Harryn päiväkirja

9.10.2019

Olisi ollut liioiteltua sanoa, etteikö Harry olisi ollut loistava. Ensimmäiset kilpailunsa kallalaisena tamma ei ollut vain voittanut, vaan tuplavoittanut. Toki harjoituskilpailuissa oli aina oma osansa sormien välistä katsomista ja usein riitti, että ratsasti edes sinne päin ja hevonen liikkui edustavasti. Ja jos oli sellainen kauhoja kuin Harry, sitä maallikkotuomari helposti erehtyi luulemaan vähän paremmaksi kouluhevoseksi.

Niinpä pieni kouluratsu (kuvainnollisesti, kirjaimellisestihan Harry oli ihan… suuri) oli mennyt ja voittanut paitsi helpon luokan, niin myös vaativankin luokan. Vaikka kaksi sinivalkoista ruusuketta, puhdas satasen seteli käteen (tai, no, kilpailujärjestelmän kautta tilille maksettu) ja vihreäsävyinen tuotepaketti, jossa oli ratsukolle täysin hyödyttömät korvahuppu ja romaani, mutta myös laadukkaan oloinen satulavyö, olivat maistuneet makealta, vielä makeammalta oli ollut taputtaa palkintojenjaon toiselle ratsukolle: Sarahille ja Effille.

Vaikka poika ei ollut kilpailujen aikana vilkaissutkaan kilpakumppaniinsa, se ei voinut olla varastamatta pientä hetkeä siinä kentällä. Tuomari ja tallinomistaja olivat kättelemässä viimeisen päälle kisavaatteisiin pynttäytynyttä Sarahia, sininen ruusuke Effin suitsissa, ja muutama onneton kanssakilpailija surevine omaisineen soivat laihat aplodit. Kelmeästä kunniakierroksesta ja yhtäkkiä nukkaisen oloisista, tavan harmaista ratsastushousuistaan ja softshell-takistaan huolimatta, oli Robertilla ollut vaikeuksia pyyhkiä hymyä huuliltaan.

Ehkä Kallan ilmassa oli jotain kummallista.

Olisi silti ollut liioiteltua sanoa, että Robert olisi viihtynyt Kallassa, tai Kaajapuroilla. Daniel ei ollut nimittäin valehdellut puhuessaan katosta ja seinistä: ensimmäiset syyssateet olivat muuttaneet Kaajapurojen pihan lainehtivaksi liejuksi ja kentän liukkaaksi mutavelliksi, puhumattakaan tarhojen sisäänkäynneistä.

Joka ainoa kerta, kun petollinen muta tarhan portilla imaisi saappaan sisäänsä, ja joka ainoa kerta kun Harry katsoi omistajaansa tallin ovella epätoivoisena ennen upotessaan vuohisia myöten maahan, Robert kaipasi Vänrikinmäen käytännöllisiä tiluksia, tai edes Seppelettä.

”Ah, fuck!”

Etenkin tänään, poika totesi itselleen, roikkuessaan Harryn tarhan aidassa, oikean jalan kumisaapas lipsuen alempaa lankkua vasten. Vasen seisoi tanassa juuri tarpeeksi kaukana, ja Robert ei enää nähnyt muuta kuin varren saappaastaan.

”Fucking ’ell.”

Siinä se sitten seisoi: aitaan takertuneena kuin henkensä riippuisi siitä. Ja ehkä vähän riippuikin, olihan lankkujen kaverina myös sähkölanka. Tosin, mitä Robert oli oppinut tallia tuntemaan, se ei ollut ihan varma siitä, virtasiko langoissa oikeasti sähköä.

Harry katseli uteliaana omistaajansa ja melkein avoinaiseksi heilahtanutta porttia, mutta loppupeleissä kerrankin sopivalle korkeudelle noussut poika pipoineen houkutteli huomionkipeää hevosta enemmän.

Rasmus, joka taas oli juuri sattunut astumaan heinäkatoksesta ulos, katseli tätä kaikkea ja yritti päättää, peruuttaisiko vaivihkaa takaisin katokseen ja laittaisi Kisselle ylihuomisenkin väkirehut valmiiksi. Lopulta se kuitenkin astui askeleen lähemmäs, yskähti vähän ilmoittaakseen olevansa paikalla ja lopulta kysyi: “Tarviitko apua?”

Robertin edelleen jalassa oleva kumisaapas lipsahti lankulla uhkaavan näköisesti, mutta poika pääsi kuin pääsikin viime hetkellä takaisin tasapainoon ja kääntyi katsomaan Rasmusta. Se ei olisi missään nimessä halunnut ketään todistamaan tätä tilannetta.

“Eh, well—”, Robert kuitenkin vastasi kiusaantuneena, mutta ei ehtinyt saattaa vastausta loppuun, kun Rasmus jo nykäisi saappaan irti mudasta ja ojensi sitä häntä kohden.

“Thanks”, yksisaappainen vastasi, ja Rasmus, joka sattui hyvin tietämään kuka portilla norkoilevan harmaan tamman omistaja oli, vastasi itsepintaisesti suomeksi: “Eipä kestä.”

Robert laskeutui varovasti aidalta, suoristi sukkansa ja tunki jalkansa nopeasti saappaaseen. Rasmus katsoi vierestä, ettei Harry päässyt livahtamaan puoliksi avonaisena lepattavasta portista karkuun, ja vilkuili samalla Robertia kulmat hienoisesti kurtussa.

Kohta suoraan lankun alla oli kohtuullisen kova - siinä eivät kävelleet hevoset tai ihmiset - ja poika tasapainotteli aivan aidan tuntumassa, toinen saapas vartta myöten liejussa ja toinen vain vähän. Se empi hetken ja katsahti sitten Rasmusta.

”So, uh”, se mumahti. ”Tässä on Harry. Ja minä olen, erm, Robert. Muutettiin viikonloppuna, tänne.”

Pakollinen esittely tuntui kiusalliselta ja inhottavan teennäiseltä, ja ennen kuin toinen ehti vastata ja Robert pyöräyttää silmiään kokonaan ympäri, se jatkoi: ”Niin, en ole oikein tavannut vielä ketään, tai muita kun Kaajapuroja, täällä on kohtuullisen...hiljaista?” …helppo vältellä muita, mutta sen Robert nieli ja katsoi Rasmusta varoen samalla kun kurottautui irroittamaan Harryn riimua.

“En mäkään käy usein”, Rasmus ilmoitti ykskantaan. “Hoidan välillä tuota varsaa. Pihatossa.”

Rasmus ei nähnyt tarpeelliseksi alkaa selittää Kissen monimutkaisia omistuskuvioita ja tulevaisuudensuunnitelmia, mutta päätyi sitten paljastamaan kuitenkin nimensä: “Rasmus.”

Rasmus empi hetken, pitäisikö hänen paljastaa että muisti Robertin kyllä, jostain vuosien takaa, mutta päätyi sitten pitämään asian omana tietonaan. Robert alkoi pujottaa riimua hevosensa päästä ja Rasmus mietti hetken, poistuisiko paikalta, mutta avasi sitten kuitenkin uudelleen suunsa.

“Säkö siis muutit Aliisan kämppikseksi?” Rasmus tiedusteli. “Mun tyttöystävä asui siinä ennen. Te taisitte tavatakin.”

Robert punehtui poskipäistään, mutta ulkona oli kylmä ja poika oli juuri treenannut niin hyvin kuin miten Kaajapurojen onnettoman kostealla kentällä oli voinut treenata, joten hänellä oli kaikki mahdollisuudet olla punainen muista syistä kuin Josefinan kohtaamisen muistelemisesta.

”Mhm, ehkä.”

Naapuritarhan hevosen askel litisi sen käyskennellessä omalle portilleen ihmettelemään poikkeuksellisen kauan kestänyttä dialogia - ainakin keskustelun osapuolet huomioon ottaen.

”Aliisalla oli ilmoitus, y’know.”

Rasmuksen kulmakarvat kohosivat aavistuksen. Mitenköhän kauan Aliisa oli suunnitellut heittävänsä Rasmuksen tyttöystävän ulos asunnosta, siis kertomatta nimenomaiselle tyttöystävälle?

“Hmm. Aliisahan ei siis kertonut Josefinalle mitään”, Rasmus sanoi ja kuulosti tuimalta. “Vaikka eihän se tietysti sun vika ole.”

Ellei sitten Robert ollut Aliisan vanha kaveri ja juoninut koko kuvion yhdessä Hurun kanssa. Toisaalta Robert vaikutti ensivaikutelman perusteella varsin vilpittömältä ja Rasmus mietti, että loppujen lopuksihan asiat olivat menneet hyvin - hän oli saanut Josefinan luokseen vakituisesti ja Aliisa kämppiksen, josta olisi sitten ehkä enemmän seuraa kuin Josefinasta.

”En ihmettele”, Robert hymähti ääneen ennen kuin ehti tajuta mitä suusta lipsahti - se pystyi vain toivomaan, että Rasmuksen korvat olivat juuri silloin keskittyneet pihasta lähtevään autoon tai tarhassaan lätisevästi käyskentelevään hevoseen. Poika selvitti pikaisesti kurkkuaan ja katseli mietteliäänä kengänkärkiää puhueessaan taas normaalilla äänellä: ”Käsitin, että se, erm, Josefina…? oli jo muuttanut pois.”

Jo oli otsaa kaverilla, Robert pohti, puolustaa nyt tyttöystäväänsä, joka oli itse tehnyt väärin muuttaessaan uuden rakkauden luo suinpäin sukkelaan mitään kertomatta.

”Sun luo, siis, ilmeisesti”, poika lisäsi muina miehinä ja harppasi reippaasti pahimman liejulätäkön ohi kohti tallia. Jääkööt Rasmus yksin ihmettelemään, ihan sama oliko juuri pelastanut saapasankarin pinteestä vai ei - on sitä aiemminkin kävelty sukkasiltaan mutaisella tallipihalla. Tai, oikeastaan, ei olla - Robert miltei murahti kun tallin ovea auki nykiessään miltei repäisi kahvan paikoiltaan. Kosteudesta laajentunut puuovi ei ottanut auetakseen siitä huolimatta.

“Sitä pitää vähän potkasta, tuolta alhaalta.”

Punatukkainen tyttö vaikutti ensisilmäyksellä kauhistuttavan teiniltä. Niitä Robert ei ollut jäänyt Vänrikinmäeltä kaipaamaan, saatikka sitten Seppeleestä. Tytön musta nahkasaapas kolahti nasevasti juuri alanurkkaan, ja ovi antoi periksi. Miltei ihastunut henkäys karkasi uudemman tallilaisen huulilta: miten helpoksi elämä Kaajapuroilla saattaisi vielä muuttua jos jo pelkän ovenavaamisongelman sai korjattua pienellä potkaisulla?

Samalla hetkellä Robertin puhelin soi.

“Oh, hey, babe”, se vastasi ja soi teinitytölle pienen, äänettömän nyökkäyksen kiitokseksi. Se ei välttämättä haluaisi yhtään lisäkorvia kuulemaan Inkerin saksankuulumisia.

13.10.2019

Kallan ilmasto oli kummallinen.

Se oli saanut paitsi tavanomaisesti niin omilla aaltopituuksillaan tanssahtelevan hevosen hienosäätämään taajutensa niin lähelle Robertin omaa, että kohina oli hädin tuskin huomattavissa. Yhteistyö oli saumatonta, tai niin saumatonta kuin se saattoi olla ensi kertaa todella siipiään kokeilevalla ratsastajalla ja rahkeidensa riittävyyttä testaavalla hevosella. Siinä oli särönsä, molemmat haparoiden kuin jään kantavuuteen uskomatta, mutta eihän kukaan sitä kohinaa kieltänytkään - jos taajuus oli riittävän lähellä, pystyi kuuntelemaan särisevistä radioaalloista huolimatta.

Tänä aamuna taajuuksilla oli kuitenkin tavallista enemmän kohinaa. Robert ei halunnut uskoa sen johtuvan Ruunaankosken pienen - kuka kutsui näin suurta maneesia pieneksi?! Pikkumaneesi oli varmasti suurempi kuin Kaajapurojen kenttä - maneesin ilmastosta, sillä maneesin ilmanvaihtoon oli saatettu laittaa enemmän rahaa kuin Aliisan ja Robertin kotikerrostalon ilmanvaihtoon aikoinaan.

Kello oli vasta seitsemän aamulla.

Harry oli jäykkä.

Ehkä se oli aamu-uninen - milloin Robert oli ikinä ratsastanut sitä aamuseitsemältä? Ehkä edellisen päivän kaksi luokkaa painoivat harmaakorvan lapiokavioissa liikaa. Ehkä siitä ei ollut oikeaksi kisahevoseksi, kaksipäiväisiin tai viikon kestäviin kisoihin.

Robertin mahassa pyöri hurrikaani. Jos majatalon Kylli-emäntä olisi saanut kuulla sen, olisi se ottanut Robertia korvasta kiinni: majatalon perinteikkäässä aamiaisessa karjalanpiirakoineen ja kaurapuuroineen ei ollut varmastikaan ollut mitään tekemistä asian kanssa!

Mutta miten Robert selittäisi punaposkiselle emännälle, että hän ei kuulunut tänne? Hän ja hänen hevosensa eivät kuuluneet tänne, Ruunaankosken kansallisiin kouluratsastuskilpailuihin.

Kylli-emäntä voisi heittää Robertin plastrongin ja Harryn valkoisen satulahuovan lihamyllyyn. Siellä ne olisivat ehkä paremmassa käytössä kuin iltapäivän koittaessa täällä, Ruunaankosken kilpailuaareenalla.

14.10.2019

Kun aliisahurut tuijottivat robertharringtoineita, robertharringtonit menivät yleensä vähän hämilleen vaikka eivät olleetkaan kovin tuttuja lajikkeen aliisahuru kanssa—tosin, sen Robertkin oli jo ymmärtänyt, että Aliisa puhui.

Ei sillä mitää asiaa ollut, yleensä, kunhan nyt vain puhui. Ehkä lämpimikseen, sillä Robert oli jo joutunut etsimään purkamattomista muuttolaatikoistaan villasukat selvitäkseen kylmenevistä illoista.

Mutta nyt: Aliisa Huru seisoi keittiössä hiljaa. Se oli vähän pöllämystyneen näköinen, mutta Robert oli kahden ensimmäisen yhteisen viikon aikana oppinut, että Hurun hiuksia ei kesyttänyt oikein kukaan, kaikista vähiten Huru itse—joten ehkä se ei ollut alkuunsakaan pöllämystynyt. Toisaalta, se oli hiljaa. Robert kurtisteli kulmiaan ja yritti saada selvää uudesta kämppiksestään, joka oli yhtä vaikealukuinen kuin mitä Aleksanteri joskus muinoin ennen symbioosiin vaipumista.

“Ai maksat vuokran”, kämppis lopulta sanoi.

“Niin, etukäteen, kun tuli sopiva summa rahaa sieltä kisoista, etten käytä sitä johonkin ihan typerään”, Robert vastasi vikkelään ja siemaisi viilentynyttä teetään sanojensa päälle, ehkä jopa osin selityspuuskansa vaientaakseen.

“Joo, niin sanoit.”

“Niin?”

Sitten Aliisaa jo naurattikin: “No sitä vaan, että voiko tuolla hullunmyllyllä itsensä elättääkin! Kaikkea sitä!”

Robert tunsi punan nouseva poskipäilleen: niin, ehkä poika oli itse ajatellut asiaa jokseenkin samoilla raiteilla, tosin ilman sitä iloisenrempseää huumoriaspektia kun kyseessä oli omat rahat ja oman itsenstä (ja hevosen) elätys, ja kieltämättä Ruunaankosken sarjakilpailun ensimmäisen osarin kakkossijan potti oli ollut mukava yllätys. Kyllähän Robert oli tiennyt, että siellä oli rahapalkinnot. Silti tänään tilille kilahtanut neljäsatanen oli saanut pojan istumaan ohi tuolistaan.

“Anmari Franssi voitti kaksituhatta.”

“Mitä!” ja sitten: “Kuka?”

“Se oli siellä meidän vanhalla kotitallilla töissä. Ja joo, Silinteri-sarjassa.”

Aliisa näytti ohikiitävän hetken ajan siltä, että harkitsi puolitosissaan uraa kouluratsastajana. Sitten sitä nauratti taas: “Silinteri-sarja! Mutta ihan tosissaan, jos tuot sen kummallisen kypäräpystin tänne niin piilotat sen sitten omaan huoneeseesi.”

Niin kummallinen kuin se kypäräpysti todellakin oli ja niin hyvin kuin Robert ymmärsikin, ettei mokomat koriste-esineet välttämättä sopineet “meidän asuntomme” ilmeeseen, Robert halusi sen helvetin pystin. Tuntui, kuin se ei olisi ikinä halunnut mitään niin kovasti kuin sitä helvetin pystiä. Sitä pystiä! Se oli kullattu kypärä jalustalla! Eikä edes oikea kypärä! Mutta sen Robert halusi, ja sepäs vasta oli ironista.

Hyvä kuulla. Jatka samalla mallilla, luki Danielin tekstiviestissä kun Robert oli paitsi lähettänyt kisatuloksia, niin myös kysellyt kuulumisia. Kuulumisia se ei saanut, mutta onneksi Inkeri oli pitänyt pojankin ajantasalla mitä tuli kivikasvoisen valmentajan Saksan-rientoihin:  ne eivät olleet järin riehakkaita, ja oikeastaan Inkerin mielestä olisi ollut ihan sama, olisivatko he olleet tekemässä tätä hevoshommaa Vänrikimäellä vai siellä saksalaisella huipputallilla.

Robertille se ei ollut ihan sama—jokin kilvanhimonen demoni sen sisällä halusi tuollaisten pahanilmanlintujen kuten Inkeri Johansen ja Daniel Susineva pysyvän poissa! Ehkä kaikki nämä vuodet Danielin tympeä naama tai Inkerin kiekuva ääni olivat pilanneet kisafokuksen ja sitä myötä vieneet menestyksen sormien ulottumattomiin.

“Kuulitko!”

Robertin hätkähtäessä teetä lipsahti yli mukin reunan keittiön pöydälle, ja viltti valahti pojan toiselta harteelta. “Hmh?”

“Että jos alat oikein rahamiehiksi, voitko palkata mun silittelemään sun heppaan? Kouluhevonen, varmasti järkevämpi kuin se kiekuva kenttähevonen.”

“Joo, totta kai”, poika mutisi poissaolevana.

Niin—mitä jos elämä olisi tällaista nyt? Robert ja Harry kävisivät kisoissa, Robert ja Harry voittaisivat, ja Robert tulisi kotiin huomatakseen, ettei tarvitse murehtia tämän kuukauden vuokrasta. Mitä jos Robert voisi elättää itsensä (ja ehkä joskus hevosensa, jahka Kaajapurot lakkaisivat ratsastamasta Auburnin maneesilla ja alentaisivat tallivuokransa tiluksienmukaiselle tasolle), hitto vie, ratsastamalla?

Siinäpä vasta konsepti, poika mietti ja katseli mukissaan pyörivää teetä, ammattiratsastaja.

6.11.2019
#dressagemasters2019

Puhelin tuntui nihkeältä Robertin korvaa vasten. Se oli soitellut Saksaan ihan tarpeeksi viimeisen kuukauden aikana, mutta tämä puhelu sai pojan sydämen nakuttamaan niin tiivistä tahtia, että moni rumpali muuttuisi vihreäksi kateudesta. Linja soi, soi ja soi, soi niin pitkään, että Robertin vatsassa ehti muljahtaa ja se jo vakavasti harkitsi puhelimen laskemista ja punaisen luurin hakkaamista niin, että peukalo menisi näytöstä läpi.

Lopulta pitkäveteinen tuuuut katkesi ja linjalla kuului pieni klikkaus.

”Daniel!”

Toisessa päässä oli hiljaista. Oliko yhteydessä jotain ongelmia? Kaikki edelliset puhelut ulkomaille olivat menneet yhtä sujuvasti kuin kotimaahankin. Ei sillä, että Robert oli kovasti kenellekään soitellut. Vain Allulle, kun symbioosin puute kävi liian kovaksi. Kaksi kertaa Aliisalle, kun se ei vastaan kohta! -tekstaristaan huolimatta ollut vastannut.

”...Daniel?”

Nyt puhelimesta kuului danielsusinevamainen kurkunselvitys ja miehen tasaisen tyyni ääni. ”Luulin, että minä vastaisin puhelimeen nimelläni…?”

”Joo, tietty, mutta, hei, mulla on asiaa.”

”Oletinkin”, Daniel sanoi ja Robert kulmakarvat hyppäsivät toiveikkaasti ylös. Ehkä se ei itse joutuisi kumartelemaan ja kiertelemään, vaan valmentaja-Dani tarjoaisi kaiken hopeatarjottimella? Robertin harmiksi nuo vastasyntyneet toiveen pilkahdukset kuolivat ennen kuin ehtivät päivänvaloakaan nähdä, ja kaikki vain yhden sanan myötä: ”Soitit.”

”Ya, ya, ’course”, Robert mutisi ja hieroi nenänvarttaan kulmat kurtussa. ”Se Dressage Masters.”

Hetken hiljaisuus painosti Danielin taas ääneen: ”...Niin?”

”Sähän menet, tai siis tietenkin sä menet, mutta siis Auburnista lähtee rekka ja mullekin olisi tilaa siinä, ja olisi nyt rahaakin ja, hm, erm, I mean, it’s, like, once in a lifetime, right?”

Robert oli joko a) selittänyt ajatustenjuoksunsa liian rivakasti, että Daniel olisi ehtinyt mukaan ja siksi oli nyt hiljaa tai b) kertonut jonkun niin absurdin ja suurudenhullun idean kansainvälisistä kouluratsastuskilpailuista, että Daniel istui nyt siellä Saksan tallillaan kuolleena jossain tuolissa, sillä oli saanut sydänkohtauksen Robertin sanojen ylenpalttisen typeryyden myötä.

”Niin.”

”Niin?”

Daniel henkäisi. Tai ehkä se huokaisi. Robert ei ollut vielä masteroinut Danielin lukemista kasvotusten, miten se voisi puhelimen välityksellä analysoida kivikasvoa (ja -ääntä) sen paremmin?

”Jos teillä on kansallisia tuloksia ja haluat laittaa rahaa kokemukseen”, mies piti strategisen tauon ja linja räsähti, ”miksi ei. Vaativa B on vaativa B, oli kilpailut mitkä hyvänsä.”

Robert ehti jo henkäistä, ehkä helpotuksesta, ehkä koska kaikki olen huono ratsastaja kuinka kehtaan edes ehdottaa jotain tällaista ei minusta ole tällaiseen -ajatus ehtivät jo valua sen sormenpäistä, mutta alas, Daniel jatkoi: ”Kunhan et odota menestystä.”

”...Huh?”

Hän oli sittenkin huono ratsastaja.

Danielilta pääsi äännähdys. Ehkä se hieroi rypistynyttä otsaansa turhautuneena kun joutui selittämään asioita Robertin kaltaiselle taliaivolle. ”Ne on kansainväliset”, valmentaja sanoi puolihuokaisuna. ”Siellä on lajin kärki. Ei toki pienemmissä luokissa, mutta ei niissäkään välttämättä pärjää humppaamalla kuin Suomessa.”

”Mutta voi pärjätä?” Robert vitsaili kuivakasti pienen paniikin kuristaessa kurkkua. Ehkä tämä ei ollutkaan hyvä ajatus.

Puhelun taustalta kuului kummallinen narahdus. Ehkä tuoliinsa sydänkohtauksen partaalla ollut Daniel ryhdistäytyi? Sitten: ”Hitto. Onko susta tullut kilparatsastaja, vihdoin?”

Robert tirskahti ja sitten nauroi päälle. Se tunsi itsekin sulavansa sohvan selkänojaa vasten vaikka oli vielä minuutti sitten ollut kohtuullisen varma, että joku oli survonut rautakangen sen nieluun.

”Joo, Anmari nyökkäsi mulle hyväksyvästi viime kansallisissa, verkassa.”

Danielin päästä kuului hönkäys — naurahtiko se? Tai naurahti: ehkä ilmaa oli vahingossa karannut sen nenästä. ”Oletko varma, ettei nyökkinyt vain ravin tahtiin?”

Sille Robert nauroi, niin vapautuneesti, että ruokaa tekevä Aliisakin vilkaisi sitä keittiön puolelta kulma koholla. Mutta Robert hymyili kämppikselleen, pudisti päätään ja antoi sen sitten laskeutua sohvan selkänojaa vasten. Olo oli kummallisen helpottunut ottaen huomioon, että poika oli juuri päättänyt kahden kansallisen kisan perusteella lähteä Saksaan kansainvälisiin kilpailuihin. Siinäpä vasta stressipesäke, mutta Danielin tasaisen vakavaa ääntä kuunnellessaan Robert tunsi olonsa koskemattomaksi.

”Riippuen aikatauluistanne, voisit poiketa täällä”, Daniel mietti ääneen. ”Johansenin takia, tietenkin, mutta täällä on myös mielenkiintoisia hevosia.”

”Mitä mun takia?” kuului kuin vaimennettuna puhelun taustalta. Daniel ei vastannut siihen.

”Joo, okei, yeah”, Robert tunsi olonsa yhtäkkiä hengästyneeksi. ”Tietty.”

”Selvä”, Daniel sanoi ja empi hetken. ”Laita vaikka...sähköpostia kun saatte ilmoittautumiset ja matkasuunnitelmat kuntoon. No niin, öm, hei.”

”Okay, okay, bye! Byebyebye”, Robert vastasi ja kiirehti sitten sulkemaan linjan. Hetken puhelimensa näyttöä tuijotettuaan se nosti kätensä ilmaan ja julisti koko maailmalle (tai Aliisalle): ”Me lähdetään Harryn kanssa Dressage Masterseihin!”

12.11.2019

You are not a stresser.

You never stress, because stressed people, all they do is bite their nails and procrastinate and tell everyone how fucking stressed they really are. It connects people — oh, you’re stressed out, well, wait until you hear about my life! And then it’s a goddamn fight who has it the worst.

But you, not a stresser.

You panic, always.

In all its unpredictability, panic does nothing but its same ol’ routine. First, your heart starts drumming, pounding against its cage of ribs, thudding and thundering, and you think it might just explode. Then, you can’t breathe, you simply cannot fucking breathe because your throat is all sandpaper and sawdust and lungs bruised and battered by your wildly trashing heart, and your hands, suddenly clammy and not able to stop shaking, tear at the collar of your shirt, or jacket, or sometimes just at your collarbones. Then, there’s the roar of ocean in your ears, blood rushing and rushing and rushing and——

And then, then there’s nothing.

It’s always the same, yet you never learn. Maybe that’s why it’s called an attack.

You always think you will die, wherever you are, right here and now: maybe in Harry’s box, in the front seat of your car, in the bathroom of Auburn Estate; maybe amongst people, in the middle of everything and in front of all. Maybe all by yourself, and nobody would know.

If a tree falls in the woods, and nobody is there to hear it, does it remind you of your life?

So.

In the darkest corner of the stable yard, as rain licks at your raw fingers, you hold on to her. You’re likely to die, right here and now: sat on the saddle, helmet straps torn open and jacket zippers down, breath nothing but puffs of steam in the air. Your heart aches — then again, when does it ever not? — and you grip her mane harder, skin white and eyes black.

Fuck, is this it? you think.

It never is.

But hey, at least you are not a stresser.

14.11.2019
#näyhönvalmennus

Vaativa B:3 oli mukava rata. Robert ei osannut sanoa miksi, mutta aika kärkipäähään nousi se, että hän oli ratsastanut kyseisen radan yksinään tämän syksyn aikana kilpailuissa peräti kuusi kertaa. Se, että Dressage Mastersiin - Robert, tuo typerys, oli jonkun omituisen päähänpiston seurauksena päättänyt ilmoittautua Kür-luokkaan! - olisi tehtävä oma ohjelma, sai sydämen pamppailemaan.

Kun Heidi Näyhön valmennuksesta oli pompsahtanut tieto kaajapurolaisten whatsapp-ryhmään (Robert oli pyrkinyt olemaan mahdollisimman vähän järkyttynyt kun hänelle tuntematon numero oli lisännyt poikaparan ryhmään nimeltä Purtsit ), oli Robert mitä pikimmiten laittanut viestiä copypastetussa ilmotuksessa olleeseen puhelinnumeroon. Heti sen jälkeen se oli googlettanut "heidi näyhö ratsastus" ja löytänyt mitä vakuuttavampia hakutuloksia.

Google oli löytänyt paljon kuvia lyhyestä ja hoikasta naisesta toinen toistaan hienompien hevosten selässä. Toisissa kuvissa nainen oli ratsastanut frakki päällään ison areenan parrasvaloissa passagea, toisissa kuvissa taas hyppänyt valtavan suurta estettä kilpakentällä, jonka taka-alan mainoksien sumeista teksteistä Robert oli saattanut tavata sanat world cup. Tämä puolestaan oli saanut pojan katsomaan naisen kilpailutuloksia kansainvälisen ratsastajainliiton sivuilta. Saman koreus ja loisto oli jatkunut siellä, mutta loppunut lyhyeen, mikäli taas oli herättänyt mielenkiinnon uudella tavalla.

Niinpä se oli löytänyt itsensä luonnostelemassa viestiä Purtsit -ryhmään, kunnes käynnissäolleeseen keskusteluun tarhojen porteista oli kommentoinut muuan Heidi Näyhö. Vastaus oli kumittunut nopeammin kuin koskaan ja yhtäkkiä hengästyneenä poika oli sysännyt puhelimensa syrjään.

[You] hei, ollaan menossa tuonne näyhön valmennukseen huomenna niin osaatko sanoa, että onko se millanen? katselin jotain tuloksia, ei oo kisannut abt koko kautena?

Active now oli muuttunut silmänräpäyksessä sisuskaluja kuumottelevaan typing... -tilaan.

[Janna Kaajapuro] etkö tienny et se oli paksuna??
[Janna Kaajapuro] siis sillä on nyt se vauva
[Janna Kaajapuro] mut sehän on joku miljadööri tai jotain ni muut vaan kisaa sen hevosilla
[Janna Kaajapuro] se on ihan kiltti ja mukava! kai

Robert oli tuijottanut äkillistä viestitulvaa kykenemättömänä prosessoimaan sitä kaikkea.

[You] kai?

Sitten se oli äkkiä laittanut puhelimen pois ja tuijottanut hetken seinää edessään.

Vaan Heidi Näyhöpä ei toden totta ollut hoikka ja lyhyt nainen, jonka Robert oli nähnyt kuvissa. Tai, no, toki nainen oli edelleenkin lyhyt, mutta takista huolimatta näki, että edellisissä mitoissaan se ei ollut - varmaan niin kuin ei kuulunutkaan olla, eihän Robert tiennyt milloin se oli synnyttänyt ja, ja, ja...

Jannan viestit pyörivät ympyrää pojan päässä kun se väisti ulostulevaa ratsukkoa ja kehotti tammansa ravaamaan maneesissa. Katsomossa oli joitain ihmisiä, useimmat ilmeisesti vain huvikseen ja lörpöttelivät ennemmin keskenään kuin keskittyivät arvostelemaan Robertin ja Harryn liikkumista, ja se sai kummalla tavalla kiven pyörähtämään ratsastajapojan sydämeltä.

Heidi asettui paikoilleen ja antoi lähtöluvan ilman sen kummempia keskusteluja, ja Robert osasi arvostaa sitä: oli mukavaa, ettei valmentaja muodostanut mitään ennakkoajatuksia ratsastajan kertoman perusteella tai katsonut mitää läpi sormiensa, koska ratsastaja oli maininnut jotain hevosesta. Niinpä se lähti aika hyvillä mielin radalle yhden voltin ja yhden suunnanmuutoksen jälkeen. Beekolmosta sen ei ollut erikseen tarvinnut opetella, olihan se kuin aivoihin polttomerkitty.

Tavallaan vaativa B:3 oli kuin tanssi. Koottu laukka, pysähdys, tervehdys, koottu ravi, keskiravi, koottu ravi, keskiravi, koottu ravi. Harry liikehti läpi ohjelmakohtien, ei kuten automatisoitu robotti vaan kauniin tottuneesti. Tamman ravi oli aina ollut näyttävää ja helposti muovattaa, mutta Robert oli vasta hiljattain uskaltautunut ratsastamaan sitä. Varsinkin keskiravi oli saanut ihan uusia elkeitä, kun Daniel oli Vänrikinmäellä kommentoinut ratsukon lisätystä ravista, että tuolta teidän keskiravin kuuluisi jo näyttää. Se oli ollut silmiä avaavaa - eihän normaali, koottukaan ravi ollut mitään hissuttelua.

Siksi Robert uskalsi nyt ratsastaa lisätyn ravin ihan oikeasti. Kyllä sen istunta kärsi ja välillä tuntui, että koko kroppa pomppisi ja heiluisi kuin heinäsäkki, ja välillä jalustinkin irtosi jalasta, mutta eihän sillä ollut väliä. Väliä oli sillä, että lisätty ravi oli oikeasti esitetty. Sallikin oli joskus sanonut, että parempi esittää jokin askellaji huonosti kuin jättää esittämättä lainkaan.

Kyllä sitä silti vähän hermostutti tulla lopputervehdykseen ja nyökätä Heidille.

Ikinä ei tiennyt, mitä uusi valmentaja löytäisi kaiveltavaksi ja sörkittäväksi.

17.11.2019
#fallfeeling

PONIÄITI (substantiivi)


1. takavuosien tähti, ts. itse nuoruudessa ratsastanut, ehkä jopa kilpaillutkin, mutta perheen rahatilanteen tai muun esteen vuoksi menestyksettömästi
   
2. sivustaseuraaja, ts. liian intohimoisesti lapsensa ratsastukseen suhtautuva päällepäsmäri, jolla on jokaiseen asiaan jotain sanottavaa, onhan sekä poni että lapsi hänen
   
3. rakastava äiti, ts. saattaa elää omia toteuttamatta jääneitä unelmia lapsensa kautta eikä lapsen omat unelmat niin kiinnosta
   

synonyymit: periksiantamaton, sponsori, leijonaemo, besserwisser, valmentaja, kuljettaja

Robert oli poniäidin poika.

Toinen mahdollisuus elää lapsuuden menetettyä unelmaa, sitä Robert oli ollut. Olihan äidillä ollut jo Pippa: tuo kaunis ja kohtelias pieni tyttö, joka oli lahjakas ratsastaja ja taitava hevosten kanssa muutenkin. Pipalle se poni oli alunperin ostettu, ja Pippa oli äidinkin alunperin poniäitiyteen ajanut.

Robert ei vieläkään tiennyt, oliko se vetänyt lyhyemmän tikun ollessaan se toinen. Ehkä äiti oli jo ehtinyt asettua uomiinsa rakentaessaan toista ratsastajaa? Ehkä äiti oli saanut pahimmat poniäitiyden oireensa alta pois Pipan kanssa kisoja kiertäessään? Tai ehkä äidin nälkä olikin vain kasvanut syödessä? Tai ehkä äiti oli oppinut virheistään sen ensimmäisen kanssa ja osasi nyt olla häikäilemätön?

Voittamisesta ei oltu ikinä tehty tehty numeroa, häviämisestä vielä vähemmän. Hiljainen, tiukkahuulinen äiti, joka oli loimi sylissään vastassa kun Robert ratsasti ulos radalta pudotuksen tai kiellon jälkeen, tiesi pahaa. Maria Harrington oli aina ollut elegantti ja tyynikasvoinen, mutta lapset olivat aina osanneet lukea äitinsä mikroilmeitä. Hyväntuulinen se nainen oli ollut harvoin.

Good, äiti oli saattanut sanoa kun Robert poneineen kutsuttiin päivän toiseen palkintojenjakoon. Mutta ikinä se ei ollut ottamassa kuvia tai hurraamassa kunniakierroksen aikana. Ei, äiti oli ollut jo kelaamassa ratavideoita ja analysoimassa jokaista virhettä poikansa ratsastuksessa.

Putkinäkö oli periytyvää: Maria näki vain seuraavat kisat, seuraavat ruusukkeet, seuraavat kvaalit, seuraavat mestaruusmitalit; Robert näki vain seuraavat treenit, seuraavat rataharjoitukset, seuraavat verryttelyt, seuraavat kisaradat. Kaiken oli sujuttava kuin rasvattu, eikä kisoihin menty harjoittelemaan. Kisoihin mentiin voittamaan. Jos ei voitettu, pysyttiin kotona harjoittelemassa.

Ehkä siksi Robert oli ottanut aikansa kilpailurutiiniin paluun kanssa. Ensimmäiset vuodet Suomessa Harryn kanssa olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen onnettomin kilpailutuloksin, mutta tämä kausi oli ehjä ja onnistunut. Ja mikä tärkeintä, Robert oli tehnyt sen kaiken yksin.

“Hey, son.”

Isän syvä bassoääni yllätti. Harry ei hätkähtänyt vaikka Robert pudottikin miltei ohjat käsistään ja pyörähti satulassa äkillisesti. Siinä ne seisoivat, Auburnin kartanon pihamaalla hytisemässä, isä pitkänhuiskeassa trenssitakissaan kaulukset ylös nostettuina ja äiti nahkahansikkaissaan ja -nilkkureissaan.

“Hey”, Robert inahti ja poissaolevasti korjasi enkkuvilttiä ratsunsa takapuolen päällä.

“Hyvät tilukset”, Maria Harringtonin kopea ääni totesi. Hyvät, ei hienot, ei loistavat. Se katseli ympärilleen ja Robert näki sinisistä silmistä, kuinka äiti arvioi paitsi kartanon tiloja, niin myös muita ratsukoita. “Oletko menossa verryttelemään?”

“Olen”, poika rutisti hampaidensa välistä. Missä Aliisa oli? “Didn’t realise you were coming.”

Äiti hymähti.

“Good.”

“How are things, here? You alright?” isä kysyi.

“Yup.”

“Care to elaborate?”

“Nope.”

“A’ight”, se sanoi huvittuneena. “Good luck, then.”

Äiti katsoi Robertia pitkään, ja Robert katsoi takaisin.

“Dear, he doesn’t need luck.”

20.11.2019

Robert pyöritteli puhelinta kädessään. Näytöltä sitä tuijotti takaisin tekstiviestikeskustelun tuorein, sinisenä hohtava palkki tekstiä, ja yläreunassa hymyilevä kuva. Puhelin pysäytti pyörimisen ja Robert huomasi painavansa kuvan täysikokoiseksi.

Se ei ole varma, missä tai milloin kuva on otettu. Sarah hymyili, melkein nauroi, ja sen tiukalta nutturalta oli jo karannut hiussortuvia kehystämään kasvoja. Kypärän remmi oli auki ja karkasi jonnekin huolellisesti napitetun kisatakin ja korkeakauluksisen paidan väliin. Tytön takana oli hevonen, ruunikko—varmastikin Effi—ja valkoiseen hansikkaaseen verhottu käsi piteli ohjia ja samanaikaisesti silitti hevosen kaulaa.

Ehkä se oli otettu pohjoisessa, ennen asioiden mutkistumiseta. Aikana, jolloin oli ollut Robert Liekkijärveltä ja Sarah Kallasta. Kaksi kunnianhimoista kouluratsastajaa, jotka olivat oppineet vähän löysäämään nutturoitaan toistensa seurassa, kilpailuista viis.

Hei. Ootko menossa Adinan kisoihin 30.11. Meiltä ei lähde muita, aattelin jo päästäisiin Effin kanssa kyydillä? Se ei matkusta hyvin yksin, eikä mulla oo käsipareja ottaa kaverihevosta sille mukaan…

Robert tuijotti viestiä. Adina oli Rovaniemellä ja kyseessä oli seurakilpailut. Oliko Sarah tosissaan lähdössä Lappiin asti seurakilpailuihin? Se ei ollut mikään kevyt päiväreissu, mutta ehkä kilpakumppani ei sellaista halunnutkaan. Ajatus aiheutti epämukavaa muljahtelua Robertin vatsanpohjassa.

sorry, can’t do

Oliko se liian tympeä vastaus? Robert puri huultaan ja rutisti puhelinta käsissään. Sitten se lähetti toisen viestin perään: rovaniemi on vähän kaukana, don’t you think? Viestin alle ilmestyi pieni delivered-teksti, ja Robert lukitsi puhelimensa ja puristi sitä kädessään hermostuneesti. Miksi Sarah tahtoi lähteä sen kanssa Rovaniemelle seurakilpailuihin?

“Ootko sä menossa vai tulossa?”

Lettipäisen tytön äänensävy oli kärkäs. Robert oli pudottaa puhelimensa.

“Going”, se sai kuitenkin sanottua ja kiirehti noukkimaan ohjia Harryn kaulalta. Hämmennys kuitenkin kuulsi äänestä läpi: eihän pihalla ollut pojan saapuessa ollut yhden yhtä autoa, ja hän oli ollut koko tämän ajan tallissa, mistä toinen oli ilmestynyt yhtäkkiä? Perässään nuorenoloinen tyttö veti pienempää, tummaa hevosta.

Tyttö itse oli pukeutunut tummiin, mutta hevosella sentään oli jonkilainen heijastinloimi niskassa. Robert irvisti mielessään ja muisteli omia teiniaikojaan, kun heijastimien käyttö oli ehkä kammottavin ja ennen kaikkea noloin asia tässä maailmassa. Harry otti jo pari laiskaa askelta kohti raotettua ovea, ja omistaja kiirehti ratsunsa rinnalle. Teinityttö peruutti ovelta taaksepäin ja päästi suuremman hevosen ulos.

Tumman, ehkä vähän jopa ponimaisen hevosen vierellä Harry näytti valtavalta.

“Onpa se iso”, tyttökin totesi ratsuja mittaillen. Robert katsahti sitä varovasti, rohkeni tarjota jotain puolittaista hymynkaltaista tytölle ja kääntyi sitten kiristämään satulavyötä. “Kisaattekste koulua?”

Puhina satulasiiven alla vaikeni hetkeksi. “Öö, joo.”

“Niin mäkin Sepolla. Esteet on kyl kivempii.”

Robert katsoi arvellen hevosponia, tai lähinnä sen vatsalinjaa. Tyttö taisi huomata, sillä se nykäisi poniaan askeleen eteenpäin ryhdikkäämpään asentoon, laittoi toisen käden lantiolleen ja kallisti päätään. Robert kiirehti kiristämään vielä toisenkin hihnan kouluvyöstä kunnes kääntyi hymyilemään tallikaverilleen mahdollisimman ystävällisesti.

“Joo, onhan ne”, se myönsi ja veti jalustimen alas. “Mä en enää kyllä hyppää.”

“Ai? Miks et?”

Robert luikahti Harryn kaulan alta toiselle puolelle hevosta ja menetti katsekontaktin pyöreän mustan ponin omistajaan. “Erm… Mä en vaan… Just don’t.” Poika antoi jalustimen vastinhihnan liukua hanskojen lomasta ja jäi hetkeksi nyhvertämään jotain olematonta tahraa pois satulasiivestä. Se ei kuitenkaan kuullut kavioiden kopinaa tallikäytävällä, tai mitään muutakaan, joka olisi merkinnyt toisen ratsukon poistumista.

Ja niin: siinä ne yhä seisoivat kun poikaparka palasi takaisin tallin avoimesta ovesta loistavaan valokeilaan. Miksi? Mikseivät ne jo poistuneet talliin? Hevonen, tai poni, oli selkeästi hionnut paksusta karvastaan—oliko se suomenhevonen?—ja höyrysi pienen pakkasen raikastamassa illassa.

“Harry kyllä hyppää, jotain”, Robertilta pääsi lopulta hiljaisuuden rakentaman paineen alla. “Liekkijärvellä mun kaverit hyppäsi sillä aina välillä, ja joskus valmentaja, siis estevalmentaja, ei Daniel, ja joskus se voittikin joissain pikkukisoissa, esteillä, I mean. Mun pitäisi varmaan ettiä sille täältäkin joku hyvä hyppääjä, mä en kuitenkaan ehdi kohta enää joka päivä käydä ja, erhm, kun meillä ei ole hoitajaakaan enää, Liekkijärvellä oli tosi hyvä hoitaja, mutta se jäi sitten sinne ja—Niin.”

Tyttö räpäytti silmiään.

“Eli haet niinku esteratsastajaa?” se kysyi. “Joka kisaiski?”

“Niin, kai”, Robert kohautti olkiaan. “Musta esteet tekee hyvää kouluhevoselle. Harry on vähän ujo kyllä.”

Poninpitelijä seisoi nyt vähän ryhdikkäämmin. “Niin, mähän liikutan Grannia ens viikolla kun Jusu on pois. Ja oon aiemminkin. Ja Isben Ankalla, Auburnissa.”

Robert tuijotti. Granni oli se hapannaamainen hevonen, joka sai Robertin (ja varmasti myös Harryn) tuntemaan olonsa jokseenkin kotoisaksi muistuttaessaan kovasti muuan Windi-tammaa käytökseltään. Sen omistaja taas oli Jusu, Josefina… Aliisan ex-kämppis ja ex-jotankin, Robert ei ollut tohtinut kysyä sen tarkemmin, mutta Isben poika sentään tiesi. Kartanonneiti Isabella Sokka, jonka kanssa se ei ollut varsinaisesti vaihtanut sanaakaan, eikä välttämättä halunnutkaan—Aliisan puheissa perijättäret olivat vaikuttaneet melkein hauskoilta, mutta Robert oli epäillyt sanoja sarkastisiksi—eikä Ankasta ollut mitään käsitystä. Oletettavasti se oli jokin hevonen. Ehkä poni, eihän Isabella Sokka ollut kovinkaan pitkä.

“Okei.”

“Okei?”

Harry säpsähti pientä kahinaa varjoissa, ja Robert säpsähti tytön kohonneita kulmakarvoja ja kiirehti korjaamaan: “Niin, siis, mietin sitä. Estehommaa. Että ketä pyydän.”

Sitten se hymyili tytölle, nopeasti ja liikaa, ja kiireenvilkkaa käänsi Harryn ympäri ja kohti kenttää. Kuviokelluntaharjoituksia muistuttavat koulutreenit uudella kotikentällä eivät olleet ainakaan avuksi, mitä tuli Robertin murheisiin Dressage Masters -matkasta ja Danielin Saksan-tallilla vieralusta.

21.11.2019
#kallankämppikset

“Yo.”

Aliisa pysähtyi niille sijoilleen eteisessä. Se oli hiljaa niin pitkän aikaa, että Robertin oli pakko kurottautua sohvan selkänojan yli kurkistelemaan, että olihan se varmasti Aliisa, joka oli tullut kotiin, ja että olihan varmasti joku tullut. Sepä vasta olisikin, jos poikaparka kuulisi jo omiaan. Tai ehkä Pitkän miehen kuja seiskassa kummitteli. Mutta ei nyt sentään: peilin kautta Robert näki eteisessä seisovan, kiharatukkaisen Aliisan. Sillä oli iso kaulahuivi, jonka taakse se oli osittain piiloutunut.

“Sanoitko sä just jou?”

Robert virnisti, poskipäät punehtuen. “Joo, kai.”

Aliisa tyrskähti.

Avaimet kilahtivat paikoilleen. Aliisa potki kenkänsä ja ripusti takkinsa ja huivinsa, eikä aikaakaan kun se jo lysähti Robertin viereen sohvalle. Robert tarjosi sille sipsipussia.

“Ne on kikherneistä tehty. Vegaanisia. Ihan hyviä.”

Aliisa tunki kätensä pussiin.

“Mitä sä katot?”

“En tiiä”, Robert mumisi sipsit suussaan. “Joku tällanen asuntohomma. House hunting.” Rousk rousk. “Sain muuten töitä. Alotan maanantaina.”

“Ai sait?” Aliisa ilahtui. “Mistä? Et kai Koivusta, mä en ala jos joudun kattelee sua vielä töissäkin. Sieltä Ässästä? Vai vanhasta Siwasta?”

“Ei kun sieltä kukkapaikasta.”

“Osaatko sä solmia kukkakimppuja?” Aliisaa nauratti, ja se veti jalkansa sohvalle. Se istui ihan Robertin vieressä vaikka sillä olisi ollut koko kulmasohvan verran tilaa, mutta poikaa se ei haitannut. Se oli nimittäin alkanut pitää Aliisasta kovasti. Siinä oli jotain samaa kuin monessa liekkijärveläisessä ystävässä - se muistutti Robertia aika usein Mikaelasta, joskus Cellasta, ajoittain Salmasta. Ehkä sen kanssa oli siksi niin helppo tuntea olonsa kotoisaksi. Eihän Aliisa tietenkään ollut Allu, ei lähelläkään, mutta ehkä Aliisa oli eri tavalla hyväksi Robertille.

Poikaa melkein kikatutti ajatus kukkakimppujen solmimisesta, ja se antoi päänsä retkahtaa sohvan selkänojalle huvittuneen hykertelyn lomassa.

“No en”, se sanoi lopulta, “mutta se Lilja sanoi, että mulla on sitojan kädet.”

Aliisan kulmakarva kohosi kysyvästi, sitten se nauroi niin hersyvästi, että tulevaa floristiakin alkoi naurattaa. Olihan se nyt absurdia, että joku oli katsonut Robertin hentoja käsiä, pureskeltuja kynsiä ja pehmeitä rystysiä, ja nähnyt niillä sidottavan vielä kauniita kukkakimppuja.

“Sitojan kädet.”

Robert nyökkäsi ylpeästi ja nosti kätensä esille tavalla, jolla vastakihlatut naiset esittelivät sormuksiaan kiljahteleville ystävättärilleen ihan jokaisessa hääleffassa ja romanttisessa komediassa. Aliisa heitti viimeiset sipsit suuhunsa, pyyhkäisi kätensä housuihin ja otti sitten Robertin käden omaansa. Pörröpää käänteli ja väänteli ja tunnusteli ja katseli.

“Stop”, poika nykäisi kätensä pois virnistäen, “you’re ruining my delicate flower hands.”

“Vai että sitojan kädet”, Aliisa hymisi.

“Ei kai se niin vaikeaa voi olla”, Robert vakavoitui hetkeksi. “Sanoin, että olen joskus jotain kukkaseppeleitä tehnyt.”

“Ootko?”

“En. Mutta Harryn hoitaja joskus teki, sen varsalle. Katsoin vierestä. Kai se lasketaan?”

“Ilmeisesti”, kämppis virnisti ja ponnisti ylös sohvalta. “Miten Harrylla menee?”

Robert kohautti olkiaan. Aliisa oli pari kertaa ehtinyt pyörähtää Kaajapurojen tallilla katsomassa Harrya, jopa kerran käynyt tekemässä sille ruoat ja taluttelemassa kun Robert oli viettänyt päivän Liekkijärvellä vanhojen seppeleläisten kanssa. Suuri tamma oli ollut loputtoman kiinnostunut Aliisan villeistä kutreista ja hörissyt uudelle ystävälleen ilahtuneena - Harry oli aina ollut sosiaalinen tapaus, ja talliporukan pienennyttyä yli puoleen, se oli varmasti iloinen jokaisesti uudesta tuttavuudesta.

Kaajapuroille se oli kotiutunut paremmin kuin Robert. Tamma nautti pidemmistä tarhausajoista vaikka pohjat olivat mitä olivat, ja pienemmässä laumassa eläminenkään ei näyttänyt masentavan sitä sen enempää, etenkään kun se oli saanut tarhakaverikseen yhtä sosiaalisen pikkumustan Pikin. Eikä sitä haitannut koko syksyn yhtä vesilätäkköä ollut kenttä, tai valaisemattomat maastopolut. Kitisevä karsinanovi ei ollut vienyt tamman yöunia, eikä enää ollut vesiautomaattia, jota säikkyä.

Harry oli toden teolla kotiutunut, ja sekös Robertia harmitti: tamma oli koko ikänsä asunut isoilla talleilla, ensin vilkkaalla kilpatallilla ja sitten ratsastuskoululla, vaikka sen sydän selvästi kuului tällaiselle pienelle maalaistallille.

Robert ei.

Poika huomasi kaipaavansa pieniä yksityiskohtia. Lämmintä tallia, raikkaita purualusia, raikuvaa oleskeluhuonetta, siistiä sisävessaa, ratsastuskuntoista kenttää, upouutta maneesia, kevyitä muovipuomeja, tuttuja ihmisiä, lämminhenkistä Annea, hyvin valaistua pihamaata, yläkerrassa hurisevaa jääkaappia eväineen, kihisevää vedenkeitintä teevalikoimineen, hapannaamaista Kasperia. Se kaipasi jopa Alviinaa. Ja sitä, että se oli osa porukkaa. Niin vanha osa, että sitä oli saattanut luulla sen olevan olleen kiinni jo niin kauan, ettei se enää irtoaisi.

Vaan niin se vain oli irronnut. Ei siististi, tietenkään, vaan repaleisesti: palasia oli jäänyt Seppeleen tallin seiniin vaikka osa olikin nyt kiinni Kaajapurojen tallissa.

“Tosi hyvin. Se pitää siitä Josefinan Pikistä kovasti. Kenttä on vähän huono, ja nyt kun on niin pimeetäkin”, Robert pohti ääneen. Aliisa valutti vettä lasiin. “Mun pitäisi löytää joku hoitaja. Ja joku esteratsastaja.”

“Kysy Verkkua”, Aliisa sanoi siemailunsa lomasta.

“Ai Verneri Kaajapuroa?” Robert uumoili ja siirsi katseensa televisioon.

Tottahan toki se oli tavannut Verneri Kaajapuron. Pitkä, tumma ja jollain tavalla, jopa talven uhmaaman syksyn pyörteissä, tulinen. Sillä oli ollut vihreät, tuikkivat ja ystävälliset silmät, ja sen silmäkulmaan oli tullut ohikiitäväksi hetkeksi ryppy kun se oli syys-lokakuun vaihteessa nähnyt tallipihassa tanssahtelevan Harryn ja virnistänyt sen hölmöilyille. Silloin sillä oli ollut tummat ratsastushousut ja pitkät saappaat, jotka olivat imarrelleet miehen pitkää vartta entistä pidemmäksi. Kypärä kädessä ja hopeaharjainen ori toisessa se oli toivottanut Robertin tervetulleeksi talliin, ja sen jälkeen kohtaamiset Kaajapurojen kanssa olivat rajoittuneet lähinnä Tiinaan.

“Mhm”, Aliisa nyökkäsi ja pyyhälsi takaisin sohvalle vesilasinsa kanssa. “Sillä on tosin voinut nousta se kuuluisa päähän ja voi pyytää vaikka rahaakin.”

“Kyllähän ammattilaiselle pitääkin maksaa. Eikö se oo joku kenttäratsastaja?”

“On, on! Ja jos kysyt siltä, niin varmaan menestynyt sellainen.”

Robert kurtisti kulmiaan.

Vai että Verneri Kaajapuro. Ehkä ei kuitenkaan, tuskinpa tuollaiset vernerikaajapurot saisivat kovastikaan irti kavaleteista ja pikkuristikoista. Mutta ehkä joku, kuitenkin.

1.12.2019

Stressi oli kovin heppoisa sana kuvailemaan sitä tunnetilaa, joka Robertin valtasi kun se luki Penna Vaanilalta saamansa sähköpostin. Se oli hyvin asiapitoinen, tiivisti oikeasti ihan kaiken tarpeellisen (ja tarpeettoman), ja Robert ehkä vähän jopa huokaisi helpotuksesta: hänen hevosensa matkustus oli käytännössä katsoen huolehdittu. Tietenkään 29 tunnin laivamatka, saatikka sitten hevospaikka Sarahin Effin vieressä eivät olleet ideaalein vaihtoehto, mutta jo seitsemän ratsastajan kesken jaetut matkustuskulut olivat enemmän kuin tarpeeksi saadakseen Robertin unohtamaan matkasta valituksen. Tämähän oli melkein edullista.

“Aliisa”, Robert kutsui omasta huoneestaan. Se köllötteli vatsallaan sängyssä, läppäri nenän eteen avattuna. Lakanat tuoksuivat Allun ja Robertin kodille, ja pesty puuvilla oli pehmeä pojan hupparin alta pilkottavaa vatsaa vasten.

Huone oli yhä paljas: vain yksi keskimääräistä pienempi parisänky, joku hassu lipasto ja keittiöjakkara yöpöytänä. Mattoakaan Robert ei ollut ehtinyt hankkia, mutta sen sijaan se oli kerennyt jo asetella peikonlehtensä ja kultavehkansa ikkunalaudalle rönsyilemään. Seinälle, Josefinan hevoskuvan tilalle, oli noussut toinen hevoskuva: kaunis, Alviinan aikoinaan ottama portretti Harrysta ja Robertista. Nurkassa lojui sekalaisia pahvilaatikoita, ja niistä yhdestä pilkotti muutama sinertävä ruusukkeenhäntä.

“No”, Aliisa kysyi ovenraosta iltapala käsissään.

“Otanko meille hotellihuoneen? Saksaan? Mä maksan sun kulut kyllä, siis”, Robert käänsi vähän läppärin näyttöä, jotta sängyn reunalle kellahtanut Aliisa näkisi hotellin nettisivut paremmin. “Saat kulkuluparannekkeen ja sillä pääsee niihin kaikkiin tapahtuman juttuihin, mutta siis matkustuskulut ja hotellin maksan.”

“Ai yhteinen huone?” kämppis kujersi ja kilisteli lusikkaa kipossaan.

“Tällainen single beds”, Robert punehtui ja pyöritti hiirtä ajattelemansa huonetyypin kohdalla. Aliisa antoi lusikan liukua suustaan liioitellun hitaasti samalla kun sen silmät skannasivat läpi huoneen ominaisuuksia ja hintaan kuuluvia palveluita. Se tuntui kestävän tuskastuttavan kauan, ja yhtäkkiä Robertilla oli vähän lämmin: Aliisa istui kovin lähellä, ja se lusikka, ja yhteinen huone, ja niin.

“Joop”, Aliisa lopulta totesi. “Näyttää ihan hyvältä. Kuinka lähellä areenaa toi on?”

Robert hätkähti selvittämään kurkkuaan ja scrollasi yhä alemmas, josta löytyi karttasovelluksen hahmottelema kuva sijainnista. “Areena on niinku, hmm, tuossa jossain. Eli ei tosta kävele kuin ehkä viisi minuuttia?”

“Oliko ne after ridet areenalla?”

“Joo.”

Aliisa pyöritteli taas lusikkaa suussaan, sitten osoitti sillä läppärin näytöllä vilkkuvaa hotellin nimeä. “Ja onko tuolla about kaikki ratsastajatkin?”

“Joo kai?”

Kuumottava aavistus valtasi Robertin, mutta ennen kuin se ehti ajatella asiaa sen tarkemmin, Aliisa nousi ylös sängyltä ja osoitteli lusikallaan niin poikaa kuin sen tietokonettakin. “Toi on hyvä. Ota vaan sieltä huone!”

Kämppis oli jo pyrähtämässä huoneesta ulos, kunnes: “Onko sun kyyr jo valmis?”

Robertin suusta karkasi epämääräinen inahdus, sitten parahdus, ja sitten se jo heittikin Aliisaa tyynyllä. Hersyvästi käkättäen pörrötukkainen kämppis katosi oven raosta käytävään samalla kun Robert hautasi kasvonsa jäljellejääneeseen tyynyyn ja vaikeroi ääneen.

Kür.

Miten niin pieni sana pystyikään pitämään sisällä jotain niin kompleksista? Robertista tuntui, että se oli tuntitolkulla katsonut Youtubesta huippuratsastajien toinen toistaan upeampia tanssahteluesityksiä. Läppärin kansiot ja puhelimen muistiot olivat täyttyneet toinen toistaan epämääräisemmillä muistiinpanoilla. Kaajapurojen kentän aidat olivat nähneet toinen toistaan kummallisempia koreografioita.

Mutta ainakin Robertilla oli lanka, josta se oli saanut kiinni. Sillä oli musiikki, ja sillä oli tietotaito esittää hevosensa parhaimmillaan. Viisi vuotta yhden hevosen kanssa tarkoitti, että Robertilla oli niin etulyöntiasema kuin vakava vaara epäonnistua muihin ratsukoihin nähden - totta, se tunsi hevosen kuin omat taskunsa, mikä saattoi auttaa kaksikon esittämään kauden mahtavimman kouluradan, mutta se tunsi hevosen kuin omat taskunsa, mikä saattoi viheliäisesti huijata Robertin yksinkertaisesti luottamaan siihen ja sen riittämiseen!

Harry oli piristynyt vaihtelusta. Hevonen oli kuin uuden vaihteen löytänyt: enää ei tarvinnut treenata niitä tiettyjä asioita tietyssä järjestyksessä! Robert pähkäili ja kokeili, pysähtyi kirjoittamaan puhelimensa muistioon, kokeili jotain uutta, ilahtui ja kokeili uudelleen, pysähtyi kirjaamaan sen ylös. Ja Harry puhisi ja hörisi korvat tötteröllä.

Ehkä se tiesi.

Ehkä se tiesi pääsevänsä suurelle areenalle, suuren yleisön eteen.

Robertilla ei ollut sydäntä laittaa korvahuppua pakkauslistalle.

Harry rakastaisi esiintymistä isolla areenalla. Sen silmät tuikkisivat, ja se katselisi valtaisaa yleisömerta korvat korkealla hörössä. Se kuulisi musiikin, ja se antaisi kavioidensa halkoa ilmaa melodian tahdissa. Ja Robert hymyilisi, olisi kür mennyt miten tahansa.

Matkapäiväkirja, osa I
#dressagemasters2019

Keskiviikko 3.12.
Kalla - Helsinki - merellä

Jo 29 tunnin laivamatkan ajatus saa Robertin voimaan pahoin. Se seuraa aluksen ylätasanteelta kun Penna ajaa kallisarvoisia hevosia kantavan rekan autokannen syövereihin, ja jokin sen vatsassa velloo. Penna Vaanila, kaksikon sähköpostipainotteisen tuttavuuden peruusteella, vaikutti silloin ihan vakavasti otettavalta hoitajalta hevosille. Oikeastaan, Robert oli ollut jopa vähän vaikuttunutkin siitä, miten tosissaan mies oli ottanut koko matkan järjestelyt ja yhden kaajapurolaisen hevosen hoitamisen.

Kaikki se kunnioitus oli tosin vähän karahtanut kun keskiviikkoaamuna Auburnin kartanolla vastassa oli tuskin Robertia vanhempi, ei välttämättä edes samanikäinen pojankloppi otsahiukset geelille pystyyn sudittuina ja korkean poskipäät pikkupakkasesta helottavina.

Mutta Penna Vaanila on ammattilainen, ja Robert luottaa siihen. Tai ainakin niin se uskottelee itselleen vetäytyessään laivan sisätiloihin Helsingin hyisestä viimasta.

Yöllä Robert ei saa unta. Siksi se istuu kahvilassa, edessä papereita ja papereita ja papereita. Kouluohjelmat vilisevät silmissä — on Robert aiemminkin tehnyt vaativan tason vapaaohjelman, mutta ei ikinä yhtäkään küria. Jossain vaiheessa iPhonen huonosti istuvat kuulokkeet alkavat lähinnä sattua korviin ja poika luovuttaa.

Se tuijottaa finaaliohjelman suunnitelmaansa kunnes sanat eivät näytä enää sanoilta. Silloin Sarah Reyesin kädet ilmaantuvat vastapäisen tuolin selkänojalle. Poika hätkähtää ja vaistomaisesti vetää pöydälle ripotellut kouluohjelmat, valmiit sekä suunnitteluasteella olevat, siistiin nippuun ja tekstipuoli alaspäin käsivartensa alle.

“Of course”, Robert toivotti tummatukkaisen tervetulleeksi istumaan, ja niin se istuikin. Poissaoleva katse pyyhkäisi yli Sarahin paljaiden kasvojen, kosteiden sortuvien. Ehkä sekää ei saanut nukuttua. “‘Sup?”

Robert ei ollut ainoa, jonka silmänalusiin oli sekoittunut syvä purppuran vivahde.

Kaksikko keskustelee himmeästi valaistun kahvilan kulahtaneessa pöydässä. He keskustelevat jännityksestä, radoista, Danielin saksalaisesta tallista, Grand Prix -ratsastajista, Tie Tähtiin -kilpailuista, hevosten matkustuksesta, Ruunaasta, pojan ponivuosista.

Robert tuntee olonsa lämpimäksi.

Torstai 4.12.
Travemünde - Nürnberg

Yli päivän kestänyt laivamatka ei ole missään nimessä ollut helpoimmasta päästä. Robert tuskin nukkui silmällistäkään yön aikana, ja se kostautuu ajomatkalla Travemündesta Nürnbergiin.

Kuulokkeissa soi pojan kür-ohjelman musiikki, mutta sen kuuntelija nuokkuu taju kankaalla kikkarahiuksisen vierustoverinsa olkapäätä vasten. Aliisa Hurun pää retkottaa rekan etupenkin niskatukea vasten, rauhallisesti alla murahtelevan ajoneuvon tahtiin hytkyen. Jos Penna Vaanila tuhahtaakin torkkuvalle kaksikolle, kumpikaan heistä ei ole hereillä kuullakseen sitä.

Robert havahtuu vasta lähellä Nürnbergin maaseutua. Joulukuinen Saksa on pimeä ja synkkä, lumeton maasto kaiken vähäisenkin valon niellen. Poika vetää kuulokkeet korvistaan ja nousee parempaan asentoon istuimellaan. Penna vilkaisee sitä, mutta ei sano mitään, ja Robert on siitä kiitollinen.

Hän on niin jumalattoman väsynyt, että kaatuu hotellihuoneen sänkyyn ja on unessa ennen kuin Aliisa ehtii edes sulkea ovea.

Perjantai 6.12.
Schwanhilde Arena - Klaus Alscherin talli

Itsenäisyyspäivänä Robert ratsastaa Harrya hulppean areenan verryttelyalueella aamupäivän ruuhkassa. Tilat ovat mittavat, ja kaikkialta näkyy se, että koko paikka on suunniteltu juuri tällaiset hevostapahtumat mielessä: tallialue on jabojen sijaan kuin riveittäin ihan oikean tallin käytäviä ja verryttelyalue suuri.

Harry keinuu rauhallista käyntiä pitkin ohjin. Robert on valinnut sille nivelkuolaimen, eihän tarkoitus ole kuin jumpata matkasta vähän väsynyt hevonen vetreäksi ja päästää se lepäämään. Aliisa oli kehunut Harryn matkutustyyliä, ja Robert ei ollut voinut kuin hymyillä ja kiittää niitä yhteisiä kilpailuvuosia Iso-Britanniassa ja Irlannissa.

Paksuun kaulahuiviin hautautunut Huru odottaa areenan sisäänkäynnillä, ja ammattilaisgroomin elkein liu’uttaa enkkuviltin Harryn lautasilta hevosen pysähtymättä.

Areena on henkeäsalpaava. Robert yrittää olla katsomatta, mutta se ei pysty: katsomot nousevat kohti kattoja, kymmeniä ja taas kymmeniä rivejä, satoja ja taas satoja penkkejä, ja kaiken sen yllä on lasikatto, jonka takaa paljastuu Nürnbergin pilvinen taivas.

Kirkkaissa valoissa showshinella suihkutettu ja maanantaina viimeisen päälle klipattu Harry näyttää miltei kupariselta. Tumma iho ja kermaisen samppanjan värinen karvapeite sekoittuvat sävyksi, jota Robert ei ole ikinä tammallaan nähnyt.

Harryn korvat ovat hörössä. Se pörisee ohiratsastaville, ja Robertia vähän hävettää olla siellä huippuratsastajien seassa hörisevän harmaankorvansa kanssa. Ei yhtä paljon, kuin myöhemmin Harryn puunaamisesta pölyyntyneissä ratsastushousuissa Klaus Alscherin tallin käytävällä käyskennellessä.

Talli on hulppea. Robert huomaa jäävänsä jälkeen muista, mutta se ei voi olla ihailematta keskieurooppalaisia puitteita. Se tuntee olonsa miltei nuhjuiseksi yksinkertaisissa ratsastusvarusteissaan — Aliisa oli katsonut sitä vähän syrjäkarein kun se oli ollut vetämässä ykkössaappaita jalkaansa, ja jo valmiiksi sunnuntain koitosta stressaten, Robert oli suosiolla valinnut vuosien varrella jalkansa muotiksi muovautuneet varasaappaansa.

“Ratsastat Bamsen.”

Aliisa tirskahtaa epäuskoisena ja jos Daniel Susineva kokikin suurta häpeää puoliveriorinsa nimestä, se ei miehen tavallisestikin vaivautuneelta näyttäviltä kasvoilta paljoa loistanut. Robert ei jännitykseltään saanut muuta kuin nyökättyä.

“Lisäksi Alscherilla on pari myyntihevosta.”

Hetken päästä Robert löytää itsensä mustanruunikon puoliverisen selästä. Bamse tuntuu pieneltä vaikka pojan jalat lepäävät sen kylkiä vasten juuri sopivassa kohtaa — ori on kapea ja melkein siro, ja kaikkea muuta kuin pojan suuri Harriet-tamma. Daniel käskee olemaan jännittämättä ja ratsastamaan kuten ratsastaisi mitä tahansa muutakin hevosta, mutta herkemmin. Mitä muita hevosia, Robertin tekee mieli kysyä ja se hermostuu: milloin poika on viimeksi ratsastanut jotain muuta hevosta kuin omaa tammaansa?

Bamse on kuitenkin mukiinmenevä hevonen, Robert huomaa kun se alkaa keskittyä enemmän ratsastamiseen ja vähemmän ratsastamisen stressaamiseen. Ori ei kuitenkaan ole pojan tyylinen — liian kevyt, liian herkkä ja ennen kaikkea liian heikkohermoinen yhtä heikkohermoiselle ratsastajalle. Siinäpä pari, vuorotellen lyötiin vettä toisen myllyyn kunnes kumpaisenkin suoritus meni pelkäksi sähläämiseksi.

Seuraava hevonen on suuri musta ori. Se vaikuttaa olevan Harryn kokoluokkaa, ja Robert tuntee olonsa huomattavasti kotoisammaksi pyöreämmän rungon ympärillä. Hevosen kentälle tuonut hoitaja esittelee sen vahva-aksenttisella englannilla Shockwaveksi.

“Se on myynnissä, pienellä työllä GP-luokkiin”, Daniel kertoo.

Shockwave on suustaan vahvempi kuin Bamse ja Harry yhteensä, ja Robert huomaa pian olevansa ongelmissa voimakkaan orin kanssa. Se kuumuu nopeammin kuin Inkeri ja sen suuret kaviot halkovat ilmaa ravilisäyksessä niin pitkällä askeleella, että Robertin lantio ehtisi tehdä yhden askeleen aikana vaikka voltin ja silti liikkeeseen mukaan.

Musta ori jättää pojan hengästyneeksi vaikka ratsastus kestää vaivaset puoli tuntia. Sama tyttö hakee orin pois juoksutusliina harteillaan, ja toinen hoitaja tuo jo kentälle kolmatta hevosta. Se on rautias tamma, jonka mantelisilmät katsovat Robertia seesteisinä. Hevonen itsessään on vähän mitäänsanomattoman näköinen: merkitön rautias, klassisesti nypitty ratsuharja, selkeästi hannoverilainen pää ja vähän puikula runko.

“Queen of Hearts”, Daniel esittelee. “Alunperin sitä kutsuttiin nimellä Queen, mutta nyt se on pelkkä Heart.”

Ja Robert huomaa miksi: Heart on varmasti maailman kiltein tamma, jolle kukaan ei ole kertonut, että se on tamma ja sillä olisi kaikki oikeudet olla tammamainen. Rautias ei laita kertaakaan vastaan eikä se loukkaannu Robertin ristiriitaisista avuista. Herkkä se on, poika huomaa, mutta hiljalleen palaset alkavat loksahtaa paikoilleen ja Heart työskentelee hyväntuulisena, rentona.

“Kokeilepa piaffea”, Daniel ehdottaa hetken päästä.

“En mä osaa”, Robert hätääntyy.

“Neuvon.”

Ja Daniel neuvoo, ja pian Robert huomaa ratsastavansa piaffea kiltin ja yritteliään Heart-tamman satulassa. Liike on kaukana seiskan, tai edes kutosen arvoisesta piaffesta, mutta Robert, omanlaisessa ekstaasissaan, ei välitä. Tunne ei jää kauaksi maailmoja mullistavasta.

Matkapäiväkirja, osa II
#dressagemasters2019

Lauantai 7.12.
Schwanhilde Arena: Grand Prix -luokka

“Tuo voitti KRJ Championssit viime vuonna”, Robert mumisee ja osoittaa verryttelyssä tanssahtelevaa ruunikkoa. Supernatural Duet on kieltämättä huippuvireessä. “Se sai GP:stä yli 84 prosenttia, ihan hullua.”

Toinen asia, mikä on ihan hullua, on se, että Robert on ylipäätään täällä. Siinä se seisoo, pinkki kulkuluparanneke ranteessaan seuraamassa Grand Prix -luokan verryttelyä. Poika tunnistaa ratsukoita: ratsastajia ja hevosia, joita se on aiemmin nähnyt vain televisiossa. Se tunnistaa komean mustan Visconti von Larkin ja orin selässä tiukkahuulisena istuvan ranskalaisratsastaja Adrien Hardin. Karen Jacobs ja Supernatural Duet, tietenkin, ja kaikin puolin konkariratsukko Amanda Haydn ja Marius von Lark.

“Jännittävää”, Aliisa nyökyttelee katse kiinni puhelimessaan. “Kuules, etpä sanonut, että me edustetaan täällä team Great Britainia! Mä en tajunnut ottaa edes sitä mun turistipaitaa päällä, tiedätkö, sitä I love London -paitaa!”

“What?” poikarukka hätkähtää ja varastaa matkalle groomin rooliin lähteneen kämppiksensä puhelimen omiin käsiinsä. Ja siellä toden totta, suomalaisten välissä on Iso-Britannian oma kultapoika Robert Harrington. “Ei voi olla.”

“Se sun panokaverisi edustaa kuitenkin Suomea.”

“What—Älä, please, sano noin”, Robert vinkaisee epätoivoisena, mutta Aliisan silmissä on vain huolettoman huvittunut tuike. Sitten se yrittää vakavoitua ja näyttää vilpittömän hämmentyneeltä: “Panokaveri, vai Suomi?”

Silmiään pyöräyttäen poika palaa tuijottamaan omia tietojaan puhelimesta. Olihan se toki joskus—paino sanalla joskus, todella takavuosina, silloin poniaikoina kun kansainväliset kilpailut tarkoittivat hauskaa pikkureissua Irlantiin—edustanut Iso-Britanniaa, ponin kanssa, esteratsastuksessa, lapsena. Pitikö kattojärjestölle ilmoittaa, jos muutti? Edustaako sitä synnyinmaataan vai asuinmaataan? Robert räpyttelee silmiään. Mikä sen kotimaa on, ja yhtäkkiä sen henkeä salpaa.

Välillä tuntuu, että sä oot vähän niinku mun ainoa kotimaa.

Really?

Niin. Tiekkö. Kun ei meillä ole kotimaata, ei oikeesti.

Sitten Britta oli käännähtänyt selälleen ja nostanut käden vasten taivasta. Aurinko oli paistanut sen sormien lomasta.

Tai kun me ollaan tällaisia juuriltaan revitty. Niin meillä on vaan toisemme.

Robert oli katsonut Britan pisamaisia kasvoja. Ruohikko oli tuntunut kostealta kyljen alla ja heinä oli kutitellut nenää. Ranteissa oli ollut ratsastushanskojen rusketusraja ja Britan iho ei vain auringon suutelema, vaan kuin aurinko olisi tarttunut tyttöön lujaa, pyörittänyt sitä, taivuttanut kuten tangossa ja suudellut kuin viimeistä päivää. Robert oli antanut itsensä katsoa. Se oli katsonut kuin keidasta autiomaassa, ja sen katse oli juonut jokaisen pisaran. Britta oli kääntänyt katseensa Robertiin.

Sä oot mun kotimaa.

Robert oli nauranut, ja Britta oli vetänyt itsensä pojan syleilyyn.

“Ajattelitko sä saavas mun pääsykoodin selville jos tuijotat tarpeeksi kauan?” Aliisan ääni porautuu jostain kesäisen Liekkijärven taivaan läpi ja saa Robertin räpyttelemään viimeisetkin auringonsäteet ja ilosta kimmeltävät katseet pois mielestään.

“Huh?”

“Niin että laitanko sen koodin vai?”

Robert sysää puhelimen takaisin Aliisalle kulmiaan kurtistaen. “Ei tarvi, sinne on varmaan vaan jäänyt… kun joskus edustin…”

“Mitä?” jättinuttura höristää korviaan. “Edustit?”

“Kisattiin joskus esteillä ponin kaa.”

“Mitä! Ponipoika!”

“Joo”, Robert punehtuu, mutta sitä alkaa hymyilyttää joka tapauksessa.

“Hyvä kun lähdin”, Aliisa ilakoi ja kiskaisee Robertin jo mukanaan kohti ratsastajien katsomoa johtavaa käytävää. “Sustahan paljastuu uusia puolia! En tiennytkään, että kämppistelen Iso-Britannian maajoukkue-edustaja kanssa!”

“Ei se nyt ihan noin mee”, Robertia naurattaa.

Sunnuntai 8.12.
Schwanhilde Arena: Masters Kür -luokka

Robertin sydän ei ole varmasti ikinä riehunut niin kovasti kuin sillä hetkellä, kun hän ratsastaa pystyharjaisen tammansa katsomon alta areenalle. Spotlight on sokaiseva, ja hetken kovin pieneksi itsensä tunteva poika siristelee silmiään yrittäessään erottaa kymmentuhatpäisestä yleisöstä yksittäisiä kasvoja. Niitä ei ole.

“And next, representing The Great Britain, Robert Harrington and Harriet the Fifth.”

Kovaäänisten kaiku on tukahduttava. Robert ei ole varma hengittääkö hän enää.

Harry, pojan suuri ja urhea Harriet, hohtaa miltei kuparisena areenan kirkkaissa valoissa.

Satula narahtaa.

Joku yleisössä yskäisee.

On hiljaista.

Robert sulkee silmänsä ja nostaa kätensä ilmaan. Kovaääniset särähtävät. Poika hengittää. Sisään, ulos; pitkään, raskaasti. Hän painaa pohkeensa parhaan ystävänsä kylkiin ja alta henkensä kuiskaa sille: “We can do this.”

Ratsukko tanssahtelee koottua ravia kouluaitojen ulkopuolella, ja Edvard Griegin kaunis sävelmä kuin nielee valtavan areenan sisuksiinsa. Robertin sydän tahkoo kylkiluuhäkkiään vasten. Musiikki hiipuu, hiljenee ja kuolee kokonaan pois ratsukon pysähtyessä keskelle areenaa. Spottivalot sokaisevat kaiken muun paitsi edessä kimaltelevat aasinkorvat, ja niiden rohkea hörö saa pojan nielaisemaan pelkonsa.

Sekunnit tuntuvat tunneilta ratsastajan kerätessä ohjat vasempaan käteensä. Tervehdys kestää pienen ikuisuuden. Siinä ajassa epäilys ehtii hiipiä Robertin sieluun, varoen, ujuttautuen sisään pimemmästä kolkasta ja tehden sinne kotoisan soppensa. Pojasta tuntuu, että hän saattaa pian purra hampaansa läpi poskestaan.

Hetkessä alitajunnasta ryöppysi muisto toisensa perään —hei, sä olet ollut aarenoilla ennenkin, sinä ja poni ja esteet, ne sanovat, mutta Robert puree pehmeää kudosta kahta kauheammin. Täällä kukaan ei viheltäisi hänelle katsomosta kun uusinnan johtoaika lähenee. Kukaan ei kohahtaisi pettyneesti kuin puomi kolahtaa maahan. Kukaan ei rynnisi antamaan suosionosoituksia seisten nollauusinnan jälkeen.

Kukaan kouluratsastaja ei soittanut kürissa Gorillazia.

Was this a mistake?

Areenan täyttää nauru. Sen alta Robert kuulee yleisön kohahduksen. Tuntuu kuin maailma saattaisi loppua tähän paikkaan hetkenä minä hyvänsä. Vaan ei: nauru kaikuu Schwanhilden lasikatosta ja Harry henkäisee syvään pojan alla.

“Showtime”, se kuiskaa ratsulleen kerätessään ohjat takaisin käsiinsä, ja musiikin alkaessa kannustaa hevosen tyylikkääseen keskiraviin. Harryn liike on suuri, mutta kontrolloitu, ja sen kavio osuu jokaiseen biittiin. Tunne on sanoinkuvailematon.

On Robert, on Harry, on musiikki. Mitään muuta ei ole siinä hetkessä kun spottivalot seuraavat areenan valkealla hiekalla tanssahtelevaa ratsukkoa — ei yleisöä, ei televisiokameroita, ei tuomareita, ei Schwanhildeä, ei Saksaa.

On vain poika ja hevonen.

Maanantai 9.12.
Schwanhilde Arena: After Ride

Robert ei tiendä mitä ajatella — lupaavasti 80 prosenttia lähennellyt tulos pojan itse suunnittelemasta kür-ohjelmasta, jonka arviointipapereissa kiitoksia on niin teknisiä kuin taiteellisiakin pisteitä, mutta siitä huolimatta Sarah Reyesin korkea sijoitus korkeampine prosentteinene kaihersi vaikkakin Robert oli lopulta finaaliluokassa onnistunut ratsastamaan itsensä melkein sijoille — joten ehkä siksi se löytää itsensä After Ride -baarista.

Aliisan se on kadottanut jo kauan sitten. Humala sumentaa näkökentän reunoja tavalla, joka on mukava, miltei lämmin, turvallinen. Pojan sisällä kuplii, ei vain alkoholi, mutta myös pienet onnen ja ylpeyden pirskeet suuresta harmaakorvasta.

Inkeri lipuu baaritiskille. Se hyppää tytön mittapuulla yllättävänkin klassisessa pikkumustassa vähän horjuen baarijakkaralle ja katsoo poikaystäväänsä alkoholin — tequilan, Robert miettii — pehmentämä hymy kasvoillaan.

”Hiya.”

”Mhm”, Inkeri hymisee ja pussaa pojan poskea.

Saksa on tehnyt tytölle hyvää. Se on rauhoittunut. Niin, että se istuu baaritiskiä vasten seisovan Robertin vieressä hiljaa, toinen käsi drinkkilasin ympärillä ja toinen pojan alaselällä, siellä missä kauluspaidan helma pilkotti siistin collegepaidan alta. Poissaolevat sormet leikkivät silkkisellä materiaalilla ja Robert varastaa itselleen hetken todella katsoa Inkeriä.

Ehkä sekin on vain väsynyt. Kaikkihan he ovat.

”How did Daniel take losing to his protégé?”

Inkeri tirskahtaaz ”Ai sä oot joku prötegee?” Robert hymyilee, mutta tytön ilme vakavoituu nopeasti ja se kohauttaa olkiaan. ”Eipä se mitään. Eihän se edes ollut niin ykköshevosillakaan mukana. Niin kuka se Aliisa oli?”

”Mun uusi kämppis.”

”Kämppis”, Inkerin ääni tulee kaikuna.

”Niin. Kallassa. Pitkän miehen kujalla, tuut käymään kun käytte taas Suomessa, tai tuutte takaisin.”

Inkerin hymy on puolivillainen parhaimmillaankin. Robert ei ole varma mitä siitä lukisi, vai lukisiko mitään, joten se päättää pelata varman päälle: tarttua bisseensä ja kipata puolet siitä kurkusta alas yhteen soittoon.

”Well, if you don’t want to”, se toteaa vielä väliin, kunnes kulauttaa loputkin alas.

Sanavalinta on väärä.

Inkeri suoristautuu baarijakkarallaan, katse Robertissa, kääntämättä edes rintamasuuntaansa pojan puoleen, ja sen ääni ampuu jääpuikkoja. ”Ai nyt sä haluat?”

Robert räpäyttää silmiään, ja katsoo lasinsa pohjalle jäänyttä vaahtoa. Pojan ääni on heikko, ja poissaolevasti se nostaa sormensa baarimikolle uuden kaljan merkiksi. ”What’s that supposed to mean?”

”What’s that supposed to mean”, Inkeri tuhahtaa. ”Supposed to mean, että mitä helvettiä. Robert? Ensin sä et halua, sitten haluat, sitten ootkin Sarahin kanssa mun selän takana, mutta haluat kuitenkin olla mun kanssa, sitten taas et, sitten taas haluat, ja yhtäkkiä muutat Kallaan jonkun Aliisan luo. Supposed to mean, että mitä vittua!”

Kivahdus saa Robertin säpsähtämään. Sitä kirvelee, jostain syvältä sisältä, eikä se osaa tarkkaan ottaen nimetä mistä. Mutta se tuntuu, kovaa, kirpaisten.

Ja koska Murphyn laki: Sarah Reyes purjehtii pojan toiselle puolelle, koskettaa varovaisesti tämän käsivartta, ja sen ääni on pehmeä kun se puhuu.

”Hey, almost a runner-up.”

Inkerin naurahdus on katkera. Sarahin silmät lipuvat Robertin kasvoilta sen ohi, takana istuvaan Inkeriin, joka upottaa viimeisetkin drinkistään, kerää pikkulaukkunsa käsiinsä ja hypähtää alas penkiltä. Hymy latinotytönkin kasvoilta hyytyy.

”Kuule, all yours!” Inkeri sanoo hunajaisella äänellä, sitten käsi vyötäröönsä nojaten nitkauttaa lanteitaan ja mietteliäästi katsoo kouluratsastajakaksikkoa arvioiden. Osoittava sormi ei ole syyttävä, mutta vaarallisesti tanssiva. ”Ootte täydellisiä toisillenne, tiettekö. Kaks pettäjää.”

Niine hyvineen Inkeri ottaa ja korkeissa koroissaan kävelee pois, ja Robert ei voi kuin katsoa tytön mekon paljastamia lapaluita. Ne liikahtelevat elegantisti Inkerin pujotellessa ratsastajian, groomien ja kouluratsastusmaailman eliitin läpi yhtä sulavasti kuin miten kuuma veitsi uppoaa voihin.

”Well”, Sarah toteaa, ja Robert oli vähän jo unohtanut, että se on siinä. Tummatukkainen tyttö kallistaa päätään ja baarin valoissa sen silmät näyttävät kiiluvan kuin petoeläimellä. ”Newly single?” Drinkin pilli hampaiden välissä, se virnistää, paljastaen terävät kulmahampaat ja valkean hymyn.

”Apparently.”

Siinä kaikki, mitä Robert saa sanottua ennen kuin tarttuu lasiinsa ja katoaa väkijoukkoon, eri suuntaan kuin uusi eksänsä. Myöhemmin, aamun pienimmillä tunneilla hotelliin palatessaan, Robert ei tiedä moniakaan asioita, tai ole varma oikein mistään. Joistain asioista se on kuitenkin vaarallisen varma: Aliisa Huru ei ole huoneessa yksinään, Robert Harringtonin nimi on tänään ainakin hetken ollut jokaisen kouluratsastusta seuraavan huulilla, ja ehkä kaikista eniten pojan niskaa hamuavilla huulilla, jotka eivät kuulu Inkeri Johansenille eikä Sarah Reyesille.

”Didn’t sign up for foursome”, karhea ääni hymähtää pojan korvaan. Se lähettää kylmät väreet kilpajuoksuun pitkin selkäpiitä, ja vatsanpohjassa kehää kiertävä lämpö ja jännitys sekoittuvat yhdeksi. Kädet laskeutuvat Robertin vyötärölle, seikkailevat pojan kropalla hetken ja toinen niistä sujahtaa lopulta liian helposti vaatteiden alle.

Robert ei ole varma, onko Aliisa havainnut hiljaa huoneen oveella seisovaa kaksikkoa, mutta voyerismi missään muodossaan ei ole ikinä varsinaisesti kuulunut sen mielenkiinnonkohteisiin, joten kun pojan seuralainen vetää sitä puoleensa, poispäin ovelta, Robert antaa periksi.

Jos se olisi tiennyt, että After Ride -jatkoilta pojan matkaan lähtenyt mies painaisi poikaparan juuri sitä nimenomaista hotellihuoneen ovea vasten heti sen sulkeuduttua, Robert ei varmastikaan olisi sulkenut sitä niin hiljaa.

5.2.2020

Robert tuijotti Harryn riekaleista loimea käsissään. Se oli jo toinen, ehkä kolmas — poika oli lakannut laskemasta. Hevonen itsessään vaikutti tyytyväiseltä huolimatta kevyempääkin kevyemmästä tammikuusta. Kaajapurojen kenttä ei ollut tarjonnut mitenkään erinomaisia puitteita treenaamiseen, ja ehkä hyvä niinkiin: treeni oli maistunut vähän puulta.

Tallipihaa ympäröivät kuusipuut halkoivat valkealle maalla leviäviä auringonsäteitä ja pakkanen sai Robertin posket kipristymään.

Elämä Kallassa oli ensimmäistä kertaa seesteistä.

Aliisa oli poissa, matkalla, lomalla (eihän se ollut tarvinut lomaa Robertista, eihän?) ja vaikka Pitkän miehen kuja 7 tuntui liian hiljaiselta ilman pirskahtelevaa kämppistä, oli se hiljaisuus ollut ihan tervetullutta viime vuoden jälkeen.

Uusi työpaikka, tai ei se nyt enää ollut niin uusi, oli mukava. Robert piti valtavasti paitsi kukkakaupasta itsestään, niin myös kukkakaupan ihmisistä: Liljasta, joka tiistai ja perjantai kimpun ostavasta Margit-rouvasta ja kerran viikossa toimituksia tuovasta Sebastianista. Ja kuinka ollakaan, Liljan sitojan käsiksi kehumista käsistä oli tullut ihan hyvät kädet — Robert oli kyllä tiennyt käsiensä olevan ihan kykenevät (”You don’t get to be gay and not know how to use your hands”, se oli joskus perustellut tuhannen tuiterissa Aliisalle), mutta silti poika oli yllättynyt siitä, kuinka helppoa työ sille oli. Kimppujen sitominen oli terapeuttista. Joskus torstaisin, kun oli hiljaista, Robert sitoi huonoista kukista kukkakruunun. Aliisa oli kuivattanut jo kaksi niistä keittiön seinälle.

Lähikaupassakin muistettiin jo Robert. Aina välillä punaposkinen myyjä vilpittömästi hymyillen muistutti poikaa uusimaan lottonsa silloin kun se ei perjantaisin sitä muistanut tehdä. Joskus sille muistettiin kertoa, että sen suosikkiteessä (joka oli tilattu lähikaupan valikoimiin Robertin pyynnöstä) oli toimituskatkos tai että seuraavalla viikolla mansikat vaihtuisivat taas espanjalaisista belgialaisiin, pojan suosikkeihin.

Kaajapuroillakin Tiina tervehti sitä aina lämpimästi, kyseli kuulumisia. Usein Robert ei tiennyt mitä vastaisi, niinpä sille kuului aina hyvää. Joskus se kyseli takaisin: hevosista, Vernerin valmennuksista, kisasuunnitelmista, varsoista. Tiina Kaajapuro oli virkistävä tuulahdus hevosmaailmassa. Se oli nöyrä ja aina tarjoamassa apuaan, oli sitten kyse tiedosta tai taidosta, ja vuosien kokemuksen kautta kertynyttä tietotaitoahan naisella oli. Mutta Tiina ei ikinä brassaillut sillä, se ei ikinä puhunut päälle tai tyrmännyt Robertin ajatuksia. Se yksinkertaisesti kuunteli ja tarjosi sanan jos toisenkin pureskeltavaksi.

Joulupäivänä Robert oli törmännyt Tiinaan tallilla. Poika ei ollut tiennyt, oliko siellä tapana, mutta hän oli kuitenkin jättänyt Kaajapuroille pienen joululahjan satulahuoneeseen: konvehteja, muotitietoisen ratsastajaväen suosiossa olevat merkkihanskat Jannalle ja ravintolalahjakorti tämän vanhemmille. Tiina oli ollut punaposkinen ja keskellä heinien jakoa kun Robert oli tullut satulahuoneesta varustekeko sylissään ja kankisuitset olallaan.

”Eikö joulunakaan ole vapaata”, Tiina oli silloin naurahtanut.

”Look who’s talking”, Robert oli vastannut melkein naurahtaen. Tiina oli pudistanut päätään huvittuneena. Ei sillä tapaa huvittuneena, että sitä olisi naurattanut, vaan sellaisella sinä ole vielä niin nuori ja naiivi ja tietämätön tavalla.

”Vaan hevosetpa ei eläkään ilman apetta, toisin kuin ilman reeniä”, nainen oli yksinkertaisesti hymähtänyt, ”se onkin sitten eri elääkö ratsastaja ilman treeniä.”

Se oli jäänyt kummittelemaan Robertin mieleen, eikä vain siksi ajaksi kun se oli tehnyt käyntiväistöjä kentällä joulupäivänä, vaan moneksi päiväksi. Niin moneksi, että päivät olivat yhtäkkiä taipuneet viikoiksi, eikä Robert ollut koskenut kankisuitsiin uudelleen. Ehkä se oli vain kaivannut lupaa levätä. Sen Tiina oli antanut, eikä varmasti tietämättään.

Harry oli elänyt ilman treeniä. Robertkin oli selvinnyt. Se oli muistanut hengittää ja olla, ihan vaan olla. Sekin oli tuntunut viime vuoden pyörteissä ylenpalttisen vaikealta, mutta nyt jokainen levoton luu englantilaispojan ruumissa malttoi vain olla.

Auburnin kartanoa ja heidän uutta maneesikompleksiaan, uusia upeita treenifasitiliteetteja poika ei ollut edes miettinyt. Oli ollut vain Pitkän miehen kuka 7, Kaajapurojen talli sekä Kallan Kukka & Ruukku. Ja se oli enemmän kuin riittänyt.

Jostain syystä, nyt kun se tuijotti Harryn riekaleista loimea — ehkä se menisi vielä, ainakin yhden tarhapäivän — se tunsi olonsa kokonaisemmaksi kuin aikoihin. Elämä oli asettunut uomiinsa, ja vieläpä Kallassa, out of all places.

Aliisan kirkas hymy pilkahti Robertin puhelimen näytöllä ennen kuin puhelu alkoi yhdistää. Kuva oli otettu Krouvissa, ja Aliisalla on siinä kädet viattomasti leuan alla, sormet ristittyinä, liikaa pilkettä silmissä ja virneeseen rakoileva hymy.

”Onko ne sälekaihtimet olleet vaivaksi??”

”What”, Robert yksinkertaisesti tyrskähti vastaukseksi. Aliisan päästä kuului iloista puheensorinaa ja epäselvää musiikkia. Olikohan Robert häirinnyt? ”En kai häiritse?”

”Et! Mitä kuuluu!”

Aliisan letkeä ja vilpitön ääni sai Robertin hymyilemään. ”Hyvää.” Se ei ollutkaan ihan varma, miksi oli soittanut, tai oliko sillä jotain asiaa. ”Missä sä olet?”

”Jossain Pohjois-Italiassa!” Joku nauroi raikuvasti taustalla. ”Joku pieni kylä. Jatketaan huomenna Milanoon.”

”Ai.” Robert mietti hetken. ”Millon sä tulet… Millon sä tulet, um, kotiin?”

Aliisan naurahdus oli hykertävä. ”Onko sulla jo ikävä mua?” Se ei kuitenkaan antanut vastapuolelleen aikaa sanoa juuta eikä jaata kun jo jatkoi: ”Maanantaina viimeistään oon takaisin Kallan kylmyydessä. Sano, että siellä on edes lunta!”

”On täällä vähän.”

”Se riittää.”

”Hyvä.”

”Hyvä.”

Hiljaisuus laskeutui linjalle.

”Nähdään kohta, a presto, mio polpetto”, Aliisa lopulta sanoi, sen italia pirskahtelevaa ja iloisen liioiteltua. ”

”Take care”, Robert hymähti. Linjalta kaikunut naurunremakka hiljeni ja Kaajapuroilla, Kallassa oli taas yhtä hiljaista kuin oli ollutkin.

10.2.2020

Harryn askellus lotisi Kaajapurojen kentällä. Hevonen liukasteli satunnaisesti mutta (vastoin Harryn tapoja) hallitusti, aivan kuin sen kavio olisi nyt vain sattunut luisumaan suunnitellusta. Harmaakorvan seesteisyys ei tosin saanut kokeiluluontoisesti kentälle suunnannutta ratsastajaa luottamaan koppuraiseen pohjaan hokeista ja tilsakumeista huolimatta. Metsässä pohja oli parempi, sen Robert tiesi, mutta siellä ei tyydytettäisi puskista iskenyttä treenimotivaatiota.

Niin epähoukutteleva ajatus Auburnin kartanolle ajamisesta olikin, vielä epähoukuttelevampi oli Kaajapurojen kentän jäinen pohja, jota katsoessaan Robert saattoi nähdä häilyväisen peilikuvansa.

Kolmekymmentä minuuttia myöhemmin Robert oli jo vetänyt satulan hevosensa selästä ja pakannut sen kuljetuskuntoon, pyyhkinyt pakkautuneen lumen Kaajapurojen pihan perällä seisovan trailerinsa päältä, kytkenyt sen autonsa — tai teknisesti ottaen auto oli yhä isän, eikä Robert ollut vieläkään nähnyt yhtäkään autovero- tai vakuutuslaskua, ja toivoi vakaasti niiden menevän automaattiveloituksena Harringtonin perheen tililtä, sillä muutenhan poika oli käytännössä katsoen kriminaali — ja peruuttanut paraatipaikalle tallin eteen.

”Minne te ootte menossa?” kysyi kirkas teiniääni. Robert kääntyi kannoillaan ja Harrykin äkillisestä liikkeestä innostuneena yritti jotain piruetin kaltaista kääntääkseen tötterökorvansa kohti tallin ovea.

Se oli Ava ja se sen pyöreä Seppo-poni, tai kai se hevonen oli. Klipattu suomenhevonen näytti tallin ovensuuhun seisahtuneena yhtä pulskalta ja pollealta kuin yleensäkin, huolimatta sen ratsastajan yrityksestä näyttää ihan pesunkestävältä kilpahevosen omistajalta.

”Maneesille”, Robert vastasi ja naksautti kieltään Harrylle. Harmaakorva kiinnitti huomionsa takaisin poikaan ja säyseästi talsi trailerin vasemmalle puolelle omistajansa kintereillä. Harry keskittyi heinäverkkoonsa ja Robert askartelemaan napakkaa vetosolmua turkoosiin naruun, ja hypätessään etuovesta takaisin liukkaalle tallipihalle, se melkein odotti Avan ja Sepon menneen jo menojaan.

Vaan ei, siinä ne seisoivat, Sepon häntä yhä tallissa. Robert nosti takapuomin paikoilleen ja katsahti vähän epäluuloisena ympärilleen. Mitä Ava oikein odotti? Lopulta kulmiaan kurtistellen, kuin varmuuden vuoksi, poika lisäsi: ”Ei tuolla kentällä voi mennä.”

”Me voitais tulla kans.”
”Huh?”
”Maneesille. Kun kentällä ei voi mennä, niiku sanoit.”

Eikä aikaakaan, kun Robert seisoi tilanteesta yhä vähän hölmistyneenä trailerinsa oikealla puolella odottamassa Seppo-ponin lastautumista. Se ei ollut ihan varma siitä miten tähän oli päädytty tai siitä, oliko poikaparalla ollut sanomisen varaa koko asiaan. Koko kroppa toimi kuin automaatiolla ja yhtäkkiä Robert huomasi kaartavansa yhdistelmän Auburnin kartanon pihaan etupenkillään Ava Pulkkanen pitkine letteineen.

“Um—”

“Voi avata takapuomin jo”, kuului Avan terävä ääni trailerin sisältä, ja Robertille ei oikeastaan jäänyt muita vaihtoehtoja kuin tehdä työtä käskettyä. Pian trailerista jo vaappuikin ulos Sepon pyöreä takamus.

Auburnin uusi maneesikompleksi oli sanalla sanoen hieno. Robert ei ollut nähnyt vastaavaa oikein missään Suomessa, jopa Ruunaankosken kaunis tila vaikutti yhtäkkiä rupuseilta. Jättimäinen rakennus nousi tallin takaa jylhänä, ja jos joku väittäisi pojan huulilta karanneen ihastelevan huokauksen, se ei sitä kiistäisi.

“Mä meen jo”, Ava totesi yhtäkkiä ennen kuin Robert oli saanut hevostaan edes satuloitua, eikä pojalle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yksinkertaisesti nyökätä. Se oli edelleenkin vähän hämillään siitä, miten oli päätynyt Ava Pulkkasen kanssa maneesille. Ja siitä, aikoiko se viedä Avan ja Sepon takaisinkin? Maksaisiko Ava sille jotain bensarahaa? Seppo kyydissä dieseliä kului varmasti kaksinkertainen määrä.

Kun Robert lopulta pujahti maneesiin Harry satuloituna perässään, se ei olisi voinut mitenkään edes valehdella olevansa iloinen siitä, että ensimmäiset kasvot olivat Sarahin. Kaksikko ei ollut nähnyt toisiaan sitten Ruunaankosken joulukuisten kisojen, eivätkä puhuneet sitten Saksan-matkan.

Poika jähmettyi kuin niille sijoilleen, ja hetken se mietti, mennäkö vain ohi mitään sanomatta. Herrasmiehenä se päätti toisin, mutta huulilta karannut hei kuulosti lähinnä kurkkujen kareille haaksirikkoutuneelta. Se sai kuitenkin Sarahin katseen kääntymään, ja vaikka tyttö ei niiltä sijoiltaan maneesin laitaan nojailemasta liikahtanutkaan, se kuitenkin tervehti takaisin.

“Suakin näkee”, se sanoi, eikä Robert osannut lukea sen äänestä mitään. Oliko se vihainen? Välinpitämätön? Pettynyt? Iloinen? Katse ei viipynyt pojassa pitkään ennen kuin harhaili maneesissa ratsastaviin, ja Robertille jäi vapaus katsoa ja tutkia. Sen silmät liukuivat poskien hennolta punalta kulmakarvat miltei peittävään otsatukkaan — sen täytyi olla uusi, Robert ei muistanut otsatukkaa, se varmasti muistaisi — ja tarkkaavaisista silmistä suunpieltä kohottavaa hymynpoikaseen.

“Nähtiinhän me kisoissa”, Robert lopulta sanoo ja haroo tukkaansa, ehkä ajatuksissaan, ehkä hermostuneena, ehkä kiusaantuneena. Kypärä roikkui hevosen ohjista pitelevän käden ranteessa. “Tai, um, se oli kai, no, joulukuuta.”

Sarah hymyili. “Niinhän se oli.” Sitten se liikahti, ja Robert antoi silmänsä juosta sen koko mitta varpaista silmiin, ja aivan kuin Sarah oli kääntynyt juuri Robertin puoleen. Se oli huono merkki, täytyi olla, sen poika tiesi jo ennen seuraavaa kysymystä: “Mitä sulle kuuluu?”

Harry otti seisoskeluun kyllästyneenä yksittäisen puoliaskeleen eteenpäin, ja sen sijaan, että Robert olisi käyttänyt sen hyväkseen ja karannut kolmen muun ratsukon joukkoon suurelle kentällä, se vetäisi kevyesti tamman ohjista takaisin paikoilleen. Masokisti mikä masokisti. Syytön, kunnes toisin todistetaan, usein sanottiin, mutta Robert ajatteli enemmin olevansa syyllinen, aina, kaikkeen. Tähänkin, mitä tämä nyt sitten olikaan.

Epämääräinen äännähdys korahti pojan kurkusta ja se katsoi hetken saappaankärkiään. Italialaiset saappaat olivat jo vanhat, ja Robert muisti sen joulun kun oli saanut ne lahjaksi. Silloin perhe oli asunut vielä Liekkijärvellä. Näillä saappailla Robert oli kävellyt Seppeleen maita vuosia, ja nyt ne kantoivat sitä pitkin Kallaa.

“Ei me olla oikein treenattu nyt”, se sanoi sitten, Sarahia vilkaisten, kulmat mietteliäässä kurtussa käyden, “kun kenttä ollut huono. Ja niin. Motivaatio.” Se mietti mitä muuta sanoisi, kertoisi (miten syvälle päästäisi Sarah Reyesin elämäänsä) muttei keksinyt enempää. Niinpä se kohautti olkiaan, takki kahisten. “Töissä. Entä sä? Lefalla nyt?”

Sarah näytti mietteliäältä. Se tutki Robertin kasvoja avoimesti, tarkasti, aivan kuin se yrittäisi yhdistää pojan pisamista tähtikuvioita, ja se henkäisi syvään. “Lefalla joo. Meillä menee aika hyvin, mutta ei se ole kuitenkaan Effi. Ihan hyvähän se tietysti on mennä muillakin välillä.”

Robert oli siirtynyt jäystämään alahuultaan hampaillaan, ja Sarahinkin katse oli karannut jo muualle. Oliko se katkera? Amandalle, Sokille ylipäätään? Kaikki aina sanoivat, että usealla hevosella ratsastus oli rikkaus, mutta oliko asia todella niin? Robert vilkaisi rinnallaan seisovaa Harrya. Tamma oli enemmän kuin tarpeeksi, ei poika kaivannut alleen enää muita ratsuja.

Kaksikko seurasi hetken hiljaisuudessa kentällä omia kuvioitaan harjoittelevia ratsukoita. Ava, joka oli paitsi jo noussut hevosensa (poninsa?) selkään, niin myös aloittanut alkuverryttelynsä, ravasi laiskanpulskealla ratsullaan loputonta pitkää sivua kannuksen kylkiä nakuttaen, ja silti se oli jäädä isompien, elastisesti liikkuvien puoliveristen jalkoihin. Robert ei tunnistanut auburnilaisratsukoita, ei pitkäjalkaista miestä tai hiukset kypärän alla piilossa ratsastavaa naisoletettua. Kumpikaan ei vaikuttanut kouluratsukolta.

“Sulla taitaa olla ihailija”, Sarah kommentoi yhtäkkiä ja virneen kuuli miltei sen äänestä. Robertin katse napsahti takaisin vierellään seisovaan tyttöön, ja se melkein naurahti. “What? That?” Poika pudisteli päätään ja katsahti taas saappaihinsa, polkaisen päkiällään hiekkaa kivetykseltä takaisin maneesin puolelle. “Mun piti tulla yksin tänne. En ole ihan varma, miten tässä kävi näin, edes.”

Sarahia nauratti. “Ava osaa luovia itsensä kyllä tilanteisiin.” Sen katse ei kuitenkaan ollut katkera tuota punatukkaista teiniä seuratessa. Robertinkin suunpieli nytkähti, sillä lausahdus ei tuntunut yhtää absurdilta edes sen vähän, mitä poika tallikaveriaan tunsi, perusteella.

“Mitä sä meinasit tehdä tänään?”

Kysymys jäi leijumaan ilmaan. Robert nielaisi.

“Laukanvaihtoja”, se valitsi tarkoin, kohautti olkiaan ja ajankuluksi veti jalustimen alas. Ja sitten, koska oli helpompaa puhua jostain muusta: “En sinällään tunne Avaa. Oikeastaan, taisin vasta tänä vuonna oppia sen nimen. Ja tuon ponin..hevosen? Kuka antaa hevosen nimeksi Seppo?”

Sarah nauroi. Ääni oli heleä, ja se kaikui maneesin seinistä takaisin Robertin korviin, ja jopa Avan korviin, sillä tyttö veti reipastuneen ratsunsa ravista seisahdukseen aivan Harryn edessä. Seppo heitteli päätään tympääntyneenä ja kalisutteli kuolaimiaan protestiksi.

“Robert, eikö me tultu treenaamaan, eikä flirttailemaan tallitytöille?”

Kysymys kaikui maneesissa mahdottoman kovaäänisesti ja niin pitkälle, että kaksi muutakin ratsastajaa käänsivät katseensa kohti sen lähdettä. Toinen ratsastaja, se mies, oli taittaa niskansa mulkoillessaan häiriötekijää.

Robert räpytteli silmiään Sepon selässä istuvalle teinitytölle, eikä Sarahin kevyt anteeksipyyntö rekisteröinyt pojan aivoihin asti. Sen posket punehtuivat kuin automaattisesti.

“Mistä sä tiedät mitä mä tulin tänne tekemään? Eihän sun pitäis edes olla täällä”, Robert huokaisi tuskahtuneena Avalla ja sohi ratsukon liikkeelle kädellään. Sitten se kääntyi Sarahin puoleen irvistäen. “Sorry. Gotta go.”

Sarah nyökkäsi, ja sen katse harhaili jo toisiin ratsukoihin. “It was nice to see you”, se sanoi, ja sitten se katosi, mutta ei ennen viimeistä katsetta Robertin silmiin. Syyllisyys velloi jossain syvällä pojan rinnan alla, ja yhtäkkiä se voi pahoin. Silmien sulkeminen ei auttanut, mutta Robert piti ne silti suljettuina, aina siihen asti kunnes suuri varjo piirtyi pojan silmäluomiin.

“Aiotko sä nyt treenata ollenkaan?” Ava kysyi.

Robert raotti silmiään. “Shut up, if you’d rather not walk home. Christ.”

16.2.2020

Hetkellinen hairahdus oli tapahtunut silloin kun Aliisa-kämppis oli viilettänyt ties kuinka monetta viikkoa jossain Euroopassa ja Robert oli kärsinyt yksinäisyydestä kotikolossaan: pienen humalan rohkaisu oli saanut poikaparan tekstaamaan hevosensa entiselle hoitajalle ja ilmoittamaan isosta ikävästään. Kun Jutta oli seuraavana aamuna ilmoittanut, että voisi tulla vaikka viikonlopuksi Kallaan, Robert oli valinnut heti seuraavan viikonlopun, kilpailuista viis, eikä Juttakaan vaikuttanut pistävän pahakseen siinä kun hössötti viimeiseen verryttelyyn valmistuvan ratsukon vierellä. Se veti ulkokentältä pikkumaneesille kestävän matkan ajaksi laitetun loimen hevosen lautasilta.

“Voi, se näyttää niin kyllä hyvältä. Hyvässä lihaskunnossa, ja karvassa!” Jutta vakuutteli ja silitti Harryn kaulaa ylpeänä.

“Sä olisit kyllä klipannut sen paremmin”, Robert myönsi huokaisten. Klipattuna hevonen oli tummempi ja vähemmän harmaa mitä karvaisena, ja luottoklipperi oli jättänyt pieniä raitoja sinne tänne vähemmän osaavan klippaajan käsissä. Jutta naurahti, pudisteli päätään ja pyyhkäisi vielä olematonta pölyä valkoisesta huovasta.

“Pöh”, se sanoi. “Ei kukaan huomaa. Sitä paitsi, ei kukaan edes katso, koska tulette sokaisemaan kaikki teidän suorituksella.”

Robert pudisti päätään keräillessä ohjia käsiinsä. Huolellisesti se asetteli kankiohjat sormiensa väliin ja toiset ohjat omaan väliinsä. Jutan läsnäolo oli saanut stressin valumaan viimeistään Ruunaankosken tallin betonilattialle, ja poika tunsi olonsa poikkeuksellinen keveäksi, mikä oli piristävää vaihtelua siihen jännitykseen, joka ympärillä velloi aina kun se oli ratsastaa Ruunaalla.

“Ethän sä ole edes nähnyt meidän menoa, no, melkein puoleen vuoteen.”
“Mutta kyllä mä tiedän.”
“Mitä?”
“Että ootte hyviä. Te ootte aina.”

Harry tuuppasi vanhaa hoitajaansa lempeästi ja Jutta nosti kättään antaakseen suuren hevosen painaa otsansa vasten tytön olkapäätä. Sen katse pysyi Robertissa, joka ei saanut puisteltua lämmintä fiilistä sisimmistään.

“I’ve missed you”, se tunnusti, hymy yhä huulillaan. Jutta virnisti, kiinnitti sitten huomionsa hevoseen ja rapsutti sen poskea sormillaan. Robert vakavoitui yhtäkkiä, katse hanskojen peittämissä käsissä.

“Sun olisi pitänyt olla siellä Saksassa meidän kanssa.”
“En mä olisi saanut sellaisia vapaita töistä. Ja Aliisahan on tosi kiva.”
“Mutku.”
“Mitä mutku?”
“You were a part of team Harry.”

Sitten verryttelyn valvoja jo heilautti kättään sen merkiksi, että ratsukko saisi astella pikkumaneesiin. Jutta vetäytyi Harrysta kauemmas, silittäen vielä valkoista läsinalkua tamman otsassa. Juuri kun Robert oli aikeissa ratsastaa areenalle, hoitaja kosketti pojan polvea.

“Mä tulen aina olemaan osa teidän tiimiä. Aina.”

26.2.2020
#susineva

Robert valehtelisi jos sanoisi, ettei sillä ollut lainkaan ollut ikävä Daniel Susinevaa. Ei sillä tavalla ikävä, että Robert olisi nyyhkinyt iltaisin kynttilänvalossa Danielin kuvaa hempeästi silitellen, vaan sillä tavalla ikävä, että nyt, Danielin tiiviin katseen alle, pojan selkäranka suoristui kuin itsekseen ja ratsastus parani yrittämättäkin. Joillakin valmentajilla oli vain sellainen aura, ja kun Robert oli vihdoin viime vuonna päässyt Danielin kirjoissa “ihan potentiaaliset ratsastajat” -lukuun sen aiemmasta “voisi olla ratsastaja jos kasvattaisi selkärangan” -luvusta, se ei missään nimessä halunnut luopua kovalla työllä ansaitusta paikastaan.

Pelko siitä, että Daniel pettyisi, oli sisäänrakentunut vuosien varrella vahvaksi.

Puolipiruetit olivat haastavia. Hyvinä päivinä ne sujuivat ja silloin Robert katseli kaihoisasti Ruunaankosken maaliskuisia kansallisia, joissa olisi lauantaina vaativa A tyrkyllä. Toisina päivinä ne olivat katastrofaalisia, niin karmaisevia, että Robert hetkellisesti poisti koko kilpailukalenterin puhelimestaan.

Aina se lopulta kuitenkin palautti sen roskakorista.

Harryn klipattu karva vaahtosi siitä, missä kahdet ohjat osuivat sen kaulaan. Robertilla ei ollut sen kylmempi. Hikikarpalot tekivät kypärästä nihkeän otsaa vasten, ja pusakastaan se oli luopunut jo aikoja sitten vaikka Auburninkaan maneesissa ei ollut näin talvisin mikään helle. Pitkähihainen college tuntui liimautuvan ihoa vasten, eikä pohje vain löytänyt paikkaansa. Robertin hampaita kiristi.

“Taivuta vaan. Enemmän voimaa”, Daniel ohjeisti, mutta samalla ei ohjeistanut ollenkaan, sillä Robert ei tiennyt miten ratsastaa enemmän voimaa hevosensa. Puolipiruetit olivat olleet treenissä jo niin monta kuukautta, että niiden pitäisi jo näyttää joltain muulta kuin epätoivoiselta räpiköinniltä.

Danielin huokaus tuntui kuin kaikuvan. “Takaosa kaatuu, ratsasta pois, ei tuota saa enää pelastettua. Ratsasta pois, ota vähän isompaa laukkaa väliin, kokoa pitkän sivun alussa taas ja tee uudelleen kun on tuntuu taas tasapainoiselta.”

Robert ei sanonut mitään, kunhan teki pieniä apuja kuin viimeistelläkseen puolipiruetin ja jatkoi sitten reippaampaa laukkaa, jotain tavallisen laukan ja keskilaukan välistä, kunnes pitkän sivun alussa taas yritti kerätä hevosta paremmin alleen.

Harry tuli kiltisti takaisin, askel jäntevämmäksi ja hitaammaksi muuttuen, ja se tuntui ihan ookoolta selkään. Robert pidätti, pidätti ja pidätti, istui syvemmälle satulaan ja lähti asettamaan hevosta vähän sisään, kuin avotaivutusta valmistellen.

“Hyvä koordinaatio ja kontrolli askeleeseen, pidä tuo tahti. Tahti, tahti, tahti.”

Ensimmäinen askel, toinen askel. Harry korskahti.

“Katso, ettei oma paino karkaa liikkeestä ulos.”
Hetken ajan paketti tuntui pysyvän kasassa, Robertin miltei hengitystään pidättäen, ja sitten: “Se ruuvaa taas. Ratsasta ulos, ota käyntiin. Paloitellaan se osiin.”

Pettymys kuohahti voimakkaasti pojan sisuksissa.

Daniel siirtyi paikaltaan maneesin laitaa vasten nojailemasta keskemmälle kenttää ja sitten sovitti askeleensa kävelevän ratsukon tahtiin. Vaikka valmentajan sävy ja sanat eivät olleet mitään muuta kuin neutraaleja, korjaavia ja opettavia, Robert tunsi kyynelten kirvelevän silmäkulmissaan. Vastahan treenit olivat sujuneet kuin rasvattu, Harry oli ollut loistava ratsastaa ja oli tehnyt vaihtoja sarjana puhtaammin kuin koskaan. Niin puhtaana, että jopa Ava Pulkkanen oli ollut vakuuttunut.

Toisaalta, sen vakuuttamiseen ei paljoa vaadittu, Robert oli huomannut. Lisäksi se oli huomannut ajatuksiensa virtaavan yhä useammin Sarah Reyesiin: mitä se treenasi, miten sillä meni, oliko sillä hankalaa, tekikö sen mieli luovuttaa?

“Se voi olla, ettei sillä vain ole voimaa”, Daniel sanoi.

“Huh?”

“Usein hevoset ruuvaa voimattomuuttaan, kun ne eivät yksinkertaisesti kykene.”

“Mitä sä tarkoitat?”

Daniel huokaisi. “Pysäytä.”

Robert teki työtä käskettyä. Harry kilisytteli kuolaimiaan kärsimättömänä, ja sen ratsastaja antoi molempien ohjien valahtaa sormistaan. Daniel seurasi katseellaan kuin Harry venytti päänsä alas hieroakseen poskeaan etujalkaa vasten. Sen suusta jäi kuolaa ja vaahtoa turkoosin pintelin pintaan.

“Hevosjalostus on tehnyt paljon, mutta kyllä itsekin tiedät, että jokaisella hevosella on rajansa. Rakenne voi estää tekemästä tiettyjä liikkeitä puhtaasti—tai ollenkaan—ja kokoamiskykykin on pitkälti hevosen rakenteesta kiinni. Niihin ei voi vaikuttaa harjoittelulla.”

Robert siristi silmiään. Yhtäkkiä aiemmin korventaneista kyynelistä ei ollut tietoakaan. Oli vain katkera katse ja katkerampi haukku: “Yritätkö sä sanoa, että Harry on liian tasoton?”

“En”, Daniel huokaisi taas. Kyllästyttikö sitä valmentaa Robertia ja Harrya? Eikö se enää uskonut, että ratsukosta olisi johonkin?

“Jos sä et halua valmentaa meitä, sä voit vaan sanoa.”

Daniel huokaisi jälleen, ja nyt se jo nosti kätensä takkinsa taskuihin ja katsoi ylös, suoraan Robertin silmiin. Katse oli tuttu. Sellainen, jonka Robert oli nähnyt varmasti satoja ja taas satoja kertoja Seppeleessä. Useimmiten sitä oli jaettu Cellan kaltaisille ystäville, ja harvemmin ratsastukseen liittyen. Eikä poikakaan muistanut, että olisi hetkeen nähnyt Danielin katsovan ketään juuri sillä katseella.

Please, stop.

Äläkä nyt käsitä väärin, katse ei ollut anova. Se oli kyllästynyt, kuin loputtoman vastustelevan virtauksen hiljalleen murtama pato, joka pohti jaksaisiko vielä taistella vastaan.

Robert nielaisi.

Miten se oli antanut itselleen luvan karata haaveiden mukana kauas tästä todellisuudesta, jossa Daniel Susineva ei enää edes halunnut valmentaa ratsukkoa sen kehityskaaren romahtamisen takia? Vielä muutamia viikkoja sitten Robert oli ajatellut, että siitä oli toden totta kilparatsastajaksi. Oli murehtinut, että mitä jos Harrysta ei olisikaan kilpahevoseksi.

“Menettekö Ruunaankosken kansallisiin ensi viikolla?”

Robert nyökkäsi.

“Mitä luokkia?”

Ratsastushanskat olivat vähän kuluneet sormenpäistä, ja jos Robert oikein painoi, se tunsi ohjien messinkisen soljen ihollaan. Se ei halunnut vastata Danielille. Yhtäkkiä poika oli myös kiusallisen tietoinen muista ihmisistä maneesissa: toiselta puolen kantautuvista, rennon keskustelunomaisista äännähdyksistä ja naurahduksista; katsomoon levittäytyneistä, satunnaisista valmennuksen seuraajista; iloisesti jonkun toisen auburnlaisen kanssa juttelevasta Aliisasta.

“Kaksi beetä ja yksi aa, aa kakkonen.”

Danielin suunpieli nytkähti, eikä hymyyn.

“En tiedä onko se hyvä idea. Ne on kuitenkin kansalliset.”
“Mutta ei siinä ole piruetteja.”
“Eikö olisi jotain seura- tai edes aluekisoja, jossa kävisit ensin kokeilemassa, miltä se tuntuu?”
“Ei.”

Harry otti laiskanpulskean askeleen eteenpäin, ja Robert antoi sen valua käyntiin. Daniel jäi seisomaan niille sijoilleen, ja kun se seuraavan kerran puhui, se jatkoi valmennusta. Robertin oli kuitenkin vaikeaa saada enää ratsastuksesta kiinni: möröt sen sisällä olivat päässeet irti ja vaelsivat vapaina. Ne tekivät kotipesäänsä vähän kaikkialle. Pojan kylkiluiden väliin, vatsanpohjaan, sydämen päälle, kurkkuun, ja ne sujahtivat lopulta korvien väliin, päähän, ja liukuivat pitkin aivojen syvimpiä soppia kuin omia maitaan.

Valmennus lopulta loppui, kuten kaikki muukin. Se oli illan viimeinen, Danielin pitkän päivän huipennus, ja yksityisvalmennuksen loitsun purkauduttua, maneesiin saapui toinenkin ratsukko, joku auburnlaisista. Robert tiedusteli kohteliaasti, saako jäähdytellä hevosensa samalla kentällä, johon nainen oli vastannut myöntävästi vaikkakin kireästi.

Robert oli jäänyt ja jäähdytellyt.

Daniel oli yhtäkkiä hiipinyt kuin varkain keskikentälle, johon ratsukko oli juuri ratsastanut kaartoon ja Robert heilauttanut itsensä maahan. Se ei pitänyt tästä, siitä, ettei ollut enää hevosen selässä ja kykeneväinen ratsastamaan karkuun. Niinpä se vain seisoi, nahkaohjat käsiensä tiukassa puristuksessa, Danielin ja Harryn välissä, kuin leijonaemo pedon ja pentujensa välissä.

“Kuule—”
“Mä en halua nyt kuulla yhtään mitään.”

Robert tuijotti valmentajaansa, jonka suu oli vielä auki, kuin äkisti katkennutta puheenpartta jatkamassa, mutta mitään ei kuulunut. Daniel ei juuri koskaan näyttänyt, no, yhtään miltään muulta kuin aivan tavanomaiselta itseltään, sillä se ei kantanut tunteita kasvoillaan, eikä Robert nytkään pystynyt lukemaan yhden yhtä ajatusta toisen kohonneesta kulmasta tai e-äänteen jäljistä raolleen jäänneistä huulista. Samassa Daniel jo seisoikin kädet puuskassa rintakehänsä päällä ja huokaisi.

“Pakko. Hevosten kanssa tapahtuu epämukavia asioita.”

Robert muljautti silmiään ja kääntyi liu’uttamaan jalustinta ylös. “Meillä oli ihan mukavaa ennen tätä valmennusta.”

“Robert.” Danielin äänensävy oli tiukka, eikä poika halunnut kääntyä ympäri, mutta auktoriteetin alla teki sen kuitenkin. Se repäisi kypärän hihnan auki ja veti koko potan turhautuneena päästään, muttei sanonut mitään siinä hiuksiaan kypäräkampauksesta taas johonkin muotoon pörröttäen.

“Harry on mukava hevonen. Eikä se ole huono hevonen, päinvastoin. Se on hyvä hevonen ja ollut sulla kauan, ja te olette kasvaneet yhteen ja yhdessä. Harry tykkää tehdä töitä ja se tekee niitä kovaa, koska se haluaa miellyttää sua. Siksi sun kannattaisi miettiä, onko nyt ihan reilua yrittää nostaa kilttiä hevosta liian vaikealle tasolle.”

Robert nosti katseensa Danielin silmiin, ja jos se siristikin niitä vähän, se ei ikinä myöntäisi tuntevansa oloaan vähän uhmakkaaksi.

Daniel veti taas syvään henkeä ja tuntui pidättelevän uutta huokausta. Sitten se mokoma meni, ja taputti Harryn kaulaa Robertin ohi. “Joskus siitä parhaasta hevosystävästä ei vain ole siihen, mitä ratsastaja haluaa.”

“Harry on hyvä hevonen ja minä pidän siitä ja siitä on juuri siihen, mitä minä haluan.”

(Aliisa myöhemmin kertoo, että Daniel oli tässä vaiheessa ollut silmin nähden tuskastuneen ja kimpaantuneen näköinen. Se oli näyttänyt kuulemma siltä, että Robert voisi kohta lentää niskapersotteella maneesin uuteen osaan yhdellä sujuvalla lähdöllä.)

“Harry on ihan hyvä hevonen—”
“Ihan?”
“Niin. Mutta sinä et tule sillä piffejä ja paffeja ratsastamaan, koskaan. Ei piruettikaan onnistu sillä, että sä vaan kannat sen etuosan takaosan ympäri.”

Robert oli pöyristynyt.

“Me ollaan vasta alle puoli vuotta treenattu näitä, ja on ollut talvi, ja sen typerän Purtsilan, jota muuten suosittelit meille jos halutaan kehittyä, kenttä on ollut melkein käyttökelvoton koko talven eikä olla päästy treenaamaan täysillä. Joten excuse me, if I feel like you’re jumping to fucking conclusions here.”

“Robert”, Daniel sanoi ja sitten se taputti Robertin olkapäätä, kerran. Sen käsi jäi kiusallisesti ilmaan, eikä Robert voinut muuta kuin räpytellä silmiään hämmentyneenä.

“Do not fuckin’ pat my shoulder like ‘s all fine’n’dandy.”

Danielin käsi sujahti takaisin taskuun. “Yritän vaan sanoa, että sillä ei riitä voimat, tai mekaniikka, korkealle, etkä sinä voi tehdä asialle mitään.”

Robert siristi silmiään valmentajalleen vielä viimeisin kerran, ja voi että, sen sisällä kuohui ja pirskui! Se nykäisi Harryn reippaaseen käyntiin harppoessaan ulos maneesista, ja jos se olisikin mutissut watch me, ei sitä kukaan kuullut.

29.2.2020

Vaikkei Salli ollut toiminut ratsukon valmentajana yhtä pitkää aikaa kuin Daniel, tunsi Salli silti Robertin ja Harryn yhtä hyvin kuin omat taskunsa, ja olihan se joskus vuosia sitten ratsastanut tammalla enemmänkin. Nyt sillä oli ihan mukiinmenevä talliyritys Vantaalla, ja säntillisesti joka lauantai Robert raijasi itsensä ja hevosensa sinne mikäli kilpailukalenteriltaan pystyi.

Tänään oli yksi niistä lauantaipäivistä, ja Robert oli pahalla tuulella jo kauan ennen kuin oli edes saapunut Pitkän miehen kujalta Kaajapuroille. Se oli korkeintaan murahtanut Pulkkaselle, mutta Tiinalle ja sinertäväpäiselle tallityöntekijälle se oli saanut sanottua jotain huomenen kaltaista ja kadonnut sitten laittamaan hevostaan lähtökuntoon.

Edes Sallin tallin pihassa märehtivät suomenhevoset, joiden vähintäänkin mielenkiintoiset persklippaukset olivat aina saanet pojan edes vähän hymyilemään, eivät tänään toimineet. Kaikki tuntui toimivan puhtaasti automaatiolla: Robert parkkeerasi yhdistelmän, Harry peruutti laskusiltaa alas, Robert laittoi sen kuntoon tallissa.

”Vau, se on kyllä niin hienon näkönen. Kunpa mullakin olisi tuollainen puokki”, huokaili vastapäätä Harrya käytävällä suomenhevostaan varustava tyttö. Robert tiesi Sallin tytöt suunnilleen kasvoilta, osan nimiltä, mutta tästä se ei ollut ihan varma. Kerttu? Kepa? Joka tapauksessa, poika tarjosi toiselle vain puolittaisen hymyn ja keskittyi sitten puhisemaan Harryn pintelille.

”Ei kukaan pakota sua ratsastamaan sillä”, kuului niin yllättäen karsinasta Robertin takaa, että poika oli pyllähtää hätkähdyksestä.

Kertun (Kepan?) kasvoille ilmestyi teennäinen hymy kun se kopisteli suomenhevosen jännesuojia yhteen. ”Ei tietenkään. Tämähän on vain hieno mahdollisuus, saada huippu kenttäsuokki omaan käyttöönsä. Yleensä omistajat ratsastaa näitä itse.”

Robert ei tuntenut paikalla olevia ihmisiä ja hevosta tarpeeksi hyvin lukeakseen tilannetta oikein mihinkään suuntaan, mutta tytön kommentti herätti pojan mielenkiinnon. Ajatuksiensa vietävänä, pinteliä jalkaan vierittävän käden ote lipesi ja salamannopeasti vielä hetki sitten siisti jalan ympärille kääritty joustokangas löystyi kasaksi Harryn kavion ympärille. Huokaisten poika alkoi kääriä pinteliä takaisin rullaksi.

“Oletpa kireä”, Salli sanoi heti ensimmäisenä astellessaan kirpsakan pakkaspäivän auringonpaisteeseen. “Mikä mättää?”

Robert kohautti olkaansa ja siirsi jo pitkälti lämmitellyn hevosensa käyntiin. “Daniel sanoi, että Harrysta ei ole mihinkään.”

Eihän asia nyt ihan niinkään ollut mennyt, mutta siltä se oli tuntunut, ja tuntui yhä. Ensin Robertista ei ollut mihinkään, ja sitten kun Robertista oli johonkin, Harrysta ei ollut mihinkään. Se ajatus oli päässyt pojan ihon alle liian helposti, ja siellä se nyt hitaasti mutta varmasti nakersi perustuksia, joiden päälle oli kasattu (vähän vinoon ja vähän huojuvasti, mutta kasattu kuitenkin) kaikki Robertin itseluottamuksen, uskon, toivon ja itsevarmuuden rippeet. Ajansaatossa rippeistäkin oli tullut aika vuori.

Sallia toteamus nauratti, ja niin se nauroikin: keskivartalosta taittuneena, hersyvä käkätys keskellä vantaalaista maisemaa kaikuen.

“Ei se nyt noin sanonut, älä viitti.”
“Sanoi!”
“Paskat sanoi.”
“No sanoi, ettei Harrylla riitä voima tai mekaniikka!”

Robertin ikäväksi, tämän jälkeen tapahtui kaksi yhtälailla ikävää asiaa: 1) Salli vakavoitui, ja se vakavoitui niin harvoin, että Robertin rintakehää alkoi puristaa heti, ja 2) Salli nyökkäsi hyväksyvästi, myötäilevästi! Sitten nainen katsoi kentän hiekkaa potkivia saappaankärkiään ja sanoi Danielin olleen ihan oikeassa.

“Not you too, please”, Robert sanoi, ja sen ääni oli pehmeä, aneleva.

Salli näytti mietteliäältä. Se oli perusluonteeltaan sellainen suoraan puhuja, ja Robert ehkä odottikin täyslaidallista kaikesta huolimatta. Toisaalta, se tiesi, että viime talven äkillinen purskaus suomenhevosia Sallin tallilla oli sen hyvän ystävän, joka oli avioeron jälkeen paitsi tuonut erossa saamansa hevosensa puoli-ilmaiseksi tallille, niin myös kämpännyt Sallin keskustakaksiossa yli vuoden. Eli ei Sallikaan voinut olla ihan sydämetön.

Eikä se ollutkaan.

“En sano, etteikö siitä ehkä voisi kehittyä vielä ainakin pikkukierrokselle. Mutta mitä nyt olen nähnyt, ja mitä on treenattu, ei se välttämättä vielä ulkokauden alussakaan ole valmis. Riippuu ihan siitä, miten se kehittyy. Täytyy kuitenkin muistaa, että viime vuosi oli teidän ensimmäinen oikeasti ehjä vuosi. Sitä ennen sä oot ollut vähän…”

“Selkärangaton?” Robert ehdotti.

“Niin”, Salli nyökkäsi, “niin ette päässeet rytmiin. Eli periaatteessa sulla on alla hevonen, jota on oikeasti treenattu vasta reilu vuosi. Jos oot valmis tekee duunia ja oikeesti oot tällä kertaa all-in tässä hommassa, niin ehkä. Mutta kerran viikossa täällä käyminen ei riitä, sun pitää integroida monipuolisempaa treeniä sen viikkoihin, myös esteitä, ja paljon reipasta maastoilua, etenkin mäkiä ylös ja alas, eikä mitään vapaapäivän haahuiluja. Kehität sen voimaa.”

Ja se antoi Robertille, no, idean.

5.3.2020

Idean, jonka käyntiinpanon se ei tiennyt olevan tänään ennen kuin näki kentän käytössä. Kaajapuroilla sopu sijaa antoi, eikä se, että joku toinen oli ennättänyt ensin, onnistunut lisäämään Robertin pahaa tuulta, etenkään kun se näki, kuka kentällä viiletti.

Kun poika oli miettinyt, kysyisikö kenttäratsastukseen hairahtanutta Verneri Kaajapuroa vai helpommin lähestyttävissä olevaa Josefina Rosengårdia, oli ratkaisu ollut helppo.

“Josefina!”

Kentällä ravaavan tytön poninhäntä viuhtoi kun se etsi katseellaan äänen lähdettä. Lopulta silmät kypärän lipan alla löysivät kentän vierustalle hevonen perässään lompsivan pojan, ja ratsukon askellaji vaihtui käynniksi. Josefinan alla levottomana korskahti tytön hevosista se äksympi, Granni. Harry höristeli tammatoverilleen iloisena, mutta jäi ilman vastakaikua.

Josefina ratsasti aidan vierelle ja pysäytti Grannin sopivan etäisyyden päähän: keskusteluetäisyydelle, muttei niin lähelle, että tammat olisivat päässeet kosketuksiin. Ruskea tamma veti ohjia tytön käsistä, ja se antoikin niiden valua sormiensa välistä juuri sen verran, että hevonen pääsi rapsuttamaan turpaansa etujalkojaan vasten.

Pitkästä aikaa sula ja täysin käyttökelpoinen kenttä oli yllättänyt kaikki tallilaiset, Kaajapurot mukaan lukien, hyvällä yleiskunnollaan, ja ehkä siksi Josefinakin oli kasannut kentälle muutamia pikkupystyjä. Esteet eivät olleet korkeita, sellaisia, että Robertkin voisi harkita hyppäävänsä niitä vähän tuntemattomammankin ratsun kanssa. Josefinalle ne olivat varmasti pieniä kuin mitä, sen verran poika tiesi toisen esteratsastushistoriasta.

“Sähän teet, umm, tätä”, Robert aloitti ja epämääräisesti pyöritteli kättään esteiden suunnalla, “enemmänkö, etkö?”

Josefina räpytteli hetken silmiään toisen elehdinnälle, kunnes ymmärsi katsoa pystyesteitä kentällä. Sen pää kääntyi hitaasti, ensin katsomaan taakseen, ja sitten taas Robertia. Tyttö kurtisti kulmiaan ja hyvin hitaasti hymisi: “Öö...este...ratsastusta...ko?”

“Niin! Just sitä, yup”, poika nyökkäsi ja veti oman ratsunsa ohjista ennen kuin se sai turpaansa kurotettua kentän aidan välistä Grannin häiriöksi. “Mietin, että olisiko sulla ollut kiinnostusta hypätä tällä. Ei mitään kummallista siis, eikä mitään kisajuttuja, tai valmennuksia. Ihan vaan, hmm, jumppaa. Sellaista voimatreeniä. Jotain tällaisia. Tai ei näinkään isoja.”

Josefinan kurkisti taas pikaisesti esteitä kentällä, kuin niiden isouden tarkistaakseen, ja katsoi sitten Robertia avoimen hämmentyneenä. Eikä Robert oikeastaan voinut edes syyttää sitä siitä. Olihan tyttö vähän sellainen The Esteratsastaja näillä nurkilla, paitsi isänsä niin myös vanhemman veljensä, maailmalla hyppäävään Alexander Rosengårdin jalanjälkiä seuraava. Ei sitä varmaan kiinnostanut hypätä kouluhevosella.

“...Harrylla?”
“Niin.”
“No, tuota.”

Robertin katse oli odottava, ja Josefinan ääni loputtoman kohtelias.

Jos rehellisiä oltiin, poika ei ollut ihan varma siitä, miten tällaiset diilit yleensä toimivat. Ratsastuskoululla oli ollut helppoa, sillä ylimääräinen ja ennen kaikkea ilmainen ratsastus oli poikkeuksetta kelvannut kelle vaan. Myyjän markkinat, oli yksi jos toinenkin yksityishevosen omistaja hymistellyt, kun saattoi vain valita sopivan ratsastajan, vähän kuin kuorisi kermat kakun päältä.

Toista oli täällä, jossa kaikki olivat yksityishevosen omistajia. Hell, eihän täällä edes ollut yksäreitä! Kaikki ratsut olivat vain hevosia, samalla viivalla tallin hevoslistalla.

“Kuinka monta kertaa kuussa tarvitsisit, öö, liikuttajaa? Ehkä sinun kannattaisi kysyä vaikka Rasmukselta, se on kuitenkin ammattilainen…” Josefinan katse oli vilpitön kaikessa vältteleväisyydessäänkin.

Robertin suunpieli nytkähti tyytymättömästi. “En tarvitse mitää ammattilaista, ihan vaan sellaista jumppailua, joka parantaisi varsinkin takaosaa. Vaikka kerran viikossa, tai pari kertaa kuussa, tai jotain.”

“Niin, minulla vaan on tässä jo niin paljon kaikkea… Ja pystyisithän sinä itsekin siihen, voin vaikka piirtää paperille hyviä pikkuratoja, tai pyytää Rasmukselta, tai Vernerilläkin varmasti on paljon rataluonnoksia…”

Inahdus lipsahti Robertin huulilta kuin pelokkaana vastalauseena, ja se sai tytön vaikenemaan.

“Tai, no, hmm, Pikikin on jo aika lomalla, ehkä mä ehtisin, ainakin kerran kuussa, tai kaksi, ehkä?”
“Se olisi loistavaa!”
“Voin katsoa kalenterista jahka saan Grannin ratsastettua.”
“Hei, kiitos, oikeesti! Ja tietenkin mä maksan sulle.”
“No—”
“Tai jos tarvitset sileälle liikuttajaa, voin tehdä sitäkin.”

Siihen Josefina ei sanonut mitään, päinvastoin: se oli keskittynyt nyppimään ratsastushanskastaan purkautuvaa langanpätkää kuin elämässä ei olisi mitään sitä tärkeämpää. Samassa Robertkin alkoi ymmärtää mitä oli juuri sanonut, ja korventava puna alkoi levitä sen pisamien taustalle.

”En tietenkään tarkoittanut—Tai siis tietenkin maksan sulle, enhän mä olen mikään ammattilainen, enkä todellakaan yritä nyt saada mitään ilmaisia hyötyjä, sähän olet ammattilainen ja, umm, niin?”

Sitten oli Josefinan vuoro punehtua.

”Enhän minä—Rasmus—Alexander ehkä, mutta minä—”
”No, no no no, look, I’m sorry I—Olisin vain todella kiitollinen. Kun mä en hyppää. Että joku hyppäisi.”

Ohikiitävän hetken ajan Josefina näytti siltä, että sen teki mieli kysyä. Ja kyllä Robert ymmärsi: esteratsastushan oli hauskaa! Miksi kukaan ei itse hyppäisi omalla hevosellaan? Miksi joku maksaisi siitä, että joku toinen hyppäisi pieniä esteitä jumppana hevosellaan? Mutta tyttö ei painostanut. Se yksinkertaisesti nyökkäsi ja keräsi jo Grannin ohjia.

”Jos nähdään vaikka tiistaina, ei ensi viikolla mutta sen jälkeisellä viikolla? Voisin kokeilla, siis aluksi, että tullaanko yhtään toimeen”, toinen kuulosti mietteliäältä, ja lopulta tunnusti: ”En ole hirveästi ratsastanut kouluhevosilla.”

Robert hymyili. ”Ei se mitään, Harry on tosi kiva. Sillä on enemmän hypännyt yks Ella-Maria ja sitten jos tiedät Kuisman Pirren, niin se myös, siellä Seppeleessä.”

”Piritta Kuisma? Joo!” Josefina kuulosti ilahtuneelta ja melkein säikähti omaa innostustaan. Se palasi takaisin kuoreensa nopeammin kuin olisi voinut uskoa, ja taputti sitten ratsunsa kaulaa. ”Se Tikru, joka sillä oli, on Grannin emä.”

”Aijaa?” Robertkin ilahtui hetkeksi, kunnes: ”Oli? Ai se on myynyt Tikrun pois?”

Josefina nyökkäsi. Robertin vatsassa muljahti, ja se löysi itsensä ajattelemasta Alviina Herralaa kaikista maailman ihmisistä. Ja vielä sympatisoiden! Mitäköhän se puuhasteli tätä nykyä, olihan Robert kuitenkin nähnyt Lassen Vänrikinmäellä ja joissain kilpailuissa muuan Nuoremman Franssin alla. Kun ei ollut enää Lassea eikä Tikrua, millä Alviina Herrala täytti päivänsä Liekkijärvellä?

Tai ehkä se ei enää asunut Liekkijärvellä. Ehkä se oli muuttanut, lähtenyt. Vähän kuten Robert Kallaan, Inkeri Saksaan, Fiia Turkuun, Cella minne lentokone sitä nyt veikään…

”Sillä kun on se lapsikin nykyään”, Josefina sanoi yhtäkkiä hiljaisuuteen. ”Ja niitä, öö, ravureita, kai.”

”Ne on kaikki varmaan Artsin—Arton”, Robert mumisi. Sen enempää sanomatta se lähti taluttamaan tammaansa kohti kentän porttia, ja vasta portin perässään suljettuaan huikkasi Josefinalle: ”Mutta niin, kai sä Pirreltä voit kysellä lisää. Kukaan ei oo hypännyt tällä, hmm, kesäkuun jälkeen. Jotain puomikasoja menty koulutreenissä kyllä.”

”Kuulostaa lupaavalta”, Josefina huikkasi takaisin, ja se kuulosti melkein vitsiltä.

11.3.2020
#kallankämppikset

Robert oli viime tingassa päättänyt jättää sen typerän vaativan A:n starttaamatta, mutta edes se ei ollut pelastanut pojan ajatuksissa katastrofaaliseksi paisunutta viikonloppua.

Harry oli ollut miellyttävä, mutta liian herkkä, ja Robertia oli hermostuttanut liikaa. Yhdessä ne olivat räjähdysvalmis kombinaatio.

Helppo A olisi pitänyt sujua edes jokseenkin rutiinilla tässä vaiheessa kun oli tahkottu vaativaa miltei kokonainen kausi jo, mutta ei: Harry oli kulkenut kireänä, kuolaimen takana ja kaula jännittyneellä kaarella. Oli tullut tahtirikko keskiravissa ja kaiken lisäksi Harry oli säikähtänyt yleisössä seisomaan noussutta ihmistä niin pahasti, että se oli tahtonut loppuradan ajan välttää koko pitkää sivua. Siinä mielessä 63 prosenttia ja rapiat päälle oli ihan hyvä tulos, ja olihan sillä nyt päässyt melkein sijoituksiinkin kiinni. Mikael Aarnisuo Auburnista oli ratsastanut vain yhden sijan ylemmälle ja siitä huolimatta poikien ero oli hurjat kolme prosenttia.

Seuraavaan luokkaan Robert oli sentään tsempannut, ehkä vähän ravistellutkin itseään, ja tulokset olivat puhuneet puolestaan: yli 68 prosenttia. Se tuntui enemmän ratsukon omalta tasolta, ja vaikka ratsukko jäikin juuri ja juuri sijoitusten ulkopuolelle, ei poikaa niin kovasti ollut enää ärsyttänyt. Ei vaikka vertailukohteena oli ollut edellisen luokan samoista prosenteista ja samalta sijalta kakkoseksi ponnistanut Inna.

Samana iltana se oli pohtinut rataa Aliisan, joka oli ollut enemmän keskittynyt tositeeveeseen kuin Robertin rikkinäiseen levyyn, kanssa.

”I dunno if we’re going tomorrow.”

Aliisan suu oli ollut täynnä linssisipsejä kun se oli kääntänyt pöyristyneen katseensa kämppikseensä. ”Tietty menette. Sähän olet jo maksanutkin. Ja eihän ne nyt mitkään isot pirskeet ole, höpsis, yhet kisat vain.”

”On ne kansalliset.”

”Pöh”, Aliisa oli heilauttanut kättään, ”yhet kisat.”

Ja niinpä Robert oli mennyt ja ratsastanut hevosellaan yli 70 prosentin tuloksen. Sijoille se ei ollut yltänyt taaskaan, Paakkasen viedessä koko luokan voiton. Edes se, että Robert oli kaikissa starttaamissaan luokissa saanut paremman tuloksen kuin Sarah Reyes, ei ollut hillinnyt korvista nousevaa savua.

Ajatus oli karmaiseva: Harry ei ollut vaativan tason kouluhevosta kummoisempi. Robert ei tulisi voittamaan sillä enää mitään.

Hermostuneet kädet naputtelivat rattia kun poika odotti kämppistään Auburnin parkkipaikalla. Se oli miettinyt paitsi Danielin, niin myös Sallin sanoja erityisen paljon, ja mitä enemmän se niitä ajatteli, sitä vakuuttuneemmaksi se tuli game planistaan. Harry kaipasi vain treeniä. Monimuotoisempaa, haastavampaa treeniä. Ei kukaan kehittynyt mukavuusalueellaan, tai mennessään kouluympyröitä viisi kertaa viikossa.

”Huh huh, tuo hevonen on kyllä yksi”, Aliisa puuskahti repäistessään auton oven auki. Kylmä tuuli puhalsi viileää sisään ja Robert sääti auton puhaltimia.

”Ai Cava?”

”Niin! Jos joku päivä en kuule enää mitään niin se mokoma on huutanut mut kuuroksi!”

Robert hymähti huvittuneena peruuttaessaan autoa. Vasta Auburnin pihatieltä pois vilkuttaessaan se muisti kysyä: ”Haittaako jos haetaan Murronmaalta yksi paketti? Harryn uudet kankiohjat ja mulle kannusremmit”

”Ei”, Aliisa näpytteli puhelintaan, ”käydään siellä samalla kaupassa. Isommat valikoimat.”

”Nyt on tullut jotain uusia vegaanipihvejä taas.”

”Aijaa? Mitä ne on, soijaa?”

”Something to do with peas, I reckon.”

Arkiseen keskusteluun oli helppo uppoutua. Matka Murronmaalle ja jonotus postissa tuntui lipuvan ohi vikkelään, ja vaikka kaksikko löysi aikaa pelleillä suuren kaupan outletista löytyneillä supersankarimaskeilla ja rapuhatuilla, löntystivät väsyneet tallilaiset kauppakassit käsissään kohti autoa ennätysajassa.

Robert ei pistänyt vastaan kun Aliisa ehdotti, että kotimatkalla poikkeaisivat Murronmaan suurkirpputorilla. Joku oli kuulemma postannut Facebookissa Murronmaa myy ja ostaa ilman nipotusta -ryhmään, että oli tuonut pöytään 47 tänään rutkasti hevostavaraa, ja Robert oli muutenkin pohtinut uuden loimen hankintaa.

”Mitä jos Harrysta ei oikeasti olekaan yhtään tän pidemmälle?” Robert kysyi matkalla.

Liikennevalot ja tuulilasiin piirtyneet vesipisarat loivat kummallisia kuvioita tytön kasvoille. ”Eihän sitä tiiä. Voi olla että ei oo, voi olla että on.”

Valot vaihtuivat vihreiksi ja Aliisa keskittyi luettelemaan ajo-ohjeita kirpputorille maaliskuisen keskiviikkoillan pimeydessä.

”Se vain tuntuu ihan tosi ikävältä”, poika jatkoi pöytien välissä autossa kesken jäänyttä keskustelua. Aliisa pyöritteli kummallisen näköistä apinapatsasta käsissään, ja yhtäkkiä Robertia alkoi pelottaa, että se ostaisi jonkun tuollaisen varmasti kirotun kapistuksen heille kotiin ja Pitkän miehen kuja seiskassa alkaisi kummitella.

”Sun pitää vaan saada muuta ajateltavaa, ei tee hyvää velloa negatiivisessa!” Aliisa totesi reippaasti ja kurkkasi patsaan pohjaa hintalapun toivossa. Kikkuranuttura hylkäsi patsaan takaisin pöydälle ja jatkoi tutkimaan seuraavan tarjontaa.

Robertin huulilta karkasi syvä huokaus ja se nosti apinapatsaan käsiinsä vilkaistakseen valkoista kirppislappua, joka oli teipattu esineen jalustaan. ”Kuka maksaisi tästä viisitoista euroa, fuckin’ell.”

Aliisa vilkaisi kämppäkaveriaan olkansa yli ja virnisti huvittuneena. ”Joku varmasti. Ties vaikka olisi arvokas!”

Poika nosti apinapatsasta käsissään.

”Tämä?”
”Niin! Koko ajan Iltalehdissä on kuinka joku kympin kirppismaalaus onkin aito Picasso!”
”Oh.”
”Senkin kirppisamatööri. Etsitään se heppapöytä, täällä haisee kummalliselta.”

Pöytä 47 löytyi seuraavalta käytävältä ja oli mainoksen mukaisesti täynnä hevostavaraa. Oli varusteita niin ratsastajalle kuin hevosellekin ja vähän kaikkea muutakin, ja Aliisa innostui selaamaan vuoden 1986 Villivarsaa. Robert puolestaan yritti käydä läpi epämääräiseen myttyyn kasattuja loimia.

”Kutsupa se Tuntematon taas kylään.”
”Häh?”
”Piristyisit.”
”Se oli vain yhden illan juttu.”

Aliisa katsahti Robertia merkitsevästi.

”Okei, useamman, but it’s over.”
”No menet hakemaan uutta jostain.”
”Ei se ole niin helppoa.”
”Mitä, onhan, sähän olet hyvännäköinen, charmikas!”

Robert siristi silmiään kämppikselleen ja huomasi kasipallon viereisessä pöydässä. Lelu oli jo nähnyt elämää, mutta se piti lupaavaa ääntä pojan helistellessä sitä kuin kokeilumielessä. Aliisankin katse irroittautui vanhoista kirjekaveri-ilmoituksista.

”Magic eight ball, am I really good looking?” poika kysyi pallolta ja ravisti sitä. My sources say no ilmestyi sinisen kolmion sisään. Aliisa katsoi palloa huvittuneena.

”Kuka sanoi, että really good looking!”
”Magic eight ball, is my roommate blatanly lying to me?”

Voimakas ravistus. Without a doubt. Robert näytti palloa merkitsevästi Aliisalle.

”Pöh, eihän toi ole oikea.”
”Magic eight ball, are you real?”

Definitely.

Jo valmiiksi epästabiili nuttura heilahti voimakkaasti kun Aliisa paini pallon pojan käsistä. Robert ei ollut varma vihasiko vai rakastiko kämppäkaverinsa hurmaavan vahvaa brittiaksenttia, mutta ei se saanut virnettään piilotettuakaan.

”Magic eight ball, is Robert an idiot?”

Most likely.

”Kappas, sehän puhuu totta sittenkin!”
”Hey!”

Ja niin paljon kuin Robertin olisi tehnyt mieli ostaa tuo typerä pallo (viisi euroa!!), se onnistui jättämään sen paikoilleen ja löytämään tilalle harrynkokoisen kevyttoppiksen, joka oli silmin nähden ehjä ja ihan hyväkuntoinen.

Aliisa kaikessa tuttavallisuudessaan ja iloisuudessaan taas onnistui jotenkin flirttailemaan kirpputorin ruskeasilmäiselle kassapojalle Robertin puolesta, ja kämppäkaverinsa ulos kiireenvilkkaa paimentanut poika saattoi muistuttaa autoon istuessaan enemmän tomaattia kuin ihmistä.

”You’re fuckin’ evil, I swear.”
“Mähän oon enkeli.”
“Niin, onhan Luciferkin enkeli.”

17.3.2020

Päivä oli kaunis.

Maailma oli kuin varkain karannut kevään puolelle: vaikka (tai ehkä juuri siksi) ihmiset olivat teljettyinä koteihinsa, etätöidensä ja sohviensa vankeina, pajunkissat puhkesivat, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja Robert löysi ensimmäisen sinivuokon kentän aidan juurelta.

Josefina asetteli pitkiä jalkojaan suuren Harrietin ympärille.

Estesatula näytti lelulta hevosen selässä. Musta estehuopakin, Robert tiesi sen olevan kokoa x-full, muistutti enemmän nenäliinaa kuin ihan oikeaa satulahuopaa, ja Harry kiiltävänahkaisine, paksuine turpahihnoineen enemmän kouluhevosta kuin minkään sortin estehevosta.

Lunkisti se otti kuitenkin. Endlessly uninterested, Robert hymähti aitaa vasten nojaileviin käsivarsiinsa. Hevonen ei osoittanut vaimeintakaan mielenkiintoa kentälle aseteltuja tolppia, puomeja ja kavaletteja kohtaan. Ehkä se oli tottunut, siinä vuosien juostessa ohi.

Josefina ujutti jalustimen jalkaansa ja nousi kokeiluluontoisesti niiden varaan pari kertaa. Se ei välttämättä ollut Robertia pidempi, mutta sillä oli pidemmät sääret siinä missä Robertilla oli pidempi selkä, ja se oli ihan oikea esteratsastaja, joten oli ollut sanomattakin selvää, ettei pojan höpönlöpömaastojalustimilla ollut mitään jakoa.

“Milloin sanoit, että olitte viimeksi hypänneet?” Josefina kysyi ja painoi pohkeensa varovaisesti suuren tamman kylkiin. Robert huomasi miettivänsä hevosensa rakennetta ja vertaavansa sitä Granniin, Pikiin—sporttisiin urheiluhevosiin, joiden tehtävä oli liitää esteitä yli mahdollisimman korkealta ja mahdollisimman kovaa, ja silti hallitusti. Ne olivat solakoita, Piki ei tosin enää niin solakka kuin mitä vielä syksyllä, ja Harry oli raskas ja pyöreä, ei lihava, mutta maallikonkin silmään raskasrakenteisempi kuin muut puoliveritoverinsa.

“Salma hyppäsi sillä”, Robert vastasi, välttelevästi, ja hieraisi niskaansa lippalakin lipan alta. “Se oli joskus… kesällä.”

“Okei”, Josefina vastasi nyökäten, eikä se tuominnut. Ehkä se tuomitsi omassa päässään, liian kohtelias sanoakseen mielipiteitään ääneen, olihan se kuitenkin kiltti ja hiljainen Josefina.

Robert koki pakottavaa tarvetta selitellä. “Ollaan me menty puomeja kyllä.”

Josefina nyökkäsi jälleen, ja hiljaisuuden täytti ainoastaan Harryn hiljalleen kuraantuvien nahkasuojien kopina ja kavioiden rahina märällä soralla.

Harry näytti huvittavalta vieraan ratsastajan alla ja Josefina… Mildly uncomfortable, päätti Robert. Kaikesta ratsastustaidosta ja -kokemuksesta huolimatta Harryn lennokkaaseen raviin tottuminen vei tytöltä tovin jos toisenkin. Iso liike ei ollut helpoin aina edes koulusatulassa, koulujalustimilla, eikä Robert osannut edes kuvitella miltä se tuntui estesatulassa, estejalustimilla.

Poikaparka puri kieltään. Se ei alkaisi neuvoa ratsastajasuvun vesaa, tai vanessaa, ei ainakaan näillä meriiteillä. Tai, olihan se voittanut juuri harjoituskilpailut! Vai olivatko ne olleet edes harjoituskilpailut? Kilpailuharjoitukset? Rataharjoitukset? Olivatko kilpailuharjoitukset kuitenkin kilpailut—

Ihan se ja sama. Fakta oli se, että Harry oli väläytellyt hyviä suorituksia vaativa B -radoilla. Toinen fakta oli se, että Harrysta olisi pienellä vaivannäöllä vielä pidemmällekin.

Robert tunsi sen luissaan.

”Miltä se tuntuu?”

Josefina antoi tamman laukata pitkänä, eikä Harry näyttänyt ottavan kuuleviin korviinsa, että nyt saisi mennä. Se kulki matalassa työskentelymuodossa—samassa, jota se tarjosi yleensä ennen loppuravien venytyksiä—ja laukkasi rauhallisella, vaikkakin isolla askeleella Kaajapurojen kenttää ympäri. Suuri harmaa sai kevyessä istunnassa liikettä myötäilevän tytön näyttämään pieneltä.

”Ihan mukavalta”, huikkasi Josefina kohteliaasti, mutta se ei ollutkaan vielä ylittänyt yhtäkään puomia. Lämmittelyähän tämä vasta oli ollut, Josefinan hakiessa tuntumaa tamman ratsastukseen.

Robertilla oli ristiriitaisia tunteita mitä tuli vieraileviin ratsastajiin. Seppeleessä se oli ollut miltei itsestäänselvyys, että joku muukin ratsasti hevosella säännöllisesti. Jutta, tietenkin—ilman hoitajan liikutuspäiviä hevonen olisi varmasti menettänyt päänsä ja seonnut lopullisesti aikapäiviä sitten—ja Piritta, ja Salma, jonka Robert oli saanut joskus ylipuhuttua jopa kilpailuihin (ja vieläpä este- sellaisiin) harmaakorvan kanssa. Jopa Alviina oli ratsastanut Harrya yhdessä vaiheessa säännöllisesti, vaikkakin se oli tapahtunut ilman hevosenomistajan suoraa hyväksyntää.

Nyt se oli erilaista: Robertilla oli kilpahevonen ja ratsukolla oli tavoitteita. Muut ratsastajat vain sotkisivat pakkaa.

”Voit ottaa sitä enemmän kädellä kyllä”, Robert neuvoi ennen kuin ehti pysäyttää itseään. Josefina kurkisti kypäränsä lipan alta. ”Se ei ole kovin herkkä suusta. Päinvastoin, alkaa painaa helposti. Ja sillä on iso pää, niin se myös sitten painaa.”

Mitään merkittävää eroa Josefinan ratsastuksessa ei tapahtunut. Robert yritti antaa olla sen vaikuttamatta—oliko se vain itse kovakätinen ratsastaja?? Sehän tästä vielä puuttuikin! Robert ei osannut ratsastaa hevostaan! Se oli kovakätinen ja hevosensa kovasuinen, ja molemmat olivat yksin pojan vikaa! Hampaitaan kiristellen Robert seurasi kentällä lämmittelevän ratsukon puomityöskentelyä ja tunsi kuinka paniikki kietoi kylmiä käsiään pojan henkitorven ympärille.

Kovin tiukkaa otetta paniikki ei ehtinyt saada ennen kuin vieras varjo peitti aitaan nojailevan poikaparan alleen.

”Jaahas, nytkö se sitten sillä menee.”

Miehen ääni oli syvä, ja Robertin siristellessä silmiään se tunnisti toisen Jesseksi. Ei sillä, että Robert olisi kovinkaan läheinen Jessen kanssa, oikeastaan hyvin, hyvin kaukainen, mutta se oli hyvä nimien kanssa ja enemmän elokuvatähdeltä kuin kallalaiselta hevosenomistajalta näyttävän tyypin nimi nyt saattoi jäädä mieleen paremmin kuin esimerkiksi sen leväpäisen tallityöntekijän.

”Nyt”, Robert sai lopulta sanottua kiusallisen pitkäksi venyneeseen hiljaisuuteen, ja jostain syystä Jesse otti sen kutsuna liittyä seuraan. Mies risti käsivartensa aitaa vasten, asento ryhdikkäämpi ja jollain tapaa aikuismaisempi kuin lippispäisen pojan vastaava. Aidan lankku narahti uhkaavasti, muttei antanut periksi.

”Hyvähän se on monia hevosia ratsastaa. Ja hieno tää sun Harriet kyllä on”, Jesse jutusteli hetken päästä ja nojautua taaksepäin kuin valmiina jatkamaan matkaansa. Robert joutui katsomaan sitä vähän yläviistoon.

Juuri sillä hetkellä Josefina ja Harry ylittivät ensimmäisen kavaletin. Katsojat olivat seuranneet ratsastusta kyllä muutenkin, mutta enemmän taustahälinänä, Robert hetkellisesti hätääntynyt ja siksi kiinnostuneempi vierelleen paukahtaneesta Jessestä kuin omasta hevosestaan, ja ehkä siksi Harryn laukkarytmin sotkeutumisesta kielivä karahdus, muovipuomia vasten rahiseva hiekka ja Josefinan kurkusta karannut äännähdys saivat Robertin säpsähtämään.

Harryn askellaji oli vaihtunut raviksi ja Josefina näytti yhtä yllättyneeltä kuin kaikki muutkin löytäessään itsensä satulan etukaaren edestä, ohjat yhä kädessä ja jalustimet tukevasti jalassa. Se veivasi itsensä takaisin satulaan silmiään räpytellen ja vilkaisi vielä taakseen kuin varmistaakseen, että oli juuri pyrkinyt hyppäämään kavalettia eikä esimerkiksi 155-senttistä okseria.

Jos Jesse oli vielä hetki sitten miettinyt lähtevänsä jatkamaan omia puuhiaan, nyt se nojautui uudemman kerran aitaa vasten, kulmat uteliaassa kohossa aurinkolasien yläpuolella.

Jos Josefina olikin hämmentynyt, se ei näkynyt päällepäin. Poninhäntä ilmavirrasta hulmuten se ratsasti yhden yksittäisen maapuomin ja kolmen laukkapuomin sarjan kuin tarkistaakseen, oliko äsköinen räpellys todella tapahtunut. Harry oli ihan muina muijina, laukka lyhyempää ja pyörivämpää kuin mitä aiemmin, ja ylitti puomit ongelmitta.

Sitten ratsukko suuntasi taas kavaletille, ja Robertin sormet kiipesivät poikarukan silmien eteen.

”Ainakin sillä on, öö”, Jesse totesi ratsukon päästessä kavaletin yli puhtaasti, Josefinan osatessa ennakoida luonnottoman suurta hyppyä paremmin tällä kertaa. Mies haki hetken sanojaan, ja lopulta äännähti tuskastuneena. ”Ei nyt kapasiteettia, mutta, öh, kapasiteettia?”

Robert hymähti. ”It’s special, innit?”

Josefina selvisi ratsastuksesta paremmin kuin hyvin. Robertin iloksi tyttö osasi lukea harmaakorvaa hyvin ja mukautua sen huimaaviin hyppyihin ja jopa kammottaviin kieltoihin, eikä ratsastuksen päätteeksi kukaan ollut maistanut kentän pohjaakaan.

Josefinan poskia punotti ja kun se otti kypärän pois, hikisiä hiussortuvia oli painunut sen otsaa vasten. Silti sitä vähän hymyilytti kun se luovutti ratsunsa ohjat pojalle.

”Well, you look proper chuffed”, Robert ilakoi poikkeuksellisen reippaasti, nyt kun Jessekin oli kadonnut tallin syövereihin ja kentän laidalla seisoi enää Harry, Josefina ja Robert.

Josefina hymyili epävarmasti, taputti sitten Harrya kaulalle. ”Se on, hmm, vaihtelua”, tyttö sanoi kohteliaasti.

”Menetkö ensi kuussakin?” Robert painoi.

Poninhäntä viuhahtaen tytön katse suuntautui hetkeksi muualle, mutta lopulta se pakotti katseensa takaisin herasilmäiseen hevoseen. Robert ei ollut varma, oliko hymy sen huulilla aito tai äänensävy vilpitön.

”Mielelläni.”

22.3.2020

“Onko sulla paineita?” kysyi Janna Kaajapuro, jonka mukaanottamista kisahoitajan roolissa Robert oli kyseenalaistanut viimeiset 18 tuntia, eli käytännössä koko aikakaaren Jannan innokkaasta tekstiviestivastauksesta (“joo “) tähän nimenomaiseen hetkeen asti. Poika vilkaisi viimeisen päälle koreisiin ratsastustamineisiin tälläytynyttä — miksi, eihän se edes ratsastaisi täällä — teiniä Harryn pään alta ja jätti vastaamisen väliin keskittyessään kankiketjuun.

Mutta Janna Kaajapuro ei jättänyt asioita sikseen vaikka sille kuinka niin vihjailisi. Oikeastaan, Robert oli aika varma, ettei tallinomistajien tyttö jättäisi asioita sikseen vaikka sille suoraan sanoisi, että anna olla.

Silmiään siristäen, juuri ennen kuin turhautuneesti puuskahtanut Janna sai suutaan uudemman kerran auki, Robert avasi omansa: “Anna olla.”

“En.”

Niin.

Janna risti käsivartensa ja keikautti lantiotaan koppavasti. Robertin sormet luovuttivat kankisuitsien näpräämisen kanssa ja se katsoi kisahoitajaansa päästä varpaisiin loputtoman kyllästyneenä. Tyttö liikehti levottomasti katseen alla ja sen posket punehtuivat.

“Eikö sulla olisi jotain tekemistä? Käydä katsomassa lähtölistoja?”

“Ne on mobiilissa, seniori”, Janna totesi huvittuneena, “mutta oikeesti, oot täällä Ruunaalla kouluratsastusrankingin kärjessä——”

“Säälirankingin.”

“——ja sitten lehdessä sua povattiin vielä uhkaksi Kalla Cupissa! Haastaja Harrington! Että täydennät Kaajapurojen tiimin ja tuotte Jusun ja Jessen kanssa kaikki tittelit meille. Että varmasti on vähän paineita!”

“...well that’s puttin’ it lightly then, innit”, poika mumisi ja kumartui pujahtamaan hevosen kaulan alta takaisin trailerin varustekaapille. “Missä lehdessä?”

“Kallan Sanomissa, urheiluosiossa oli.”

“Luetko sinä sanomalehtiä?”

Janna pyöräytti silmiään. “Äiti lähetti mulle kuvan siitä jutusta. Se on mulla varmaan wapissa jos haluut kattoo.”

Robert tuijotti hetken Jannaa käsissään olevia pinteleitä pallotellen. Halusiko se tietää? Mistä Kallan Sanomat tiesivät mitään Robertista? Eihän Liekki-Sanomissakaan oltu ikinä noteerattu yhdenkään seppeleläisen menestystä vaikka kaikki edustivat paikallista ratsastusseuraakin. Edes Salman ja Bonnien mittavaa ulkomaan menestystä ei oltu huomioitu kuin verkkojulkaisujen sivulauseissa, jos sielläkään.

Sen sijaan ufoista oli spekuloitu kahdeksan päivää lööpeissä.

Oli pojan vuoro pyöräyttää silmiään, ja koska nti Kisahoitaja ei näyttänyt käärivän pinteleitä hevosen jalkoihin, kyykistyi Robert itse sitä varten. Harry seisoi kiltisti paikoillaan Ruunaankosken karkean keväisessä maisemassa. Lintujen laulu kumisi parkkipaikan viereisessä metsässä, paikoittain upoten pihamaan puheensorinaan ja kolisteluun ihmisten purkaessa ja varustaessa ratsujaan tulevaa koitosta varten. Hehkuva aurinko lämmitti mustaan takkiin pukeutuneen Robertin selkää, ja se tunsi olonsa ensi kertaa aikoihin edes vähän seesteiseksi——

“Suurimpia yllättäjiä tulevalla kaudella saattavat silti olla miehet, sitten tässä on Mikestä, bla bla, sitten Kaajapurojen tiimi taas on täydentynyt englantilaissyntyisellä Robert Harringtonilla. Joten kiristäkää koulunutturanne, naiset, vuoden 2020 rankingkärkeä tulevat tavoittelemaan myös miehet.”

Robertin pinteliä käärivät kädet pysähtyivät, ja se kääntyi katsomaan Jannaa olkansa yli. Aurinko pilkotti juuri tytön takaa, ja pojan oli pakko siristää silmiään. Janna katsoi takaisin, puhelin kädessään ja toinen käsi lanteillaan. Hiljaisuus venyi.

“Okei?” Robert lopulta sanoi. “Oliko tämä se… Hmm, lainaan sun sanoja, povaus uhkaksi Kalla Cupissa?”

“Joo!”

“Missä kohtaa?”

Janna puuskaisi jälleen, käsivarten kyllästyneenä ristien, muttei sanonut mitään. Kisahoitajana se oli pitkälti hyödytön, ja niin paljon kuin Robert Tiina Kaajapurosta pitikin, viime viikolla tallin käytävällä ohimennen heitetty no meidän Janna varmasti lähtisi jos kysyisit sai pojan ajattelemaan, ettei punaposkinen tallinomistaja tuntenut samoin vuokralaistaan kohtaan.

Mutta Robert oli kasvanut ratsastuskoululla koko nuoruutensa, tarkemmin sanoen Seppeleessä, ja se tiesi yhden jos toisenkin asian teinitytöistä.

“Mitä siellä sanottiin siitä, hmm, Mikestä?”

Janna valpastui. “No että sekin havittelee sitä koulutitteliä.”

“Mjaa”, Robert totesi ja nousi valkeita housujaan pyyhkien aivan liian pitkään kestäneestä kyykkyasennostaan. Se vilkaisi Jannaa, nyökkäsi sitten ohimennen tervehdyksen Hopiavuoren Eetulle, jota se ei oikeastaan edes tuntenut mutta jotenkin kuitenkin tunsi, ja keskittyi sitten ratsunsa satulointiin.

Mikke Aarnisuon — vai oliko se Aarnipuro? Joku aarni kuitenkin — Robert sen sijaan tunsi. Tai, ei oikeasti tuntenut mutta jotenkin kuitenkin tunsi. Se oli sieltä Auburnista, ja Robert oli nähnyt sen ratsastavan. Se oli ehkä ratsuttaja, käytössään monia muitakin hevosia kuin omansa—oliko sillä edes omaa hevosta? Hyvänen aika, eihän Robert tiennyt mitään Mikke Aarnisuosta/purosta.

Tai, tiesi sen, että Mikellä nyt luultavasti olisi paremmat mahdollisuudet kaikkiin mahdollisiin koulutitteleihin tässä maailmassa, poika ajatteli katkerammin kuin sen olisi pitänyt ja kurotteli trailerista Harryn koulusatulaa.

“Ootko sä mustasukkainen?”

Sanat tulivat niin yllätyksenä, että Robert-rukka menetti jalansijansa ja löysi itsensä pian rähmältään puoliksi trailerista ja puoliksi parkkipaikan onneksi kuivalta asfaltilta. Janna, vastoin kaikkia odotuksia, painoi kulmakarvansa huolestuneeseen kurttuun ja kiirehti vähän lähemmäs hevosta ja sen omistajaa. Refleksinomaisesti se tarttui Harryn löysänä roikkuviin ohjiin, kuin hätävarjeluna, jos hevonen vaikka postuumisti säikähtäisi koko tilannetta.

Robert könysi itsensä takaisin pystyyn ja ennen kuin sanoi mitään, kurotti Harryn painavan koulusatulan käsivarsilleen. Ripein ottein se heijasi nahkapenkin hevosen selkään ja tottuneesti liu’utti sen paikoilleen, katse vaivihkaa Jannaa tarkkaillen.

“Miten niin mustasukkainen? Mistä? Kouluratsastuksesta?”

“Sarahista.”

“What?”

“Sarah Reyesistä.”

“You’re just taking the piss, right?”

“Mitä?”

Robert räpytteli silmiään Jannalle. “Siis mitä? Mustasukkainen Sarahista? Kenelle? Miksi?”

“No Mikelle. Kun se on siellä Auburnissa. Samalla tallilla. Ja teillä on sama laji. Ja Ava sanoi, että olitte flirttailleet Sarahin kanssa. Maneesilla. Ja kyllä muutenkin kaikki tietää.”

Niin, niistä paineista.

27.3.2020
#kevatpaivantasaus

Robert ei ollut ihan varma miksi oli raahautunut Auburniin estekisoihin. Tai vielä vähemmän varma se oli siitä, miksi oli nyt Tiina Kaajapuron auton takapenkillä Ava Pulkkasen ja Janna Kaajapuron välissä.

Siinä missä Janna oli antanut poikarukalle reilusti tilaa, koko tyttö kuin oman puoleista auton oveaan vasten liimautuneena, oli Ava ihan reteästi reisi vasten reittä ja jatkuvasti puhelin kädessään puoliksi Robertin sylissä käydäkseen kiihkeää keskustelua hevostalli.netin foorumista Jannan kanssa.

”Siis ton ketjun nimi on Murronmaa 3 eikä mikään Kallan kuumat juorut 3! Mitä ne edes puhuu meidän asioista siellä…”
”Viime viikonloppuna oli vielä se Kalla cup-ketju, mutta se poistettiin kun siellä oli sanottu nimiä.”
”Ai, kenen? Mä en ehtiny nähä!”
”No ainakin Jusun nimi oli, ja sit tietty ku Rassella on nyt se yks Jusun faijan hevonen niin siitä oli jotain et suhteilla.”
”No onhan se vähän suhteilla…”
”No niin kyllä on…”

Tyttöjen pulina oli käynyt sietämättömäksi jo ennen kuin auto oli edes startannut kohti Auburnin kartanoa, eikä se ollut yhtään helpompaa nyt, kahden kiivaasti räpättävän suun välissä, puhelinnäytöt edessä viuhuen, mutta Tiina Kaajapuron empaattinen katse auton taustapeilissä valoi Robertiin uskoa siitä, että tämä olisi pian ohi ja kotimatkalla voisi valita jonkun toisen istuinpaikan.

Eihän se ollut varsinaisesti lähtenyt hoitajaksi tai mitään, mutta kun Janna kysyi posket lehottaen, josko se voisi hetken pitää Sessaa, se suostui. Siinä se sitten seisoi Auburnin tallipihalla tamma, jonka se oli kerran aiemmin nähnyt, vierellään ja katsoi kuinka tomera ja viimeisen päälle kisatamineisiin somistautunut Janna talsi päättäväisenä kohti maneesia.

Jostain kumman syystä Robertia stressasi enemmän Sessan taluttelu käsihevosalueella kuin sen omat huomiset startit. Helppo A sujuisi kuin vettä vain, olihan se Ruunaallakin ratsastanut todella hyvät prosentit, eikä vaativa B ollut ollut mikään katastrofi sekään. Auburn tuntui lisäksi vähän kotikenttäedulta, olihan ratsukko treenannut siellä vähintään kerran viikossa ensimmäisistä talvipakkasista asti.

Vaikka Sessa vaikuttikin ihan mukavalta tammalta, oli Robert silti ihan helpottunut kun se näki Jannan taas horisontissa. Vaan Jannapa ei ollut ainoa, joka käveli poikaparkaa kohti kisatakin liepeet tuulessa lipattaen.

“Voitsä kävellä radan mun kanssa?” Ava kysyi ja samalla Janna yritti nyhtää Sessan ohjia, joihin Robert oli nyt tarrautunut kuin henkensä pitimiksi, itselleen. Lopulta teinityttö sai ne riuhtaistua itselleen, eikä Robertille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin sulloa kädet taskuihinsa ja lompsia Avan kanssa maneesiin.

Ava Pulkkasessa oli tavallaan hyvää se, että se ei niinkään lannistunut jos ei saanut keskustelukumppaniltaan kovinkaan paljon, no, keskustelua irti. Kuten nyt, se sai viihdytettyä itseään ihan hyvin jaaritellessaan ja spekuloidessaan Inkasta, joka ei ollut edes sen oma hevonen, ja aina jossain sivulauseen sivulauseessa se mainitse myös Sepon, joka taas oli sen oma hevonen. Robert kuunteli puolella korvalla ja ratsasti samalla ajatuksissaan ratoja, jotka se ratsastaisi huomenna tässä samaisessa maneesissa.

Vasta kun kaksikko käveli kentän puolelle ja Robert kävi rataa läpi katsellaan, se huomasi kaikkien kouluratsastukseen liittyvien ajatusten katoavan päästään kuin henkäys hyisen talvipäivän viimaan. Esteet näyttivät yhtäaikaisesti pelottavan korkeilta ja lähestyttävän matalilta, ja seuratessaan Avaa esteeltä toiselle, poika huomasi rintaansa kolottavan.

Ava sohi lyhyellä esteraipallaan teitä ja laski askelia, ja kauhukseen Robert huomasi tekevänsä samaa: miettivänsä mistä ratsastaisi ja miten monta askelta ottaisi mihinkin väliin.

“Mistä sä ratsastaisit tolle esteelle 11?”

“Mistä minä tiedän?” Robert kohautti harteitaan takki kahisten. “En mä ole täällä tänään kilpailemassa.”

Ava pyöräytti silmiään ja lompsi pojan kanssa samassa askeleessa esteen numero kymmenen toiselle puolelle. “Et, mutta kyl mä tiiän et sä oot ollu joku isompikin nimi joskus. Sillon kun oli deeämmät niin ne puhu susta telkkarissa. Että oot oikeesti esteratsastaja. Ja sit siitä oli Instassa, näin yhen tyypin stoorissa sellasen kuvan, jossa sä hyppäsit ponilla.”

“What.”

“Nii! Että mistä sä ratsastaisit sun ponilla esteelle 11?”

Robert huokaisi ja korjasi lippistään. “Se poni on varmaan jo kuollut.”

“Ha! Eli sä oot oikeesti poni- ja esteratsastaja!”

Ava vaikutti tunnustuksesta aidosti ilahtuneelta seuratessaan Robertin askellusta esteiden välillä, ettei sitä tuntunut haittaavan kun siitä oikeasta esteratsastajasta ei irronnutkaan muita apuja kuin pari kommenttia suhteutettujen välien ratsastamiseen. Omassa pienessä mielessään Robert kuitenkin huomasi miettivänsä, miten olisi ratsastanut tämänkin välin ketterällä ja kokeneella Normanilla, joka oli aina mennyt sieltä mistä pyydettiin.

Välillä Robert harkitsi esteratsastusta. Ei sillä, että Harry olisi siihen sopiva hevonen, eikä sillä, että Robertilla olisi ollut aikaa tai rahaa hankkia rinnalle toinen hevonen, tai edes vuokrata toista hevosta. Mutta välillä se vain leikitteli ajatuksella, millaista olisi palata lajiin, joka oli tavallaan vähemmän hermoja raastava, mutta samalla tuplaten vaarallisempi kuin mitä kouluratsastus. Charlien kanssa se melkein olikin, Pirren potkiessa ratsukkoa yhä suurempien ja suurempien esteiden yli. Ja olihan se ratsastuskoulumestaruuksissakin hypännyt, kärpäspilkkuisella Frankilla. Ja se oli ollut mukavaa.

Mutta sillä ei ollut mitään väliä loppupeleissä: Robertilla oli Harry, ja Harry ei ikipäivänä olisi esteratsu, ja Robert ei ollut valmis luopumaan Harrysta ikinä. Ja here’s the thing, really: Harry on yksi niistä harvoista hevosista, joiden ratsastamisesta Robert oikeasti pitää. Toki, se on ratsastanut elämänsä aikana kymmeniä ja taas kymmeniä ihan kivoja hevosia, mutta yksikään niistä ei ole koskaan vetänyt vertoja Harrylle. Ei edes se Danielin saksalaisella kotitallilla ollut myyntihevonen, joka oli antanut Robertin ratsastaa piaffin askeleita.

“Otetaanko selfie?” Ava kysyi yhtäkkiä.

“Fuck off”, Robert naurahti, huumorittomasti, ja lähti kävelemään kohti katsomoa. Sinne se lopulta pääsikin, mutta ei ennen kuin Ava Pulkkanen oli lykännyt poikaparalle puhelimensa valmiina videointitilassa.

Koska pitihän Avan ja Inkan suoritus saada instaan heti radan jälkeen. Eikä varmasti ollut Robertin vika, että sen peukalo peitti puolet kuvaruudusta radan seitsemänteen esteeseen saakka.

28.3.2020
#kevätpäiväntasaus

(Lue ensin.)

Hermostunut oli liian heppoinen sana kuvaamaan Robertin olotilaa kun se laskeutui kansliasta ja pujotteli kilpailuja katsomaan tulleen ihmisjoukon läpi takaisin ulos. Pojalla oli lyhyen kansliavierailun aikana tullut niin kuuma, että se nyhti nyt pusakkaansa kiukkuisena auki ja lippiskin sai väistyä tukkaa kiivaasti harovan käden tieltä.

Saatuaan viiden minuutin porttisijaisen, Aliisa oli ystävällisesti tarjoutunut avuksi ennen kuin sen piti rientää Cavaa luovuttamaan, ori varustusta vailla valmiina karsinassaan, ja se leperteli Harrylle mukavia Robertin kävellessä kaksikon rinnalle.

“Kauhee, mitä sun tukalle on käynyt, laita se lippis vaan päähän”, kämppis kauhisteli ensimmäisenä tyrskähdellen suuntaan jos toiseenkin sojottavalle tukalle, ja tuimasti Robert painoi hatun takaisin päähänsä.

“Starttaan molemmat vaativat”, se sanoi epätoivoisena.

“Luulin, että olit menossa sen helpon aan ja vaativan been.”

Robert hieraisi kasvojaan tuskastuneena. Se ei ollut varma mitä tässä oli nyt käynyt, koska eihän se ollut mahdollista, että poika itse olisi klikkaillut ja ilmoittanut ratsukkoa luokkaan, jossa he eivät pärjäisi. Rata nyt onneksi oli etäisesti tuttu: Robert oli ollut aikeissa startata saman radan Ruunaalla viime viikonloppuna, mutta piruettien (ja valmentajien) tuotettua liikaa päänvaivaa, ratsukko oli päätynyt starttaamaan tuttuja ja turvallisia luokkia.

“No mut sithän sä meet Amandan ja Cavan kanssa samat luokat, onpa kiva!”
“Amandan?”
“Niin!”
“Amanda Sokan?”
“No kenes muunkaan Amandan, otapa nyt tämä sun heppa niin mä lähden vielä viemään kiljukaulaa sille ennen kun pitää mennä takaisin portille, adios!”
“...adios?”

Ohjat vaihtoivat kättä ja Robert jäi seisomaan kaksin uljaan tammansa kanssa. Sen harmaat harjakset seisoivat yhtä tönkköinä pystyssä kuin minä tahansa muunakin päivänä, muutama jouhevampi sortuva kaulaa vasten kihartuen, eikä pojan onnekseen tarvinnut vääntää sormiaan verille sykeröiden kanssa.

Koska helppo A ei ollut vielä edes puolivälissä, Robertin pääsy verryttelyyn oli evätty. Niinpä se käveli ratsunsa kanssa Auburnin kartanon ratsastusreittejä, vaativan A:n rataa päässään hinkaten. Se ei sinänsä ollut haastava ohjelma sulkutaivutusten ja laukanvaihtojen ollessa Harryn vahvuuksia, mutta ne piruetit. Olkoonkin puolikkaita, kaikesta treenistä huolimatta niiden ratsastus oli vielä torstain valmistelutreenissä tuntunut ihan yhtä raskaalta ja epätoivoiselta kuin aina aiemminkin. Teknisesti, Harry kyllä osasi, tiesi mitä Robert siltä pyysi, mutta toteutus jäi aina auttamatta vajaaksi.

Robert ei halunnut miettiä miksi.

Kun ratsukko viimein pääsi verryttelyyn, se osui sinne tietenkin samaan aikaan kuin Anmari Franssi kiiltävällä Apricotilla. Se oli hieno hevonen, Danielin oma kasvatti, ja Anmari sen selässä kisatakin ruusukultaiset liepeet lipattaen näytti niin vakavasti otettavalta kouluratsastajalta, että Robert tunsi yhtäkkiä olonsa nuhjuiseksi. Apricot oli klipattu silkkiseksi, kuulas karva ja ruusukultaisen otsapannan timangit kilpaa maneesin valojen alla hohtaen, ja hevonen harppoi ravia näyttävämmin kuin moni muu verryttelevä.

Ehkä Robertin pitäisi pyytää Anmari ratsastamaan Harry joskus. Suostuisiko se? Oliko Daniel jo puhunut sille ummet ja lammet siitä, kuinka rupuratsu Harry oli ja kuinka Robert jäisi tahkoamaan sillä vaativa B -luokkia loppuiäkseen? Ei Anmari varmasti sellaisella haluaisi ratsastaa. Ei, se ratsastaisi läsipäisellä Apricotilla ja kermakaramellin värisellä Fallfudgella ja varmasti myös sillä isopäisellä ruunikolla, jonka Robert oli aamulla nähnyt kävelytettävän Kaspianin Lassen rinnalla.

Lassen näkeminen oli aina vähän kummallista. Kallaan muutettuaan, Robert oli ajautunut hiljalleen kauemmas ja aina vain kauemmas ratsastuskouluvuosistaan. Välillä se aivan tyystin unohti, että oli ratsastanut Harryn lisäksi muita hevosia ihan säännöllisesti, tunneilla ja muutenkin. Tuntihevosia, kuten Lassea.

Kun Robert ohjattiin maneesin pääareenan puolelle, sen vatsassa muljahti: katsomossa oli populaa enemmän kuin monissa muissa kisoissa tänä vuonna ja päätuomari seurasi pojan ratsastusta silmälasiensa takaa jo nyt. Vaativa A päässään yhä pyörien, Robert odotti starttikellon kilinää hermostuneena. Harry ravasi näennäisen rentona tutussa maneesissa taustalla soivasta hissimusiikista ja yleisön kahinasta huolimatta, mutta poika sen selässä tunsi kireän jännityksen ohjien päässä.

Luokka meni kevyesti sanottuna penkin alle. Suoritus ei sinänsä ollut huono, mutta keskiaskellajit ja lisäykset jäivät keskinkertaisiksi kireyden takia ja se yksi väärinratsastus tuntui kuin sinetöivän kohtalon, tuomari Löwen pillin vihellys ja erheestä kertova ääni maneesissa kaikuen.

Pettymys oli valtava, ja vähän hammasta purren ratsukko palasi ratansa jälkeen verryttelyyn seuraavaa luokkaa varten. Osallistujia oli vain seitsemän, olihan vaativa A vähän sellainen hölmö väliluokka, ja Amanda Sokka samassa verryttelyssä oli viedä Robertin keskittymisen jatkuvasti sivuraiteille. Mitä hän teki GP-ratsastajan kanssa samoissa luokissa? Jotain lohtua sentään valoi tyynen näköisenä omaa hevostaan lämmittelevä Paakkasen Inna, joka oli tutumpi näky samoissa verkkaryhmissä. Jos sekin pystyi täällä ratsastamaan tuntemaan oloaan vähempiarvoiseksi, ehkä Robertkin pystyisi?

Puolipiruetteja se ei tohtinut edes kokeilla.

”En tiennytkään, että menette jo alkukaudesta vaativaa A:ta”, Anmari Franssin ääni kuului verryttelypuolen katsomosta. Se näytti siltä, että sillä olisi muutakin sanottavaa, mutta naisen huulet painuivat tiukaksi viivaksi.

”Niin”, Robert sanoi siirtäessään korskuvan hevosensa kootusta laukasta pysähdykseen. ”Ilmoittauduin vahingossa”, se möläytti seuraavaksi, ja lehahti samantien kirkuvan punaiseksi.

Anmarin siististi nypitty ja meikattu kulmakarva kohosi harkitun hitaasti. Jos se olisi joku muu kuin Anmari Franssi, se olisi varmasti toistanut, että vahingossa? ja ehkä naurahtanut päälle. Mutta se oli Anmari Franssi, joten se vain nyökkäsi ja antoi katseensa sitten seurata ohjia Robertin käsistä Harryn vaahtoavaan suuhun.

Sitten se nyökkäsi uudelleen, ja Robert katsoi tämän sopivaksi tilaisuudeksi ratsastaa karkuun.

Verryttelyaika valui kuin sormien välistä. Yhtäkkiä ratsukkojen liikennöintiä kilpailuareenan ja verryttelyalueen välillä valvova Aliisa kiekaisi Robertin portille valmiiksi saatesanoin: ”Se on kohta menoa!”

Harry kilisteli kuolaimiaan ja yritti päästä läheisempiin tekemisiin Aliisan kanssa, mutta Robertin keskittyminen ei pystynyt venymään enempää siihen suuntaan kun se kävi rataa läpi suljettujen silmäluomiensa takana. Koottua laukkaa, puolivoltti, sulkutaivutus…

”Sitähän ollaan menty eteenpäin elämässä, vaativa A, huh huh.”

Tuttu ääni pureutui läpi pojan tajunnan ja se osasi yhdistää äänen katsomon reunalla norkoilevaan mansikkablondiin jo ennen kuin avasi silmiään. Jostain syystä helpotus, kaikista Robertin sisällä vellovista tunteita huolimatta, ryöpsähti ensimmäisenä pintaan, ja se miltei henkäisi: ”Alviina!”

Tyttö myhäili ja kieputti toista leteistään sormiensa ympärille. Robert ei ollut ehtinyt nähdä Alviinaa kuin vilaukselta viime viikonloppuna heitettyään Aliisan Auburniin kenttäkilpailujen tohinaan ennen karkaamistaan puoliautoksi muuttuneelle kotitallille.

”Mun piti ilmoittautua helppo A ja vaativa B.”
”Niin, no, teille maahanmuuttajille suomi voi olla ajoittain haastava kieli.”
”Ha, ha.”

Robert pyöräytti silmiään kypärän lipan alla ja palasi kertaamaan ohjelmaa. Laukanvaihdot yksi kaksi kolme joka kolmannella, koottua laukkaa, puolipiruetti…

”Hermostuttaako?”
”Ai että hermostuttaako.”
”Niin. Sietäisi olla iloinen, että olen sentään tukena täällä, toisin kuin sä mun viime viikonloppuna.”
”Me oltiin toisissa kisoissa, Ruunaalla.”
”Niin, sunnuntaina.”

Alviinan katse oli piikikäs kuin kaktus ja Robert nielaisi.

”Sitä paitsi, miksi edes hermoilet. Onko sillä väliä edes. Jos, tai siis kun menee läskiksi, niin sanot vaan kaikille, että olit ilmoittautunut väärään luokkaan etkä treenannut.”
”Thanks. For real.”

Pojan ääni on vilpitön, ja se haluaa uskoa, että Alviinan hymykin on. Kovin kauaksi aikaa se ei ehdi sitä analysoimaan kun Aliisa jo tuputti ratsukkoa areenalle. Inna Paakkanen antoi hevosensa venyttää kaulaa pitkälle ja taputti hiestä kihartunutta karvaa hymy huulillaan, ja se nyökkäsi Robertillekin tsemppaavasti.

Niin, poika pohti. Onko sillä väliä edes?

Ei, se päätti, ja sitten se vain ratsasti. Se antoi Harryn edetä nyhtämättä ja keskittyi siihen, että hevosella oli kivaa ja että typerä ratsastaja selässä häiritsi tammaa niin vähän kuin mahdollista. Laukanvaihdot olivat vähän turhan iloisia mutta kuitenkin rytmissä, ja puolipiruetit ruuvasivat vähän voimattomasti mutta kuitenkin läpi puolikkaan liikeradan.

Rata oli ihan hyvä.

Niin hyvä, että kun Robert hevosensa selästä laskeutuessaan kuuli oman nimensä palkintojenjakoon valmistautuvana, se menetti kaikki tasapainoaistinsa ja pyllähti valkoisilla housuillaan Auburnin pihamaan soraan.

”Palkinnot jakaa Auburnin kartanon edustajana neiti Isabella Sokka, päätuomari Bastian Löw sekä cup-neuvoston edustaja Tiina Kaajapuro”, vakava miesääni kuulutti palkintoseremoniamusiikin päälle, ja Robertilla oli täysi työ keskittyä ohjaamaan lapiokavionsa kompastumatta kohti maneesin pitkän sivun keskellä seisovia ihmisiä. Onneksi edessä kävelevä ratsukko vaikutti selkeästi vähemmän yllättyneeltä menestyksestään, eikä Robertin tarvinut kuin seurata perässä.

Vaikka poika oli aiemminkin ollut palkintojenjaoissa, useammissa ja isommissa kuin tämä, johon se oli kiireessä pintelöityä puoliveristään juuri ratsastamassa, tuntui juuri tämä palkintojenjako kummallisella tavalla merkittävältä.

”Toiselle sijalle tänään ratsasti Kallan omaa ratsastusseuraa edustava Robert Harrington hevosellaan Harriet V, niinku viides”, naseva nasaaliääni kaiuttimista kertoi, ja harmaakorvaa lähestyi kohteliaasti hymyilevä Isabella Sokka sininen ruusuke käsissään, neuvostoa edustava Tiina Kaajapuro ja se silmälasipäinen tuomari, Bastian fuckin’ Löw.

Isabella kiinnitti ruusukkeen samalla kun Robert veti oikeasta kädestään ratsastushanskan pois. Kaksikko kätteli, tummahiuksinen kartanonneiti suorituksesta lähes mekaanisesti onnitellen. Seuraavaksi Tiina taputti Harrya kaulalle, aidon iloisena hienosta ratsastuksesta kehuen, ja lämpö vyöryi reippaasta kädenpuristuksesta suoraan Robertin rintakehään.

Bastian Löw jäi viimeiseksi. Mies oli seisonut taka-alalla naisten kätellessä ja hevosta taputellessa, ja lähestyi ratsukko nyt, Harrylle kättään haisteltavaksi tarjoten. Lempeästä ilmeestään huolimatta jokin entisen huippuratsastajan olemuksessa hermostutti Robertia valtavasti. Kuuluttaja kuulutti jo seuraavan ratsastajan—mies oli ottanut kypäränkin päästään, Robert mietti kuumeisesti olisiko hänenkin pitänyt, oliko hän nyt epäkohtelias, mutta reippaasti pojan käteen tarttuva herra Löw riipi ne ajatukset kasaan ja potkaisi Robertin pääkopan perimmäiseen nurkkaan.

”You’re good”, mies sanoi, ja Robertin leuka loksahti auki. ”It wasn’t technically perfect, but you’ve got something here”, se jatkoi ja purisi Robertin kättä viimeisen sanan kohdalla. Sitten se taputti vielä kerran Harryn kaulaa, nyökkäsi hevoselle ja käveli sitten luokan voittaneen ratsukon luo.

Saatuaan hevosensa koppiin heinien kanssa ja Ava Pulkkasen sitä hetkeksi valvomaan, Robert riensi noutamaan papereitaan kansliasta. Kädet täristen poika istuutui ensimmäiselle vapaalle katsomopaikalle, hienot küresitykset pelkkää taustamusiikkia sinisten silmien loikkiessa riviltä toiselle Josefinan siististi tekstattuja ja Madden vastaavasti erittäin sotkuisia rivejä tavaten.

Keskenään Peter Lastrong ja Bastian Löw olivat olleet suunnilleen samaa mieltä, pieniä pisteen tai puolikkaan eroja itse radassa. Lastrongin mielestä toinen puolipiruetti oli ollut vähän parempi kuin Löwen, ja olipa se antanut toisista sarjavaihdoistakin pisteen enemmän mitä päätuomari.

Alakerta oli kuitenkin se, joka Robertin oli varmasti sijoittanut. Pisteet askellajeista, lennokkuudesta, kuuliaisuudesta ja jopa ratsastuksesta olivat kovat. Madde oli raapustanut niiden vieressä olevat kommentit selkeästi enemmän kiireessä kuin muut, ja tekstiä oli jaoteltu ranskalaisin viivoin. Siellä oli kehuttu paitsin Harryn energistä eteenpäinpyrkimystä, niin myös kaunista ravia ja voimakasta laukkaa. Luottaa ratsastajaan vaikeassa paikassa, luki Robert, ja sen suunpieli nytkähti hymynpuolikkaaseen. Siistiä ratsastusta, tasainen käsi, se jatkoi lukemista.

Paperin alareunassa, siellä missä kommentit lakkasivat vuotamasta niille varattujen laatikkojen yli, oli vielä yksi kommentti, eri käsialalla.

Happy horse, great relationship. Good things ahead.

Daniel Susineva saisi Robertin puolesta pysyä vaikka siellä Saksassaan.