Minan päiväkirja

Tänään pääsin vihdoin ja viimein tutustumaan ensimmäistä kertaa uuteen ystävääni, Minaan. Toisaalta se jännitti kamalasti, mutta toisaalta meinasin pakahtuu ilosta saadessani Kallaan muuton jälkeen elämään sisältöä töiden ohella - joita kyllä niitäkin riittää. Uusien kavereiden saaminenkaan ei olis pahitteeks. Isabella kerto puhelimitse Minan olevan vähän tuulella käypä ja tänään se kyllä tosiaan oli sitä. Toisaalta se ei kyllä todellakaan haitannut, sillä oon aina tykännyt sanotaanko.. ei nyt niinkään haasteista vaan monipuolisista hevospersoonista ja Mina tosiaan tuntuu olevan sellanen. Uskon vakaasti, että meillä ei tuu olemaan tylsää.

Miun sydän suli sillä hetkellä, kun kävin hakemassa tamman sisälle harjattavaksi, enkä todellakaan voinut tehä muuta kun ihastella sen ylvästä ulkomuotoa ja kauniita silmiä. Tiesin sen ennestään, joten ennakoin ja hain harjatkin jo valmiiksi odottelemaan karsinan ovelle. Neiti neljävee vaan esitteli aika komeita juhlaliikkeitä, kun tuuli ujelsi hieman puiden latvoissa ja muutamia lumihiutaleita laskeutu sen turvalle. Ei se minnuu toki haitannut, oonhan mie nähny ja kokenu kaikenlaista. Tallissa hevonen sentäs rauhottu ja selvästi nautti kun sen päästä häntään harjasin samalla höpötellen kaikenlaista. Oon vähän sellanen höpöttäjä, mutta haitannokko tuo kun se monesti hevosia rauhottaa.

Kello oli jo sen verran, että hevoset oli tarkotus ottaa piakkoin sisään, joten jätin Minankin karsinaan syömään. Tavoilleni uskollisena tarjouduin kuitenkin vielä auttamaan iltatallissa, lähinnä hevosten sisälle otossa, koska ei miulla ollu kiire. Se oli hyvä keino tutustua vähän muihinkin tallilaisiin ja hevosiin, jotka nekin on kaikki niin erilaisia persoonia. Hirveesti ei siinä tohinassa ehditty tarinoida, mutta uskoisin että tullaan tallituvassa tarinoimaan vielä monet monet kerrat.

Kokonaisuudessaan tallipäivä sujui tänään odotusten mukaisesti ja innolla ootan kun seuraavan kerran saan kurvata Auburnin pihaan, koska nyt jo tuntuu että oon ihan koukussa!

- Gabi

"Rakas päiväkirja 8.11.." alotin kirjottamaan päiväkirjaan, mutta jotenki en vaan osannu jatkaa siitä eteenpäin. Tallipäivä oli sujunu tänään todella kivasti ja saattohan siellä olla eräs, joka sai aika vahvasti sukat pyörimään jaloissa. Vannoin kyllä itelleni ennen Kallaan muuttoa, ettei nyt keskityttäis miehiin, vaan nimenomaan hevosiin ja uusiin ystäviin. En vaan voinu mitään, että tänään koin yhden katseen, sen joka aiheutti tämän reaktion. Yritin jatkaa päiväkirjaan kirjottamista uudelleen, mutta hymyltäni en siihen kyenny.

Mutta eniveis, me tehtiin Minan kanssa tänään maastakäsin kävelylenkki Auburnin lähimaastoissa. En haluis edes tietää, miten pahasti oisin eksyny jos olisin lähteny yhtään edemmäs kuin tallin näköpiiriin. Minakin oli tänään huomattavasti rennommalla tuulella, tietty tänään ei ollut samanlaista järkyttävää tuulta kun eilen. Mie siinä höpsöttelin retken aikana kaikenlaista, koska hevoset on niitä joille voi kertoo ihan kaiken - luotettavimpia kumppaneita ikinä. Kerroin Minalle tästä miut lumonneesta katseesta, mutta päätin samalla etten kerro kellekkään muulle. Miusta kyllä yleensä näkee sen läpi kilometrien päähän, joten toivoin vaan ettei kukaan huomaa. Onneks tallilla ei sillä hetkellä ollu hirveesti muita, saati että he olis siihen kiinnittäny huomiota.

Meidän retki venähti melkein tunnin pituseks, mutta miulla ainakin oli hurjan kivaa. Halusin nähä vähän Minan askellajeja, joten hölkättiinkin jonkunmoinen pätkä lumista hiekkatietä pitkin. Minan ravi näytti niin kevyeltä ja lennokkaalta, että siitä tulee ihan satavarmasti upea kouluratsu. Keli oli aivan mahtava, pakkasta oli vähän ja aurinkokin yritti pilkistellä puiden raosta. Kun vaan ei lumet sulas pois, niin sitten ois täydellistä. Kliseistä ehkä, mutta who cares. Sain tänään kulutettua useemman tunnin tallilla, kun jumituin tekemään siellä vähän sitä ja tätä. Minakin sai päästä häntään harjauksen ja kahdenkeskisen rapsutustuokion. Siis se vaan on jotenkin niin lutunen samaan aikaan ja sitten omalla tavallaan hyvin mielenkiintonen, johon on pakollinen tarve tutustua. Ehkä jopa vähän salaperäinen, niinkuin Auburn ja sen väki tuntuu olevan. Uteliaana ihmisenä kyllä haluun tietää, mitä salaperästä tässä paikassa ja sen historiassa olikaan..

Tallilla kävi tänään kuhina, vaikka kello ylitti vasta puolen päivän. Monen monta vielä miulle tuntematonta kasvoa vilisti sinne ja tänne ettei siinä oikein meinannu kestää perässä, saati ehtiny esittäytyä kaikille. Parit tutut ihmiset moikkas ohi mennessään, kun suuntasin määrätietoisena tallituvalle - kahvia oli nimittäin saatava. Just ennen oli vissiin menny viimeset, joten laitoin uutta tippumaan, sillä kyllä joku aina kahvia halus juoda. Laittelin kaikessa rauhassa uudet vedet ja porot ja napsautin keittimen päälle jääden odottelemaan kahvin valumista. Samassa hetkessä tupaan tuli pitkä- ja vaaleahiuksinen nuori nainen, jota en ollu ennen tavannu.
"Ai moikka! En oo ennen nähnykkään sua täällä. Oon Josefin ja hoidan tota Vilaa" hän esittäyty.
"Moi vaan! Oon alottanut ihan vasta ja niin, oon Gabriella. Minaa alotin hoitamaan." vastasin tälle hymyillen. "Otatko kahvia?"
"Ei kiitos, join vasta. Meinasitko Minan kanssa tehdä jotain tänään?" hyvin reippaalta ja rohkealta vaikuttava Josefiniksi esittäytynyt nainen kysäisi.
"Tota en oo vielä ehtiny ajatella sinne asti" nauroin.
"No mitä jos lähdettäis Vilan ja Minan kanssa maastakäsin kävelyretkelle?"

Ei meillä ollu parempaakaan tekemistä ja aina on kivempi lähtee porukassa, joten sovittiin tärskyt puolen tunnin päähän tallin ulkopuolelle, josta lähettäs sitten käppäilemään ja tutustumaan maastoihin. Hakiessani Minan tarhasta sillä oli selkeästi mörköpäivä, mutta se on kyllä tähän asti ainakin rauhottunu nopeesti kun ei hirveesti kiinnitä huomiota. Rapsutuksista ja harjauksista se taas nautti täysin rinnoin. Aikaa hoitotoimenpiteisiin meni ehkä vartin verran, niin ehdin hyvin käydä vielä juomassa kupposen kuumaa odotellessa Minan syödessä karsinassa.

Kello löi yks ja me odoteltiin Josefinia ja Vilaa saapuvaksi tallista. Ilma oli kostea ja tuntukin todella kylmältä. Joutu vetämään takin vetoketjua ylemmäs ja pipoa syvemmälle päähän jos meinas pärjätä kävelylenkillä. Käveltiin kilometri jos toinenkin sinne tänne ristiin rastiin ja toivottiin, ettei eksyttäs. Maisemat oli kyllä näkemisen arvosia ja näinkin sieluni silmin meijät joskus Minan kanssa baanattelemassa pitkiä laukkasuoria. No, se päivä on ehkä joskus tulevaisuudessa. Josefin oli kaiken lisäksi oikein mukavaa seuraa. Hiljasia hetkiä ei ollu paljon kun itekkin intouduin rupattelemaan niitä näitä. On se aina kiva tutustua uusiin ihmisiin.

Minan mörköpäivä vaihtu letkeesti lönkyttelyks ja mikäs sen mukavampaa kun sai laittaa aivot narikkaan. On siinä taas, kun mieliala vaihtelee ihan hetkessä - perus nainen. Meidän retkellä kulu taas tunti, käännyttiin joka risteyksestä aina eri suuntaan ja toivottiin vaan ettei eksyttäs. Allekirjottanut ainakin on mestari eksymään ellei mukana oo puhelinta (akkuakin ois hyvä olla..) ja mapsia. Tällä kertaa kuitenkin pysyttiin jollain tavalla kartalla ja päästiin takas tallin pihaan.
"Kiitos paljon seurasta, oli tosi kiva käydä porukassa kävelemässä. Tuli itellekin lenkkiä samalla." kiitin retkeä ehdottanutta Josefinia.
"Kiitos itselles. Harvoin tulee edes maastakäsin lähdettyä, mutta välillä tulee sellanen olo et nyt on päästävä." nainen vastasi ja vei Vilan sisälle. Vein ite myös Minan sisälle ja juotin sen ennen tarhaan vientiä melassivedellä. Eihän se välttämätön ollu tällasella kelillä ja kevyen liikunnan jälkeen, mutta kiva on välillä hemmotella hevosta.

Sinne se Mina jäi tarhaan tyytyväisenä syömään tarhaan, kun ite kävin huikkailemassa muille moikat.

Harjailin Minaa kaikessa rauhassa karsinassa samalla kun tamma rouskutti heiniään. Käytiin taas pieni kävelylenkki maastakäsin tallin ympäristössä. Löydettiin monta kivaa tietä, missä en ollu vielä koskaan käyny. Päässäni pyöri Isabellan sanat siitä, että koska oon ollu ahkera, voisin mahdollisesti jossain vaiheessa kokeilla Minaa ja alkaa sen vuokraajaksi. Myöskään valmennusryhmään pääsy ei olisi mahdoton ajatus. Kuvitella, minä tällasessa paikassa valmentautumassa nuorella hevosella? En ois ehkä ikinä uskonu, mutta se mahdollisuus on ehkä lähempänä kuin kuvittelin. Haluan valmentautua tavoitteellisesti. Haluan tavoitteita, joita saavuttaa. Siihen minulla vois olla nyt Auburnissa mahdollisuus.

"Miten likanen sä kuvittelet, että Mina on?" kuului karsinan ulkopuolelta naisen ääni ja palasin sillä samalla sekunnilla takasin tähän maailmaan.
"Öööööh.. Hupsis. Jäin jotenkin omiin maailmoihin." vastasin hiukan nolona, mutta toisaalta huvittuneena.
"Näytti vaan jotenkin huvittavalta, kun harjasit sitä niin mietteliäänä samasta kohtaa."
"Voin kuvitella. Jos näät jossain jatkossakin jonkun haahuilemassa toisissa maailmoissa, niin mie, Gabrielle se vain." huikkasin ja heitin kädessäni olleen harjan karsinan ulkopuolella olevaan harjakassiin samalla kun kävelin tulijan luokse käsi ojossa.
"Jemiina. Omistan ton Tevi-ponin. Ootko kauan käyny täällä? En oo nähny sua koskaan." nainen tarttui reippaasti käteeni esittelyn merkeissä.
"Tota joo, alotin vähän aika sitten Minan hoitajana." vastasin esitettyyn kysymykseen. Jemiina kerto vielä miulle omia kokemuksiaan Auburnista, kunnes hänen oli riennettävä liikuttamaan Tevi. Jatkoin Minan hoitamista edelleen todella huvittuneena. Melkein kaikki esittäytymiset Auburnin porukkaan on jollain lailla ollu erikoisia. Ei yhtään ns. normaalia. Mutta toki oishan se tylsää, jos kaikki toistais samaa kaavaa. Huomasin taas jääneeni pohtimaan asioita tuijottaen tyhjyyteen, mutta tällä kertaa säpsähdin ite ajatusmaailmoista takas tähän maailmaan eikä kukaan kerenny yllättää.

Sain Minan hoideltua valmiiksi ja aattelin käydä vielä kattomassa oisko tallituvassa uusia tuttavuuksia joille voisin esittäytyä ihan normaalisti. Tähän aikaa porukka alkaa tänne yleensä valumaan, niin miulla vois käydä tuuri ja edes jokunen uusi kasvo on tallituvalla. Visiitti kannatti koska, mikä parasta, kahvi on tippumassa ja löysin sieltä kolmet uudet kasvot. Kaksi miestä ja nainen keskusteli pöydän ääressä jotain iloisesta porinasta päätellen, mutta kääntyivät kattomaan kun avasin oven. Ilmeistä pysty päättelemään, että nämä puntaroivat selvästi kuka uus tulija oli.
"Terve! Oon Gabrielle ja alotin vähän aikaa sitten Minan hoitajana." Esittäydyin ja tällä kertaa aikaisempaa reippaammin. Jokainen esittäytyi vuorollaan:
"Mikael Aarnisuo, älä sotke mua siihen ratsuttajaan, joka on myös Mikael." Muistinkin muutaman illan takaisen rengas-episodin paikalle saapuneen avuliaan miehen.
"Mä oon Julia ja omistan Valerien. Se on sellanen erikoisen värinen."
"Oonkin joskus varmaan nähny jossain tarhassa sellasen erikoisen värisen hevosen. Se on varmaan se sinun."
"Ja mä oon Topias. Jemiinan veli ja the talliorja. Oon vissiin joku virallinen valokuvaaja täällä tallilla. Itseasiassa ollaankin Miken ja Julian kanssa lähdössä just ottamaan kuvia maneesissa. Tuu ihmeessä kattomaan, kun nää ratsastaa." viimeinenkin sai esittäytymisen päätökseen.
"Joo, se ois tosi kivaa!" huikkasin ja lähdin viipottamaan muiden perässä. Tämä olis sitä uusiin ihmisiin tutustumista, eikö vaan?

Ihastelin maneesissa ratsukoiden menoa. Mikaelilla oli myös todella hieno hevonen ja sen liikkeet todella lennokkaat. Mikael istui selässä ja ratsasti hyvin eleettömästi, mutta silti näytti kuin tamma olis tanssinu eteenpäin. Myös Julian kultahevonen oli todella näyttävä näky. Toivoin itsekin joku päivä osaavani ratsastaa noin eleettömästi kouluratsastusta. Oon aina tykänny esteistä ja estepuolella oonkin paljon parempi, mutta kyllä kouluratsastuskin on siistiä! Topias räpsi paljon kuvia ja sen ilme oli hyvin keskittynyt. Nuori mies näytti niin tomeralta suu supussa ku katteli kuvia ja välillä pyöritteli päätään. Liekö tyytymätön otettuun kuvaan vai mitä, mutta ulkopuolisen silmään hyvin huvittava näky.
"No, tuleeko hyviä kuvia?" kysäisin vaivihkaa kun ratsukoilla oli välikäyntien aika ja Topias käveli luokseni katsomolle.
"Joo, haluutko kattoo?" hän ojensi kameraa miulle. Nappasin kameran käteen ja rupesin selaamaan kuvia. Henkihän siinä meinas salpaantua, Topias on oikeesti hyvä valokuvaaja! Ehkä mekin saatas Minan kanssa joskus joku yhteispotretti tai jotain.
"Oot kyllä todella hyvä valokuvaaja! Ja usko pois, en yleensä ihan turhaan kehu. Oon ite ammatiltani graafikko ja todella tarkka myös valokuvista." naurahdin miehelle.
Mies näytti selvästi tykkäävän saamastaan kehusta, mutta tarkotin sanomaani ihan toden totta. Graafikkona sitä muuttuu todella kriittiseksi ja harvoin käytän itse ottamia kuvia töissäni, koska oon itelleni ihan liian kriittinen. Maneesissa alkoi tulla vähän kylmä, mutta onneks huomasin että joltain oli jääny joku viltti katsomoon. Heitin viltin olkapäille ja jatkoin seuraamaan kolmikon touhuja. Mikaelin hevonen, Haitaksiko se sitä kutsui, alko vähän kuumua sen alla, mutta piru miten paljon paremmat liikkeet löyty kun tamma vähän sytty liekkeihin.

Palasin ratsastuksen ja kuvaussession jälkeen kolmikon kanssa yhtä matkaa takas talliin ja samassa Isabella tuli vastaan.
"Gabriella! Sinuu itseasiassa etinkin. Ootko hei miettinyt sitä mun ehdotusta?" perijätär kysyi vaativaan sävyyn.
"Tota joo, oon miettiny ja päätökseni tehnyt. Jos vaan otat miut Minan vuokraajaksi, suostun mielelläni." vastasin hymyillen.

"Hölmö, joltain on vaan jääny takki siihen maneesin reunalle." naureskelin Minalle taluttaessani sitä maneesiin. Sillä oli muutenki ollu tänään vähän mörköpäivä, joten toivon hartaasti ettei se vaikuta ratsastuskokeiluun negatiivisesti. Joskin tiedän, että nuorten kanssa päivät saattaa vaihdella paljonkin. Olimme Isabellan kanssa sopineet Minan koeratsastuksesta, koska pääsisimme sen jälkeen nuorten hevosten valmennusryhmään ainakin siihen asti, jos tamma astutetaan. Kiristin vyön ja säädin jalustimet selkäännousu-penkin luona ennenkuin nousin sulavasti tamman selkään. Siitä onkin aikaa kun olen viimeks kunnon koulujalustimilla ratsastanut ja muutenkin tuntui näin pienenä ihmisenä, kuin olisi vähintään mount Everestille kiivennyt.

Pitkien alkukäyntien ja muutaman säikkyloikan jälkeen aloin kerätä ohjia kevyelle tuntumalle ja ruveta tunnustelemaan mites tämä tamma oikein toimiikaan. Olin varmuuden vuoksi laittanut pienet pallopääkannukset jalkaan, jos tamma sattuisikin olemaan tahmea, mutta nyt se vaikutti enemmänkin erittäin innokkaalta. Tai sitten se johtui vain mörköpäivästä. Ennen varsinaisia alkuverryttelyjä, tein muutamia voltteja ja pohkeenväistöjä pelkästään käynnissä hakien tuntumaa. Oikeaan kierrokseen väistöt oli vähän hakemista ja kylki turran oloinen, mutta pienoisella kannustuksella ristiaskeleitakin tuli. Ravailin tammalla aika kevyellä tuntumalla reipasta ravia suoria ja kaarevia uria ilman, että vaadin siltä vielä hirveästi mitään muuta kuin taipumista ja rentoutta. Tällä tavoin toivoin saavani työskentelymotivaatiota ja tamman oman moottorin hereille, kun ensin "rällätään" ja sitten tehdään töitä. Siirtymisillä oli myös hyvä testata miten hyvin tamma oli kuulolla. Muutama ensimmäinen siirtyminen ravista käyntiin tai pysähdykseen oli hirveän hidas ja takaisin raviin vieläkin hitaampi, mutta muutamilla toistoilla sain ratsastettua niistä aina vain parempia. Mutten niin hyviä, kuin olisin toivonut.

Minan keskittyminen oli välillä jossain muualla, kuin minussa koska vähän väliä jossain nurkassa oli pelottava mörkö. Siinä vaiheessa tamma olis vain halunnut kiitää pää pystyssä ja kaula jäykkänä eteenpäin ihme säikkyloikan jälkeen. Sain sen onneksi rauhoiteltua kääntämällä tammaa voltille ja ratsastamalla pehmeillä avuilla. Annoin Minalle laukkapohkeet ja juuri samalla hetkellä se sai kamalan hepulin, mikälie mörkö taas sen säikäyttänyt. Sain tilanteen rauhoitettua, mutta laukka oli edelleen vähän hätäistä ja sisäkylki kuuro avuille. Jatkoin kuitenkin ratsastamista tomerasti ja siitä se pikkuhiljaa kävi sitten rauhoittumaan ja laukkakin alkoi jotenkin pyörimään. Toiseen suuntaan laukka ja laukannosto onneksi sujuivat vähän paremmin, eikä meidän tarvinnu paljoakaan keskustella vauhdista, vaan se oli hyvin maltillinen.

Kun aloin olla tyytyväinen verryttelyjen aikaansaannokseen, aloin vaatia Minalta enemmän. Ratsastin pitkillä sivuilla sulkutaivutusta ja lyhyillä sivuilla avotaivutusta. Sulkutaivutuksissa taivutusta ei tullut mielestäni riittävästi, mutta avotaivutukset sujuivat yllättävän hyvin. Ajattelin, että en jää hinkkaamaan samaa asiaa liian pitkäksi aikaa ettei hevonen kyllästy, suunnittelin seuraavaksi tehtävän, joka sisälsi sulkutaivutusta, vastataivutusta ja siirtymisiä. Mina oli ruvennut vertymään paremmin, joten sulkutaivutukset sujuivat hieman aikaisempia paremmin. Vastataivutuksissa ulkoavut eivät meinanneet mennä läpi, eivät sitten millään. En jäänyt niitäkään toistamaan liikaa, vaan lopetin tehtävän kun molempiin suuntiin saatiin ihan siedettävät toistot. Siirtymiset toteutin niin, että kun nostin laukan, laukkasin muutaman askeleen vapaampaa, mutta koottua laukkaa, kokosin muutaman askeleen ajaksi lyhyempää laukkaa ja lopuksi laukkasimme melkein paikallaan ja siitä takaisin vapaampaan laukkaan. Minan moottori rupesi pikkuhiljaa käynnistymään ja työskentelykin oli jo paljon motivoitunempaa. Olin tyytyväinen hevosen suorittamiseen ja ensimmäiseksi kerraksi sujui yllättävän hyvin. Paljon on vielä tekemistä ja Mina on hyvin potentiaalinen kouluratsun alku. En malta odottaa yhteisiä valmennuksiamme ja yhteistä kehitystämme ratsukkona.

Loppuverryttelyjen jälkeen annoin tammalle vapaat ohjat ja kiitin hyvästä suorituksesta.
"Sehän meni lopuksi jo hienosti!" kuului katsomosta. Hätkähdin itsekin, koska ratsastin niin keskittyneesti etten huomannut yhtään että meille on tullut yleisöä. Tunnistin hahmon Juliaksi.
"Kiitos! Paljonhan meillä on vielä tekemistä, mutta Mina on kyllä hyvin potentiaalinen kunhan vain sen oman moottorin saa käyntiin." vastasin iloisesti kävelyttäessäni tammaa.

Ajelin ilman päämäärää mustalla paholaisella nupit kaakossa Kallan teitä edestakaisin enkä edes välillä tienny missä olin. Radiosta soi Kelly Clarksonin What doesn't kill you make you stronger-biisi ja pääni heilui biisin kanssa samaan tahtiin hoilatessani mukana. Siinä oli mielestäni aika osuvat sanat. Elämä Kallassa oli lähteny sujumaan vähän vaihtelevasti, mutta nyt tulevaisuus näyttää taas hyvin valoisalta. Jouduin ettimään itteni takaisin sivistyksen pariin google mapsin avulla, koska taisin eksyä pahemman kerran. Hmph, tyypillistä Gabia. Naurahdin itelleni ja suuntasin takaisin kartalle päästyä mustan paholaisen keulan kohti Auburnia. Mikään ei vois tehdä päivää paremmaks, kun Mina. Eikä mikään vois pilata tätä päivää.


"Noh noh, mikäs neidillä tänään on? Taasko ne möröt pelottelee?" naureskelin Minan mörköilylle kun talutin sitä talliin. Näköjään taas tällainen päivä, mutta sekään ei pilannu fiilistä. Antaa neidin pomppia ja päristä, siinähän se mukana silti kulkee. Tallissa oli muutamia tuttuja kasvoja joille moikkasin iloisesti. Saatto porukka vähän kattoo ja ihmetellä, mikä sai Gabriella Sternin näin hyvälle tuulelle. Tästä tunteesta piti nauttia, koska se ei nostanu päätään hyvin usein - eikä sille ollu tällä kertaa edes mitään ihmeellistä syytä. Tänään vaan oli hyvä päivä. Harjasin Minaa miltein tanssahdellen, tamma vain mutusti heinänökköstä jonka sille eteen vein eikä tietoakaan säpsähtelevästä pomppuvieteristä. Harjailun jälkeen puin tammalle ripeästi varusteet ja suuntasin maneesiin.

"Oh shit." huulieni välistä pääsi sihahdus, kun huomasin tutun blondin olevan lopettelemassa Fellun kanssa treenejä maneesissa. Amanda katteli meitä tuiman tutkivasti, eikä sanonu mitään.
"Hyvää päivää neiti Sokka" tokaisin ylipirteästi ja se näytti ärsyttävän naista vielä enemmän. Minkäs sitä ihminen mielialalleen mahtaa, hymestelin mielessäni kääntäessäni katseen pois.
"Päivää neiti Stern. Toivottavasti muistat sitten, mitkä on edellytykset nuorten ryhmässä, joten kehottaisin ottamaan vähän vakavamman asenteen treeniin."
"Kyllä neiti Sokka" vastasin vakavoituen samalla. Säädin jalustimet ja kiristelin satulavyön, jonka jälkeen nousin sulavasti tamman selkään. Hymy onneks hyyty vaan hetkellisesti ja piru vie, edes Amanda Sokka ei saanu päivää pilalle kommentillaan. Annoin tamman kävellä pitkin ohjin uraa myöden vaihtaen välillä suuntaa ja pohdin samalla mitä voitas tänään harjotella. Voitas tehä jotain takapäätä aktivoivia liikkeitä, esimerkiks siirtymisiä ja neliöllä käännöksiä niin, että tulee neljänneksen verran takaosakäännöstä. Suunnitelma kuulosti hyvältä ja rupesin keräilemään ohjia. Mina tuntu tänään paljon turrammalta kun eilen, mutta tehtiin samanlaiset alkuverryttelyt, kun viimeks ni sieltä ainakin moottori pikkuhiljaa lähti käyntiin. Kyljet oli vielä vähän kuurot.

Hain siirtymisiin rentoutta, mutta kuitenkin myös täsmällisyyttä - rentoa tamma ei ollu nähnykkään, täsmällisyydestä puhumattakaan. Alaspäin siirtymiset suju ihan ok, mutta sitten kun piti nousta ravi tai laukka.. Ihan rupes naurattamaan, miten penkin alle koko ratsastus oli tähän asti menny ja olin onnellinen ettei Amanda ollu näkemässä. Toisaalta taas odotin valmennuksia, että päästäs treenaamaan epäkohtia. Tsemppasin naisen kommenttia muistellessani ja seuraavat toistot oli kyllä jo paljon parempia. Kiitin tammaa ja annoin sen hetken kävellä pitkin ohjin.

Neliön ratsastus oli hyvä idea, koska ainakin sillä hetkellä Minan kyljissä tuntui olevan tuntoa. Se oli myöskin paljon rennompi. Kiitin tammaa jokaisen hyvän suorituksen jälkeen ja tuntu oikein tsemppaavan seuraavaan suoritukseen. Vaikka alku meni ihan piloille, aloin olla tyytyväinen lopputreeneihin. Tällä kertaa ratsastin vain noin nelkyt minuuttia, koska halusin lopettaa erinomaiseen suoritukseen. Myöskin keskittyminen oli tänään tasoa paljon edellistä parempi. Hyppäsin loppukävelyjen ajaks kävelemään tamman viereen, että itekin sain loppulämpät suoritettua. Muuten oisin huomenna niin jumissa etten pääsis sängystä ylös ja taas pomo tykkäis. Huomasin kävellessä, että jonkun takki se edelleen lepäsi katsomon laidalla ja tällä kertaa Mina ei enää kehannu edes pelätä sitä. Mietin, kellä ei ollu ikävä takkiaan. Itellä ainakin iski kamala huoli jos joku vaatekappale oli hukassa.
"No, mitäpä sitä moisilla päätään vaivaamaan." tokaisin ja talutin Minan talliin.

Tallissa purin tamman ja harjasin vielä oikein perusteellisesti kehuen samalla hyvästä työnteosta. Ei se ratsastus nyt enää hirveästi enempää olis voinu mennä penkin alle, mutta molemmat sentään skarpattiin loppuun. Olin juuri viemässä varusteita omille paikoilleen, kun tuttu brunette pelmahtaa maneesin ovesta talliin.
"Verneri.. Ai hei. Mitä sie täällä?"
"Hei Gabi. Hain tän unohtuneen takin maneesista." brunette vastas ja se oli taas jotenki vähän outo - tai sit vaan kuvittelin.
"Ai.. Tuo on se sama takki, minkä takia meinasin eilen ottaa ilmalennot. Kiitos vaan." virnistin.
"Oon hyvin pahoillani siitä. Nyt täytyy kuitenkin mennä." mies vastasi nopeasti ja katos yhtä nopeesti kun oli ilmestynykin. Jäin taas seisomaan yhtenä kysymysmerkkinä, mutta puistelin koko miehen mielestäni ja vein varusteet paikoilleen. Tätä päivää ei pilaa mikään, muistutin itelleni.

Aattelin hyvän ratsastuksen päätteeks käydä vielä tallituvalla kahvilla. Avasin tuvan narisevan oven ja pysähdyin salamana; Tiskipöydän luona näytti olevan henkevät keskustelut menossa Isabellan ja jonkun nuoren miehen kesken.
"Ai.. Tota.. Anteeks jos keskeytin jotain." laitoin kädet silmilleni ja käännyin samointein kannoillani. Hieman jopa järkyttyneenä päätin unohtaa kahvit ja suunnata kotiin.

"Prrrr neiti, ihan iisisti vaan!" naurahdin Minan loikkiessa innoissaan eteenpäin. Lähdettiin Minan kanssa tutkimaan maastoja ja lenkin piti olla rauhallinen, mutta kun tammassa oli niin paljon virtasta ja vauhtia, päätin hetken mielijohteesta nostaa laukan. Tamma olis voinu kiitää lujempaakin ja pärski innoissaan, mutta pidin kuitenkin vauhdin hillittynä ettei ihan villiinnytä. Vauhtia oli siltikin riittävästi. Suoran päässä siirsin tamman raviin ja kiitin vauhdikkaasta kyydistä. Kyllä maastolenkki on mukavaa vaihtelua koulutreenille, samalla molempien mielet virkistyy raikkaasta ulkoilmasta. Meinasin pari kertaa kääntyä väärästä risteyksestä kotimatkalla, mutta onneks google maps pelasti taas kerran.

Minan hengitys oli sopivasti tasaantunu pitkien loppukäyntien jälkeen kun palattiin takasin tallille. Päivä oli alkanu hämärtyä iltaa kohden, mutta silmä tottu yllättävän hyvin hämärään. Hyppäsin reippaasti hevosen selästä alas ja nostin jalustimet ylös, että sain vietyä tamman pikasesti sisälle ettei se ihan palele. Riisuin Minalta karsinassa varusteet ja jätin ne vielä odottamaan karsinan ulkopuolelle sitä, että harjasin hevosen. Minan karsinan ovessa roikku fleeceloimi, jonka heitin tamman selkään ja sehän jäi hyvin tyytyväisenä syömään heiniä karsinaan. Vein varusteet omille paikoilleen ja omat kamppeet omaan kaappiin tallituvalle.

Miulla ei ollu mikään kiire kotiin, niin aattelin ootella tallituvassa että Mina kuivahtaa ja ottaa sitten loimen pois. Kello alko olla jo sen verran, että ulos sitä ei tointanu enää viedä koska kaikki muutki tulis sisälle pian. Istahdin tallituvan penkille ja nakkasin ensimmäisen hevoslehden käteen, mikä siinä ulottuvilla oli. Mieli muuttu lukiessa vähän levottomaks ja päätin sittenki mennä Minan karsinaan lukemaan lehteä. Heinän rouskutus oli mukavan rauhottavaa taustamusiikkia kun istuin tamman karsinassa lukien välillä Minalle ääneen juttuja lehdestä. Eihän siinä taas mitään järkee ollu ja Mina tuskin ymmärs mitään mitä sille kerroin, mutta tää oli sitten vaikka sitä yhteistä laatuaikaa.
"Kato Mina, miten tällanen kuva on ees kehattu laittaa tällaseen lehteen? Lehden laatu ja imago kärsii.." höpöttelin tammalle ja esittelin omaan silmään kamalalta näyttävää kuvaa.

Kun olin lehden lukenu, lähdin viemään sitä takas tallitupaan ja huomasin, että Lotta alotteli jo iltatallia. Huikkasin naiselle moit.
"Hei mie voin hoitaa Minan ruokkimisen tänään, sillä on vielä toi fleeceloimikin niskassa."
"Joo se vaan sopii." nainen huikkas takas.

Tallituvalta suuntasin suoraan rehuhuoneeseen, joka oli Minan karsinan vieressä. Luin ja tulkitsin hyvin tarkkaan Minan ruokintaohjeen, ettei tulis hirveesti mokattua tätä asiaa. Ootellessa ruokien turpoomista, kävin Lotan ohjeiden mukaan Minalle karsinaan lisää heinää. Vieläkin oli liian aikasta ottaa loimi pois, joten sama oli käyttää odotteluaika hyödyks ja autoin Lottaa ottamaan hevosia sisälle. Välimme oli baari-illan jälkeen ollu vähän hiljaiset, mutta uskosin sen tulevan korjaantumaan vielä. Päätin antaa molemmille aikaa sulatella asiaa.

Vihdoin Mina oli riittävän kuiva, että sain otettua fleeceloimen pois ja vietyä sen kuivamaan. Iltaruokien annon jälkeen aloin olla valmis kotimatkalle, joten huikkasin Lotalle heipat ja suuntasin autolle. Matkalla autolle näpytin Isabellalle viestin:
"Oon käytettävissä, jos joskus tarvii iltatallivuorolle tekijää. Itseasiassa voin tehä niin paljon kun on tarvetta. Välillä sopii myös aamuvuorot."

Tietysti Verneri Kaajapuro sattu just sinä hetkenä kävelemään Loven kanssa tallikäytävällä vastaan, kun tulin tallille vähän normaalia aikaisemmin. Onneks olivat vissiin just lähdössä takaisin Purtseille.
"Hei.." Verneri tervehti varovaisesti.
"Hei.." Tuijotin hetken miehen vihreitä silmiä ja jatkoin:
"Anteeks, miun pitää mennä." Mies jäi tuijottamaan jälkeeni.
Karkasin paikalta vauhdilla ja melkein kompastuin käytävälle jääneeseen harjaan. "Shit!" Emme olleet jutelleet sen jälkeen, kun baarissa oli ollu välikohtaus. Emmekä kyllä oikein juhlienkaan jälkeen. Haluaisin palavasti tietää ja miulla olis kyllä oikeuskin tietää, mistä oli kysymys mutta en olis valmis siihen keskusteluun nyt. Enkä usko, että Vernerikään.

Miltei puolijuoksua etenin kohti varustehuonetta ja huokasin päästyäni ovesta sisään. Nojasin suljettuun oveen hetken silmät kiinni ja seuraavassa hetkessä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Kävelin päättäväisesti Minan varusteiden luokse ja keräsin satulan, suitset ja harjakassin mukaan karsinalle odottamaan, että haen hevosen.

Mina oli juuri syömässä päiväheiniä tarhassa kavereiden kanssa, mutta lähti kuitenki ihan nöyrästi mukaan sisälle harjattavaksi. Koppasin harjapakista harjan käteen ja sipasin tamman puhtaaks reippaasti, koska loimen alle ei ollu päässy kertymään kun vähän pölyä. Heivasin varusteet niskaan ja varustin myös itteni kypärällä ja saappailla. Maneesissa oli tyhjää, joten saatiin ihan rauhassa ruveta treenaamaan. Otin jo alusta asti topakan otteen koko hommaan ja keskityin samalla myös istuntaan ja niihin miljoonaan lihakseen, mitä ratsastuksessa tulee käyttää. Alun pohkeenväistöt oli suoraan sanottuna täyttä kuraa, mutta pieni muistutus raipan kärjellä sai Minankin paremmin hereille. Istuin ryhdikkäästi selässä ja suu oli varmasti yksi viiva vaan, kun keskittyminen oli ainakin 200%:sta.

Ravissa sain aivan uudenlaista liikettä hevosesta irti. Tamman meno oli hyvin lennokasta ja reipasta, sekä keskittyminen töihin vähintään samalla tasolla kuin itsellä. Uskalsin kokeilla ravissa pohkeenväistöjä ja huokasin ihastuksesta, miten hienot ristipoljennat tamma esitteli. Nyt alkaa tuntua siltä, miltä tän todennäkösesti pitäs tuntua. Aletaan päästä uusiin ulottuvuuksiin. Laukassa askellajin sisällä tehdyt siirtymiset oli täsmällisiä ja piru miten hienosti tamma kokosi ittensä. Ratsastin tälläkin kertaa vaan about 40 minsaa, koska osa tehtävistä vaati niin paljon voimaa ja kokoamista, ettei nuori hevonen ois paljoa pidempää jaksanutkaan.

Kehuin hevosta todella paljon oikein hyvästä työstä ja suupielet käänty leveään hymyyn. Tältä tän varmaan pitäs aina tuntua. Nyt alko tuntua, että kyllä meistä vielä Minan kanssa jotain tulee.

"HUI KAMALA!" nostin käden suun eteen kauhistuneena ja taisipa myös tämä toinen henkilö säikähtää, kun melkein törmäsimme karsinan ovella. Nolona pyysin anteeksi säntäilyäni ja selitin kuinka seuraavan päivän kisat jännittivät ehkä vähän liikaakin. Mieshenkilö hyväksyi anteeksipyyntöni ja esittäytyi Rasmus Alsilaksi.
"Muistan siut hämärästi nähneeni Auburnin Masquerade-jatkoilla." hymyilin tälle toivuttuani järkytyksestä. Mies ei vaikuttanut kovinkaan monisanaiselta, mutta hyvien tapojen mukaisesti esittelin myös itseni.
"Siulla on kaunis tamma." tokaisin miehelle, joka kiitti kehuista mutta taaskaan ei kovin pitkää vastausta antanut. Tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi tästä syystä, joten ilmoitin lähteväni hakemaan Minaa tarhasta. Jospa ensi kerralla kanssakäyminen ruskeahiuksisen kanssa sujuisi vähän paremmin kun tiedossa oli sentään nimet jo.


Mina vaikutti hyvin uneliaalta alkukäynneistä asti, joten hipsuttelin kannuksen kärjellä tamman kylkeä saamatta kuitenkaan heti haluamaani reaktiota aikaan.
"Hei herääppäs sieltä talviuniltas neiti!" huikkasin tammalle, jota olisi selvästi kiinnostanut enemmän päiväunet tarhassa, kuin koulutreenit.
"Mennään ihan rennosti tänään, että ollaan huomenna täysissä voimissa."

Ratsastin ravissa loivia ja tiukempia uria, yrittäen vain saada tammaa vähän notkeammaksi ja hereille. Hommassa oli täysi työ, mutta kuitenkin huomasin pientä reipastumista tamman askelluksessa. Silitin tamman kaulaa hyvien suoritusten jälkeen, joita ei kuitenkaan kehuttavan paljon ollut.

Miten voikaan tykästyä johonkin hevoseen niin paljon? Minan kanssa ei yksikään päivä ollut samanlainen, mikä lisäsi mielenkiintoa entisestään hevosta kohtaan. Ratsastin hevosta rennon reippaasti eteenpäin ilman mitään kaavaa ja siitä se alkoi pikku hiljaa notkistua. Ei vähän rennompi päivä välillä tehnyt yhtään pahaa, päinvastoin. Huomenna piti olla tamman kanssa täydessä terässä, sillä suoritamme ensimmäistä kertaa ratsukkona kouluradan kisoissa. Kävin mielessäni läpi rataa ja ratsastin lopuksi pätkiä radasta läpi. Mina alkoi tuntua jo todella hyvältä ja odotukset seuraavan päivän kisaa kohtaan nousivat huimasti.

Reippaiden loppulaukkojen jälkeen annoin tamman venyttää kaulaa ravissa ja liike oli jo oikein ponnekas ja joustava. Kehuin tammaa jälleen hyvästä suorituksesta, siirsin sen käyntiin ja annoin pitkät ohjat.

Minan kävellessä loppukäyntejä pienesti höyryten, en voinut kuin hymyillä. Huomista kohtaan minulla oli aika suuret odotukset, vaikka toki kokemustahan sinne mentiin hakemaan - sinivalkoinen ruusuke ois silti ihan kiva...

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Olin suunnitellut itselleni hirveän läjän kaikkia lupauksia lenkkeilyn ja kaiken muun suhteen, mutta loppuen lopuksi listaan jäi yksi: "Lupaan olla onnellinen." Koska lie olenkaan ruvennut ajattelemaan niin syvällisesti tai itseäni ajatellen, mutta se oli täysin uusi puoli minussa. Aiemmin osasin vain märehtiä vanhoja ja syytellä itseäni, vaikka monta kertaa yritin opetella siitä pois. Siitä ei näköjään koskaan opi pois ellei tilalle tule jokin uusi juttu. Toivottavasti tämä juttu oli pysyvä.

"Hei murunen" huikkasin Minalle talsiessani tarhoille. Lumi oli miltei sulanut pois ja tilalle tuli taas kamala loska ja kura. Suomen vuodenajat olivat heittäneet jo monta vuotta ihan häränpyllyä eikä enää ollut kunnon kesää tai talvea. Oli vaan märkää ja kylmää - oli vuodenaika mikä tahansa. Kävelin tamman luokse ja laitoin korvani vasten tamman mahaa.
"Hei toveri. En malta oottaa että tuut sieltä pois." Mina katseli ihmeissäni touhujani, mutta oli jo tottunut siihen, että suoritin kuunteluhetkeni joka kerta tamman luona käydessä. Se oli jotenkin todella terapeuttista. Rautias keskittyi syömään heiniään, kunnes heräsi tähän maailmaan kaiveltuani porkkanaa taskusta. Samalla hetkellä halukkaita porkkanan syöjiä oli monia, enkä voinut jättää ketään ilman, joten annoin kaikille omat palaset.

Sujautin päitset tamman päähän ja pujahdimme tarhan portista sulavasti, vaikka muutkin olivat tulossa innokkaana mukaan. Onneksi kuitenkin heinäkasat vei lopulta voiton. Lähdin kävelemään tamman kanssa tietä pitkin eteenpäin loskan lätistessä jalkojen alla. Kengissäni oli varmasti jo litra vettä, mutta se ei oikeastaan haitannut koska nautin ulkoilusta Minan ja sen varsamahan kanssa. Raudikosta oli tullut tiineyden myötä rauhallisempi, eikä se nähnyt mörköjä enää niin usein kuin aiemmin. Kävelimme rauhakseltaan eteenpäin enkä oikein edes tiennyt, minne olimme menossa vaan haahuilimme sinne tänne ilman päämäärää.

Pysähdyimme välillä ihmettelemään metsiä ja peltoja ja oikeastaan koko retki oli tehty pelkästään Minan ohjauksella. Sinne minne tamma halusi, sinne me myös menimme. Jossain vaiheessa tajusin Minan olevan menossa kotiin päin - oletettavasti nälkä iski odottavalle äidille. Tamman askellus muuttui tarmokkaammaksi, mutta se silti kuunteli jos pyysin hidastamaan. Eihän näin lyhyt ihminen ison hevosen askelluksen tahdissa kestä mukana, varsinkin kun loskassa oli yllättävän raskasta kävellä. Tallin pihaan päästyämme Mina suuntasi miltei suoraan takaisin tarhalle, joten vein sen tarhaan jatkamaan heinän syöntiä. Energian saanti on odottavalle tammalle erityisen tärkeää tässä vaiheessa tiineyttä.

Jäin vielä hetkeksi kuuntelemaan varsamahaa ja ensimmäistä kertaa tunsin sen kunnolla - varsan potkun mahan läpi. Jälkikasvulla oli ilmeisesti treenit tai vimma menossa, koska potkut jopa myös näki ihan selvästi. Taputin Minaa kaulalle, mutta se oli niin keskittynyt heiniinsä ettei sitä pahemmin enää kiinnostanut seurustella kanssani.
"No, jääkäähän te tänne juniorin kanssa evästämään. Taidan itekkin lähteä kahvin keittoon." huikkasin tammalle ja suuntasin tallituvalle.

"Kuules Plussapallo, lähettäskö vähän käppäilemään?" huikkasin jalkapalloa muistuttavalle tammalle. Laskettu aika oli mennyt jo, mutta vielä ei uusi elämä halunnut ulostautua. Eikä myöskään raudikko halunnut poistua eväidensä äärestä, vaikka kuinka heiluttelin päitsiä ja mukana tuomaani leipäpussia. Kalastin hevosen matkaani ja suuntasin lumen peittämään metsään. Keli oli ollut plussalla monta päivää ja nyt vihdoin alkoi pakastua - onneksi lunta oli ehtinyt sataa jään päälle. Itselläkin oli teoreettinen mahdollisuus kestää pystyssä. Käveleksimme rauhakseltaan Minan kanssa rauhallisessa metsässä lumihiutaleiden valuessa hitaasti päällemme. Tamma selvästi nautti, kun sai vähän tekemistä vaikka se olikin aika viimeisillään tiine.

Mietin vaellellessamme meidän tulevaisuutta, mitä se toisi tullessaan. Mina saisi varsan, jonka kanssa saisin touhuta vieroitukseen asti. Entä sitten? Se oli tarkoitus astuttaa varsakiimaan uudelleen, joten kyllä siinä sen kanssa ehtisi myös varmasti kuntoa ylläpitää ennen uudelle mammalomalle tiputtautumista. Mietin mielessäni miltä mahtaa Minan varsa näyttää. Onko se enemmän isänsä kaltainen? Vai emänsä? Vai sopiva sekotus molempia? Olisiko se tamma vai ori? Enkeli vai termiitti? Kysymykset viuhtoivat päässäni kuin hedelmäpelit, enkä osannut lopuksi toivoa, kuin että varsa olisi terve. Ja rautias. Ja kokosukilla varustettu. Ja päänmerkillä.
"Nyt takas sinne maanpinnalle hei!" toruin itseäni naurahtaen Minan katsoessä lähinnä hölmistyneenä mitä se akka hörisee yksinään. Taputin tammaa kaulalle ja kehuin sitä, kuinka se on jaksanut kantaa isoa mahaa jo monta kuukautta.

Haaveiluni päättyi tallin pihaan ja havahduin kellon olevan aika paljon, ja että pimeys oli iskenyt aivan yllättäen. En tiennyt yhtään kauan vaeltelumme metsässä oli kestänyt, mutta sen tajusin, että tammalla alkoi olla iltaruokien aika. Syytin ainoastaan sitä, että päivä on alkanut pidentyä ja ajankulu katosi helposti. Talutin tamman sisään ja riisuin siltä loimen. Jäin tietysti takistani kiinni jalkalenkkeihin ja niitä siinä selvitellessäni erehdyin katsomaan tamman mahan alle.
"VAHATIPAT!" huudahdin niin, että koko talli raikoi. Tarkoitus ei tietenkään ollut säikäyttää hevosia, mutta innostuessani saatan vahingossa tehdä asioita, joita en tarkoita. Raudikkokin katsoi ihmeissään heinänkorren roikkuessa suupielestä, että mitä se akka oikein huutelee ja häiritsee hänen arvokkuutensa iltaheinien syöntiä. Myös tallilla sillä hetkellä iltatallia tekemässä ollut Mikael kävi ihmettelemässä karsinan ulkopuolella ylimääräistä mekkalaa.

"Pakko soittaa Isabellalle!" huikkasin miehelle ja kaivelin kännykän violetin toppatakkini taskusta. Etsin perijättären numeron Honor-puhelimestani ja painoin vihreää luuria. *Tuuuut, tuuuuut, tuuuuuut.*
"Mikä on niin tärkeää, että soitat tähän aikaan?" puhelimeen vastattiin sellaisella äänensävyllä, kuin olisin keskeyttänyt jotain tärkeää.
"Anteeks, että soitan tähän aikaan, mutta Minan varsominen alkaa olla lähellä. Sille on tullu vahatipat." yritin hillitä innostukseni. Brunette kiitti asiallisesti soitosta ja itsekin aloin tehdä lähtöä tallilta. Aamulla oli aikainen työaamu, joten saatoin vain toivoa, että ehtisin nähdä varsomisen - tai ainakin pienen termiitin melko heti syntymän jälkeen. Kävin heittämässä Minan ruokakuppiin vielä pari ylimääräistä porkkanaa ja vielä ainakin tamman ruokahalu oli tallella, joten uskon ettei seuraavana yönä vielä ainakaan tapahtuisi mitään radikaalia.

Tänään jätin ihan suosiolla Minan tarhaan ja otin käsittelyyn pelkän mustan termiitin. Mina alko olla jo selvästi sitä mieltä, että joutas pois jaloista eto kakara, mutta varsa oli tottakai toista mieltä. Se ois hyvin mielellään jääny äitinsä helmoihin pyörimään ja minä jos kuka sen sitten sain kokea nahoissani - tai lähinnä takissani. Kiitin luojaa siitä, että oli vielä talvi ja toppautumisaikakausi. Muuten saisin heittää hyvästit kauniille käsivarsilleni.
"Nauti omasta ajasta mamma." huikkasin rautiaalle, joka jäi tyytyväisenä syömään heiniään tarhaan.

Talutin narun päässä riekkuvan varsan hoitopaikalle ja aloin kaikesta temppuilusta huolimatta hoitamaan sitä aivan, kun en huomaiskaan pelleilyä. Välillä musta paholainen rauhottu hetkeks, mutta sitten se taas päätti esitellä hienoja sirkusliikkeitään. En välittänyt pienestä villitsemisestä, mutta komensin topakasti jos homma meinas mennä överiks. Loppuen lopuks miulla oli hoitopaikalla ihan fiksusti seisova kilparatsun alku, jota sai kosketella joka paikkaan aina korvista takakavioihin. Kärsivällisyys oli avainsana.
"Noin sitä pitää, senki pieni termiitti." rapsutin varsaa harjan juuresta ja tarjosin palkkioksi leivänpalaa hienosta käytöksestä.

Tarkistin maneesin ovelta, ettei siellä ollut ketään ja astuin sitten steppaavan hevosenalun kanssa maneesin hiekalle. Käveltiin edestakas välillä pysähdellen ja peruutellen. Varsa ei omannu vielä hirveän hyvää kärsivällisyyttä, mutta sitä varten me oltiin siellä maneesissa niitä harjottelemassa. Mikkekin varmasti arvosti hyvin käsiteltyä varsaa, jonka kanssa ei kaikkea tarvinnu alottaa alusta. Fiksuuden puutteesta termiittiä ei ainakaan voinu syyttää. Todella nopeasti se tajus jutun idean ja sai aina vaan vuolaampia kehuja kiltistä käytöksestä. Uskoin vakaasti, että mitä enemmän varsan kanssa rupeaa puuhaamaan ilman emää, aina pikku pätkiä kerralla, siitä tulisi vielä ihan mallihevonen - joka toivottavasti ei rupea ajattelemaan palleillaan.

Varttia myöhemmin kiitin oria vielä viimeisen kerran ja talutin sen takaisin talliin. Kello alko olla jo lähelle kahta, joten se tarkotti sitä, että työt kutsuu. Vein siis jo vähän rauhallisemmin kävelevän varsan takaisin emän hoiviin. Mina kyllä ilmotti selkeesti, että nyt ei oo asiaa tissille. Johan varsa alkaa olla kohta jo niin iso, että on vierotuksen aika. Mihin tää aika oikeesti kuluu? Hipsin vielä juomaan kupillisen höyryävää kahvia, sitten ois töiden aika.

"Pahus soikoon mamma nyt!" hieraisin oikealla pohkeella tamman kylkeä pyytäen tätä reippaammin eteenpäin ja raudikko allani sykäisi eteenpäin. Pysäytin Minan kokonaan ja laskin kymmeneen hengitellen rauhassa vuoroin ulos ja vuoroin sisään.
"Anteeks Mina, en sais hermoilla tällä lailla. Oot kuitenkin vasta mammaloman jäljiltä pikkuhiljaa palailemassa töihin." taputin tammaa kaulalle ja toivoin, ettei mennyt herne nenään. Gabriella Stern ansaitsi kyllä potkun persukselle. Annoin Minan kävellä pitkin ohjin hetken ja etsin itse oikeanlaista työmoodia tamman kanssa. Reittä jomotti mukavasti, kun rakas pikku paholainen yritti aiemmin turhan rajusti maistella ratsastushousuja, mutta kun hän "vaan vähäsen".

Termiitti jäi yllättävän hyvin karsinaan odottelemaan, kun lähdin Minan kanssa maneesiin. Oltiinhan sitä jo tässä hiljalleen treenattu, koska kohta olisi vieroituksen aika. En kuitenkaan tiedä, mikä sai oman mielen niin sekavaksi, ettei Kalla CUP:iin treenaamisesta meinannut tulla yhtään mitään. Oliko se Verneri? Oliko se Niko? Oliko se Kanada? Oliko se ihmissuhteet ylipäätänsä vai kaikkea sekaisin? Ja niin, se Kalla CUP vielä päälle - pitikin osallistua. Tai ei siinä osallistumisessa mitään, mutta mietin mielessäni, miten ihmeessä me pärjätään. Treeniä vaatii kovasti. Mutta entä jos emme silti selviydy siitä? Tuomarit nauraa meidät pihalle?

Pienen kävelyhetken jälkeen sipaisin korvan takaa kadonneen hiussuortuvan takaisin ja aloin keräillä ohjia. Olin tormistautunut ja henkisesti valmistautunut aivan uudenlaiseen otteeseen. Nostin Minalla ravin ja tammasta huomasi jälleen kerran, miten se oli peilannut oman mielialani. Raudikkokin selvästi jatkoi työskenteyä täysin uudella fiiliksellä. Pieni hengähdystauko teki aina hyvää, jos joku ei meinannut toimia. Mina teki ehkä maailman parasta avoa ja sulkua ikinä - niin terhakkaana ja ponnekkaasti. Hihkuin ilosta ja taputin tammaa reilusti kaulalle hyvästä työstä. Ajattelin vielä ennen lopetamista ottaa alle muutaman laukan vaihdon käynnin kautta, mutta ne eivät halunneet oikein luonnistua. Etupää kyllä oli mukana vaihdossa, mutta takapää jäi ristilaukalle käyntiaskeleista huolimatta.
"Puolipidäte ennen vaihtoa, Gabriella." maneesin ovelta kuului tuttu ääni, joka sai melkein kauhusta kangistumaan. Itse Amanda Sokka.
Tein työtä käskettyä ja yritin ratsastaa paremmin, kuin ikinä. Tai no, ei Amanda Sokan läsnäolo ollut ainoa tekosyy, milloin piti antaa itsestään kaikki - niin pitäisi tehdä aina treenatessa ja kisoissa. Ei muuten saavuta tuloksia. Tein ohjeiden mukaan molempiin suuntiin vielä yhdet vaihdot ja ne onnistuivat odotusten mukaan. Hymyilin selkä perijättäreen päin, enkä kiusallanikaan katsonut naista päin.

Siirsin Minan raville ja annoin sen loppuverryttelyksi venyttää kaulaa. Mammalomalta töihin palaavaksi hevoseksi raudikko suoriutui tosi hyvin ja yritinkin tehdä vähän sen jaksamisen mukaan. Toki Mina liikkui kevyesti melkein varsomiseen asti, joten hirveän pitkää pätkää toimettomana ei ollut välissä.

Tästä on siis suunta vaan ylöspäin!

Istuin jännittyneenä Minan selässä odottamassa meidän omaa vuoroa, joka oli luokan viimeinen. Tämä startti oli myös minun ja Minan viimeinen, sillä sen jälkeen siirryn keskittymään Reiskan kanssa treenaamiseen ja raudikko pääsee ilahduttamaan toista ihmistä. Mietin jännityksen keskellä niitä hyviä ja huonoja hetkiä, joita tamman kanssa koettiin ja en voinut olla hymyilemättä. Mina käveli rauhassa maneesissa ja toivoin, että rata menisi verryttelyä paremmin. Tamma oli todella jähmeä ja sain tehdä töitä, että sain sen edes jotakuinkin sellaiseen moodiin, että radalle kehtaa edes mennä.

Kaiuttimista kaikui meidän lähtövuoro. Jännitys lisääntyi, mutta ratsastin silti reippaasti hevosen radalle. Lähtömerkki oli anettu ja aloin ratsastaa. Yritin ratsastaa todella hyvän radan, mutta Mina ei tullut reippaampaan moodiin, vaan tuntui että se talsi radan jotakuinkin läpi tehden kaiken, mitä pyysin. Toivoin, ettei epätoivoinen ilmeeni näkynyt tuomaripöytään asti. Takaosakäännösten jälkeen Minan moottori hieman heräsi, mutta se ei ollut läheskään niin skarppi, kuin se oli treeneissä ollut. Askellus oli kyllä rento ja melko lennokas, mutta tahti todella hidas.

Koko radan paras osuus oli takaosakäännökset ja ehkä vastalaukat kuuluu myös siihen kategoriaan, mutta olisi voinut mennä paremminkin. En silti syyttänyt hevosta, Mina olisi varmasti ollut paljon parempi, jos Mina olisi täydessä kisakunnossa. En kuitenkaan jäänyt vellomaan epätoivoon tai masennukseen, saati etsinyt syyllisiä miksei tänään sujunut, niinkuin olin toivonut. Nautin tamman kanssa viimeisistä yhteisistä hetkistä vuokraajana ja vuokrahevosena. Taputin tammaa kaulalle ja taisi se kaikesta huolimatta olla porkkanansa myös ansainnut.

Hyppäsin radan jälkeen Minan selästä ja aloin talutella tammaa päämäärättömästi tallin aluetta ympäri. Kuulutus kuului yllättävän kauas, joten jäimme vain odottelemaan tuloksia. Hirveän suuria toiveita ei ollut, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Isabella oli jo reilu kuukausi sitten kysellyt minua Minan vuokraajaksi. Olin joutunut toistaiseksi kieltäytymään, sillä oma terveydentilani ei antanut periksi. Nyt elämä oli alkanut näyttää valoisammalta ja olin mielenterveyspolilta saanut lähetteen yksityiselle psykoterapeutille. Kallassa ei kuitenkaan montaa yksityistä psykoterapeuttia ollut. Perjantaina minulla olisi aika Tilda Mustamaan vastaanotolle.

Olin tallilla aamupäivästä, jolloin olisi kaikista rauhallisinta. Isabella oli jättänyt tallityöntekijöille viestin, ettei Minaa vietäisi heti ulos. Tarvehdin aamuvuorossa olevia Gabia ja Jonathania. Jonathan ilahtui näkemisestä ja halasi minua. Sisälläni kuitenkin tuntui hieman ontolta.
”Tulitko liikuttamaan Epin?” mies kysäisi. Ilmeisesti minun ja Annan tilanne ei vielä ollut kantaunut Jonathanin korviin.
”En itse asiassa. Alan vuokraamaan Minaa.” selitin miehelle.
”Ai. En tiennytkään.” Mies virkkoi.
”Mut mä luulen, että sun pitää jatkaa hommia ja mulla on hevonen liikutettavana.” Sanoin ja pahoittelin katseellani. En vieläkään kyennyt pitkiin rupattelutuokioihin.

Haettuani Minan varusteet sen karsinalle, lähdin hakemaan tammaa tarhasta. Mina tuli hieman varauksella luokseni, mutta silityksillä rauhoittui. Matka talliin sujui hienosti, sillä tiesin kokemuksesta, että Mina saattaisi säikähtää yllättäviä liikkeitä tai ääni tai jopa nähdä olemattomia mörköjä.

Saatuani rautiaan valmiiksi ratsastusta varten suunnistimme kentälle. Olimme sopineet Isabellan kanssa, että osallistuisin seuraavissa kilpailuissa helpoimpaan luokkaan Minan kanssa, jottei minulla olisi niin paljon paineita uuden ratsun kanssa, eikä minun tarvitsisi kyetä suorittamaan vielä vieraalla hevosella vaativia tehtäviä paineen alla. Päätin kuitenkin, että aloittaisin harjoittelun kilpailuja varten jo nyt.

Tarvitsin todellakin selkäännousussa jakkaran apua, olihan Mina sentään isompi kuin Epi. Sitä paitsi, korokkeelta nouseminen säästäisi hevosen selkää. Lähdin pyytämään Minalta pitkin ohjin reipasta käyntiä ja totuttelin istumaan tamman askelissa. En tiennyt, miksi oikein olin lupautunut näin ison hevosen liikuttajaksi, mutta toivoin, etten aivan näyttäisi kääpiöltä sen selässä.

Ravissa lähdin harjoittelemaan K.N. Specialin sisältämiä asioita; siirtymiä, pysähdyksiä ja voltteja. Pikku hiljaa Mina rentoutui ja minusta alkoi tuntua siltä, etten enää istunut välttämättä tikittävän aikapommin päällä. Mina tuntui ratsuna suhteellisen samalta kuin Mustiskin, jota sai ratsastaa puolituntia eteen ennen oman moottorin löytymistä ja sainkin olla lähes kokoajan muistuttamassa eteenpäin menosta jalalla tai raipalla. Keskiravin hakeminen oli hieman haastavaa, sillä perusravikin jäi meiltä vielä hieman liian vaisuksi, eikä Mina ollut rehdisti takaosan päällä. Päätin olla kuitenkin soimaamatta itseäni asiasta, olinhan vasta ensimmäistä kertaa vieraan hevosen selässä.

Ensimmäisellä laukannostolla laukka ei lähtenyt pyörimään kunnolla ja pian tahtirikkojen takia se tiputtikin takaisin raville. Seuraavan noston tein päättäväisemmin ja huomasin heti eron askeleissa. Laukassa lähinnä lähdin hakemaan muutosta laukan sisällä. Mina kokosi itseään kivasti, mutta venyttämisen kanssa sain tehdä töitä. Suunnan vaihdon yhteydessä harjoittelin radan ehkä vaikeinta osaa: laukasta käyntiin siirtymistä. Mina otti pari raviaskelta välissä, mutta olin tyytyväinen siihen, sitä meillä olisi hyvin aikaa vielä treenata ennen kilpailuja.

Toiseen suuntaan laukassa lähdin hakemaan samoja asioita. Mina liikkui nyt paljon energisemmin, mikä tuntui heti laukan lisäämisessä. Tällä kertaa siirtymä laukasta käyntiin meni hieman paremmin, mutta ei ollut yhtä tasapainoinen. Loppuun verryttelin vielä ravissa hakien lisäyksiä. Mina oli selkeästi herännyt, eikä sitä tarvinnut enää niin kovin käskeä eteen. Olin tyytyväinen tämänpäiväiseen työskentelyyn.

Tallissa suihkutin tamman ja laitoin ötökkämyrkkyä. Mina hieman säpsähti ensimmäistä suihkausta, mutta rauhoittui seuraavaan mennessä. Kun tamma oli valmis, lähdin viemään sitä laitumelle. Iloisesti hirnahtaen Mina lähti ravaamaan kauempana olevien kavereiden luokse, mutta rauhoittui pian laiduntamaan. Hymyillen, pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa, lähdin kävelemään takaisin tallille.

Näpäytin kevyesti raipalla vaaleanrautiaan tamman takaosaa ja huomasin reaktion heti. Askel piteni ja suureni huomattavasti. Tämä oli se muutos mitä kaipasin, mutta sitä en ollut edellisellä lävistäjällä saanut. Ennen lävistäjän loppua tasapainotin Minan ja pyysin kokoamaan askeliaan. Päätyyn tein voltin, jonka aikana jatkoin kokoamista. Kulman lähestyessä tein valmistelut ja Mina kääntyi oikeaoppisesti. Suoristuksen jälkeen suuntasin katseeni vastakkaiseen kulmaan ja annoin pohkeita samalla hieman enemmän kannuksella muistuttaen. Mina pidensi askeliaan ja uskoin, että tällaisella suorituksella kouluradalla pisteet olisivat jopa ihan kohtalaiset. Uran taas lähestyessä tein tasapainottavat pidätteet ja siirtymän harjoitusraviin. Kulman jälkeen kokosin hieman ja asetin tamman suoristuksen jälkeen sisälle valmistellen samalla laukka-avut. Keskellä lyhyttä sivua annoin tammalle merkin.

Tasapainoinen ja harkittu laukka vaihtuivat hyppyyn sivusuunnassa, jokin oli säikäyttänyt tamman. Otin hetkessä muodottomaksi mennen tamman takaisin rauhalliseen raviin ja työstin ympyrän loppuun saakka valmistellen uudelleen laukannoston. Tällä kertaa nosto suijui ja Mina ryhtyi laukkaamaan mukavasti. Laukassa keskityin tahtiin ja tasaisuuteen. Pieni muutos sai minut pyörtämään päätökseni vain yhdestä laukkaympyrästä. Tällä kertaa laukka pysyi tahdissa ja tasaisena ympyrän alusta loppuun. Ympyrän ja sitä seuraavan kulman jälkeen suuntasin Minan taas lävistäjälle, edelleen laukassa. Lävistäjän jälkeen jatkoin tasaisella kaarteella puolikkaan pääty-ympyrän verran. Pitkän sivun puolessavälissä pidätin tamman raviin. Päätyyn valmistelin uuden laukannoston.

Tasapainoinen nosto ja luudukas, voimakas laukka. Ehkä noin viisi askelta. Kohahdus sai minunkin huomioni herpaantumaan, eikä allani ollut enää tasaista kouluratsua vaan pakoon säntäävä saaliseläin. Huokaisin ja istuin syvälle satulaan. Tamman rauhoituttua useiden pidätteiden jälkeen suuntasin takaisin päätyyn päättäväisenä. Pysyttelin ravissa pääty-ympyrällä ja leikittelin ravin kanssa saaden taas Minan keskittymään minuun ja apuihini. Lopulta valmistelin uuden laukannoston ja nostin laukan. Tahti, tahti, tahti. Tasaisen ympyrän jälkeen jatkoin kulmaan ja lävistäjälle, josta jatkoin taas vastalaukkakaarteeseen. Taas pitkän sivun puolella pidätin tamman raviin ja teetin sillä muutaman väistön ennen käyntiin siirtymistä.

Olin tullut aamusta tallille, vaikka en yöllä ollut nukkunut kunnolla. Parkkeerasin autoni ja lähdin suuntaamaan laitumelle.  Hevoset olivat jo saaneet aamuruokansa, joten menin rauhassa rapsuttelemaan kutakin vuorollaan. Minan kanssa viihdyin pisimpään, kunnes tamma totesi, että laiduntaminen olisi paljon mielekkäämpää puuhaa.

Istuin hiljaa ja nautin auringon tuomasta lämmöstä, melkein kuumuudesta, jota satunnainen tuulenvire viilensi. Pian muutama hevonen saapui lähemmäksi ja olin hevosten ympäröimä. Minulla ei ollut pitkään aikaan ollut tälläistä hetkeä, että voisin oikeasti vain istua ja olla hevosten keskellä. Tämä tuntui jotenkin terapeuttiselta.

Pian huomasin puhelimeni piippaavan, keskeyttäen lähes taianomaisen tunnelman. Kaivoin puhelimen taskustani ja näin viestin tulleen Amanda Sokalta.
”Laita Mina valmiiksi klo 11 mennessä.” Huokaisin, tietysti perijätär oli huomannut minun saapuneen tallille ja halusi hyödyntää ylimääräistä käsiparia, jottei manikyyri vahingossakaan menisi piloille. Seuraaviksi vilkaisin kännykän kelloa ja se sai minut kiirehtimään.

Portilta hain Minan riimun ja narun ja kiitin luojaa siitä, että tamma antoi itsensä kiltisti kiinni. Matka talliin tuntui toivottoman hitaalta, mutta siitä selvittiin ilman turhia kommelluksia. Jätin tamman karsinaansa odottamaan ja hain varusteet sekä harjat, joilla harjasin tamman ennätysvauhdilla. Yritin puheillani rauhoitella tammaa, mutta se aisti minun edelleen olevan hermostunut.

Jouduin kurkottelemaan satulan kanssa, mutta en valittanut, olinhan minä tietoisesti ryhtynyt vuokraamaan isoa hevosta. Tarkatettuani, että satula oli paikoillaan ja huopa suorassa, kiinnitin satulavyön. Irvistin jalustimille, jotka varmasti olisivat auttamatta lyhyet Amadalle, mutta minulla ei totisesti ollut aikaa ryhtyä säätämään niitä, sillä kävin henkistä kilpajuoksua kelloa vastaan.

Vihdoin sain suitsien viimeisen soljen kiinnitettyä ja huokaisin. Kello kääntyi minuuttia vailla yksitoista ja kuulin ulkoa lähestyvät askeleet. Pian blondi saapui talliin täysissä ratsastusvarusteissa kypäräänsä pidellen. Amanda saapui hiljaisena luokseni karsinalle ja silmäili ensin minua tutkivasti ja siirsi sitten katseensa Minaan. Lopulta sain pienen, lähes huomaamattoman hyväksyvän nyökkäyksen.
”Ratsastan tänään maneesissa, joten voisitko tulla vielä auttamaan sinne?” Naisen äänensävystä ei huokunut ollenkaan ystävällinen pyyntö, se oli lähinnä kysymykseksi naamioitu käsky.
Melkein pyöräytin silmiäni ennen vastaamista, mutta sain itseni juuri ja juuri hillittyä.
”Juu.” vastasin hieman vastentahtoisesti.

Kävelin Minan ja Amandan perässä maneesilla suljin ovet ja portit perässä. Amanda kiristi satulavyön ja sääti jalustimet omille jaloilleen sopiviksi, siis noin viisitoista reikää pidemmiksi kuin mitä itse olin käyttänyt eilen. Olin ottanut mukaan jakkaran, sillä vaikka nainen pääsisikin tamman selkään maasta käsin, olisi se Minalle mukavampi tapa nousta selkään.

Amandan istuessa mukavasti siskonsa hevosen selässä, vein jakkaran takaisin paikoilleen ja poistuin katsomon puolelle. Ainakin minulla olisi nyt tilaisuus nähdä, mihin Mina kykenisi Amandan kanssa ja saisin varmasti jotain itsekin opittua vain katsomalla kahta vaaleaverikköä tositoimissa.

Olin odottanut pitkälle iltapäivään, jotta kilpailujen hälinä olisi laantunut tallilla. Olin ottanut Minan harjaukseen ja päätin kokeilla, miten juoksutus sujuisi. Pintelöin tamman jalat ja varustin sen suitsilla ja liinalla. Päätin suorittaa treenin maneesissa, jotta polttavalta auringolta ja ötököiltä vältyttäisiin.

Mina oli alkuun tahmea käynnissä ja sain pyytää sitä kävelemään eteenpäin useasti. Raviin siirtymät olivat tahmeita ja jouduin tekemään niitä pidempään kuin olisin halunnut. Lopulta vaihdoin taas suunnan ja komensin tamman ravaamaan nätisti ympyrällä. Ensimmäinen laukka oli epämääräistä räpellystä, joten annoin tamman hetken rauhoittua ja otin uuden noston. Tällä kertaa laukka oli jo parempaa.

Kun laukka oli hyvä molempiin suuntiin, annoin Minan ravata rauhallisesti hetken aikaa ja lopulta pidätin sen pysähdyksiin ja ryhdyin taluttamaan käynnissä ympäri maneesia.

Tallissa huokaisin. Seuraavaan Kalla CUPiin olisi vielä reilusti aikaa javolin tyytyväinen, ettemme olleet Minan kanssa jääneet luokan viimeisiksi, olin melkein unohtanut radan, eikä yhteistyö luistanut saumattomasti. Toisaalta, ei Amandallakaan ollut mennyt kovin kaksisesti oma ratansa, mutta toisaalta Minalla oli varmasti vaikeuksia ratsastajan vaihtuvuuden ja luokan vaikeuden takia.

Suihkutuksen jälkeen sumutin hyönteiskarkotetta tammaan vein sen takaisin laitumelle nauttimaan kesän vehreästä ruohosta.

Katsoin itseäni vessan peilistä. Olin aina ollut hoikka, mutta nyt kasvoni olivat riutuneet, hiukset eivät olleet siististi järjestyksessä ja vaalea juurikasvu ei ollut enää lähelläkään siedettävää tasoa. Vaatteet eivät enää istuneet ylleni ja jo hevosen hakeminen hengästytti. Tiesin, että minun täytyisi skarpata ja syödä paremmin, mutta en vain kyennyt.

Palasin tallin puolelle ja siirsin vaaleanrautiaan pesupaikalle. Suihkutin kevyesti vettä tamman kyljille ja kaulalle. Helpotus kuumassa kesässä kelpaisi varmasti itse kullekin.

Kiristin satula yötä, kun kuulin oven avautuvan ja kaksien askelien äänet. Toiset kuuluivat ihmiselle ja toiset hevoselle.
“Ai Lotta. Näinkin autosi parkkipaikalla.” saapuja oli Anna.
“Hei.” vastasin väsyneenä.
“Meneekö sulla vielä kauan? Mun pitää suihkuttaa Epi.”
“Ei, mutta voidaan siirtyä kyllä hoitopaikan puolelle.” sanoin ja irrotin ketjun toiselta puolelta Minan riimua.

Saatuani Minan hoitopaikan puolelle vedin kypärän päähäni ja otin tamman suitset.
“Meinasitko mennä maneesiin?” kysyin naiselta.
“Joo. Meinasin hypätä.”
“okei. Ajattelin itsekin mennä maneesiin. Voin laittaa sulle vaikka parit esteet valmiiksi.”
“Ei tarvii. Kävin kasaamassa jo tarpeelliset.” nainen sanoi ja hiljentyi hetkeksi. “Miten Mustiksella menee?”
Kyynel vierähti silmäkulmastani varoittamatta. Haukoin hetken henkeä ennen vastaamista. “Hyvin. Sen yksi jälkeläinenkin muutti sinne. Kuin Mustis, mutta tiikeri kirjava.”
Pian tunsin hellän kosketuksen olallani ja käänsin katseeni tuttuihin silmiin.
“Pärjäätkö?” Naisen ilme oli jollain tapaa vaativa.
“Joo.” vastasin ja nielaisin.
“Tiedäthän, että voit jutella mulle koska vaan siitä asiasta huolimatta?” Anna kysyi ystävällisellä äänellä.
“Tiedän” nyökkäsin ja pyyhin kyyneleen silmäkulmastani.


Olin verrytellyt Minan sillä välin, kun Anna varusti Epiä. Pidin käyntitauon samaan aikaan, kun Anna kävelytti tammaansa. Hiljaisuus kuitenkin vallitsi välillämme. Lopulta päätin vain keskittyä vaaleanrautiaaseen ja työskentelyyn.

Työstin laukkaa pätkissä ja päästin Annan ja Epin menemään esteille ja jäin itse laukkaamaan pääty-ympyrälle. Ensimmäisessä oli sanomista, joten otin toisen heti perään. Maneesin ulkopuolelta kuului kolahdus, jota Mina säikähti. Näin edessäni esteen, joka tuntui aivan liian isolta. Minua pelotti. Yritin ohjata allani vauhkoontunutta hevosta ja säilyttää tasapainoni. Este kuitenkin lähestyi liian nopeasti ja olin ajautunut satulasta vasemmalle sekä menettänyt oikean jalustimen.

Makasin maassa enkä enää tuntenut ohjia käsissäni. Aivan vieressäni ollut este oli nyt hujan hajan makaavia puomeja ja tolppia. Nousin ja etsin katseellani vapaana olevaa hevosta. Anna oli saanut Minan ohjista kiinni ja katseli nyt minua huolestuneena maneesin toiselta puolen. Pyyhin hiekat pois vaatteistani ja kävelin kohti liilatukkaa ja hevosia.

“Oletko kunnossa?” Anna kysyi, kun otin ohjat häneltä.
“Joo. Tai ainakin selviän tästä hengissä.” vastasin yrittäen vitsailla vaikka silmissäni meinasi vieläkin sumentua.
“Mitä tapahtui? Kuulin vain puomien rymisevän ja näin Minan laukkaavan vapaana.”
“Ulkoa kuului jokin kolahdus ja Mina säikähti sitä.” Sanoin ja nostin jalustimet satulan päälle. “Mä kasaan ton esteen takas samalla kun kävelytän Minaa, tuli vähän huono olo.”
“Joo, koita ottaa pari päivää rauhassa, sait varmaan aivotärähdyksen.” Anna sanoi ja komensi tammansa taas liikkeelle.

@anna s.

Olin ilmoittautunut itseni Minan kanssa pariin koululuokkaan Seppeleessä järjestettäviin Champions Cup kilpailuihin ja ensimmäinen osakilpailu olisi jo ylihuomenna. Minua jännitti ja paljon, enkä uskonut, että ensimmäisistä kilpailuista vielä melko vieraan hevosen kanssa tulisi paljoa mitään. Mutta täytyisi minun osallistua ja tehdä parhaani, etten nolaisi Auburnia ja Isabellaa totaalisesti; olihan tallin maine vuodessa ehtinyt kiiriä jo pitkälle. Lisäksi Seppeleessä oli myös ratsastajia, jotka olivat huomanneet menestykseni Storytellers Cupissa Mustiksen kanssa.

Yritin kovasti nollata ajatuksiani koulutreenin aikana. Sydämeni kuitenkin tykytti joka kerran, kun lähestyin keskihalkaisijaa aloittaakseni kouluradan. Pysähdykset venyivät ja käännökset olivat tasapainottomia. Siirtymät eivät osuneet kohdilleen ja olin jo lähes valmis perumaan osallistumiseni.
“Lotta, sun tekemisestä on rentous kaukana ja tuo harjoittelu on jo hyvän tovin polkenu paikoillaan, joten otahan loppukäynnit ja tuo Mina talliin”, Isabella sanoi äidillisesti. En ollut huomannut naisen saapumista kentän laidalle, mutta varmasti hän oli ehtinyt katselemaan minun ratsastamistani hyvän tovin.
Huokaisten pidätin tamman käyntiin ja annoin pitkät ohjat. “Jännitän niin kovin ylihuomisia kilpailuja”, selitin päästessäni lähemmäs naista.
“Se on ihan ymmärrettävää. Koita kuitenki ottaa asiat rennosti, Mina on teistä se, joka kaipaa positiivisia kokemuksia kilpailuista. Keskity radalla siihen, että tamman huomio on sinussa ja sillä on riittävästi liikettä.” Isabella neuvoi. Nyökkäsin vastaukseksi ja annoin tamman kävellä rentona ympäri kenttää loppukäyntien ajan.

Olin yrittänyt koko eilisen illan ja tämän aamun rentoutua. Kaksi teinityttöä Kaajapuron tallilta oli lupautunut Minan hoitajaksi tämänpäiväisiin kilpailuihin. Neidit olivat tallipihassa tasan sovittuun aikaan ja ryhtyivät kantamaan osoittamiani tavaroita kohti traileria ja vetoautoa.
“Miksei me voida harjata sitä ja..” kuulin sinitukan nurisevan, kun hän oli poistumassa satulan ja suitsien kanssa tallista.
“Uskon kyllä, että teillä on kilpailupaikalla aivan riittävästi aikaa hengailla Minan kanssa. Olen tammasta kuitenkin vastuussa, enkä tiedä yhtään millä tuulella se tänään on.” Ilmoitin Avalle ja Jannalle, jotka vilkaisivat toisiaan merkitsevin katsein.
Jätin tytöt omaan kuplaansa ja viimeistelin vuokratammani trailerimatkaa varten. Tästä päivästä tulisi pitkä ja mielenkiintoinen.

“Mitä sä kisaat tänään?” kysyi polkkatukkainen rillipää takapenkiltä.
“Helppo A ja B” vastasin lyhyesti.
“AI. Etkö hyppää?”
“En”.
“Kuvittelin, että Mina pärjäisi esteillä hyvin noilla koivillaan”, Ava kommentoi.
“Kyllä se kai jotain hyppääkin”.
“Mutta sä et?” Janna ihmetteli.
“En oo vuosiin hypänny estettäkään”.
“Mikset?” Ava tivasi.
“Tipuin lapsena pahasti puomien sekaan” selitin yksinkertaisesti.
“Ja et oo sen jälkeen hypänny?” Janna ihmetteli.
“En.”
“Sulta jää niin paljon pois, kun et hyppää.” Ava tuumasi.
“No, ei se mua harmita. Mentiin Mustiksen kaa paljon kavalettejä treenissä.” Kerroin tytöille.
“Mustiksen, eikös se ollu se friisiläinen?” Janna pohti ääneen.
“Joo” vastasin nyökäten. “Mutta möin sen”.

Hevonen allani oli jännittynyt kuin jousi, kuten itsekin. Astelimme kouluradalle ja yritin saada tamman ravaamaan mukavin, pitkin askelin. Pian kuului vihellys ja parin ravivoltin jälkeen suuntasin lähtötervehdykseen. Pysähdys venyi pitkäksi ja Mina oli malttamaton. Siirtymät olivat täysin poissa tasapainossa, eikä tamma kulkenut mitenkään ohjan ja pohkeen välissä; takajalat olivat tallissa ja turpa lähinnä taivaissa. Lisäksi jokin katsoja tuntui jännittävän tammaa epätavallisen paljon, joten yhteen kulmaan ratsastaminen oli lähes mahdotonta. Tiesin jo valmiiksi, ettei meidän suorituksella päästäisi palkinnoille, kunhan saataisiin edes hyväksytty rata. Huokaisin lopputervehdyksen lähestyessä ja yritin rentoutua parhaani mukaan. Pysähdys oli hieman parempi kuin ensimmäinen. Poistuimme radalta kasvoni mutrussa.

Valmistauduin toiseen rataan ja katselin Sylvi Ojanteen rataa. Kimo ori kulki nätisti naisen alla, mutta selkeä ajatuskatkos heille syntyi, sillä he unohtivat ratsastaa yhden tehtävän. Totesin, etten ollutkaan ainut, joka osasi mokata totaalisesti koulukilpailuissa. Kuka nyt ulkopuolelle muka tulisi kilpailemaan, jos ei ollut varma omasta tasostaan? Itse ainakin, olihan kokemus molemmille kultaakin kalliimpi. Sain oppia tuntemaan vuokrahevoseni uusissa olosuhteissa ja tamma pääsi tutustumaan vieraisiin paikkoihin. Muuten Sylvin rata oli moitteeton, ehkä seiskan tai kasin luokkaa. Toisaalta meidän jälkeen vielä starttaisi ratsukko, jota en tutenut ja heidän menonsa vaikutti moitteettomalta. Irvistin ja ajattelin, että tulisimme taas jäämään ilman sijoitusta tälläkin radalla.

Niin päivä oli pulkassa, kaksi läpäistyä rataa ja likoille tarjoiltu kantiinista kunnon eväät. He olivat halunneet jäädä vielä vähäksi aikaa katsomaan esteitä, tosin siellä ei ollut kuin yksi ratsukko ja siirtymä aika oli lyhyt. Nautin kyllä esteratsastuksen katsomisesta, mutten itse olisi ikinä kyennyt metriselle radalle. Ratsukko pudotti yhden puomin, mutta ratsastaja jatkoi silti hymyillen. Ihailtavaa toimintaa. Täytyisi itsekin päästää irti epäonnistumisista ja keskittyä onnistumisiin. Lopulta radan ollessa ohitse hoputin tytöt lastaamaan Minan, joka oli onnellisena syönyt ruohoa. Tytöt kovasti kyselivät, olisinko menossa seuraaviin osakilpailuihin, mutta vastasin heille vain epämääräisesti. En ollut vielä itse varma ja huominen valmennus kertoisi paljon valmiudestamme.

#rassenhaaste #heidinhaaste

Valmentajan kommentti:
Hyvät alkuverryttelyt tuottivat tulosta heti valmennuksen alussa. Tamma kuunteli apuja herkeämättä ja kulki hienosti omilla jaloillaan turhaa vääntyilemättä ja kääntyilemättä. Lisätyt askellajit selkeästi tympäännyttivät hevosta, joten ratsastaja sai tehdä todella työtä saadakseen puhtaat suoritukset. Vastalaukka näytti alkuun kömpelöltä tamman laukan ollessa hieman epätahdissa.


Minan kankisuitset olivat kadoksissa. Ne eivät roikkuneet omassa naulassaan ja olin päättänyt valita ne tämänpäiväiseen valmennukseen. Olin jo omasta aikataulusta myöhässä ja en ymmärtänyt, mistä voisin suitsia lähteä etsimään, joten kiireessä nappasin mukaan Ankan kankisuitset, joiden kuolaimet olivat samankokoiset kuin Minalla. Laskin nopeasti, missä rei’issä poskihihnat olivat kiinni ja merkitsin puhelimeeni, jotta voisin palauttaa suitset oikeissa mitoissa paikoilleen. Toivottavasti Amanda ei tulisi seuraamaan valmennustani, sillä hän varmasti huomaisi minun napanneen jonkun toisen suitset.

Saavuin juuri ajoissa maneesiin, varmaan täysin pöllähtäneen näköisenä, jotta ehtisin kävellä hyvin Minan kanssa ennen valmennuksen alkua. Mina oli tänään paljon rennompi kuin eilisissä kilpailuissa. Käynti oli mukavan reipasta ja tahdikasta, eikä minun tarvinnut kuin tahdittaa tammaa ja myödätä mukana.

Anton esitteli itsensä saapuessaan maneesiin ja otti minulta käteisenä vastaan valmennusmaksun. Alkuun lähdimme tekemään keskiympyrällä ravi-käynti siirtymiä. Mina kulki hienosti ja oli herkkä istunnalle, joten minun ei tarvinnut kuin ajatella pohjetta ja kättä. Seuraavaksi lähdimme harjoittelemaan ravista pysähdyksiä ja pysähdyksestä raviin siirtymistä. Alkuun pysähdykset menivät käynnin kautta, mutta pian saatiin kauniit ja tasapainoiset pysähdykset.

Seuraavana lähdimme treenaamaan ravissa koottuja ja lisättyjä askellajeja. Kokoaminen oli helppoa ja tamma tuntui lähes ravaavan paikoillaan, eikä siitä varmasti olisi ollut hyvällä treenillä pitkä matka piaffeen tai passageen. Käännökse kulmissa sain tehdä takaosakäännöksinä, joissa olisi vielä varmasti hiomista molemmilla, mutta Anton ei takertunut siihen. Suurempi ongelma nimittäin oli eteenpäinpyrkimys lisätyssä ravissa. Mina ei meinannut lähteä venyttämään askeliaan sitten millään. Lopulta päädyin käyttämään kannusta ja se sai Minaan selvän reaktion, muttei pysyvää muutosta, sillä seuraavallakin kerralla jouduin käyttämään kannuksia.

Ravista siirryimme laukkaan, jossa teimme samoja harjoitteita ja kokeilin jopa puolipiruettia, joka oli tosin vielä liian haastava tehtävä nuorelle tammalle, mutta asteittaisella harjoittelulla sekin varmasti onnistuisi. Lisäyksissä oli taas haastetta, vaikka nyt menikin jo paremmin.

Väliin otimme käyntitauon ja palasimme sitten Anton ohjasi minut kahdeksikolle tekemään ravista laukannostoja. Kun Mina tuntui olevan taas sopivasti kuulolla, Anton pyysi minua pitämään laukan ja tekemään laukanvaihdot ympyröiden liitoskohdassa. Mina ei aivan ollut tasapainossa ja uuden laukkaamissuunnan myötä se aina haparoi ja välillä meni ristilaukalla. Laukanvaihtojen ollessa niiden sijainti muutettiin ympyröiden toiselle puolelle, jolloin syntyisi mukava vastalaukkakaarre. Alkuun Minan laukka ei ollut kauniin kolmitahtista ja jouduin todella tekemään töitä. Lopulta sain ratsastettua tamman paremmin pohkeelle ja enemmän ylämäkeen, jolloin tahtikin löytyi.

Loppu verryttelyn päätin suorittaa itsenäisesti maastossa, sillä valmennusaikakin oli jo muutaman minuutin miinuksen puolella. Kiitin vielä Antonia kovasti ja kerroin tamman olleen aivan eri hevonen eilisissä kilapailuissa.

Palatessani talliin huokaisin. Isabella - tai kukaan muukaan - ei ollut seurannut valmennusta ja sain palauttaa suitset hiestä pyyhittynä takaisin omalle paikalleen ja kiinnitin poskihihnat vielä takaisin Ankan mittoihin. Samassa päähäni pälkähti ajatus, Minan suitset olivat varmasti jääneet autoni takakonttiin, koska ne eivät olleet mahtuneet trailerin varustekaappiin. Minun ei siis auttanut, kuin käydä noutamassa suitset autostani.

#innanhaaste