Kellonaika on nyt 18.11.19 16:40

6 osumaa on löytynyt haulle 0

Laran päiväkirja

sunnuntai 26. elokuuta 2018

RASMUS
Koska Lara oli ollut viime aikoina sileällä aikamoisen huono ja kisakausi se vaan jatkui, enkä mä jaksanut enää hävitä, olin päättänyt pyytää jotakuta mua parempaa kouluratsastajaa kipuamaan sen selkään.

Amanda Sokkaan mulla ei ollut varaa eikä se ehkä olisi suostunutkaan, vaikka olisin kuinka lätkinyt satalappusia pöytään, joten täytyi katsella vähän lähempää.

Joku, joka tuntisi Laraa jo vähän, jolla olisi vahva tausta kouluratsastuksen puolella, ja joka pärjäisi vähän tulisemmallekin tammalle… Inna Paakkanen.

Mähän siis olin Innan kanssa ihan hyvissä väleissä. Hiljaisen ystävällisissä. Mä olin tuntenut Innan jo useamman vuoden ajan; meidän hevoset olivat majoittuneet yhtä aikaa Vaahterapolussa ja sittemmin me oltiin törmäilty kaiken maailman hevosiin liittyvissä kissanristiäisissä. Sen jälkeen kun Inna oli muuttanut Banskunsa Auburniin, me ei oltu vielä hirveämmin juteltu. Mutta kyllä me edelleen hyvissä väleissä oltiin, ainakin mun viimeisimmän tiedon mukaan. Enkä mä aistinut naisesta mitään kylmyyttä mua kohtaan. Tosin mun emotionaalinen älykkyys oli sitä luokkaa, että en mä ehkä olisi tiennyt vaikka Inna olisi jostain syystä päättänyt vihata mua sydämensä pohjasta.
”Hei, voisitko sä ratsastaa Laran?” mä kuitenkin kysyin reippaasti, kun me sunnuntaina satuttiin yhtä aikaa satulahuoneeseen.

”Mitä?” Banskun suitsien kanssa säheltävä Inna vastasi hajamielisesti.

”Niin että voisitkohan sä ratsastaa Laran”, mä toistin vähän kuuluvammalla äänellä. ”Kun se on nyt ollut aika haastava sileällä ja sä olet tommoinen kouluratsastaja.”

”Tämmöinen kouluratsastaja”, Inna puuskahti, kääntyi ympäri suitsien kimpusta ja mittaili mua katseellaan päästä varpaisiin.

Mä en viitsinyt vastata enää mitään. Suostu pliis, mä vain rukoilin mielessäni. Mun ylpeyteni ei antaisi periksi kysyä jotain toista.

”Okei”, Inna kohautti sitten hartioitaan, ”jos sä ratsastat Banskun.”

Mä räpäytin hitaasti silmiäni. ”Anteeksi?”

”Jonkunhan senkin on liikutettava, enkä mä ehdi tänään kahta”, nainen ilmoitti ja tunki ne suitset mun käsiin.

Ehkä me on ollut tarkoittanut että tämän ratsastuksen pitäisi tapahtua juuri tänään, mutta sopihan se. Ja sopi mulle sekin, että mä liikuttaisin Banskun siinä sivussa. Se vaikutti kivalta hevoselta, jolla oli vähän asennettakin ja joka liikkui hyvin. Harmi, ettei se ollut estehevonen ensinkään.

”Sovittu”, mä kuitenkin vastasin Innalle ja ojensin käsivarteni ottaakseni satulankin vastaan.

Inna näytti kissalta kermakupin äärellä ja mä aloin vähän miettiä, että mitäköhän tästäkin tulisi.

INNA
Yritin peitellä innostustani Rasmuksen ehdotukselle, vaikka taisin esittää roolini huonosti. Lara oli ehdottomasti yksi niistä tallinhevosista kenen selkään himoitsin pääseväni. Rassella oli hyviä hevosia!

Ojensin Rasmukselle myös Banskun satulan. ”Laita pintelit koipiin”, ohjeistin vielä. ”Missäs ne Laran vermeet on?”
”Tuolla”, Rasmus osoitti Laran varusteita.
Nappasin syliini mustat varusteet ja seurasin Rasmusta tallinpuolelle. Uskalsin hymyillä innoissani vasta, kun olin Rasmuksen katseen alta pois Laran karsinassa. Lara oli hermostunut, enkä syyttänyt tammaa yhtään. Yhtäkkiä joku tuntematon muija vaan ilmestyy karsinaan ja pistää varustaen. Yritin rapsutella sitä sovinnon merkiksi harjan juuresta.

Kävin satulahuoneessa vaihtamassa kengät ja nappaamassa kypärän mukaan. Sen jälkeen pyörähdin Banskun karsinalla, jossa Rasmus yhä kääri pinteleitä mustan orini jalkoihin.
”Niin sä sanoit sen olevan hankala sileällä?” varmistelin mieheltä karsinan ovella.

”Joo, tavallista kireämpi”, Rasmus vastasi.
Rapsutin Banskun turpaa, kun suitsittu turpa lähenteli namien toivossa.
”Okei, katsotaan mitä tämmönen saa aikaan”, vitsailin ja päätin perään ohjeistaa Banskusta. ”Bansku on toiminu tosi hyvin viime aikoina. Anna sille vaan hommia.”

Rasmus taisi hieman kiusaantua, kun muistutin häntä omista sanavalinnoista. Semmonen se aina oli ollut. Ei mikään sosiaalisesti taitava. Muistutti paljon Jusua. Pidemmälle ajateltuna ne kaks sopis hyvin yhteen. Naurahdin ajatukselle.
”Kentälle vai maneesiin?” kysyin vielä.

”Maneesi taitaa olla vapaa”, Rasmus sanoi ja suoristi itsensä.
Nyökkäsin vastaukseksi. Vielä oli kenttäkelit kunnossa, mutta maneesi oli erittäin ok.

Rasmuksen saatua itsensä ja Banskun valmiiksi, me siirryttiin maneesiin. Lara seurasi mua reippaasti, kun tartuin sen ohjista. Sitä ei tarvinnut enempää maiskauttaa liikkeelle tai nykäistä ohjista. Lara otti askeleensa eteenpäin reippaasti heti, kun sai siihen tilaa.

Sain tammalta myrtsiä ilmettä, kun maneesissa kiristin satulavyötä.
”Älä viitti”, älähdin sille ja vedin messinkisen jalustimen alas.
Lyhensin jalustimia reiällä ja kampesin itseni selkään. Lara otti pari sivuaskelta, mutta pysäytin sen paikoilleen heti, kun takamukseni oli satulassa. Pujotin toisenkin saappaani jalustimeen ja päästin sitten tamman uralle. Okei, Lara oli todella kiireinen ja selässä tuntui kuin se olisi heti valmis nostamaan ravia.

Kävelin tammalla pari kierrosta, jonka jälkeen hymähdin ja kokosin ohjat käteen. Viimeistään silloin, kun huomasin Laran valmistautuvan johonkin vihreään mörköön kulmassa. Pidä kiireisenä, mutisin itselleni ja pysäytin tamman, peruutin ja pyysin käyntiin. Voltti väliin ja uudelleen. Koko ajan pientä liikettä sormissa. Pian jo väistöjä uralta ja takaisin.

Ravissa keskityin niin paljon tekemään samaa ympyrää, että Lara nappasi mörön kii ja otti muutaman sivuaskeleen.
”Hui hiivatti”, mumahdin, mutta ratsastin tamman tarmokkaasti eteenpäin.
Lara oli ihan hauska ratsastettava. Ei yhtään sellainen kuin automaattivaihteinen Bansku. Sillä ei ollut samanlaista silmää sileällä työskentelyyn. Oli aivan turha edes yrittää hioa ravia paria minuuttia kauempaa samalla ympyrällä. Se vaati koko ajan jotain pientä lisää aivotyöskentelyä.

Hyvän ravityöskentelyn jälkeen annoin Laran hetken levähtää ja siirsin sen käyntiin. Silloin kerkesin huomiomaan ensimmäisen kerran myös Rasmuksen ja Banskun. Bansku näytti menevän ainakin ihan hyvin.
”Miltä se tuntuu?” tiedustelin Rasmukselta.

RASMUS
”Ihan hyvältä”, mä vastasin Banskun selästä Innalle ja siirsin orin hetkeksi käyntiin. Se pärskähti lepotauosta ilmeisen kiitollisena ja venytti kirahvinkaulansa pitkäksi.

Bansku oli kiva hevonen; oikeastaan niin kiltti, että välillä unohtui miten nuori ja kropaltaan kesken se oli. Sillä oli laadukkaat, matkaavoittavat liikkeet, ja nuoreksi oriksi se oli yllättävän tasapainossa ja rento. Ehkä se oli mun makuun vähän jotenkin… liian kouluhevonen, hitusen turhankin letkeä. Mä tykkäsin pikkaisen tulisemmasta ja siksi mulle varmaan olikin niitä siunaantunut.

Mutta täytyi myöntää, että oikein mielelläni mä viiletin Banskun kanssa keskiravia pitkin halkaisijoita ja kelasin että kouluratsastus oli ihan siistiä, välillä. Mä olin viimeksi ratsastanut kunnon kouluhevosella luoja tietää milloin, ja Banskun koulusatulakin oli niin mukava että siihen olisi voinut hyvin nukahtaa.

”Mites se?” mä tiedustelin Innalta.

Bansku oli niin vaivaton ratsastettava, että se oli antanut mun keskittää välillä huomioni Laraan itsensä sijaan. Mä olin yrittänyt tulkita Innan keskittyneitä ilmeitä mutta en mä saanut oikein irti muuta kuin että hommia riitti. Lara oli kireä ja kuuma, mutta mun näkövinkkelistä Inna sai sitä ihan hyvin keskittymään asiaan ja unohtamaan sikailun. Toisaalta se ei kertonut vielä mitään siitä, ajatteliko nainen mun hevosen olevan AIVAN HIRVEÄ.

”Aika paljon pitää tehdä hommia”, Inna arvioi. ”Se alkaa nopeasti tuijottelemaan pieniä vihreitä miehiä.”

”Jep”, mä vahvistin, ”välillä tuntuu että se vaan etsii konflikteja kun ei jaksa keskittyä. Mut ainakin se näyttää hyvältä.”

Inna vaan naurahti ja siirsi Laran takaisin raviin. Mä käänsin Banskun pääty-ympyrälle ja otin siinä vielä pienet laukkapätkät molempiin suuntiin. Orilla oli voimakas, iso laukka ja mä arvelin, että siitä voisi treenillä kuoriutua ihan kohtuullinen esteratsu – tosin niinhän mä ajattelin oikeastaan kaikista hevosista.

INNA
Me hommailtiin Laran kanssa vielä hetki laukassa, jonka jälkeen ravasin sen kevyesti ja laskeuduin alas kävelemään. Rasmus vielä ravaili Banskun kanssa ja Bansku näytti ihan rennolta, eikä Rasmuskaan vaikuttanut siltä ettei viihtynyt orini selässä. Hyvä homma.

”Hei, jos tarviit Laran kanssa joskus toistekin apua, niin pyydä vaan”, huikkasin Rasmukselle. ”Kyllä mä jonkun persnahasta ajan revin..”
”Okei, hyvä tietää”, Rasmus vastasi ja jopa naurahti perään.
”Sä voit vastavuorosesti aina liikuttaa Banskun, jos haluut”, lisäsin vielä.

Parinkymmenen minuutin kuluttua seisoin varustehuoneessa ja nostin Laran satulan takaisin sen telineelle. Pesin kuolaimet ja paketoin suitsia, kun Rasmus tuli paikalle syli täynnä Banskun varusteita.
”Meidän tarvis kuule Alsila joskus käydä vaikka yksillä, eikä vaan törmäillä tallilla”, totesin totisena. ”Puhua vaikka siitä mitä Sepolle kuuluu.. ai niin sä taidat kutsua sitä Sasuks.”
”Joo, Sasuks”, Rasmus vastasi. ”Ja mikä jottei.”
”Hyvä ja kiitos hei luottamuksesta tänään”, naurahdin ja vilkaisin kelloa. ”Mun pitää mennä vielä iltaan töihin, mutta viestitellään tai jotain, jos keritään.”

Luotin siihen, että Rasmus saisi Banskun varusteet ihan itse aikuisena miehenä oikeille paikoilleen. Olin meinaan ihan juuri kohta myöhästymässä töistä. Daniel oli joustava pomo, mutta en mä silti välittänyt myöhästellä.
”Nähdään”, huikkasin vielä varustehuoneen ovella.
”Moikka”, kuului vaimea vastaus.

#isbenhaaste with @Inna P.
Sama tarina myös täällä!
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 28.08.18 21:42
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Laran päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 1272

Banskun päiväkirja

26.08.2018
#isbenhaaste with @Rasmus A.
RASMUS
Koska Lara oli ollut viime aikoina sileällä aikamoisen huono ja kisakausi se vaan jatkui, enkä mä jaksanut enää hävitä, olin päättänyt pyytää jotakuta mua parempaa kouluratsastajaa kipuamaan sen selkään.

Amanda Sokkaan mulla ei ollut varaa eikä se ehkä olisi suostunutkaan, vaikka olisin kuinka lätkinyt satalappusia pöytään, joten täytyi katsella vähän lähempää.

Joku, joka tuntisi Laraa jo vähän, jolla olisi vahva tausta kouluratsastuksen puolella, ja joka pärjäisi vähän tulisemmallekin tammalle… Inna Paakkanen.

Mähän siis olin Innan kanssa ihan hyvissä väleissä. Hiljaisen ystävällisissä. Mä olin tuntenut Innan jo useamman vuoden ajan; meidän hevoset olivat majoittuneet yhtä aikaa Vaahterapolussa ja sittemmin me oltiin törmäilty kaiken maailman hevosiin liittyvissä kissanristiäisissä. Sen jälkeen kun Inna oli muuttanut Banskunsa Auburniin, me ei oltu vielä hirveämmin juteltu. Mutta kyllä me edelleen hyvissä väleissä oltiin, ainakin mun viimeisimmän tiedon mukaan. Enkä mä aistinut naisesta mitään kylmyyttä mua kohtaan. Tosin mun emotionaalinen älykkyys oli sitä luokkaa, että en mä ehkä olisi tiennyt vaikka Inna olisi jostain syystä päättänyt vihata mua sydämensä pohjasta.
”Hei, voisitko sä ratsastaa Laran?” mä kuitenkin kysyin reippaasti, kun me sunnuntaina satuttiin yhtä aikaa satulahuoneeseen.

”Mitä?” Banskun suitsien kanssa säheltävä Inna vastasi hajamielisesti.

”Niin että voisitkohan sä ratsastaa Laran”, mä toistin vähän kuuluvammalla äänellä. ”Kun se on nyt ollut aika haastava sileällä ja sä olet tommoinen kouluratsastaja.”

”Tämmöinen kouluratsastaja”, Inna puuskahti, kääntyi ympäri suitsien kimpusta ja mittaili mua katseellaan päästä varpaisiin.

Mä en viitsinyt vastata enää mitään. Suostu pliis, mä vain rukoilin mielessäni. Mun ylpeyteni ei antaisi periksi kysyä jotain toista.

”Okei”, Inna kohautti sitten hartioitaan, ”jos sä ratsastat Banskun.”

Mä räpäytin hitaasti silmiäni. ”Anteeksi?”

”Jonkunhan senkin on liikutettava, enkä mä ehdi tänään kahta”, nainen ilmoitti ja tunki ne suitset mun käsiin.

Ehkä me on ollut tarkoittanut että tämän ratsastuksen pitäisi tapahtua juuri tänään, mutta sopihan se. Ja sopi mulle sekin, että mä liikuttaisin Banskun siinä sivussa. Se vaikutti kivalta hevoselta, jolla oli vähän asennettakin ja joka liikkui hyvin. Harmi, ettei se ollut estehevonen ensinkään.

”Sovittu”, mä kuitenkin vastasin Innalle ja ojensin käsivarteni ottaakseni satulankin vastaan.

Inna näytti kissalta kermakupin äärellä ja mä aloin vähän miettiä, että mitäköhän tästäkin tulisi.

INNA
Yritin peitellä innostustani Rasmuksen ehdotukselle, vaikka taisin esittää roolini huonosti. Lara oli ehdottomasti yksi niistä tallinhevosista kenen selkään himoitsin pääseväni. Rassella oli hyviä hevosia!

Ojensin Rasmukselle myös Banskun satulan. ”Laita pintelit koipiin”, ohjeistin vielä. ”Missäs ne Laran vermeet on?”
”Tuolla”, Rasmus osoitti Laran varusteita.
Nappasin syliini mustat varusteet ja seurasin Rasmusta tallinpuolelle. Uskalsin hymyillä innoissani vasta, kun olin Rasmuksen katseen alta pois Laran karsinassa. Lara oli hermostunut, enkä syyttänyt tammaa yhtään. Yhtäkkiä joku tuntematon muija vaan ilmestyy karsinaan ja pistää varustaen. Yritin rapsutella sitä sovinnon merkiksi harjan juuresta.

Kävin satulahuoneessa vaihtamassa kengät ja nappaamassa kypärän mukaan. Sen jälkeen pyörähdin Banskun karsinalla, jossa Rasmus yhä kääri pinteleitä mustan orini jalkoihin.
”Niin sä sanoit sen olevan hankala sileällä?” varmistelin mieheltä karsinan ovella.

”Joo, tavallista kireämpi”, Rasmus vastasi.
Rapsutin Banskun turpaa, kun suitsittu turpa lähenteli namien toivossa.
”Okei, katsotaan mitä tämmönen saa aikaan”, vitsailin ja päätin perään ohjeistaa Banskusta. ”Bansku on toiminu tosi hyvin viime aikoina. Anna sille vaan hommia.”

Rasmus taisi hieman kiusaantua, kun muistutin häntä omista sanavalinnoista. Semmonen se aina oli ollut. Ei mikään sosiaalisesti taitava. Muistutti paljon Jusua. Pidemmälle ajateltuna ne kaks sopis hyvin yhteen. Naurahdin ajatukselle.
”Kentälle vai maneesiin?” kysyin vielä.

”Maneesi taitaa olla vapaa”, Rasmus sanoi ja suoristi itsensä.
Nyökkäsin vastaukseksi. Vielä oli kenttäkelit kunnossa, mutta maneesi oli erittäin ok.

Rasmuksen saatua itsensä ja Banskun valmiiksi, me siirryttiin maneesiin. Lara seurasi mua reippaasti, kun tartuin sen ohjista. Sitä ei tarvinnut enempää maiskauttaa liikkeelle tai nykäistä ohjista. Lara otti askeleensa eteenpäin reippaasti heti, kun sai siihen tilaa.

Sain tammalta myrtsiä ilmettä, kun maneesissa kiristin satulavyötä.
”Älä viitti”, älähdin sille ja vedin messinkisen jalustimen alas.
Lyhensin jalustimia reiällä ja kampesin itseni selkään. Lara otti pari sivuaskelta, mutta pysäytin sen paikoilleen heti, kun takamukseni oli satulassa. Pujotin toisenkin saappaani jalustimeen ja päästin sitten tamman uralle. Okei, Lara oli todella kiireinen ja selässä tuntui kuin se olisi heti valmis nostamaan ravia.

Kävelin tammalla pari kierrosta, jonka jälkeen hymähdin ja kokosin ohjat käteen. Viimeistään silloin, kun huomasin Laran valmistautuvan johonkin vihreään mörköön kulmassa. Pidä kiireisenä, mutisin itselleni ja pysäytin tamman, peruutin ja pyysin käyntiin. Voltti väliin ja uudelleen. Koko ajan pientä liikettä sormissa. Pian jo väistöjä uralta ja takaisin.

Ravissa keskityin niin paljon tekemään samaa ympyrää, että Lara nappasi mörön kii ja otti muutaman sivuaskeleen.
”Hui hiivatti”, mumahdin, mutta ratsastin tamman tarmokkaasti eteenpäin.
Lara oli ihan hauska ratsastettava. Ei yhtään sellainen kuin automaattivaihteinen Bansku. Sillä ei ollut samanlaista silmää sileällä työskentelyyn. Oli aivan turha edes yrittää hioa ravia paria minuuttia kauempaa samalla ympyrällä. Se vaati koko ajan jotain pientä lisää aivotyöskentelyä.

Hyvän ravityöskentelyn jälkeen annoin Laran hetken levähtää ja siirsin sen käyntiin. Silloin kerkesin huomiomaan ensimmäisen kerran myös Rasmuksen ja Banskun. Bansku näytti menevän ainakin ihan hyvin.
”Miltä se tuntuu?” tiedustelin Rasmukselta.

RASMUS
”Ihan hyvältä”, mä vastasin Banskun selästä Innalle ja siirsin orin hetkeksi käyntiin. Se pärskähti lepotauosta ilmeisen kiitollisena ja venytti kirahvinkaulansa pitkäksi.

Bansku oli kiva hevonen; oikeastaan niin kiltti, että välillä unohtui miten nuori ja kropaltaan kesken se oli. Sillä oli laadukkaat, matkaavoittavat liikkeet, ja nuoreksi oriksi se oli yllättävän tasapainossa ja rento. Ehkä se oli mun makuun vähän jotenkin… liian kouluhevonen, hitusen turhankin letkeä. Mä tykkäsin pikkaisen tulisemmasta ja siksi mulle varmaan olikin niitä siunaantunut.

Mutta täytyi myöntää, että oikein mielelläni mä viiletin Banskun kanssa keskiravia pitkin halkaisijoita ja kelasin että kouluratsastus oli ihan siistiä, välillä. Mä olin viimeksi ratsastanut kunnon kouluhevosella luoja tietää milloin, ja Banskun koulusatulakin oli niin mukava että siihen olisi voinut hyvin nukahtaa.

”Mites se?” mä tiedustelin Innalta.

Bansku oli niin vaivaton ratsastettava, että se oli antanut mun keskittää välillä huomioni Laraan itsensä sijaan. Mä olin yrittänyt tulkita Innan keskittyneitä ilmeitä mutta en mä saanut oikein irti muuta kuin että hommia riitti. Lara oli kireä ja kuuma, mutta mun näkövinkkelistä Inna sai sitä ihan hyvin keskittymään asiaan ja unohtamaan sikailun. Toisaalta se ei kertonut vielä mitään siitä, ajatteliko nainen mun hevosen olevan AIVAN HIRVEÄ.

”Aika paljon pitää tehdä hommia”, Inna arvioi. ”Se alkaa nopeasti tuijottelemaan pieniä vihreitä miehiä.”

”Jep”, mä vahvistin, ”välillä tuntuu että se vaan etsii konflikteja kun ei jaksa keskittyä. Mut ainakin se näyttää hyvältä.”

Inna vaan naurahti ja siirsi Laran takaisin raviin. Mä käänsin Banskun pääty-ympyrälle ja otin siinä vielä pienet laukkapätkät molempiin suuntiin. Orilla oli voimakas, iso laukka ja mä arvelin, että siitä voisi treenillä kuoriutua ihan kohtuullinen esteratsu – tosin niinhän mä ajattelin oikeastaan kaikista hevosista.

INNA
Me hommailtiin Laran kanssa vielä hetki laukassa, jonka jälkeen ravasin sen kevyesti ja laskeuduin alas kävelemään. Rasmus vielä ravaili Banskun kanssa ja Bansku näytti ihan rennolta, eikä Rasmuskaan vaikuttanut siltä ettei viihtynyt orini selässä. Hyvä homma.

”Hei, jos tarviit Laran kanssa joskus toistekin apua, niin pyydä vaan”, huikkasin Rasmukselle. ”Kyllä mä jonkun persnahasta ajan revin..”
”Okei, hyvä tietää”, Rasmus vastasi ja jopa naurahti perään.
”Sä voit vastavuorosesti aina liikuttaa Banskun, jos haluut”, lisäsin vielä.

Parinkymmenen minuutin kuluttua seisoin varustehuoneessa ja nostin Laran satulan takaisin sen telineelle. Pesin kuolaimet ja paketoin suitsia, kun Rasmus tuli paikalle syli täynnä Banskun varusteita.
”Meidän tarvis kuule Alsila joskus käydä vaikka yksillä, eikä vaan törmäillä tallilla”, totesin totisena. ”Puhua vaikka siitä mitä Sepolle kuuluu.. ai niin sä taidat kutsua sitä Sasuks.”
”Joo, Sasuks”, Rasmus vastasi. ”Ja mikä jottei.”
”Hyvä ja kiitos hei luottamuksesta tänään”, naurahdin ja vilkaisin kelloa. ”Mun pitää mennä vielä iltaan töihin, mutta viestitellään tai jotain, jos keritään.”

Luotin siihen, että Rasmus saisi Banskun varusteet ihan itse aikuisena miehenä oikeille paikoilleen. Olin meinaan ihan juuri kohta myöhästymässä töistä. Daniel oli joustava pomo, mutta en mä silti välittänyt myöhästellä.
”Nähdään”, huikkasin vielä varustehuoneen ovella.
”Moikka”, kuului vaimea vastaus.

Sama tarina myös Laran päiväkirjassa.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 27.08.18 20:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 2355

Grannin päiväkirja

Piukkoja pöksyjä ja puolustuspuheita
26. elokuuta 2018 -- #isbenhaaste -- kirjoittajat @Ava P., @Janna K.& @Jusu R. #purtsinpuolesta

“Täällä on vähän erilaista kuin Auburnissa”, Josefina sanoo varovasti, kun he sukeltavat Rasmuksen kanssa kirkkaasta syksyä enteilevästä päivästä sisätilojen hämärään ja Grannin kengitetyt kaviot kopsahtavat tallin käytävälle. “Ei ehkä niin hienoa ja… sellaista.”

Jusun hapannaamaista silmäterää taluttavaa Rasmusta eivät vaatimattomat puitteet häiritse, niin hän vakuuttaa.
“Itse asiassa”, Rasmus sanoo, tuikkaa hevosen karsinaansa ja kääntyy tamman omistajan puoleen. “Täähän on viihtyisä. Eikä tarvi kävellä kilsatolkulla tallikäytävää edestakaisin joka kerta.”
Jusu hymyilee, mutta jännitys ei lievity. Hermostuttaa. Tekee mieli jänistää, mutta kun Rasmus on jo täällä asti, olisi mänttiä sanoa, ettei hän voikaan kokeilla Grannia. Ja miksei muka voisi? Siksi, että Jusu pelkää, ettei mies pidä hänen hevosestaan.

Jännitys purkautuu häseltämisenä. Jusu tietää, että Rasmus on täydellisen kykenevä harjaamaan ja varustamaan hevosen itse, mutta mitään tekemättä seisoskelu vasta kamalalta tuntuukin. Rasmus tuhahtaa huvittuneena touhottavalle hevosenomistajalle ja pudistaa vähän päätäänkin, kun Grannin varusteita karsinalle kantava Jusu kysyy, haluaisiko Rasmus kuitenkin erilaiset jalustimet.
“Rauhotu nyt”, käy käsky. “Ne on varmasti ihan hyvät.”
Kurottuessaan ottamaan satulan omiin käsiinsä Rasmus sujauttaa kevyen suukon Jusun huulille. Tyttö hätkähtää yllättyneenä, mutta Rasmus tuntee tämän hymyilevän, ja kun satulan paino on siirtynyt miehen omille käsille, vapautuneet sirot sormet etsiytyvät hänen paitansa kaulukselle. Niin suukottelua seuraa suudelma, joka ei ole lainkaan epämiellyttävä yllätys.

Siis suutelevalle parille itselleen.

“No ohhoh.”

Jusu ja Rasmus hätkähtävät syyllisinä eroon toisistaan ja kääntyvät katsomaan Purtsin kauhukaksikkoa. Jusun sydän hakkaa vähän kovempaa, kun hän katselee vaivihkaa suomenpienhevostaan käytävän hoitopaikalle kiinnittävää Avaa ja tämän seuraneitinä hevosta rapsuttelevaa Jannaa. Voi ei.

“Toi kannattaisi ehkä lisätä tallin sääntöihin”, sinihiuksinen tyttö sanoo ystävälleen virnistellen.
“Että tallissa ei tarvitse tutkia toisen nielurisoja kielen kanssa”, Ava jatkaa ja ylenkatsoo hiirulaista ja tämän poikaystävää. Mitenköhän nuokin oli päätyneet yhteen, tyttö ajattelee ylimielisesti.
"Nokkelaa, Ava. Mut jos Jusu saa nuoleskella, niin ehkä se lopulta antaa ja sitä alkaa kiinnostaa enemmän pojilla kun Grannilla ratsastus", Janna vastaa ja hymyilee teennäisesti.
Ava naurahtaa, kun Rasmus tuijottaa heitä epäusko katseessaan.
“Vaikka kyllähän tuolla kelpaisi ratsastaa”, Ava kiusoittelee ja hymyilee flirttailevasti Rasmukselle.

Jusu ei uskalla sanoa mitään, kiemurtelee vain vaivaantuneesti ja se saa Avan ja Jannan hykertelemään.
Rasmus häviää Grannin karsinaan jatkamaan tamman varustamista. Ava virnuilee ja rapsuttaa Sepon otsaa hetken.
“Pitäisikö meidän mennä koulua vai esteitä tänään, Janna?” nainen kysyy ystävältään jättäen hetkeksi Jusun ja Rasmuksen oman onnensa nojaan.
“Esteitä ehdottomasti”, Janna vastaa virnistellen.

Sinihiuksinen tyttö lähtee hakemaan ruunansa harjoja ja estevarusteita varustehuoneesta. Nopean harjauksen jälkeen musta pienhevonen saa päällensä turkoosin estehuovan, mustan estesatulan ja meksikolaiset suitset, joissa on turkooseja blingejä otsapannassa.
Avan turkoosit ratsastushousut ja musta toppi käyvät hyvin yhteen hevosen värien kanssa. Tyttö letittää nopeasti mustan piekkarin etuharjan, jotta sen aaveensiniset silmät tulisivat paremmin esille.

Samaan aikaan, kun Jusu ja Rasmus saavat oman ratsunsa melko edustavaan ratsastuskuntoon, on Seppokin sopivasti valmis. Tytöt viivyttelevät tahallaan, jotta pääsevät kävelemään kentälle kaksikon perässä. Ava hihittelee pahansuovasti Jannan kanssa, jolloin Rasmus tai vähintäänkin Jusu tuntevat olonsa mahdollisimman epämukaviksi.
“Se ei oo varmaan koskaan kuullu väreistä”, Ava kuiskutti turhan kuuluvaan ääneen ystävälleen ja nauroi.

“Se ei ole mikään lasihevonen”, Jusu varoittaa Rasmusta riittävän hiljaa, etteivät sanat kantaudu kauhukaksikon korviin. “Joudut varmaan ratsastamaan ihan oikeasti. Mutta ainakin se on yleensä aika ennalta-arvattava.”
“Mikä noiden ongelma on?” Rasmus kysyy kulmat kurtussa ja nyökäyttää Avan ja Jannan suuntaan.
Jusu kohauttaa olkiaan valjusti. Hänen tekee mieli sanoa, että kai mä, mutta se olisi liian alistuvaa jopa hänelle.
“Teini-ikä?” hän ehdottaa.
“Mä en ollut tommonen teini.”
“Sä et kai ollut teinityttö.”

Jusu väistyy syrjään, kun Rasmus on valmis usuttamaan Grannin liikkeelle. Jusun harmiksi Janna lyöttäytyy hänen viereensä. Osoittaakseen, ettei halua keskustella, Jusu tuijottaa herkeämättä hevostaan ja sillä ratsastavaa miestä - jolla kyllä ratsastaisi, sanoi Ava. Jusu ei halua ajatella sitä sen enempää.

Ei hän saakaan olla ajatuksiensa kanssa yksin. Se voisi olla hyvä asia, mutta kun ajatuksia tuupiskelee sivuun Janna Kaajapuro… no. Joskus omat ajatuksetkin olisivat miellyttävämpää seuraa.

“No”, Janna aloittaa pahaaenteilevän maireana. “Mitenkäs te oikein tapahduitte?

Jusu huokaisee henkisesti todella syvään. Mitä pitäisi kertoa? Jostakin syystä ei huvita antaa kovin syvällistä selontekoa.

“Oikeastaan mä ratsastin ensin Rasmuksen hevosta”, Jusu lausuu harkiten - mutta ei tarpeeksi harkiten.
“Ja sitten sitä itseään! Kuinka näppärää”, Janna tuikkaa.
Jusu kuolisi mielellään siihen paikkaan. Miten ne aina osaavatkin, kauhukaksoset.

Janna hymähtää tyytyväisenä itseensä. Hiirulais-Jusun piikittely on sanoinkuvaamattoman voimaannuttavaa ja tyttö tekee sen vielä todella helpoksi valitsemalla aina ne oikeat (eli väärät) sanat. Jusu kiemurtelee ja nyplää hihojaan, hyvä. Ei muuta kuin lisää vettä löylyihin.

“Avan ratsastushousut on upeet, eikö”, Janna ikään kuin kysyy, mutta tekee harvinaisen selväksi, ettei lauseen perässä ole kysymysmerkkiä. “Sen perse näyttää hiton hyvältä niissä!”

Jusu yrittää vastustaa Jannan läpinäkyvää lietsontaa, mutta lopulta vilkaisee sivusilmällä Sepon selässä rytmikkäästi keventävän Avan housuja. Tai pyllyä. Joka tapauksessa näky saa Jusun mutristamaan suutaan ja vaihtamaan nopeasti katseensa takaisin Rasmukseen ja Granniin.

“Pojat tykkää isoista perseistä”, Janna kääntyy Jusun puoleen ja katsoo tätä pyöreiden silmälasiensa takaa haastaen. “Treenaatko sä pakaroita? Ava ja mä treenataan, obviously.”

Polkkatukkainen tyttö tekee yksi-kaksi kyykkyä ja keikistellen venyttelee muka hartioitaan. Jusun on vaan hiljaa, eikä totisesta ilmeestä voi päätellä, aikoisiko se kohta oksentaa vai vaan liueta maailmankaikkeudesta. Todennäköisesti Janna onnistui kuitenkin herättämään pienen epäilyksen siemenen tyttörukan päähän: kuka tahtoisi Hiirulais-Jusun pikkupeppuineen, jos tarjolla oli treenattua laatutavaraa?

Jusu ei paljasta Jannalle treeniohjelmaansa, joten polkkatukka tyytyy kohauttamaan olkiaan ja tuhahtaa samantekevästi.

“Avaaaa! Laitan sulle puomejaaaaa”, tyttö huutaa kimeästi ja sinkoaa energisesti nostelemaan puomeja aidan vierestä.

Rasmus on keskittynyt, mutta suo Jusulle nopean, ehkä hieman pahoittelevan hymyn ratsastaessaan ravissa tytön ohi. Mies on tuskin kuullut mitään, mutta saattaa arvata, mitä Jusu joutuu kestämään. Tai mitä he joutuvat kestämään, mikäli sattuvat vielä joskus kauhukaksikon kanssa samaan aikaan tallille. Ja se, jos jokin, on erittäin todennäköistä.

Niinpä herra Alsila pysäyttää ruunikon ratsunsa kentän keskelle ja köhäisee kuin aloittaakseen puheen.

Ennen kuin mies kerkeää sanomaan mitään, Ava huomaa tilaisuutensa koittaneen ja ratsastaa päätään viskovan suomenhevosen puoliveritamman viereen. Sinihiuksinen tyttö parantaa ryhtiään ja luo Rasmukselle viettelevän hymyn.

“Meinaatko kans hypätä? Jos jännittää, voitte tulla meiän perässä”, Ava kuiskuttaa ja iskee silmää.
"On kerrankin hyvä perä, mitä katsella", Jannalta livahtaa, ja Jusu katsahtaa levottomana tirskahtavaa ja ripsiään räpsyttelevää Avaa - ja Rasmusta.

Rasmuksen kulmat menevät epäuskosta kurttuun. Olivatko nämä teinit oikeasti tosissaan?

“Onko teillä jatkuvasti puhe siitä mistä puute?" mies murahtaa huuliensa välistä. “Ja mitä helkkaria te Jusulle nälvitte? Sehän on tyyliin maailman paras tyyppi. Jos ei toi tökkiminen lopu, vastaatte siitä mulle, onko selvä.”

Avan suu loksahtaa auki, Janna pysähtyy puomi sylissään ja Jusu tapansa mukaan punastuu. Rasmus on juuri saanut Kaajapurojen kentällä kauhukaksikon hämilleen, ainakin hetkeksi.

“Hienoa että pääsimme yhteisymmärrykseen”, mies toteaa ja lähtee Grannin kanssa liikkeelle.

Jusu vilkaisee varovasti ensin Jannaa, sitten Avaa. Pitäisikö Rasmuksen käytöstä pyytää anteeksi? Menettikö mies turhaan malttinsa?

Syvällä Jusun sisällä ylpeys kohottaa ujosti päätään ja taltuttaa jännityksen - niin, kauhukaksikolla oli toisensa, mutta Jusulla oli Rasmus. Poikaystävähenkilö, joka piti hänen puoliaan. Jusu hymyilee Grannin selässä istuvalle Rasmukselle ja muodostaa huulillaan “kiitos”.¨
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.08.18 19:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 108
Luettu: 5848

Eelan päiväkirja


XXVII. Maanantai 20.08.2018

Isabella:

Teejuhlat olivat ohitse. Jokaisen vieraan poistuttua putsasin meikit, pesin hampaat, pukeuduin silkkiyöpaitaan ja sujahdin pellavalakanoihin. Avasin puhelimeni niin kuin nykyään aina iltaisin, ja katsoin Eelaa valvontakamerasovelluksen kautta. Meinasin sulkea sovelluksen kohtuullisen nopeasti silkasta tottumuksesta, kun hoksasin jotakin. Virtahepomaiseksi muuttunut lohikäärmetammani pyöri karsinassaan levottomasti. NYTKÖ SE VARSOO! Eiiii Eela eiii, olen päissäni!! SOS!

Pomppasin lakanoistani nopeammin kuin miten yleensä hyppäsin niihin komeiden miesten perässä. Ja se oli nopeasti se. Vetäisin hätäpäissäni vain yksinäiseen käyttöön tarkoitetut colleget jalkaan ja kietouduin aamutakkiin. Veressä virtaava gini siivitti lentoani tammatalliin ja kiukkuiseksi muuttuneen kilpahevosmammani luo.

“Hei Eela-rakas! Joko on tullut aika varsoa kaunis varsa?” höpöttelin.
Mustanruunikko hannoverilaiseni pyöri omissa maailmoissaan, joten tarkastus oli hankalaa. Vahatipat löytyivät kaikesta huolimatta (joskin meinasin saada kaviosta tisseihin hipaistessani), mutta sitäkin enemmän luotin tulevan äitihevoseni vaistoon.

Vaan sitten Eela kakkasi ja kävi makuulle. Tuhahtikin vielä mokoma, joten lakkasin kirjoittamasta “SOS SOS SOS tusl heti täeme” -alkuista wappia Jonnylle. Nukkukoon (mahdollisesti viimeisen huolettoman yönsä), lohikäärme kun vaikutti tekevän vain kiusaa. Peruutin tallista varsomiskameran kuvaa sitkeästi tuijottaen ja kompuroin matkallani takaisin sänkyyn. En nukkunut lainkaan, toisin kuin Eela. Pullea tamma ei enää hievahtanutkaan.

Tiistai 21.08.2018

Jonathan:

Vaikka oltiin aika päiviä sitten Isben kanssa sovittu valvontakameran vahtivuoroista, molemmilla oli teejuhlan jälkeiset tunnit tainneet mennä aika pitkälti nukkumisessa. Ainakin omalla kohallani, brunetesta nyt ei koskaan tiennyt, jos tämä oli löytänyt miehen viereensä.

Aamutalli meni aika sumussa yhdessä Gabin kanssa. Nainen kertoili illastaan uuden tuttavuuden kanssa. Ite en tähän Aaroniin edes ehtinyt tutustua koko illan aikana. Gabriellan kesäheila, tai mikälie, kuulosti kyl ihan reilulta kaverilta, joten uskoin naisen olevan turvassa.

Paskan lappaaminen menikin puidessa edellisillan tapahtumia.
“Ja arvaas mitä, ollaan Ellien kanssa puheväleissä !” naurahdin toiselle. Gabi kurkkas toisesta karsinasta hämillään.
“Oho, hienoa ! Jo oli aikakin. Teidän erosta on pieni ikuisuus”, Gabriella vastas hymyillen rohkaisevasti.
“Jep, en olis uskonu, jos totta puhutaan.” Kaikki on mahdollista. Nimenomaan Auburnissa. Ja Kallassa.

Pian tallin ovista pyrähti salamaakin nopeammin Isabella, joka määrätietoisesti suuntasi käytävällä eteenpäin. Katsahdimme Gabriellan kanssa toisiimme ja lähdimme naisen perään. Meikitön ja juuri heränneen näköinen perijätär oli marssinut suorinta tietä Eelan luo.

“Mitämitämitämitä”, huutelin naiselle käytävän puolesta välistä. Isabella kuin mekaanisena robottina huitoi vaan tulemaan luokseen ja vaihdoimme Gabin kanssa toiset kummastuneet katseet.
“Eela oli alkuyöstä levoton”, nainen vastasi päästessämme tämän luo kurkkimaan karsinan oven yli tammaa. “Tulin talliin katsomaan tilanteen ja mokoma vain kakkasi ja rupesi nukkumaan.” Isabella sai siis hätäillä turhaan.
“Eiks se Niiranen sanonu, et vois mennä vielä monta päivää, viikko melkein ?” naurahdin Isabellalle.
“Äläs nyt poika yhtään rupea, kyllä minä tammani tunnen !” Nainen katto muhun uhmakkaasti pieni hullunkiilto silmissään. Nostin käteni nauraen ylös antautumisen merkiksi.

Herrasrouva Sokka päätti kuitenkin soittaa eläinlääkärin paikalle, joten jäimme odottamaan Niirasta kolmestaan, samalla katsellen tamman touhuja. Isabellan katsominen oli selkeästi stalkkaamista. Jostain syystä brunetella oli kädessään puhelimesta auki myös karsinaan osoitettu valvontakameran kuva.

Joku puolisen tuntia myöhemmin Merja saapui paikalle, topakkana kuten aina, ja kävi nopeasti, mutta tarkkaavaisesti Eelan läpi.
“Voi hyvinkin olla, että pääsette todistamaan syntymää vielä tämän vuorokauden sisällä”, nainen sanoi ja vakavana katsoi Isabellaa. Katsahdin huolestuneena perijätärtä, joka edelleen silmät kiiluen tutkaili tammaa ja puhelimen näyttöään vuorotellen. Myös eläinlääkäri huomasi Isabellan levottomuuden ja patisti tämän satulahuoneeseen istumaan ja vetämään henkeä. Sekä pakotti jättämään puhelimensa Gabriellalle talteen.

Isabella:

Valvominen oli ollut todella vaikeaa. Olin joutunut turvautumaan yhä uusiin viinilasillisiin, jotta silmät eivät olisi lupsahtaneet lopullisesti. Mutta selvisin siitä, enkä ollut hellittänyt sovelluksen kanssa. Olin nähnyt Eelan jokaisen pikkunytkähdyksen - mitään muita liikkeitä sillä ei sitten yöllä ollutkaan.

Tallissa ei ollut muita kun Jonny ja Gabi, joten aamutalli oli vain pakko jättää tekemättä. Eela oli nyt olennaisempi. Jostain syystä myös Merja oli tammatallissamme, ja tervehdin eläinlääkäriä hämmentyneen kohteliaasti.

Havahduin, kun Gabriella nyki puhelinta kädestäni.
“Hei! Älä ota sitä, mun täytyy tarkkailla Eelaa”, ilmoitin tuimasti.
“Eela on tossa”, Jonny totesi kuivasti ja osoitti vuokrahevosensa karsinaa.
“Ahaa”, sain sanottua, ja jotenkin hoksasin, ettei valvontakameralle ollut enää tarvetta. Akkukin loppui.

Sitten jouduin Gabriellan saattamaksi satulahuoneeseen, jonka lattialle vajosin kiltisti istumaan. En kumma kyllä osannut enää huolestua katkenneesta näköyhteydestä tammaani, vaan tuijottelin onnellisen jännityksen vallassa tyhjyyteen.

Jonathan:

Merja piti tammaa koko ajan silmällä, mun ja Gabin kattoessa mielenkiinnolla vierestä. Vähän väliä vilkaisimme toisiamme kysyvästi ja vuorotellen molemmat kohauttivat harteitaan. Pyysin Merjaa ilmoittamaan, jos jotain merkittävää tapahtuisi, sillä karsinat eivät puhdistautuisi itsestään ja meillä molemmilla Gabriellan kanssa oli työpaikat pidettävänä.

Reilu tuntia myöhemmin Merjan ääni kaikui tallissa ja Isabella oli tietenkin ensimmäisenä paikalla, vaikka naisella olikin pidempi matka eläinlääkärin viereen. Ihme Duracell-pupu...
Eikä mennyt kauaakaan kun Eela kirjaimellisesti tunki pientä varsaa nimeltämainitsemattomasta rööristä pihalle ja hetkessä koko homma oli ohi. Isabella kuitenkin halusi sanoa viimeisen sanan ja tallin täyttävä tumahdus kertoi naisen pyörtyneen (tai sammuneen?) heti Eelan karsinan viereen.

Niiranen kyykistyi Isabellan viereen ja nuuhkaisun jälkeisestä irvistyksestä päätellen, naisen ei tarvinnut tutkia perijätärtä enempää.
“Sanonpahan vain, työnantajasi on tainnut olla koko aamun pienessä sievässä.”

Isabellan suorittamat haasteet:
#heidinhaaste #isbenhaaste
Jonathanin suorittamat haasteet:
#isbenhaaste #sarahinhaaste
kirjoittaja Jonathan R.
lähetetty 21.08.18 21:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Eelan päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 2142

More than meets the eye | Sarah R.

12.08.2018

Julia:
Mä otin vihdoin härkää kiinni sarvista. Pyysin aamutuimassa ensimmäisen vastaantulijan, tässä tilanteessa Sarahin, maneesiin avuksi nostamaan esteitä, kun nousin Valerien selkään päättäväisesti. Tänään mä hyppäisin sillä ihan itse. Sarahilla ei ollut tietoa meidän taustoista, eikä tarvinnutkaan olla, kun se suostui avukseni. Ideana olikin, ettei naisella olisi harmainta aavistustakaan. Niin varma mä onnistumisestani melkein jo olin.

Laukkuutin energistä voikkoa pääty-ympyrällä ja yritin parhaani saada sen suuren laukan osumaan puomin päälle. Valerie oli ajoittain turhankin innokas pelkkään laukkaamiseen ja päätti ylittää vaihtelun vuoksi puomin jättimäisellä loikalla, vaikka tiesi varsin hyvin, mitä siltä haluttiin. Sarah pudisteli päätään naureskellen, keskemmällä maneesia estetolppaan nojatessaan. Kieltämättä havaittavissa oli pieniä järkkytyneitä, kouluhevosmaisia piirteitä.

Minimaaliset esteet ylittyivät nuorikolta leikiten vaikka kuperkeikoin, vain omassa istunnassani oli parantamisen varaa. Ja siihen aioin keskittyäkin, jolloin pyysin Sarahia nostamaan viimeisen esteen vajaan puolen metrin korkuiseksi pystyksi. Pelko ei silti ollut saanut minua valtaansa, vaikka pieni jännitys kipristelikin mahanpohjassa. Hengähdin syvään. Mä osasin kyllä.

Tein napakan käyntinoston kaarteesta, johon Valerie syöksähti häntä huiskien. Sen askellus oli tarmokasta, itsevarmaa. Se helpotti mua entisestään, joten istuin pidättämään sarjalle kääntyvää ratsuani. Este esteeltä suurenevat hypyt irroittivat minut satulasta juuri sopivasti, enkä pystyltä alastulon jälkeen tuntenut mitään muuta kuin puhdasta tyytyväisyyttä.

Ja kipua, tietysti, kun Valerie kompastui ilopukkinsa jälkeen pitkiin kinttuihinsa ja mä siinä rytäkässä menetin tasapainoni - täydellisesti. Samoin kuin tajuntani.


Sarah:
Valerien etupää läheni uhkaavasti maata ja tamma potki etujalkojaan alleen minkä kerkesi, ettei kaatuisi kumoon. Seurasin, kuin hidastettuna kuinka Julia irtosi satulasta ja lensi ilmassa, tömähtäen sitten kovaa maneesin pohjalle. Mun sydän jätti lyönnin välistä, kun lähdin hölkkäämään naista kohti.
"Julia?" ääneni särähti, kun kaaduin polvilleni tajuttoman naisen viereen.
"Öö hä", oli ensimmäinen sana Julian suusta, kun tämä heräili maneesinpohjalta. Kosketin varovasti tämän poskea.
"Ootko kunnossa? Sattuuko johonkin?" yritin pysyä rauhallisena ja tarkkailla naisen kehonkieltä.
"Sä oot ainakin", Julia vastasi ja virnisti hölmösti. Mä hymyilin tahattomasti.
"No sattuuko johonkin?"

Julian vastaus oli kuiskaustakin hiljaisempi ja kumarruin lähemmäs kuullakseni.
"Mitä?" kysyin lempeästi ja seurasin Julian pupillien toimintaa, ainakin ne reagoivat hyvin.
"Kylkeen vähän", nainen toisti ja katsoi mua silmiin yllättävän intensiivisesti. Julian käsi nousi mun poskelle ja tämä kohottautui ylemmäs, kohti minua, purren alahuultaan.
Mun sydän hakkasi lujempaa ja hengittäminen tuntui hankalalta.

"Julia, mitä sä teet?" kuiskasin.
"Ajattelin, että suudelma voisi helpottaa tähän kipuun", nainen vastasi ja virnisti.
"Niinkö?" virne kohosi huulilleni.

Kumarruin lähemmäs ja suutelin naista otsalle, hyvin äidillisesti ja kohottauduin sitten virne huulillani kauemmas.
"Helpottiko?"
"Ei tarpeeksi", nainen huokaisi ja sai mut pudistamaan päätäni.

Valerie oli ilmeisesti toipunut järkytyksestään ja käveli luoksemme jääden metrin päähän meistä. Tamma tarkkaili maassa edelleen makaavaa omistajaansa, selkeästi hieman pahoillaan tapahtuneesta.
"Pystytkö jatkamaan vielä?" kysyin ja siirsin katseeni takaisin Juliaan.
"Mitä?" Julia kysyi hymyillen edelleen.
"No ratsastusta", vastasin hymyillen.
"Ratsastusta? Ois tässä parempaakin tekemistä.."
"Julia!" älähdin. Uskomaton nainen.
"Mitää?" vaaleaverikkö näytti mahdollisimman viatonta ilmettä.

"Haluatko yrittää nousta ylös, vai meinasitko makoilla siinä vielä kauankin?"
"Niin kauan, kunnes sä autat mut ylös", Julia vastasi ja pyöräytin silmiäni.
"Sä olet ihan mahdoton", sanoin virnistäen ja varovasti autoin naisen istuma-asentoon aluksi. Julia irvisti vähän kivusta, mutta ei menettänyt uudelleen tajuntaansa. Istuimme siinä hetken. Autoin Julian seisomaan ja tämä näytti jo vähän paremmalta. Ajattelin antaa tämän itse seistä, sillä jos toinen yrittäisi vielä ratsastaa, niin pakkohan tämän oli itse kyetä seisomaan.
"Pitele mua vielä hetki?" nainen kuitenkin ynähti ja kiedoin käteni vaaleaverikön selän taakse.

"En kyllä kykene enää ratsaille mutta tähän voisin jäädä", Julia sanoi vielä ja mua hymyilytti.
"Tarviikohan sut viedä ihan lääkärille asti?" mietin ääneen.
"Sä riität", vaaleaverikkö vastasi ja pysyi paikoillaan vielä hetken.

Sitten yhtäkkiä Julia irrottautui ja käveli Valerien luokse. Nainen otti tamman ohjista kiinni ja vilkaisi vielä mua kohti.
"Mä menen nyt, tiedät mistä mut löytää", Julia totesi ja näytti hetken siltä, että olisi tullut halaamaan mua. Jäin tilannetta kummeksuen seisomaan keskelle maneesia ja liikahdin vasta, kun ovi oli sulkeutunut ratsukon perässä. En vieläkään tajunnut mitä oli tapahtunut ja oliko Julia ihan kunnossa, mutta luotin siihen, että nainen hakeutuisi itse sairaalaan, jos tarve vaati.
Keräsin esteet pois ja tasoitin pohjan siitä kohti, missä Valerie oli ruopannut kompastuttuaan ja vilkaisin painaumaa, johon Julia oli pudonnut.

Vielä ennen lähtöäni lähetin naiselle viestin, jossa pyysin tätä varmistamaan illalla, että oli kunnossa.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 18.08.18 16:53
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 62
Luettu: 1785

Valerien päiväkirja

12. elokuuta 2018 - #27 #valerienpäiväkirja #isbenhaaste

Julian kertomaa...
Mä otin vihdoin härkää kiinni sarvista. Pyysin aamutuimassa ensimmäisen vastaantulijan, tässä tilanteessa Sarahin, maneesiin avuksi nostamaan esteitä, kun nousin Valerien selkään päättäväisesti. Tänään mä hyppäisin sillä ihan itse. Sarahilla ei ollut tietoa meidän taustoista, eikä tarvinnutkaan olla, kun se suostui avukseni. Ideana olikin, ettei naisella olisi harmainta aavistustakaan. Niin varma mä onnistumisestani melkein jo olin.

Laukkuutin energistä voikkoa pääty-ympyrällä ja yritin parhaani saada sen suuren laukan osumaan puomin päälle. Valerie oli ajoittain turhankin innokas pelkkään laukkaamiseen ja päätti ylittää vaihtelun vuoksi puomin jättimäisellä loikalla, vaikka tiesi varsin hyvin, mitä siltä haluttiin. Sarah pudisteli päätään naureskellen, keskemmällä maneesia estetolppaan nojatessaan. Kieltämättä havaittavissa oli pieniä järkkytyneitä, kouluhevosmaisia piirteitä.

Minimaaliset esteet ylittyivät nuorikolta leikiten vaikka kuperkeikoin, vain omassa istunnassani oli parantamisen varaa. Ja siihen aioin keskittyäkin, jolloin pyysin Sarahia nostamaan viimeisen esteen vajaan puolen metrin korkuiseksi pystyksi. Pelko ei silti ollut saanut minua valtaansa, vaikka pieni jännitys kipristelikin mahanpohjassa. Hengähdin syvään. Mä osasin kyllä.

Tein napakan käyntinoston kaarteesta, johon Valerie syöksähti häntä huiskien. Sen askellus oli tarmokasta, itsevarmaa. Se helpotti mua entisestään, joten istuin pidättämään sarjalle kääntyvää ratsuani. Este esteeltä suurenevat hypyt irroittivat minut satulasta juuri sopivasti, enkä pystyltä alastulon jälkeen tuntenut mitään muuta kuin puhdasta tyytyväisyyttä.

Ja kipua, tietysti, kun Valerie kompastui ilopukkinsa jälkeen pitkiin kinttuihinsa ja mä siinä rytäkässä menetin tasapainoni - täydellisesti. Samoin kuin tajuntani.

Sarahin kertomaa...
Valerien etupää läheni uhkaavasti maata ja tamma potki etujalkojaan alleen minkä kerkesi, ettei kaatuisi kumoon. Seurasin, kuin hidastettuna kuinka Julia irtosi satulasta ja lensi ilmassa, tömähtäen sitten kovaa maneesin pohjalle. Mun sydän jätti lyönnin välistä, kun lähdin hölkkäämään naista kohti.
"Julia?" Ääneni särähti, kun kaaduin polvilleni tajuttoman naisen viereen.
"Ööhä", oli ensimmäinen sana Julian suusta, kun tämä heräili maneesinpohjalta. Kosketin varovasti tämän poskea.
"Ootko kunnossa? Sattuuko johonkin?" yritin pysyä rauhallisena ja tarkkailla naisen kehonkieltä.
"Sä oot ainakin", Julia vastasi ja virnisti hölmösti. Mä hymyilin tahattomasti.
"No sattuuko johonkin?"

Julian vastaus oli kuiskaustakin hiljaisempi ja kumarruin lähemmäs kuullakseni.
"Mitä?" kysyin lempeästi ja seurasin Julian pupillien toimintaa, ainakin ne reagoivat hyvin.
"Kylkeen vähän", nainen toisti ja katsoi mua silmiin yllättävän intensiivisesti. Julian käsi nousi mun poskelle ja tämä kohottautui ylemmäs, kohti minua, purren alahuultaan.
Mun sydän hakkasi lujempaa ja hengittäminen tuntui hankalalta.

"Julia, mitä sä teet?" kuiskasin.
"Ajattelin, että suudelma voisi helpottaa tähän kipuun", nainen vastasi ja virnisti.
"Niinkö?" virne kohosi huulilleni.

Kumarruin lähemmäs ja suutelin naista otsalle, hyvin äidillisesti ja kohottauduin sitten virne huulillani kauemmas.
"Helpottiko?"
"Ei tarpeeksi", nainen huokaisi ja sai mut pudistamaan päätäni.

Valerie oli ilmeisesti toipunut järkytyksestään ja käveli luoksemme jääden metrin päähän meistä. Tamma tarkkaili maassa edelleen makaavaa omistajaansa, selkeästi hieman pahoillaan tapahtuneesta.
"Pystytkö jatkamaan vielä?" kysyin ja siirsin katseeni takaisin Juliaan.
"Mitä?" Julia kysyi hymyillen edelleen.
"No ratsastusta", vastasin hymyillen.
"Ratsastusta? Ois tässä parempaakin tekemistä.."
"Julia!" älähdin. Uskomaton nainen.
"Mitää?" vaaleaverikkö näytti mahdollisimman viatonta ilmettä.

"Haluatko yrittää nousta ylös, vai meinasitko makoilla siinä vielä kauankin?"
"Niin kauan, kunnes sä autat mut ylös", Julia vastasi ja pyöräytin silmiäni.
"Sä olet ihan mahdoton", sanoin virnistäen ja varovasti autoin naisen istuma-asentoon aluksi. Julia irvisti vähän kivusta, mutta ei menettänyt uudelleen tajuntaansa. Istuimme siinä hetken. Autoin Julian seisomaan ja tämä näytti jo vähän paremmalta. Ajattelin antaa tämän itse seistä, sillä jos toinen yrittäisi vielä ratsastaa, niin pakkohan tämän oli itse kyetä seisomaan.
"Pitele mua vielä hetki?" nainen kuitenkin ynähti ja kiedoin käteni vaaleaverikön selän taakse.

"En kyllä kykene enää ratsaille mutta tähän voisin jäädä", Julia sanoi vielä ja mua hymyilytti.
"Tarviikohan sut viedä ihan lääkärille asti?" mietin ääneen.
"Sä riität", vaaleaverikkö vastasi ja pysyi paikoillaan vielä hetken.

Sitten yhtäkkiä Julia irrottautui ja käveli Valerien luokse. Nainen otti tamman ohjista kiinni ja vilkaisi vielä mua kohti.
"Mä menen nyt, tiedät mistä mut löytää", Julia totesi ja näytti hetken siltä, että olisi tullut halaamaan mua. Jäin tilannetta kummeksuen seisomaan keskelle maneesia ja liikahdin vasta, kun ovi oli sulkeutunut ratsukon perässä. En vieläkään tajunnut mitä oli tapahtunut ja oliko Julia ihan kunnossa, mutta luotin siihen, että nainen hakeutuisi itse sairaalaan, jos tarve vaati.
Keräsin esteet pois ja tasoitin pohjan siitä kohti, missä Valerie oli ruopannut kompastuttuaan ja vilkaisin painaumaa, johon Julia oli pudonnut.

Vielä ennen lähtöäni lähetin naiselle viestin, jossa pyysin tätä varmistamaan illalla, että oli kunnossa.

Sama tarina myös täällä!
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 18.08.18 16:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2085

Takaisin alkuun

Siirry: