Kärpän päiväkirja

Kärpän päiväkirja

Kallan Corydalis, "Kärppä" | punarautias angloarabialaisori | omat sivut
Omistaja: Isabella Sokka | Hoitaja: Toistaiseksi ei oteta
i. Balaclava xx, "Cava", e. Sharazan x (om. Janna Kaajapuro)
 

Isabellan syke oli kova; itse asiassa niin kova ja ollut sellainen jo liian pitkän aikaa, että silmäys sporttikellon lukemaan kertoi naiselle kohta olevan pakko lopettaa. Kävellä tai seisahtua, ehkä istahtaa alas, muuten alkaisi pyörryttää. Alkoi jo.

Ilma oli keuhkoille kylmää, mutta se tuli ulos niin lämpimänä, että kaulahuivi ja takin kaulukset olivat kostuneet inhottavasti. Isabella pakotti itsensä hiljentämään, vaikka kevyt vaatetus, pakkanen ja hiki ajoivatkin häntä vauhtiin. Juoksulenkkarit narisivat hangella, mutta Isabella ei kuullut niiden ääntä. Tapahtui jotain paljon äänekkäämpää.

Ensin kuului kiljahdus, sitten suoranaista kiljuntaa, kiroilua ja maan julmettua töminää. Isabella tiesi, että äänen suunnalla oli kenttä. Hän syöksähti lumiselta polulta viimeiset metrit Purtsilan pihaan, vaikka kunto ei tahtonut kestää enää hetkeäkään. Eikä kestänytkään.

Hän joutui pudottautumaan polvilleen hankeen ja haukkoi henkeään. Näky oli pysäyttävä. Seppo kiihdytti juuri vauhkoontuneena kohti porttia (Ava oli varmaankin äskeinen kiljahtaja), kun se sitten onneksi pysähtyi pulskana ja äärimmäisen puuskuttavana yksinkertaisesti tarkkailemaan näytöstä. Samaan aikaan Jesse Aro kiroili hyppivän ja pomppivan Inkansa kyydissä ja onneksi, ihan oikein, yritti kääntää sitä mahdollisimman pienelle voltille siinä lopulta onnistuen. Sitten oli vielä Rasmus ja Kisse. Kisse näytti kasvaneen, ehkä pörhistyneen talvikarvassaan sitten edellisen Kalla CUP:n (tai ehkä se oli siloteltu kilpailuihin) – yhtä kaikki, sen liikkeissä näkyi Nuori Hevonen.

Kirjava tamma kuljetti Rasmusta vimmattua vauhtia kenttää ympäri kuin rusakko tai vähemmän hioutunut täysiverihevonen, ehkä laukkaratsun alku – sellainen, joka ei aivan vielä ole lupautunut pelkästään nelistämään, vaan nakkelee mennessään niskojaan ja pukittelee. Eikä Kisse kiitänyt yksin. Sitä kiritti ulkoringissä ihan oikea täysiverinen, se sama, josta ilmoja halkova kiljunta oli peräisin.

Ei helvetti, ajatteli riipien hengittelevä Isabella, tuo hevonen on ihan oikeasti minun. Ja juuri sillä hetkellä nuoren täysiverisen laukkasuora meni pitkäksi, eikä sellainen ollut reilua kilpailua kentälle aidatun nuoren neitohevosen mielestä. Kisse esitteli edellistäkin hurjemman pukki-pukki-pystyyn-pukki -sarjan, ja Rasmus Alsila lensi hienolla voltilla hankeen.


“Onneksi oli kunnolla lunta ja kentän pahimmat muhkurat lanattu plussasään aikaan!”
“Eihän oikeasti sattunut?”
“Ei, ei, kaikki on ihan hyvin.”
“Mutta olipa onni, että Seppo hyytyi portin eteen ja blokkasi koko tien! Eipähän päässyt syntymään vahinkovarsoja!” Tiina puuskahti ja sivusta seuraavan Isabellan puna syveni. Miten kamala ajatus, vaikka tuskinpa tähän aikaan vuodesta mitään kiimaa edes olisi (melkein vielä kamalampaa)!
“Noh, noh, Kärpällä tuli vain äitiä ikävä”, Pekka vitsaili, ennen kuin jätti Tiina Kaajapuron huolenpidon ja kaakaotarjoilun uhriksi joutuneen Rasmuksen pärjäämään yksinään vaimonsa valtavan huolestuneisuuden kanssa.
“Se oli aika siistin näköinen putoaminen”, Isabella totesi avuliaasti, kun Tiina ei tahtonut lopettaa hössötystään tai puheita ensiavusta.
Rasmus vilkaisi Isabellaan kiitollisena, mutta irvisti sitten – ehkä jollekin kolotukselle tai todennäköisemmin sille, että Kärppä oli saanut armollisen tauon jälkeen äänensä takaisin.

“Parempi varmaan lähteä taluttamaan se kotiin”, Isabella huokaisi.
“Taluttamaan! Yksinkö! Onhan täällä nyt trailereita.”
“Äh, parempi pitää sille vielä samana päivänä pieni kurinpalautus. Luulisi tunteidenkin jäähtyvän kävellessä. Tosin voisin kyllä lainata suitsia ja liinaa, riimussa se tuskin pysyy. Ja juoksutusraippaa.”
“No ehdottomasti! Odotahan, etsitään teille myös kunnon heijastimet ja otsalamppu. Siellähän on ihan pimeää!” Tiina sanoi ja ryhtyi touhuamaan, eikä kukaan ollut varmasti koskaan Purtsilan hyisen satulahuoneen historiassa laskenut hyppysistään lämmintä mukia yhtä nopeasti kuin tilaisuutensa huomannut Rasmus Alsila. Mies hävisi niin liukkaasti, ettei Isabella tavoittanut tämän katsetta pahoitellakseen vielä kertaalleen.

Koska kukaan ei jaksanut kuunnella hurjilla kierroksilla käyvän isänsä pojan huutelua, varustettiin Loven karsinaan väliaikaisesti teljetty Kärppä ennätysajassa jos mihinkin lainavermeisiin. Ulostulo oli vauhdikas, ja hetken aikaa Isabellaa hirvitti, pääsisivätkö he koskaan ehjinä perille.

“Hei, odotahan! Voin lähteä mukaan. Avuksi, saattamaan, jotain sellaista.” Se oli Jesse Aro.
Isabella loi silmäyksen liinassa nykivään ja tanssahtelevaan puolitoistavuotiaaseensa, nyökkäsi ja kiitti sitten Jesseä ja pahoitteli kaikesta vaivasta ja sähellyksestä.
“Hei, ei haittaa, hevosten kanssa sattuu. Ei mulla ole kiire.” Enää, Isabella täydensi miehen sanat mielessään, sillä epäilemättä tämän tallipäivä oli jo venähtänyt pahemman kerran. Yhtä kaikki, hän oli helpottunut seurasta ja turvasta.

Vähemmän yllättävästi matka tosiaan kesti tavallista kauemmin, sillä Kärppä olisi mielellään liikkunut suunnilleen kaikkiin muihin suuntiin paitsi eteen. Eräässä vaiheessa peruuttaminen kohti Auburnia sujui itse asiassa nopeammin eikä ojiltakaan aina vältytty. Perille he kuitenkin pääsivät, Isabella ja Jesse silminnähden väsyneinä, Kärppä hyrisevän itsetyytyväisenä.

“Oi, ohoi! Te saavuitte!” kailotti Viivi, joka kökki tallilla epätavallisen myöhään.
“Se pääsi vahingossa karkuun, hupsis vaan, onneksi ei sattunut pahemmin!” Viivi paasasi koettaen hakea ääneensä dramatiikkaa, epäonnistuen siinä surkeasti. Selityksen kruunasi kömpelö silmänisku, joka sai Isabellan hien ja pakkasen punoittamat posket syvenemään sävyssään entisestään.
“Kärppä on kyllä hurja! Anteeksi vielä, anteeksi!”
“Äh, ei se mitään. Yritetäänpä kaikki nyt päästä nukkumaan”, Isabella mutisi vaivautuneesti ja hätyytteli sitten bussistaan aikaa sitten myöhästyneen Viivin kohti autoaan. Huokaisten hän silmäsi kartanoa; sen lämpöä, suihkua, ruokaa, sänkyä. Mutta ei auttanut. Viivi piti viedä vielä kotiin ja Jesse omalle autolleen Purtsilaan.

“Jättäkää vaan talliin. Vien molemmat uudestaan ulos, kunhan hiet ovat kuivuneet. Voin tuoda niille kohta osan päiväheinistään, kunhan ehdin.” Penna kuulosti kireältä, siltä, että tällaiset palvelukset eivät kuuluneet varsinaisesti tallimestarin tehtäviin, mutta että hän ajatteli aina hevosten parasta.

Sarah Reyes kohautti olkiaan ja nyökkäsi Pennalle myöntymisen merkiksi, vaikkei ollutkaan pyytänyt tältä mitään. Tallimestari oli yksinkertaisesti kohdannut hikiset ratsut ja tekeytynyt tärkeäksi. Sarah olisi tallilla todennäköisesti vielä jonkin aikaa, ja ehtisi viedä Effin takaisin ulos itsekin, mutta Pennasta pääsi helpoiten eroon nyökkäilyllä ja myöntyväisyydellä. Kun mainittu tallimestari poistui kiireisille tehtävilleen ja Sarah oli saanut villaloimeen käärityn Effin suljettua karsinaansa, nainen kurkkasi viereiseen karsinaan.

“No, tykkäsitkö?”  
“Olihan se kiva. Tosi osaava. Lempeä, kevyt ratsastaa”, Mikke luetteli. “Alkuun vähän jäykkä.”
“Niin, Kiia lopetti sen vuokraamisen kesällä. Amanda ratsastaa sen kyllä useamman kerran viikossa, mutta en tiedä kuinka usein”, Sarah pohti.
Mikke rapsutti vielä Armin päätä ja pujahti sitten hänkin käytävälle.
“Oli ihan kiva ratsastaa yhtä aikaa”, mies virkkoi. Tämä seisoi harvinaisen lähellä Sarahia ja suupielet olivat melkein nytkähtäneet pieneen hymyyn, kun muuan kartanonperijätär vaappui Minan karsinasta toiseen päähän samaa käytävää.

Isabella ehti nähdä jännitteen ilmassa: lupauksen hellyydestä, siitä, että jotain romanttista olisi saattanut sattua seuraavassa hetkessä. Olisi varmaan sattunutkin, jos Mikke ei olisi ollut Mikke. Mies kuitenkin hätkähti kehollaan kauemmas Sarahista ja katseellaan irti Isabellasta, eikä se tainnut yllättää naisista kumpaakaan. Mikke ei selvästikään halunnut tehdä suhteesta julkisesti numeroa, ei, vaikka kaikki tiesivät Aarnisuon ja Reyesin tulikuumista väleistä – niitähän oli spekuloitu taannoin iltapäivälehtiä myöten. Tosin, ilmeisesti kaksikko ei kuitenkaan seurustellut.

Mikellä oli siisti parta ja mies näytti kaikin puolin vain komistuneen vanhetessaan, Isabella ajatteli, mutta samassa mies olikin jo mutissut hyvästinsä (Sarahille) ja poistunut inhottavasta vanhan ja uuden hoidon välissä -tilanteestaan. Tai miten ikinä se nyt sattui asetelmasta ajattelemaankaan.
“Hei”, Sarah toivotti lempeästi hymyillen.
“Hei –au.”
“Kaikki okei?”
“Ei dässä… ei dässä midään. Flunssa. Lihaskibua”, Isabella selitti, ja aivasteli hetken voimakkaasti. Jalkoihin sattui. Käveleminen sattui. Eilisestä juoksusta oli tullut penikat, kipeät jalkaholvit ja plantaarifaskiitti. Tai joku muu ongelma kantapäihin, oli mikä oli. Selkääkin särki. Ja pohkeita, apua varsinkin pohkeita – portaista oli seurannut välittömiä kramppeja, mutta nyt niitä tuntui tulevan ihan tavallisista askeleistakin.

Vaikka miten sanottiin, että nelkyt oli uusi kolkyt – ja mitä ilmeisemmin sitä ennen oli sanottu, että kolkyt oli uusi kakskyt, niin ei kyllä ollut. Ikäkriisi iski Isabellaan kirjaimellisena noidannuolena. Extempore-puolimaratonit pakkasessa eivät sujuneet pelkällä olankohautuksella, eikä ikä estänyt vilustumasta hikisenä. Tai tavallaan sen olisi varmaan pitänyt estää, sillä olisi pitänyt tietää paremmin.

“Oletko vasta menossa…?” Sarah kysyi varovasti. He olivat olleet Miken kanssa maneesissa kaksistaan, vaikka olihan Isabella saattanut olla ulkona tai Kastanja-areenan puolella, sillä päivällä ei ollut valmennuksia.
“Juu.” Niiskaus.
“Anteeksi, mutta et oikein vaikuta ratsastuskuntoiselta. Onko sulla kuumetta?” Sarah jatkoi kyselyään, ja lähestyi Isabellaa yhtä varovaisesti kuin vaarallisia petoja lähestyttiin.
“En diedä. Ei dämä vilustuminen midään, mudda olen ihan jumissa. Liian pidkä juoksu eilen”, Isabella sai sanotuksi ja harkitsi hetken istuutumista tallikäytävälle, mutta totesi pian vain puolikkaan kyykyn olevan reisille ja pakaroille liikaa. Jalat olivat varmaan saaneet kylmää: ei tällainen lihaskipu nyt ihan normaalia ollut, edes rankan juoksun jälkeen.

“Mmm. Okei”, nuori kaunotar totesi mietteliäänä, katseli omia ratsastusvaatteitaan ja valmiiksi varustettua Minaa. Isabella seurasi Sarahin katsetta ja huokaisi helpottuneena.
“Jaksaisitko vielä?”
“Joo, tietenkin.”
“Oi, kiidos tosi paljon!!”

Kami saisi tänään sittenkin vapaapäivän ja varsoja Isabella ei käsittelisi muutamaan päivään. Että Kärpän pitikin olla sellainen jästipää! Mikä ihmeen hevonen karkasi muutenkin ympäri kyliä, kun sisällä lämpimässä karsinassa odotti iltaruoka?? Olisi edes karannut tietä pitkin, mutta ei, täysiverinen oli tykännyt laukata lumen peittämiä pikkupolkuja pimeässä metsässä ennen päätymistään Purtsilan maille. Isabella oli tietenkin seurannut kavionjälkiä ja juossut upottavassa hangessa puhelin taskulamppunaan.

Ähisten, puhisten ja pärskien Isabella pääsi juuri asunnolleen, kun puhelimeen kilahti viesti Tiinalta.

Sori. En ollut eilen oikein oma itseni. Toivottavasti kaikki meni hyvin?

Totta. Tiina oli ollut epätavallisen huolestunut. Yleensä nainen oli päinvastoin tyyni ja rauhallinen tilanteessa kuin tilanteessa. Toivottavasti Verneri ei ollut mennyt huonommaksi… Ei kai? Olihan erostakin kohta jo puoli vuotta. Ehkä Tiinaa vaivasi jokin muu asia, jokin, joka ei kuulunut yhtään hänelle. Isabellaa kuitenkin nolotti: hän oli unohtanut laittaa lupaamansa viestin, kunhan olisivat Kärpän kanssa turvallisesti kartanolla. No, todennäköisesti Tiina oli nähnyt hänet ja Jessen autoineen.


Voi ei, paranemisia Muista levätä


Isabella oli juuri aikeissa koluta keittiöön etsimään sinkkiä, c-vitamiinia, teetä ja särkylääkettä, kun tuli toinenkin viesti. Se ei ollut enää Tiinalta. Ärtymyksen puna lehahti muutenkin kuumottaville kasvoille, kun hän luki viestin sisällön. Hiton Viivi ja hiton hän, kun oli suutuspäissään mennyt livauttamaan suustaan sellaisia. Hiton hiton hitto.

mulla jäi tänään eväät kotiin. Sä voit varmaan tilata loungeen pizzaa grazie mille laita margharita ja hyvä sellainen kiitos, vaikka pepperonipizza kanssa tiedätkö sitä salamia ei paprikaa jos margharita ei olekaan hyvä . Saa tilata heti, Pontso on kohta valmis ettei pizza jäähdy. Nälkäisenä mä saattaisin kertoa mitä eilen OIKEASTI tapahtui oot paras Isbe

Niin. Kuinkahan kauan hän saisi kärsiä lipsahduksestaan? Olisiko kuitenkin helpointa korjata tarina nyt, ennen kuin Viivi pääsisi oikein kiristämisen makuun?? Sillä tytöllä ei ollut kyllä lainkaan häveliäisyyttä. Ohimennen Isabella oli kuullut tallilaisten supisemana jo ainakin kolme erilaista tarinaa Kärpän karkaamisesta, toinen toistaan väritetympiä, tietenkin.

Mutta ihan sama. Päähän sattui. Ja niin Isabella soitti pizzeria Monacoon.

Oli todella kaunis, luminen pakkaspäivä. Talvi oli tavoittanut Kallan postikorttimaisella tavalla ja Isabella imi itseensä energiaa valaistuneesta maisemasta. Ei haitannut yhtään, että perijätär teki pitkästä aikaa iltatalleja. Gabriellan ja Minkan lähdön jälkeen Markus Vikla oli onneksi lupautunut lähes täysiin viikkotunteihin, mutta muuten kartanolla pyöri Pennan, Jonathanin ja osa-aikaisesti talleja tekevien lisäksi lomittajia. Onneksi Jusu, Sarah ja Kiia suostuivat tekemään vuoroja, samoin salakavalasti täysi-ikäistynyt Ava. Tosin Josefinan yliopisto-opinnot veivät ymmärrettävästi aikaa, eikä Rosengård ollut enää opintojensa alkamisen jälkeen siivonnut tallilla (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta). Hetken siivoojattomuuden jälkeen kartanon tunnollinen taloudenhoitaja Siiri Pynnönen oli suostunut myös tallisiivoamiseen lisätuntien toivossa, vaikka tämä vaikuttikin arastelevan hevosia.

Tänään Isabella tekisi iltatallin itse, itse asiassa yksin, sillä hän oli vaatimalla vaatinut Pennaa pitämään vapaapäivänsä ja toteuttamaan pitkään puhumansa vierailun perheensä luokse. Joku olisi varmaan ihan mielellään tullut sunnuntaipalkalla ylimääräiseen vuoroon, mutta juuri nyt Isabellasta tuntui helpommalta vain tehdä työt itse. Uusia työntekijöitä täytyisi kyllä pian rekrytä, siitä ei päässyt mihinkään.

Kelloa vilkaistuaan Isabella tajusi ehtivänsä helposti kunnon juoksulenkille vielä ennen iltatallin aloittamista. Yleensä hän juoksi 5–10 kilometrin lenkkejä, joskus silloin tällöin rauhallisia melkein 20 kilometrin lenkkejä. Yleisesti ottaen niin pitkiin ei ollut aikaa, eikä Isabella yrittänytkään olla mikään maratoonari. Kunhan nautti säännöllisistä hölkistään. Nyt lenkkarit kuitenkin kuljettivat naista, ja matkaa kertyi sporttisovelluksen mukaan 23 kilometriä – poikkeuksellisen paljon siis. Vauhtikin oli ollut mukavan reipas. Alkoi olla kova nälkä, mutta iltatalli täytyisi aloittaa. Venähtänyt lenkki oli sotkenut aikataulut ja yksin kaikessa kestäisi joka tapauksessa pidempään. Oikeastaan saunominen voisi tehdä terää, ja se ajatus mielessään Isabella lähti suoraan hommiin. Kyllä hän hetken vielä hikisissä vaatteissaan kestäisi.

Penna oli tehnyt päivällä omia tehtäviään enemmän, mokoma. (Okei, hikinen ja nälkäinen Isabella oli tänään tallimestarinsa velvollisuudentunnosta kiitollinen.) Tallit etenivät hujauksessa, rutiinin siivittämänä. Pian iltaheinät oli jaettu karsinoihin ja kaikki paitsi orit haettu, joista niistäkin Capu, Pontus, Leevi ja Bran oli jo jätetty valmiiksi liikutuksen jälkeen sisälle.

Isabella haki ensimmäisenä arvon herra Fellun, sitten kiltimmän (ruuna)herra Banskun, sitten narussa nyhtävän energisen Velmun, melkein yhtä energisen ja varjoja säpsyneen Onnin, sitten taitavalla pujottelulla kolmen pikkuorin tarhasta ensimmäisenä pelkän Buugin. Kärpällä ja Untolla meni hieman tunteisiin, että ne jäivät kaksistaan viimeiseksi (Isabella ei itse asiassa tiennyt, missä järjestyksessä vakituiset työntekijät hakivat hevosia), mutta ei jaksanut välittää liikaa. Ainakin niillä oli toisensa, eikä kukaan jäänyt viimeiseksi yksin.

“Ciaaaaoo! Sinäkö teet hommia täällä haha ohho”, tuumasi Viivi, kun Isabella talutti Buugin karsinaansa ja kuori tältä loimen.
“Mmmm-h.”
“Olisit sanonut! Olisin voinut auttaa.”
“Ei tullut mieleen, että olet täällä näin myöhään”, Isabella vastaili, ja lähti jo takaisin pakkaseen kevyessä vaatetuksessaan hytisten. Vilkaisu taakse kertoi, että Viivi harppoi vimmatusti kummitätinsä ripeiden askelten vanavedessä.
“Autan nyt.”
“Mmmm, no. Okei. Onhan se helpompaa. Taluta varovasti sitten, pojilla on kiire heinilleen!”
“Juu juu, ei hätää mama-Isbe, ei tässä ekaa kertaa oreja haeta.”

Seurasi polveileva kertomus Pontuksen siitosoriudesta ja todennäköisen vilkkaasta tulevasta astutuskesästä, mutta Isabella tuskin kuunteli. Enää väkirehukierros ja ovet lukkoon, niin hän pääsisi syömään, suihkuun ja saunaan. Ihan kohta. Ihan ihan kohta.
“Saanko Unton?” Viivi kysyi silmät tuikkien ja lähti jo kohti Spiritiksi mieltämäänsä oria. Muutenkin Amandan hevoset olivat paljon jännittävämpiä.
“Ihan sama, vaikka”, Isabella huokaisi, sillä toden totta kaksikosta kumpaakaan ei voisi väittää toista kiltimmäksi. Viivi nappasi Unton kiinni; Isabella avasi lankut, otti sähkölangat käsiinsä, haaveili lounaansa tähteistä ja naksautti riimunnarun kiinni.

Se kliksahti. Kuuluvasti. Narun kliks oli Kärpän korvissa kuin starttipistooli: Nyt mentiin.

Paitsi että se naksahti ilmassa.

“Ooh”, sanoi Viivi, niin yllättyneenä, että se kuulosti koomisen vaisulta. Pakkaslumi vain pöllysi, kun Kärppä otti hatkat portin pienestä raosta Isabellan pidellessä hölmistyneenä lankoja käsissään.

Unto tanssahteli ja viskeli päätään, mutta Viivi selvisi sen kanssa portin toiselle puolelle oria kyynerpäillään itsestään poispäin tökkien.
“Isbe se karkaa!”

Isabella vain tuijotti. Väsyneenä, epäuskoisena. Kohmeinen naru roikkui valjuna ja tyhjänä toisessa kädessä, ja sitten tilanne sulautui tajuntaan.

Kärppä tosiaankin karkasi, eikä esimerkiksi juossut edeltä talliin.

“Ei helvetti”, Isabella tokaisi ääneen, kun virkosi. Kärpän hännänpää hävisi lumiseen maisemaan jonnekin laidunten väliseen maastoon.
“Ei helvetin HELVETTI. Viivi!! Mitä helvettiä sä olet nyt tehnyt!”
“Häh, che? Minä??” Viivi ihmetteli, talutti yhä Untoa kohti tallia, hyvin keskittyneesti vartalollaan ja sivaltavilla italiankielisillä lausahduksilla vaaleanruunikon rynnimisyrityksiä torjuen.  
“No sinä!! Kärppä karkasi, halusit väkisin mukaan, ei mulla ole aikaa tähän –”
“Just jooo! Ai mun syy??”
“No sun!! Varovasti nyt Unton kanssa – älä vaan päästä sitä irti!”
“Enmäpäästänyt Kärppääkään”, niiskaisi Viivi, mutta Isabella kimitti yhä – nälkäkiukku oli ottanut vallan. Syyttely oli epäreilua, mutta huolestunut ja ärtynyt Isabella ei ajatellut järjellään.

Unto saatiin talliin, hienosti ja ehjänä.
“Okei, sovitaan että se oli mun syy. Valehtelen sun puolesta kaikille, että mä päästin Kärpän karkuun”, Viivi ilmoitti aikuismaisesti, silti yhtään peittelemättä ilmiselvää loukkaantumista ja säikähdystä äänessään. “Käy sä silti etsimässä se. Voin jakaa sillä aikaa iltaruuat kaikille.”
Isabella mutisi jotakin puoltavaa, ei kuitenkaan pyydellyt anteeksi, vaikka tunsi jo ennakoivasti pienen pistoksen sydämessään. No, pahoittelut ja oikaisut ehtisi kyllä.

Ei muuta kuin takaisin poskia kiristävään pakkaseen.
Ihan kevyt hölkkä vielä.
Tai ehkä reippaasti juosten, sittenhän kaikki olisi nopeammin ohitse.
Ei Kärppä voinut olla kaukana ja kavionjälkiä olisi tuoreessa lumessa helppo seurata.
Sitten hän pääsisi saunaan, syömään ja pyytämään Viiviltä anteeksi.

Ihan ihan kohta.