Kellonaika on nyt 18.11.19 16:06

10 osumaa on löytynyt haulle 0

Kartanopäiväkirjat

Zen Gaala
Kertomuksia Gaalaan liittyen.
Toteutuksena biisihaaste #lotanhaaste (musikaalihaaste?) sekä
vaihtuvat tunnelmat: #tunnelmahaaste (Saa toki lukea ilman pakkokuuntelua!!)



Ensimmäinen näytös: Vivaldi - Winter (youtube)
Auburnin kartanolla joulukuussa 2018

Kutsukirje Latviasta oli saapunut. Olin jo ehtinyt pelätä, että yllämme vellovat ja skandaalia enteilevät myrskypilvet olisivat antaneet herra Iivari von Hoffrénille tai tämän mielipiteisiin epäilemättä vaikuttavalle neiti Vitaliya Dzelzainille syyn peruuttaa tämänvuotinen kutsumme.

Emme kuitenkaan jääneet seurapiirikerman ulkopuolelle, vaikka niin pelkäsin. Paksusta ja laadukkaasta paperista valmistettu kuori oli suljettu vanhanaikaisella vahasinetillä ja osoite oli kirjoitettu koukeroisin kirjaimin, kenties aidolla musteella. Kutsun olisi pitänyt olla perillä jo aiemmin, mutta epäilin viivästyksestä vahvasti Kallan pikkuisen postitoimiston ainoaa työntekijää, herra Johanssonia.

Villeimmissä kuvitelmissani herra Johansson höyrytti kyläläisten kirjeitä auki saadakseen haltuunsa kutkuttavia juoruja, joita saattoi sitten vaihtokaupata uusiin tietoihin muuten vain nenänsä jokaisen asioihin pistävien kylämummojen kanssa. Kuvitelmani oli pakostakin peräisin historiallisista rikosromaaneista, sillä herra Johanssonin älykkyys tai tupakan harmaannuttamien sormien näppäryys ei ikimaailmassa riittäisi moiseen. Oikeastaan häntä ei ollut myöskään mitään syytä herroitella, eivätkä sellaiset kallalaiset joiden elämässä oli jotain juoruamisen arvoista, olleet käyneet perinteistä kirjeenvaihtoa vuosikymmeniin.  

Vaan juuri niin se paksupaperinen ja juhlallinen kirje minuun vaikutti. Pujahdin mielessäni klassisen musiikin, mahtavan rönsyilevien juhlamekkojen, seurapiirisääntöjen ja herroittelun maailmaan. Amanda nosti kirjeen sen kummempia varomatta muhkean ulko-ovemme jaloista. Sisko nyrpisti paksulla kuramatolla selkeästi erottuvalle lehtiroskalle, jota onneton talvenaloitus oli kenkien mukana siihen kuljettanut.

”Saatiin sittenkin kutsu”, Amanda totesi tunteettomasti ja myhähdin jotain myötäilevää.
”Onneksi otin jo yhteyttä ompelijaan! Eihän tässä ajassa olisi ehtinyt teettää kunnollista asua”, blondi jatkoi tuhahdellen.
Jatkoin hiljaista myötäilyäni, vaikka suorastaan tärisin innostuksesta muistellessani mahtipontista pukeutumista ja tanssahtelua vanhan latvialaislinnan koreassa juhlasalissa Vivaldin tahtiin (komeasti frakkiin pukeutuneen Miken napakoilla käsivarsilla..).

Amanda ei vaikuttanut yhtä tunnelmoivalta, ja estin itseäni vain vaivoin syöksähtämästä kirjeen kimppuun, kun sisko oli repimässä sitä vaaleanpunaiseksi lakatuilla kynsillään. Amanda kuitenkin seisahtui, arvosti ehkä sittenkin juhlan luonnetta. Rivakasti tämä asteli eteisen lipastolle ja kaivoi esiin vanhan kirjeveitsen, jolla avasi kutsun täydellisen siistillä viillolla.

”Onneksi minulla on Mikael”, Amanda mutisi silmäillessään kutsua. Voi kunpa olisin voinut käyttää samaa repliikkiä. Siskon suu muodosti ’plaa plaa plaa’ -eleitä, joista päättelin sisällön olevan edellisvuotista myötäilevä.

”Harmi ettei sinulla ole ketään edustavaa. Siis miestä. Kenet ajattelit repiä mukaasi tänä vuonna? Taas jonkun nuoren ja ohjailtavan?” sisko piikitteli.
”Niin, sitä täytyy miettiä”, vastasin kireästi ja otin ojennetun kuoren vastaan. ”Ehkä keksin jotakin.”

Voit kuunnella edellisen sävellyksen rauhassa loppuun, tai vaihtaa tunnelmaa.

***

Toinen näytös: Mansell - Requiem for a Dream (youtube)

Amanda virnisti pahoittelevan ivailevasti (ilmeyhdistelmä, johon tietääkseni vain siskoni kykeni yhtä vaikuttavalla tasolla) ja häipyi yhdellä rivakalla käännähdyksellä. Jäin yksinäni eteisaulaan, kirje rutistettuna hellästi rintaa vasten.

Oli outoa haluta seurapiirien keskelle näin paljon. Klassinen musiikki jatkoi soimistaan päässäni, se muutti vain muotoaan dramaattisemmaksi ja surullisemmaksi. Hengitystäni ahdisti, kun mietin asioiden todellista laitaa.

Minua pakotti yhä poliisin asettama matkustuskielto ja totta puhuakseni aloin olla äärimmäisen kyllästynyt koko sanaan. En ollut vieläkään virallinen epäilty, mutta pakkokeinon käyttöä oli perusteltu esitutkinnan onnistumisen edellytyksenä. Oli edelleen vain ajan kysymys, koska minut asetettaisiin syytteeseen ihan oikeasti.

Kuristava tunne jatkoi voimistumistaan, nyt kun se oli taas palannut valtaamaan kehoni. Olin välttynyt siltä jo pidemmän aikaa, unohtanut ajatella mahdollista tulevaisuuttani väärin perustein tuomittuna kaksoismurhaajana. Sydänparkani läpätti kiivaasti ja hengenvedot olivat lyhyitä ja kiireisiä.

Edes Amanda ei tiennyt, miten paljon poliisit tiesivät; miten paljon nämä arvailivat ja epäilivät, vetivät toisiinsa liittymättömiä mutta ulkopuolisen silmin yhteensopivia lankoja yhteen. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta poistua maasta, joten gaalaillallinen kaikkine juhlallisuuksineen oli jätettävä väliin.

Kuumeisen surun ja epäreiluuden valtaamana vaelsin yläkertaan omaan huoneeseeni, ja olin tyytyväinen, etten kohdannut matkallani siivoojaa tai tallimestaria tai yhtään ketään. Amandasta ei kuulunut enää tuhahdustakaan ja lysähdin onnettomana makuuhuoneeni leveälle ikkunalaudalle.

Maisema oli lohduton, puut olivat yhtä paljaita kuin omat tunteenikin. Maassa oli seitinohut kerros lunta, joka ei vielä onnistunut kätkemään allensa syksyn synnyttämää synkkyyttä. Tunsin silmäkulmieni kostuvan, vaikka pienenpieni järjenääni sisälläni sanoi, etten voinut tilanteelle mitään. Miksi itkeä sellaista kohtaloa, jota ei voinut välttää? Uusia juhlia tulisi kyllä. Tämän tilanteen pitäisi olla kaikista murheistani pienin, vaan silti pettymyksen aalto jatkoi mieleni myrkyttämistä ja hukutti alleen kaiken muun.

Pakotin itseni kohtaamaan totuuden, edes hetkeksi. Jos ja kun en halunnut kertoa läheisilleni, saatikka julkisesti, kuinka syvästi olin kietoutunut murhatutkintaan, oli keksittävä joku syy. Joku hyvä, pätevä ja uskottava syy jättää juhlat välistä. Päättäväisyys taisteli voimakkaimman tunteen asemasta pettymyksen kanssa, muttei aivan päässyt voitolle.

Olin liian väsynyt ja liian pettynyt keksimään mitään vielä. Annoin itselleni luvan sulkea silmät ja suorastaan velloa musertavassa epätoivossa. Unelmien sielunmessu jatkoi soimistaan päässäni. Nukahdin sen surullisiin säveliin, vartalo epämukavasti mutkalla ja poski vasten huurteista ikkunaa, sillä juuri sellaiseen asentoon ja sellaisella kylmyydellä maailmakin minua painoi.    

Voit kuunnella edellisen sävellyksen rauhassa loppuun, tai vaihtaa tunnelmaa.

***

Kolmas näytös: Grieg - In the Hall of the Mountain King (Peer Gynt Op. 23) (youtube)  
Zen, Dzelzainin linna, Latvia 31.12.2017

”Ei me vielä voida karata yhtään minnekään”, kikatin. Työnsin Mikkeä leikkisästi kauemmas, mutta tämä tarttui käteeni lempeällä tavalla yhä uudelleen.

Mies kumartui ihan lähelle ja piti tiukasti kiinni.
”Voidaanpas”, tämä vastasi karheasti suoraan korvaani. Miehen hengityksessä tuulahti alkoholi, kenties konjakki tai sitten jokin niistä raskaanmakuisista viineistä joita täällä tarjoiltiin. Tuoksahdus oli niin voimakas, että saatoin maistaa makeuden kielelläni.

Olin kyllä itsekin varsin päihtynyt, mutta sentään vielä salonkikelpoisella tavalla. Ja salongissahan tässä oltiin, sillä gaala oli yhä kesken.
”Hys, mihinkään kategoriaan ei ole ilmoitettu ehdokkaita etukäteen. Auburn saatetaan palkita”, sihahdin, mutta hienoinen hiprakka toimi itseäni vastaan. En saanut ääneeni tarvittavaa arvovaltaa, vaan virnuilin Mikelle kuin typerä nuori tyttö.
”Saatetaan saatetaan”, komistus toisteli matalalla äänellä, jonka sävy oli varsin selkeä. ”Vaan onhan täällä Amandakin. Kai se voi hakea mahdollisen palkinnon?”

Ajatus oli kieltämättä kiehtova, sillä tiesin Miken olevan... nälkäinen. Sillä samalla tavalla kuin itsekin olin. Muutama aiempi hotellihuoneessa vietetty yö (ja päivä) sekä yhteiset ratsastamiset eivät olleet vaikuttaneet kanssakäymisen määrään tai laatuun ainakaan vähenevästi.

Pidin kuitenkin pääni – olihan jotain arvokkuutta sentään oltava, kun tänne asti oli oikein kutsuvieraina saavuttu. Kohta varsinainen gaalaosuus olisi ohi joka tapauksessa ja tunnelma vaihtuisi tanssiaisiin. Mikke lopettikin aktiiviset yrityksensä kiskoa minut yksityistiloihin ja näytti vain virnistelevän vieressäni.

Etsin katseellani tuttuja, mutten erottanut ketään. Mikke oli varastanut huomioni juuri niin kokonaisvaltaisesti, etten vielä gaalan tässä vaiheessa tiennyt kanssatallilaisteni juhla-asuista yhtään mitään. Yritin etsiä edessäni istuvien ihmisten merestä edes tuttuja hiuksia, mutta kaikki nutturat ja lettiviritelmät näyttivät liian samankaltaisilta.

Edes Amandaa ei näkynyt –
”Isbe! Nouse ylös, siinä se kunniamainintasi tuli!”

Hämmennyin täysin, mutta tottelin Mikkeä kuuliaisesti. Huomasin sivusilmällä tutun hahmon: Amanda lipui näyttävässä puvussaan jo kohti avaran salin etuosaa ja otti todellakin valokeilansa. Nousin kömpelön ripeästi ja keskityin sitten korkokenkäisiin askeliini äärettömän tarkasti, sellaisella amerikkalaisen humalatestin vaatimalla naurettavuudella (kyllä, kuvittelin käveleväni viivaa pitkin ja purin kielen kevyesti keskelle suuta, jotta se pysyisi siellä).

Seisoin Amandan vieressä ja niiailin ja kiittelin Hoffrénia ”Vuoden Tulokkaan” -tittelistä vielä kertaalleen. Olimme pitäneet Amandan kanssa yhdessä puheen, mutta sen sisältö oli jo ehtinyt pyyhkiytyä mielestäni – vain puoli minuuttia esiintymisen jälkeen.

Posket alkoholista, jännityksestä, yllätyksestä tai kaikista niistä punoittaen luovin tieni takaisin Miken luo. Matkallani kuulin vuolaat onnittelut ensimmäisiltä tutuilta kasvoilta: Heidi Näyhöltä. Hymyilin äärettömän kauniiksi laittautuneelle naiselle ja vastasinkin jotain, mutten taaskaan muistanut sanojani hetkeä myöhemmin.

Taas tarkat askeleet, keskittyneen aristokraattinen hymy – vihdoinkin Miken luona.
Kapsahdin nuoren miehen kaulaan kuin mikäkin neitonen vanhasta Suomi-filmistä. Kauniin, mutta hirvittävän epäkäytännöllisen juhlapukuni helma oli niin muhkea, etten tuntenut miehen otteita lanteillani mutta uskoin niiden silti lepäävän siellä.

”Miten  meni? Puhe?” kuiskasin pelokkaana.
”Hienosti”, Mikke supatti takaisin, mutta vakava ilme ei säilynyt kasvoilla kauaa. Komea virnistys teki varsin pikaisen paluun ja ääni laskeutui sille merkillisiä tuntemuksia aiheuttavalle matalalle taajuudelle. ”Takeltelit kyllä jonkin verran. Ehkä jos antaisin sinulle opetusta? Vaikkapa kielenkäytössä?”
”Mikke!” kiljaisin kikattaen.
”Miten huono vitsi! Etkö nokkelampaan pystynyt, sir?” kiusoittelin ja tavoittelin ääneeni yläluokkaista sävyä. ”Joskin tartun kyllä iloiten jalomieliseen ehdotukseesi. Mutta ensin – nyt tanssitaan!”

Topics tagged under lotanhaaste on Foorumi | Auburn Estate Isbegaala17Orkesteri oli aloittanut, mutta tanssisalin lattialla oli vielä väljää. Vasta paikalliset olivat uskaltautuneet kieppumaan arvaamattomien sävelten tahtiin. Mikke oli vastahakoinen, vaan irtautui lopulta matkaani onnellisen leveästi nauraen.

Humalalla oli varmasti osuutta asiaan (juomat olivat olleet erityisen petollisia tänä iltana vaikka eivätkös ne aina olleet), mutten välittänyt lainkaan, millaisissa merkeissä meidät nähtiin yhdessä. Mikke oli kuitenkin virallinen avecini, joten oli pelkästään luonnollista käyttäytyä läheisesti.

Ehkä maisemanvaihdos vaikutti myös. Olihan täällä joitain tuttuja, mutta ne perijättärien nuorilla seuralaisilla revittelevät kallalaisreportterit loistivat huojennuttavasti poissaolollaan.


Oli syy mikä tahansa, niin matka oli parasta mitä meillä oli. Kumpikaan ei huolehtinut muista. Keskityimme vain toisiimme ja tanssimme ja juhlimme kuin sadussa. Huomisen huolia ei ollut, ei nyt, vaikka (ja juuri siksi koska) me molemmat tiesimme, että tämä oli tässä.

Ehkä juuri hetkellisyyden vuoksi meillä oli niin ihanaa. Juhlat hulppeassa linnassa ja käyttäytyminen vastarakastuneen pariskunnan lailla – se oli kaikki niin absurdia, että tilanteeseen oli kerta kaikkiaan pakko heittäytyä yhtään mitään muuta miettimättä.

***

”Nyt riittää tämän lajin kieputus”, Mikke tuhahti. Otsalla kelmeili muutama hikipisara, sillä olimme tanssineet varsin vauhdikkaasti. Tunsin itsekin kampaukseni hikeentyneen, enkä edes uskaltanut tarkistaa puuterini pitävyyttä.

Mikke oli silminnähden turhautunut, mikä hymyilytti minua kovasti. Loin vielä viimeisen silmäyksen gaalaloistoon ja annoin miehen sitten kuljettaa minut huoneeseemme. Vuodenvaihteeseen, tuohon taianomaiseen hetkeen, oli vain viitisen minuuttia aikaa.

***

Viimeinen näytös: hiljaisuus
Kalla, 2018

Kallassa emme juurikaan tavanneet. Ensin syynä oli kiire. Aikataulumme menivät ristiin, ja tallissa ei tosiaan kehdannut hempeillä. Kuukausien kuluessa juhlien vapautunut tunnelma vaihtui vaivautuneisiin nyökkäyksiin Auburnin käytävillä.

Kiusallinen ilmapiiri ympärillämme tiheni, mitä enemmän aikaa kului. Gaalamatkasta tuli mielessäni pelkkä himmeä muisto: liian hyvä, jotta olisin tohtinut uskoa sitä enää todeksi. Mieli oli varmasti tehnyt tepponsensa, ja lisännyt muistoihin kultaa.

Joskus kevättalvella Mikke sitten vain katosi. Mies ei enää ilmaantunut tallille ja Haitan tallipaikkasopimus purettiin kaikessa hiljaisuudessaan. Tamma kaikkine varusteineen vain haettiin pois. Olin häkeltynyt, kiukkuinenkin. Jollain oudolla tavalla petetty.

Vaan nyt Mikke oli palannut. Ostanut Amandan kautta meiltä kasvatin ja palannut. Hämmentyneet tunteeni olivat kenties laimenneet, mutta kaipasin vastauksia yhä, etenkin nyt. Mikä oli mennyt niin pahasti pieleen, mitä Mikelle oli tapahtunut?

Kohotin haaveillen henkaria. Olin pujottanut pukupussin pois, ja sivelin mietteissäni viime vuoden gaalamekkoa. Surumielisesti hymyillen asetin juhlapuvun roikkumaan ikkunankarmeihin. Se näytti kerta kaikkiaan ryhdittömältä, pelkältä massiiviselta möykyltä rönsyilevää kangasta.

Raketit alkoivat paukkua tasaiseen tahtiin, paljon aiempaa villimmin. Se jos mikä oli varma vuodenvaihtumisen merkki. Nostin itselleni yksinäisen maljan kokonaisella samppanjapullolla tyhjyyden kanssa kippistäen.

Itsesäälille, unettomuudelle, murhatutkinnalle, köyhälle rakkauselämälle sekä tärkeimmälle: niiden kaikkien voitokkaalle peittämiselle.  

Herran vuonna 2019 kenenkään ei edelleenkään tarvinnut tietää koko totuutta Isabella Sokan elämästä ja kärsimyksestä.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 10.01.19 14:48
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kartanopäiväkirjat
Vastaukset: 20
Luettu: 712

Laran päiväkirja

tiistai 25. syyskuuta 2018
Please, please, please, let me get what I want

Good times for a change
See, the luck I’ve had
Can make a good man turn bad


Tiistaina mä heräsin aikaisin, vaikka en ollut varma olinko nukkunutkaan, hain kahvin Ärrältä ja lähdin Auburniin.

Harjasin Laran. Kylmäsin sen jalan. Puin tammalle loimen ja kuljetussuojat. Laitoin sille suitset riimun alle ja hain liinan mukaan. Lastasin ontuvan hevosen traileriin ja mietin ohimennen, olisikohan se viimeinen kerta. Ehkä jalassa oli rikki jotain sellaista, mitä ei voisi korjata, eikä Lara koskaan palaisi klinikalta kotiin.

Ajatus ei tuntunut miltään, eikä sekään kun Lara näykkäisi mua olkapäästä sitoessani sen riimunnarua kiinni etupuomiin.

Maybe it just… Maybe it wasn’t meant to be.

Niin olin itse sanonut Joachimille puhelimessa vain muutamaa päivää aiemmin. Ehkä tätäkään ei ollut tarkoitettu; ehkä Laraa ei ollut tarkoitettu kilpahevoseksi eikä mua kilparatsastajaksi. Mä en uskonut kohtaloon, mutta ehkä mun pitäisi vain ymmärtää, että jotain universumi yritti mulle viestittää.  

Ehkä olisi pitänyt luovuttaa jo sinä iltana, kun Calle oli kuollut. Ehkä siinä vaiheessa, kun Laralle oli tullut ensimmäinen jännevamma. Viimeistään varmasti silloin, kun Benkun, sen mun terveen hevoseni, takapolvet olivat alkaneet yhtenä talvena oireilla. Jos mä en nyt lopettaisi, noin seuraavaksi menehtyisi varmaan Easy, ähkyyn ehkä. Hevoset vain sairastuisivat tai kuolisivat mun ympäriltä ja jonkun määrän menetystä ja tuskaa koettuani mä ehkä lopulta ymmärtäisin.

So please, please, please
Let me, let me, let me
Let me get what I want this time


Ehkä mä ajan saatossa keksisin elämääni jotain muutakin sisältöä. Opiskelisin ehkä pidemmälle, tekisin varmaan liikaa töitä. Saattaisin alkaa harrastaa jotain, ehkä jousiammuntaa tai kiipeilyä. Olisin jossain muualla ja joku muu.

Se ajatus taas tuntui, se tuntui vieraalta. Mä halusin vain ratsastaa, ja mä halusin että Lara olisi terve, ja että me kisattaisiin vielä, ja saavutettaisiin jotain mistä oltiin vuosikaudet haaveiltu. Mä en uskonut jumaliinkaan, mutta Murronmaan klinikan lähestyessä mä aloin rukoilla kaikkia mahdollisia henkiä apuun: antakaa Laran tulla kuntoon.  

Jumalat eivät vastanneet ja mä tunsin oloni kovin voimattomaksi.

Klinikalla meitä oltiin vastassa, eläinlääkäri ja joku blondi kandi juttelivat pihalla. Lara oli väsynyt, se peruutti hitaasti ja varovasti ulos trailerista ja könkkäsi mun vierellä pää roikkuen, kun mä näytin sen ontuman asteen lekurille.

”Katsotaan sillä ultralla”, se päätti kokeiltuaan kevyesti Laran jalkaa. Kipeä se oli edelleen, ja kuuma, ja myös turvonnut, mutta ei enää niin paljon kuin edellispäivänä. Tiesin, että jännevammoissa se ei merkinnyt juuri mitään enkä mä jaksanut olla toiveikas.

Mä talutin Laran kumimatolla päällystettyä käytävää pitkin tutkittavaksi, ja jokainen askel painoi ja jokainen metri tuntui tuhannelta.

Eläinlääkäri levitti geelin, otti anturin käteen, kävi jalkaa pitkään ja hartaasti hiljaisuudessa läpi, tuijotti kuvaa ja sen otsalle kasautui kaksi ryppyä. Lopulta se laski anturin, taputti Laraa lavalle saaden sen vähän säpsähtämään ja kääntyi muhun päin.

Mielessäni mä painoin sormet ristiin. Antakaa sen tulla kuntoon.

So, for once in my life
Let me get what I want
Lord knows it would be the first time
Lord knows it would be the first time


#matildanhaaste #lotanhaaste
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 25.09.18 22:24
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Laran päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 1272

Valerien päiväkirja

14. syyskuuta 2018 - #28 #valerienpäiväkirja #lotanhaaste #avanhaaste

Valerien hengästynyt puuskutus täydentää muuten hiljaista kulkuamme syysillassa. Yllättävää sadekuuroa oli turha yrittää laukata karkuun, se saavutti meidät täysiverisukuisen hurjasta vauhdista huolimatta. Voikko hypähtää jokaisen tielle muodustuvan lammikon ylitse turhautuneena, kun minä olen päättänyt antaa kylmien, raskaiden pisaroiden kastella meidät kokonaan. 

Everything's been so messed up here lately
Pretty sure she don't wanna be my baby

Me edettiin omin nokkinemme Kalla Cupia varten helvetin hitaasti - ja huonosti. Totta puhuen, me oltiin tipahdettu ansaan ja jouduttu palaamaan katkerin kasvoin lähtöruutuun kuin Kaninloikassa konsanaan. Luovuttaminen ei tullut kuuloonkaan, olinhan mä suutuspäissäni vakuuttanut Lukakselle peseväni tämän radalla sata nolla. Todellisuudessa mun jaksaminen riitti juuri ja juuri nousemaan sängystä aamuisin.

Everything's gonna be alright
Everything's gonna be okay


Voi itku. Pyyhkäisen sateen tuhrimia silmiäni, kun lämpimät vanat piirtyvät halkomaan poskieni meikin. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä kaatosateen uhrina, jonka muistan heti meikkivoiteen tarttuessa mustiin roeckleihin. 

It's gonna be a good, good, life
That's what my therapist say


Valerie pysähtyy vastahakoisesti tallin eteen, mutta tiputtaudun silti kyydistä kiireesti. Raivokas kuuro ehtii piiskata pisaroita äänekkäästi arvokkaaseen estesatulaan. Se onkin enää ainoa, mitä tahdon sateelta varjella.
Meistä, kuin taulusienistä, valuva vesi piirtää polun perässämme aina tallin toiseen päähän asti. En haluaisi nähdä ketään haavoittuvassa mielentilassani, likaisissa ja läpimärissä tallivaatteissa, hiussuortuvat sekaisin ja meikit vinksallaan. 

I'm a mess, I'm a loser
I'm a hater, I'm a user


Mutta kohtalolla on vaan hassu taipumus heittää vielä lapio, kun on jo tarpeeksi pohjalla. Huomioni varastaa tumma perijätär, joka raivoavasta myrskystä huolimatta onnistuu näyttämään täydelliseltä. Sateeseen hyvin varustautunut brunette päästää laineikkaat kutrinsa ulos hupun alta ja sipaisee pitkistä ripsistään pisaroita. Ne taitavatkin olla ainoat, jotka sateessa kastuivat... 

I'm obsessed, I'm embarrassed
I'm a mess for your love, it ain't new

Nyökkään perijättärelle hitaasti, hymyilen väkinäisesti, jotta edes joku muuten epäonnistuneessa olemuksessani olisi ennallaan.
Isabella tervehtii yställisesti mutta osaan erottaa sen kasvoilta vahingoniloa, sitten huolestuneisuutta, mutten anna sen pysäyttää minua. En haluaisi selitellä yhtään mitään.
Henkäykset takertuvat keuhkoihin ja rintakehää puristaa. En pysty enää vastustamaan tunnekuohua, vaan valun märkänä rättinä karsinan seinää pitkin lattialle. Kyyneleet tulvivat poskilleni ja sumentavat näkökentän täysin. 

Mä en oikeasti ollut vieläkään päässyt yli Jonnasta, vaikka olin niin uskotellut.
kirjoittaja Julia L.
lähetetty 22.09.18 21:27
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Valerien päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 2085

I have to save a rum| Inna Paakkanen

ILVES-POIKA
throwback to the first time
#lotanhaaste / Anssi Kela - Ilves
elokuu 2007
Se sai koulussa Ilveksen nimekseen
Kun piti pipoa lätkäjoukkueen
Välitunneilla luki Herra Huut
Ei ollut samasta puusta kuin me muut


Me oltiin samalla luokalla.

Kaikki mun kaverit oli eri luokalla kuin mä, pääsivät samalle luokalle. Tiesin luokan tyttöjä nimeltä, yksi pojista taisi asua naapurissa. Sain nopeasti kavereita, vaikka pukeuduin sammaleenvihreään raidalliseen huppariin, farkkuihin ja tennareihin. Muut tytöt pukeutuivat ”naisellisemmin”. Mä vain satuin rakastamaan huppareita ja tennareita.

Ainut joka ei saanut kavereita oli Ilves-pipoinen poika. Opettaja käski poikaa riisumaan pipon päästä. Sisällä ei pidetty hattuja. Kaikki nauroivat. Pojan äiti oli leikannut Ilves-pojalle pottatukan. Jopa mä nauroin. Tunsin itseni typeräks.

Kapteenit jakoivat jengejään
Se kentän laitaan jäi yksinään
Aina viimeinen joka valittiin
Aina viimeinen kelle syötettiin
Vakava poika luokkakuvassa


Liikuntatunti. Pesistä. Kaikki muut piti pesiksestä paitsi mä. Olin kuitenkin ensimmäisten joukossa, joka kutsuttiin toiseen joukkueista. Kapteeni, Kalle, huusi kaikki söpöt tytöt joukkueensa kavereidensa lisäks.

Ilves-poika seisoi rivissä viimeisenä. Se katseli hiekkakenttää. Kalle ja Sanna tappelivat kumpi joutuisi ottaan Ilves-pojan joukkueeseensa. Opettaja ei sanonu mitään. Mä huomasin Ilves-pojan itkevän. Älä itke.

Sanna joutui ottaan Ilves-pojan joukkueensa. Verryttelyssä kukaan ei kopitellu Ilves-pojan kanssa, se vaan seisoi kentän laidalla. Kalle voitti hutunsopan, me mentiin ensin sisälle, toinen joukkue ulos. Ilves-poika laitettiin kentän taakse sivuun, niin ettei se saisi pelata. Ne ei tajunnu takakentän olevan tärkeä.

Mä löin suoraan kohti Ilves-poikaa. Ehkä se sais pallon kii. Ei se saanu, ei ees yrittäny. Pallo vieri ojaan ja muut takakentän pojat juoksi pallon perään. Tönäisi Ilves-poikaa matkalla. Mulle huudettiin, joten juoksin meidän joukkueelle kunnarin.

joulukuu 2008
Mun kävi sääliksi outoo olentoo
Joskus pyysin sen pelaamaan Nintendoo
Vanhempiensa rööki haisi kuteissaan
Sen faija jurrissa löi sitä toisinaan


Mut laitettiin Ilves-pojan pariksi äidinkielen esitelmässä. Mä siirsin pulpetin sen pulpettia vasten. Sillä oli sinivihreät silmät ja mustasankaiset silmälasit. Se oli aika söpö ja fiksu. Ei se paljoa puhunu, ei varmaan uskaltanu. Kehuin sen pipoo, mäkin kannatin Ilvestä. Isä vei mut aina jääkiekkopeleihin. Kerroin sen sille. Se ei kuulemma käyny usein.
”Meidän tarvii mennä joskus”, sanoin sille, ei se mitään vastannu.

Haistoin röökin sen vaatteissa. Polttiko se ite vai sen vanhemmat? Kysyin sitä varovasti. Se kerto vanhempien polttavan ja juovan. Se jopa uskalsi kertoo, miten sen isä löi sitä joskus. Mun kävi sääliks sitä. Siks kutsuin sen mun luokse, mulla oli synttärit pian. Voitais pelata vaikka Nintendoo.

helmikuu 2009
Mä lainasin sille mun sarjiksii
Se mulle äänitti Priestii ja Maidenii
Kaverit nauroi kun ne huomas sen
Sanoi et otin sit lemmikki-ilveksen
Vakava poika luokkakuvassa


Ilves-poika muuttui Roniks, mun ekaks poikaystäväks. Se lainas multa supersankari sarjiksia, mulla oli niitä muutama. Vaihtokauppana se toi mulle poltetun CD-levyn, jossa oli sen lempimusaa. Hymyilin ja pussasin sitä. Se oli söpö.

Koulussa sitä kiusattiin ja kaverit nauro mulle. Henkka yritti käydä mun Ilves-poikaan käsiks. Mä huusin sille, käskin jättään sen rauhaan. Käskin kaikkia jättään sen rauhaan.
”Otit sit lemmikki-ilveksen”, mulle naurettiin.

Mä potkasin Henkkaa, joka sen sanoi. Me saatiin molemmat jälki-istuntoo ja mä sain huudot kotona. Elsa-täti onneks ymmärsi, kun mä selitin sille. Roni ei soittanut mulle, eikä vastannut mun puheluihin. Mä itkin.

Hymypojat joille maailma pedattiin
Niist tuli osia koneiston rattaisiin
Mut Ilves joka oli kuin ilmaa vaan
On meistä se joka lopulta muistetaan
Vakava poika luokkakuvassa
Vakava poika luokkakuvassa


Mä tein selväksi Ronille, että se ei sais jättää mua. Helmikuussa oli sen synttärit, joten iskä vei meidät Ilveksen peliin Hakametsään. Iskä osti itselleen paikan toisaalta, me mentiin Osasto 41:sen kanssa fanikatsomoon. Tunnelma oli loistava. Ilves-poika jopa hymyili, sitä syrjitty tai kiusattu. Se huusi muiden mukana. Mä hymyilin.

Ilves voitti Saipan 3-2. Mä pussasin Ilves-poikaa pelin päätteeks. Ostin sille synttärilahjaks uuden ilves-pipon. Iskä vei meidät grillille syömään pelin jälkeen.
Roni tuli pelin jälkeen meille yöks. Sen vanhemmat oli kuitenkin kännissä. Huomenna olis koulua, mutta se ei haitannu. Mä vänkäsin äidin kanssa siitä saisko Roni tulla mun huoneeseen nukkuun. Mä voitin.

Me istuttiin mun sängyllä alusvaatteissa. Vino katto pakotti meidät kumaraan. Valot oli pois päältä yöpöydän lamppua lukuunottamatta. Mä katsoin mun silmälasipäistä Ilves-poikaa, hymyilin ja kurotin ottaan sen silmälasit pois. Laskin ne yöpöydälle ja kurottauduin suuteleen sitä. Mä en tienny mitä tein. Eikä tienny sekään.

Se oli kömpelöä, mutta muistaisin sen loppuelämäni. Mun Ilves-poika ei ollut kiiltokuvahymypoika, se oli muille vain ilmaa. Mä kuitenkin tiesin, että se olis se, joka lopulta muistettiin.

heinäkuu 2010
Kun näin viimeisen kerran Ilveksen
Sen katse kertoi tuulen voimistuneen
Kun näin viimeisen kerran Ilveksen
Se sanoi et meistä jää vain jäljet lumeen


Se seiso meidän talon pihalla. Kädet nahkatakin taskuissa. Mä itkin, se ei. Se kerto vakavana miten pääsi Lappiin opiskeleen. Meidän pitäis erota kuulemma. Miks se ei kertonu mulle keväällä? Tyhmä.
Se ei sais lähteä, mä sanoin sen sille. Ilves-poika kohautti olkiaan, sen oli kuulemma pakko. Mä en halunnu, että se lähtis, sen pitäis jäädä. Miks se ei tajunnu sitä? Se oli mun eka.

Sit se vaan nous kemmunsa selkään, paino tyhmän kypärän päähänsä ja katto mua viimesen kerran. Mä en ymmärtäny sen sanoja. Se sano että meistä jää vain jäljet lumeen. Se ajo pois ja mä näin Ilveksen viimesin kerran. Miks mun Ilves-poika oli lopulta meistä se, joka ei tarvinnu sääliä?

marraskuu 2017
Vuosia vierähti seitsemän
Lööpissä luki et Ilves on ykkönen
Se lauloi koko Suomen polvilleen
Jokaiseen yksinäiseen sydämeen

Mimmit ulvoi: ”Me sua rakastetaan”
Kun Ilves käveli pois takahuoneestaan
Ja kaiteella hotellin parvekkeen
Levitti kädet, astui taivaaseen
Vakava poika kansikuvassa


Mä lupasin itelleni seitsemän vuotta sitten, että Roni Ekonoja ei sais mua enää itkeen. Typerä ensimmäinen poikaystävä oli lähteny. Jättänyt mut ja nyt siitä oli tullu Suomen suosituimpia artisteja. Mä kävin kerran katsomassa sen keikan. Se veti hyvin ja tytöt huusi sen perään miten ne rakastaa sitä.
Mä rakastin eka.

Nyt sen kuva oli lehden kannessa suuren otsikon alla. Vakavana kuten aina. Silmälasit yhä sinivihreiden silmien edessä. Siinä kuvaa katsoessa mä itkin jälleen mun Ilves-pojan takia. Se oli hypänny hotellihuoneen parvekkeelta alas. Tappanu ittensä.

Mun hiljainen Ilves-poika mun antamassa ilvespipossa oli jättäny oman jälkensä lumeen.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 10.09.18 11:49
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum| Inna Paakkanen
Vastaukset: 42
Luettu: 1551

Tuntematon sotilas

ROBBERS

tammikuu 2011
Isabellan ja Vernerin asunto

She had a face straight outta magazine
God only knows but you'll never leave her


Askin kylkeen raapaistusta tulitikusta levisi keittiöön hetkellisesti miellyttävä rikin tuoksu. Verneri oli kaikin puolin tyytyväinen asetelmiin, joilla hän oli loihtinut arkiseen keskiviikkoiltaan ripauksen taikaa. Uunissa valmistuvien bataattiranskalaisten sekä itsetehtyjen hampurilaispihvien ja -sämpylöiden oli tarkoitus olla yllätys Isabellalle, joka oli kuluneen vuoden aikana paiskinut töitä enemmän kuin kenenkään mielenterveydelle olisi suotavaa. Verneri oli vakuuttunut siitä, että kahdenkeskeinen illallinen ilman yhtäkään hevosaiheista keskustelua sytyttäisi elämän tukahduttaman kipinän uuteen liekkiin.

Mies hymyili ja katseli ympärilleen asunnossa, joka oli hänen ja Isabellan ensimmäinen yhteinen. Se ei ollut suuri eikä uusi, mutta tyylikkäästi laadukkailla materiaaleilla remontoitu ja sisustettu. Pariskunta oli tiennyt raa'an totuuden jo muuttaessaan: he tulisivat viettämään kotona niin vähän aikaa, ettei tarvetta lisäneliöille ollut. Siksi sillä ei ollut väliä. Verneri oli onnellinen saadessaan jakaa elämänsä Isabellan kanssa. Naisen, jonka pehmeitä kasvonpiirteitä hän jumaloi.

Mies huokaisi ja käveli eteisen peilin eteen. Isabellan pitäisi tulla kotiin hetkenä minä hyvänsä. Nainen oli lopettanut Eelan kanssa estevalmennuksessa jo puolitoista tuntia sitten, mutta nainen oli rutiineistaan hyvin tarkka. Puoliveritamma sai osakseen niin täsmällistä huolenpitoa, ettei Verneri ihmetellyt ollenkaan miksi askareissa kesti tuplaten sen, mitä samaan muilla tavallisilla hevosihmisillä. Ja se oli yksi niistä monista syistä, miksi Verneri rakasti brunetteaan niin valtavasti.

Käsi nousi haromaan ruskeita hiuksia ja nyki sitten kauluspaidan suoraksi. Samassa Isabella sovitti avainta lukkoon ja Verneri astui askeleen kauemmas ovesta. Mies veti henkeä terävästi, eikä voinut estää jännittyneen virneen kohoamista suupielilleen.

I'll give him one more time
We'll give you one more fight
Said one more lie


Isabella astui ovesta sisään. Naisella oli päällään tyylikäs tummansininen tikkitakki ja tummanharmaat tiukat ratsastushousut. Yleensä brunette vaihtoi kaikki vaatteensa tallilta lähtiessään, mutta nyt hänellä oli jalassaan myös aavistuksen lumiset jodhpurit. Verneri kallisti päätään ja pudisteli hymyillen päätään.
"Oliko kiire kotiin?" mies nappasi Isabellan lihaksikkailla käsivarsilla syliinsä ja painoi pienikokoisen naisen vartaloa tiukasti itseään vasten.
Sen sijaan, että brunette olisi kietonut jalkansa Vernerin ympärille ja hukuttaunut suudelmiin, hän mätkäisi nyrkillä miehen olkapäätä ja rimpuili kuin kiukutteleva lapsi.
"Päästä alas Verkku", Isabella kivahti ja katsoi avopuolisoaan haastavasti. "Oikeesti, irti!"

Verneri kurtisti kulmiaan, muttei halunnut pitää naista kiinni väkisin.
"Okei okei, ota ihan rauhassa", mies laski Isabellan alas ja tutki hänen kasvoja vihreillä silmillään.
Jos Verneri olisi kiinnittänyt bruneten kehonkieleen tarkemmin huomiota hetkeä aiemmin oven avautuessa, olisi hän ehkä tajunnut, ettei kaikki ollut hyvin. Isabella vetäytyi kauemmas ja alkoi riisua päälivaatteitaan niin tulisesti, että takkikin tippui henkariltaan kaapin lattialle liukuoven sulkeutuessa. Normaalisti brunette ei olisi antanut asian olla, mutta nyt hän oli jo siirtynyt vauhdilla kylpyhuoneen puolelle. Verneri ei ollut saanut osakseen vilkaisuakaan.

"Vihaan talvea", Isabella suki raivolla hiuksiaan löysälle nutturalle Vernerin saapuessa ovensuulle. "Vihaan Suomea. Tiesitkö, että Amanda on muuttanut Saksaan?"
Verneri huokaisi raskaasti. Siitäkö tässä nyt oli kyse, Amandasta?
"Mitä väliä? Koska sinua on ylipäätään Amandan tekemiset kiinnostaneet?"
"Saksaan, Verkku, Saksaan! En ole koskaan halunnutkaan asua Suomessa, mutta täällä sitä silti ollaan. Jalka niin vahvasti Suomen hevospiirien oven välissä, etten saa sitä irti repimälläkään. Lapioin jäistä hevosenpaskaa tallilla ja ratsastan nuoria hevosia saadakseni rahaa, jotta voin kilpailla Eelalla vain sellaisissa kilpailuissa, joihin minulla on surkealla palkallani varaa", Isabella keuhkosi ja näytti siltä, kuin olisi koska tahansa voinut lyödä nyrkillä peilikuvansa pirstaleiksi. "Ulkomailla voisin menestyä. Elää ilman, että tarvitsee ostaa Alkosta kyykkyviinejä. Vihaan kyykkyviinejä!"

Verneri nojasi ovenkarmiin ja laski katseensa kynnykseen. Miehen olisi pitänyt tietää, ettei kyse ollut koskaan pelkästään Amandasta. Isabella oli aloittanut riidan samasta aiheesta jo useamman kerran. Suomessa oli ehdottomasti työläämpää menestyä ratsastuksessa, varsinkin kun Isabella oli irtautunut perheestään ja samalla pankkitilistä, jolla ei ollut pohjaa.
"Sen kun lähet", Verneri tuhahti kohauttaen olkiaan.
"Lähen minne?"
"No ulkomaille. Ota kamas ja muuta pois, teet tästä tosi epämukavaa. Oon kyllästyny kuulemaan kuinka oon pilannut elämäs pakottamalla sut jäämään Suomeen."

Isabella pysähtyi ja kääntyi katsomaan Verneriä suoraan silmiin.
"Haluatko sä taas erota?" nainen puuskahti epäuskoisesti ja osoitti miestä harjalla.
"En, mutta jos ainoastaan sillä tavoin oot onnellinen, niin eikai tässä oo vaihtoehtoja. Mä en haluu mitään muuta kun sitä, että oot onnellinen", Verneri ei irrottanut vihreitä silmiään Isabellan kasvoista.
"Entä jos lähdenkin! Vetoat aina mun onnellisuuteen, kun oikeasti haluat vaan mut pois sun elämästä!"
"No lähe. Vaikka heti", Verneri murahti tarkoittamatta siitä sanaakaan.

You've got a pretty kinda dirty face
When she's leaving your home she's begging you, stay, stay, stay, stay, stay


Jos joku osasi näyttää suuttuessaan arvokkaalta, se oli Isabella Sokka. Nainen nosti leukansa ylös ja työnsi Vernerin ovensuulta sivuun poistuen makuuhuoneeseen. Tummahiuksinen mies pidätti hengitystään, sillä hän tiesi, että tässä pisteessä oltiin menty sen rajan yli, jonka jälkeen Isabellan päätä oli mahdotonta kääntää. Jos brunette oli nyt päättänyt muuttaa maasta, ei Verneri voisi tehdä muuta kuin varmistaa, että hän olisi lentokentällä oikeaan aikaan hyvästelemässä. Toisaalta, mies oli tottunut että jokainen pariskunnan riita sisälsi tämän vaiheen, jossa kumpikaan ei ollut enää varma, jatkuisiko yhteiselo. Sille oli niin turta, ettei Verneri enää juossut Isabellaa kiinni ja vakuuttanut tätä siitä, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Liian monta kertaa oli meinattu erota, ja yhtä monta kertaa liikaa päätetty kuitenkin jatkaa. Se ei tuntunut enää miltään.

Sen sijaan mies käveli keittiöön ja sammutti kynttilät. Isabella kopisteli mustissa korkeavartisissa saapikkaissaan makuuhuoneesta eteiseen ja näytti villakangastakissaan tyrmäävältä, vaikka hiukset olivat edelleen huolettomalla nutturalla. Vihaisenakin bruneten kasvonpiirteet saivat perhoset vellomaan Vernerin vatsan pohjassa. Kuinka seksikäs Isabella suuttuessaan olikaan.

"Hei sitten", Isabella puuskahti nostaessaan Chanelin laukun olalleen.
"Meinaat oikeesti lähteä? Ulkomaille?" Verneri nojasi keittiötasoon sammutettuaan uunin. Hitot ranskalaisista, joutaisivat roskiin.

Isabella ei vastannut mitään, vaan avasi ulko-oven ja katosi tammikuiseen pimeyteen.

***

Isabella
Oothan vielä mun? Haluun kotiin.
00.54

Just said one more line
There'll be a riot, 'cause I know you


Verneri nosti Isabellan syliinsä ja riisui tämän pikkumustan mekon. Nainen näytti uskomattoman kauniilta pelkissä sukkahousuissa katulamppujen valon loistaessa pimeässä huonessa. Mies suuteli brunettea intohimoisesti ja kuljetti käsiään hänen sirolla vartalolla. Isabella tuoksui sekoitukselle laadukasta hajuvettä ja alkoholia. Verneri tiesi, että Isabella oli viettänyt iltansa jonkun tallikaverinsa kämpällä haaveillen paremmasta elämästä, mutta lopulta hän oli palannut kotiin rauhoittuneena ja yksi asia oli johtanut toiseen. Pariskunta ei pystynyt pitämään näppejä irti toisistaan.
"Anna anteeksi", Verneri henkäisi liikuttaessaan nenäänsä Isabellan kaulaa pitkin ja näykkiessään pehmeää ihoa hellästi sieltä täältä.
"Shhh", Isabella otti miehen kasvot käsiensä väliin ja katsoi tätä himoiten. "Ei puhuta siitä enää."
"Mut meiän on pakko, ei me voida vaan sivuuttaa noin isoja asioita."
"Ei puhuta siitä nyt", brunette kuiskasi toistamiseen ja nojautui suutelemaan miestä.

But if you just take off your mask
To find out that everything's gone wrong, wrong, wrong


Kaikki oli hyvin, mutta ei ollut. Asiat oli käsitelty, mutta käsittelemättä. Verneri käänsi kylkeään sängyssä ja tuijotti makuuhuoneen seinää. Mies tunsi Isabellan katseen selässään, mutta kumpikaan ei sanonut mitään.

She says, babe, you look so cold.

#lotanhaaste
kirjoittaja Verneri K.
lähetetty 02.09.18 13:50
 
Etsi: Spin off
Aihe: Tuntematon sotilas
Vastaukset: 2
Luettu: 184

Solmussa | Matilda T.

27.8.2018

Veit mut sen sillan alle mis' öisin ei kukaan kulje
Sä tuoksuit röökille kun päästit mut sun paidan alle
Mut älä kerro mulle, ootsä ollu siellä ennen
En haluu tietää näyttiks joku muu sen paikan sulle


Hakkasin turhautuneena kuntosalin nyrkkeilysäkkiä. Olin vetänyt rannetuet niin tiukalle, etten amatöörinä muljauttaisi rannettani tunteidenpurkauksen lomassa, koska sitten niistä ei olisi hyötyä tosipaikan tullen. Turha kuvitella, että mä olisin enää koskaan se, joka sai osuman päin näköä.

En mä ollut ajatellut Jonathanin lyömistä. Juurikaan. Hanskojen iskeytyessä säkkiin kaikkea muuta kuin oikeaoppisella tekniikalla mä kävin läpi viikon takaista iltaa yhä uudestaan ja uudestaan miettien, olisinko voinut tehdä jotain eri tavalla.

Me oltiin pidetty viimeisen viikon aikana naurettavan vähän yhteyttä Jonathanin kanssa. Miehen isoäiti - Nana - oli tullut Kallaan, mutta ilmeisesti kaksikko ei ollut viihtynyt kylänpahasessa koko viikkoa. En olisi mäkään, jos työvuoroja ei olisi puskenut joka päivälle ylitöistä puhumattakaan.

Nappasin juomapullon ja pyyhkeen lattialta ja lähdin harppomaan kohti pukuhuoneita. Pyyhin otsaani ja huomasin soutulaitteen edessä norkoilevan häiskän intensiivisen katseen. Muljautin silmiäni viimeisen viipyilevän askeleen aikana ennen kuin nykäisin tumman oven auki ja pujahdin tyhjään tilaan suojaan katseilta.

Viileä tuulenvire löi vasten kasvoja, kun kiskoin takin vetoketjua kiinni salin ulko-oven edustalla. Nostaessani katseen asfaltista mun katse pysähtyi hetkeksi punahiuksiseen naiseen. Hetkinen. Oliko se sama muija, joka oli ilmestynyt Jonathanin ovelle teejuhlien jälkeen? Kurtistin kulmiani, kunnes tajusin näyttäväni oudolta. Neutralisoin ilmeen kasvoillani tullen nopeasti siihen tulokseen, ettei kyseessä ollut sama nainen. Tämä oli pidempi ja hiukset kirkkaamman punaiset.

Kotimatkalla mun ajatukset juoksivat kuitenkin väkisinkin niihin sekunteihin, joiden aikana olin päättänyt olla seuraamatta Jonathania tupakalle joka mittarilla epäonnistuneiden makuuhuonepuuhien jälkeen. Mies oli onnistunut provosoimaan sanoillaan mun joka soluani, eikä mua ollut kiinnostanut jäädä väittämään vastaan. Tiedä vaikka olisi mäjähtänyt ylävitonen poskelle. Helvetti.

Markuksen ajatteleminen ei suoranaisesti helpottanut fiilistä. Näin sieluni silmin sen omahyväisen, tyytyväisen virneen sen hulttion naamalla. Mun sisälläni kuohahti, kun tajusin olevani yksin Jonathan ex-tyttö- ja poikaystävien, ex-panojen tai ex-minkälie keskellä. Mä olin vain se, joka seisoi idioottina vieressä ja otti osumat vastaan. Toisaalta yhtä kuormittavaa oli, että odotin kaikkien Jonathanin menneisyyden ihmisten ponnahtelevan eteeni joka nurkan takaa tietämättä puoliakaan niiden tarinoista tai lukumäärästä.

Kotiovella mä vedin syvään henkeä ja päätin, että lopettaisin ajattelemisen tältä iltaa. Olin onnistunut välttämään kohtaamiset Jonathanin kanssa tähän asti ja pitänyt pisteliäät viesti-ideat kurissa, joten voisin jatkaa sivistyneellä, roimasti itsekuria sisältävällä linjallani.

Noin viisitoista minuuttia myöhemmin mä korkkasin valkoviinipullon. Mutta mä en ajatellut Jonathania tai yhtäkään luurankoa sen kaapissa.

Mut miten suljen tän ajatuksen, kun lisää susta kokoajan kuulen
Tiiän tää on tyhmää, mut en voi sille mitään alan olee vainoharhainen
Kun joku tulee vastaan ja se sut tunnistaa
Ootsä ollu tonki kaa?


kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 27.08.18 14:42
 
Etsi: Spin off
Aihe: Solmussa | Matilda T.
Vastaukset: 31
Luettu: 1160

Sivulauseita | Tilda Mustamaa

Vuosi  2003   |   W h e n   I   K i s s e d   T h e   T e a c h e r

”Sä et niin uskalla!”
”Sanoo kuka?”, Tilda vastaa närkästyneenä, mutta virnistäen.
Pinja kikattaa viereisessä karsinassa nojaten ruunikon ponin kylkeen ja Tilda pyöräyttää tälle silmiään.
”No, uskallatko sit? Sä tosin hävisit vedon, et ei sulla oo vaihtoehtoja”, Meri jatkaa kohotellen vihjailevasti kulmiaan.
Tilda tuhahtaa ja nostaa satulan suuren rautiaan selkään.
”Uskallatko sä kattoa?”
Pinja kikattaa viereisessä karsinassa vielä kovempaa ja ruunikko tämän vieressä katsahtaa tyttöä jo paheksuvasti.
”Salaa oot ihastunu siihen kuitenki”, Meri tuhahtaa, ”mut sul on tunnin loppuun asti sit aikaa.”
”Helppo nakki.”

15-vuotias Tilda oli jo vähän röyhkeä eikä todellakaan aikonut antaa Merilla aihetta ilkkua enempää. 15-vuotias Tilda ei myöskään aikonut myöntää olevansa tietysti ihastunut vaaleaan ratsastuksenopettajaansa, mutta sehän ei ollut mikään ongelma, pieni nipistely vain vatsanpohjassa. Tyttö kiristää irvistelevän tamman satulavyötä ja taputtaa tätä sitten reippaasti kaulalle. Jostain typerästä, luvattomien viinipullojen kanssa vietetystä illasta, oli alkanut vedonlyöntien jatkumaton sarja, joka tiesi jokaiselle vuoronperään jotakin teini-ikäisten mielestä erityisen noloa. Viimeksi Pinja oli joutunut ostamaan karkkia ja kondomeja lähi-Siwan söpöltä kassapojalta Merin ja Tildan hytkyessä naurusta viereisellä kassalla.

”Vauhtia nyt tytöt”, heidän ratsastuksenopettajansa hoputtaa kentälle hevosiaan taluttavia nuoria.
Tilda vilkaisee syrjäkarein Ulrikaa, tuota aatelisnenäistä ja pitkää naista, joka harppoo kentän toiseen päähän. Tyttö virnistää hevosensa takana ennen kuin ponkaisee ratsunsa selkään, helppo nakki. Rautias tamma oli tapansa mukaisesti tuittupäisellä tuulella ja nakkeli niskojaan Tildan kerätessä ohjia käsiinsä.

”Napakat avut Tilda! Älä anna sen lintsata kulmissa”, Ulrika kommentoi ja seisoo kädet puuskassa kentän keskellä siirtäen sitten huomionsa seuraavaan ratsukkoon.
Meri kohottelee Tildalle kulmiaan ratsastaessaan tämän ohi ja kuiskaa jotain mitä Tilda ei kuule. Tunti kuluu rivakasti ja rautias on Tildalla hyvässä hallinnassa kunnes joku kylän kovista jätkistä kaasuttaa ärhäkästi viritetyllä mopollaan tallin viereistä tietä. Korvissa helisevä meteli täyttää ilman ja kipakka tamma Tildan alla on sekunnin sadasosassa loikannut ympäri ja varmemmaksi vakuudeksi heittänyt vielä terävän pukin mennessään.

Tilda tömähtää kentän hiekkaan selälleen ja haukkoo hetken keuhkoista paennutta ilmaa. ”Auts, perkele…”, tyttö mutisee ja kuulee ainakin Pinjan tyynnyttelevän ratsuaan.

”Tilda! Mihin sattuu, kävikö pahasti?”
Tilda kääntää päätään äänen suuntaan ja kohottautuu kyynärpäiden varaan.
”Pääsetkö ylös?”, Ulrika kysyy tytön ylle kumartuneena.
”Jooh…”, tämä mutisee ja tuijottaa Ulrikan kurtistuneita kulmia. Opettaja ojentaa Tildalle kättään ja auttaa tätä kampeamaan ylös. Tilda nykäisee hyvän vauhdin Ulrikan kädestä ja hups vaan heittää ylös päästyään nopean suukon ratsastukenopettajan huulille.
”Kiitos!”, Tilda huikkaa reippaasti ja kääntyy ympäri puistellen pölyä housuistaan. Ei kai se ehtinyt nähdä, että punastuin?

Tyttö marssii itsevarmasti virnuillen kohti Meriä, joka pitelee silmät auki revähtäneinä yhä epäluuloisesti ympärilleen mulkoilevaa rautiasta.
”Kiitos sullekin”, Tilda toteaa ja nappaa hevosensa ohjat.
Ryhmä nuorempia ponityttöjä hihittää katsomossa ja Pinja pidättelee poninsa selässä kikatusta naama punaisena.

”Teitkö sä sen tarkotuksella?”, Pinja kuiskuttaa heidän taluttaessaan hetkeä myöhemmin hevosia takaisin talliin.
Tilda vain kohauttaa olkiaan ja miettii itsekeen, että tämä oli merkki universumilta. Oliko Ulrikakin punastunut vähän?

”I was in the seventh heaven when I kissed the teacher”

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 23.08.18 17:11
 
Etsi: Spin off
Aihe: Sivulauseita | Tilda Mustamaa
Vastaukset: 11
Luettu: 568

Grannin päiväkirja

Gravity
17. elokuuta 2018 -- #lotanhaaste

Tiedättekö sen hetken, kun yksinkertaisesti tietää. Tuntee ehdottoman varmasti, että tästä ei nyt seuraa mitään hyvää. Että tästä seuraa täysi katastrofi. Ja jos tilanteen voisi jotenkin estää, käyttäisi aivan mitä hyvänsä keinoa niin tehdäkseen.

Gravity is working against me
And gravity wants to bring me down


tiesin sen hetken varsin hyvin. Mä elin sellaista hetkeä. Granni mun allani oli aivan liian innostunut. Tamma ei ollut innostunut kovinkaan monessa elämäntilanteessa, mutta kaksi varmaa riemunaihetta sen elämässä kuitenkin oli: hyppääminen ja vauhdikas kiitolaukka. Kun se ryökäle oikein kovasti ilahtui, se ryöstäytyi täysin käsistä.

Se vain meni. Se oli autuaan kuuro pidätteille, ja jos sen energia halusi purkautua lennokkaana loikkana, se oli sitten aivan vääjäämätön tapahtuma.

Oh I'll never know what makes this mare
With all the love that her heart can stand
Dream of ways to throw it all away


En oikeastaan uskonut, että Granni teki sen tahallaan saati silkkaa pahantahtoisuuttaan. Itsehän mä aina valitin, ettei Granni juuri osoittanut kokevansa positiivisia tuntemuksia. Sen mä yritin muistaa, kun laukkasuoran auetessa tunsin, että nyt lähtee.

Mulla ei ollut mitään mahdollisuutta estellä sitä. Oli ihan turha haaveilla, että tällä kertaa me vain käveltäisiin sillä unelmanpohjaisella suoralla, jolla me oltiin niin usein laukattu ja jopa nelistetty sydämiemme kyllyydestä. Granni purki onneaan ja yleensä visusti piilossa pysyttelevää elämäniloaan kiskomalla ohjat mun kädestä, köyristämällä kehonsa koko voimallaan ja loikkimalla holtittomasti eteenpäin.

Ne olivat ensimmäiset suuret pukit, joita tamman kanssa koin.

Oh gravity, stay the hell away from me
Oh gravity has taken better men than me


Ehkä, jos mä en olisi yllättynyt niin kovasti, tilanne olisi päättynyt toisin. Ehkä mä olisin osannut mukautua hevoseni liikkeisiin. Ehkä mä olisin voinut irvistää painovoimalle ja todeta, että tällä kertaa mä olin parempi. Mutta en mä irvistänyt painovoimalle. Mä irvistin kivusta, häpeästä ja huolesta, koska kun sain kavuttua pois ojanpohjalta, mä en enää nähnyt Grannista edes takakenkien välkähdyksiä.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 17.08.18 15:52
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 108
Luettu: 5847

More than meets the eye | Sarah R.

16.08.2018 / I can't help falling in love with you

Wise men say only fools rush in
But I can't help falling in love with you
Shall I stay?
Would it be a sin


// Taustamusiikki vaihtui uusimmasta pop-kappaleesta rock henkiseen ja mulla alkoi loppua kärsivällisyys kesken.
"Now that we've coverd the gun and rock part - you want to get out of here?" -S //

Siitä meidän tarina oli alkanut. Työhaastattelusta harmittomaan flirttailuun. Thomas oli vaikuttanut mukavan kevyeltä seuralaiselta, miehen katse oli saanut mussa heräämään jonkun alkukantaisen himon. Mä olin jättäytynyt sen vietäväksi ja sopinut, että se päättyisi aamulla. Me oltiin nautittu siitä yöstä, mutta aamulla olin huomannut, että en ollutkaan valmis sanomaan hyvästi.

// Mä en ees tajunnu, et mun olis pitäny päästää naisesta irti. Tilanne tuntu turvalliselta ja pelottavan hyvältä, mut samalla pahalta. Koska mun pitäs lähtee. Haluun jäädä! mun mieli huus, mut vaiensin äänen, päästin naisesta irti ja käännyin lähteäkseni. -T //

If I can't help falling in love with you?
Like a river flows surely to the sea
Darling so it goes
Some things are meant to be


// Thomas palasi pöytään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mä yritin analysoida oliko mies tosissaan vai ihan helvetin hyvä näyttelijä. Mun mieli pelasi omaa peliään ja korvissa alkoi kohisemaan vaarallisesti. Mä tiesin mihin tää peli päätyis. -S //

Me oltiin molemmat taisteltu sitä vastaan. Kaksi rikkinäistä, jotka eivät olleet halunneet tuoda ketään sotkuiseen elämäänsä kärsimään. Me oltiin molemmat vuorollamme testattu toistemme rajoja, mutta jotenkin silti päädytty takaisin toisen lähelle.

// Hymyilin Sarahille ja vedin tämän lähemmäs ihan kiinni kylkeeni.
"Day by day, I promise", annoin pusun Sarahin päälaelle ja vedin keuhkoni täyteen naisen omaa ja hentoa shampoon tuoksua. -T //

Take my hand, take my whole life too
For I can't help falling in love with you
Like a river flows surely to the sea
Darling so it goes
Some things are meant to be


// "Gosh it's so pretty here", henkäisin.
"I know", Thomaksen ääni oli matala ja katsahdin mieheen. Tämä katseli mua virnuillen siihen tapaan, joka sai jalkani notkahtamaan. Mies kietoi kätensä mun alaselälle ja veti mut ihan lähelle. Mun sydän löi kovaa, eikä se liittynyt enää juoksemiseen mitenkään. -S //

Mä katsoin, kuinka mies mun vieressäni hengitti tasaisesti. Rintakehä nousi ja laski ja mä yritin erottaa kasvojen piirteitä pimeässä. Kello oli melkein viisi, Thomaksen pitäisi kohta nousta ylös ja lähteä töihin. Mä olin tullut työvuorosta pari tuntia sitten, enkä vieläkään ollut nukahtanut.
Silitin miehen hiuksia varovasti, etten vain herättäisi toista. Mun kasvoille hiipi hymy, joka kumpusi syvältä sisältäni. Liikahdin vähän lähemmäs ja suljin silmäni, hengittäen miehen tuoksua keuhkoihini. Aina ei voi itse valita tunteidensa kohdetta tai sitä, millä vauhdilla asiat etenivät.

For I can't help falling in love with you

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 17.08.18 0:33
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 62
Luettu: 1785

50 shades of Jonathan


Numb
I drink 'til I hit the floor
Smoke weed 'til I can't think no more
I have become numb

Mun ja Markuksen erosta ei ollu kulunu paljon paskaakaan aikaa. Silti mä olin onnistunu löytämään täysin uuden kaveriporukan, jonka kanssa viettää enemmän ja vähemmän aikaa. Enemmän ja vähemmän selvinpäin. Alkoholi virtas ja jointit palo. Eikä kukaan meistä viidestä tahtonut pysyy laskuissa päivän saldoista.

Samalla mä työnsin Thomaksen ja Nanan kauemmas itestäni. Ehkä mä en vaan halunnu näyttää niille, miten paskaan kuntoon olin itteni saanu. En halunnu kuulla niiden säälejä enkä varsinkaan saarnoja. En vastannu puheluihin enkä viesteihin. Pidin kaiken itelläni. Uudelle ja todella ärsyttäväks muuttuneelle porukalle kerroin vaan pakolliset.

Reilun kuukauden jaksoin kattoo niiden ihmisten naamaa, kunnes ketutus ja ärsyyntyneisyys oli vaan käyny liian ylivoimasiks. Halusin olla yksin. Mahdollisesti erittäin päihtyneenä. Ja siitä se putki lähti.

Aamuja mulla ei ollu. Heräsin aina kellon ollessa reilusti alkuillan puolella. Valvoin yöt. Milloin missäkin. Kaupungilla, lähimetsissä tai kämpillä. Kuulokkeet korvilla raskaan musiikin kuuluessa jokaiselle ohikulkijalle. Ja tietenkin yks niistä sattu olee Thomas. Se ei todellakaan ollu ilonen nähdessään mua.

Se pakotti mua puhumaan viimesimpien kuukausien tapahtumista, enkä mä todellakaan ollut sillä tuulella, et olisin halunnu avaa mulle vaikeeta asiaa kenellekään. En ees mun veljelle.
kirjoittaja Jonathan R.
lähetetty 16.08.18 22:06
 
Etsi: Spin off
Aihe: 50 shades of Jonathan
Vastaukset: 73
Luettu: 2218

Takaisin alkuun

Siirry: