Minan päiväkirja

Tämän takia en sosialisoi
21.2.2020 #murronmaa

Märta törmää Murronmaan yhden ja ainoan kauppakeskukseksi miellettävän rakennuksen seinien sisällä Rasmukseen ja Josefinaan. Tai, ei törmää: kurkkii herkkäihoisille tarkoitettujen kosteusvoiteiden ja bakteerivaginoosilääkepakettien yli särkylääkkeitä päät kenollaan tutkailevaa pariskuntaa. Ne ovat sillä tavalla ällöttäviä, etteivät seiso ihan käsi kädessä, mutta melkein: Josefinan peukalonsyrjä silittää Rasmuksen kämmenselkää ja Rasmuksen pikkusormi on kietoutunut Josefinan pikkusormen ympäri.

On arkipäivä, ja kauppakeskus vilisee, ja Märta on tullut hakemaan jotain typeriä ehkäisypillereitä reseptillä. Se ei haluaisi mitään muuta kuin ottaa ja juosta takaisin parkkihalliin, koska Michaelin loskakeleistä rusehtuneeseen autoon nojailukin kuulostaa tällä hetkellä paremmalta kuin tuon pariskunnan kohtaaminen.

Märta leikittelee päässään eri skenaarioita.

Ai, hei, Märta, mitä sinä täällä teet? tyttö imitoi päässään Rasmuksen vilpitöntä tervehdystä, Josefinan epämääräistä ilmettä kun se ei osaisi päättää hymyilisikö vai ottaisiko ja lähtisi. Joka tapauksessa, jokaisessa Märtan mielikuvista, Josefina kietoo kätensä Rasmuksen käden ympärille ja Rasmuksen sormet sulkeutuvat. Tyttö nappaa ajattelematta hyllyltä koiran suolistoa tukevien kapseleiden pakkauksen ja esittää lukevansa sen takapuolta samalla kun näytös sinisten hiusten alla, tytön mielessä, huipentuu.

Tulin hakemaan ehkäisypillereitäni, ovat loppu, Märta sanoisi, ihan pokalla. Sitä ei hävettäisi, ei sitten yhtään, olisihan tuollainen julistus sentään jonkin sortin vihje siitä, että Märta Merenheimolla(kin) saattaisi olla jotain vipinää jonkun kanssa.

Tai sitten ihan vaan jumalattomat kuukautiskivut. Mutta sitä viaton pariskunta ei tietäisi. Rasmus ehkä punehtuisi ja Josefina varmasti punehtuisi. Hetkellinen vallan tunne jopa utuisissa mielikuvissa saa Märtan hymyilemään itsekseen.

Kun se katsoo taas ylös, Josefina ja Rasmus ovat jo kassalla. Rasmuksella on kädessään iso huonekaluliikkeen kassi, ja Josefinan sympaattisesta kangaskassista pilkottaa purjo.

Märta ei saa nieltyä hapanta makua suustaan.

Tästä ne varmaan menisivät yhteisen kodin kautta tallille. Ehkä Auburniin, jossa Josefina harjaisi jotain Rasmuksen ratsastettavista sen kanssa, ja ne katselisivat toisiaan rakastavaisesti hevosen selän yli. Onhan ne molemmat niin pitkiäkin, että ylettyisivät. Märta kun ei ylettynyt katsomaan edes Minan säkää.

Sinihius livahtaa hyllyjen välistä kohti vuoronumeroaparaattia, katse Kallan varmasti imelimmästä pariskunnasta ikinä lähtemättä. Ehkä siksi se törmääkin suureen massaan, kuin liikkumattomaan vuoreen. Kovaääninen umph karkaa tytön huulilta spontaanisti.

“Oho, sori”, vuori sanoo, murre jostain muualta kuin Murronmaalta, ja Märta saa revittyä katseensa irti Josefina Rosengårdista, joka jostain syystä on kääntynyt sittenkin takaisin liikkeeseen vaikka oli ollut juuri lähdössä, ja yhtäkkiä se löytää itsensä tuijottamasta suoraan tuttuihin silmiin. Ja mikä ilahdus: vuoren ilme kirkastuu - ei paljoa, mutta tarpeeksi, että Märta huomaa eron — kun se tunnistaa sinihiuksisen uhrinsa.

“Marttahan sä olit”, se sanoo.

Märtan kasvoille leviävä hymy on lähellä vilpitöntä. “Joo.”

Eliel Korpi seisoo apteekin vuoronumerokoneen edessä, pää alaspäin kallellaan koska se on niin paljon Märta Merenheimoa pidempi. Sillä on olallaan urheilulaukku ja päällään joku jääkiekkojoukkueen huppari, eikä Märta ole ihan varma Minnesodan sijainnista Yhdysvaltojen kartalla, mutta ainakin se osaa sijoittaa sen rapakon tuolle puolen.

“Ota sä tää, mulla ei oo kiirus”, poika (mies? Märta ei ole varma) sanoo ja ojentaa vuoronumeroaan Märtalle. Vastoin kaikkia vaistojaan Märta nostaa kätensä itsensä ja lapun väliin, ja pian kone jo sylkee tytölle oman numeronsa.

“Ei, ei mullakaan ole kiire”, se toteaa, kiireisesti kuitenkin, heilauttaen omaa lappuaan ilmassa. “Nämä on kuitenkin peräkkäiset. Varmaan päästään yhtä aikaa. Eri tiskeille.” Hengenveto. “Michael on Stadiumissa. Se lupasi tulla tähän sitten.”

Märtan katse ajautuu apteekin sisäänkäynnille. Se ei näe Michaelia, muttei myöskään jälkeäkään Josefina Rosengårdista tai Rasmus Alsilasta.

“Se heittää mut tallille tästä”, Märta vielä sanoo, aivan kuin edellinen sanaoksennus ei olisi jo ollut tarpeeksi. Se tunsi olonsa vähän kiusalliseksi, seisten yhä siinä mihin äkillinen yhteentörmäys oli sen asettanut.

“Tallille? Siis heppatallille?” Eliel kysyy ja kuin tytön ajatukset lukien, peruuttaa vapaille odotustuoleille. Se istuu alas, mutta sen katse ei ikinä jätä Märtaa, ja kun se nyökkää vapaata tuolia vieressään, Märta purjehtii siihen vaivatta.

Se istuu sievästi, niin pienenä kuin vain osaa olla, jalat ristissä ja kädet sylissä. Valotaululla hehkuvat numerot 057 ja 059. Märta katsoo lappua kädessään. 063.

“Juu. Se on Kallan puolella.”
“Aijaa, onko sulla oma hevonen?”
“Ei, ei, se on sellainen hieno kisahevonen. Sen nimi on Mina, tai siis sitä sanotaan Minaksi, sillä on hienompi koko nimi, ja se on sellainen, no Michael sanoo kahvikerman väriseksi, mutta oikeasti se on sellainen, hmm, kinuskinen? Ehkä? Sellainen kaunis.”

Märta vaikenee yhtäkkiä ja sen poskia alkaa uhkaavasti kuumottaa. Mutta, kun se vilkaisee vieressään istuvaa Elieliä, se näkee vain hymyn. Ei sellaista huvittunutta, että se haluaisi nauraa Märtalle, tai pitää Märtaa pilkkanaan. Ei, Elielin hymy on lämmin, ja tyttö sipaisee sinisiä hiuksiaan korvansa taakse ennen kuin jatkaa.

“Se on myös kamalan lempeä. Ja herkkä, vaikka se välillä esittääkin muuta. Ja se liikkuu upeasti! Oltiin just Saksassa isoissa kilpailuissa. Tai siis mä oon siis sen hoitaja vain, en mä ratsasta. Pidän huolta vaan.”
“Hyvä huoltaja on ehkä tärkein osa tiimiä, tai lätkässä ainakin on”

Märta huomaa toisen suunpielensä kohoavan luvatta.

“Eikö Michaelillakin ole jotain heppajuttuja? Näin se Facebookista.”
“Se on satulaseppä. Ja kengittäjä. Ei kyllä kengitä kamalasti enää.”
“Noi termit sanoo mulle aika vähän, mutta se ei siis ratsasta ite?”
“Eeei, mutta on se joskus kun se oli Pihlan kanssa. Sitten ne erosi.”

Eliel nyökkää ja vetää urheilukassia jaloillaan enemmän penkin alle kun vanha rouva rollaattoreineen kulkee ohi. Se seuraa kumarassa kulkevaa mummelia hetken katseellaan ja laskee sen sitten Märtaan.

“Onko noi heppajutut niiko sun työ myös?” poika (mies?) kysyy ja antaa pitkien jalkojensa valua taas kulkuväylälle. Märta pudistaa päätään. Se ei ole ihan varma, mitä se kertoisi Elielille. Eikä se ole ihan varma siitäkään, puhuuko Eliel Märtalle vain välttääkseen kiusallisen hiljaisuuden.

Michaelia ei näy vieläkään.

“Muutitko oikeasti tänne pelaamaan jääkiekkoa Muksissa?”

Eliel virnistää Märtan kysymykselle, valkeat hampaat vilahtaen, ja sen huulilta karkaa raaka naurahdus. Sitten sekin pudistaa päätään, haroo käden huolitellun huolettomalta näyttävän tukkansa läpi.

“En, opiskelen tossa yliopistolla.”
“Ai. Aika harva tulee tänne opiskelemaan kun Helsinki on kuitenkin niin lähellä.”
“Niinno, toiset haluaa Helsinkiin ja toiset pois sieltä.”

Vaikka pojan (miehen?) ilme ei vakavoitunut, Märta on kuulevinaan sanoilla enemmän painoa kuin mitä Eliel niille antaa.

“Ootko sä Helsingistä?”
“Joo. Pelasin kans Granin joukkueessa siellä.”

Märta ei tiedä mikä on Grani, joten se ei sano mitään, nyökkää vain.

“Mitä sä opiskelet?”
“Oon lääkiksessä.”
“Oho. Eli susta tulee lääkäri?”
“Toivottavasti.”

Parivaljakon numerot kilahtavat taululle melkein peräkkäin. Eliel nousee ylös ensimmäisenä, vetää urheilukassin takaisin olalleen ja vilkaisee Märtaa vielä olkansa yli. Se jopa nostaa kättään nopeaan tervehdykseen ja käskee kertoa terveisiä myös Michaelille. Veljen nimi taipuu sen suussa karkeasti ja kovaa, mutta Märta nyökkää silti.

Martta ja Maikhöl, se huomaa ajattelevansa kun istuutuu proviisorin eteen henkilökorttiaan ojentaen, mutta olkoot. Se ei moikkaa oman tiskinsä takana yhä istuvaa Elieliä kun poistuu apteekista kassan kautta, suoraan kohti Stadiumia. Sieltä se löytää veljensä, yhä sopivia lenkkareita valikoimasta.

“Miten sulla on mennyt siellä Auburnissa? Nythän on jo yli vuosi mennyt. Ja isä kertoi, että sulla oli ollut joku kaveri tallilta käymässäkin.”

Michaelin kysymys on yllättävä. Märtan onneksi veli puhuu enemmän lenkkareille, joita solmii parhaillaan jalkoihinsa, eikä se näe siskoaan jäystämässä kipeästi alahuultaan. Lenkkarit on varmasti ainakin viidennet, joita Michael sovittaa, ja se vaikuttaa olevan enemmän kiinnostunut niistä kuin edellisistä pareista tai Märtasta.

“Ei käynyt”, Märta sanoo ja istuu sovituspenkille veljeään vastapäätä. Michaelin siniset silmät — pehmeät ja tummat, melkein violetit, toisin kuin Märtan kovat ja kylmät — ovat yhtäkkiä tarkkaavaiset ja tutkivat kun mies katsoo siskonsa kasvoja. Se näyttää melkein laskelmoivalta, mutta Märta ei väistä. Se katsoo takaisin, tuijottaa silmiään räpäyttämättä, ja se on kuin haaste: uskallakin avata tämä helvetin… matopurkki.

Mutta Michael on Michael, ja se avaa matopurkin jos toisenkin. “Ei, kyllä isä muisti. Valitti, että sulta jäi lumityöt kesken kun olit ystävän kanssa.”

“Itse se kutsui meidät sisään”, Märta sihahtaa, ja siinä samassa lysähtää lenkkarihyllyä vasten turhautuneesti puuskahtaen. Michael nousee ylös ja mallailee harmaita kenkiä pienen lattiapeilin edessä. Märtaa ärsyttää, ja se on siirtynyt heti tiuskimiseen: “Mitä sitten jos kävi? Pitääkö mun selvittää sulle mun menemiset vai?”

“Ei tietenkään. Kunhan keskustelen.”
“En mä halua keskustella sun kanssa.”
“Haluat kuitenkin. Kuka se oli?”
“Ei kukaan.”
“Alsila?”
“No ei!”

Märta puhuu niin hampaiden välistään, että joku ohikulkija saattaisi jopa kuulla niiden kirskuvan toisiaan vasten. Michael nostaa kätensä lantiolleen, tavalla, joka muistuttaa Märtaa etäisesti äidistä, ja kallistaa päätään.

“Ei todellakaa ollut Rasmus. Päinvastoin. Se Josefina.”
“Rosengårdin likka? Tekö ootte ystäviä?”

Epäusko Michaelin äänessä sivaltaa. Märta huomaa nousevansa seisomaan ja avaavansa suunsa ennen kuin se ehtii estellä itseään: “Sekö olisi niin helvetin vaikea uskoa? Että mulla olisi ystävä, häh? Sitäkö sä yrität sanoa?”

Sitten se muistaa Josefinan huvilan keittiössä. Pitkän ja kauniin Josefinan, joka oli näyttänyt niin pieneltä ja huomaamattomalta kuin oli osannut, ja silti loistanut Merenheimojen vanhassa keittiössä kuin timantti lantakasassa. Epämukavaksi olonsa ehkä tunteva timantti, kyllä, mutta timantti silti.

Ihan varmasti sä et tahdo olla mun ystävä, Josefina oli sanonut ja sanat olivat melkein hukkuneet ikkunasta käyvän tuulenvireen alle. Märta ei ollut osannut tehdä muuta kuin vain tuijottaa, ja sen silmät olivat seilanneet Josefinan silmien välillä, ja sitä oli puristanut sisältä: ensin vatsanpohjaa, sitten keuhkoja, rintaa, ja lopulta se oli kutitellut kurkkua.

Sitten Märta oli heittänyt Josefinan vesilasin pitkin huvilan lankkulattioita. Vanha McDonald’s-lasi oli särkynyt sirpaleiksi kuin hidastettuna, ja Märta oli joutunut puristamaan keittiösaarekkeen reunaa valkoisin sormin, ja jos joku olisi väittänyt, että se oli säikähtänyt itseään, se olisi kieltänyt sen hautaansa asti.

Kyyneleet olivat poltelleet sen silmissä, kelluvina altaina alaluomen varassa, kuin tsunami odottamassa vyöryään rantaan, valmis tuhoamaan kaiken tieltään. Sä et ikinä olisi mun ystävä, Märta oli kuiskannut, ja sitten naurahtanut perään vaikkei sitä ollut naurattanut yhtään. Kyyneleetkään eivät olleet suostuneet tipahtamaan, ja Josefina Märtan silmissä oli vain sumentunut ja sumentunut ja sumentunut, ja niin paljon kuin Märta ei olisikaan halunnut itkeä Josefina Rosengårdin edessä, se ei ollut suostunut hellittämään katsekontaktia.

Eikä se sitten ollutkaan itkenyt, mutta Josefina oli.

“En tietenkään. Mutta jos sä vaan, hm, avaisit itseäsi muille, sulla olisi enemmän ystäviä. Auburnissahan se olisi helppoa, teillä kaikilla on yhteinen intohimo. Ja etkö sä sen uuden tallimestarin kanssa kaveeraa, näin teidät telkkarissa jännittämässä jotain auburnlaisen suoritusta siellä Saksassa.”

Märta tuntee samat altaat silmissään kun se tuijottaa Niken logoa Michaelin lenkkareissa.

“Enkä mä ole yllättynyt siitä, että te olette Josefinan kanssa ystäviä. Tehän olette kuulemma vähän samanlaisiakin. Taidan ottaa nämä. Ehkä toisessa värissä, kyllä”, Michael pohtii ääneen, mutta Märta ei kuule.

Kanslisteista ja kanslisteista
28.3.2020

Jostain syystä Sokan sisarukset aina laittoivat Märtaa hommaan jos toisenkin kun oli kisojen aika. Niitä ei mitenkään kyselty etukäteen, ja kyllähän Märta nyt muiden kisavelvollisuudet ymmärsi kun ne myös kisasivat, mutta omiaan ei niinkään. Ei se kuitenkaan mitään pahaakaan tahtonut sanoa, sillä aika usein kisapäivänä Märta istuskeli jonkun vanhan miehen seurassa pienessä tuomarikopissa vaan kirjoittelemassa epäselviä harakanvarpaita papereihin.

Viime viikolla se oli viettänyt valtaosan maastoestekokeesta katsellen Tobias Juslinin jämäkkää leukaa ja poikamaisen kiharaista tukkaa haaveillen, ja eilisen se oli jutellut mukavia käytännössä katsoen appiukkonsa Arne Rosengårdin kanssa. Se oli kasuaalisti kysynyt Alexanderin kuulumisia kuin tuntisi sen paremminkin ja kertonut sitten puolin ja toisin uuden naapurinsa Josefinan kommelluksista.

Toki jättäen pois sen kohdan, jossa Märtan isä oli sohinut Josefinan suuntaan vanhalla haulikolla. Toistaiseksi tyttö ei ollut löytänyt sopivaa hetkeä mainita naapurirukalleen, että mitään kutejahan siinä pyssyssä ei ollut vuosiin ollut. Mutta sehän vain tarkoittaa, että koko ase ei ollut mitenkään vaaraksi Josefinalle, joten tokkopa tuolla informaatiolla niin kiire oli.

Tänään Märta oli sijoitettu miltei poikkeuksellisesti johonkin hiton kansliaan. Kanslia oli vähän liian hieno sana sille papereiden täyttämälle pöydälle, joka oli pystytetty maneesin yläkertaan.

Matilda — ei siis se violettipäinen hapannaama vaan se kummallinen Matilda, joka hoiti hapannaamaisen Matildan ratsua — nökötti onnellisena arvon neiti Amanda Sokan valmentajan vierellä kentän pääpisteessä, ja vaikka Märta oli vähän katkera siitä, ettei ollut ensimmäisten tallilaisten joukossa päässyt hieromaan tuttavuutta Mr Salt’n’Pepperin kanssa, oli se kuitenkin ihan tyytyväinen lämpimässä kahviossa Penna vierellään.

Vaikka Märta ei ollut mikään erityinen aamuihminen, oli se kuitenkin herännyt kukonlaulun aikaan ehtiäkseen tallille Minaa hoitamaan, koska Cecilia Blankley oli jo pari viikkoa sitten laittanut tytölle tekstiviestin asiasta. Nyt se ryysti jo päivän toista energiajuomatölkkiään, mutta kun se oli luovuttanut kiiltävän ja kertakaikkisen huikean kouluratsun näköisen puoliverisen aidosti ilahtuneelle ratsastajalleen, oli se kaikki ollut sen arvoista.

Kaikki, mukaan lukien pienten ja tiukkojen sykeröiden letittämisestä ja pyörittämisestä ja ompelemisesta kärsineet sormenpäät.

Penna oli levittäytynyt eilisen kanslistiroolinsa myötä jo kodikkaasti koko pöydän mitalta, tulostettuja lähtölistoja ja tulospapereita ja ties mitä asiakirjoja pitkin ja poikin. Märta näpytteli puhelintaan kaikessa rauhassa, olivathan kilpailut jo käynnissä.

”Hei, anteeksi.”

Kansliaan kopisteli nuori mies. Sillä oli päässään lippis, väärinpäin ja niin kireällä, että se oli sillä typerän trendikkäällä tavalla vähän koholla, ja sitten sillä oli jalassaan kiiltävät nahkasaappaat ja moitteettoman valkeat ratsastushousut. Tumman pusakan alta pilkisteli kisatakin liepeet. Sehän oli joku kilpailija. Mitä se täällä teki? Kilpailut olivat jo käynnissä!

Penna ja Märta molemmat katsoivat tulijaa päästä varpaisiin, mutta kaksikosta se vähemmän sinihiuksinen oli se, joka sai ensimmäisenä tervehdittyä tulijaa. Siitä rohkaistuneena se tyyppi — joka näytti muuten tuskastuttavan tutulta, Märta pohti, mutta se saattoi myös olla tuo idioottimainen tapa pitää lippalakkia, sillä ko. tyyli oli kovin in muuan jääkiekkoilijoiden parissa — asteli peremmälle ja hipelöi kännykkäänsä hermostuneesti.

”Niin, katsoin näitä lähtölistoja ja, erm, oon väärässä luokassa? Kilpailunumerolla 051, Robert Harrington ja Harriet V, niinku viides”, se totesi ja vilautti puhelimensa näyttöä niin nopeasti, että Märta ei ehtinyt edes katsoa oliko se päällä vai ei. Eikä se muutenkaan olisi oivalluksen saaneelta toljotukseltaan ehtinyt — sehän oli se Reyesin kaveri Kaajapuroilta!

Kaveri, Märta tirskahti.

”Mahdotonta”, Penna sanoi välittömästi ja nakutteli pienen läppärin näppäimistöä, ”meidän järjestelmässämme tuollainen malfunktio ei ole mahdollinen. Osallistuja klikkaa itsensä luokkiin ja vahvistaa ilmoittautumisen.”

Märta ei ollut ihan varma siitä, oliko malfunktio ihan todellinen sana, mutta nyökytteli siniset kiharat heiluen silti.

”Okei…?” poikarukka sanoi. ”No, um, olisiko mua vielä mahdollista siirtää luokasta neljä luokkaan kaksi, vikaksi? Mulla on hevonen melkein verkattuna jo.”

”Ei. Se on jo käynnissä”, Märta hymyili autuaan ystävällisenä. ”A kuin A.”

Robert-rukka näytti silmin nähden hätääntyneeltä kun sen katse poukkoili Pennasta Märtaan ja Märtasta Pennaan, ja kävi jopa etäämmällä seisovassa neiti Kilpailuidenjohtaja Isabella Sokassa, joka oli suhissut puhelimeensa nyt vartin ja rapiat.

“Voit jäädä pois luokasta neljä, mutta emme kyllä saa sinua enää luokkaan kaksi”, Penna klikkaili ja näpytteli ja kurotteli lähtölistoja pöydältä. “Yliviivaanko teidät?”

Märta hymyili ystävällisesti. Mina ja Märtan lempi-ihminen eli Cecilia Blankley starttaisivat siinä samaisessa luokassa neljä, eikä tyttö ollut vielä oikein päättänyt haluaisiko se liian vaativaan luokkaan osallistuneen pojan starttaavan ja tehden siten Minan voiton entistä makoisammaksi, vai haluaisiko se pojan peruvan koko startin, jolloin Mina ja Cecilia nyt ainakin voittaisivat kilpailun kavetessa.

Robert vilkaisi yläkerran ikkunoista areenalle, jossa leppoisan oloinen ruunikko ravaili helppo A -radan liikesarjoja Kaspian Franssin ratsastamana. Märta napsautti kuulakärkikynänsä päälle ja oli jo yliviivaamassa luokan neljä lähtölistoilta muuan brittiratsukon kun: “Älä. Kai me startataan.”

“Noni, that’s the spirit!” Penna ilahtui ja nyhti lähtölistat Märtan käsien alta itselleen. “Mikäs sen parempi päivä tehdä luokkanousua kuin vuoden ensimmäinen Kalla Cup!”

Väri tasaisesti pakeni toisen pojan kasvoilta tallimestarin leveän hymyn edessä, ja se luikki sen enempää sanomatta pois kansliasta.

“Meidän olisi varmaan pitänyt tarjota sille ämpäri.”

“Se näytti kieltämättä vähän pahoinvoivalta.”

Kisahoitaja Merenheimo
22.4.2020

Homman nimihän on nyt se, että oltuaan Minan hoitaja 480 päivää (tasan!), Märta Merenheimo on aika helvetin kyvykäs hevosenhoitaja.

Märta osaa tehdä sormet ruvella pikkulettejä ja sitten ommella ne sieviksi sykeröiksi niin, ettei ompelulankaa edes näe. Ei sillä, että sitä olisi muutenkaan nähnyt, sillä Märta tietää tietenkin hoitohevosensa harjan tismallisen värin vahalankavalikoimasta (bastard amber, jos kiinnostaa).

Märta osaa kääriä pintelit sekä jalkaan että rullalle juuri Amanda Sokalle mieleisellä tavalla. Se tietää sen siitä tavasta, jolla perijättäristä pidempi aina katsoo Minan jalkoja puoli sekuntia liian pitkään ja sitten kallistaa nanosekunnissa leukaansa noin neljäsosamillimetrin alas ja sitten takaisin ylös (tämä on hyväksyvä nyökkäys) ennen kuin ottaa ratsunsa ohjat Märtan käsistä.

Märta on myös siten kyvykäs hevosenhoitaja, että kun Cecilia Blankley pyytää sitä hoitajaksi ulkomaille (toista kertaa!), se pystyy käyttäytymään kuten kyvykäs hevosenhoitaja käyttäytyy, eli jotenkin näin:

“Hei, Märta, kiitos taas avustasi, olen pahoillani että mun pitää mennä nyt heti”, Cecilia Blankley sanoo laskeuduttuaan vaaleanrautiaan ratsunsa selästä. Tässä vaiheessa Märta on tietenkin jo purjehtinut paikalle ja tarttunut Minan ohjiin, valmiina hyökkäämään jalustinten noston ja satulavyön löysäämisen kimppuun, mutta Cecilia ottaa aikansa ratsunsa vieressä seisten. Se avaa kypäränsä ja vetää sen päästään, littanaksi lätistyneitä hiuksiaan kädellä haroen.

“Ei se mitään…?” Märta sanoo ja likistää itsensä Cecilian ohi päästäkseen käsiksi Minan satulavyöhön.

Cecilia vain hymyilee, ja sitten henkäisee. “Aivan! Pitikin kysyä sinulta, että lähdethän taas kisahoitajaksi toukokuussa? Hanamiviikolle, Ruotsin Markarydiin, sinne Falkencreutzeille. Auburnista lähtee käsittääkseni kaksi rekkaa, joten jos päättäisit lähteä ja yöpyä livingissä, matkustuskustannuksesi jäänee nollaan, minä tietenkin tarjoan ruoat tien päällä, kuten Saksassakin.”

Märtan ihon alla, sen sisuskalujen ympärillä tapahtuu jotain uudenvuodenaatto kello 23:59 verrattavissa olevaa räiskettä ja pauketta, mutta se onnistuu nyökkäämään Cecilialle ystävällisesti satulavyön remmit pari reikää löysemmälle säädettyään.

“Tietty lähden! Laitatko mulle yksityiskohtia myöhemmin vai…?”

Cecilia hymyilee yhä, ja se puristaa Märtan hartiaa kiitollisena ennen kuin kiirehtii kohti uloskäyntiä. “Kyllä, pistän tekstiviestiä kunhan saan tarkemmat aikataulut Isabellalta. Kiitos vielä!”

Siihen Märta vain nyökkää.

Totaalisen cool ja ammattimainen suhtautuminen siis. Märtahan on käytännössä katsoen ammattigroom nyt.

Minahan ei kertoisi kenellekään loppukävelytysten aikana tapahtuneesta villistä tasajalkahyppelystä ja toistuvista jes! jes!!! jesjesjes!!! -hihkunnoista, ja hyvä niin, sillä tämä hevosenhoitaja, tai ei, tämä kisahoitaja Merenheimo lähtisi Ruotsiin, eikä minne tahansa Ruotsiin vaan Markarydiin ja siellä sitä odottaisi Alexander Rosengård. Voi, mitä kaikkea kerrottavaa Märtalla olisi uudesta naapuristaan uuden naapurinsa veljelle!

Ja jouluun on vielä kuukausia!

Menetän malttini
25.4.2020
@Jusu R.

Josefina Rosengård oli kummallinen venkula, enkä mä oikein pitänyt siitä. Tietenkin, mulle oli ollut alusta asti selvää, että Josefina tuskin tulisi pitämään musta myöskään, joten oli luonnollisesti ollut parempi ottaa se asenne heti alkuunsa, että haista paska sinä jusurooseni ja kaikki mitä sun eteen on hopeatarjottimella annettu.

Aina joskus ajattelin, että mitähän helvettiä mäkin olin Kohtalolle ja/tai Sattumalle tehnyt ansaitakseni naapurikseni Josefina Rosengårdin ja yhä kirvelevän hyvännäköisen, tai oikeastaan jopa entistä ärsyttävän paljon paremmannäköisen Rasmus Alsilan. Ja mikä kamalinta: yhdessä.

Siinä oli kyllä metsää välissä, ja pieni rinne, ja jotain Murronmaan tai Kallan kaupungin maita, mutta mua ärsytti ihan vain se, että mä tiesin sen niiden typerän talon olevan siinä. Lisäksi mua ärsytti se, että mä tiesin Eeditin ja Einon jo ennen Josefinaa. Niiden piti olla mun ihmisiä, vaikka isällä ja Einolla oli ollut joskus kymmeniä vuosia sitten joku typerä riitä, jonka takia ne eivät olleet puhuneet lainkaan pitkään aikaan.

Me oltiin joskus oltu Eeditillä kesätöissä, joskus nuorempina. Mä muistin ne näppylähanskat, jotka oli ollut ainakin kaksi kokoa liian isot ja kuinka me oltiin kökitty Eeditin kanssa tuntitolkulla kukkapenkin ääressä kunnes se oli valittanut selkäänsä ja Michael oli auttanut sen sisälle lepäämään.

Jossain vaiheessa me ei oltu enää vaan käyty siellä. Kukaan ei oikein ikinä kertonut mulle miksi, mutta mä olin vain niellyt sen purematta kuten monta muutakin asiaa mun elämässä. Sitä paitsi, sehän kävi järkeen: ei kukaan pitänyt meidän perheestä, ei edes herttainen Eedit.

Michael oli kyllä käynyt siellä joskus myöhemminkin auttamassa pikkujutussa jos toisessakin, kuulemma, ja se aina sanoi, että munkin pitäisi käydä. Se oli kuulemma vienyt isänkin käymään sinne, ja isä oli istunut monta pitkää minuuttia auton etupenkillä, ihan kuin se olisi muistanut jotain.

Mutta jos olikin, Michael ei ollut kysynyt eikä isä ollut kertonut.

Se oli silloin mennyt tapaamaan Josefinaa. Michael oli nauranut kun oli kertonut, mutta mua ei ollut naurattanut edes sen imitaatio Josefinan ilmeestä ovea avatessa. Mun päässä oli vain pyörinyt ajatus siitä, että kohta mun oma isäni olisi Josefinan ihmisiä. Se oli tietenkin aivan absurdi ajatus, koska mun isä oli ottanut tavakseen tuijottaa tontin pohjoisrajaa ikkuna auki ja haulikko olkapäätään vasten nojaten.

Välillä mietin myös sitä, kuinka mä olin lyönyt sen vesilasin Josefinan hentoisista sormista ja säpäleiksi lattialle, ja niitä hetkinä mua vähän pelotti, että mitä jos musta tulisi samanlainen kuin isästä.

Michaelin, vaikka se kantoikin monia muita asioita harteillaan, ei tarvinnut kantaa sitä samaa pelkoa. Se oli luonnoltaan vähän kuin vesi: se virtasi miten virtasi eikä oikein mitään pysäyttänyt sitä, ja ajan kanssa se sai hiottua mitä tahansa haluamaansa muotoon. Michael ei ollut kova, vaan se oli pehmeä kuin vesi ja pehmeä oli vahva.

Mä olin ehkä kova, mutta Josefina Rosengård oli vain typerä, etenkin patsastellessaan keskellä Auburnin maneesin katsomoa ratsastusvaatteet päällä. Se muistutti mua etäisesti sellaisesta urheilijan tyttöystävästä—tiedäthän, sellaisesta katsomossa oman mussukkapullanmurubeibirakkaansa suoritusta jännittävästä ja viimeisen päälle tällätystä vaimokkeesta, joka sitten voiton jälkeen kirmaisisi muiden tyttöystävien ja vaimojen kanssa kentälle halaamaan just sitä ihanaaparastabestevermiestään.

Se oli kuitenkin vähän hermostuneen oloinen kun se katseli Rasmustaan siellä heppansa selässä. Se nakerteli kynsiään ja se oli ihan hiton ärsyttävää kun mä yritin keskittyä seuraamaan Minaa ja Ceciliaa.

“Lopeta”, mä sihahdin sille raivoisasti.

Josefina vähän säikähti. Se katsoi mua silmät pyöreänä, mutta vähän hämmentyneenä istui kuitenkin alas lähimmälle penkille. Mä tuhahdin vähän samalla tavalla kuin mitä joku keski-ikäinen saisinko puhua esimiehelle -henkinen nainen, ja pudistin päätäni katse Minaa maneesissa pyörivistä ratsukoista hakien.

Mutta se sama kynsien jäystäminen jatkui, mä näin sen mun silmäkulmasta, ja mä ehkä heitin Josefinaa mun lapasella. Se meni vähän ohi, laskeutui johonkin toisen sirojen säärien lähelle maahan, ja näin kuinka tarkkaan Josefina oli katsomatta muhun päinkään. Se kyllä lopetti, mutta mä olin jo niin ärsyyntynyt sen koko olemassaolosta, että heitin sitä myös toisella lapasella ja sitten myös Minan riimunnarulla.

Riimunnarun messinkinen lukko kalahti raskaasti katsomon lattiaan, ja yksi jos toinenkin hevonen maneesissa hätkähti sitä. Mun posket punehtuivat automaattisesti, koska en mä tahtonut olla mikään häiriötekijä toisten treeneille, etenkään tällaisena ruuhka-aikana kun ratsastajat joutuivat muutenkin keskittymään normaalia enemmän pysyäkseen poissa toistensa tieltä.

Samalla mua kuitenkin harmitti, ettei mulla ollut ollut sen enempää irtotavaraa, jolla viskoa Josefinan sympaattisia lettejä ja hienoa ratsastustakkia.

“Sori”, mumisi Josefina posket suorastaan häpeää kirkuen kun ohiravaavan Zelian selässä keventävä Matilda mulkaisi sitä ja riimunnarun päätä sen sylissä.

Mina liikkui ihan tyytyväisen oloisena, ja vaikka mä en paljoa tuontasoisesta kouluratsastuksesta tiennytkään, uskoin niillä olevan hyvä sauma ruusukkeisiin sitten Ruotsissa. Cecilia oli luvannut, että saisin vaikka pitää ne ruusukkeet, se ei niillä kuulemma mitään tekisi, ja mun oli tehnyt mieli kysyä, saisinko loputkin palkinnot koska kyllä mä tiesin siellä olevan rahaa jaossa, mutta Cecilia oli ollut mulle niin kiltti, että en mä kehdannut.

Josefina pölähti riviä alemmas seisomaan siinä vaiheessa kun Rasmus antoi hevosensa ravata kaula pitkällä (kyllä mä olin vähän niitäkin seurannut) ja ojensi riimunnarua takaisin mulle.

“Sulta, öö”, se sanoi ja sen katse väisti mun katsetta, silmät jotain yksittäisiä pikkukiviä katsomorivin lattialta etsien kuin Josefinalla ei olisi muuta tehtävää sen elämässä Auburnin siistimisen ohella. Ja ehkä sillä ei ollutkaan, ja mä virnistin vähän ajatukselle.

“Niiiiiiin?”

“Sulta tippui tämä”, Josefina lopulta puhisi ulos ja mä vähän yllätyin siitä, kuinka uhmakkaalta se onnistui kuulostamaan poskipäät yhä punertavina ja ääni pienenä. Sitten se ojensi Minan narua mulle, siististi niputettuna. Mä en tavallaan halunnut ottaa sitä siltä vastaan, mutta mun oli pakko.

Sillä hetkellä kun mun käsi tarttui naruun, Josefina nyökkäsi ja poistui paikalta, ja mulle tuli yhtäkkiä sellainen olo, että se oli ollut passiivis-aggressiivisen ystävällinen. Ihme tyyppi, mä ajattelin silmiäni pyöräyttäen, jep: Josefina Rosengård oli tyhmä ja kummallinen venkula, eikä se halunnut olla mun ystävä enkä mä halunnut olla sen ystävä.

Amor kusee aina kaiken
6.5.2020
@Jusu R.

(lue ensin)

Ulkona puhiseva tuuli on ajanut Falkencreutzin maneesiin peräti kuusi ratsukkoa, joista yhden muodostaa välipäivän verryttelevää ratsastusta suorittavat Cecilia ja Mina, mutta Märtan silmät karkaavat jatkuvasti Alexanderin alla puhisevaan kimoon. Se oli hetki sitten kysynyt kauniisti soljuvalla ruotsillaan lupaa pujahtaa kilparatsastajien joukkoon, vitsaillen jonkun toisen ruotsalaisen kanssa jotain tuulesta ja tammoista. Ja nyt se ratsastaa siellä energisesti pärskivällä tammallaan.

Mina suorittaa tapansa mukaan: hyvin. Märtalla ei ole siitä mitään pahaa sanottavaa, eikä vain siksi, että Mina on hänen hoitohevosensa ja ylpeytensä. Mina nyt sattuu olemaan muutenkin näyttävä ja kaunis hevonen, ja Cecilia sen selässä on hioutunut viime kuukausina tamman kanssa yhteen paremmin kuin hyvin.

Muutama muukin hoitaja (vai ovatko he nyt groomeja, onhan tämä kuitenkin kansainvälinen kilpailuviikko Ruotsissa eikä mikään peräkylän ratsastuskoulu, Märta ajattelee) seisoo maneesin katsomossa. Heillä on mukana samoja tavaroita kuin sinihiuksellakin: riimunnaru niskan ympärillä roikkuen, ohut loimi syliin viikattuna.

Alexander Rosengårdilla on sellainen tietynlainen presenssi, ettei Märta nyt kertakaikkiaan voinut olla mitenkään huomaamatta sitä.

Tietenkin huomiota vie myös se sen alla poukkoileva tamma, joka oli selkeästi ottanut kierroksia jo ennen maneesiin saapumistaan, ehkäpä juuri siitä ulkona ulkovasta tuulesta. Korvahupun lipare ilmavirran mukana väpättäen Alexander Rosengård antoi hevosensa laukata, pitkää ja venyvää askelta kontrollista irti päästämättä, ja Märta katsoo ihan häpeilemättä.

Ja miksikös se häpeäisi, onhan Alexander Rosengårdissa katsottavaa. Onko siinä sitten muuta, siitä Märta ei ole ihan varma, katkeran kilparatsastajan irvikuva Hannabyn linnan hulppeassa nojatuolissa yhä tytön mielessä kummitellen.

Punainen rusetti Minan hännässä viuhahtaa äkäisesti kun toinen ratsukko ohittaa ne sisäuralla. Ihan sopivan etäisyyden päästä, mutta tamma oli ollut heti aamusta kiukkuisempi kuin aikoihin, ja se Cecilian on nyt vain kestettävä. Mutta Cecilia on taitava ratsastaja ja osaa lukea Minaa riittävän hyvin, ettei Märtan tarvitse huolehtia.

Niinpä se voi kaikessa rauhassa juoksuttaa sinisiä silmiään pitkin Alexander Rosengårdin pitkää ja hoikkaa runkoa. Se on rakentunut samalla tavalla kuin muutkin kaltaisensa, kuten Rasmus Alsila ja Tijs Schepper ja Lauri Merikanto ja Nathaniel Rossi tai kuka tahansa Märtan täällä näkemistä esteratsastajista: kevyt, dynaaminen, miehinen leuka vakavasti asettuneena. Kouluratsastajat ovat eri maata, pehmeämpiä ja vain enemmän ja tietyllä tapaa todellisemman tuntuisia. Kyllä Märta tietää, onhan se nähnyt kuinka Robert Harringtonin valkoiset kisahousut täyttyvät ilman rypyn ryppyä ja kuinka Mikael Aarnisuon treenattujen reisien lihakset pystyy erottamaan valkean kankaan läpi.

Alexander Rosengård näyttää siltä, että jos tuuli vain puhaltaisi oikeasti kulmasta, se voisi viedä koko miehen mukanaan. Se ei ole viehättävää, eikä Märta Merenheimo ehkä menisi niin pitkälle, että kutsuisi Alexander Rosengårdia hyvännäköiseksi samalla tavalla kuin Eliel Korpea. Ja onhan se kuitenkin Rosengård, ja rosengård on yhtä kuin kirosana.

Siitä huolimatta jokin Alexanderissa on viehättävää, ja sekös vasta Märtaa korpeaa. Ehkä tapa, jolla se on niin autuaan valehtelematta vain ihminen. Sirot sormet puristavat Minan ohutta loimea mietteliäinä ja kimo tamma intoutuu laukanvaihdosta niin, että sen ratsastajan tiukilla kasvoilla vilahtaa sekunnin ajan jokin huvittuneen hymyn esiaste.

Märta muistaa Alexanderin sormet, kuinka ne olivat levittäytyneet rennosti ja kaiken omistavalla tavalla nojatuolin käsinojille, pitkät ja luihut sormet ja ihon alta työntyvät rystyset. Märta muistaa sen leuan, kuinka se oli nojannut takaraivonsa selkänojaa vasten ja katsonut kasvottomia ihmisiä edessään, haastavasti ja katkerasti yhtä aikaa, terävät poskipäät piirtäen hotellin valaistuksessa varjoja sen poikamaisen sileälle iholla. Märta muistaa sen hymyn, kuinka toinen kulma sen huulista oli karannut, vain sen verran että siitä juuri erotti suunnan ylös, ja kuinka se oli vaikuttanut vaaralliselta.

Rasmus Alsila ei ole vaarallinen tai haastava vaikka poikamainen senkin sileä iho on ja sormet pitkät. Ja Märta on ollut niin pitkään ihastunut typerään Rasmus Alsilaan, että ei enää tiedä mikä osa Rasmuksen hyvännäköisyyttä on vain kitkeränkatkeria muistoja, mikä puhdasta vihaa Josefina Rosengårdia kohtaan ja mikä aitoa.

Tai ehkä Märta Merenheimolla on vain tyyppi: pitkiksi ja ohuiksi venytetyt miehet, satulansiipeä vasten koukistuneine polvineen ja ratsastuskypärien alta karkaavine sortuvineen; tiukkailmeiset mutta hevosilleen hymyilevät miehet, pitkine sormineen ja pehmeine käsineen; miehet, jotka eivät katsoneet Märta Merenheimo kaltaisia tyttöjä kahdesti tai edes sitä yhtä kertaa.

Voi piru, Märta ajattelee ja puristaa Minan loimea tiukemmin sylissään, täällä Markarydissahan niitä sellaisia miehiä olisi.

Märtan perse pelastaa päivän
Kesäkuu 2020

“Tämähän on kaoottista”, sanoo Penna Vaanila, ja Märtan tekee mieli nauraa: kaoottinen on liian kauniisti kuvailtu.

Auburnin maneesissa ei tapahtunut pääsääntöisesti mitään erikoista. Jos Märta oikein pinnistelee, niin että sen otsaan nousee pieni suoni, se saattaa muistaa kerran tai kaksi kun joku irtohyppäävä tai irtojuoksutettava hevonen on pukittanut vapaana ollessaan ehkä kerran. Tai, jos se on sattunut ihan hurjalle päälle, jopa kahdesti.

Se on ihan ymmärrettävää: onhan Auburn Estate ammattimainen talli, ammattimaisilla huippuhevosilla ja ammattimaisilla huippuratsastajilla, tai ainakin kaikki hevoset ovat matkalla ammattilaishevosiksi (mikä on ammattilaishevonen? Märta ei ole ihan varma) ja -ratsastajiksi.

Kaikki ovat aina olevinaan niin asiallisia.

Pieni kapinallinen hengenvätys Märtan sisällä usein puhkuu halua rikkoa se täydellinen kupla, joka on imaissut sisälleen miltei koko Kallan. Sen tekee usein mieli ravistella kaikki nirppamaisuus Amanda Sokan nokasta, ja aina välillä se ei tahdo mitään niin paljon kuin päästää kaikki Rasmus “Gone Pro” Alsilan ratsut tarhoistaan villeiksi ja vapaiksi.

Joten ehkä siksikin tämä kaikki kaoottisuus on suoraan kuin sen märimmistä päiväunista. Oikeastaan, tämä on parempi: maneesin keskellä, täysin säpäleiksi menneen esteen juuressa autuaan pöllämystyneen näköinen Rasmus keräilee vielä itseään. Se näyttää vähän pökkyräiseltä, mikä on niin ikää ihan ymmärrettävää: onhan se juuri lentänyt pää edellä keskelle O-kirjainta Koivun Majatalon sponsorilankussa.

Jos Märta olisi joku muu kuin Märta Merenheimo ja siten entinen toinen puolikas Alsilasta ja siitä Merenheimosta, se olisi varmasti reagoinut samoin kuin Penna: rynnännyt suin päin maneesin hiekan joukkoon, polvilleen Rasmuksen viereen, pylly pystyssä kun se yrittää kuunnella esteratsastajan sanoja maneesissa kaikuvan elämöinnin alta.

Mutta Märta on Märta Merenheimo, ja siksi se vain seisoo suu virneessä ja kädet puuskassa maneesin laidalla. Cava on varmasti sen lempihevonen, ori näyttää lähinnä arabialaiselta täysveriseltä englantilaisen sijaan laukatessaan maneesia ympäri häntä villinä viuhkana sen perässä ja jalustimet kylkiä vasten retkottaen. Lisäksi se huutaa, niin maan perkeleesti, että Märtankin nauru peittyy alle.

Ja hyvä niin, sillä Isabellan katse ei ole ymmärtäväisin kun se yrittää samanaikaisesti harjoittaa niin kriisinhallintaa kuin vahingonarviointiakin istuessaan jäykän näköisenä Minan estesatulassa. Vaaleanrautias näyttää vielä toistaiseksi kohtuullisen rauhalliselta, mutta Märta tuntee hoitohevosensa—Mina saisi ihan just tarpeekseen tästä hulabaloosta.

“Teemme mukavia pikkuhyppyjä. Minalle ja Eelalle verryttelevää jumppaa, Cavalle hyvää kontrollitreeniä”, Isabella sanoi—Märta vilkaisee maneesin seinäkelloa—kaksikymmentäkolme minuuttia sitten. Silloin Märtakin oli kentällä, auttoi Ellietä ja Antonia kasaamaan muutamia pieniä esteitä kentälle Isabellan ohjauksessa, ja poikkeuksellisesti jäi vielä seuraamaankin treenejä. Minan koulusatula odottaa puhdistusta ja Märta oli kyllä ajatellut jo päivien ajan hoitavansa sen juuri Isabellan hyppyjumpan aikana, mutta jokin pieni ääni sen sisällä käski jäämään.

Ja siksi Märta nyt on siinä, maneesin reunalla ja silti keskellä kaaosta.

“Vooou, soo”, kaikuu Jonathanin ääni ja Cavan riekkumisesta ilahtunut Eela kerää keinuhevosen lailla keikkuen ilmaa etujalkojensa alle.

“Mietipä jos tämä tästä pahenee”, Märta ehtii sanoa Ellielle, ja sitten se pahenee.

Se menee jotenkin näin: Eelan takapää nousee, ja juuri silloin myös Mina polkaisee takajalkaansa tuimasti kuin ilkeämielistä hevospaarmaa pois kimpustaan potkaisten, ja se saa maneesin hiekkaa pöllähtämään metrien päässä hepuloivan mustanruunikon päälle, ja sitten Eelan hermot menevät lopullisesti ja se nakkaa Jonathan-rukan alas selästään ja löytää sisäisen rodeohevosensa.

Mina vinkaisee tuohtuneena, ja Isabella pitelee sen ohjista kiinni kaksin käsin, mulkoillen ympäri Kataja-areenaa laukkaavia hevosiaan.

“Sinä olet kahdeksantoistavuotias!” Isabella huomauttaa kovaan ääneen ohikarauttavalle tammalle, yhtä tuohtuneena kuin vaaleanrautias allaan, mutta Eela ei kuuntele vaan menee menojaan, satula hassusti vinksallaan sen selässä retkottaen ja ohjat kaulaa vasten hakaten.

Cava mölisee tässä vaiheessa jo niin kovaa, että Märtaa vähän ihmetyttää kuinka maneesiin ei ole eksynyt kukaan kummastelemaan keväistä konserttia. Vaikka Isabellan ilmeestä päätellen tilanne ei sitä—lisää todistajia, silminnäkijöitä tälle neiti I. Sokan hevosten täydelliselle pimahtamiselle—kaivannut, Märta kuitenkin lukee siitä terävän varoituksen tulla tekemään asialle jotain nyt heti or else, eikä sinihiusta oikeastaan huvittanut niin kovasti tietää, mitä se else olisi.

Niinpä se riekkuu aikansa edelleen tokkuraisen Rasmuksen, josta ei ole kovastikaan apua, Jonathanin, Ellien ja Pennan kanssa pitkin Kataja-areenaa, yrittäen rauhoitella hevosia milloin mihinkin nurkkaan.

Eela antaa periksi ensin, koska Cava on typerä ori.

Aina kun Märta luulee, että no nyt sen on pakko pysähtyä, sillä ei ole mitään pakoreittiä, Cava ottaa ja lähtee. Se hyppelehtii välillä tielleen tulevia esteitä, puhtaasti ja niin hienolla tekniikalla, että Isabellan ja Rasmuksen kollektiivisen ihmetyksen/tuskan voi melkein tuntea maneesin nihkeässä ilmassa.

Tilanne, jossa Cava saadaan vihdoin kiinni, on yllättävä ja Märtan mielestä vähän epämukava.

Se on nimittäin sellainen tilanne, jossa Märta kompastuu Rasmuksen pudottamaan puomiin (silloin kun se lensi koko esteen sekaan), on kaatumaisillaan mutta onnistuu eeppisesti pelastamaan tilanteen, mutta sitten sen housujen takapuolesta kuuluu varmasti kovaäänisin risahdus koskaan.

Ääni on niin yllättävä, että jopa Cava pysähtyy korskahtaen, sieraimet väristen ja kyljet vauhdikkaasti kohoillen, ja pää ylhäällä se vain tuijottaa. Tuijottaa Märtaa kuten kaikki muutkin, koska Märta tuntee inhottavan viileän ilmavirran jossain, missä ilmavirran ei pitäisi kulkea sitten ollenkaan.

Mutta Cava on kiinni ja Märtan perse koko Kallan (tai ainakin maneesissa juuri sillä hetkellä olevien ihmisten) nähtävillä, joten tilanne rauhoittuu.

“Vaanila”, Isabella sanoo yllättävän tyynesti laskeutuessaan Minan selästä, lykäten ohjat Märtalle, jolle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että sen takki peittää edes sen puuvillapikkareiden saumassa olevan rispautuneen reiän. “Poista valvontakameranauhalta tämä koko—koko show!”

Penna nyökkää lyhyesti ja pikakävelee pois. Isabella vaikuttaa vähän hengästyneeltä, mutta tässä tilanteessa Märta ei voi sanoa, etteikö he kaikki olisi vähän hengästyneitä. Perijättären kasvoilla on kuitenkin jotain epätyypillisen kiivasta. Sen katse siirtyy kuuliaisesti Minan ohjista pitelemään Märtaan, Cavassa kiinni roikkuvaan Ellieen ja Eelan vieressä seisoviin miehiin.

Sitten, hyvin selkeällä mutta hiljaisella äänellä, Isabella sanoo: “Tämä ei ikinä tapahtunut.”

Märta, Ellie, Anton, Jonathan ja Rasmus nyökkäävät niin synkronoidusti, että Isabella voisi lähettää ne vaikka kylmiltä jonkun synkronoidun urheilulajin MM-kilpailuihin. Ei ehkä kuitenkaan voimistelun, ovathan Märtan housut ratkenneet ja Rasmuksen silmät pyörivät yhä vähän sen päässä.

“Olipa hauskaa”, Märta toteaa ilahtuneena kun maneesin ovi kalahtaa kiinni saappaankannat kopisten poistuneen perijättären jäljiltä.

“Hyvä, että se on nyt ohi”, Rasmus puuskahtaa kuin se olisi pidättänyt henkeään viimeiset neljätoista minuuttia. Tosin, saattaa olla, että se onkin. Kyllä Märtakin varmasti pidättäisi henkeään ja yrittäisi kuolla omatoimisesti ennemmin kuin Isabella Sokan hullun hevosen tai siron käden (Märta ei ole varma, kumpi olisi pahempi) kautta.

Anton hörähtää. “Martan perse pelasti päivän.”

11.01.2021

(pohjatarina)

Maneesissa oli hiljaista, vain kahden hevosen kolmitahtiset askeleet rikkoivat sen hiljaisuuden satunnaisten pärskähdysten saattelemina. Nahka natisi nahkaa vasten yhtä rytmikkäästi ja ratsukot ohittivat toisensa vähän väliä. Sarah vilkuili aina välillä punarautiaan Armin suuntaan, jonka selässä Mikke testaili asetuksia keskittynyt ryppy kulmakarvojensa välissä. Naista nauratti miten vakavalta toinen näytti, kun hänellä itsellään viipyi vain tyytyväinen hymynkaari huulillaan. Armi kulki kauniisti, kevyen näköisesti pitkäjalkaisen miehen alla, vaikka näyttikin hieman liian pieneltä Mikelle.

Sarah ja Mikke antoivat tammojen astella rentoina vieretysten loppukäyntien ajan. Molempien hevosten selän päällä oli viltti huolellisesti taiteltuna niin, ettei se valuisi kummaltakaan kyljeltä maahan. Sarah piti siitä miten Mikke kunnioitti heidän sopimustaan, että he eivät olleet seurustelusuhteessa ja käyttäytyi ihan kuin vain kaverinsa kanssa olisi keskustellut julkisesti.
Se olikin varmasti yksi tärkeimmistä syistä minkä vuoksi he olivat jatkaneet käytäntöä jo yli vuoden ajan ilman että se oli pienien kasvukipujen jälkeen ahdistanut kumpaakaan. Se oli kai jollakin tavalla vähän outoa, mutta toimi edelleenkin.

Mikke käveli Armin kanssa edeltä tammatalliin ja pyöräytti hevosen karsinaansa. Sarah talutti Effin viereiseen karsinaan ja tajusi kiireiseltä näyttävän Pennan ilmestyvän heidän luokseen. Mies tarjoutui pitkin hampain viemään tammat ulos, vaikka kumpikaan heistä ei ollut pyytänyt sellaista palvelusta. Sarah kuitenkin suostui järjestelyyn, sillä Pennalle oli turha ruveta väittämään vastaan.

Kaksikko sai hevostet hoidettua kuivausloimien alle ja Sarah kyseli uteliaana Miken mielipidettä Armista, kun Isabella keskeytti suojattoman keskustelun alkuunsa. Mikke haihtui tilanteesta jättäen Sarahin kahdestaan Isabellan kanssa. Toinen kuulosti nuhaiselta ja latina irvisti hieman huomatessaan kuinka kipeältä kartanon perijätär vaikutti jo kävellessään. Isabellalla oli kuitenkin ratsastusvarusteet päällään ja Sarah mietti oliko nainen todella menossa vielä ratsastamaan siinä kunnossa.
"Oletko vasta menossa…?" hän kysyi varoen, tietämättä millä tuulella vanhempi perijätär oli flunssan keskellä. Surkea "juu" lausuttiin myöntämisen merkiksi ja Isabella vilkaisi valmiiksi varusteltua Minaa kertoen saaneensa lihasjumit eiliselta juoksulenkiltään. Sarah katsahti itseään ja Minaa, tietämättä olisiko loukkaavaa ehdottaa, että hän voisi ratsastaa perijättären tamman kyllä toisen puolesta.
"Jaksaisitko vielä?" Isabella kuitenkin onneksi ehdotti ja Sarah suostui miettimättä kahdesti. Olihan hän ollut monilla kisareissuilla Ceen kanssa ja nähnyt muutenkin naisen ratsastavan vaaleanrautiasta lukemattomia kertoja.

Kyllä hän selviäisi ja ilmeisesti Isabellakin oli sitä mieltä, sillä nainen lähti hitaasti kohti kartanoa niiskuttaen.

Sarah mietti oliko Penna Minan varustamisen takana ja miten karvaasti Märta katsoisi häntä jos näkisi, että hän oli menossa ratsastamaan Minalla. Sinihiuksinen oli varsin suojeleva omaa hoitohevostaan kohtaan ja kaikesta yrittämisestä huolimatta käyttäytyi aina siten, kuin Sarah olisi silittänyt tätä vastakarvaan.
Mina käveli naisen vierellä korvat hörössä, se oli kamalan kiltin oloinen vaikka olikin selvästi hereillä. Sarah talutti sitä maneesissa useamman kierroksen verran ennen kun nousi tamman selkään.

Juuri, kun Sarah oli siirtämässä Minan raviin maneesin ovi aukesi ja Inna käveli sisään Banskun kanssa. Naiset tervehtivät toisiaan, Inna katsoi Sarahin ratsua hetken liian pitkään muttei sanonut sanaakaan. Minan askellaji vaihtui ja ratsukko jättäytyi toiseen päätyyn antaen orille ja tämän omistajalle oman rauhan toiseen päätyyn.
Mina tuntui jäykältä, Sarah muisteli että Cee oli sanonut tamman vaativan usein jonkin verran käynnistysaikaa aluksi. Nainen antoi sille aikaa, sillä hänellä ei ollut kiire mihinkään.
Verryttelyiden jälkeen hän ratsasti siirtymisiä jokaisessa askellajeissa ja teki paljon taivutuksia, testaillen kuinka sen tason hevonen reagoi apuihin. Sarahista tuntui hieman siltä kuin olisi päässyt vähän luvatta Miken auton ratin taakse, houkutus kokeilla vähän enemmänkin vaihteita kupli kärsimättömänä naisen ihon alla.

Lopulta Sarah työsti ravin hyvin kootuksi, siitä oli ehkä turvallisinta lähteä koittamaan - kevensi määrätietoisesti ja pyysi hevosta yhä lyhyemmäksi. Mina vastasi apuihin helposti ja tarjosi välittömästi ensin hieman showmaisempaa ravia ja lopulta siirtyi passageen. Sarah uskalsi yrittää vain muutaman askeleen verran peilien edessä ja päästi tamman sitten etenemään takaisin koottuun raviin. Into tuntui jossakin mahanpohjassa, se oli kuin olisi löytänyt ihan uuden liekin ratsastuksesta. Latina tiesi heti haluavansa lisää.
Sarah ei kuitenkaan lähtenyt yksin testailemaan liikaa, sillä kyseessä oli kuitenkin kisahevonen eikä hän halunnut vaikuttaa Ceen säätöihin negatiivisesti. Jos nainen olisi itse seissyt maneesin keskellä ja antanut ohjeita, niin naisella olisi ollut ihan erilainen varmuus tekemisessään. Nyt oli kuitenkin vain tarve vain saada Mina liikkumaan ja tuskin Isabellakaan olisi tehnyt sen kanssa kovin rankkaa treeniä, joten Sarah antoi Minalle pitkät ohjat ja heilautti viltin sen lämmenneiden lihasten päälle.

"Ootteko te jo valmiit?" Inna kysyi yhtäkkiä ja Sarah huomasi säikähtävänsä vähän hiljaisuuden rikkomista.
"Joo", nainen vastasi keräiltyään sykettään hetken ajan maneesin katosta.
"Tuutteko loppukäynneille maastoon?"
"En mä taida, ekaa kertaa tän selässä", Sarah selitti, hän ei halunnut käydä testaamassa heti miten hyvin saisi Minan karkuutettua lumimaisemaan.
"Aa, okei. Ei haittaa."
"Joku toinen kerta sitten?" latina lupaili.
"Joo", Inna myöntyi ja jatkoi sitten vielä Banskun kanssa treenaamista.

"Miksi sinä talutat Minaa?" terävä kysymys vastaanotti ratsukon tallin lämmön sijaan. Sarah siirsi katseensa Märtaan ja loihti kasvoilleen ystävällisen hymyn.
"Ratsastin sen", nainen kertoi ja pysäytti rautiaan sen hoitajan eteen, joka tukki tallikäytävän kädet tiukassa puuskassa.
"Miksi?" Märta ei ollut selvästi valmis nielemään tilannetta.
"Koska Isabella pyysi. Haluatko hoitaa sen?"
"Tietysti", Märta sihahti ja nappasi ohjat Sarahin kädestä melkein väkivaltaisesti. Tilanteessa ei taaskaan ollut mitään järkeä Sarahin mielestä, mutta koska Märtassa olisi ollut?
"Kiitos!" Sarah huikkasi vielä toisen perään, mutta tämä ei kääntänyt edes päätään hänen suuntaansa. Latina ei kuitenkaan jaksanut ottaa itseensä, hän tunsi Minan hoitajan niin hyvin, että tiesi tämän kaiken vain kuuluvan pakettiin.

18.02.2021

Cee oli ratsastanut Minan eilen, Sarah uskoi jo osaavansa lukea sen tamman olemuksesta ottaessaan sen alkukäyntien jälkeen tuntumalle ja raville. Mina tuntui terävältä, sellaiselta että sen kisavirettä oli testailtu. Sarah tunsi velvollisuudekseen olla sotkematta Ceen huolellisesti harkittuja asetuksia ja pyrki ratsastamaan herkän tamman samalla tyylillä, mitä oli nähnyt Ceen tekevän lukemattomia kertoja. Rauhallisen määrätietoisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Nainen tiesi, että hevosen selässä oli turha jäädä haaveilemaan, mutta erityisesti ennen kisoja latina piti visusti huolen, että keskittyi itse ratsastukseen 100% ollessaan vielä vieraalta tuntuvan puoliverisen satulassa.

"No miltä se nyt on tuntunut?" Cee oli kysynyt häneltä eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun heidän tiensä olivat ristenneet tallikäytävällä.
"Hyvältä. Osaavalta, siltä että siinä on vielä monta nappulaa joiden tarkoitusta en tiedä", Sarah oli naurahtanut totuudenmukaisesti. Ceen hymy oli ollut paljonpuhuva.
"Hyvä, silloin sillä on paljon annettavaa myös. Onko se osannut käyttäytyä ihan hyvin, Mina kun osaa välillä olla hieman... no, dramaattinen, tiedäthän?"
"On, ei se ole ollut mitenkään vaikea. Vaikka toisaalta sellaisilla hevosilla mä olen koko Auburnissa vietetyn aikani ratsastanut - en mä edes tiedä miltä normaali hevonen tuntuu." Naiset olivat nauraneet yhteen ääneen.
"Pohdin muuten Isabellan kanssa myös sitä josko haluaisit kokeilla Minaa tulevissa kotikisoissa. Saisit vähän tuntumaa miten se käyttäytyy kisoissa selästä käsin", Cee oli lisännyt ja saanut Sarahin kulmat kohoamaan yllätyksestä. Isabella antaisi hänen startata hänen hevosellaan kilpailuissa? Mitähän mieltä Märta asiasta olisi?

"Vau, tietenkin, kiitos."

"Hyvä. Starttaan sillä itse vielä viimeistä kertaa silloin. Vaativa B olisi varmasti sopivan tason testistartti, sen ratsastat ainakin rutiinilla läpi?" Ceen odottava katse oli tuntunut porautuvan Sarahin päässä risteävien ajatusten läpi.
"Täydellistä. Kiitos", nainen oli vastannut ja vasta samana iltana päästänyt laukkaavan mielikuvituksensa irti. Katastrofin aineksista huolimatta Sarahin oli pakko vain niellä se, että hän ei ollut enää mikään aloitteleva kilparatsastaja. Ajatus oli saanut hullunkurisen virneen nousemaan huulille niin, että kasvoihin oli sattunut. Jos lähestyvä testistartti ei olisi täysi fiasko - hän saattaisi saada kisata Minan kanssa jatkossakin.

Pienen paniikin ajatus kahdesta kisahevosesta aiheutti, mutta eniten se sai kuitenkin kutkuttavan odotuksentunteen asettumaan mahanpohjaan. Sarah mietti, että hänen pitäisi pyytää Cee silti pitämään heille ainakin alkuun muutaman yksityisvalmennuksen, jotta pääsisi paremmin vaaleanrautiaan tamman pään sisälle.

Sarah toi Minan keskihalkaisijalle ja teki ravissa sulkuväistön oikealle, ratsasti huolelliset kulmat päädyssä ja otti seuraavan sivun avotaivutusta. Minan ravi oli isoa - olihan se kokonaiset 7cm Effiä korkeampi ja Sarahin piti keskittyä istuakseen rennosti tamman askeleiden mukana. Hän toi vaaleanrautiaan uudelleen keskihalkaisijalle, tehden toisen sulkuväistön vasemmalle.
Sarah jätti kouluohjelman lisäykset välistä ja harjoitteli sen sijaan käynnissä täyskäännöksiä takaosalla keskellä maneesia ilman laitojen antamaa tukea. Mina pysyi kuuliaisena siitä huolimatta, että maneesin ovi avautui Jonathanin ja Lyylin edellä.

"Kato, mitä muija?" Jonathan tervehti rennosti naurahtaen.
"No miltä näyttää? Vakavia kouluratsastusjuttuja, et sä ymmärrä kuitenkaan", Sarah vastasi antaen Minalle hetkeksi vapaat ohjat. Tamma venytti kaulaansa jatkaen ponnekasta käyntiä maneesin uralle.
"En ymmärräkään. Siksi mä olen vain esteratsastaja. Sitä paitsi mun kouluvalmentaja on ollut viime aikoina kamalan kiireinen", mies jatkoi ja katsoi Sarahia merkitsevästi.
"Kiireinen?"
"Niin. Hevosia ja miehiä satelee ovista ja ikkunoista?"
"Hei! Herra itse on lukittautunut omaan kotiinsa mun veljeni kanssa, sä olet tullut ihan mökkihöperöksi siellä", Sarah puolustautui.
"Eri asia, sitä paitsi me puhuttiin nyt susta ja sun miehistä."
"Sori, pitää keskittyä vakaviin kouluratsastusasioihin. Ei ehdi jutella."
"Mitä mä sanoin - hevosia ja miehiä. Ja hevosmiehiä tietysti."
Sarah pudisti päätään huvittuneena ja keräsi Minan ohjat lyhyemmäksi.

"Katsokin että olet sitten häipynyt mun ja Effin valmennukseen mennessä", nainen muistutti tuimana ystävälleen.
"Ajattelin kyllä häiriköidä teidän vakavia kouluratsastusjuttuja silloinkin", Jonathan uskalsi väittää.
"Hah. Amanda itse häätää sut täältä vaikka sähköpiiskalla jos et muuten tajua lähteä", Sarah uhkaili.
"Hyvä on, me ollaan ihan valmiita siihen mennessä. Vaikka piiskaaminen toisaalta kuul..." Jonathan jatkoi, kunnes Sarah keskeytti lauseen.
"Ei! Hys nyt. Pitää keskittyä."

31.03.2021

#susinevavalmentaa

Kun Daniel oli kertonut järjestävänsä Seppeleessä pääsiäisenä kouluvalmennuskurssin, Sarah oli automaattisesti ajatellut, että se kurssi jäisi välistä ihan varmasti. Hän oli jo ajatuksissaan luopunut seuraavista Seppele cupin kilpailuistakin ja todennut, että olisi vain parempi keskittää kisakokemukset johonkin muuhun lokaatioon.
Ei niinkään itse Seppeleen vuoksi, mutta yhden ihmisen, joka asui siellä. Jonka ponit asui siellä.

Mutta kuten oli jo aiemmin havaittu, samalla tavalla kuin Amanda Sokalle ei sanottu ei, päti sääntö myös Sarahin toisen kouluvalmentajan kohdalla. Vaikka Susineva oli äärimmäisen paljon vähemmän pelottava, kuin kollegansa, tiettyä auktoriteettia mies silti huokui. Se oli enemmän äänetöntä, vähemmän kiukkuista mutta ihan yhtä painostavaa. Sarah tiesi, ettei selitykseksi kelvannut totuus - se, ettei hän juuri nyt halunnut ehdon tahdoin tyrkyttää itseään erään platinablondin kotinurkille.
Ties vaikka Inkeri keksisi myrkyttää hänen hevosensa sen majaillessa Seppeleen maneesin vierelle pystytetyissä siirtokarsinoissa?

Effin sijaan matkaan tarttui sitten lopulta Mina ja Sarah uskotteli itselleen kovasti, että päätös oli muodostunut puhtaasti yhteisen tekemisen harjoitustarpeesta eikä siitä, että hän oli mieluusti jättänyt sen tärkeämmän hevosystävänsä kotitallin turvaan.

Sarahin oloa helpotti vähän se, että hän ei joutuisi suden suuhun yksin - Vilja oli myös samassa valmennusryhmässä hänen kanssaan ja oli ollut helppoa sopia yhteiskyyditys Liekkijärvelle. Viljan rento olemus ja sen ympärillä aina leijaileva positiivinen fiilis tarttui jo ajomatkan aikana ja Sarah huomasi ajattelevansa Inkeriä yhä vähemmän mitä pidempään istui auton apukuskin paikalla. Häntä ei huolettanut, että Mina matkusti Konnan kanssa samassa kopissa, sillä tamma oli kokenut matkaaja ja ennen kaikkea ei samanlainen hormonihyrrä, mitä Effi oli.

Kiristävä tunne kuitenkin ilmestyi takaisin, kun Vilja parkkeerasi yhdistelmän Seppeleen parkkipaikalle. Sarah veti kevyttoppatakin vetoketjun kiinni ylös asti ja hyppäsi autosta, suunnaten kulkunsa tallia kohden. Hän ei ollut käynyt Seppeleessä kuin kisapäivinä ja tuntui omituiselta nähdä se niin autiona. Salma tuli onneksi vastaan melkein välittömästi tallikäytävällä ja Sarah sai tältä täsmälliset ohjeet varusteiden, hevosten ja ihmisten suhteen valmennuksen ajaksi. Nainen ei viipyillyt tallissa välttämätöntä kauempaa, vaan suuntasi takaisin Viljan luokse kertoakseen suunnitelman.

Sen päivän valmennus oli kohdistettu alkuverryttelyille. Sarah yritti olla katsomatta katsomossa istuvia hahmoja, tuijotti vain Minan korvien kärkiä ja kuunteli Danielin satunnaisia kommentteja hänelle, Viljalle ja heidän ryhmänsä kolmannelle jäsenelle - Naellalle. Naisen ratsastama ruunikko tamma näytti ihan mukavalta, sen paremmin Sarah ei ehtinyt analysoimaan valmennusryhmänsä ratsukoita Danielin napauttaessa hänet takaisin omaan tekemiseensä terävällä kommentilla.

Mitä enemmän Sarah keskittyi, sen paremmalta Mina alkoi tuntua. Tamman valtava ravi sai edelleen pienempään hevoseen tottuneen ratsastajansa vatsalihakset huutamaan, mutta ei enää niin kovin, mitä pari kuukautta sitten heidän yhteisen ratsastusuransa alussa. Siinä missä Effi oli kevyt ja nopea, Mina tuntui ainakin alkuun hirveän raskaalta ja jäykältä, mutta lämmetessään muuttui aivan täysin. Nytkin vasta lopputunnin aikana Sarahista tuntui, että se alkoi olla tasan painoavuilla ja kuunteli pieniäkin vihjeitä.

Vaikka se kai oli tarkoituskin, kun teemana oli alkuverryttely.

He hoitivat Viljan kanssa Konnan ja Minan mahdollisimman ripeästi pois valmennuksen jälkeen ja kiiruhti seuraamaan seuraavan ryhmän valmennusta maneesin katsomoon. Sarah huojentui havaitessaan, ettei Inkeri ollut eksynyt paikalle. Ehkä nainen ei ollut huomannut katsoa valmennuksen osallistujalistoja sen tarkemmin?
Tai vietti vaikka pääsiäislomaa jossain Kiuruvedellä tai vielä sitäkin kauempana?

13.11.2021

"Istu paremmin askeleessa mukana, juuri noin. Hyvä."

Sarah hengitti katkonaisesti, oli työn takana saada keuhkoihin ilmaa ja puhaltaa sitä ulos. Jos ihmisen piti keskittyä hengittämiseen, unohtui usein silloin keskittyä muihin asioihin. Kuten ohjaamiseen tai silmien räpyttelemiseen.

"Sarah! Keskity mihin olet ratsastamassa!"
"Anteeksi."
"Ei se mitään."
"Sarah, ohjaa Mina tänne."

Sarah nielaisi, tuntui kuin joku olisi kaatanut saavillisen hiekkaa kurkkuun. Ihoa kihelmöi oudosti.

"Onneksi Nita oli hereillä eikä ratsastanut sun alle. Missä sun ajatukset ovat?"
"Anteeksi."
"Sä sanoit sen jo. Kysyin sulta kysymyksen."
"Täällä."
"Mikä on täällä?"
"Mun ajatukset. Anteeksi."
"Älä pyydä anteeksi, keskity. Haluatko sä lopettaa tältä päivältä?"
"En."
"Oletko ihan varma? Näytät kalpealta."
"Mä olen ihan kunnossa. Jatketaan vain."
"Selvä. Mä haluan nähdä että sä keskityt, tule ravissa pitkä sivu ja tee siksak-väistöä. Lyhyellä sivulla pysähdykset ja neljän askeleen peruutukset. Täsmällisesti."

Sarah nyökkäsi, katsahti huolestuneen näköistä Ceetä ja keräsi sitten itsestään palasia maneesin pohjalta. Häneltä vaadittiin puolen tunnin verran tarkkaavaisuutta - se oli 30 minuuttia. Viiden minuutin päästä enää 25. Hän oli lähdössä Ranskaan tämän hevosen kanssa, siellä ei keskitytty hengittämiseen, vaan ratsatettiin. Hän oli lähdössä Ranskaan Effinkin kanssa.

"Nyt näyttää paljon paremmalta. Nosta laukka ja siirrytään niihin vaihtoihin, haluan nähdä sen vielä kevyempänä edestä, juuri noin. Hyvä."

Sarahista oli outoa kuunnella valmentajaltaan kehuja niin paljon. Amanda ei kehunut juurikaan, hiljaisuus tai siirtyminen seuraavaan tehtävään oli tehokasta ja ajan myötä jokainen naisen oppilas oppi arvostamaan hiljaisuutta. Cee oli pehmeä ja äidillinen, kaikkea sitä, mitä nuorempi Sokan sisaruksista ei ollut.
Nämä satunnaiset kalenteriin merkkaamattomat valmennukset sovitettiin tasan Sarahin ja Ceen aikatauluihin. Joskus ne peruttiin, jos Ceen piti esimerkiksi hoitaa kotona asioita tai Sarah joutui olemaan töissä. Joskus maneesit olivatkin jo täynnä ratsukoita ja ulkona satoi vettä niin kaatamalla, ettei sinne mennyt kukaan täysijärkinen hakemaan keuhkokuumetta. Tänään maneesit olisivat Sarahin puolesta voineet vaikka olla esteiden valloittamia ja kenttä pakkasen kovettama, sillä se olisi ollut ainut tekosyy olla treenaamatta. Hän ei peruisi tuntia vain oman hajamielisyytensä takia, se oli vain hänen päänsä sisäinen ongelma ja siitä päästiin yli puremalla hammasta ja painamalla ajatukset väkisin taustalle.
Lauri oli opettanut hänelle tekniikoita aikaisemmin, mutta tänään niistäkään ei ollut apua.

"Mä ihan oikeasti toivon, että sä sanot jos sulla on jotain mielen päällä. Ratsastaminen ei mene kaiken edelle, tiesithän?"
Sarah tuijotti Ceen lempeitä, niin huolehtivan näköisiä silmiä ja nyökkäsi aavistuksen.
"Mä olen ihan kunnossa. Vähän väsynyt vain."
"Muista levätä ennen kisoja kunnolla. Sun hevoset ovat hyvässä kisakunnossa, mutta se ei merkkaa mitään jos sä et ole."
"Mmmh."
"Hyvä."
"Kiitos."
"Ole hyvä. Tsemppiä radalle."
"Kiitos."

Maneesissa oli hetken hiljaista, Sarah tuijotti Minan korvia ja yritti saada edes yhden ajatuksen kiinni mielessään.

"Tuutko loppukäynneille puistoon?" Nita kysyi. Ilmeisesti nainen ei ollut ottanut kiilausta itseensä.
"En mä kiitos."
"Okei."

Sarah liukui alas kermanvaalean hevosen selästä, pujotti nivelohjan sen korvien yli ja pyysi sitä kävelemään kanssaan. Kaikki ympärillä tuntui olevan kevyen sumun peitossa. Hetken päästä olo varmasti helpottaisi jo.

01.-03.04.2022

Aihojoki Spring Festival

Perjantaina Vaativa A - 24 osallistujaa, 4 sijoittuu
5.  Sarah Reyes – JB Mirameir 64,744%

Sunnuntaina Prix St Georges - 12 osallistujaa, 3 sijoittuu
1. Sarah Reyes - JB Mirameir 69,469%

23.04.2022

Kultasaari Cup

Lauantaina Vaativa A - 34 osallistujaa, 6 sijoittuu
7. Sarah Reyes - JB Mirameir 71,786%

03.-04.05.2022

Hannaby Hanami Week

Tiistaina Vaativa A - 32 osallistujaa, 8 sijoittuu
22. FI Sarah Reyes - JB Mirameir 61,634%

Keskiviikkona Prix St Georges - 19 osallistujaa, 5 sijoittuu
5. FI Sarah Reyes - JB Mirameir 70,603%

22.05.2022

Seppele Cup

Sunnuntaina Prix St Georges - 20 osallistujaa, 5 sijoittuu
1. FI Sarah Reyes - JB Mirameir 68.804%



"Lähdetkö mun ja Minan kanssa Seppeleeseen sunnuntaina?" Sarah tiedusteli Ellieltä kaksikon syötellessä Ankkaa ja Effiä laitumien vieressä. Kevätaurinko paistoi lämpimänä ja molemmat naiset olivat jättäneet pitkähihaiset talliin ja nauttivat lämmöstä topeissaan. Ellie kurkkasi ystäväänsä aurinkolasiensa takaa, hiukset täydellisellä poninhännällä siitä huolimatta, että he olivat juuri olleet ratsastamassa kentällä kunnon treenin.
"Mihin aikaan ne on?" vaaleaverikkö kysyi lasiensa reunan takaa katsekontaktia edelleen hakien.

"Kisat vai lähtö tallilta?" Sarah kierteli tietoisesti, kisa-aikataulu oli varmistunut vasta eikä yhtäkkiä Trophy-päivän ensimmäinen luokka kuulostanutkaan kovinkaan houkuttelevalta. Vaativat ratsastettiin sentään keskipäivällä lauantaina, mutta niihin nainen oli jättänyt tarkoituksella osallistumatta. Nyt oli hyvä hetki keskittyä Minaan ja tänä vuonna tapahtuneeseen tasonnousuun.
"Kisat", Ellie huokaisi, nainen tunsi kyllä parhaan ystävänsä ja aavisteli jo vastauksen laadun. Hän ei ollut itse käynyt edes tutustumassa luokkien tarjontaan, työelämä veti nyt liikaa huomiota osakseen.

"Kahdeksalta", Sarah yritti todeta mahdollisimman neutraaliin ja hiljaiseen sävyyn, ihan kuin se olisi jotenkin piilottanut vastauksen todellisen arvon. Jospa Ellie ei kuulisi ja lupautuisi lähtemään?
"En todellakaan lähde", Ellie kuitenkin totesi naurahtaen terävästi.
"Kiitti tuesta, amiga", latina pudisti päätään hymy puskien väkisin suupieleen. "Ei tartte auttaa", nainen lisäsi nauraen.

Sen vuoksi Sarah starttasi Auburnin pihasta ennen aamutallin alkamista ilman matkaseuraa, vain kahvikuppi ja radio seuranaan. Viivi oli tietenkin yrittänyt tunkea kisahoitajaksi mukaan, mutta Sarah oli jollain ilveellä saanut tytön huomion herpaantumaan (aikainen lähtö ollen yksi hyvä syy).
Hän olisi vaipunut migreenin kera takapenkille jos aikaisen herätyksen lisäksi olisi vielä pitänyt kuunnella yksityiskohtaisia selostuksia Viivin ja Pontuksen edellisistä treeneistä ja homeopaattisista lisärehukokeiluista, jotka olivat saaneet ponin pissielimen turpoamaan pariksi päiväksi (valitettavan tosi tarina, jonka jokainen Auburnissa oli saanut kuulla vuorollaan).

Minan kanssa matkustaminen oli paljon stressittömämpää, kuin Effin kanssa ikinä. Tamma viihtyi kopissa yksin jolloin ei tarvinnut aina lainata tallilta koppikaveria ja sen sai useimmiten myös yksin lastattua traileriin. Poikkeuksia toki oli, kuten vaikka Ruotsista lähtiessä kun rautias oli päättänyt että rekan lastaussillalle osunut varjo söi pieniä puoliverisiä välipalaksi ja viivästytti lähtöä niin että Pennan oli pitänyt ajaa pientä ylinopeutta koko matka satamaan että ehdittiin laivaan.
Mutta onneksi tänään unenpöpperöinen Mina oli kävellyt lauhkeasti kuljetusvälineeseensä ja asettunut syömään aamupalaansa.

Sarah ei pysähtynyt matkan varrella, sillä trailerikamera näytti kuvaa tyytyväisesti ikkunoista maisemia katsovan hevosen ja valtavan kokoisen kahvikupin voimalla selvittiin matkasta leikiten. Raviradan parkkialue oli vielä varsin tyhjä ja vapaista paikoista oli helppo valita mieleinen.
Sarah työnsi tummansinisen lippiksen syvemmälle päähänsä sammuttaessaan auton ja napatessaan Minan passin ja muut paperit kainaloonsa. Nainen vilkaisi nopeasti vielä trailerin puolelle ja kävi sitten kanslian luona ilmottautumassa.

Aika kului kuin varkain rutiininomaisen jatkumon kautta. Sarah tiedosti kyllä kuinka paljon apukäsistä olisi ollut apua, mutta pärjäsi yllättävän hyvin yksinkin. Nainen vilkuili rannekelloaan tuon tuosta ja samalla tarkkaili ympäristöään, joka alkoi kuhista hiljalleen ihmisistä ja hevosista.
Jännitys aaltoili mahanpohjassa, välillä se nipisteli niin kovin ettei meinannut saada edes henkeä ja toisena hetkenä sitä ei edea muistanut. Viimeisenä ennen selkään nousemista Sarah vaihtoi kypärän päähänsä ja lukitsi auton ovet. Viimeinen kulaus vesipullosta ja jakkaran kautta ison rautiaan selkään.
Satula narisi naisen asettuessa istumaan tasapainoisesti sen syvyyksiin.

Mina tuntui rennolta ja energiseltä askeltaessaan pitkin ohjin kohti verryttelyaluetta. Sarahilla oli hyvä tunne tästä päivästä, mutta kuten kaikki tietää - paljon ehtisi tapahtua vielä verryttelyn ja lopputervehdyksen välissä.

24.04.2023

Sarah istui kahvikuppi kädessään kentän laidalla. Ellie hänen vieressään huokaisi syvään ja työnsi aurinkolaseja paremmin silmilleen. Naiset nauttivat lämpimästä kevätauringosta topeissaan tuulettomassa katsomossa samalla kun Jonathan hikoili Haikun selässä ja Matilda jumppasi Zelian kanssa ristikoilla.
"Ajatelkaa jos joku toisi poloisille rehkijöille jääkylmää kokista", Jonathan tokaisi ravatessaan Sarahin ja Ellien ohitse.
"Ajattele, olis aika hyvää palvelua", Sarah vastasi virnistäen ja kohottautui vähän parempaan asentoon.
"Korjaa sun sisäpohje ja ulkokäsi tasaisemmaksi", latina lisäsi ja näki miten Jonathan työnsi kielensä ulos samalla, kun kääntyi katsomaan menosuuntaan.
"Lähdetkö muuten samaa matkaa Runiaciin?" Sarah tiedusteli Matildalta, joka näytti kovin keskittyneeltä. Nainen havahtui ja kääntyi katsomaan heitä nyökäten samalla.
"Mennään vaan", Matilda vahvisti vielä.

"Mun pitäis kyllä hommata joku hevosenhoitaja", Sarah huokaisi ja kallisti kahvikupin pohjalta vielä viimeiset nesteet suuhunsa.
"Laita ilmoitustaululle joku lappu", Ellie ehdotti ja käänsi päätään hieman hänen suuntaansa.
"Viivi varmaan juoksee kiljuen mun luokse", Sarah huomautti naurahtaen.
"Totta. No laita siihen jotain et pitää pärjätä Effin kanssa?" Ellie lisäsi.
"Se varmaan silti ilmoittautuu. Ehkä laitan siihen et pitää pystyä tulee ulkomaille mun kanssa? Ei kai Cee sitä päästä mitenkää vielä ilman valvontaa?" Sarah mietti.
"Tai jotain että vaan täysi-ikäiselle?"
"Se vois kyl olla hyvä."

"Mä voin tulla", Sarah ja Ellie katsoivat toisiaan ja kääntyivät yhtä aikaa katsomaan äänettömästi heidän lähelleen ilmestyneeseen Lounaan.
"Ootko sä muka täysi-ikäinen?" Ellie huomautti terävästi ennen kun Sarah ehti edes prosessoida toisen sanoja loppuun asti.
"No syksyllä. Mut kyllä mä saan luvan lähteä kisoihin, enkä mä tarvii mitään holhoojaa", Louna vastasi ja risti kätensä rinnuksilleen. Sarah ei tiennyt yrittikö sinihiuksinen todistella enemmän itselleen vai hänelle.
"Pärjäätkö sä vaikeiden hevosten kanssa?" Sarah kysyi kulmaansa kohottaen.
"No pärjään tietysti", Louna kertoi ja hymyili päättäväisesti.
"Osaatko sä letittää?"
"On ne ainakin Amandalle kelvanneet."
"Ootko sä lähdössä Hanamiin?"
"Joo."
"No jos tehdään testikierros siellä? Jos sä pärjäät niin voidaan miettiä jatkoa. Mä starttaan -"
"Maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina. Ekaks Effillä ja sit Minalla, mä tiedän kyllä", Louna keskeytti. Sarah ei saanut pidettyä hymyä huuliltaan.
"Hyvä. Ehditkö laittaa Minan valmiiksi mulle tänään jo?"
"Mihin aikaan?"
"Puolen tunnin päästä. Voin tulla näyttää sen varusteet hetken päästä, jos harjaat sen valmiiksi?"
"Tietysti", Louna totesi ja kääntyi kannoillaan. Sarah ja Ellie seurasi nuoren kävelyä hetken matkaa ja kääntyivät sitten katsomaan toisiaan.

"Ei se voinu olla noin helppoa", Ellie totesi ensimmäisenä.
"No katotaan miten se selvii Minan kanssa ja jatketaan siitä. On se ainakin tutussa tarhassa, kun se on Armin kanssa samassa", Sarah hymähti.
"Tosin en tiedä miten paljon se on ollut Amandan hoitajana, että ehtiikö se oikeasti auttaa mua. Mä en todellakaan halua viedä siltä hevosenhoitajaa", latina naurahti.
"Joo en myöskään", Ellie vastasi.


Mina seisoi tammatallin hoitopaikalla pesarin vieressä harjattuna ja varusteita vaille valmiina. Louna seisoi sen vierellä vähän kömpelösti painoaan vaihdellen jalalta toiselle. Ulkona loistanut itsevarmuus säröili vähän, mutta vain tarkkasilmäisen nähtävänä.
"Sopiiko, että käyn sen läpi?" Sarah kysyi ja hymyili ystävällisesti.
"Tietysti", Louna vastasi ja yritti kuikuilla naisen ylitse jos olikin unohtanut harjata korkean hevosen ristiselän tai mahanalustan huolellisesti. Sarah ei löytänyt heinänkorttakaan tamman kavion ja kengän välistä ja hoitopaikka oli jo lakaistu irtokarvoista ja kuivikkeista.
"Hyvä, käydään katsomassa sen tavarat", Sarah totesi ja he kävelivät varustehuoneeseen.

"Starttaan Minalla ensimmäisen intterin Hanamissa, joten mulle on äärimmäisen tärkeää ettei mun tarvitse murehtia siitä yhtään ylimääräistä", Sarah kertoi noustuaan vaaleanrautiaan selkään. Nainen tarkisti vielä satulavyön jonka jälkeen antoi tamman kävellä pitkin ohjin isolla ympyrällä. Louna käveli maneesin katsomoon istumaan.
"Annat vaan hyvät ohjeet, niin mä pärjään kyllä", Louna ilmoitti eikä Sarahin ollut mitään syytä kyseenalaistaa tytön sanoja.
"Ja mulle saa sanoa jos mä vaadin liikaa tai käyttäydyn tökerösti vaikka hermostuneena", Sarah lisäsi ja oli näkevinään pienen punan Lounan kasvoilla.
"Et sä ole töykeä", tyttö vastasi ja sai Sarahin hymyilemään.

Niin, Amanda Sokan asettamalle rimalle oli tavallisen kuolevaisen vaikea ylettää. Jos Louna selvisi Amandan kanssa niin tämähän olisi toden totta ihan lasten leikkiä tytölle.

03.06.2023

Summer Palooza, Kozlov Estate

Sarah tuijotti herkeämättä hoitopaikalla seisovaa rautiasta tammaa. Sen kaulan vieressä jakkaralla tasapainotteli sinihiuksinen tyttö, sormet valkoisina kiertäessään jouhia tiukille leteille. Latina työnsi lippalakkia syvemmälle päähänsä ja risti jalkansa, tuntui edelleen oudolta vain istua ja antaa toisen tehdä kisavalmistelut. Nainen tiesi, että hänen olisi pitänyt käyttää vapautunut aikansa esimerkiksi radan kertaamiseen tai vaikka toisten ratsukoiden seuraamiseen, mutta sen sijaan hän poltti kielensä lisäksi reiän kohta hevosenhoitajaansa.

“Sä voit kyllä käydä vaikka kävelyllä tässä välissä”, Louna lopulta puuskahti. Ehkä tyttö oli itsekin alkanut tuntea painostavan hiljaisuuden vierastallissa.
“Joo”, Sarah huokaisi ja ponnisti ylös jakkaralta. Kuuma kahvi alkoi jo jäähtyä sen verran, että sitä saattoi juoda hieman huolettomammin. Latina käveli Effin karsinalle ja katseli hetken kirjavan tamman touhuja. Se vilkuili häntä välillä syrjäsilmällään, mutta ei kävellyt ovelle tervehtimään tai mitään muuta hevoskirjojen idyllisiä kohtauksia. Effi ei kuulunut niihin hevosiin, joiden kanssa taisteltiin sarjojen pahiksia vastaan, vaan niihin jotka jättivät pedon armoille välittömästi tilaisuuden saatuaan. Silti Sarah rakasti hevosta kuin omaansa, vaikkei se ikinä tulisi sitä olemaankaan.

Sarah kaivoi puhelimen esiin, asteli samalla tallin pihalle. Hänen oli vain luotettava siihen, että Louna laittaisi Minan valmiiksi. Sen vuoksi tyttö oli täällä, eikä tehnyt edes huonoa työtä, vaikkakin Sarah olisi voinut yhtä hyvin antaa toisen vain tuoda hänelle varusteet ja tehdä muun työn itse. Oli omituista yrittää antaa jonkun auttaa, kun oli tottunut tekemään kaiken tähän asti aina juoksemalla hakemaan kaapille unohtuneita numerolappuja tai kisahuopia. Louna ei ollut unohtanut mitään ja välillä oli varsin järkyttävää huomata miten paljon niin pieni tyttö sai kannettua kerralla.

Päästyään kouluohjelman ravilisäykseen Sarah kaatoi loput kahvit pahvisesta mukistaan suuhunsa ja huomasi samalla Marshall Kozlovin vilkaisevan suuntaansa. Nainen hymyili ja liikautti kättään aavistuksen tervehtiäkseen - vaikkei ollutkaan koskaan päässyt keskusteluun asti niin kyllä Sarah kilpakumppaninsa tunnisti. Etenkin tämän omilla mailla.

“Tarkistin sen vyön jo kolmesti”, Louna totesi taluttaessaan Minan Sarahin luokse.
“Mmh”, Sarah vastasi asettaessaan kypärää päähänsä ja tarkisti satulavyön vielä neljännen kerran, ihan varmuuden vuoksi.
“Ja ketju on neljännessä renkaassa”, Louna jatkoi ja melkein pyöräytti silmiään nähdessään miten meripihkaiset silmät kävivät kuitenkin leuan alla tarkistuskäynnillään.
“Hyvä”, Sarah vastasi ja nousi jakkaralle Minan etujalkojen takana. Hän pyyhkäisi pienen hiekkakertymän vasemman jalan saappaankärjestä aseteltuaan sen jalustimeen. Louna piti toiselta puolelta jalustimesta kiinni varmuuden vuoksi, kun Sarah ponnisti vaaleanrautiaan selkään.
“Ja talutin sitä jo vartin verran valmiiksi”, Louna kertoi vielä ja pyyhki oikean puolen saappaan pyyhkeeseen.
“Kiitos, Louna. Katsotko vielä että Effillä ja Poemilla on heinää? Jos sen jälkeen tulet ottamaan Minan suojat pois ennen rataa?” Sarah sanoi ja muisti jännitykseltään hymyillä kisahoitajalleen.
“Tietenkin”, Louna vastasi ja lähti kiirehtimään kohti vierastalleja.

Sarah hymyili vielä nähtyään verryttelykentän laidalla Antonin, oli ihanaa etteivät he olleet enää riidoissa miehen kanssa.
“Tuutko syömään ravintolateltalle mun startin jälkeen?” latina tiedusteli ratsastettuaan ystävänsä kohdalle.
“Joo, mennään vaan”, Anton vastasi ja näytti vielä peukkua. Sarahin jännityksestä ehkä 5 prosenttia hävisi sen myötä ja nainen siirtyi keskittymään verryttelyynsä.