Another man

"Hyvä. Miksi muakaan ei kaduta?"
Katsoin Matildaa hämilläni. Hyvä. Ei kaduta. Olisi varmaan osannut vetäytyä. Tuntui, kuin kaikki veri olisi paennut kehostani ja unohdin miten hengittää.

"En tiedä. Sano sinä se", totesin pienesti hymyillen, kun olin jotenkin sisäistänyt Matildan sanat.
Varovaisesti astuin hieman lähemmäksi naista. Paloin halusta kaapata tämän lähelleni, mutten uskaltanut. Tyydyin vain katsomaan tätä syvälle silmiin vastausta odottaen.

Kai mä olin kuvitellut, että aikalisä selkeyttäisi mun ajatuksia. Olisin saanut etäisyydellä selville sen, kaipasinko Jonathania. Miestä, jolle mä olin antanut anteeksi aika paljon. Miestä, jota kohtaan mulla oli ollut sellaisia tunteita, joita en ollut tuntenut ketään kohtaan pitkään aikaan.

Mun edessäni seisova mies taas oli jotain ihan muuta. Jesse ei ollut syy aikalisälle, mutta mies oli herättänyt mut ajattelemaan suhdettani. Vasta Jessen reaktio Murronmaan tapahtumiin oli havahduttanut mut siihen, etten mä ehkä pystynytkään unohtamaan kaikkea.

"Mitä sä haluat mun sanovan?" kysyin katsoen Jesseä silmiin. Halusiko se tietää, mitä mieltä mä olin tämän kaiken jälkeen suhteeni tilasta?

Täytyisikö mun vihdoin alkaa itse vetää rajat, joiden puitteissa mä voisin tehdä päätöksen?

"En minä tiedä", huokaisin tuskin kuuluvasti.
En minä oikeasti tiennyt. Tilanne oli niin saatanan monimutkainen kaikkine parisuhdekiemuroineen, niin Matildan osalta kuin minunkin.
Matildalla oli Jonathan. Minulla oli ollut Mila. Nainen, jota olin rakastanut. Jonka kanssa olin ollut kihloissa. Joka oli lähtenyt Kanadaan jättäen minut Suomeen roikkumaan epätietoisuuteen, mitä jatkossa tulisi käymään. Ja huonostihan siinä oli käynyt.
Milan jälkeen luulin, etten enää uskaltaisi ihastua yhteenkään naiseen, kunnes tuo edessäni seisova lilapää oli astellut elämääni. Ja helvetin hienosti tämäkin taas näytti menevän.

Vilkaisin kädessäni olevaa paitaa kuin se olisi osannut antaa minulle vastauksen Matildan kysymykseen. Ei se osannut.
Nostin katseeni takaisin Matildan silmiin ja vedin syvään henkeä.
"Sinä oot Jonathanin kanssa, joten minun haluamisilla ei hirveästi sanavaltaa ole tässä tilanteessa. Mutta kai se suudelma jotain vihiä antoi, mitä minä haluaisin?"

Noin. Sanottu.

Mä en tiennyt, eikä tiennyt Jessekään. Jos mä olisin ollut täysin kiinni parisuhde-elämässä, ei siinä olisi ollut kahta sanaa. Silloin Jessen teko olisi ollut väärin mua kohtaan. Koska mä olin puoliksi kiinni parisuhde-elämässä aikalisän tuoman harmauden vuoksi, äsken tapahtunut oli väärin sekä Jesseä että Jonathania kohtaan. Eli mä olin tarinan pahis, joka kieputti kahta miestä tajuamatta itsekään, mitä helvettiä teki.

Jesse jatkoi. Miehen sanat räjäyttivät mun ajatustoiminnan ja hetkeen mä en saanut kiinni yhdestäkään mietteestä. Jos mä en olisi seurustellut, olisiko tilanne sama? Halusiko Jesse oikeasti jotain, jota suudelma oli hetkeksi iskostanut mieleeni?

Oliko mun haluamiseni kohde muuttumassa? Se ajatus lamaannutti mut täysin ja mä tunsin ahdistuksen kuristavan kurkkuani. Entä jos mä olin tulkinnut kaiken väärin ja Jessen niin sanottu kiinnostus perustui siihen, että mä olin tarpeeksi hajalla ja sekaisin?

"Niin kai", huoahdin hiljaa. Mun teki mieli koskettaa Jesseä ja kokeilla vaikuttiko miehen kosketus muhun kuten sen sanat olivat vaikuttaneet.
"Viime viikkoina mä en ole ollut enää yhtään varma mitä mä haluan", myönsin hapuillen Jessen silmiä katseellani, sillä mun katse yritti koko ajan valua toisaalle.

"Eikö se ole aikalisän tarkoitus, että saa rauhassa miettiä mitä haluaa?" totesin.

Vedin nihkeän paidan takaisin päälleni hieman vaivalloisesti. Oli kuin nakin kuoren olisi päälleen vetänyt.
"Mun varmaan pitäis lähteä", mutisin ja vilkaisin varovaisesti Matildaan. Jos nainen haluaisi, niin jäisin.

Hetken epäröinnin jälkeen astuin vielä lähemmäksi Matildaa ja vedin tämän hellään halaukseen.

"On", vastasin empimättä. "Mutta en mä olettanut meneväni pahemmin solmuun."
Tottakai mä olin olettanut, että viikossa mun tunteeni Jonathania kohtaan olisivat taas selvät. Jesse oli kuitenkin läsnäolollaan saanut mut ajattelemaan sitäkin, ettei Jonathan ollut ainoa ihminen tässä maailmassa, joka kelpuutti mut lähelleen. Siihen ajatukseen mä olin hukuttautunut.

"Pitääkö?" mumahdin vähän huvittuneena. "Meidän kahvittelutkin jäi kesken."
Kesken jäi myös mun ajatus, sillä Jesse kahmaisi mut halaukseen. Hetken epäröinnin jälkeen mä kiedoin käteni Jessen ympärille ja yritin vain keskittyä siihen hetkeen kolkuttavan omantunnon sijaan.

"Sä et varmaan hetkeen halua mun tarjoilevan kahvia", mutisin hiljaa.

Olin odottanut, että Matilda olisi samaa mieltä lähtemisestäni, joten olin helpottunut kun tämä ei siltä vaikuttanut.

Nainen kietoi kätensä ympärilleni. Hymyilin hieman.
"Jos yleisen turvallisuuden nimissä minä keitän nyt ne kahvit ja tarjoilen ne?" naurahdin ja peräännyin hieman, jotta näkisin Matildan kasvot. En kuitenkaan päästänyt otettani irti naisesta.
"Ihan jotta kuolonuhreilta vältyttäisiin..." virnuilin.

Mun olisi varmaan pitänyt päästää irti tajutessani, että siinä mä taas olin, aivan kiinni Jessessä. Mun tunteet ja ajatukset olivat niin sekaisin, etten mä tiennyt oliko miehen läheisyys rehellisesti sitä, mitä mä kaipasin - ainakaan enempää kuin Jonathanin. Mä en halunnut tehdä päätöksiä senkään suhteen, koska aikalisäkin tuotti mulle tuskaa.

"Se voisi olla ihan hyvä juttu", naurahdin väsyneesti. Jessen silmät kartoittivat mun kasvojani ja mulla oli yhtäkkiä aika alaston olo miehen katseen edessä. Missä tahansa muussa tilanteessa, toisessa elämäntilanteessa, mä en olisi miettinyt kahta sekuntia kuroakseni meidän välimatkan umpeen. Nyt mä olin kuitenkin kaivanut itselleni niin syvän kuopan, että mun täytyisi miettiä poispääsyä hetki.

"Jos mun tilanne ei olisi mikä se on", aloitin hitaasti. "Mä en välttämättä tyytyisi pelkkään halaukseen."
Noin. Myönnetty. Koska tilanne kuitenkin oli mikä oli, enkä mä voinut mennä takuuseen mistään päähäni pälkähtävästä mieliteosta, mun täytyi tyytyä hymyilemään vähän puoliteholla ja laskemaan käteni.

Saattoi olla, että mä olin mennyt kaverillisuuden varjolla kehittämään jotain tuntemuksia Jesseä kohtaan. Tai sitten mä edelleen rakastin Jonathania.

Matildan laskiessa kätensä, tein itsekin samoin ja yritin sisäistää, mitä nainen oli juuri sanonut. Niin, jos tilanne ei olisi se mikä se oli...

"Niin..." mutisin ja laskin katseeni jalkoihini ennen kuin uskalsin nostaa katseeni takaisin ylös. "Mutta siihen nyt vaan on tyydyttävä."

Astuin hieman kauemmas Matildasta, jotta en olisi tehnyt mitään typerää. Taas.
"Keitänkö minä sitä kahvia vielä?" kysyin hymyillen.

Hymähdin itsekseni Jessen vastaukselle. Mä en ollut valehtelematta koskaan ollut vastaavanlaisessa tilanteessa. En mä niin kevytkenkäinen ollut, että olisin syöksynyt suin päin tilanteisiin toisen tilanteen ollessa edelleen auki.

"Ehkä joku toinen ilta?" ehdotin varovasti. Mä en luottanut itseeni pätkääkään, eikä Jessekään ollut vakuuttanut oman itsehillintänsä suhteen. Musta tuntui taas pahalta ajatella sitä, mutta jos mä en olisi tämän illan jälkeen valmis tekemään ratkaisuja, mä en olisi koskaan.