimeen, Valerien ohjan varassa roikkuvasta päästä päätellen. Uskalsin rauhoittua jopa itse nauttimaan virkistävästä iltakävelystä.
Pellonviereiseltä isolta tieltä lähdimme lyhyintä reittiä talliin päin. Isabella ehdotti, että ottaisimme pätkän ravia ennen tallia. Keräsin ohjaa enemmän tuntumalle ja istuin takakenoon nuorikkoni selässä, että pysyisin isoaskelisessa ravissa kyydissä. Nämä neidit olivat toistensa vastakohdat askellajissa, missä Rilla kipitti rauhallisesti ja Valerie vaikutti vanhalta ravurilta.
"Kiitos, minulle riittää", totesin suoran päättyessä irvistäen ja pidättelin nuorikon takaisin kävelyvauhtiin. Pimeys oli langennut arvaamattoman nopeasti yllemme.
En ollut tänään parhainta mahdollista jutteluseuraa, mutta puhua pukahdin kyllä, jos Isabellakin. Vastikään olin sanonut liikaakin.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:12 pm, muokattu 1 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

8 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty La Loka 28, 2017 12:53 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
27. lokakuuta 2017 - #7 #valerienpäiväkirja

Laukka kiihtyy kiihtymistään, eikä vaihteet enää riitä voikon pitenevälle askellajille. Pidätän sen raisua neliä ennen vesihautaa, jossa syksyn vilvoittama vesi räiskyy pitkin puoliverisen ryntäitä. Valerie saa virtaa kylmästä vedestä entisestään ja ponnistaa tukkiesteen ylitse ilman varoitusta, saaden minut ottamaan tukea vaaleasta ratsuharjasta. Tamma varmistaa minun pysyneen kyydissä, ennenkuin kiihdyttää matkaavoittavaa laukkaansa.

"Teillähän meni kunniallisen hienosti", totean Jemiinalle, joka saapuu trailerimme tuntumaan hikisen poninsa kanssa. Toinen blondi kohauttaa olkiaan ja hymyilee tietäväisen oloisena. Voin jopa sanoa, että tunnen tuon ilmeen; Suunnistuskisojen voittajan kuuluisa ilme. Toisaalta en ollut naiselle kateellinen, vaan ennemmin iloinen hänen puolestaan. En voinut kiistää, etteikö Tevi olisi minunkin silmissäni yhdensortin unelmaponi.
"Ei Valeriekaan hullummalta näyttänyt", Jemiina toteaa nostaessaan suitsia ruunikon oriin päästä. Naurahdin hieman, sillä nimenomaan minusta tamma näytti hullulta radalla kauhoessaan vauhtia pitkillä jaloillaan.
"Kiitos", vastaan hymyillen ja autan naista riisumaan puuskuttavaa nyffiä.


Kenttäkisoista palautuminen vaati nuorikon kanssa paljon kärsivällisyyttä. Meidän viikko koostui lähinnä vapaapäivistä, juoksutuksesta ja köpöttelymaastoista. Nyt oli aika palata takaisin arkirytmiin, mutta viisaana tyttönä Valerie uskalsi pistää hanttiin, halutessaan jatkaa viimeviikkoisen rennolla linjalla.
"Liikettä niveliin neitiseni", totesin ja maiskuttelin kehottaakseni tammaa liikkumaan terävämmin eteenpäin. Puoliverinen nakkasi päätään uppiniskaisesti, piiskaten lautasiaan pitkillä häntäjouhilla. Puistelin päätäni tyytymättömästi ja otin käyttöön viimeisen avun, napauttaen pitkällä kouluraipalla pohkeen taakse. Säpsähtäen Valerie löysi ryhtinsä ja askelsi tahdikkaasti nelitahtista käyntiään uraa pitkin.
"Niin sitä pitää", totesin hellittäen ohjasta kiitoksena nopeasti oppivalle nuorikolle. Pitelin ohjia käsissäni vain tuntumalla, jotta sain tamman pitäytymään reaktiivisen herkkänä.
Valerien askel tuntui selkään pehmeältä, vaikka kentän hiekka oli alkanut jo vaipua talviunille. Tamma vaikutti silti jäykältä kyljistään, puhumattakaan notkomaisesta selästä. Otin tehtäväkseni ratsastaa Valerien tänään niin hyvin, kun vain osasin.

Kentän kauimmaisen kulman kohdalla napautin alapohkeet ratsuni kylkiin, tahtoen tammalta terävää ravia. Aluksi minun täytyi tehdä taivutuksia ja käyttää pohjeapujani tismalleen oikein, että sain Valerien edes asettumaan kaarteeseen. Siihen tarvittiin aikaa ja reilusti päättäväisyyttä. Sabinovoikko testasi minua nimittäin jatkuvasti, joten annoin raipan heilua lavalla että pohkeen takana tiheään tahtiin. Ravi alkoi muistuttaa hiljalleen sellaista, mitä näki useimmiten kouluaitojen sisäpuolella. Kehuin äänellä hyvin kuulolla olevaa ratsuani ja pehmensin ohjasotettani kevyemmäksi.
Tunsin kermanvärisen tamman puuskuttavan muutaman raviväistön jälkeen, joten pidätin nyrkinpuristuksilla Valerien käyntiin. Voikko venytti kaulaansa pitkän ohjan varassa. Huokaisin itsekin muutaman kerran, pyörittelin hartioitani ja kokosin rentoutuneen tammani uutta tehtävää varten.

Vatsalihakseni joutuivat tekemään töitä Valerien pyörivässä laukassa. Ison askellajin hallitseminen vaati mielestäni ydinfysiikkaa, johon minä en ollut käynyt oppituntia. Ympyröiden ja kiemuraurien myötä nuori tamma antautui helposti muokattavaksi, mikä yllätti minut täysin. Sain ilmaiseksi ikäänkuin uusia pelinappuloita, joita siirtelemällä sabinovoikosta kuoriutui kelpo kouluratsu. Ehkei olisi pitänyt tehdä niin hätiköityjä johtopäätöksiä Valerien ensimmäistä koulukisoista, missä tamma tiputti minut selästään ja paineli kouluaitojen yli radalta tiehensä. Ehkä sen potentiaali kasvoi iän myötä.
Lopetin tamman työstämisen heti, kun se alkoi väsyä. Oli turhan riskaabelia ottaa ensin askelia eteen ja sitten tuplaten taakse. Ravautin nuorikolla pitkät loppuverryttelyt, saaden ratsuni hakeutumaan takaisin sille helpompaan, pitkään muotoon.
Taputin kaulaansa kaartavaa tammaa hionneelle lavalle, ennenkuin valun alas vetelänä kuin makarooni. Valerie hönkäili hengästyneenä kuumaa ilmaa sieraimistaan kylmempään ulkoilmaan kuin pieni lohikäärme. Treeni oli vaatinut paljolti voimia myös nuorelta hevoseltani. Sen virkeä katse oli vaihtunut rauhalliseen tuijotukseen, jonka se loi erivärisillä silmillään minuun, kun nostin koulusatulan messinkiset jalustimet ylös.
"Sinä osaat yllättää", hymyilin, napaten ohjista kiinni taluttaakseni Valerien lämpimään talliin.

Paukkasin tallitupaan äänekkäämmin, kun oli tarkoitus. Katseeni kohtasi nopeasti toisen, mutta kylmemmän katseen, joka sai minut putoamaan ajatuksistani todellisuuteen.
"A-anteeksi jos häiritsen...", pahoittelin Amandalle olemassaoloani, joka oli minulle hyvin tyypillistä. Olin niin mielissäni nuoren hevoseni edistysaskelista, mutta perijättären nähtyäni unohdin samantien, mihin olinkaan ollut tyytyväinen. Aina löytyi jotain parannettavaa.
"Ei täällä mitään yksityistilaisuutta ole, joten sisään vain", nuorempi perijätär tokaisi ja sai minut samantien rentoutumaan. Tiukan valmentajan rooli puki Amandaa, enkä oikeastaan nähnyt hänessä kääntöpuolta, toisinkuin Isabellassa. Brunetelle olisin voinut kehaistakin Valerien upeaa koottua laukkaa, mutta Amandan silmissä siitä olisi löytynyt takuulla jotain moitittavaa.
Letti viuhahtaen Amanda kiirehti tallin puolelle piakkoin, minun jäädessä nielemään sanojani kahvin kera.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:12 pm, muokattu 1 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

9 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty To Marras 09, 2017 9:06 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
9. marraskuuta 2017 - #8 #valerienpäiväkirja

Iskin päätäni rattiin. Idiootti, idiootti, idiootti. Tietyt potilaat kävivät joskus uskomattoman raastavasti hermoille, mutta tänään oli oikein kaiken huippu. Eräs vanhempi rouva oli ottanut elämäntehtäväkseen moittia minua kaikesta, mitä tein. Olin saattanut korottaa ääntäni hänelle, ja kuten arvata voikin - kohtalokkain seurauksin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän minun olevan vasta opiskelija, minkä ansiosta  ruoskin jatkuvasti itseäni, kun en ollut tarpeeksi hyvä.

Kolmoshuoneen vanha rouva oli sanonut muille sun olleen aika suorasanainen.
saapunut 18.53

Nousin mustasta autostani orastavaan iltahämärään. Parkkipaikka oli ökykaaroista vajaa, enkä tunnistanut vielä tarkalleen, millaisella autolla kukin kulki. Nojaa, tuskimpa se haittasi. En ollut nyt juttutuulella. Näpyttelin kiireesti vastauksen, ennenkuin läimäisin mustan auton ovet kiinni, jättäen puhelimeni sisälle.

Anteeksipyyntöni, pahoittelen hänelle heti huomenna.
lähetetty 19.01

Leveä, pitkähkö tallikäytävä vaikutti hiljaiselta, kunnes tummempi perijätär pamahti paikalle tallihommiensa lomasta.
"Heitä ne ruuat vaan tonne, lähen vielä liikuttamaan Valerien", totesin Isabellalle, joka jakoi karsinoitaan innokkaasti paukutteleville hevosille iltaruokia. Brunette nyökkäsi sanaakaan sanomatta.
Laiminlyöden hevoseni hyvinvointia, jätin tamman miltei kokonaan harjaamatta. Pyyhkäisin pahimmat (eli olemattomat) pölyt kiiltäväkarvaisen voikon yltä kämmenellä. Tarhan pohja oli parempi kuin ihmisille suunnattu pururata, puhumattakaan tallin sisäilmasta. Se selitti voikon uskomattoman puhtaan karvapeitteen, jopa valkeista kohdistaan.

Kaivelin varustehuoneessa heijastimia suuresta ylimääräästä varusteita, jotka olin haalinut setelinkuvat silmissä hevoselleni. Löysin vihdoin haluamani; äijämäisen armeijakuvioisen heijastinloimen, hintalaput paikallaan.
"Hei anteeks, sä ehkä tiedät mistä löydän Armin paikan?" Tuntematon tummaverikkö kysyi takaani ja tutkailin häntä ensin katseellani. En ollut nähnyt häntä ennen ja hän saattoi aistia minun olevan huonolla tuulella. Nostin kasvoille kuitenkin ystävällisen hymynrippeen, enhän tahtonut antaa nuorelle naiselle huonoa ensivaikutelmaa.
"Katotaas", totesin hieman huokaisten ja nostelin nimilappujen edessä roikkuvia loimiremmejä. Ylimmän rivin viimeinen paikka kuului Armille, ja osoitin päälläni nuorta naista heittämään tavarat sinne.
"Aijaa, en huomannutkaan", hän vastasi kuin anteeksipyytävästi, joten nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Yhtä nopeasti kun hän oli apua pyytänytkin, oli hän poissakin.
"No kiitos ei oo kirosana", murahdin katsellessani hiljaa sulkeutuvaa varustehuoneen ovea, ennenkun nostin Valerien estepenkin käsivarrelleni.
Voikko seisoi järkähtämättä paikallaan, kun tiesi minun kiehuvan ja helvetisti. Heitin jo ahkerasti käytössä pehmentyneen estesatulan tamman selkään ja kiristin ehkä aavistuksen raisusti vyötä, josta sain palautetta Valerielta ilmaa huitovalla takajalalla.
"No sori", pahoittelin neidin herkkähipiäisyyttä, joka oli vain vahvistunut iän myötä. Näin sieluni silmin, kuinka Valeriemummu tätä menoa kiukutteli 25-vuotiaana liian kireästä, lampaankarvalla vuoratusta riimustakin päässään.

Painoin kypärän päähän ja käskin Valerien mukaani. Tamma seurasi minua välittömästi valppaana kuin hai laivaa. Se tiesi varmasti luissaan, että kiukkuinen omistaja tahtoi mennä tänään kovaa.
Hyppäsin tallipihalla intopinkeän tamman selkään ja jouduin pidättämään sitä aavistuksen, että sain messinkiset jalustimet jalkaani. Hengitys höyryten Valerie odotti eteenpäin patistavia apujani, kunnes napautuin kantapäät sabinokuvion koristamiin kylkiin. Puoliverinen hypähti eteenpäin menohaluisena, enkä oikeastaan pidätellyt energistä nuorikkoa. Annoin sen ravata reippaasti, annoin sen hypätä kohmeiselle pellonpientareelle, annoin sen hamuta jo kertaalleen lumen alla hautunutta nurmikkoa. Valerie tiesi varsin hyvin, että pidin ohjaa tiukasti kädessäni, eikä ryppyily kanssani kannattanut. Kun halusin hidastaa, tamman oli hidastettava kuin ajatuksen voimasta. Sen jos jonkun nuorikko oli hyvin pian kanssani oppinut.

Odotimme molemmat sitä maastolenkin huippukohtaa yhtä paljon. Martingaalin päässä päätään kiskova ja korskuva tamma luki ajatukseni.
"Aletaan jo mennä", annoin siunaukseni maltillisesti odottaneelle tammalle, painaen laukkaan ohjaavat pohkeet voikon kylkiin.
Pehmeistä avuistani huolimatta Valerie nosti viimeisen askellajin hyvin näyttävästi, etujalat kauhaisten allensa ilmaa.
Jäätyneet vesilammikot räsähtelivät rikki matkaavoittavassa laukassa. Ei epäilystäkään, etteikö nuori puoliverinen olisi perinyt suuren askellajinsa täysiverisukuiselta isältään. Kirpeä syysilma viilensi kuohuvaa pääkoppaani, etten enää jaksanut olla vihainen. Tunsin hymyn taas kapuavan kasvoilleni. En ehkä ollutkaan ihan niin huono ihminen, kun olin luullut olevani.

Istuin autossani tekemässä lähtöä kotiin, kunnes sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Isabella koputti autoni ikkunaan.
"Ole hyvä", nainen totesi ja tyrkkäsi mustan, niiteillä koristellun pikkulaukun kouraani. Ainiin. Se perkeleen maanantai tästä vielä puuttui. Ehkä pienissä endorfiinikuohuissa olin unohtanut, mitä olin sopinut.
"Luulisi sinun olevan jatkossa täsmällisempi aikatauluissa", brunette perijätär totesi viileästi ja poistui samantien takaisin menosuuntaansa, kartanolle. Juuri kun olin kuvitellut lähtentyväni edes toisen siskoksen kanssa, vedin kaksi kuperkeikkaa takaisin lähtöruutuun.
Kaadoin autoni etupenkin pitkälleen ja päästin liutan kirosanoja suustani. Lääkitsin kirosanoilla useasti tilanteita, joissa itsehillinnän sijasta voimasanat olivat tarpeettomia. Vajosin takaisin syvään itseinhooni.

Oikeastaan, taidan haistattaa sille pitkät.
lähetetty 20.47



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:12 pm, muokattu 1 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

10 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ti Marras 14, 2017 12:44 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
14. marraskuuta 2017 - #9 #valerienpäiväkirja

Valerie riekkui pitkän liinan varassa lumisen hiekkatien laidasta laitaan. Kirosanojen saattelemana ohjailin ja pidättelin vilkasta nuorikkoa, jolla oli mielessään kaikkea muuta kuin rauhallinen kävelylenkki. Ylisuuri viltti hulmusi raisujen askelien mukana tuulessa, ja jouduinkin oikomaan sitä useampaan otteeseen takaisin paikalleen.
Reilu puolituntinen napsahti nopeasti täyteen liinassa tempovan tamman takia. Valerien kiirehtimisestä ei enää ollutkaan haittaa, kun kellon löi tasalukemaa. Tallilla meitä jo odoteltiinkin itse ammattilaishierojan toimesta.

"Tässä olis tämänpäivän asiakkaasi", totesin Iivarille ja kiinnitin voikon hoitopaikalle molemminpuolin kiinni. Riisuin beigen enkkuviltin tamman selästä sillävälin, kun Iivari tarkasteli katsellaan hevostani.
"Mjahas. Taitaa olla nuoren ensimmäinen kerta", mies sanoi ehkä mielestäni hieman ajattelemattomasti. Minulla taisi olla liian kaksimielinen ajatusmaailma. Hänen tapansa ilmaista asia sai minut nielemään naurahdukseni.
"Joo, näkyykö se?" Vastasin varovasti, sillä en todellakaan ennen Auburniin tuloa ollut antanut kenenkään ammattilaisen hieroa herkkänahkaista neitokaistani.
"Näyttää hieman toispuoleiselta. Mutta eiköhän se saada korjattua", hän sanoi nostellessaan hihoja. Valerie loi mieheen arvioivan katseen. Se säpsähti maskuliinisen voimakasta kosketusta, mutta osaavissa käsissä rauhoittui hyvin pian nauttimaan hemmotteluhoidosta.
Istahdin katselemaan hierojan työskentelyä ja välillä olin sisäisesti varpaillani, kun Valerie veti korviaan luimuun tai nosteli takakoipeaan kokeilevasti. Mies otti ronskin ottein kiinni herkkää tammaani hännästä, milloin pelkäsin Iivarin viimeistään pääsevän hengestään. Hän nykäisi oikein kovasti kermanvärisistä jouhista ja sai Valerien silmät suurenemaan päässä. Sydämeni jätti lyöntejä välistä, mutta Iivari lääppi sabinovoikon takapäätä rennon tottuneesti.
"Nyt pitäis olla paketti taas kasassa", jo varttunut mies sanoi työhönsä tyytyväisenä minulle, taputtaessaan Valerien korkealle kavunnutta kaulaa. Kiittelin miestä tuhannesti avusta, vuoratessani veteläksi venähtäneen tammani yli-isoon enkkuvilttiin. Tamma vaikutti väsyneeltä, joten koin parhaaksi työntää sen karsinaan nojailemaan raukeaa oloansa.

Ei treeniä kahteen päivään, mitäs sitten? Nostin tiskialtaalla lojuneen vanhan mutta siistin kahvikupin, ties kenen, ja join siitä kaikessa rauhassa uudet sumpit. Aikomuksenani oli olla vielä jotenkin hyödyllinen ihminen, mutten vielä tiennyt tarkalleen miten. Ideariihi pysähtyi välittömästi nähdessäni mustaa kouluhevosta talutettavan maneesiin. Minullahan oli vielä kamerakin kaapissa pölyttymässä laidunlaukkojen jäljiltä!
Lampsin viheltäen lämpimään ratsastushalliin, missä jähmeä puoliverinen vei ratsastajaa kuin sätkynukkea. Murahdukset ja raipaniskut kantautuivat korviini ratsukon suunnasta. Istuuduin katsomoon säätelemään kameran asetuksia sellaisiksi, että ne toisivat liikeratojen parhaat puolet esiin. Enhän minä millekään ammattikuvaajalle vertoja vetänyt, mutta osasin sentään painaa videon kuvaamaan.
Ratsukko taisteli johtajuudesta ankarasti keskenään. Pidin kameraani kuvausvalmiuksissa siltä varalta, kun/jos tulisi vielä sopivia pätkiä kuvattavaksi, niinkuin Tilda oli aiemmin minulta ja Jonathanilta toivonut. Saamansa pitää.

"Kuvaatko sä mua?" Tilda kysyi epäilevästi jykevän oriin selästä, pysähtyessään katsomopäätyyn mustan orhin kanssa. Kouluratsukon meno oli hetkittäin näyttänyt jo ihan sopivalta materiaalilta kuvattavaksi.
"Kukapa ei noin hyvännäköistä parivaljakkoa tahtoisi ikuistaa", totesin kamerani takaa, ystävällisesti hymyillen. Musta kouluratsu kuopaisi kaviollaan ilmaa tyytymättömänä, maneesin hiekat pölähtäen. Tilda patisti oriin takaisin liikkeeseen ja viittoi minua nousemaan katsomosta kyhjöttämästä. Nappasin vaatimattoman kamerani mukaan ja kipitin laajan kentän keskeen, missä minulla oli tilaa kuvata yksityiskohtaisesti vaikka Fellun häntäjouhien tuuheutta, mikäli Tilda halusi.
Voittaja oli selvillä. Tilda sai vahvaluontoisen oriin hallittua erikoisen hyvin. Fellusta huokui tulinen temperamentti, joka näkyi sen temmokkaissa askellajeissa. Ravin kaksitahtisuus oli ilmiselvää, eikä mikään jalka laahannut perässä vaan teki ahkerasti töitä lihaksikkaan rungon alle polkien. Laukallaan ratsukko sai pääni pyörryksiin lisäyksineen ja kokoamisineen.
Ei sinänsä, ratsukko näytti hyvältä syystäkin. Tilda käytti apujaan hyvin eleettömästi, kuten kouluratsastajan täytyikin. Ja no, nainen näytti muuten vaan hyvältä, en voinut kiistää sitä. Hän miellytti silmääni erityisesti istuessaan alas hyvin korkeaa, koottua ravia. Tietysti Fellukin oli ilo silmälle kohdistaessaan ärhäkän energiatulvahduksensa työntekoon.

Havahtuessani takaisin maan, tai oikeastaan maneesin, pinnalle kamerani roikkui kaulassa kuvaten omia kengänkärkiäni. Olin lumoutunut kouluratsastajasta, siis ratsastuksesta niin, että olin hiljalleen vaipunut villien ajatusten suuren kuplaan.
"Näyttääkö edes hyvältä?" Vaaleaverikkö kysyi pidätellessään intoonsa korskuvaa kouluhevosta.
"Tottakai", vastasin hivenen liian innokkaasti ja korjasin sittemmin sanojani, nostaen kameran kaulaltani katseltavaksi.
"Tai siis joo", sanoin pannessani videon pyörimään. Kootut laukka-askeleet kumisivat kameran näytöllä täyttäen maneesin äänellään ja Tilda näytti eläytyvän ratsunsa menoon sataprosenttisesti. Ratsukon saumaton yhteistyö oli kerrassaan silmiähivelevää.
"Näytä mullekin", nainen huikkasi hengästyneen vanhushevosen selästä. Tiesin Tildan olevan tarkka siitä, mitä aikoi instagramissaan julkaista, joten minun oli varmasti ikuistettava vielä tusina samanlaisia pätkiä. Minua hirvitti mennä niin lähelle äkkipikaista Fellua, joten ojensin kameran pitkälle naiselle vähän kauempaa.
"Itseasiassa, tää on oikein mainio. Loppua lukuunottamatta", Tilda hymähti tyytyväisenä ja ojensi minulle kameran takaisin. Nappasin sen äkkiä oriin mulkoilevan katseen takia ja askelsin taaksepäin.
"Kuvaa uusi", nainen kyykytti minua kääntäen Fellun takaisin uralle. Naiset... Huokaisin syvään, sillä nyt piti toden teolla skarpata.
Viritin kameran lähtövalmiiksi ja nostin närkästystäni peitellen peukun pystyyn ratsuaan ruotuun kaitsevalle Tildalle.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:13 pm, muokattu 1 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

11 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Pe Joulu 01, 2017 3:41 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
1. joulukuuta 2017 - #10 #valerienpäiväkirja

Lumihiutaleet leijailivat taivaalta valaisemaan synkistyvää, joulukuun ensimmäistä päivää, joka kääntyi hiljalleen jo illan puoleen. Tammalauma meni suuressa tarhassaan kylkimyyryä, jättäen kevyeen lumipeitteeseen leveän polun mennessään. Kullanvärinen tammani oli edelleen ruunikoiden epätoivoisen palvonnan uhri ja yritti raahustaa luokseni jättäen nuoria neitejä jälkeensä. Kaksikko pysyi raviaskelista huolimatta Valerien kannoilla kun takiaiset. Otin asioikseni häätää neitokaiset tiehensä hienovaraisesti.
"Valerie on varmasti otettu huomiostanne, mutta rajansa kaikella", totesin heilutellessani käsiä kahdelle nuorelle tammalle, jotteivat ne livahtaisi meidän mukana ulos tarhasta.
Tallin lämpö hohkasi jo ovelta käsin taluttaessani Valerien sen omaan karsinaan. Huomasin satulahuoneeseen mennessäni käytävällä nököttävän kirjavan ponitamman, enkä voinut vastustaa kiusausta mennä häiritsemään pienen ponin ympärillä hyörivää Minkaa.
"Hei, en ookkaan nähnyt sua aikoihin", hymyilin ystävällisesti hallakon ponin takaa kurkkaavalle Minkalle. Saatoin nähdä naisen hätkähtävän omista ajatuksistaan takaisin maan pinnalle.
"Sori jos säikyttelen", naurahdin perään, sillä en halunnut rikkoa parivaljakon rauhallista hoitohetkeä. Hanin lattiaa vasten kopisevat etukaviot puhuivat kuitenkin puolestaan, eli mitä luultavammin olin jo pilannut tunnelman.
"Ei, et ollenkaan", Minka hymyili pudistellen päätään. Pilkullinen tamma rauhottui silmissä heti naisen sivellessä sen kaulaa rauhallisin vedoin. Noiden kahden luottamus oli kyllä jotain taianomaista.
"Olin vaan vaipunut omaan maailmaani", ponin seisahdettua Minka totesi nauraen ja jatkoi hallakon karvapeitteen harjausta.
"Huomasin. Saanko?" Sanahdin varovaisen tietämättömästi, pitikö Hani muiden kuin Minkan rapsutuksista. Nainen nyökytteli hyväksyvästi, joten annoin pienen, valkean turvan haistella kättäni.

Olin ollut alusta alkaen aivan heikkona Haniin. Ikuinen poniratsastaja näki pilkullisessa ponissa jotain hurmaavaa, vaikka nyt se yritti kaikin keinoin steppailla minua karkuun.
"Se on aika arka tapaus", sinitukkainen nainen kertoi minulle. Parivaljakolla oli ainakin jotain yhteistä. Tosin Minka alkoi olla seurassani paljon avoimempi, mitä alkuun. Eiköhän nainen puhkeaisi vielä näyttävän upeaan kukkaansa ajan kanssa.
Hallakko nuuhki minua epäilevästi ja antoi lopulta silittää itseään. Mieleeni tulvahti heti muistoja ensimmäisestä ponistani, joka oli kaukana helposta ensiponista. Pilkullinen Peppi oli herkkyyden perikuva, vaikkakin elämäni yksi opettavaisimmista hevosista.
Kuljetin kättäni pitkin sen kaulaa aina selkämystä myöten kirjavalle lautaselle. Pienet korvat pyörivät ponin päässä uteliaisuuttaan.
"Lähtisitkö mun seuraksi maastoon?" Nainen kysyi katseemme kohdatessa pienen ponin selän ylitse. Luulin, ettei hän enää muistaisi koko sopimustamme.
"Anna mulle kymmenen minuuttia, niin oon valmis", huuleni kipusivat pehmeään hymyyn suostuessani Minkan pyyntöön.

Valerie vikuroi tapansa mukaan suitsia vastaan niin monesti kun vain kehtasi ja saatoin päästää muutaman ärräpään suustani samalla, kun työnsin messinkiset kuolaimet tamman kitaan miltei väkisin.
"Saimpas", huokaisin voittajafiiliksissä. Turpa punottaen puoliverinen tuijotti minua eriparisilmillään tyytymättömänä häviöönsä.
Olin enää hanskoja vaille valmis maastoon. Kipaisin hakemaan ruskeita roeckleja Valerien karsinan juurelta, johon olin ne epähuomiossa hylännyt. Noukkiessani niitä maasta päätykarsinasta kantautuva höpötys sai minun uteliaisuuteni heräämään. Tilda.
Sydämeni jätti lyönnin jos toisenkin välistä naisen pujahtaessa ulos mustan oriin karsinasta, sillä olin tuijottanut häntä hävyttömän kauan. Katsahdin salamana muualle ja yritin tehdä askelistani entistäkin kevyemmät mutta sain silti naisen huomion käännytettyä itseeni. Katsekontaktimme sai kylmät väreet vyörymään koko kehoni läpi. Kylmästä, nolostuksesta vai ihastuksesta, tietänyt sitä en. Keräsin rohkeuteni katseidenvaihdon jälkeen ja lähestyin naista päättäväisesti.
"Mun onkin pitänyt puhua sun kanssa", Tilda aloitti rikkomalla kiusallista hiljaisuutta. En tiedä oliko nyt hyvä hetki puhua, mutta jos ei nyt, ei sitten koskaan.
"Sori", päästin suustani harkitsemattoman nopeasti, jättäen naisen kurtistelemaan kulmiaan kysymysmerkkinä. Nieleskelin jo valmiiksi kurkkuun takertuneita sanojani takaisin alas, sillä nyt en ainakaan uskaltaisi sanoa enää mitään. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä asiaa polkkatukkaisella blondilla alunperinkään oli.
Pudotin samassa maasta jo kertaalleen noukkimani hanskat hermoillessani ja tietysti pidempi nainen riensi nostamaan ne minulle. Huokaisin kömpelyyttäni turhautuneesti ja aioin jatkaa juttuamme järkevästi. Kiitin vanhempaa blondia omaisuuteni pelastamisesta ja yritin ottaa hanskoja Tildalta, joka ojensi niitä parhaillaan minulle takaisin. Koko homma vaan vaikutti hetki hetkeltä enemmän kömpelöltä.
Tahtomatta katseeni harhaili pitkin hämmetyneeseen ilmeeseen kääntyneitä kasvoja ja pysähtyi viimein ruskeisiin silmiin. Kosketus sai uudet väreet kulkemaan läpi kehoni ja pisti vatsanpohjani kihelmöimään.
Arvasin tämän olleen huono ajatus, kun näin Tildan katsahtavan olkani yli, takanamme tiirailevaan Isabellaan. Vedin käteni hanskoineen takaisin kosketuksesta ja katsahdin ujohkosti muualle.
"Mun täytyykin lähteä maastoon, Minka odottaa", hätäilin Isabellan läsnäoloa ja käännyin kannoillani kohti hoitopaikalla odottamiseen tylsistynyttä tammaani. Hymyilin vaisusti mustiin pukeutuneelle perijättärelle ohimennessäni ja kiskoin paikallaan juputtavan Valerien matkaani. Tooodella kiusallista.

Minulle ja Valerielle maastoreitit olivat tulleet tutuiksi äkkiä, joten minun oli varmasti toimittava pienemmän ratsukon turistioppaana.
Kuljimme alkuun vierätysten pimenevällä polulla. Ratsut rauhoittivat mitä ilmeisemmin toisiansa enkä voinut valittaa omasta seurastanikaan. Eniten minä nyt kaipasin ystävää, enkä mitään säätösotkuja.
Tulimme yhteisymmärrykseen reitistä heti, eikä Minka epäröinyt antaa minun viedä heitä pienemmillekään metsäpoluille.
Ajatukset veivät minut mukanaan hiljaisuuden tullen takaisin Tildaan, jonka edessä olin vaikuttanut idiottimaisen ujolta teinitytöltä. Yritin työntää mielikuvan pois mielestäni, mutta ajatukseni palasivat jatkuvasti juhliin ja sen jatkoihin. En kuollaksenikaan muistanut, mitä välillämme oikeasti tapahtui, muttei ensimmäinen selvä muistikuva aamulla jättänyt kovin paljon arvailujen varaan.
Aioin todella mennä itseeni ja miettiä asioita, sillä tämä säätäminen oli mennyt jo liian pitkälle. Tuijotin tiukasti eteenpäin loputtoman pitkää polkua enkä ollut aluksi kuulla Minkan hiljaisen ujoja sanoja. Valerie pelasti minut viimehetkellä pysähtyessään kyhnyttämään etukinttuaan, jolloin palasin mietteistäni kuulemaan Minkaa.
"Niin, että millaista siellä jatkojuhlilla oikein oli?" Minka toisti kysymyksensä ties monettako kertaa. Voi kun nainen olisikin äsken kuullut ajatukseni. Niissä sitä olisi ollutkin selittelemistä.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:13 pm, muokattu 1 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

12 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Pe Joulu 22, 2017 2:52 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
18. joulukuuta 2017 - #11 #valerienpäiväkirja #joulukalenterihaaste

Tänään tamman verissä virtasi taas ripaus enemmän täysiverisyyttä. Ylivireys pilasi kaiken potentiaalin nuorikosta. Pienet esteet eivät pidätelleet Valerieta hypähtämästä ilmaan suurella voimalla. Vahvasta ohjasta ja painavasta istunnasta huolimatta puoliverinen liikkui pääasiassa kahdella jalalla.
Muutaman holtittoman horjahdukseni jälkeen päätin laukkuuttaa liikavirran pois sekoittamasta nuorikon päätä. Painoin pohkeilla kannustavasti varmistelevalle tammalle lisää vauhtia. Laukkasimme pian pitkäsivuista maneesia ympäri kuin reikäpäät. Sabinovoikon irtonainen ja holtiton laukka tavoitti lyhyet sivut liian pian, kiihdytysyrityksistä huolimatta. Sen pää viskoi innostuksissaan ohjan varassa
pidätteiden läpi. Jos joku nyt erehtyisi näkemään meidän vallattomat treenit, saattaisi kyseenalaistaa taitojani nuoren hevosen omistajana.

Luonteikas neitokaiseni rauhoittui heti luontopolulle päästessään. Se jolkotteli pehmeällä metsätiellä rennosti, eikä äsköisistä villeistä laukkapyrähdyksistä ollut enää tietoakaan.
Puuterilumi kimalteli ihanasti kuulaassa säässä. Joulu teki tuloaan kerrankin kauniisti, eikä loskaisen paskaiset säät latistaneet tunnelmaa. Pakkanen salpasi henkeä siinä missä kaunis metsämaisemakin. Kyllä täällä mieli lepäsi.
Olisimme viihtyneet keskenämme vielä pidempäänkin, mutta työt eivät tähän vuodenaikaan odottaneet. Milloin joku tipahti tikkailta jouluvaloja viritellessään ja toinen poltti itsensä pipareita paistaessa. Mustat silmätkään eivät jaksaneet enää yllättää, ennemminkin vihastuttaa.
"Kiitos rakkaimpani", taputin kolikonkultaista kaulaa ennenkuin laskeuduin alas ratsailta. Valerien turpakarvat näyttivät vuoraantuneen kuurasta jääpuikoiksi.

"Ai moi Nita", tervehdin vaivihkaa ohi varustehuoneesta Valerien karsinalle mennessäni.
"Anteeksi, mutta mie en taida olla kaipaamasi henkilö", brunetti naurahti ja jouduin katsahtamaan taakseni kahdesti. Ei ainakaan Nita, muttei tuikituntematonkaan. Kuka ihme?
"Oho! Me ei taidetakaan tuntea toisiamme. Julia, Valerien omistaja", esittäydyin tummaverikölle ystävällisesti käteni ojentaen. Hämärästi aito hymy ja rempseä puhetyyli muistutti minua jostakin.
"Muistan ehkä siut sieltä jatkoilta. Gabriella", hän sanoi ja puristi kättäni lujasti. Taisi olla tomera mimmi.
"Aivan, siellä olikin liikaa peitettyjä kasvoja muistettavaksi", nyökyttelin selvästi minua vanhemmalle naiselle. Missä vaiheessa Mina oli siirtynyt paikkaamaan Armia varsomiskarsinaan?

Kurottauduin kurkistamaan viereiseen karsinaan, jossa pilkukas pikkuveijari piti emälleen pukkinäytöstä. Parempaa joululahjaa Minka tuskin osasi odottaakkaan.
"Minastakin odotetaan pientä seuraajaa ensvuonna", Gabriella jatkoi yhtäkkisesti huomatessaan minun sydämen sulavan pienelle ponivarsalle. Aivan, se selittikin sekoiluni. Mina oli mitä ilmeisemmin naisen vuokrahevonen.
"Niinkö? Kaikki tammat taitaa pamahdella paksuksi vuorotellen", sanahdin yllättyneenä. Upeiden hevosten pieniä seuraajia näki kyllä jatkossakin mielellään tallilla käydessä.
"Joo. Toivotaan parasta", tummaverikkö hymyili sukkajalkaisen puoliverisen viereltä ja nakkasi sitten kätensä ilmaan hyvästien merkiksi.
"Ilman muuta. Nähdään", sanoin Gabriellalle, joka painui vuokrahevosensa kanssa kohti maneesia.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:14 pm, muokattu 2 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

13 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty To Tammi 11, 2018 4:59 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
8. tammikuuta 2018 - #12 #valerienpäiväkirja

Uusi vuosi, sama minä eikä yhtään sen uudemmat kujeetkaan. En elänyt uudenvuodenlupauksille, mutta saatoin pienessä vilkaassa mielessäni toivoa tulevaan vuoteen ripauksen enemmän onnistumisia. Niin koulutielle, harrastukseni pariin kuin ihmissuhdesotkuihinkin. Lupaukset eivät kumminkaan koskaan menneet sinnepäinkään, joten toivomukset istuivat sokkeloiseen ajatuksenjuoksuuni paljon paremmin.
Päällimmäisenä mielessäni ei silti kaivertanut koulunkäynti, joka lutviutui kyllä ajan kanssa parhain päin, saatika haave kenttäratsastuksesta, minkä edistyminen ei ollut oikeastaan riippuvainen minusta.

Empiminen siitä, halusinko tulisieluisen Jonnan vai en, sai pääni piakkoin räjähtämään epävarmuudesta. Tilda nyt taas, no, ei ottanut poistuakseen ajatuksistani. Nainen oli kaikinpuolin ihana persoona eikä kiusalliset tilanteet enää nähtävästi haitanneet välejämme ehtymästä, joten saatoin olla uhkarohkea avatessani puhelimen yhteistietoja. Näpyttelin sen enempää miettimättä Tildan ja minun viestiketjuun uuden tekstintyngän, jonka perään pistin toiveikkaan anovan kysymysmerkin.
"Moi. Kelpaisko huono seura ja viini?"

Voikko tyrkkäsi minua malttamattomasti päällään, jolloin havahduin vaaleanpunertavista ajatuksistani. Pudotin virnuillen puhelimen taskunpohjalle vetoketjun taakse enkä tiennyt, kumpaa vastausta pelkäsin enemmän. Kaappasin konjankinruskeat ohjat käsiini, maiskauttaen Valerien liikkeelle.
"Anteeksi, neiti. Huomioni on nyt kokonaan teidän", taputin kellertävää peitinkarvaa nauraen.

Hokkikengät nirskahtelivat pakkaslumessa epätasaiseen tahtiin. Nelitahtinen käyntiaskel vaihtui välillä kaksitahtiseksi hölkäksi, pörheän tamman pursutessa virtaa. Kuulas talvisää piristi selvästi myös nuorikkoni mieltä, ei epäilystäkään.

"Pääsimpä kerrankin todistamaan että musta on sulle vastusta", näpäytin brunettia tyrkätessäni tätä aavistuksen kokeilevasti käsivarteen. Rasmus pudisteli päätään, selvästi hampaitaan kiristellen, muttei sanonut sanaakaan ilmoitustaulua tuijottaessaan. Ensimmäinen ei sijoittunut -sija ja vieläpä sen jakaminen ei varmasti lämmittänyt kenenkään muun, paitsi minun mieltäni. Olinhan lähtenyt kilpailemaan raa'alla nuorikolla puhtaasti kokeilunhalusta. Ajoituksen ollessa ihanteellinen, saatoimme kerätä hyvillä sijoituksillamme osallistumisoikeuden ensivuoden kenttäkilpailuihin.

Valeriesta huokui samanlainen into kuin minustakin. Mitkään kissanristiäiset eivät voittaneet hankijumppaa mäntymetsässä, eikä sinivalkea ruusuke koskaan ollut verrattavissa laukkasuoran korvissa vinkuvaan tuulenvireeseen, joka sai hymyn nousemaan kasvoille. Vaikkakin suitsiin viimeaikoina ripustetut ruusukkeet vahvistivat meitä ratsukkona, voittaminen ei edelleenkään ollut minulle tärkeintä.

"Mut ethän sä edes tykkää esteistä?" Helena kyseenalaisti kenttäratsastusunelmiani. Ratsastuksenopettaja tiesi tarkalleen, mitä ratsastuksessa rakastin, millaista hevosta tarvitsin ja mihin rahkeeni loppujen lopuksi riittivät.
"No, maastoilusta mä tykkään", puolustelin hymyillen. Eiköhän ne esteet menneet siinä sivussa.
"Sehän on ihan eri asia", vanhempi nainen purskahti nauruun. Saattoihan selitys kuulostaa hieman kaukaa haetulta, mutta olin valmis ottamaan riskin.
"Ainakin se on hyvä alku", totesin toiveikkaana, vaikka ajatus hieman pelottikin. Nuori, säpäkkä hevonen ja estekammoisen taidoton ratsastaja ei vaikuttanut kombolta, jonka ensimmäiseksi kuvittelisi kenttäradalle.


Olin hemmetin ylpeä Valeriesta, kasvatistani, itse satulaan pistetystä, nuoresta ratsuhevosenalusta. Sen mutkaton luonne takasi paikan pitkäaikaisena harratuskaverinani, vaikka monien kasvoilta paistoi vahva epäilys kertoessani meidän tulevista suunnitelmista viherniittyisillä kenttäradoilla. Niin me tytöt oltiin vaan näytetty, ettei me tarvittu meidän unelmiin lannistavia sormenheristyksiä.

Kirpeästä pakkasesta punertava taivas tummui vähitellen. Tamma askelsi pakkaslumella edelleen kireänä kuin viulunkieli, joka räpsähtäisi samantien irti liitoksistaan, mikäli päästäisin ohjat löystymään.
Ulkoilmatreenit olivat vielä puolitiessään, kun taskussani alkoi täristä. Tamma kavahti innostuksissaan takasiensa varaan ja asettui sijoilleen vasta vetäessäni ohjat takaisin tiukemmalle.
"Soooo, hetki vain", rauhoittelin kuohuvaa nuorta, ennenkuin kaivoin puhelimen viininpunaisen parkatakin taskusta. Ensimmäiseksi huomasin saaneeni uuden viestin. Siitä innostuneena vastasin jo pitkään hälyttäneeseen puheluun.

Perhanan Inna, uskalsikin soittaa pahimpaan mahdolliseen aikaan.  
"No mutta hei, mitäs Paakkasten valtakuntaan tänään kuuluu?" Huokaisin ivaillen Innalle puhelimeen, sillä Juuso viihdytti naista nykyään niin tiiviisti, etten ihmettelisi kaksikon yhteenpaluuta.
Jouduin pysäyttämään puuskuttavan voikon mäenkumpareelle, jotta keskittymiskykyni palaisi täysiin prosentteihin. Valerie malttoi hädin tuskin seistä ihanteellisen laukkasuoran keskellä, mutta pidin pääni kylmänä.
"Siis että mitä?" Huudahdin puhelimeen yhtenä kysymysmerkkinä tiedostaessani liian monta uutta informaatiota samaan aikaan.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:14 pm, muokattu 1 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

14 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Su Helmi 04, 2018 9:37 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
5. helmikuuta 2018 - #13 #valerienpäiväkirja

Kisaviikonlopun jäljiltä terhakka kilparatsuni oli väsähtänyt ja kiukkuinen hevosenrääpäle. Satulan paikka hiersi nuorikkoa koko juoksutuksen ajan eikä sen takapuoli malttanut pysytellä maanpinnalla vaan takajalat uhkasivat painovoimaa sinnikkäästi. Mutta eivät ne kuolaimetkaan olleet tarpeeksi lämpimät jatkuvasta niskojen nakkelusta päätellen. Ainiin, olihan se liinakin välillä aivan liian kireällä, josta protestoidakseen Valerie seisahtui aloilleen jokaisen kiristyvän otteen seurauksena.

"Senkin kakara", puuskahdin jälleen paikalleen jämähtäneelle diivailijalle, joka näytti tyytyväiseltä suoritukseensa. Huiskautin pitkähköllä raipalla voikonkirjavan takaisin liikkeelle, johon se notkahti vastahakoisesti. Jäänsinertävässä silmässä kiilui lapsellisen ilkikurinen pilke, joka muistutti pelottavan paljon minulle ylläpitoon tulleesta ponista, Tohvelista. Sen kujeilevaa luonnetta joko vihasi tai rakasti. Viikon aikana kasvaneiden harmaiden hiuksien jälkeen sitä osasi todella jo vihata.

"Okei, voitit tän erän", annoin periksi eteenpäin suorastaan matelevalle ratsuhevoselle ja aloin riisumaan sitä satulasta. Mikäli painostaisin tammaa väkisin liikkumaan, saisin luultavasti vain oman pullistuneen otsasuoneni räjähtämään. Nuorikon huojentunut ilme pysähtyi katsomaan minua kysyvästi.
"Menes jo ennenkuin muutan mieleni", hätistelin Valerien tiehensä hoitamaan loppuverryttelyn itseksensä. Kullanhohtoinen neiti veti jo pian pierupukkilaukkaa ympäri maneesia niin kauan kun jaksoi- eli hikiset kaksi kierrosta.

Taskussani tärähti sen merkiksi, että olin saanut uuden viestin. Naisen nimi ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta kuvat puhuivat puolestaan. Siellähän me Valerien kanssa suoritettiin ensimmäistä yhteistä metrin rataa tukka hulmuten ja seisottiin palkintojenjaossa hymy korvissa. Olin yllättävän tyytyväinen suoritukseemme, vaikkei sillä sinivalkeaa ruusuketta ansaittukaan.
Juuri näiden pienten hetkien takia kai tätä vielä harrastikin, vaikka loppujen lopuksi niiden eteen vuodatti hurjasti verta, hikeä ja kyyneliä. Ja kirosanoja.



Kuvasta kiitokset Velmalle!



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:15 pm, muokattu 4 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

15 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ma Helmi 26, 2018 11:03 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
26. helmikuuta 2018 - #14 #valerienpäiväkirja

Viimeksi Auburnissa järjestetyt koulukilpailut menivät sinänsä oikein hyvin, kärkisijan vuoksi, mutta kouraani lätkäistyyn paperiin kirjatut prosentit eivät ihan kohdanneet Amanda Sokan odotuksia tasosta, jolla kuvittelin meidän ratsukkona olevan. 69,643 % ja vastuuvalmentajan suorasanainen kommentti "Jännittynyt ja etupainoinen hevonen" ei olisi voinut jättää paskempaa makua suuhuni. Tästälähin pyhittäisimme siis yhden lisäpäivän viikossa sileätyöskentelylle kouluradalla nöyryytyksen välttämiseksi. Olihan sekin osa kenttäratsastusta.

En kuitenkaan tahtonut päästää itseäni liian helpolla. Rangaistukseksi jouduin ensimmäistä kertaa ikinä kaivamaan varastosta varakulkuneuvoni; punaisen Helkaman. Mikäli kieli kevään mittaan ratsastaa vesihautojen läpi kunniakierrokselle, oli aika ottaa askel kohti parempaa yleiskuntoa. Polkaisin uutuudenjäykän pyörän liikkeelle, jättäen Mazdaparan seisomaan pakkasen armoille.
Ja sitä askelta kaduin välittömästi. Huonosti auratuilla teillä kaksipyöräisellä ajaminen oli aivan kamalan raskasta. Takapuolta kivisti jo ennen suurinta ylämäen nousua, tuskanhiki valui noroina niskaan ja herätti kylmät väreet tipahdellessaan pitkin selkäpiitä. Poskia kuumotti jokaisella polkaisulla vain enemmän. Ei ollut kaukana, etten nakannut puolivälissä tätikuljetinta lähiojan virran vietäväksi.

Vedin henkeä parkkipaikalla, etten näyttäisi täydeltä idiootilta talliin astuessani. Enhän mä ollut polkenut kun vaivaiset 8 kilometriä, mutta olo tuntui kun olisin tehnyt elämäni suurimman urheilusuorituksen.
Astelin talliin päädystä sisään kohdatakseni heti ensimmäisenä blondin perijättären. Helvetti, pitikö senkin aina sattua nyrpistelemään nenäänsä normaalien ihmisten aikoihin. Nöyränä nyökkäsin tervehdyksen happamalle Amandalle, jatkaakseni matkaa loungeen.
Nainen ei avannut suutaan tervehtiäkseen, eikä se yllättänyt minua lainkaan. Mutta se katse. Sitä jäätävää katsetta ei usein saanut osakseen.
"M-moi? Onks kaikki iha hyvin?" Tätänykyä brunette Jonathan tuumasi kurttuisine kulmineen. Havahduin kommentin kuultuani katsomaan eteeni. Peiliefektinä vedin kasvoille yhtä huolestuneen ilmeen. Ai mitenniin?
"Joo, tottakai", vastasin miehelle nopeasti nyökytellen ja yritin kiristää tahtiani huomaamattomasti. Jos tällä matkalla en onnistunut karistamaan huolestuttavaa määrää kiloja, oli jonkun muun oltava pahasti pielessä.

Leväytin kaapin oveni auki katsahtaakseni itseäni peilistä. Ei vit...
En ihmetellyt enää, miksi Amandakin oli saanut kerrankin silmänsä irti omasta navastaan. Poskeni pullottivat punaisina kuin ylikypsät tomaatit, silmät vuotavina, puhumattakaan pipon latistamista blondeista kutreistani. Näytin siltä, kuin olisin ensimmäistä kertaa noussut sängystä masennuskauden jälkeen.
Kiireenvilkkaa vaihdoin ylleni parkatakkia kevyemmän, khakinvihreän toppaliivin ja iskin kypärän peittämään hirvittävää kampaustani. Olisi muuten tasan viimeinen kerta, kun pyöräilisin yhtikäs mihinkään.

Valerieta ei paljon mamman huono hiuspäivä haitannut. Tähän asti olin kovin yrittänyt vaalia imagoani, kauanhan sitä kestikin. Toisaalta, mikään ei peitonnut laidunlaukkojen asuvalintaani. Kenellekään ei siis tästälähin enää tullut ainakaan yllätyksenä oudot, epäviehättävät paikalle pölähdykseni.
Heitin uutuuttaan kirtsaavan koulusatulan juuri harjatun voikon selkään ja siirryin vähin äänin maneesiin, tallikäytävän vaikuttaessa tyhjältä. Viimekisoihin harjoitteluni koostui lähinnä Jemiinan kanssa maastoilusta, puhumattakaan nopeasta juoksutuksesta, johon turvauduin raskaan koulupäivän päätteeksi. Ehkä halutut tulokset vaativat kumminkin himpun verran enemmän töitä, joten aionkin tehdä tänään kaiken just enkä melkein sinnepäin.
Päätin ponnistaa selkään suoraan maneesin hiekalta. En sallinut itselleni pidennettyjä jalustinhihnoja tai penkkiä. Valerie pyöritteli korviaan järkyttyneenä, kun ensiyrittämällä tipahdin takaisin maanpinnalle painovoiman ansiosta.
"Ei helvetti, yritä edes", murahdin itselleni, tosin syystäkin. Miten nuori hevonen koskaan pystyi kantamaan minua tasapainoisesti, jos olin yhtä vetelä keskivartalostani kuin jauhosäkki? Tarrasin tammaa harjasta yrittäessäni kaikin kerätyin voimin uudestaan.
Tahdonvoiman ja kirosanojen saattelemana pääsin viimein satulaan. Allani liikehti nyt levoton ja roikkumisestani nokkiinsa ottanut nuorikko. Hienoa!

Lämmittelin nuorta kävellen muutamien kierroksien ajan, sillä todellinen vertyminen tapahtui Valeriella vasta ravissa. Se harppasi alkuun kovinkin pitkin askelin eteen, jolloin keventää piti kamelin mittaisissa askelissa tuplasti suuremmalla voimalla. Ei se kumminkaan kauan osannut olla vihainen, vaan taipui nopeasti kouluraipan hipoessa voikonkirjavia lautasia. Muokattavuus parani jatkuvasti kuuliaisen ja oppimishaluisen nuoren mielen ansiosta, vaikkakin kömpelö tamma osasi halutessaan edelleenkin olla, eikä se mihinkään iän myötäkään hävinnyt. Kouluradan kukkasta rämäpäästä oli turha toivoakaan.
Siirtymiset olivat olleet aina kompastuskivi hätäiselle nuorikolle. Ennen siirtymistä muistin valmistella sitä parhaani mukaan, ettei hitaasti syttyvälle tammalle tullut yllätyksiä. Se yritti päästä läpi vähän sinne päin- suorituksillaan, mutten tällä kertaa antanutkaan armahdustani yrityksille. Jos prosentit piti saada nousuun, siirtymiset oli hiottava timanttisiksi.

Väistätin jäykähköä Valerieta siirtymisten välissä tylsistymisen välttämiseksi. Välillä vaadin nuorelta todella jyrkkää väistämistä, jotta se todella joutui miettimään kinttujen käyttöään.
Tiesin heti tehneeni oikein, Valerien pyöristyessä mukavasti rullaavaan laukkaan. Ratsunalku kuulosteli tarkasti apujani halutessaan miellyttää minua parhaansa mukaan. Rennonletkeä laukka-askel lyheni pyydettäessä, eikä siitä käyntiin siirtyminen vaatinut enää turhia raviaskelia. Lähtöpisteestä yhden ainoan treenin aikana oltiin edistytty jo hurjasti, joten viimein heitin ohjat kaikessa kiitollisuudessa pitkiksi.
Valuin alas pärskähtelevän tamman selästä. Lähemmäs kaksi tuntia vierähti helposti raa'an kouluratsun selässä. Olisin löytänyt vielä enemmänkin ongelmakohtia, mutta nuorikon mieltä ei tosin kehdannut kuormittaa liikaa. Siihen nähden, miten rauhallisena sabinovoikko raahusti minun mukanani talliin, pidin treeniämme oikein onnistuneena.

Kartanon tiluksille alkoi valua enemmän porukkaa, mitä illemmaksi kello vierähti. Meidät nähdessään muutamakin varmaan luuli, että oltiin kiusattu toisiamme väsyksiin asti, mutta tosiasiassa kahden tunnin kouluvääntö saikin näkyä. Voikon silmät yrittivät pysyä sinnikkäästi auki, lupsahdettuaan vähän väliä unen ja valveen rajamaille. Harjatessani Valerieta saatoin itsekin nojautua muutamasti tämän kylkeen. Huh, parasta oli pistää kiirehtien kotiin ettei nukahtaisi rattiin. Ainiiin...
Muistinkin äkisti, etten ollutkaan tullut autolla. Vaan sillä pirkuleen fillarilla! Hautasin kasvoni takaisin Valerien pehmeään kylkeen huokaistakseni vielä hetken ennen suurta koitosta.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ke Toukokuu 16, 2018 12:11 am, muokattu 2 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

16 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ma Maalis 05, 2018 3:01 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
3. maaliskuuta 2018 - #15 #valerienpäiväkirja #auburngoesabroad

Nostin estesatulan pois hionneen Valerien selästä, ja irroitin tummanruskean estehuovan kuivumaan satulan päälle. Sabinovoikko ummisteli silmiään estekarkeloidemme jälkeen, joten annoin tamman levähtää tallissa rauhassa, ennenkuin vein sen takaisin ulkoilemaan. Samassa tarhassa ulkoilevat ratsuhevoset pärjäsivät keskenään ihan hyvin ilman pomottavaa, rumaa ankanpoikasta.
Matkallani varustehuoneen uumeniin kuulin ja näin uuden tallityöntekijän hoippuvan talikonvarressa. Päätin olla kohtelias ja kysyä, miten aamu oli lähtenyt käyntiin.
"Ai hei..? Onko kaikki ihan o-"
"Loppuuko tää kysely IKINÄ?" Tummaverikkö murahti itsekseen keskeyttäen lauseeni eikä ajatellutkaan vilkaisevansa mua suoraan silmiin. Ilmeisesti en ollut ensimmäinen, joka huomasi ylisuuret kumisaappaat yhdistettynä tuhrittuun silmämeikkiin.
"Äh, soriiii", pahoittelin uteliaisuuttani, vaikka olisi tehnyt mieli sanoa lohdutukseksi tietäväni tunteen. Jatkoin kuitenkin matkaa satulahuoneeseen mukisematta. Eipähän hävettänyt enää yhtään omat tyylimokat nähdessäni Gabriellan niin viehkeänä pieruverkkareissa heti aamutuimaan.

Tutkailin ilmoitustaulua, samalla kun vedin aamupäivän ensimmäistä kahvikupillista. Jouduin hieraisemaan silmiäni, kun tajusin sinertävän A4:sen ilmestyneen keskelle taulua.

"Huippuvalmennus ja maastoestekilpailut Kanadassa"

KANADASSA ASTI? Silmät suurina tuijotin loungen ilmoitustaulua. Eihän mulla nyt ollut mitään mahdollisuutta lähtä mukaan, ellen voittaisi lotossa. Tai alkaisi palkkamurhaajaksi. Tai valmistuisi lääkäriksi heti tänään. Tai hankkisi itselleni vanhaa, rikasta mieselättäjää, josta ajatuskin puistatti. Hyi.
Kateellisena jatkoin lukemista, yllättyäkseni silminnähden. Isabellalla vaikutti olevan jonkunlaisia kontakteja huippuvalmentajaan, eivätkä matkakustannuksetkaan kuulostaneet pilviä hipovilta, kuten olettaa saattoi. Sehän oli vain muutama satanen sinne tänne..

"Julia Elisa, kappas", Inna pamahti loungeen ja juoksi heti kahvipannun äärelle.
"No mutta, Inna Alisa", vastasin käyttäen naisen toista nimeä. Hauskaa, että ne olivatkin siunaantuneet niin samanlaisiksi. Ehkä äitimmekin olivat salaa parhaita kavereita.
"Mä aattelin lähtä kenttäleirille Kanadaan!" Katsahdin Innaan hymyillen. Päätin juuri äsken mielessäni lähteväni ja suusta ulos tullessaan ajatus kuulosti vielä hullummalta, kun olin kuvitellut.
"No ohhoh. Etkö yhtään sen kauemmas?" Brunette naurahti epäuskoisena, ennenkuin vilkaisi osoittamaani paperilappusta ilmoitustaululla.
"Heko heko. Isabella on järkänny sen suhteillaan", selitin tarkemmin brunetelle, joka suuntasi istumaan nahkaiselle sohvalle mustan myrkkynsä kanssa.
"Hieno homma", Inna mutisi välinpitämättömänä. Nainen ei kerennyt ehtiä edes sisäistämään asiaa, kun sain kuningasidean.

"Mut hei, sähän voi lähtä mun kanssa!" Hihkaisin innosta pinkeänä ja ryntäsin kirjoittamaan itseni osallistujaksi. Mageeta. Päästäisin Valerien kanssa yhdessä maailman toiselle puolelle huippuvalmentajan käskytettäväksi. Opinto-ohjaajani tuskin innostuisi ajatuksesta, mutta olihan kevään opinnot muutenkin jo tarpeeksi levällään.
"Jaa, milläköhän hevosella?" Ystäväni huokaisi hullulle ehdotukselle. Innan oli tultava joka tapauksessa, koska minä käskin. Pakottaisin ja painostaisin niin kauan, että nainen kaappaisi loppupelissä vaikka keppihevosen ratsukseen, ellei muuta keksinyt.
"Ootas, mulla on siis... yks jalkavammanen, kolmella varsat alla, yks nuori KOULUheppa..", Inna jatkoi vinoiluaan ja laski sormin hevosiaan.
"Aasi! Ootko ihan unohtanu et sulla on myös yks kilpailukuntonen esteheppa?" Puuskahdin vastustelevalle brunetelle. Jos se hyppäsi rataesteitä, miksei maastoesteitäkin.
"Niimpä, joka on JUUSON treenattavana", Inna painotti 'poikaystävänsä/tämänhetkisen hoitonsa' nimeä, tai mitä ikinä nyt toisilleen olivatkaan.
"Sit otat vaikka Kirpun", korotin jo ääntäni koska olin kerennyt rustata nimeni osallistujalistalle. En helvetti lähtisi reissuun pelkkien tuntemattomien nimien kanssa. Verneri Kaajapuro, who?
"Mä en haluu nähä Lukasta enää ikinä", Inna vaikersi nolon lapsuudenihastuksensa takia. Onneksi keksin aina keinon, mistä nainen takuuvarmasti innostuisi.

"No, ehkä mä pyydän Milaa", totesin tyynesti poistuessani loungesta talliin. Inna jäi tuijottamaan niille sijoilleen luullessaan, että Milakin saattaisi hypätä hevosen selkään ja ilmestyä paikalle, mikäli pyytäisin. Todellisuudessa nainen nautti hevosettoman huolettomasta olostaan Kanadassa täysin siemauksin- ja siemauksilla tarkoitan kaljaa. Ainoa seura, mitä kolmikymppisestä naisesta irtosi, oli ryyppyseura. Kanadalainen yöelämä taatusti oli värikkäämpää kun täällä, joten saatoin hyvällä tuurilla hyödyntää tarjousta.
"Hee-ei! Juuso varmaan lainaa Ransua mielellään", nainen huudahti perääni, enkä voinut pidättää nauruani. Julia 1 - Inna 0.
"Hienoa!"



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:16 pm, muokattu 3 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

17 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty La Maalis 10, 2018 12:24 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
12. maaliskuuta 2018  - #16 #valerienpäiväkirja #tietähtiin

Kouluvalmennus Hallavassa


Mun oli tarkoitus pysytellä vain kotitallin valmennuksissa, mutta miten kävikään. Tällä kertaa Inna houkutteli minua mukaansa Hallavaan, puolustellen lähtöä sillä, että yhdessä valmentautuminen oli kivaa. Eihän me osallistuttu edes samoihin luokkiin? Hän jopa lupasi napsia kuvia kamerallani, että voitaisiin maksimoida valmennuksen hyödyt. Mä ehdin jo innostua, kunnes muistin meidän hevostilanteen.
"Mut ei kai me voida noita apinoita samaan koppiin lastata", tuohduin naiselle, joka oli esittänyt vieraan tallin valmennukseen osallistumisesta vain hyviä puolia. Yleensä meidän hevoset olivat tulleet juttuun oikein mainiosti, mutta Banskun ja Valerien väliltä puuttui jonkinsortin... yhteisymmärrys.
"Hei, meiltä on lähdössä muitakin ratsukoita valmentautumaan", Isabella huomautti vieruskarsinasta. Ainiin.Nainen oli ilmoittautunut jopa kummityttönsäkin mukaan kilpailemaan Rillalla, jotta tallijoukkueemme olisi muita vastaan tasavertainen. Ei sillä, etteikö tyttö ratsastanut hyvin. Varsin hyvin ikäisekseen.
"No, jos tämän kerran", mutisin itsekseni samalla, kun näin setelinkuvien ajatuksissani haihtuvan savuna ilmaan. Kerran kai se vain kirpaisi.

***

Luojan kiitos kaikki valmennukset järjestettiin vasta iltapäivällä. Maanantai oli tähän asti sujunut niin kamalasti, kun vain maanantait yleensäkin saattoivat. Ennen lastausoperaatiota oli siis ehdottoman tärkeää, että ehdin lepuutella rauhassa töissä kiristyneitä hermojani kahvikupillisen ääressä.
"Noniin, viimeistä viedään", totesin hermostuksissani, sillä Sokkien hevoset olivat menneet paikoilleen ensiyrittämällä. Valerielle tietysti jäi keskimmäinen ja ahtain paikka, enkä olisi ollut ihmeissäni, mikäli tamma olisi järjestänyt vieressä tuijottavalle perijättärelle ja nuoremmille tytöille jonkunlaisen shown.
Saatoin huokaista helpotuksesta, kun Valerie ei pahemmin arastellut suureen traileriin menemistä, vaan pikemminkin sitä jännitti uusi seura. Raudikko kouluhevonen ei ollut moksiskaan hörökorvaisen nuorikon liittyessä seuraan, vaikka piirtopäinen angloarabi liikkui sen toisella puolella levottomasti.
"Tytöt pärjää vallan mainiosti", brunette totesi nostaessaan lastaussiltaa kanssani, johon vastaukseksi nyökkäsin helpottuneena. Viivi kiipesi etupenkille jatkamaan iästään johtuvaa kysymystulvaansa, eikä meitä Nitan kanssa haitannut yhtään istua takana, tytön äänen kuulumattomissa.

Nuori hevonen piti kovaa ääntä ilmoittaessaan, että oli saapunut paikalle. Tamma odotti ehkä jonkun vastaavan, mutta se sai ainoastaan epätoivoisen Banskun hörisemään matalasti. Ja sehän ei Valerien mieltä lämmittänyt. Rautias Armi seurusteli mielellään mustan kouluhevosen kanssa, vaikkeivat jutut Innan ja Nitan välillä alkuun niin hyvin lentäneetkään.
Ensimmäinen valmennus alkoi puolen tunnin päästä, joten Isabella riensi auttamaan Viiviä Rillan varustamisessa.
"Mä kyllä osaan jo ite", tyttö vastasi tädilleen tomerasti, vaikka perfektionistisieluisen naisen silmään turpahihna vänksötti arabiverisen tamman päässä aivan vinossa. Pidättelimme Innan kanssa naurua, sillä bruneten 'hiljainen hyväksyjä' -ilme oli näkemisen arvoinen.
Kävelytimme Nitan kanssa omat ratsumme hyvin ennen varustamista, jotta pystyimme perijättären niskaan hönkivien sanojen mukaan näyttämään, että tulimme voittamaan nämä pikkukarkelot.

Valmennuksen perimmäinen tarkoitus oli kartoittaa lähtötilannetta- eli tietysti vilkuilla vastustajien taitoja, oltiinko samalla sivulla, saati edes aukeamalla. Valerie vilkuili ympärillään pörrääviä vieraita hevosia, muttei muutaman käyntikierroksen jälkeen enää jaksanut välittää niistä. Se oli nuoreksi kilpahevoseksi niin viisas.
Kouluvalmennuksen taso oli ehkä hieman vaadittua alhaisempi, joten tehtävätkin olivat helponpuoleisia ja helposti saavutettavissa. Kiemuraurille taipuminen tietysti isolle hevoselle tuotti alkuun hankaluuksia, eikä tamma olisi millään halunnut ymmärtää taivuttavia apujani. Aleksi ei kuitenkaan motkottanut täsmällisyydestä, vaan piti meitä kehittyvänä, uutuudenjäykkänä ratsukkona. Tervettä vaihtelua Amanda Sokan nöyryytykselle.

Viimeisen varttitunnin aikana nostettiin laukkaa ja arvioitiin ratsukkojen kisakuntoa. Siitä puheenollen Valerie näytti muille olevansa täydessä terässä. Se ravasi tahdikasta ravia suoralla uralla, puhumattakaan kauniisti pyöristyvästä laukasta keskiympyrällä. Vaikka vaati aikansa, että Valerie lämpeni ajatukselle näyttää tänään muillekin parhaita puoliaan, sai meidän suoritus loppua kohden katsomossa tuimasti valmennusta seuraavan Isabellankin hymyilemään. Kameran kanssa heiluvaa Innaa en kyllä oikeastaan nähnyt kertaakaan..!



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:17 pm, muokattu 1 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

18 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty La Maalis 24, 2018 9:44 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
28. maaliskuuta 2018 - #17 #valerienpäiväkirja #tietähtiin

Estevalmennus Järnbyssä


Väsymys painoi vieläkin Kanadan reissun jäljiltä niin minua, kuin Valerietakin. Nuorikon jaksaminen huolestutti minua, varsinkin nyt, kun valmennuksia oli ollut todella tiheällä aikavälillä. Valerien piti sisäistää niin paljon uutta asiaa lyhyessä ajassa, että pelkäsin kuluttavani tamman henkiset voimavarat loppuun liian aikaisin. Toisaalta tänään Järnbyyn saapuessamme Valerie vaikutti reippaalta, omalta itseltään jälleen uusissa valmennusmaisemissa, joten huolenaiheeni saattoi olla täysin turha.
Uteliaana nousin maneesin katsomoon, aikomuksenani ihmetellä helpon luokan valmennusta. Isabella seurasi katseellaan kummityttöään suu tiukkana viivana, mutta huomatessaan minut, hän hymyili vaisusti. Oletin, että olin tervetullut hänen seuraansa, joten istahdin bruneten viereen, katsomon puiselle penkille.
Ruunikko angloarabi liikehti ilmavasti muihin ratsuihin nähden, jotka kaahottivat ratsastajat selässään hirmuista vauhtia eteenpäin. Viivi ratsasti siroa tammaa kuin omaansa, mikä oli ihailtavaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sopusuhtainen ratsukko varasti jatkuvasti huomiota silmissäni suurista puoliverisistä.

Isabella istui hiljaa, sanomatta ainuttakaan sanaa, edes kommentoimatta ääneen Viivin ajoittain liian eteen valahtanutta istuntaa. Olinhan minä jotain tulevista hautajaisista kuullut ja lukenut, mikä varmasti veti naisen mieltä matalaksi. Näin kuitenkin paremmaksi vaihtoehdoksi osoittaa tukea epäsuorasti, kuten vastaamalla välillä Viivin turhanpäiväisiin kysymyksiin.

Nostin estesatulan viininpunaisen huovan päälle. Satulavalinta tuntui taas enemmän omalta, kuin edellisissä osakilpailuissa ja valmennuksissa. Heikko aloitus koulukilpailuissa ei tulisi missään nimessä toistumaan painotuslajissamme. Napsautin kypärän remmin kiinni ja huikkasin Nitalle olevani valmis. Yhdessä tuumin suuntasimme maneesia kohti, jossa läsipäinen rautias jo teki itselleen tilaa tutuksi. Tiesin heti, kun Valerie ei meinannut millään seisahtua aloilleen selkäännousun ajaksi, ettei tänään tammalla ollut aikomustakaan pistää parastaan.

Hypättyäni vauhdista sabinokirjavan kyytiin annoin sen kävellä hyvän tovin pitkin ohjin. Valmentaja tarkasteli meitä ratsukkoja alkuun hiljaisesti, esittäen vastalauseita vasta ravityöskentelyn alkutaipaleella. Pepin mielestä Valerie raahusti pohkeen takana, jolloin pidin pohkeeni lähellä puoliverisen herkkiä kylkiä. Minusta sen liike eteni juuri sopivassa temmossa, sillä iso hevonen vaati aikansa lämmetäkseen. Kevyessä ravissa pyörin Valerien kanssa isoilla ympyröillä, koska maneesissa oli todellakin tilaa. Pienemmillä ympyröillä tammaa sai tukea hyvin pohkeella, ettei se kaatunut lapa edellä kaarevan uran sisään. Valerien yhteistyöhaluisuus ui parhaillaan pohjamudissa, mutten voinut kuin paikata sen virheitä omalla osaamisellani.
Kolmatta askellajia oli totisesti hankalaa ajaa eteenpäin. Nuorikko laukkasi kuin bensavajaa auto pakkassäässä, tahmeasti ja kokoajan entistä huonommin. En yrittänytkään koota sen löysää askellusta, vaan annoin tammalle vapauden laukata juuri niin pitkästi, kun se vain jaksoi kantaa itseään.

Rautiaat hyppäsivät molemmat vuorollaan mitä ilmavampia hyppyjä, kun taas Valerien hypyt olivat ennemminkin suuria pituussuunnassa. Tamman keskittymiskyky ei tänään ollut parhaimmillaan ja korvatkin näyttivät sabinovoikolla olevan vain koristeena. Toisaalta ymmärsin täysin nuorikon "vähän sinne päin" -mielialaa, sillä viimeviikkoina se oli jaksanut skarpata valmennuksissa tosi hyvin. Aina ei voinut olettaa nuoren hevosen toimivan kuin oppikirjoissa konsanaan.
Korkeuden lähennellessä enemmän kilpailukorkeutta, Valerie alkoi laiskistua hypyissään. Sarjalla sen jalat hipaisivat molempia puomeja, koska sillä oli enemmänkin kiire laukata estekujan läpi kuin keskittyä hyppäämään.
Peppi pureutui ongelmaan vaatimalla täsmällisyyttä ja käski tulemaan heti uudestaan. Uudella yrittämällä istuin syvemmälle satulaan pidättämään hötkyilevää tammaani, enkä epäröinyt laskea laukka-askelia ääneen hahmottaakseni hyppypaikan paremmin. Se kannatti, eikä puomit kolahdelleet enää uudemman kerran kirjokavioihin. Hyvä niin.

Loppuverryttelyissä me oltiin Valerien kanssa kuin löysää spagettia. Valmentajan ankara tuomio suorituksestamme oli rankkaa kuultavaa, mutta osakilpailuihin mennessä olimme toivon mukaan täydessä terässä. Nyt en voinut kuin kaatua majoituspaikkamme sänkyyn ja nukkua jet lagin pois kuormittamasta aivojani.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:18 pm, muokattu 2 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

19 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ma Maalis 26, 2018 7:05 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
1. huhtikuuta 2018 - #18 #valerienpäiväkirja #tietähtiin

Estekilpailut Yläkokossa


Letitin kermanvaaleaa ratsunharjaa pitääkseni silmät väkisin auki. Näpertely oli ainoa keino pysyä hereillä. Viimeaikoina univelkoja oli kertynyt kiitettävästi, eikä vuorokaudessa ollut tarpeeksi tunteja niiden paikkaamiseksi. Nerokas suunnitelma koulukirjojen tuhoamisesta tyssäsi heti alkumetreillä, sillä sovinto minun ja Innan välillä oli syntynyt yllättävän nopeasti kuin kivuttomastikin, joten koulujuttuja kerääntyi tehtäväksi Kanadan matkan jäljiltä paljon. Tilannetta ei helpottanut yhtään tiukka aikataulu myös valmennuksien ja kilpailujen suhteen, vaan aikaa piti nipistää, mistäkäs muustakaan, kun yöunista.
Muutama pikkuletti harjamarrossa näytti suuremmalta kuin toinen, mutten jaksanut liiemmin välittää. Tuskin ratsastuskoulun tiluksilla sitä katsottaisiin kieroon, toisinkuin meidän kotitallilla. Valerie seisoi paikallaan hievahtamatta, eikä silläkään ollut yhtään ylimääräistä virtaa. Ensi viikolla me todellakin humputeltaisiin ainoastaan maastopoluilla vailla huolen häivää.

Kilpailupaikan hälinä pisti heti ohimoni jomottamaan. Haukotukset karkailivat jatkuvasti suustani, enkä lopuksi jaksanut enää peitellä niitä. En tosin ollut ainoa, sillä Isabellakin yritti muiden huomaamatta sulkea silmiään aina, kun väitti Viiville 'hoitavansa yhden jutun'.
Havahduin pian vaaleanpunaisen turvan tuuppaukseen. Harjasin edelleen tamman lapaa, mitä olin sukinut viimeiset viitisen minuuttia.
Tällä menolla nukahtaisin vielä kesken suorituksen.

En tiedä, oliko todellisuudentajuni niin hämärtynyt väsyneissä aivoissani, vai miksi en ollut huomannut jo aiemmin kisahoitajan pestiin nakitettua Jusua hääräämässä kisapaikalla. Nyt, jos koskaan tarvitsin sen apua taatusti enemmän, kuin Nita.
"Luojan kiitos", huokaisin tytölle, joka käännähti salamana ympäri. Se seisoi yhtenä kysymysmerkkinä kumisuka kädessään, eikä ymmärtänyt mistä oikein puhuin.
"Tää saattaa kuulostaa oudolta, mutta viitsitkö varustaa ja kävelyttää Valerien? Mun on pakko... hoitaa yks juttu", totesin brunetelle kiireesti, sillä suorituksemme alkuun ei totisesti ollut odoteltavaa vajaata tuntia kauempaa. Sisimmässäni teki pahaa käskyttää helposti suostuteltavissa olevaa tyttöä, mutten voinut muutakaan. Itsepähän oli uhrautunut.
"J-joo, toki! Sitähän varten mä täällä olen", lettipää totesi hymyillen varovasti, jättäen Merisalon oman onnensa nojaan.
"Niin tietysti", mumisin Jusulle, joka siirtyi raudikon ympäriltä rapsuttamaan voikonkirjavaa tammaa. Valerie ei pahemmin välittänyt, kuka sitä paijasi, kunhan se joku teki sen -ja hyvin.

Matkallani hevosrekkaan muistin vasta, millainen suitsittava rakas tammani oikein oli. No, Jusu pituutta oli kumminkin enemmän kuin minulla ja se saisi ängettyä meksikolaiset suitset Valerien päähän vaikka väkisin.
Kiipesin etupenkille, pistäen itseni vaakatasoon välittömästi. Unta ei tarvinnut kovin houkutella, vaan silmäni lupsahtivat heti luvan saatuaan kiinni, aivojen annettua käskyn siirtyä tiedostamattomaan tilaan.
Puolituntisen jälkeen heräsin totisesti kuin uudestisyntyneenä. Aurinko paistoi kirkkaana tuulilasin nurkasta, mitä kauneimmalla tavallaan pistäen lumikinokset säteillään kimaltamaan. Ensimmäistä kertaa tunsin sen tänään; voittajafiiliksen. Mehän tultiin tänne voittamaan, eikä tyhjin käsin kotiin lähdettäisi.
Tallipihalla Jusu talutteli kirjavaa hevostani -ja kyllä, hän oli saanut suitset Valerien päähän. Huh!
"Kiitos tuhannesti", hymyilin rientäessäni halaamaan hentoa brunettea, joka ei lopulta osannut vastata taikka kieltäytyä tuttavallisesta eleestäni.
"Ole hyvä", hän totesi kaikessa yksinkertaisuudessaan, luovuttaen samalla ruskeat nahkaohjat minulle.

Valerie käänteli korviaan kuin kuulostellen, mistä yhtä-äkkinen virtapiikkini oikein kumpusi. Ratsastin nuorikkoa verryttelyalueella vain kevyesti, kokeilunhaluisena. Pidin mielessäni Isabellan ohjeen siitä, kuinka vähemmän oli joskus enemmän. Meidän kohdalla se tuntui toimivalta, varsinkin raskaan valmennusrupeaman jälkeen. Me oltiin valmiita radalle kerrankin yhden ainoan hypyn jälkeen.
Keskittymiskykyni tuntui parantuneen huomattavasti. Muistin radan helposti, sen äkkinäisistä käännöksistä huolimatta ja nuorikkonikin jaksoi skarpata tosi hienosti, orastavasta uupumuksestaan huolimatta. Sarjalla okserin puomit meinasivat pamahtaa hiekkaan kannattimiltaan, mutta onneksi Valerie korjasi liian matalan hyppynsä varovaisten takajalkojensa avulla. Tänään ruusuke koristaisi myös Valerien suitsia, olin siitä varma.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:19 pm, muokattu 1 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

20 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ke Huhti 25, 2018 3:22 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
11. huhtikuuta 2018 - #19 #valerienpäiväkirja

Valerie pyöritteli isohkoja korviaan uteliaasti. Maneesin hiekkaa väritti lukuisat erikoisesteet, joiden keskellä Isabella seisoa pönötti kädet puuskassa, tarkkaillen valmennettaviaan. Epi porhalsi entisen tallimestarin alla energisenä, eikä malttanut pysyä pöksyissään Annan näyttäessä malttamattomalle puoliveriselleen erikoisia esteitä. Valerie taas, no, oli tottunut tähän näkyyn. Se nautti haasteista ja vauhdista, saamatta mua mukaansa endorfiinihumalaan. En ollut läheskään niin rohkea, kuin nuori tammani.

Kieltämättä valmennus jännitti mua. Syytä en tarkalleen tiennyt, miksi, mutta viimeaikaisen raskaalla ja aktiivisella valmentautumisella oli varmasti osuutta asiaan. Kevään mittaan rima oli kavunnut jotenkin todella korkealle. Eriluontoiset valmentajat olettivat tietysti, että me suoriuduttiin kaikesta uudesta mutkattomasti, vaikka oppivainen mun nuorikko olikin. Mutta oikeasti mua stressasi liian vauhdikas edistyminen. Pieni osa musta oli edelleen se Julia, joka harrasti ratsastusta tavoitteettomasti vaellellen maastopoluilla ajankulukseen. Kilparatsastajuuden huuma tuli kuvioihin vasta paaaljon myöhemmin.

Toisekseen, mielen veti edelleen matalaksi Kiaran myyminen. Olinko sittenkään tehnyt oikeaa päätöstä?
Vaikka raha oli opiskelijan talouteen aina tervetullutta, ei muutama tonni todella tärkeksi tulleesta kasvatistani paikannut millään Kiaran jättämää aukkoa elämässäni. Jossittelu ei ainakaan auttanut hyväksymään tilannetta, vaan sai kyyneleet kohoamaan silmiin jo ties monetta päivää putkeen.
"Pistäppäs Valerieenkin vauhtia, Julia", Isabella huikkasi huomatessaan minun vaipuneen ajatuksiini. Keräsin konjakinruskeat ohjat salamana käteeni, ja sain tamman viskaisemaan päänsä ylös, tiukan ohjan varaan. Nyt ei ollut aikaa murehtia, joten työnsin ajatukset taka-alalle.

Pidin kevyen tuntuman ohjan päässä ja ratsastin jäykkää ravia reilusti eteen. Hieronta-aika tulisi selvästi tarpeeseen, sillä raviaskel tuntui selkään toispuoleisena. Kalenteri pullotti kuitenkin täynnä valmennuksia ja kilpailuja, joten oli täysi mahdottomuus saada mahdutettua niin montaa pelkkää vapaapäivää meidän aikatauluun. Toivon mukaan reilu sileätyöskentely, mitä me oltiin viime aikoina harrastettukin suht paljon, parantaisi nuorikon notkeutta.
"Julia, haloo! Sanon jo kolmatta kertaa; laukkaa, kiitos!" Isabella huudahti herätellessään huomiotani. Havahduin kovaääniseen huudahdukseen, johon pikapuoliin anteeksipyytävästi nyökkäillen siirsin oman tammani seuraavaan askellajiin. Enää en harhautuisi ajatuksiini, vaan ratsastaisin.

Laukka pyöri nätisti pitkässä työskentelymuodossa, joten uskalsin tiukentaa otettani ohjan päässä. Isabella ohjeisti meitä hyppäämään heti, kun olimme siihen valmiita.
Mutta minulla oli edelleen vaikeuksia keskittyä, kun tuhat ja sata ajatusta pyöri päässäni.
Oliskohan meistä Kiaran kanssa voinut tulla vielä jotakin? Entä jos en vaan antanut sille tarpeeksi aikaa? Hyppäsin vaan suoraan uuteen unelmaan, todella hullun päähänpiston seurauksena ja jätin ykkösratsuni pölyttymään.

Valerie ohjautui muurille oikein näppärästi. Hyppy kipusi juuri tarvittavan läheltä estettä, eikä tamman varovaiset jalat hipaisseetkaan puomeja. Sitä ei arvelluttanutkaan esteen korkeus, vaikka mua vähän kirpaisikin mahanpohjasta.

Minullahan oli ihan mahtava hevonen alla, parempaa en olisi osannut toivoakaan. Mutta olinkohan minä sopiva kuski sille?

Entä jos mä pilaisin taas nuoren, potentiaalisen hevosen, niinkun mä pilasin Kiarankin?

"Tee voltti ja suorista se hevonen!" Isabella murahti jo tiukempaan sävyyn, kun toin Valerien seuraavalle esteelle tosi huonosti. Tamma loikki jo kohti vesihautaa, eikä meillä olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä esteen ylitse puhtaasti. Kiskaisin nuorikon vielä pienelle ympyrälle ja yritin muodostaa askelten laskemisen avulla uutta lähestymistietä. Sekosin kuitenkin laskuissa välittömästi, mutta ajattelin korjaavani tilanteen vielä jotenkin. Este häämötti pian suoraan edessä, eikä mulla ollut antaa ratsulleni mitään apuja.

Kaviot liukuen pitkin maneesin hiekkaa Valerie veti liinat kiinni juuri ennen katastrofia. Se tajusi heti, ettei kaikki ollut kunnossa. Ei todellakaan, enkä mä voinut keskittyä enää ollenkaan. Kädet tärisivät niin, etteivät ne pystyneet enää puristumaan nyrkkiin ohjien ympärillä. Nyt tiesin tismalleen, miksi mua oli jännittänyt niin kovasti.

Kaiken kiireen keskellä pahoin pelkäämä kammoni oli tehnyt vauhdikkaan paluun.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:20 pm, muokattu 1 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

21 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Pe Toukokuu 04, 2018 7:14 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
15. huhtikuuta 2018 - #20 #valerienpäiväkirja #tietähtiin

Koulukilpailut Hukkasuolla


Kahdet tähtikisat olivat jo takanapäin, kolmannet tänään ja seuraavat kaksi vielä edessä. Fiilikseni oli edellisiin kisoihin verrattuna varmempi; muiden ratsukoiden rinnalla olimme pärjänneet oikein hyvin. Ratsastuskoulujen tuntihevoset raahustivat kaula pitkällä helpon b'n radan vaikka ulkomuistista, mutteivat peitonneet siltikään nuorta ratsunalkuani. En kuitenkaan hihkunut innosta vielä, sillä tapahtua ehti vielä paljon.
"Ehditkö kävelyttää tätä hetken?" Huoahdin ystävälleni, joka näytti seisoskelevan tallissa toimettomana, puhelin kourassaan. Vaikka Innan ja Banskun starttiin oli vielä rutkasti aikaa, näytti nainen tarttuvan avunpyyntööni pitkin hampain.
"Ihan hetken sit vaan", Inna suostui viimein, että pääsin valmistelemaan itseni kilpailukuntoon.
Puin ylleni viininpunaisen kilpailutakin, jonka rinnuksessa komeili kultainen brodeeraus sukunimestäni. Väri oli ehdottomasti uusi suosikkini. Ei ollut mennyt kovinkaan pitkään, kun olin ostanut Valerielle uuteen takkiini sopivan satulahuovan ja korvahupun, kullanhohtoisilla koristenauhoilla. Ne tulivat ehdottomasti käyttöön viimeistään Kalla Cuppiin.

Innaa ei näkynyt enää tallissa, joten viestini oli mennyt perille. Matkallani tallipihalle huomasin miltei keskellä tallikäytävää kiiltelevän jotain, joka varasti huomioni. Toisekseen näkökenttääni osui hoitopaikalla ees taas palloileva Minka, jolla näytti olevan jotain hukassa. Ahaa, 1+1.
"Tätäkö sä etsit?" Sanahdin kysyvästi, kilpailunumero 16 hyppysissäni. Aavikko käännähti ääneni kuullessaan kurkkimasta Hanin pinkkiin harjapakkiin ja huokaisi helpoituksesta.
"No joo! Kiitos", minua lyhyempi nainen kiitteli vaimeasti, kun ojensin hukassa olleen muovilärpäkkeen hänen kouraansa.
"Eipä mitään", hymyilin, aikeissani lähteä verryttelemään nuorikkoani, mutta unohdin tyystin, että hiukseni roikkuivat edelleen olkapäilläni vapaina.
"Teillä on kisat menny viimeaikoina tosi kivasti", huomautin hiustenletitykseni lomasta Minkalle, joka kääri parhaillaan pinteleitä hallakon ponin jalkoihin. 'Kivalla' viittasin eniten siihen, kuinka yllättävästi Hani oli kiilannut esteosakilpailuissa Valerienkin ohitse ihan heittämällä.
"Niin on. Oon tosi tyytyväinen meidän kehittymiseen", hän vastasi hymyillen, taputtaessaan pientä ja sievää vuokraponiaan.
Vaikka pyöräytin letin niskanutturaksi sekunteissa, jäin nojailemaan tarkoituksellisesti hoitopaikan seinämää vasten vielä hetkiseksi.

"Mitä sulle muuten nykyään kuuluu?" Kysyin hetken mielijohteesta, mutta kiinnostuneena, sillä viimeaikoina jutustelumme oli jäänyt melko pintapuoliseksi, satunnaisiksi tervehdyksiksi ja onnentoivotuksiksi.
"Kiireitä hevosten kanssa, lähinnä", sinitukkainen nainen vastasi suoraan, ratsunsa satuloinnin lomasta. Sen olin kyllä huomannutkin, sillä häntä ei useasti todellakaan nähnyt peukaloita pyörittelemässä. Tai oikeastaan ollenkaan silloin, kun minä tallilla kävin. Kahdessa pilkullisessa oli taatusti tekemistä, varsinkin orimaisen varsanpirulaisen kaitsemisessa.

Toisaalta, en tiennyt Minkasta oikein mitään muuta, vaikka pidin häntä hyvänä ystävänäni. Olihan Minka ollut kuitenkin ensimmäinen ystäväni Kallassa.
"Mutta entäs muuten? Haluisiks joskus lähteä vaikka kahville?" Kysyin painottaen rivien välistä luettuna, ettei hevosten tarvinnut aina olla ainoa puheenaihemme. Toivottavasti en kuulostanut siltä, että ehdottaisin naiselle treffejä kanssani. Minulla ei todellakaan ollut sellaisia taka-ajatuksia. Voi helvetti, olipa se väärä sanavalinta.
"Tai siis, olis kiva tutustua paremmin", jatkoin epämääräistä selitystäni olettaen, että se pelastaisi vielä tilanteen.

Naisen Sannimainen olemus käännähti hetken päästä kokonaan minua kohti. Minkalla näytti olevan pyyntööni sopivat sanat valmiina, mutta sitten terävä naisääni pysäytti hänet niille sijoilleen.
"Julia! Tuu hakemaan hevoses HETI", Inna huudahti tallin ovesta, saaden minut hätkähtämään. Hupsista, olinkin ihan unohtanut koko Innan.
"Sori, mun pitää mennä", pahoittelin kiireesti ja käännyin kannoillani toisen ystäväni luokse. Ehkä ehtisimme vielä jutella myöhemminkin, toivoin sitä ainakin kovasti.

Ratsastin radan ulkomuistista niin hyvin, kun vain osasin. Valerie tuntui suhtletkeältä radalla reippaan verryttelyn jälkeen, eikä sen jännityksestä johtuva jäykkyys paistanut suorituksestamme läpi katsojille ainakaan kovin silmiinpistävästi. Loppua kohden meidän suoritus oli mielestäni yksi parhaimmista, mitä olimme koskaan startanneet. Parannettavaa tietysti löytyi aina, mutta tätä oli hyvä pitää varteenotettavana edistysaskeleena.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ti Toukokuu 15, 2018 11:20 pm, muokattu 1 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

22 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ti Toukokuu 15, 2018 11:08 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
10. toukokuuta 2018 - #21 #valerienpäiväkirja


Kuvasta kiitokset Velmalle ja Tealle!


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway

Sponsored content


Takaisin alkuun  Viesti [Sivu 1 / 1]

Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa