Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Minan päiväkirja

Sivu 3 / 3 Edellinen  1, 2, 3

Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 11.11.19 23:11

Singles' day, tai: kuinka Auburnin Aamori on sieltä ja syvältä
11.11.2019

Sinkkujen päivä! Kaikkea sitä, kihisi muuan Märta Merenheimo istuessaan bussissa, jonka ikkunasta ei näkynyt kuin harmainta. Tämä oli vuoden harmain päivä, eikä se Vuoden Harmain Päivä - oliko harmaampaa kuin sinkkujen päivä!

Tuhisten ja puhisten tiukasti takkiinsa ja kaulahuiviinsa kääritty tyttö hyppäsi alas bussista, kumisaappaat loskaan loiskahtaen, ja taittoi viimeiset mutkat Auburnin kartanolle jalan. Mikäänhän ei tietenkään ollut kovin kaunista tähän aikaan vuodesta, mutta Auburnin mailla se oikein korostui: pihalla puuhasteli huomiovaatteisia työmiehiä, jotka niillä mutaisilla turvakengillään lampsivat jo toista viikkoa pitkin loungea vähät välittämättä Jusun kevyistä järkytyksen henkäisyistä. Amanda Sokkaa ne kyllä varoivat, mutta kukapa omaa henkeään arvostava ei olisi. Pihamaata oli myllännyt niin jokunen työkoneet kuin mitä kummallisimmat aitaviritykset (nämä olivat kuulemma huomaamattomia) ja muisto hehkeästä kartanomiljööstä oli juurikin sitä - muisto vain.

Kaiken sen harmauden keskellä hohti maneesin valot. Usva sai näyn vaikuttamaan kuin sadusta temmatulta. Lämmin valo hohkasi ikkunoiden takaa ja yhtäkkiä Märtankin oli kylmä. Se hytisi siinä pihamaan läpi tallustaessaan ja toivoi, että olisi hienojen avaruusnutturoiden sijaan panostanut tänään vaikka pipolla. Onneksi Sokan sisarukset olivat raaskineet laittaa rahaa maneesiin (ja vielä toiseenkin!) ja viimeistään siellä nutturalta karanneet hiuksetkin sulaisivat koppuroistaan.

Kyllä sulivatkin, vaan Märtan sisuskalut tuntuivat kuin jääkylmän suihkun saaneelta: siellähän ne, Rasmus ja Josefina, Josefina ja Rasmus, tai jusmus, kuten Märta oli saanut ällöttävästi joltain tallilaiselta kesällä kuulla.

“Hej”, kuului Josefinan ujo tervehdys kun Märta veti maneesin oven vähän liian äänekkäästi kiinni perässään. Sitten se katsahti varovasti ympärilleen, etenkin kentän laitaa vasten nojaavaan Rasmukseen, joka tervehti sinihiusta yllättävänkin rennosti - mutta niin, olivathan he hyvissä väleissä, keskusteluväleissä ja jopa tarjoan sulle oluen -väleissä!

Piki ei halliin purjehtinutta tyttöä juurikaan huomioinut, ja vielä vähemmän pelkässä pitkähihaisessa suurta hevostaan ratsastava poika.

“Kuka tuo on?” Märta kysyi Rasmuksen korvanjuuresta. Poikarukka hätkähti ja otti sekunnin jos toisenkin, ennen kuin rentoutui taas nojaamaan laitaa vasten.

“Se on se Robert.” Rasmuksen äänensävy oli vähän kummallinen.

“Ai. Hevonen näyttää erilaiselta.”

“Se on klipattu.”

“Jaa.” Märta mietti hetken. “Hieno.”
Rasmuksen takki kahisi kun se kohautti olkiaan. Piki kolautti kavionsa pienen jumppasarjan ristikkoon ja tunnollisena poikaystävänä Rasmus kiirehti kohti keskustaa nostamaan puomin toisen pään takaisin paikoillaan. Josefina siirsi Pikin käyntiin, ja ne vaihtoivat jotain sanoja, ja lopulta Rasmus kosketti Josefinan reittä. Ehkä jopa puristi sitä, Märta ei ollut ihan varma. Joka tapauksessa, ne molemmat hymyilivät, eikä siinä vielä kaikki: Rasmuksen kasvoille koreili vieno hymy kun se laittoi kädet taskuihinsa ja käveli takaisin päivystyspaikalleen.

Oliko se mokoma muka noin rakastunut?

Märtaa inhotti ajatus, mutta siitä huolimatta, kun Rasmus vahingossa (niin, vahingossa) valitsi paikkansa kauempana Märtasta, tyttö lipui takaisin poikaparan niskaan hengittämään.

“Onko se sen Sarahin kanssa nyt?”

“Täh? En mä tiiä.”

“Miten niin et tiiä?”

Rasmus kääntyi katsomaan Märtaa ja sen kulmat olivat kurtussa. “Miten niin miten niin en tiedä?” se kysyi, ja näytti hetken siltä, että katui sitä päivää kun oli lukiossa päättänyt istua ensimmäisenä päivänään Märta Merenheimon viereen.

“No”, Märta aloitti tomerasti, “eikö teillä ole mitään tuplatreffijuttuja?”

“Ei?” Rasmus näytti ensin kauhistuneelta. “Pitäiskö olla?”

“Eikö kaikki ystäväpariskunnat käy sellaisilla?”

“Täh?”

Märta veti huulensa tiukaksi viivaksi. Rasmusta oli alkanut huvittamaan, joko koko keskustelu tai sitten ihan vain Märta, eikä sinihius halunnut alkaa arvailemaan, kumpi sitä yhtäkkiä nauratti.

“Käykö kukaan oikeasti tuplatreffeillä”, poika hymähti ja pudisteli päätään. Se näytti rentoutuvan taas vähän, ja se näytti ohikiitävän hetken ajan niin hyväntuuliselta ja hyvältä, että Märtaakin melkein hymyilytti. Sitten: “Ootko sä ikinä ollut parisuhteessa?”

Ei hymyilyttänyt enää.

“En”, se sanoi ja perääntyi jo valmiiksi. “Kiitos muistutuksesta, kuitenkin”, ja pian sininen pyörremyrsky oli jo ovella ja paiskasi sen perässään niin kovaa, että hevosetkin pelästyivät. Salaa se toivoi, että Josefina ottaisi ja tippuisi. Toisaalta taas ei, koska arvatenkin sen Prinssi Uljas, Ritari Valkealla Ratsullaan syöksyisi sinne hiekassa makaavan kartanonprinsessan luokse ja antaisi sille elämän suudelman. Sitten ne eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Puistattavaa.

Tammatallin käytävällä olivat Sarah ja Effi, pitkin pituuttaan, ja Märta joutui puremaan huultaan, ettei pureksisi koko Sarahia palasiksi. Se tyytyi vain haukkaamaan: “Eikö sun pitäisi olla treenaamassa sen sun poikaystävän kanssa maneesissa?”

Sarah, joka oli ollut aikeissa hymyillä tulijalle, vakavoitui ja sen siististi nypityistä kulmakarvoista Märta luki hämmennyksen esiasteita. Niin vain oli epäreilua, että toisia suorastaan tulitettiin niillä Amorin nuolilla, vieläpä tallin sisällä! Mitäpä Märta antaisi omasta heppapojastaan, se pohti, edes yhdestä. Sitten se katsoi Sarahia haastavasti.

“Tai, edes yhden niistä, en minä tiedä kenen kanssa sä milloinkin puuhailet”, se äyskäisi ja meni suorinta tietä Minan karsinan ovelle noukkimaan riimunnarua. Mitä ikinä Sarah vastasikaan, se meni tytöltä ohi: niin kiireellä Märta Merenheimo marssi kohti ulko-ovea ja Minan tarhaa.

Tummasilmäinen tamma katseli tyttöään korvat tötteröllä kaulakappaleen varjossa, ja se nyt ainakin ilahtui Märtan nähtyään.

“Ihana Mina”, Märta totesi hevosen lampsittua tarhan portilla ja silitti tädin neulomalla tumpulla hevosen silkkistä karvaa. Mina ummisti silmiään kun Märta siirtyi kutittelemaan sen otsaa, ja lopulta se puuskaisi ja ravisteli päätään. Sinipilvenkin hymy nousi kun se klikkasi hoitohevosensa riimunnarun jatkeeksi.

Ihana Mina, tosiaankin, Märta ajatteli ja katsoi suurisilmäistä tammaa, joka ei sanonut mitään. Se ei sanonut mitään, edes vahingossa, ja kun Märta lähti kävelemään kohti tuttua ratsastuspolkua ja Mina löysi paikkansa juuri niin läheltä hoitajaansa, että sen turpa miltei lepäsi kahisevan takin selkämystä vasten, Märtan valtasi suunnaton lämpö.

Vaan rakastipa joku häntäkin.

_________________
M. M. M. | tilanne | DOs & DON'Ts
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 113

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 03.01.20 0:46

Seurapiirit ja niihin sujahtaminen (or not)
6.-8.12.2019

Märta Merenheimo ei ole koskaan käynyt ulkomailla.

Ruotsinlaivalla, kerran, mutta silloinkin se oli vain katsellut Tukholman Gamla Stania laivan kannelta ja ihaillut jyrkästi kohoavaa Skinnarviksbergetiä sitä ympäröivine taloineen. Se oli huokaillut Slussenin raikkaaseen ilmaan ja katsonut horisontissa veden yli kalistellutta tunnelbanaa haaveillen.

Äiti oli, silloin kun oli vielä elänyt ja hengittänyt, puhunut aina Saksasta. Fårskallesta 15-vuotiaana berliiniläiseen taidekouluun karannut äiti oli viettänyt siellä vuosia, ja sen orvokinsinisistä silmistä oli nähnyt kaipuun takaisin. Se oli aina puhunut, että joku päivä näyttäisi Berliinin lapsilleenkin. Tai ei Märta muistanut. Mutta Michael kertoi, kolme vuotta sitten jouluaattona, punaviinistä humaltuneena, Fårskallen persikkaisten seinien sisällä. Veli ei itkenyt, eikä Märtakaan, mutta ei se saanut unta sinä yönä.

Eikä se ollut ikinä nähnyt äidinäidin sukulaisia kuin valokuva-albumeiden sivuilla, kirkkaat hymyt jähmettyinenä muovilehtisten väliin. Aina välillä Märta katselee niitä, isältä salaa. Se antaa sormiensa juosta filmin kehityksestä haalistuneiden värien yli, ja joskus, kun sen sormi pyyhkäisee taustalla näkyvää merta, se melkein kuulee aaltojen kohinan korvissaan.

Märta haluaisi kyllä. Nähdä maailmaa. Kaupungin, jota äiti eli ja hengitti. Sukulaisia, muitakin kuin olohuoneen nurkassa YLEn ohjelmatarjonnalle huutavan isän.

“Kuulitteko jo, että Amandakin aikoo lähteä Saksaan?”

“Kenellä?”

“Penna ainakin puhui Rillasta ja Minasta ja Armista jotain.”


Nürnberg ei ole Berliini. Oikeastaan, Nürnberg ei ole lähelläkään Berliiniä, mutta se on silti Saksaa, ja on monia asioita, joita Märta Merenheimo on valmis tekemään päästäkseen edes katsomaan ohivilisevää Berliiniä auton ikkunasta.

Kuten mielistelemään Amanda Sokkaa.

Viikkotolkulla.

JA AIVAN TURHAAN.

“Hei, sinä taidat olla Martta, Minan hoitaja?” muuan tärkeältä näyttävä naishenkilö kysyy, kesken potentiaalisen mielistelytilanteen -- Märtan huomion siirtyessä arvon neiti Sokka nuoremmasta uuteen tulijaan, kopistelee arvon neiti Sokka pois jättämättä hevosenhoitajalle tilaisuutta tarjoutua puhdistamaan tämän saappaat -- ja saa sinihiuksen kulmakarvat nytkähtämään jo ärtymyksestä, kunnes: “Olette varmasti jo puhuneet Dressage Mastersista Isabellan kanssa.”

Märta räpyttelee silmiään. “Vähän.”

“Oletteko sopineet jo Minan kisahoitajan kuvioista?” nainen kysyy ystävällisesti. “Luonnollisest, matkakulut menee meidän kilpailijoiden piikkiin, mutta hotellihuoneet maksetaan omasta pussista ja sellainen olisi hyvä varata jo nyt, mikäli ei halua yöpyä hevosautossa.”

“Öö”, saa Märta sanottua. Onko tämä piilokamera? Kutsuiko tuo tärkeän näköinen (ja ennen kaikkea neiti Sokka vanhemman kanssa etunimiväleissä oleva!) nainen Märta Merenheimon kisahoitajakseen Saksaan?

“Olen tietty valmis kustantamaan ruoat ja vastaavat tarpeet matkan ajaksi hyvälle groomille.”

Ja sellainenhan Märta on.

Voi, miten tärkeäksi hän olonsa tunteekaan kun Travemündessa tarkastetaan matkustajien passit ja hevosten paperit! Täällä hän nyt on, Saksassa! Satamassa iltapäivä avautuu sumuisena eikä lumesta ole tietoakaan, ja Penna on kärsimätön pääsemään jo liikkeelle. Märta istuu puolet ajomatkasta etupenkillä, otsa kiinni apukuskin puoleisessa ikkunassa, ja sen sydämen on vallannut niin kummallinen seesteisyyden tunne, että jopa Aliisa Huru katsoo sitä kummallisesti kömpiessään etupenkille alkuyöstä.

“On kyllä hienoa olla täällä”, Märta sanoo pörrötukalle jossain hetkellisessä mielenhäiriössä, niin vilpittömästi, että Aliisa ei edes naurahda.

“Odotapa vain! Koska on sitä glamouria ja krumeluuria.”

Ja niin sitä onkin, enemmän kuin Märta oli uskaltanut edes kuvitella. On televisiokameroita ja kuuluisia ratsastajia ihan kosketusetäisyydellä, on suuren urheilujuhlan tuntua areenan täyttyessä tuhatpäisestä yleisöstä ja hiljentyvän seuraamaan spottivaloin maalattua ratsukkoa. Kulkuluparanneke kihelmöi tytön ranteessa ja verryttelyssä juuri ravaava Mina näyttää ihkaoikealta kouluhevoselta pörheissä putseissaan ja virheettömän valkoisissa pinteleissään. Cecilia Blankley näyttää keskittyneeltä, ohut pusakka vielä korean kilpailutakin päällä, ja Märta ei voi kuin ihailla ratsukkoa verryttelyalueen laidalta, jossa hänellä on oikeus seistä, toisin kuin lasin takaa kahvilasta tuijottavilla turisteilla.

Kun toimihenkilö huutaa Cecilia Blankleylle viisi minuuttia valmistautumisajaksi, ratsastaa se Minan valmiiksi areenalle avautuvan kulkureitin alkuun. Vaaleat hiukset ovat nutturalla, josta ei sojota yksikään ylimääräinen hiussortuva tai edes kaksihaarainen. Korvissa kiiltävät kauniit ja varmastikin aidot helmikorvakorut. Ihoa koristaa kevyt kerros meikkivoidetta, tai ehkä vain puuteria, sillä Märta on pistänyt merkille eurooppalaisesti päivettyneiden kasvojen tasaisuuden jo aiemmin.

Kaiken lisäksi, Cecilia Blankley on loputtoman ystävällinen. Märta ei ole edes pysynyt laskuissa siitä, kuinka monelle ratsastajalle, groomille, valmentajalle, toimihenkilölle, tai oikeastaan ihan kelle tahansa areenalla pyörivälle hevosmaailman hahmolle nainen on huikannut tuttavalliset tervehdykset tai jäänyt jopa vaihtamaan kuulumisia, yleensä englanniksi, aina hymyillen.

Nytkin, Minan kalisutellessa kuolaimiaan, odottavaisena, Cecilia Blankley juttelee Märtalle ehkä vähän hermostuneestikin.

“Pysytäänköhän varmasti ohjelman ihanneajassa? Laukka-ohjelma ei anna kamalasti varaa tahtirikkoihin. Ja piruetissa, tuntuu, ettei se astunut ulkojalalla tarpeeksi sisäjalan eteen”, se sanoo, kuin Märta tietäisi enemmänkin kouluratsastuksesta. Olihan se seurannut tuntitolkulla ratsukon harjoituksia ja nähnyt ohjelman varmasti kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, mutta tiesikö Märta Merenheimo mitään tahtirikoista, pirueteista tai ulkojalan astumisista?

“Ehkä se vain tuntuu siltä”, tyttö vastaa varovaisesti kääriessään valkoisia pinteleitä rulliksi.

Cecilia Blankley hymähtää mietteliäänä. “Voi olla.”

Kun toimihenkilö antaa merkin, ratsukko siirtyy aivan areenan sisäänkäynnille. Sitten Märta vetää loimen Minan lautasilta kuten se on usein nähnyt huippuhoitajien tekevän juuri ennen kuin hevonen lähtee radalle, ja tuntien olonsa tärkeämmäksi kuin koskaan, se vielä taputtaa rakasta rautiastaan lautaselle ja kiirehtii loimi syliinsä kerättynä ratsastajille ja tukihenkilöille varattuun katsomoon, eturiviin, ihailemaan kuinka ratsukko tanssii.

Märta tietää jo toiseksi viimeisen ratsukon kohdalla, että Mina sijoittuu. Riemuissaan se kierittää valkoiset pintelit millintarkasti rautiaan jalkoihin ja pitää ohjista kun ratsastaja ponnistuu takaisin selkään keskellä verryttelykentän hulinaa. Palkintojenjaon ja kunniakierroksen Märta kuvaa kännykällään, ja kun ratsukot valuvat takaisin portille ja Cecilia Blankley ojentaa saamansa kukkapuskan Märtalle, sitä harmittaa ainoastaan se, ettei Josefina Rosengård ole näkemässä kuinka tärkeä Märtakin voi olla.

After Ride jännittää Märtaa kaikista eniten. Se kuuli juhlista jo Kallassa, Aliisalta, ja tiesi pakata pikkumustan ja korkokengät, vaikkei se kävellytkään niillä niin seksikkäästi kuin Sarah tai Ellen.

“Kyllä sä täältä seuraa löydät, ei huolta”, Aliisa lohduttaa virnistäen kun kallalaiset valuvat sisään hämyiseen juhlatilaan. Se ei jostain syystä tuo Märtalle paljoakaan lohtua, ja vaikka alkuillan siniset hiuksensa vallattomille laineille kihartanut tyttö viettääkin tiivisti kallalaisten kanssa, löytää se itsensä pikkutunneilla muutaman kouluratsastajamiehen seurasta. Se on aika varma, että ainakin kaksi niistä ovat ihan, no, keskenään, mutta kolmannen silmät eksyvät toistuvasti Märtan mekon alta pilkottaville solisluille ja alemmas.

Märta ei oikeastaan ole edes varma, onko se mies vai vielä poika, mutta se puhuu englantia eurooppalaisella aksentilla, eikä Märta huomaa kilparatsastajien kanssa keskustelun olevan sittenkään niin kutkuttavalla tavalla hauskaa mitä se oli Alexander Rosengårdin kanssa ollut. Kolmikko uppoutuu keskustelemaan siitä, kenen olisi todella pitänyt voittaa kür, ja Märta antaa kätensä harhailla uuden ystävänsä reidellä, muttei lainkaan yhtä tarkasti kuin katseensa ympäri juhlatilaa.

Muut ovat kuin sujahtaneet kansainväliseen hevosmaailmaan, tuosta vain. Amanda Sokka, luonnollisesti, keskustelee kilpakumppaniensa kanssa niin elegantisti kuin tässä vaiheessa yötä saattaa vielä odottaa. Inna Paakkanenkin on löytänyt itselleen juttuseuraa ratsastajista, jotka Märta tunnistaa suomalaisiksi. Tilda ja Kristerkin ovat leikanneet napanuorensa ja löytäneet omaa seuraa, ja jopa niin ujo ja ulkopuolinen purtsi-Robert kaulailee pimeimmässä nurkassa itseään päätä pidemmän miehen kanssa, Aliisan kikatellessa vieressä seuralaisineen.

Yön päätteeksi Märta löytää itsensä hiipimästä hevosrekkaan kenenkään lakanoiden sijasta.

Penna Vaanila istuu ohjaamossa ruutuvihko edessään, lyijykynä hampaidensa välissä ja otsalamppu päässään.

“Hei”, Märta sanoo.

Penna katsoo ohjaamoon korkokengillään kapuavaa tyttöä eikä lopeta lyijykynänsä pään järsimistä. “Jäikö jatkot lyhyeksi?”

Ovi kolahtaa kiinni ja mekko tuntuu irstaan lyhyeltä hevosrekan karheaa penkkikangasta vasten. Märta nykii sitä alemmas ja lopulta vain huokaisee potkaisten korkokenkänstä huolimattomasti jalkotilaan.

Mitä se voi sanoa? Myöntää, että ehkä hektinen kilparatsastajan juhlinta ei ollut häntä varten? Että Märta Merenheimoa ei oltu tehty tällaista varten? Ei, ei se tietenkään voisi myöntää mitään sellaista. Siksi se on vain hiljaa, ja nyhtää viereiselle penkille hyljättyä huppari syliinsä kuin peitoksi.

“Ihan hyvä päästä kohta lähtemään kotiin”, Penna lopulta sanoo ja raapustaa jotain vihkoonsa. Märta naurahtaa, ja seuraavassa hetkessä otsalampun valo jo häikäisee tytön silmiä.

“Älä sohi sillä valolla.”

“Sori.”

“Saat.”

_________________
M. M. M. | tilanne | DOs & DON'Ts
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 113

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 17.01.20 17:02

Josefina Rosengårdin täydellisestä elämästä tulee entistä täydellisempää
1.1.2020

Auburnin kartanon porukka oli kutsuttu jo perinteeksi muodostuneeseen gaalaan ulkomaille. Märta tiesi, olihan se viime vuonna katsonut loputtomilta tuntuneita somepäivityksiä Dzelzainin linnasta. Silloin se oli ollut niin kateellinen, katsoessaan kauniiseen iltapukuun tälläytynyttä hiirulaista mirrikaulaisen Rasmus Alsilan käsipuolessa, että ihme kun ei ollut muuttunut vihreäksi kuten Lännen Paha Noita Ozissa. Mutta, koska Märta Merenheimo oli juuri vasta alkanut löytää jalansijaa Auburnin kartanonväen joukossa, ei se ollut ajatellut itseään edes oikeutetuksi osallistujaksi koko gaalaan.

Vaan toisin oli tänä vuonna: Märta oli suorastaan janonnut päästä mukaan. Sillä olisi ollut pukukin valmiina, ei tietenkään käyttämätön, mutta Märtalle rakas: vanhojen tanssien mekko.

Se oli perinteikäs ja kaunislinjainen, korsettiosa niin tukeva että Märtankin kaltainen tyttö vaikutti rintavalta, ja mikä tärkeintä, helmiäiskangasta, joka valosta riippuen taittoi milloin sinisyydestään vihreäksi ja milloin vaaleanpunaiseksi, vähän kuten merenneidon pyrstö. Se ei ollut pröystäilevä, ja jos Märta jättäisi vannehameen alta pois ja valitsisi korkokengät, mekko olisi kuin tehty hienoa ja eleganttia gaalaa varten.

Lisäksi, tuo mekko päällä Märta oli muutamia vuosia sitten ollut Rasmus Alsilan tanssitettavana. He olivat liihotelleet käsi kädessä pitkin Murronmaan lukion liikuntasalin parkettia, ja tangon pyörteissä Rasmus oli taivuttanut Märtaa painovoimia uhaten kohti lattiaa ja vetänyt takaisin ylös, takaisin tanssin pyörteeseen.

Tanssien jälkeen he olivat menneet Murronmaan Mäkkäriin syömään, Rasmus mirri auki löysättynä ja Märta hameenhelmansa pompulalla suppuun sitoneena.

Joten jokainen voi kuvitella kuinka perin tuohtunut Märta Merenheimo oli kun Auburnin kartanon porukka ei tänä vuonna matkustaisikaan Latviaan! Paitsi tietenkin Heidi Näyhö ja Lauri Merikanto, joiden ilmeisestikin kiihkeään suhteeseen ja siihen, miten Sarah Reyes liittyi yhtälöön, Märta ei ollut ehtinyt vieläkään paneutua. Joka tapauksessa, sinihius ei ollut kokenut asiakseen tuppautua kolmanneksi pyöräksi tuohon kummalliseen uusperheeseen, joten gaala oli jäänyt välistä ja merenneitomekko käyttämättä.

Märtaa oikein kihisytti ja se hinkkasi Minan rapaisia koipia entistä intensiivisemmin. Jokin yksinäinen ylijäämäraketti paukahti etäällä. Se sai Minan hätkähtämään ja nostamaan päänsä heiniltään, muttei lopettamaan jauhamasta heiniä, ja kun Märta nousi ylös, Mina laski päänsä takaisin kasalleen.

”Hyvä tyttö”, se hymisi ja silitti tamman kermaista kaulaa. Karva oli klipattu lyhyeksi kuten monilla Auburnin kilpahevosilla, ja se tuntui silkkiseltä hoitajan paljaan käden alla. Saksan-matkan jälkeen hevonen oli vaikuttanut vähän nuutuneemmalta ja Penna oli sanonut sen vähän kuivuneen, mutta nyt Mina oli jo palannut täyteen loistoonsa. Märta liu’utti sormiaan sen jänteviä lihaksia vasten.

”Eihän se mikään yllätys ollut.”
”Mikä?”
”Että Jusu kruunattiin vuoden somevaikuttajaksi.”
”Niiiiin! Mhmm.”

Keskustelu oli niin ohikiitävä ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin — Märta-rukka ei ehtinyt pinnistelemään korviaan tarpeeksi tunnistaakseen kasuaalin keskustelun osanottajia! Äänet olivat lipuneet tammatalliin kuin kummitus, seinän läpi, ja niin ne katosivatkin, askelten säestämänä ulos kirpeään uuteen vuoteen.

Eträ Jusu kruunattiin vuoden somevaikuttajaksi.

Märta liukui ulos Minan karsinasti ja varmisti lukot kahteen kertaan, yhtäkkiä vapisevin sormin. Käsien tärinä ei johtunut kylmästä, eikä myöskään Märtan hermoista. Kädet tärisivät vihasta: joskus se ryöppysi tytön sisällä niin voimakkaasti, ettei Märta voinut edes kontrolloida sitä. Silloin se katse sumeni — ei kokonaan, vain kaikelta muulta paitsi siltä vihalta — eikä sen keskittyminen riittänyt mihinkään muuhun kuin päämäärättömään vihaan.

Joskus se meni ohi itsekseen, kuin yksittäinen aalto joka oli vain hetkeksi napannut Märtan virran vietäväksi. Sitten joskus, joskus muulloin, silloin se oli koko päivän syövä myrsky, joka retuutti ja riepotteli paitsi Märtaa, niin kaikkea tytön ympärillä. Silloin Märtasta tuntui, että se hukkui siihen, hukkui vihaan.

Kädet vapisivat kun tyttö kaivoi puhelimen taskustaan. Sormet liikkuivat näytöllä tottuneesti. Google, hae Dzelzainin linna gaala, avaa tapahtuman kotisivut, näe sivuilla—

Märtan hartaasti varjelema kännykkä lepäsi yhtäkkiä näyttö alaspäin tammatallin lattialla.

Vuoden somevaikuttaja 2020 Josefina Rosengård. Aktiivinen, mahtava, Sokka Luxuriesin sponsoroima esteratsastaja, kilparatsastaja.

Jokin karvas maistui Märtan nielussa.

_________________
M. M. M. | tilanne | DOs & DON'Ts
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 113

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 06.02.20 10:45

There’s no such thing as privacy where there’s a Penna
6.2.2020

“Kuule, Mina, minäpä menin ja tapasin miehen”, oli salaisuus, jonka Märta kuiskasi hoitohevosensa korvaan muuan perjantai-iltana. Mina ei sanonut mitään vastaukseksi, mutta se ei haitannut — kunhan Mina pitäisi salaisuuden.

Tavata oli vahva verbi.

“Tulisit”, Michael oli maanitellut. Se oli istunut huvilan keittiössä kuin kotonaan, siinä missä Josefina Rosengårdkin oli istunut vain viikkoja aiemmin, ja se oli katsonut Märtaa orvokinsinisen surullisilla silmillään.

“En varmasti tule, ei kiinnosta jääkiekko”, Märta oli pitänyt päänsä. “Sitä paitsi, ei ketään kiinnosta jonkun Muksin pelit.”

“Älä nyt, voivat päästä pleijareihin!” Michaelin silmissä oli palanut kummallinen polte. Ehkä se oli ikävöinyt jääkiekkoa? Kuten moni muukin harrastus Merenheimojen perheessä, Michaelin ura jääkiekkoilijana oli katkennut siihen, ettei isän lompakolla ollut ollut tarpeeksi syvyyttä. “Märta hej…”

Siihen Märta oli tyrskähtänyt ja sitten osoittanut Michaelia voiveitsellä. “Vaikka sä olet joskus pelannut yhden kauden Muksissa niin ei tarkoita, että ketään muuta kiinnostaisi joku Suomi-sarja.”

Kaikesta huolimatta Märta oli kuin olikin löytänyt itsensä hytisemästä Murronmaan ainoan jäähallin muovisilta penkeiltä katsomassa kun Murronmaan Kiekkoseuran logoihin verhotut pelaajat kolistelivat mailoinensa pitkin kaukaloa. Osa pelaajista oli Michaelin lukioaikaisia ystäviä, osa muuten vaan tuttuja, ja välillä veli olikin kannustanut pelaajia lempinimillään Märtan pyöritellessä silmiään. Ollapa melkein kolmekymmentä ja pelata yhä jossain Murronmaan peräkylän hikisessä pikkujoukkueessa.

Ei Märtakaan paljoa jääkiekosta tiennyt, mutta tiesipä se sentään sen verran, että MuKS ei ollut joukkue eikä mikään, ei millään tasolla, ei edes Suomi-sarjassa.

“Hyvä tuo uusi kaveri”, Michael oli ihastellut jossain vaiheessa kun yksi muksilainen oli päässyt karkaamaan läpi ja kohti maalia, maalinteossa kuitenkin epäonnistuen.

“Uusi?” Märta oli kysynyt huvittuneena. “Siis onko joku muuttanut Murronmaalle ihan vaan pelatakseen tässä, hmm, paremman sanan puutteessa, joukkueessa?”

“Ei kai, kai se opiskelee tässä jossain.”

“Opiskelee? Eihän täällä ole mitään hienoja kouluja…” Märta oli mutissut, mutta Michaelin huomio oli jo karannut takaisin peliin vastajoukkueen päästessä ylivoimalle. Märta oli pudistanut päätään, mutta siitä huolimatta se oli katsonut vähän tarkemmin sitä uutta kaveria.

Korpi, oli lukenut sen pelipaidan selkämyksessä. Numero 21.

Korpi, Eliel, se sanoi siellä, ja sen käsi oli niin iso ja lämmin, muttei silleen hikinen, tiedätkö”, Märta jutteli mukavia Minalle. Se vain hamuili heinänkorsia alustensa joukosta ja vaikutti loputtoman välinpitämättömältä mitä tuli Märtaan ja Märtan tapaamaan mieheen. Se ei hevosen kiiltävää karvaa harjaavaa tyttöä haitannut, sillä kyseisen tytön ajatukset olivat jossain aivan muualla kuin hevosissa.

Eliel Korpi se oli toden totta ollut. Sillä oli ollut, ja oli nytkin, Märtan kultaisissa muistikuvissa, suklaanruskea tukka ja miltei mustat silmät, ja ne säihkyen se oli katsonut Märtaa vilpittömän uteliaana. Se oli jauhanut purkkaa, ja sen virne oli ollut siksi puolittainen, ja jos Michaelin käsi ei olisi ollut Märtan lapaluiden välissä työntämässä sitä eteenpäin peremmälle murronmaalaiseen kuppilaan, sinihius olisi varmasti sulanut lätäköksi lattialle, mikä oli sinänsä harvinaista kun kyseessä oli kuitenkin Märta Merenheimo.

”Mistä sinä puhut”, Penna Vaanila yhtäkkiä kysyi. Märta hätkähti niin, että Minan puuselkäinen harja kalisi lattialle. Sinihius ei ehtinyt edes sihahtaa äkillisen häirikön nimeä kun se jo jatkoi: ”Mikä on iso ja lämmin, muttei hikinen?”

Märta punastui. Sitten se kumartui ripeästi noukkimaan Minan harjan ja osoitti sillä Pennaa: ”Tosi epäkohteliasta salakuunnella muiden keskusteluja.”

Penna kääntyi katsomaan tallikäytävää ympärillään, ja lopulta kulma koholla Märtaa. ”Ensinnäkin, minä olen Tallimestari. Mun vähän niinku täytyy tietää mitä täällä tapahtuu. Toiseksi, kenen keskusteluja? Onko yksinpuhelu keskustelua?”

”Mä puhuin Minan kanssa!” Märta alkoi jo kuulostaa pöyristyneeltä ja puna sen poskilla pinttyä.

”Saat puhua, tietty, mutta ei nyt hevostenkaan korville sovi, öhm, kaikki—”

”Käsistä, mä puhuin käsistä!” Märta parahti.

Penna räpäytti silmiään. ”Okei.” Sitten se kosketti Märtan olkapäätä kummallisesti. Märta tuijotti sen kättä, kaksoisleuat takin kauluksen alla miltei hikoillen: mitä tapahtui?? Lopulta, tunneilta tuntuneen sekunnin jälkeen, Pennan käsi nousi ja laski, taputti Märtan olkapäätä ja tallimestari rykäisi: ”En ole varma onko käsi parempi kuin se mistä luulin sun puhuvan, mutta älä puhu hevosille tuollaisia.”

Märta tuijotti.

Penna veti kätensä taskuunsa.

”Later”, sanoi toinen lopulta, ja niin Märta kuin Minakin jäivät tuijottamaan tärkeän näköisenä tallikäytävällä seilaavaa Penna Vaanilaa. Sinihius pudisteli päätään ja puisteli harjaan tarttuneita alusia ja heinänkorsia sen harjaksista.

Minalle se ei kuitenkaan sanonut enää mitään, jatkoi vain puhisten hoitohevosena harjausta. Ehkä Penna oli oikeassa, tästähän hänelle maksettiin, eikä mistään parisuhdeongelmista avautumisesta.

Oikeastihan Märtalle ei maksettu yhtään mistään eikä sillä ollut edes parisuhdetta, jossa ongelmia olisi. Mutta niin asiat vain muuttuivat toisiksi sinisen hiuspilven alla, hautuivat alkeellisista ajatuksista kypsiksi tuntemuksiksi harmaan villapipon alla.

Penna Vaanilakin oli varmasti vain mustasukkainen. Niin, aivan varmasti, sitä se oli! Märta kihisi ja pihisi, eikä ollut varma mistä niin — ehkä ilosta, ehkä ärtymyksestä — mutta Mina ei sanonut juuta eikä jaata kommunikointinsa sanoista äännähdykseen muuttaneelle hoitajalleen.

Lopulta, vaihdettuaan harjan pääharjaan ja pyyhkäistyä Minan otsatukan sivuun, Märta katsoi suosikkitammaansa suoraan sen tummiin silmiin. Se huokaisi, ja niin huokaisi sen hoitajakin. Minan silmät painuivat kiinni ja auki kuin unen rajamailla Märtan sivellessä sen otsan karvapyörrettä hennolla harjalla.

”Kuule”, tyttö aloitti lopulta taas. ”Minä olen onnellinen sinusta.”

Ja Mina vain puuhkaisi, lämmintä ilmaa Märtan sylin täyteen, ja se hymyilytti Märtaa enemmän kuin yksikään elielkorpi tai rasmusalsila koskaan voisi.

_________________
M. M. M. | tilanne | DOs & DON'Ts
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 113

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 21.02.20 23:25

Tämän takia en sosialisoi
21.2.2020 #murronmaa

Märta törmää Murronmaan yhden ja ainoan kauppakeskukseksi miellettävän rakennuksen seinien sisällä Rasmukseen ja Josefinaan. Tai, ei törmää: kurkkii herkkäihoisille tarkoitettujen kosteusvoiteiden ja bakteerivaginoosilääkepakettien yli särkylääkkeitä päät kenollaan tutkailevaa pariskuntaa. Ne ovat sillä tavalla ällöttäviä, etteivät seiso ihan käsi kädessä, mutta melkein: Josefinan peukalonsyrjä silittää Rasmuksen kämmenselkää ja Rasmuksen pikkusormi on kietoutunut Josefinan pikkusormen ympäri.

On arkipäivä, ja kauppakeskus vilisee, ja Märta on tullut hakemaan jotain typeriä ehkäisypillereitä reseptillä. Se ei haluaisi mitään muuta kuin ottaa ja juosta takaisin parkkihalliin, koska Michaelin loskakeleistä rusehtuneeseen autoon nojailukin kuulostaa tällä hetkellä paremmalta kuin tuon pariskunnan kohtaaminen.

Märta leikittelee päässään eri skenaarioita.

Ai, hei, Märta, mitä sinä täällä teet? tyttö imitoi päässään Rasmuksen vilpitöntä tervehdystä, Josefinan epämääräistä ilmettä kun se ei osaisi päättää hymyilisikö vai ottaisiko ja lähtisi. Joka tapauksessa, jokaisessa Märtan mielikuvista, Josefina kietoo kätensä Rasmuksen käden ympärille ja Rasmuksen sormet sulkeutuvat. Tyttö nappaa ajattelematta hyllyltä koiran suolistoa tukevien kapseleiden pakkauksen ja esittää lukevansa sen takapuolta samalla kun näytös sinisten hiusten alla, tytön mielessä, huipentuu.

Tulin hakemaan ehkäisypillereitäni, ovat loppu, Märta sanoisi, ihan pokalla. Sitä ei hävettäisi, ei sitten yhtään, olisihan tuollainen julistus sentään jonkin sortin vihje siitä, että Märta Merenheimolla(kin) saattaisi olla jotain vipinää jonkun kanssa.

Tai sitten ihan vaan jumalattomat kuukautiskivut. Mutta sitä viaton pariskunta ei tietäisi. Rasmus ehkä punehtuisi ja Josefina varmasti punehtuisi. Hetkellinen vallan tunne jopa utuisissa mielikuvissa saa Märtan hymyilemään itsekseen.

Kun se katsoo taas ylös, Josefina ja Rasmus ovat jo kassalla. Rasmuksella on kädessään iso huonekaluliikkeen kassi, ja Josefinan sympaattisesta kangaskassista pilkottaa purjo.

Märta ei saa nieltyä hapanta makua suustaan.

Tästä ne varmaan menisivät yhteisen kodin kautta tallille. Ehkä Auburniin, jossa Josefina harjaisi jotain Rasmuksen ratsastettavista sen kanssa, ja ne katselisivat toisiaan rakastavaisesti hevosen selän yli. Onhan ne molemmat niin pitkiäkin, että ylettyisivät. Märta kun ei ylettynyt katsomaan edes Minan säkää.

Sinihius livahtaa hyllyjen välistä kohti vuoronumeroaparaattia, katse Kallan varmasti imelimmästä pariskunnasta ikinä lähtemättä. Ehkä siksi se törmääkin suureen massaan, kuin liikkumattomaan vuoreen. Kovaääninen umph karkaa tytön huulilta spontaanisti.

“Oho, sori”, vuori sanoo, murre jostain muualta kuin Murronmaalta, ja Märta saa revittyä katseensa irti Josefina Rosengårdista, joka jostain syystä on kääntynyt sittenkin takaisin liikkeeseen vaikka oli ollut juuri lähdössä, ja yhtäkkiä se löytää itsensä tuijottamasta suoraan tuttuihin silmiin. Ja mikä ilahdus: vuoren ilme kirkastuu - ei paljoa, mutta tarpeeksi, että Märta huomaa eron — kun se tunnistaa sinihiuksisen uhrinsa.

“Marttahan sä olit”, se sanoo.

Märtan kasvoille leviävä hymy on lähellä vilpitöntä. “Joo.”

Eliel Korpi seisoo apteekin vuoronumerokoneen edessä, pää alaspäin kallellaan koska se on niin paljon Märta Merenheimoa pidempi. Sillä on olallaan urheilulaukku ja päällään joku jääkiekkojoukkueen huppari, eikä Märta ole ihan varma Minnesodan sijainnista Yhdysvaltojen kartalla, mutta ainakin se osaa sijoittaa sen rapakon tuolle puolen.

“Ota sä tää, mulla ei oo kiirus”, poika (mies? Märta ei ole varma) sanoo ja ojentaa vuoronumeroaan Märtalle. Vastoin kaikkia vaistojaan Märta nostaa kätensä itsensä ja lapun väliin, ja pian kone jo sylkee tytölle oman numeronsa.

“Ei, ei mullakaan ole kiire”, se toteaa, kiireisesti kuitenkin, heilauttaen omaa lappuaan ilmassa. “Nämä on kuitenkin peräkkäiset. Varmaan päästään yhtä aikaa. Eri tiskeille.” Hengenveto. “Michael on Stadiumissa. Se lupasi tulla tähän sitten.”

Märtan katse ajautuu apteekin sisäänkäynnille. Se ei näe Michaelia, muttei myöskään jälkeäkään Josefina Rosengårdista tai Rasmus Alsilasta.

“Se heittää mut tallille tästä”, Märta vielä sanoo, aivan kuin edellinen sanaoksennus ei olisi jo ollut tarpeeksi. Se tunsi olonsa vähän kiusalliseksi, seisten yhä siinä mihin äkillinen yhteentörmäys oli sen asettanut.

“Tallille? Siis heppatallille?” Eliel kysyy ja kuin tytön ajatukset lukien, peruuttaa vapaille odotustuoleille. Se istuu alas, mutta sen katse ei ikinä jätä Märtaa, ja kun se nyökkää vapaata tuolia vieressään, Märta purjehtii siihen vaivatta.

Se istuu sievästi, niin pienenä kuin vain osaa olla, jalat ristissä ja kädet sylissä. Valotaululla hehkuvat numerot 057 ja 059. Märta katsoo lappua kädessään. 063.

“Juu. Se on Kallan puolella.”
“Aijaa, onko sulla oma hevonen?”
“Ei, ei, se on sellainen hieno kisahevonen. Sen nimi on Mina, tai siis sitä sanotaan Minaksi, sillä on hienompi koko nimi, ja se on sellainen, no Michael sanoo kahvikerman väriseksi, mutta oikeasti se on sellainen, hmm, kinuskinen? Ehkä? Sellainen kaunis.”

Märta vaikenee yhtäkkiä ja sen poskia alkaa uhkaavasti kuumottaa. Mutta, kun se vilkaisee vieressään istuvaa Elieliä, se näkee vain hymyn. Ei sellaista huvittunutta, että se haluaisi nauraa Märtalle, tai pitää Märtaa pilkkanaan. Ei, Elielin hymy on lämmin, ja tyttö sipaisee sinisiä hiuksiaan korvansa taakse ennen kuin jatkaa.

“Se on myös kamalan lempeä. Ja herkkä, vaikka se välillä esittääkin muuta. Ja se liikkuu upeasti! Oltiin just Saksassa isoissa kilpailuissa. Tai siis mä oon siis sen hoitaja vain, en mä ratsasta. Pidän huolta vaan.”
“Hyvä huoltaja on ehkä tärkein osa tiimiä, tai lätkässä ainakin on”

Märta huomaa toisen suunpielensä kohoavan luvatta.

“Eikö Michaelillakin ole jotain heppajuttuja? Näin se Facebookista.”
“Se on satulaseppä. Ja kengittäjä. Ei kyllä kengitä kamalasti enää.”
“Noi termit sanoo mulle aika vähän, mutta se ei siis ratsasta ite?”
“Eeei, mutta on se joskus kun se oli Pihlan kanssa. Sitten ne erosi.”

Eliel nyökkää ja vetää urheilukassia jaloillaan enemmän penkin alle kun vanha rouva rollaattoreineen kulkee ohi. Se seuraa kumarassa kulkevaa mummelia hetken katseellaan ja laskee sen sitten Märtaan.

“Onko noi heppajutut niiko sun työ myös?” poika (mies?) kysyy ja antaa pitkien jalkojensa valua taas kulkuväylälle. Märta pudistaa päätään. Se ei ole ihan varma, mitä se kertoisi Elielille. Eikä se ole ihan varma siitäkään, puhuuko Eliel Märtalle vain välttääkseen kiusallisen hiljaisuuden.

Michaelia ei näy vieläkään.

“Muutitko oikeasti tänne pelaamaan jääkiekkoa Muksissa?”

Eliel virnistää Märtan kysymykselle, valkeat hampaat vilahtaen, ja sen huulilta karkaa raaka naurahdus. Sitten sekin pudistaa päätään, haroo käden huolitellun huolettomalta näyttävän tukkansa läpi.

“En, opiskelen tossa yliopistolla.”
“Ai. Aika harva tulee tänne opiskelemaan kun Helsinki on kuitenkin niin lähellä.”
“Niinno, toiset haluaa Helsinkiin ja toiset pois sieltä.”

Vaikka pojan (miehen?) ilme ei vakavoitunut, Märta on kuulevinaan sanoilla enemmän painoa kuin mitä Eliel niille antaa.

“Ootko sä Helsingistä?”
“Joo. Pelasin kans Granin joukkueessa siellä.”

Märta ei tiedä mikä on Grani, joten se ei sano mitään, nyökkää vain.

“Mitä sä opiskelet?”
“Oon lääkiksessä.”
“Oho. Eli susta tulee lääkäri?”
“Toivottavasti.”

Parivaljakon numerot kilahtavat taululle melkein peräkkäin. Eliel nousee ylös ensimmäisenä, vetää urheilukassin takaisin olalleen ja vilkaisee Märtaa vielä olkansa yli. Se jopa nostaa kättään nopeaan tervehdykseen ja käskee kertoa terveisiä myös Michaelille. Veljen nimi taipuu sen suussa karkeasti ja kovaa, mutta Märta nyökkää silti.

Martta ja Maikhöl, se huomaa ajattelevansa kun istuutuu proviisorin eteen henkilökorttiaan ojentaen, mutta olkoot. Se ei moikkaa oman tiskinsä takana yhä istuvaa Elieliä kun poistuu apteekista kassan kautta, suoraan kohti Stadiumia. Sieltä se löytää veljensä, yhä sopivia lenkkareita valikoimasta.

“Miten sulla on mennyt siellä Auburnissa? Nythän on jo yli vuosi mennyt. Ja isä kertoi, että sulla oli ollut joku kaveri tallilta käymässäkin.”

Michaelin kysymys on yllättävä. Märtan onneksi veli puhuu enemmän lenkkareille, joita solmii parhaillaan jalkoihinsa, eikä se näe siskoaan jäystämässä kipeästi alahuultaan. Lenkkarit on varmasti ainakin viidennet, joita Michael sovittaa, ja se vaikuttaa olevan enemmän kiinnostunut niistä kuin edellisistä pareista tai Märtasta.

“Ei käynyt”, Märta sanoo ja istuu sovituspenkille veljeään vastapäätä. Michaelin siniset silmät — pehmeät ja tummat, melkein violetit, toisin kuin Märtan kovat ja kylmät — ovat yhtäkkiä tarkkaavaiset ja tutkivat kun mies katsoo siskonsa kasvoja. Se näyttää melkein laskelmoivalta, mutta Märta ei väistä. Se katsoo takaisin, tuijottaa silmiään räpäyttämättä, ja se on kuin haaste: uskallakin avata tämä helvetin… matopurkki.

Mutta Michael on Michael, ja se avaa matopurkin jos toisenkin. “Ei, kyllä isä muisti. Valitti, että sulta jäi lumityöt kesken kun olit ystävän kanssa.”

“Itse se kutsui meidät sisään”, Märta sihahtaa, ja siinä samassa lysähtää lenkkarihyllyä vasten turhautuneesti puuskahtaen. Michael nousee ylös ja mallailee harmaita kenkiä pienen lattiapeilin edessä. Märtaa ärsyttää, ja se on siirtynyt heti tiuskimiseen: “Mitä sitten jos kävi? Pitääkö mun selvittää sulle mun menemiset vai?”

“Ei tietenkään. Kunhan keskustelen.”
“En mä halua keskustella sun kanssa.”
“Haluat kuitenkin. Kuka se oli?”
“Ei kukaan.”
“Alsila?”
“No ei!”

Märta puhuu niin hampaiden välistään, että joku ohikulkija saattaisi jopa kuulla niiden kirskuvan toisiaan vasten. Michael nostaa kätensä lantiolleen, tavalla, joka muistuttaa Märtaa etäisesti äidistä, ja kallistaa päätään.

“Ei todellakaa ollut Rasmus. Päinvastoin. Se Josefina.”
“Rosengårdin likka? Tekö ootte ystäviä?”

Epäusko Michaelin äänessä sivaltaa. Märta huomaa nousevansa seisomaan ja avaavansa suunsa ennen kuin se ehtii estellä itseään: “Sekö olisi niin helvetin vaikea uskoa? Että mulla olisi ystävä, häh? Sitäkö sä yrität sanoa?”

Sitten se muistaa Josefinan huvilan keittiössä. Pitkän ja kauniin Josefinan, joka oli näyttänyt niin pieneltä ja huomaamattomalta kuin oli osannut, ja silti loistanut Merenheimojen vanhassa keittiössä kuin timantti lantakasassa. Epämukavaksi olonsa ehkä tunteva timantti, kyllä, mutta timantti silti.

Ihan varmasti sä et tahdo olla mun ystävä, Josefina oli sanonut ja sanat olivat melkein hukkuneet ikkunasta käyvän tuulenvireen alle. Märta ei ollut osannut tehdä muuta kuin vain tuijottaa, ja sen silmät olivat seilanneet Josefinan silmien välillä, ja sitä oli puristanut sisältä: ensin vatsanpohjaa, sitten keuhkoja, rintaa, ja lopulta se oli kutitellut kurkkua.

Sitten Märta oli heittänyt Josefinan vesilasin pitkin huvilan lankkulattioita. Vanha McDonald’s-lasi oli särkynyt sirpaleiksi kuin hidastettuna, ja Märta oli joutunut puristamaan keittiösaarekkeen reunaa valkoisin sormin, ja jos joku olisi väittänyt, että se oli säikähtänyt itseään, se olisi kieltänyt sen hautaansa asti.

Kyyneleet olivat poltelleet sen silmissä, kelluvina altaina alaluomen varassa, kuin tsunami odottamassa vyöryään rantaan, valmis tuhoamaan kaiken tieltään. Sä et ikinä olisi mun ystävä, Märta oli kuiskannut, ja sitten naurahtanut perään vaikkei sitä ollut naurattanut yhtään. Kyyneleetkään eivät olleet suostuneet tipahtamaan, ja Josefina Märtan silmissä oli vain sumentunut ja sumentunut ja sumentunut, ja niin paljon kuin Märta ei olisikaan halunnut itkeä Josefina Rosengårdin edessä, se ei ollut suostunut hellittämään katsekontaktia.

Eikä se sitten ollutkaan itkenyt, mutta Josefina oli.

“En tietenkään. Mutta jos sä vaan, hm, avaisit itseäsi muille, sulla olisi enemmän ystäviä. Auburnissahan se olisi helppoa, teillä kaikilla on yhteinen intohimo. Ja etkö sä sen uuden tallimestarin kanssa kaveeraa, näin teidät telkkarissa jännittämässä jotain auburnlaisen suoritusta siellä Saksassa.”

Märta tuntee samat altaat silmissään kun se tuijottaa Niken logoa Michaelin lenkkareissa.

“Enkä mä ole yllättynyt siitä, että te olette Josefinan kanssa ystäviä. Tehän olette kuulemma vähän samanlaisiakin. Taidan ottaa nämä. Ehkä toisessa värissä, kyllä”, Michael pohtii ääneen, mutta Märta ei kuule.

_________________
M. M. M. | tilanne | DOs & DON'Ts
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 113

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 27.03.20 23:31

Kanslisteista ja kanslisteista
28.3.2020

Jostain syystä Sokan sisarukset aina laittoivat Märtaa hommaan jos toisenkin kun oli kisojen aika. Niitä ei mitenkään kyselty etukäteen, ja kyllähän Märta nyt muiden kisavelvollisuudet ymmärsi kun ne myös kisasivat, mutta omiaan ei niinkään. Ei se kuitenkaan mitään pahaakaan tahtonut sanoa, sillä aika usein kisapäivänä Märta istuskeli jonkun vanhan miehen seurassa pienessä tuomarikopissa vaan kirjoittelemassa epäselviä harakanvarpaita papereihin.

Viime viikolla se oli viettänyt valtaosan maastoestekokeesta katsellen Tobias Juslinin jämäkkää leukaa ja poikamaisen kiharaista tukkaa haaveillen, ja eilisen se oli jutellut mukavia käytännössä katsoen appiukkonsa Arne Rosengårdin kanssa. Se oli kasuaalisti kysynyt Alexanderin kuulumisia kuin tuntisi sen paremminkin ja kertonut sitten puolin ja toisin uuden naapurinsa Josefinan kommelluksista.

Toki jättäen pois sen kohdan, jossa Märtan isä oli sohinut Josefinan suuntaan vanhalla haulikolla. Toistaiseksi tyttö ei ollut löytänyt sopivaa hetkeä mainita naapurirukalleen, että mitään kutejahan siinä pyssyssä ei ollut vuosiin ollut. Mutta sehän vain tarkoittaa, että koko ase ei ollut mitenkään vaaraksi Josefinalle, joten tokkopa tuolla informaatiolla niin kiire oli.

Tänään Märta oli sijoitettu miltei poikkeuksellisesti johonkin hiton kansliaan. Kanslia oli vähän liian hieno sana sille papereiden täyttämälle pöydälle, joka oli pystytetty maneesin yläkertaan.

Matilda — ei siis se violettipäinen hapannaama vaan se kummallinen Matilda, joka hoiti hapannaamaisen Matildan ratsua — nökötti onnellisena arvon neiti Amanda Sokan valmentajan vierellä kentän pääpisteessä, ja vaikka Märta oli vähän katkera siitä, ettei ollut ensimmäisten tallilaisten joukossa päässyt hieromaan tuttavuutta Mr Salt’n’Pepperin kanssa, oli se kuitenkin ihan tyytyväinen lämpimässä kahviossa Penna vierellään.

Vaikka Märta ei ollut mikään erityinen aamuihminen, oli se kuitenkin herännyt kukonlaulun aikaan ehtiäkseen tallille Minaa hoitamaan, koska Cecilia Blankley oli jo pari viikkoa sitten laittanut tytölle tekstiviestin asiasta. Nyt se ryysti jo päivän toista energiajuomatölkkiään, mutta kun se oli luovuttanut kiiltävän ja kertakaikkisen huikean kouluratsun näköisen puoliverisen aidosti ilahtuneelle ratsastajalleen, oli se kaikki ollut sen arvoista.

Kaikki, mukaan lukien pienten ja tiukkojen sykeröiden letittämisestä ja pyörittämisestä ja ompelemisesta kärsineet sormenpäät.

Penna oli levittäytynyt eilisen kanslistiroolinsa myötä jo kodikkaasti koko pöydän mitalta, tulostettuja lähtölistoja ja tulospapereita ja ties mitä asiakirjoja pitkin ja poikin. Märta näpytteli puhelintaan kaikessa rauhassa, olivathan kilpailut jo käynnissä.

”Hei, anteeksi.”

Kansliaan kopisteli nuori mies. Sillä oli päässään lippis, väärinpäin ja niin kireällä, että se oli sillä typerän trendikkäällä tavalla vähän koholla, ja sitten sillä oli jalassaan kiiltävät nahkasaappaat ja moitteettoman valkeat ratsastushousut. Tumman pusakan alta pilkisteli kisatakin liepeet. Sehän oli joku kilpailija. Mitä se täällä teki? Kilpailut olivat jo käynnissä!

Penna ja Märta molemmat katsoivat tulijaa päästä varpaisiin, mutta kaksikosta se vähemmän sinihiuksinen oli se, joka sai ensimmäisenä tervehdittyä tulijaa. Siitä rohkaistuneena se tyyppi — joka näytti muuten tuskastuttavan tutulta, Märta pohti, mutta se saattoi myös olla tuo idioottimainen tapa pitää lippalakkia, sillä ko. tyyli oli kovin in muuan jääkiekkoilijoiden parissa — asteli peremmälle ja hipelöi kännykkäänsä hermostuneesti.

”Niin, katsoin näitä lähtölistoja ja, erm, oon väärässä luokassa? Kilpailunumerolla 051, Robert Harrington ja Harriet V, niinku viides”, se totesi ja vilautti puhelimensa näyttöä niin nopeasti, että Märta ei ehtinyt edes katsoa oliko se päällä vai ei. Eikä se muutenkaan olisi oivalluksen saaneelta toljotukseltaan ehtinyt — sehän oli se Reyesin kaveri Kaajapuroilta!

Kaveri, Märta tirskahti.

”Mahdotonta”, Penna sanoi välittömästi ja nakutteli pienen läppärin näppäimistöä, ”meidän järjestelmässämme tuollainen malfunktio ei ole mahdollinen. Osallistuja klikkaa itsensä luokkiin ja vahvistaa ilmoittautumisen.”

Märta ei ollut ihan varma siitä, oliko malfunktio ihan todellinen sana, mutta nyökytteli siniset kiharat heiluen silti.

”Okei…?” poikarukka sanoi. ”No, um, olisiko mua vielä mahdollista siirtää luokasta neljä luokkaan kaksi, vikaksi? Mulla on hevonen melkein verkattuna jo.”

”Ei. Se on jo käynnissä”, Märta hymyili autuaan ystävällisenä. ”A kuin A.”

Robert-rukka näytti silmin nähden hätääntyneeltä kun sen katse poukkoili Pennasta Märtaan ja Märtasta Pennaan, ja kävi jopa etäämmällä seisovassa neiti Kilpailuidenjohtaja Isabella Sokassa, joka oli suhissut puhelimeensa nyt vartin ja rapiat.

“Voit jäädä pois luokasta neljä, mutta emme kyllä saa sinua enää luokkaan kaksi”, Penna klikkaili ja näpytteli ja kurotteli lähtölistoja pöydältä. “Yliviivaanko teidät?”

Märta hymyili ystävällisesti. Mina ja Märtan lempi-ihminen eli Cecilia Blankley starttaisivat siinä samaisessa luokassa neljä, eikä tyttö ollut vielä oikein päättänyt haluaisiko se liian vaativaan luokkaan osallistuneen pojan starttaavan ja tehden siten Minan voiton entistä makoisammaksi, vai haluaisiko se pojan peruvan koko startin, jolloin Mina ja Cecilia nyt ainakin voittaisivat kilpailun kavetessa.

Robert vilkaisi yläkerran ikkunoista areenalle, jossa leppoisan oloinen ruunikko ravaili helppo A -radan liikesarjoja Kaspian Franssin ratsastamana. Märta napsautti kuulakärkikynänsä päälle ja oli jo yliviivaamassa luokan neljä lähtölistoilta muuan brittiratsukon kun: “Älä. Kai me startataan.”

“Noni, that’s the spirit!” Penna ilahtui ja nyhti lähtölistat Märtan käsien alta itselleen. “Mikäs sen parempi päivä tehdä luokkanousua kuin vuoden ensimmäinen Kalla Cup!”

Väri tasaisesti pakeni toisen pojan kasvoilta tallimestarin leveän hymyn edessä, ja se luikki sen enempää sanomatta pois kansliasta.

“Meidän olisi varmaan pitänyt tarjota sille ämpäri.”

“Se näytti kieltämättä vähän pahoinvoivalta.”

_________________
M. M. M. | tilanne | DOs & DON'Ts
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 113

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 22.04.20 0:47

Kisahoitaja Merenheimo
22.4.2020

Homman nimihän on nyt se, että oltuaan Minan hoitaja 480 päivää (tasan!), Märta Merenheimo on aika helvetin kyvykäs hevosenhoitaja.

Märta osaa tehdä sormet ruvella pikkulettejä ja sitten ommella ne sieviksi sykeröiksi niin, ettei ompelulankaa edes näe. Ei sillä, että sitä olisi muutenkaan nähnyt, sillä Märta tietää tietenkin hoitohevosensa harjan tismallisen värin vahalankavalikoimasta (bastard amber, jos kiinnostaa).

Märta osaa kääriä pintelit sekä jalkaan että rullalle juuri Amanda Sokalle mieleisellä tavalla. Se tietää sen siitä tavasta, jolla perijättäristä pidempi aina katsoo Minan jalkoja puoli sekuntia liian pitkään ja sitten kallistaa nanosekunnissa leukaansa noin neljäsosamillimetrin alas ja sitten takaisin ylös (tämä on hyväksyvä nyökkäys) ennen kuin ottaa ratsunsa ohjat Märtan käsistä.

Märta on myös siten kyvykäs hevosenhoitaja, että kun Cecilia Blankley pyytää sitä hoitajaksi ulkomaille (toista kertaa!), se pystyy käyttäytymään kuten kyvykäs hevosenhoitaja käyttäytyy, eli jotenkin näin:

“Hei, Märta, kiitos taas avustasi, olen pahoillani että mun pitää mennä nyt heti”, Cecilia Blankley sanoo laskeuduttuaan vaaleanrautiaan ratsunsa selästä. Tässä vaiheessa Märta on tietenkin jo purjehtinut paikalle ja tarttunut Minan ohjiin, valmiina hyökkäämään jalustinten noston ja satulavyön löysäämisen kimppuun, mutta Cecilia ottaa aikansa ratsunsa vieressä seisten. Se avaa kypäränsä ja vetää sen päästään, littanaksi lätistyneitä hiuksiaan kädellä haroen.

“Ei se mitään…?” Märta sanoo ja likistää itsensä Cecilian ohi päästäkseen käsiksi Minan satulavyöhön.

Cecilia vain hymyilee, ja sitten henkäisee. “Aivan! Pitikin kysyä sinulta, että lähdethän taas kisahoitajaksi toukokuussa? Hanamiviikolle, Ruotsin Markarydiin, sinne Falkencreutzeille. Auburnista lähtee käsittääkseni kaksi rekkaa, joten jos päättäisit lähteä ja yöpyä livingissä, matkustuskustannuksesi jäänee nollaan, minä tietenkin tarjoan ruoat tien päällä, kuten Saksassakin.”

Märtan ihon alla, sen sisuskalujen ympärillä tapahtuu jotain uudenvuodenaatto kello 23:59 verrattavissa olevaa räiskettä ja pauketta, mutta se onnistuu nyökkäämään Cecilialle ystävällisesti satulavyön remmit pari reikää löysemmälle säädettyään.

“Tietty lähden! Laitatko mulle yksityiskohtia myöhemmin vai…?”

Cecilia hymyilee yhä, ja se puristaa Märtan hartiaa kiitollisena ennen kuin kiirehtii kohti uloskäyntiä. “Kyllä, pistän tekstiviestiä kunhan saan tarkemmat aikataulut Isabellalta. Kiitos vielä!”

Siihen Märta vain nyökkää.

Totaalisen cool ja ammattimainen suhtautuminen siis. Märtahan on käytännössä katsoen ammattigroom nyt.

Minahan ei kertoisi kenellekään loppukävelytysten aikana tapahtuneesta villistä tasajalkahyppelystä ja toistuvista jes! jes!!! jesjesjes!!! -hihkunnoista, ja hyvä niin, sillä tämä hevosenhoitaja, tai ei, tämä kisahoitaja Merenheimo lähtisi Ruotsiin, eikä minne tahansa Ruotsiin vaan Markarydiin ja siellä sitä odottaisi Alexander Rosengård. Voi, mitä kaikkea kerrottavaa Märtalla olisi uudesta naapuristaan uuden naapurinsa veljelle!

Ja jouluun on vielä kuukausia!

_________________
M. M. M. | tilanne | DOs & DON'Ts
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 113

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 23.04.20 22:12

Menetän malttini
25.4.2020
@Jusu R.

Josefina Rosengård oli kummallinen venkula, enkä mä oikein pitänyt siitä. Tietenkin, mulle oli ollut alusta asti selvää, että Josefina tuskin tulisi pitämään musta myöskään, joten oli luonnollisesti ollut parempi ottaa se asenne heti alkuunsa, että haista paska sinä jusurooseni ja kaikki mitä sun eteen on hopeatarjottimella annettu.

Aina joskus ajattelin, että mitähän helvettiä mäkin olin Kohtalolle ja/tai Sattumalle tehnyt ansaitakseni naapurikseni Josefina Rosengårdin ja yhä kirvelevän hyvännäköisen, tai oikeastaan jopa entistä ärsyttävän paljon paremmannäköisen Rasmus Alsilan. Ja mikä kamalinta: yhdessä.

Siinä oli kyllä metsää välissä, ja pieni rinne, ja jotain Murronmaan tai Kallan kaupungin maita, mutta mua ärsytti ihan vain se, että mä tiesin sen niiden typerän talon olevan siinä. Lisäksi mua ärsytti se, että mä tiesin Eeditin ja Einon jo ennen Josefinaa. Niiden piti olla mun ihmisiä, vaikka isällä ja Einolla oli ollut joskus kymmeniä vuosia sitten joku typerä riitä, jonka takia ne eivät olleet puhuneet lainkaan pitkään aikaan.

Me oltiin joskus oltu Eeditillä kesätöissä, joskus nuorempina. Mä muistin ne näppylähanskat, jotka oli ollut ainakin kaksi kokoa liian isot ja kuinka me oltiin kökitty Eeditin kanssa tuntitolkulla kukkapenkin ääressä kunnes se oli valittanut selkäänsä ja Michael oli auttanut sen sisälle lepäämään.

Jossain vaiheessa me ei oltu enää vaan käyty siellä. Kukaan ei oikein ikinä kertonut mulle miksi, mutta mä olin vain niellyt sen purematta kuten monta muutakin asiaa mun elämässä. Sitä paitsi, sehän kävi järkeen: ei kukaan pitänyt meidän perheestä, ei edes herttainen Eedit.

Michael oli kyllä käynyt siellä joskus myöhemminkin auttamassa pikkujutussa jos toisessakin, kuulemma, ja se aina sanoi, että munkin pitäisi käydä. Se oli kuulemma vienyt isänkin käymään sinne, ja isä oli istunut monta pitkää minuuttia auton etupenkillä, ihan kuin se olisi muistanut jotain.

Mutta jos olikin, Michael ei ollut kysynyt eikä isä ollut kertonut.

Se oli silloin mennyt tapaamaan Josefinaa. Michael oli nauranut kun oli kertonut, mutta mua ei ollut naurattanut edes sen imitaatio Josefinan ilmeestä ovea avatessa. Mun päässä oli vain pyörinyt ajatus siitä, että kohta mun oma isäni olisi Josefinan ihmisiä. Se oli tietenkin aivan absurdi ajatus, koska mun isä oli ottanut tavakseen tuijottaa tontin pohjoisrajaa ikkuna auki ja haulikko olkapäätään vasten nojaten.

Välillä mietin myös sitä, kuinka mä olin lyönyt sen vesilasin Josefinan hentoisista sormista ja säpäleiksi lattialle, ja niitä hetkinä mua vähän pelotti, että mitä jos musta tulisi samanlainen kuin isästä.

Michaelin, vaikka se kantoikin monia muita asioita harteillaan, ei tarvinnut kantaa sitä samaa pelkoa. Se oli luonnoltaan vähän kuin vesi: se virtasi miten virtasi eikä oikein mitään pysäyttänyt sitä, ja ajan kanssa se sai hiottua mitä tahansa haluamaansa muotoon. Michael ei ollut kova, vaan se oli pehmeä kuin vesi ja pehmeä oli vahva.

Mä olin ehkä kova, mutta Josefina Rosengård oli vain typerä, etenkin patsastellessaan keskellä Auburnin maneesin katsomoa ratsastusvaatteet päällä. Se muistutti mua etäisesti sellaisesta urheilijan tyttöystävästä—tiedäthän, sellaisesta katsomossa oman mussukkapullanmurubeibirakkaansa suoritusta jännittävästä ja viimeisen päälle tällätystä vaimokkeesta, joka sitten voiton jälkeen kirmaisisi muiden tyttöystävien ja vaimojen kanssa kentälle halaamaan just sitä ihanaaparastabestevermiestään.

Se oli kuitenkin vähän hermostuneen oloinen kun se katseli Rasmustaan siellä heppansa selässä. Se nakerteli kynsiään ja se oli ihan hiton ärsyttävää kun mä yritin keskittyä seuraamaan Minaa ja Ceciliaa.

“Lopeta”, mä sihahdin sille raivoisasti.

Josefina vähän säikähti. Se katsoi mua silmät pyöreänä, mutta vähän hämmentyneenä istui kuitenkin alas lähimmälle penkille. Mä tuhahdin vähän samalla tavalla kuin mitä joku keski-ikäinen saisinko puhua esimiehelle -henkinen nainen, ja pudistin päätäni katse Minaa maneesissa pyörivistä ratsukoista hakien.

Mutta se sama kynsien jäystäminen jatkui, mä näin sen mun silmäkulmasta, ja mä ehkä heitin Josefinaa mun lapasella. Se meni vähän ohi, laskeutui johonkin toisen sirojen säärien lähelle maahan, ja näin kuinka tarkkaan Josefina oli katsomatta muhun päinkään. Se kyllä lopetti, mutta mä olin jo niin ärsyyntynyt sen koko olemassaolosta, että heitin sitä myös toisella lapasella ja sitten myös Minan riimunnarulla.

Riimunnarun messinkinen lukko kalahti raskaasti katsomon lattiaan, ja yksi jos toinenkin hevonen maneesissa hätkähti sitä. Mun posket punehtuivat automaattisesti, koska en mä tahtonut olla mikään häiriötekijä toisten treeneille, etenkään tällaisena ruuhka-aikana kun ratsastajat joutuivat muutenkin keskittymään normaalia enemmän pysyäkseen poissa toistensa tieltä.

Samalla mua kuitenkin harmitti, ettei mulla ollut ollut sen enempää irtotavaraa, jolla viskoa Josefinan sympaattisia lettejä ja hienoa ratsastustakkia.

“Sori”, mumisi Josefina posket suorastaan häpeää kirkuen kun ohiravaavan Zelian selässä keventävä Matilda mulkaisi sitä ja riimunnarun päätä sen sylissä.

Mina liikkui ihan tyytyväisen oloisena, ja vaikka mä en paljoa tuontasoisesta kouluratsastuksesta tiennytkään, uskoin niillä olevan hyvä sauma ruusukkeisiin sitten Ruotsissa. Cecilia oli luvannut, että saisin vaikka pitää ne ruusukkeet, se ei niillä kuulemma mitään tekisi, ja mun oli tehnyt mieli kysyä, saisinko loputkin palkinnot koska kyllä mä tiesin siellä olevan rahaa jaossa, mutta Cecilia oli ollut mulle niin kiltti, että en mä kehdannut.

Josefina pölähti riviä alemmas seisomaan siinä vaiheessa kun Rasmus antoi hevosensa ravata kaula pitkällä (kyllä mä olin vähän niitäkin seurannut) ja ojensi riimunnarua takaisin mulle.

“Sulta, öö”, se sanoi ja sen katse väisti mun katsetta, silmät jotain yksittäisiä pikkukiviä katsomorivin lattialta etsien kuin Josefinalla ei olisi muuta tehtävää sen elämässä Auburnin siistimisen ohella. Ja ehkä sillä ei ollutkaan, ja mä virnistin vähän ajatukselle.

“Niiiiiiin?”

“Sulta tippui tämä”, Josefina lopulta puhisi ulos ja mä vähän yllätyin siitä, kuinka uhmakkaalta se onnistui kuulostamaan poskipäät yhä punertavina ja ääni pienenä. Sitten se ojensi Minan narua mulle, siististi niputettuna. Mä en tavallaan halunnut ottaa sitä siltä vastaan, mutta mun oli pakko.

Sillä hetkellä kun mun käsi tarttui naruun, Josefina nyökkäsi ja poistui paikalta, ja mulle tuli yhtäkkiä sellainen olo, että se oli ollut passiivis-aggressiivisen ystävällinen. Ihme tyyppi, mä ajattelin silmiäni pyöräyttäen, jep: Josefina Rosengård oli tyhmä ja kummallinen venkula, eikä se halunnut olla mun ystävä enkä mä halunnut olla sen ystävä.

_________________
M. M. M. | tilanne | DOs & DON'Ts
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 113

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 05.05.20 15:09

Amor kusee aina kaiken
6.5.2020
@Jusu R.

(lue ensin)

Ulkona puhiseva tuuli on ajanut Falkencreutzin maneesiin peräti kuusi ratsukkoa, joista yhden muodostaa välipäivän verryttelevää ratsastusta suorittavat Cecilia ja Mina, mutta Märtan silmät karkaavat jatkuvasti Alexanderin alla puhisevaan kimoon. Se oli hetki sitten kysynyt kauniisti soljuvalla ruotsillaan lupaa pujahtaa kilparatsastajien joukkoon, vitsaillen jonkun toisen ruotsalaisen kanssa jotain tuulesta ja tammoista. Ja nyt se ratsastaa siellä energisesti pärskivällä tammallaan.

Mina suorittaa tapansa mukaan: hyvin. Märtalla ei ole siitä mitään pahaa sanottavaa, eikä vain siksi, että Mina on hänen hoitohevosensa ja ylpeytensä. Mina nyt sattuu olemaan muutenkin näyttävä ja kaunis hevonen, ja Cecilia sen selässä on hioutunut viime kuukausina tamman kanssa yhteen paremmin kuin hyvin.

Muutama muukin hoitaja (vai ovatko he nyt groomeja, onhan tämä kuitenkin kansainvälinen kilpailuviikko Ruotsissa eikä mikään peräkylän ratsastuskoulu, Märta ajattelee) seisoo maneesin katsomossa. Heillä on mukana samoja tavaroita kuin sinihiuksellakin: riimunnaru niskan ympärillä roikkuen, ohut loimi syliin viikattuna.

Alexander Rosengårdilla on sellainen tietynlainen presenssi, ettei Märta nyt kertakaikkiaan voinut olla mitenkään huomaamatta sitä.

Tietenkin huomiota vie myös se sen alla poukkoileva tamma, joka oli selkeästi ottanut kierroksia jo ennen maneesiin saapumistaan, ehkäpä juuri siitä ulkona ulkovasta tuulesta. Korvahupun lipare ilmavirran mukana väpättäen Alexander Rosengård antoi hevosensa laukata, pitkää ja venyvää askelta kontrollista irti päästämättä, ja Märta katsoo ihan häpeilemättä.

Ja miksikös se häpeäisi, onhan Alexander Rosengårdissa katsottavaa. Onko siinä sitten muuta, siitä Märta ei ole ihan varma, katkeran kilparatsastajan irvikuva Hannabyn linnan hulppeassa nojatuolissa yhä tytön mielessä kummitellen.

Punainen rusetti Minan hännässä viuhahtaa äkäisesti kun toinen ratsukko ohittaa ne sisäuralla. Ihan sopivan etäisyyden päästä, mutta tamma oli ollut heti aamusta kiukkuisempi kuin aikoihin, ja se Cecilian on nyt vain kestettävä. Mutta Cecilia on taitava ratsastaja ja osaa lukea Minaa riittävän hyvin, ettei Märtan tarvitse huolehtia.

Niinpä se voi kaikessa rauhassa juoksuttaa sinisiä silmiään pitkin Alexander Rosengårdin pitkää ja hoikkaa runkoa. Se on rakentunut samalla tavalla kuin muutkin kaltaisensa, kuten Rasmus Alsila ja Tijs Schepper ja Lauri Merikanto ja Nathaniel Rossi tai kuka tahansa Märtan täällä näkemistä esteratsastajista: kevyt, dynaaminen, miehinen leuka vakavasti asettuneena. Kouluratsastajat ovat eri maata, pehmeämpiä ja vain enemmän ja tietyllä tapaa todellisemman tuntuisia. Kyllä Märta tietää, onhan se nähnyt kuinka Robert Harringtonin valkoiset kisahousut täyttyvät ilman rypyn ryppyä ja kuinka Mikael Aarnisuon treenattujen reisien lihakset pystyy erottamaan valkean kankaan läpi.

Alexander Rosengård näyttää siltä, että jos tuuli vain puhaltaisi oikeasti kulmasta, se voisi viedä koko miehen mukanaan. Se ei ole viehättävää, eikä Märta Merenheimo ehkä menisi niin pitkälle, että kutsuisi Alexander Rosengårdia hyvännäköiseksi samalla tavalla kuin Eliel Korpea. Ja onhan se kuitenkin Rosengård, ja rosengård on yhtä kuin kirosana.

Siitä huolimatta jokin Alexanderissa on viehättävää, ja sekös vasta Märtaa korpeaa. Ehkä tapa, jolla se on niin autuaan valehtelematta vain ihminen. Sirot sormet puristavat Minan ohutta loimea mietteliäinä ja kimo tamma intoutuu laukanvaihdosta niin, että sen ratsastajan tiukilla kasvoilla vilahtaa sekunnin ajan jokin huvittuneen hymyn esiaste.

Märta muistaa Alexanderin sormet, kuinka ne olivat levittäytyneet rennosti ja kaiken omistavalla tavalla nojatuolin käsinojille, pitkät ja luihut sormet ja ihon alta työntyvät rystyset. Märta muistaa sen leuan, kuinka se oli nojannut takaraivonsa selkänojaa vasten ja katsonut kasvottomia ihmisiä edessään, haastavasti ja katkerasti yhtä aikaa, terävät poskipäät piirtäen hotellin valaistuksessa varjoja sen poikamaisen sileälle iholla. Märta muistaa sen hymyn, kuinka toinen kulma sen huulista oli karannut, vain sen verran että siitä juuri erotti suunnan ylös, ja kuinka se oli vaikuttanut vaaralliselta.

Rasmus Alsila ei ole vaarallinen tai haastava vaikka poikamainen senkin sileä iho on ja sormet pitkät. Ja Märta on ollut niin pitkään ihastunut typerään Rasmus Alsilaan, että ei enää tiedä mikä osa Rasmuksen hyvännäköisyyttä on vain kitkeränkatkeria muistoja, mikä puhdasta vihaa Josefina Rosengårdia kohtaan ja mikä aitoa.

Tai ehkä Märta Merenheimolla on vain tyyppi: pitkiksi ja ohuiksi venytetyt miehet, satulansiipeä vasten koukistuneine polvineen ja ratsastuskypärien alta karkaavine sortuvineen; tiukkailmeiset mutta hevosilleen hymyilevät miehet, pitkine sormineen ja pehmeine käsineen; miehet, jotka eivät katsoneet Märta Merenheimo kaltaisia tyttöjä kahdesti tai edes sitä yhtä kertaa.

Voi piru, Märta ajattelee ja puristaa Minan loimea tiukemmin sylissään, täällä Markarydissahan niitä sellaisia miehiä olisi.

_________________
M. M. M. | tilanne | DOs & DON'Ts
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 113

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 09.06.20 1:16

Märtan perse pelastaa päivän
Kesäkuu 2020

“Tämähän on kaoottista”, sanoo Penna Vaanila, ja Märtan tekee mieli nauraa: kaoottinen on liian kauniisti kuvailtu.

Auburnin maneesissa ei tapahtunut pääsääntöisesti mitään erikoista. Jos Märta oikein pinnistelee, niin että sen otsaan nousee pieni suoni, se saattaa muistaa kerran tai kaksi kun joku irtohyppäävä tai irtojuoksutettava hevonen on pukittanut vapaana ollessaan ehkä kerran. Tai, jos se on sattunut ihan hurjalle päälle, jopa kahdesti.

Se on ihan ymmärrettävää: onhan Auburn Estate ammattimainen talli, ammattimaisilla huippuhevosilla ja ammattimaisilla huippuratsastajilla, tai ainakin kaikki hevoset ovat matkalla ammattilaishevosiksi (mikä on ammattilaishevonen? Märta ei ole ihan varma) ja -ratsastajiksi.

Kaikki ovat aina olevinaan niin asiallisia.

Pieni kapinallinen hengenvätys Märtan sisällä usein puhkuu halua rikkoa se täydellinen kupla, joka on imaissut sisälleen miltei koko Kallan. Sen tekee usein mieli ravistella kaikki nirppamaisuus Amanda Sokan nokasta, ja aina välillä se ei tahdo mitään niin paljon kuin päästää kaikki Rasmus “Gone Pro” Alsilan ratsut tarhoistaan villeiksi ja vapaiksi.

Joten ehkä siksikin tämä kaikki kaoottisuus on suoraan kuin sen märimmistä päiväunista. Oikeastaan, tämä on parempi: maneesin keskellä, täysin säpäleiksi menneen esteen juuressa autuaan pöllämystyneen näköinen Rasmus keräilee vielä itseään. Se näyttää vähän pökkyräiseltä, mikä on niin ikää ihan ymmärrettävää: onhan se juuri lentänyt pää edellä keskelle O-kirjainta Koivun Majatalon sponsorilankussa.

Jos Märta olisi joku muu kuin Märta Merenheimo ja siten entinen toinen puolikas Alsilasta ja siitä Merenheimosta, se olisi varmasti reagoinut samoin kuin Penna: rynnännyt suin päin maneesin hiekan joukkoon, polvilleen Rasmuksen viereen, pylly pystyssä kun se yrittää kuunnella esteratsastajan sanoja maneesissa kaikuvan elämöinnin alta.

Mutta Märta on Märta Merenheimo, ja siksi se vain seisoo suu virneessä ja kädet puuskassa maneesin laidalla. Cava on varmasti sen lempihevonen, ori näyttää lähinnä arabialaiselta täysveriseltä englantilaisen sijaan laukatessaan maneesia ympäri häntä villinä viuhkana sen perässä ja jalustimet kylkiä vasten retkottaen. Lisäksi se huutaa, niin maan perkeleesti, että Märtankin nauru peittyy alle.

Ja hyvä niin, sillä Isabellan katse ei ole ymmärtäväisin kun se yrittää samanaikaisesti harjoittaa niin kriisinhallintaa kuin vahingonarviointiakin istuessaan jäykän näköisenä Minan estesatulassa. Vaaleanrautias näyttää vielä toistaiseksi kohtuullisen rauhalliselta, mutta Märta tuntee hoitohevosensa—Mina saisi ihan just tarpeekseen tästä hulabaloosta.

“Teemme mukavia pikkuhyppyjä. Minalle ja Eelalle verryttelevää jumppaa, Cavalle hyvää kontrollitreeniä”, Isabella sanoi—Märta vilkaisee maneesin seinäkelloa—kaksikymmentäkolme minuuttia sitten. Silloin Märtakin oli kentällä, auttoi Ellietä ja Antonia kasaamaan muutamia pieniä esteitä kentälle Isabellan ohjauksessa, ja poikkeuksellisesti jäi vielä seuraamaankin treenejä. Minan koulusatula odottaa puhdistusta ja Märta oli kyllä ajatellut jo päivien ajan hoitavansa sen juuri Isabellan hyppyjumpan aikana, mutta jokin pieni ääni sen sisällä käski jäämään.

Ja siksi Märta nyt on siinä, maneesin reunalla ja silti keskellä kaaosta.

“Vooou, soo”, kaikuu Jonathanin ääni ja Cavan riekkumisesta ilahtunut Eela kerää keinuhevosen lailla keikkuen ilmaa etujalkojensa alle.

“Mietipä jos tämä tästä pahenee”, Märta ehtii sanoa Ellielle, ja sitten se pahenee.

Se menee jotenkin näin: Eelan takapää nousee, ja juuri silloin myös Mina polkaisee takajalkaansa tuimasti kuin ilkeämielistä hevospaarmaa pois kimpustaan potkaisten, ja se saa maneesin hiekkaa pöllähtämään metrien päässä hepuloivan mustanruunikon päälle, ja sitten Eelan hermot menevät lopullisesti ja se nakkaa Jonathan-rukan alas selästään ja löytää sisäisen rodeohevosensa.

Mina vinkaisee tuohtuneena, ja Isabella pitelee sen ohjista kiinni kaksin käsin, mulkoillen ympäri Kataja-areenaa laukkaavia hevosiaan.

“Sinä olet kahdeksantoistavuotias!” Isabella huomauttaa kovaan ääneen ohikarauttavalle tammalle, yhtä tuohtuneena kuin vaaleanrautias allaan, mutta Eela ei kuuntele vaan menee menojaan, satula hassusti vinksallaan sen selässä retkottaen ja ohjat kaulaa vasten hakaten.

Cava mölisee tässä vaiheessa jo niin kovaa, että Märtaa vähän ihmetyttää kuinka maneesiin ei ole eksynyt kukaan kummastelemaan keväistä konserttia. Vaikka Isabellan ilmeestä päätellen tilanne ei sitä—lisää todistajia, silminnäkijöitä tälle neiti I. Sokan hevosten täydelliselle pimahtamiselle—kaivannut, Märta kuitenkin lukee siitä terävän varoituksen tulla tekemään asialle jotain nyt heti or else, eikä sinihiusta oikeastaan huvittanut niin kovasti tietää, mitä se else olisi.

Niinpä se riekkuu aikansa edelleen tokkuraisen Rasmuksen, josta ei ole kovastikaan apua, Jonathanin, Ellien ja Pennan kanssa pitkin Kataja-areenaa, yrittäen rauhoitella hevosia milloin mihinkin nurkkaan.

Eela antaa periksi ensin, koska Cava on typerä ori.

Aina kun Märta luulee, että no nyt sen on pakko pysähtyä, sillä ei ole mitään pakoreittiä, Cava ottaa ja lähtee. Se hyppelehtii välillä tielleen tulevia esteitä, puhtaasti ja niin hienolla tekniikalla, että Isabellan ja Rasmuksen kollektiivisen ihmetyksen/tuskan voi melkein tuntea maneesin nihkeässä ilmassa.

Tilanne, jossa Cava saadaan vihdoin kiinni, on yllättävä ja Märtan mielestä vähän epämukava.

Se on nimittäin sellainen tilanne, jossa Märta kompastuu Rasmuksen pudottamaan puomiin (silloin kun se lensi koko esteen sekaan), on kaatumaisillaan mutta onnistuu eeppisesti pelastamaan tilanteen, mutta sitten sen housujen takapuolesta kuuluu varmasti kovaäänisin risahdus koskaan.

Ääni on niin yllättävä, että jopa Cava pysähtyy korskahtaen, sieraimet väristen ja kyljet vauhdikkaasti kohoillen, ja pää ylhäällä se vain tuijottaa. Tuijottaa Märtaa kuten kaikki muutkin, koska Märta tuntee inhottavan viileän ilmavirran jossain, missä ilmavirran ei pitäisi kulkea sitten ollenkaan.

Mutta Cava on kiinni ja Märtan perse koko Kallan (tai ainakin maneesissa juuri sillä hetkellä olevien ihmisten) nähtävillä, joten tilanne rauhoittuu.

“Vaanila”, Isabella sanoo yllättävän tyynesti laskeutuessaan Minan selästä, lykäten ohjat Märtalle, jolle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että sen takki peittää edes sen puuvillapikkareiden saumassa olevan rispautuneen reiän. “Poista valvontakameranauhalta tämä koko—koko show!”

Penna nyökkää lyhyesti ja pikakävelee pois. Isabella vaikuttaa vähän hengästyneeltä, mutta tässä tilanteessa Märta ei voi sanoa, etteikö he kaikki olisi vähän hengästyneitä. Perijättären kasvoilla on kuitenkin jotain epätyypillisen kiivasta. Sen katse siirtyy kuuliaisesti Minan ohjista pitelemään Märtaan, Cavassa kiinni roikkuvaan Ellieen ja Eelan vieressä seisoviin miehiin.

Sitten, hyvin selkeällä mutta hiljaisella äänellä, Isabella sanoo: “Tämä ei ikinä tapahtunut.”

Märta, Ellie, Anton, Jonathan ja Rasmus nyökkäävät niin synkronoidusti, että Isabella voisi lähettää ne vaikka kylmiltä jonkun synkronoidun urheilulajin MM-kilpailuihin. Ei ehkä kuitenkaan voimistelun, ovathan Märtan housut ratkenneet ja Rasmuksen silmät pyörivät yhä vähän sen päässä.

“Olipa hauskaa”, Märta toteaa ilahtuneena kun maneesin ovi kalahtaa kiinni saappaankannat kopisten poistuneen perijättären jäljiltä.

“Hyvä, että se on nyt ohi”, Rasmus puuskahtaa kuin se olisi pidättänyt henkeään viimeiset neljätoista minuuttia. Tosin, saattaa olla, että se onkin. Kyllä Märtakin varmasti pidättäisi henkeään ja yrittäisi kuolla omatoimisesti ennemmin kuin Isabella Sokan hullun hevosen tai siron käden (Märta ei ole varma, kumpi olisi pahempi) kautta.

Anton hörähtää. “Martan perse pelasti päivän.”

_________________
M. M. M. | tilanne | DOs & DON'Ts
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 113

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 3 / 3 Edellinen  1, 2, 3

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa