Punastelua

@Jonathan R. Rosengårdin kartanon talli, perjantai 28.09.2018. #RGesteleiri

Porukka hälisi ja hääri. Ne, joilla oli hevoset mukana, saivat apua niiltä, joilla ei ollut. Mä odotin, että pahin ruuhka haihtui varustehuoneesta. Pujahdin vasta sitten sinne asettelemaan Grannin kamat tyhjiin telineisiin ja koukkuihin. Oli kuin olisin kotiin tullut. Tai no... niinhän mä olinkin.

Huomasin likaa Grannin satulassa ja pujahdin pesuhuoneeseen kostuttamaan pientä pesusientä. Sillä välin satulahuoneeseen astui Zelian kamoja kantava Jonny.

Miksi Jonny?

Mua nolotti aivan sikana se yksi tahaton aamustrippaus.

Ja sitten mä kuulin, että Jonnyn perässä tuli joku muukin, ja se joku puhui mun isän äänellä ja vähän hupsulla suomenruotsalaisen korostuksella.
"Hei vain, sinä taisitkin olla Josefinan Rasmus?"

Eih. Ei isä ei. Ei Jonny ei. Pysyttelin visusti piilossa naapurihuoneessa.

Matilda istu apparin penkillä ja Zelia tuli auton vetokoukkuun köytetyssä trailerissa. Olin niin keskittyny ajoon ja siihen, etten ajais ohjeiden vastaisesti, et vasta pysäköidessä rekisteröin Rosengårdien tiluksien hienouden.

Vau.

Lähes yhtä upea kuin Auburn. Ehkä jopa hienompi. Kotoisampi. Älkää vain sitä kertoko Isabellalle. Saisin varmasti aika nopeet potkut. Kuvainnollisesti sekä kirjaimellisesti.

Matilda jäi irrottamaan tammaansa trailerista, joka heilu ja kolis nuorikon ollessa täynnä energiaa ja hämmennystä. Otin kantoon hevosen varusteita ja lähdin suunnistamaan tallissa.

Pariin otteeseen jouduin kurkkimaan ovien taa, löytäen kolmannella oikean. Pian mun perässä tuli vanhempi mies.
"Hei vain, sinä taisitkin olla Josefinan Rasmus ?" Vilkasin miestä hetken erittäin hämilläni.
"Ööh... Itse asiassa en", naurahdin ja ojensin käteni miehelle. "Raynott Jonathan."
"Förlåt, trevligt att träffas Joonatan." Mies osottautui Josefinan isäksi. Ei kiesus. Jos mies vain tietäisi...

Asetin varusteet tyhjälle telineelle ja huomasin toisen oven olevan hieman raollaan. Uteliaisuudesta mun oli pakko kattoo mitä sen taakse kätkeyty.

Josefina. Great.

Silmät suljettuina mä kuuntelin sitä kamalaa keskustelua. Onneksi se oli kuitenkin lyhyt ja ytimekäs. Isä oli vetänyt vesiperän. No, kahdesta vaihtoehdosta valitessa sellaiseen oli viidenkymmenen prosentin todennäköisyys.

Puristin pesusientä hieman kuivemmaksi, käännyin ympäri -

- SYDÄRI. Pesusieni tipahti kädestä.

"Huui!" inahdin ja toljotin Jonathan Raynottia, joka tirkisteli mua ovenraosta. Miksi Jonny aina ilmestyi kulman takaa tuijottelemaan mua?

"Hitto miten säikähdin", huokasin sydänalaani pidellen.

Sukelsin poimimaan pesusienen lattialta ja tunsin, miten mun sydän takoi ja yritin olla ajattelematta meidän edellistä kohtaamista.

Syystä tai toisesta Jonathan oli yhä siinä. Olipa sen katse outo.

"Miksi sä katsot mua noin?" kysyin levottomana ja tunsin olevani ansassa pesuhuoneessa. Ulospääsyä ei ollut, koska Jonny seisoi kulkureitillä.

Miten paljon se tilanne muistuttikaan Auburnin loungea. Ihan liikaa.

"Huui!"

Säikähin varmaan enemmän sitä ääntä, kuin Jusun reaktiota. Miten kenestäkään lähti noin korkeaa ääntä? Noh, varmaan noin pienestä ihmisestä. Se kuulosti ihan vinkulelulta. Sellaiselta koirien kanalta tai joltain.

"Noin ? Ihan normaalisti mä sun mielestä katon. Tai siis ei mun oo tarkotus tai... Joo. Moro!"

Lähdin oven raosta sillä sekunnilla ja mietin liian kuumeisesti mihin helvettiin voisin piiloutua Jusun omalla kotitallilla. Toinen satavarmasti ties joka ikisen nurkan, johon piiloutua. Yksin.

Tai Rasmuksen kanssa.

Pan... EI.

Muistikuvat liian nolosta kohtaamisesta nous uudelleen mieleen ja halusin vaan sysätä ne jonnekkin kauas mun mielen syvimpiin uriin, josta ne ei enää pääsis pintaan.

Jonny käyttäytyi OUDOSTI. Mä en yleensä päässyt ajattelemaan sellaista, koska yleensä se olin mä ite joka käyttäydyin kaikkein omituisimmin.

Unohdin tahran hevoseni satulassa. Pinkaisin Jonnyn kannoille ja tartuin sitä hartiasta.

”Mikä sulla on? Sä et kyllä käyttäydy normaalisti??”

Mä en tietysti ollut paras arvioimaan mikä oli normaalia käytöstä.

”Siksikö kun mun isä luuli sua mun... Vai kun sä näit mut....... vai mikä sua vaivaa?”

Pälyilin villisti ympärilleni siltä varalta että joku pamahtaisi paikalle. Mun ääni kuulosti vähän siltä kuin joku kuristaisi mua. Mä olin niin hermostunut.

"Vai kun sä näit mut..."

"Puolalasti ?!" mun ei todellakaan ollu tarkotus sanoo sitä niin kovaan ääneen. Olin vaan yllättyny niin pienen ja muuten hiljaisen olennon yht' äkkisestä rohekeudesta tulla kohtaa mut niin suoraan.

Josefina seiso niin lähellä mua, et kuulin toisen henigtyksen. Eli ihan liian lähellä. Otin varovaisen askeleen taakse ja mittailin toista katseella.

"Vai mikä sua vaivaa..."

Mä en ikinä, siis IKINÄ, vois kertoo tolle pienelle naiselle siitä unesta. En ikinä!

"Kuule, siellä loungessa on kylppäri, jonka saa lukkoon, ettei tarvii kaiken kansan edessa rillutellä niissä pienissä alusvaatteissa...", pidätin hengitystä. Nyt se varmaan ottais ton kommentin loukkauksena.

"Siis ei sillä et sulla olis pienet rin... Äh... Siis oot sopivan kokonen, niiku. En mä sillä et sussa olis jotain vikaa tai mitään... Tai siis..." huidoin käsilläni kuin mikäkin piirroshahmo.

Hienoa Jonny. Hienoa.

PUOLALASTI

Mä vannon, ettei varmaan mikään koskaan ole kuulostanut musta niin kovalta kuin se sana Jonnyn huutamana.

”SHHHH!!!” mä suhisin sille ja mun käsi heilahti valmiina painumaan sen suun eteen, mutta onneksi Jonathan ymmärsi hiljentyä ihan itse.

”Kenenkään ei tarvitse kuulla... siitä”, kirahdin epätoivoisena. ”Kaikkein vähiten mun isän.”

Sitten mä vaikenin kuuntelemaan Jonnyn epämääräistä takeltelua.

MITÄ se puhui?

”Sopivan kokoinen! Mihin??” inahdin. ”Analysoitko sä mua?”

"Analys... En", parahdin. "Ei mitään unoha koko juttu."

Kenenkään ei tarvinnu tietää loungesta.

Kenenkään ei tarvinnu tietää mun unesta.

"Varsinkaan siitä unesta..." Tajusin ihan liian myöhään sanoneeni sen ajatuksen ääneen.

Josefinan edessä.

Sen saman joka oli antaumuksella pomppinu mun päällä.

Unessa.

Alasti.

Ei.

Katsoin Jonnya vähän epäileväisesti. Se oli puhunut pienistä alusvaatteista. Pienistä rinnoista (??? Oliko mun rinnat PIENET???). Sopivasta koosta.

Ja se ei muka analysoinut mua.

Mutta...

”Uni?” vinkaisin kuin kuoleva eläimenpoikanen.

Mun kysymys oli rehellisen hätääntynyt; mä olin jotenkin todella kauhuissani koko tilanteesta.

”Unelmoitko sä musta?”

"God no! It was more of a nightmare..."

Nielasin kuuluvasti. Helvetti.

"Ei siis sillä et sä olisit tehny siitä painajaisen, mutta niiku se tilanne ja akti ja kaikki ja ääääääääääääh...."

Kyykistyin painaen kasvot kämmeniin.

"Jusu. Ei mä en unelmoi susta. Mulla on tyttöystävä, josta välitän. Paljon. Joten ei. Vaikkakin niin kävi."

Oh fuck me.

Not you Jusu.

Not again.

It was more of a nightmare...

Akti ja kaikki.

Mun kiinnostus luiskahti jotenkin väärille jengoille.

”Seksi mun kanssa on painajainen?” tivasin kulmat vähän kurtussa (se oli ehkä vähän vaarallinen lause ääneenlausuttavaksi tallissa, jossa oli muitakin). Olikohan se joku yleinenkin mielipide?

Mutta mun ilme pehmeni, kun Jonny meni raukkaparaksi.

”Pölvästi, tunnetko sä syyllisyyttä siitä mitä sä teit unissasi?” kysyin, ja mua jotenkin nauratti ja itketti koko tilanne.

En muistanut milloin mä olisin ollut yhtä hysteerinen.

No ehkä se Rasmuksen munakaskeissi pikkuhiprakassa ylsi aika lähelle.

Ei kuitenkaan ihan tän tasolle.

"Ehei hyvä neiti, mitä sä teit. Se oli basically raiskaus."

Miksi. Mä. Sanoin. Noin.

"Why are we still talking about this", tuhahdin.

Nousin ylös ja katsoin suoraan Jusua silmiin.

Luoja se nainen oli pieni. Lyhyt. Heiveröinen. Hento.

Silti hieman pelottava.

"Seksi sun kans vois varmasti olla kokemus, mut kuten sanoin. No can do, darling."

Ole jo hyvä mies hiljaa.

For your own good.

Mä olin sanaton.

Siis keskimääräistä enemmän sanaton. Täysin unohtanut kaiken sanavaraston, mitä mulla oli koskaan päässäni ollut.

Yhtäkkiä Jonny katsoi mua silmiin, ylhäältä alaspäin, ja kun se sanoi no can do, mä nakkasin niskaani ehkä ensimmäistä kertaa koskaan ikinä sellaisella arvokkaalla loukkaantuneisuutta ilmaisevalla tavalla.

”Miksi sä puhut niin kuin mä tarjoaisin sulle mahdollisuutta panna mua?” kysyin niin suoraan, että en tainnut olla ihan täysin järjissäni, tai en ainakaan oma itseni. ”Mä en ole sellainen. Enkä ikinä väkisin. Enkä ainakaan sua!”

Se oli melkein sähinää, ja mä en sähissyt koskaan, enkä mä ollut sellainen ihminen, jonka katsetta säpsähdettiin. Yleensä.

Mä en oikein tiiä, olisko mun pitäny loukkaantua viimesestä lauseesta.

"Enkä ainakaan sua."

Annoin sen kuitenkin vaan lipuu ohi. Mun hämmennys vei vallan.

Josefina. Se hiljanen nainen, joka siivoili sillon tällön Auburnia, sano oikeesti vastaan. Toiselle ihmiselle.

"Well, I think that we understand each other. Loud and clear."

Monotonisen kuulonen ääni mun suusta hämmens mua itteäniki hieman.

Äsken olin vetäny kuuttasataa pitkin itsemurhalanea ja nyt hidastin jarrut vinkuen ja punasta hehkuen. Mulla oli varmaan vaihdevuodet tai jotain.

Siis saattaa olla, että mä pelästyin itse itseäni. Mun sydän takoi niin sekopäisenä. Se oli liian pienessä häkissään rempova villieläin, ja mua pelotti, että kohta mun kylkiluut antaisi periksi.

Suuttumuksen jälkimainingit paiskasi vielä yhden asian mun suusta:
”Anna olla viimeinen kerta kun mä olen darling sulle.”

Sitten mä huomasin vapisevani vähän. Olisi voinut luulla, että tunnekuohu oli ohi, mutta ei - vain sisu ja suuttumus olivat seilanneet pois.

Nyt mä olin häkeltynyt, hämmentynyt, häpeissäni, säikky, pahoillani, nöyrtynyt, nöyryytetty, nolo, vaivaantunut, surkea, jännittynyt, ahdistunut.

Mä peräännyin. Rupesin hinkkaamaan sitä saamarin tahraa satulansiivessä mekaanisin, toistuvin liikkein. Samanlaista oli mun hengityskin, liian nopeaa, liian nykivää, liian avutonta ja tehotonta.

Mä olin suuttunut. Miksi? Millä oikeudella? Minkä takia? Mitä olin sillä saavuttanut? Kamalan olon.

Viimenen tikki tuli pahasti jälkijunassa. Se säikäytti mutkin.

Huomasin toisen häkeltyneen olon. Vapinan.
"Josefina... Kuule.. Mun ei ollu tarkotus. Oon vaan ihan pihalla kaikesta just nyt..."

Otin pari haparoivaa askelta kohti pelästyneen näkoistä naista. Mun teki mieli rauhan eleenä asettaa käteni toisen olalle, mut vedin kuitenkin käteni pois, etten trikkeröisi uutta kohtausta.
"Sorry..."

Kuin riivattuna toinen hinkkasi satulaa hiljaa ja kuulin vain nopean hengityksen. Toivottavasti sillä ei ollu meneillään mitään astma- tai paniikkikohtausta.

Vilkaisin automaattisesti Jonnya, koska kuului osoittaa, että kuunteli, kun toinen puhui.

Katsoin työnjälkeäni. Tahra oli poissa.

”Eihän tässä ole mitään hätää”, sanoin Jonnylle, ja ääni kuulosti hyvin asialliselta mun omissa korvissani. ”Mitä sä anteeksi pyytelet?”

Katsoin Jonnyn suuntaan ja hymähdin sävyisästi:
”Sehän oli vaan unta. Ihmiset näkee unia. Minkä niille mahtaa.”

Mulla oli pieni ja väsynyt olo. Kaikki se jännitys, kotiin tuleminen, kaikkien muiden tulo mun kotiini, Rasmuksen joutuminen mun vanhempien ulottuville, Alexanderin kiusanteon odotus, huoli siitä oliko Granni mistään kotoisin ja kaupanpäällisiksi Jonny, joka oli todistanut yhtä mun elämäni kiusallisimmista hetkistä (ja mulla oli sentään paljon kokemusta kiusallisuudesta).

”Ei vaan puhuta siitä enää”, mä ehdotin hiljaa ja annoin käsieni pudota velttoina kyljille.

Niine hyvineni mä kiersin Jonnyn ja suuntasin satulahuoneen ovelle. Mulla ei ollut enää mitään tekemistä tallissa. Ehkä mä vaan sitten menisin ja kohtaisin äidin ja Alexanderin seuraavaksi. Se saattaisi olla jopa miellyttävämpää kuin juuri koettu tilanne.