Jälkipuintia

Raotin silmiä miettien, mihin oli herännyt, vaikka makuuhuoneessa oli hämärää ja asunto hiljainen. Päätä särki ja mieli oli sumea, vaikken ollut ehtinyt juoda illalla kokonaista olutlasillistakaan. Olisikin ollut darra.

Yritin kääntää kylkeä ja käpertyä paremmin peiton alle saadakseni unen päästä kiinni. Yritin pitää eilisen muistot loitolla, mutta vasemman kasvopuoliskon koskettaessa tyynyä mä muistin elävästi, mitä oli tapahtunut. Sitten mä muistin, etten mä ollut yksin.

Mun olisi pitänyt laittaa Jonathan jatkamaan matkaa taksilla kartanolle saakka, mutta kun mies oli kysynyt yösijaa, mä olin vain kolistellut asuntoon punapää perässäni ja painellut suihkun kautta nukkumaan. Jonathanille mä en ollut sanonut oikeastaan mitään ja mies oli mun suihkuni aikana hakenut itselleen peiton sohvalle.

Muutaman pyörähdyksen jälkeen mulle kävi enemmän kuin selväksi, etten saisi enää nukutuksi. Kello ei ollut kahdeksaakaan enkä mä olisi halunnut kohdata Jonathania. En vielä. En sen jälkeen, mitä se oli ensin tehnyt ja myöhemmin sanonut.

Mä en ollu saanu nukutuks juuri silmäystäkään. Mun mieltä ahisti koko edellisilta ja se, mitä olin Matildalle tehny. Ja oikeestaan myös se, mitä sanoin illan lopuks. Ei saatana. Olis varmaan vaa pitäny pysyy hiljaa.

Makasin kolmatta varttia selälläni Matildan sohvalla tuijotellen kattoon. Epätasanen pinta muistutti asfaltista, jota tuijoteltiin vuorotellen kilpaa naisen kanssa. Olohuoneen hiljasuus oli rauhallisempaa kuin eilisen. Ainakin toistaseks. Ootin koko tilan energian muuttuvan sillä hetkellä, kun Matilda astelis samaan huoneeseen. Ensimmäistä kertaa, mä en odottanu sitä innolla. Enemmänki kauhulla. Hurdur.

Makkarin oven läpi kuulu Matildan pyörivän sängyssään. Ei tainnut naisellakaan olla kovin helppo yö. Ainakaan aamu. Yrittelin kuvitella mielessäni naisen peiton alle nukkumaan, mieli tyynenä ja kasvot ilman ruhjeita. Silti muistikuva kadun vierestä ja punertava ohimo tunki mun mieleen. Äh, toivottavasti kylmä suihku auttais ees jotain. Ja ettei Matu suuttuis, jos kävisin pikasella pesulla.

Nousin ylös, väsyneenä ja turhautuneena. Astelin kohti kylppäriä ja riisuin samalla viimeisiäkin vaatteita. Mä en ajatellu Matun nousevan ihan hetkeen, joten mun nopee viuhahdus tuskin tulis lilaletin tietoon. Ovi auki ja suihku päälle. Vaikka mä olin ajatellu ottavani kylmän kylvyn, käänsin lämpöä kohden ja odotin lämpötilan tasaantuvan hetken.

Selasin puhelinta havahtuen kuuntelemaan hiljaisia askeleita olohuoneen puolelta. Yritin suunnata ajatukseni takaisin Kristiinan päivitykseen Facebookissa: Haukka oli päässyt laitumelle ja ratsukko treenien pariin. Nainen vaikutti ilmeisen tyytyväiseltä hevoseensa, joten kai mä olin tehnyt jotain oikein sen kanssa viimeisen kauden aikana.

Punnitsin hetken vaihtoehtojani: olisiko parempi odottaa, että Jonathan tulisi suihkusta vai hiippailla keittämään kahvia nyt heti? Veden kohinaa ei ollut kuulunut vielä paria minuuttia kauempaa, joten mulla oli vielä hetki aikaa tehdä päätökseni.

Vanha parketti narahteli vaimeasti jalkojeni alla, kun hiippailin mahdollisimman hiljaa keittiönurkkauksen luo ja kaivoin suodatinpussit kaapista. Näin nopean vilauksen peilikuvastani, joka heijastui mikron ovesta. Ai niin.

Eteisen kokovartalopeili oli lähellä kylpyhuoneen ovea ja mä kuulin selvästi, kuinka Jonathan sulki suihkun. Ehdin vilkaista peilikuvaani parin sekunnin ajan ennen syöksähtämistä takaisin kahvinkeittimen luo, mutta jo siinä ajassa mä olin huomannut harmikseni sinertävänpunaisen jäljen, joka koristi poskipäätä ja ohimoa.

Lämpimänä alkanu suihku oli muuttanu muotoaan hiljalleen viileeks suihkuks. Kylläkin mun kääntäessä sekottajaa. Sen päivän kun näkis, jollon talonyhtiössä posahtais kuumavesiputki ja koko talo oli kylmän veden armoilla. Toivottavasti mä en sillon olis täällä. Jos enää ikinä pääsisin asuntoon sisälle. ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH! Juntti.

Kietasin pyyhkeen kriittisimpien alueiden suojaks ja avasin kylppärin oven. Keittiöstä kuulu vaimeita ääniä, eikä se voinu olla kukaan muu ku Matilda. Joka yritti varmaan pysyy huomaamattomana. En ihmettele. Askeltaes takasin olkkarin suuntaa, huomasin Matun keittiötason vieressä, selkä muhun päin.

“Morning…” sanoin hiljaa. Kylppäristä mukaan otettu pyyhe oli varmaankin naisen yks lemppareista kulahtaneesta kankaasta päätellen, joten otin sohvapöydältä tupakat mukaan ja taapersin makuuhuoneen ranskalaista parveketta kohti.

Suljin ovee perässä, jättäen sen raolleen. Ei saatana. Viimeks ku olin täs huonees, taoin naisen seinää. Ja eile olin lätkässy Matua kasvoihin. Pitäskö mun kutsuu tänne joku manaaja. Tääl selkeesti asu joku ikävystyny vanha sielu, joka leikki ihmisten mielen kans. Kusipäät. Avasin parvekkeen oven ja nojauduin kaiteeseen sytyttämään tupakan.

Jonathanin näkeminen ei oikeastaan ollut tuntunut miltään. Mun koko keskittyminen oli ollut siinä, millä tuotteella mä saisin jäljen peitettyä, koska a) mä halusin välttää ylimääräisen huomion ja b) säästää Jonathanin naistenhakkaajan maineelta. Kaikesta huolimatta mä näköjään ajattelin yhä edelleen sen elämää ja tunteita.

Napsautin kahvinkeittimen päälle jääden nojaamaan keittiötasoon. Mulla ei ollut nälkä, mutta en myöskään ollut syönyt mitään yli kahteentoista tuntiin. Kumarruin huokaisten kaivamaan pakastimesta marjoja smoothieen, jonka saisin kumottua kurkkuuni aamupalana.

Mä toivoin, että se olisi ollut tavallinen lauantaiaamu. Että me oltaisiin nukuttu viime yö samassa sängyssä - tai vastaavasti jätetty nukkuminen vähemmälle. Että Jonathan tulisi tupakalta kietoen käteni ympärilleni mutisten huomenet jonnekin hiuksiini ääni yön jäljiltä karheana.

Kahvikuppi oli lipsahtaa sormistani ja mä muistin enemmän kuin hyvin, ettei siinä aamussa ollut mitään tavallista. Irvistin blenderin korviahuumaavalle äänelle ja tunsin välittömästi vihlaisun kasvoillani. Hemmetin hienoa.

Puolessa välissä tupakkaa tajusin naisen jättäneen vastaamatta mun huomeniin. Hitto niinkö pahasti mä kusin asiat. Neppasin loput kääröstä alas korttelin väliin ja suljin oven. Käännyin poistuakseni makkarista, ku jäin kattomaan Matun sänkyä. Lakanat oli solmussa ja peitto väärinpäin. Ihan kute aikasempina aamuina, ku herättiin siit yhestä. Mut viime yön olin punkannu sohvalla, saamatta ees kolmee tuntii (yhteensä) nukuttuu ja Matildan jonkin asteen liskojen yö oli tainnu saaha levottomuuden huippuunsa.

Pyyhe ainoona “vaatteena” aloin korjaamaan sängyn tekstiilejä suoraksi. Lakana oli lähtenyt irti molemmista reunoista ja oli osittain kaksin kerroin. Peitto oli karannut pussilakanan puoleen väliin ja reuna repsotti jalkopään reiästä kuin irvistääkseen mun henkiselle piinalle. Tyynyt oli ainoot, jotka oli säästyny Matildan liikunnan täytteisestä yöstä ilman suurempia kolhuja.

Vilkasin viel taakseni sängylle palatessani olohuoneeseen sohvalle. Kai se jotain pitäis yrittää pukee päälle. Nää ei ollu niitä aamuja ku kehtais kulkee munasillaan tai ees boksereissa. Jep. Ei todellakaan alasti. Mun kroppa päätti, et nyt olis sopiva aika aamukangelle. SHITSHITSHIT!

Hörpin kahvia ja smoothieta vuorotellen, yrittäen selata Facebookin seinää. Muutamat julkaisut katsoin, noin kymmenen skippasin antamatta niille edes tilaisuutta ja loppuja tuijottelin pää tyhjänä, käsittämättä mitä mun silmien edessä edes oli. Onneksi mulla ei ollut tänään töitä.

En nostanut katsettani Jonathaniin, joka palasi tupakalta. Mä en vain pystynyt. Kyse ei ollut haluamisesta, vaan siitä, että mä pelkäsin reaktiotani. Kuohahtaisiko viha sisälläni taas niin vahvasti, etten mä voisi istua pöydän ääressä? Vai olisinko mä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, tuntematta mitään? Mä en osannut edes päättää, kumpi vaihtoehdoista oli vähemmän toivottu.

“Kahvia on vielä”, totesin vaiteliaana, katse omassa kahvikupissani. Vasta kun kuulin vyönsoljen kilahduksen, pystyin nostamaan katseeni sohvan luona pukeutuvaan mieheen. Punaiset hiukset erottuivat selkeinä vaaleasta taustasta ja ne olivat hassusti pörröllään yön jäljiltä.

Vilkasin nopeesti Matildaan, joka oli uppoutunu puhelimensa näyttöön. Nyt oli siis mun aika pukee päälle niin perkeleen nopeesti. Kuulin naisen puhuvan jotain kahvista ja samassa mulle tulikin kahvin himo. Napsautin vyönsoljen kiinni ja nostin katseen keittön suuntaan. Matilda katto muhun. Ei jessus. Ja mitä hemmettiä nää “perhoset” mun mahassa oli?! Tuttu paikka, tuttu tyyppi. Ei täs ollu mitään “uutta” enää. C’moon, kroppa, keep up!

Farkut jalassa siirryin keittiön puolelle ja pidin huolen siitä, etten menis liian lähelle Matildaa. Paitsi, että nainen norkoili pöydän ääressä ihan liian lähellä keitintä. Pärjäisinkö mä kuitenki ilman kahvia? Vai hakisinko vaikka ärrältä kupin mukaan? Pitäskö mun ylipäätää poistua. Mun jalat kuitenki päätti, et nyt mentäs hakee tummaa kultaa, joten mun piti vaan kestää.

Avasin tottuneesti kaapin oven ja otin sieltä tummanvihreän kahvikupin. Iittalaa, tai Pentikkiä. Ihan kuten suurin osa astioista. Viimeks häärätessä naisen keittiössä, olin pelkkä essu päällä kokkaamassa Matildalle ja itelleni ruokaa odottaessa naisen työvuoron päättymistä. Siitäkään ei ollu kovin kauaa aikaa. Kaadettuani maitoa kahvin sekaan, asetuin pöydän toiselle puolelle istumaan. Välttelin katsomasta Matildaa, joten pidin katseeni visusti pöydässä.

Miks tää oli niin hankalaa? Kumpi meistä jännitti ja mitä? Mä olin eilen puhunu suuni (vähän liiankin) puhtaaks. Sekö Matildaa mietitytti? Mitä mä olin tarkottanu sillä? No empä mä sitä kuitenkaa kysyis ja nainen tuskin ees vastais siihen mitään. Meinasin toivottaa huomenet rikkoakseni hiljasuuden, mut mähän tein sen jo. Reilu kymmenen minuuttii sitten. Get a grip.

Se oli perseestä. Smoothie loppui ja mun oli hörpittävä kahvikuppikin tyhjäksi päästäkseni pois pöydän äärestä. Se ei johtunut Jonathanin läsnäolosta, vaan siitä, etten mä osannut sanoa sille mitään. Sekään ei johtunut enää vain Jonathanista itsestään, vaan siitä, kuinka mä suojelin itseäni joltain. Tuntui, että mä pettäisin itseni antamalla niin helposti periksi.

Palasin peilin ääreen arvioimaan jäljen kaipaamaa meikkimäärää. Seuraavaksi roudasin pienen peilin ja meikkipussin sohvapöydälle ikkunan eteen, jossa jatkoin arviointia. Peitepuikko ja meikkivoide saisivat luvan riittää, tai mä viettäisin koko päivän sisällä.

Mustelman peittäminen helpotti oloa. Enää mä en peilikuvaani katsoessa muistanut automaattisesti eilistä, vaan pystyin keskittymään tunnustelemaan fiilistäni tästä kaikesta.
“Onko sulla tänään töitä?” kysyin kääntyen katsomaan Jonathania. Nyt mä uskalsin tehdä sen kunnolla, kun olin saanut piilotettua eilisen muistot kasvoiltani.

Taputin sohvaa kutsuvasti, katse Jonathanin silmissä. Mä halusin tunnustella, miltä miehen läheisyys tuntuisi. Se kertoisi nopeasti, kannattaisiko mun edes yrittää oppia taas olemaan punapään seurassa.

Matilda lähti pöydän äärestä aika pian sen jälkee, ku mä olin istunu naisen seuraan. Eikö se enää halunnu olla mun lähellä? Tai sitte se vaa sai kahvinsa juotua… Ainaki tyhjä muki kieli siitä. Ja lasi, jossa oli ollu jotain smoothien tyyppistä mössöä. Matilda katos eteiseen ja hetken aikaa luulin naisen jättävän mut yksin asuntoon. Kuitenkin Matu palas pienen peilin ja pussukan kanssa. Varmaankin meikit.

En ollu ees tajunnu naisen meikittömyyttä. Mut empä pahemmin ollu ees kattonu naista kasvoihin tänää. Vähän pidemmän kuin pitkän hiljasuuden jälkeen, Matu kysy mun työvuorosta. Hetkine. Tänään olis lauantai. 9. päivä, eikö nii? Käänsin katseen naiseen, jonka mun yllätykseks katto mua.
“Ööh… Ei oo...” vastasin epäröiden. Olishan se Isbe jo soittanu vihasen puhelun ja purkanu mun työsopimuksen, jos olisin unohtanu aamutallin.

Nainen taputti paikkaa vierellään.
“I’m good right here… Thanks...” vastasin. Naisen katse kuitenki vaati mua liikkeelle. Ja ennen vastalauseita omille raajoille, mun jalat oli jo viemässä mua sohvan luo. Matun istuessa sohvan toisessa päässä, mun yöllisen tyynyn vieressä, mä istahin käsinojalle ja vedin peiton hartioille. Yläosattomissa huonosti nukutun yön jälkeen ei ollu mikään miellyttävä kokemus. Helvetin ruumiinlämmön putoominen väsymyksestä. Toisaalta, ei mua kyl oikeestaan ees nukuttanu. Olinkohan edelleen niin shaken edellisillasta?

Mä en hätkähtänyt tai kärsinyt pakenemisreaktiosta. Mua ei ahdistanut, koska mä en edelleenkään pelännyt Jonathania. Oli vieläkin yksi suuri kysymysmerkki, miten mä muotoilisin tapahtuneen pääni sisällä, mutta mä tunnistin vieressäni Jonathanin ihan samaksi ihmiseksi kuin vielä toissapäivänäkin.

“Mitä sä mietit?” kysyin peiton alla kyyhöttävältä mieheltä. Sen olemus oli kaikkea muuta kuin rento ja vireä, ja hetken mun teki mieli käskeä se takaisin nukkumaan. Mutta enhän mä itsekään ollut sen rennompi.

Korjasin asentoani osuen peittoon, joka toimitti jonkinlaisen kilven virkaa välissämme. Mä ajattelin tahtomattanikin, miten mulla olisi saattanut olla sille kilvelle enemmän käyttöä. En kuitenkaan halunnut enää jossitella, koska se ei saanut tehtyä tekemättömäksi.
“Sulla sitten napsahti”, totesin hiljaa.

Mitä mä mietin? Päivän paras kysymys. Haluisitko sä enää ikinä mua tähän kämppään. Sun lähelle. Tai ees sun viereen nukkuu yöks.
“Et mitä nyt tapahtuu... ” vastasin katse nauliintuneena ikkunasta näkyvään viereisessä talossa olevaan kauneusvirheeseen sen rappauksessa. “Eipä tässä oikei muuta kykene miettii...” lisäsin vielä monotonisella äänellä.

“Ai mulla napsahti ?” naurahin hermostuneena. “Helvetti vie, mul hävis kaikki kontrolli tilanteesta...” jatkoin vielä. Olikohan toi varmasti sellanen asia, mikä kannatti sanoo äänee? Toisaalta, ehkä tää hetki oli sellane, et mieluummi puhu liikaa ku vaikeni kokonaa. “En mä ajatellu ees pääseväni tänne yöks. Ees sohvalle.”

Todellakin. Illalla meijän päästessä taksilla Matildan talon eteen, olin udellu yöpaikkaa, mut nainen ei ollu vastannu mitään. Mä taas en halunnu päästää Matuu yksin asuntoonsa. Vaikka olihan lilaletti monta kertaa siellä yksin yön viettäny. Tällä kertaa mä halusin olla ees jotenki läsnä. Jos Matilda vaikka haluis puhuu. Tai antaa samalla mitalla takasin. Tai jotain.

“Niin”, hymähdin poissaolevana, tajuten sen itsekin. Mun täytyi pysyä tässä todellisuudessa, jos halusin puhua asiat halki ja päästä eteenpäin. Missä välissä mä olin edes kunnolla päättänyt mennä eteenpäin?

Mä toivoin, etten mä olisi koskaan lähtenyt Jonathanin mukaan. Mä toivoin, ettei sen ex-poikaystävä olisi ikinä keksinyt niin tuhoontuomittua ideaa. Mä toivoin, että mä olisin voinut nojautua Jonathaniin ja sulkea silmäni hengittäen tuttua tuoksua.

Nojauduin sohvan selkänojaa vasten nostaen jalat istuinosalle. Katselin Jonathania poski polveen tuettuna ja yritin kerätä merkkejä miehen ajatuksista vakavilta kasvoilta. Jos musta tuntui pahalta, Jonathanista tuntui vielä pahemmalta. Missä välissä mä olin kehittänyt tällaisen empatiakyvyn?

“Onneksi sä tulit”, totesin. “Mä.. En mä osaa olla enää vihainen. Tottakai mä olen pettynyt, mutta siitä tulee koko ajan helpompaa.”
Hapuilin sanoja, koska kaikki järkevät ajatukset olivat kadonneet.

Naurahin hermostuneena.
"Jos jotain, niin sun pitäs olla vihanen" sanoin nopeasti. "Eikä sun todellakaan olis pitäny antaa mun tulla tänne, vaikka kuinka olisit halunnu" tiiä vaikka mun päässä olis uudestaa sammunu kaikki helvetin järjen valot sun muut. "Ja kolmanneks, sun olis pitäny heittää mut ulos sil sekunnil ku muistit mun olevan täällä."

Mietin pitkää, miten mä muotoilisin seuraavan asian. Tän aiheen selvittely ei olis kummallekaan helppoo, varsinkaan Matildalle. Mä olin rikkonu luottamusta meijän välillä. Ja joka kerta, ku mun veri olis lähellä kiehahtaa, Matilda saattais vetää suojansa ylle ja paeta kauemmas, etten satuttais sitä uudestaan.
"Kenenkää ei pitäis kohtaa sellasta tilannetta, mihin sä eilen jouduit."

“Ja mä olin vannonu itelleni, etten saattais sua sellaseen tilanteeseen, missä sua vois sattuu” en vaan ikinä olis uskonu sen tilanteen tulleen näin nopeesti. Tai ylipäätään sitä, et mä olin se, joka oli Matildaa huitassu. Aiheuttanu vihaa, pettymystä ja varmaa myös hämmennystä. “Et jos jotain, sun pitäis olla todella, todella vihanen mulle.”

Mä yritin tarkastella tilannetta ulkopuolisen silmin. Sun pitäs olla vihanen. Tottakai, sua lyötiin ja sä istut sen tehneen tyypin kanssa sohvalla. Sun olis pitäny heittää mut ulos. Niinpä, ettet joudu kohtaamaan ensimmäisenä aamulla lyöjäsi kasvoja. Keneenkään ei pitäis kohtaa sellaista tilannetta. Et sä varmaan toivo sitä edes pahimmalle vihamiehellesi?

Mä en ollut vihainen, koska ei Jonathan ollut lyönyt mua huvikseen. Mä olin varma, että kahdenkeskisessä tilanteessa, ilman ulkopuolista provosointia vastaavaa ei voisi tapahtua. Mä en ollut heittänyt Jonathania ulos, koska mä olin itse hyväksynyt sen läsnäolon jo yöllä. Se ei olisi helpottanut mun oloa, koska silloin mä olisin pyöritellyt näitä asioita yksin ja paisutellut niitä suurempiin mittakaavoihin. Kenenkään ei pitäisi kohtaa sellaista tilannetta, mutta mä olin kohdannut ja se oli ollut vahinko. Jonathan oli lyönyt, koska se oli ollut niin syvällä siinä tilanteessa, eikä se ollut tajunnut katsoa, kuka sitä lähestyi.

“Niin varmaan pitäis”, vastasin olkiani kohauttaen. Olinko mä nyt jotenkin epäitsekeskeinen, kun en vellonut itsesäälissä? Voisiko mua pitää alentuvana, koska mä annoin Jonathanin istua siinä tekonsa jälkeen?
“Oonko mä jotenkin viallinen, jos en ole?” ynähdin tuskin kuuluvalla äänellä.

Matildan ollessa pelottavan liian pitkään hiljaa, arvelin naisen oikeesti heittävän mut pihalle. Olin valmiina heittää peiton takasin sohvalle naisen viereen ja laittavani kamat kasaan, kun Matildan ääni täytti tilan.
“En mä tiiä...” Sekö oli oikeesti paras vastaus minkä keksit? Huoh… Yritä nyt edes. Älä nyt tätäki päivää kuse. Vilkasin kelloo keittiön puolelta. Yhh… Ei ollu ees kunnolla aamu. Vähän yli yheksän.

“Mulla ei oo mitään hajua siitä, mitä sulle on oikeestaan käyny ennen mun tulemist kuvioihin, ehk siks pelkäsin et...” Nii no, mitä. Mä tunsin kuinka ensimmäiset vetistelyt teki tuloaan. Mulla ei ollu aikomusta alkaa pillittää Matun edessä. Se olis viimenen asia. Jos joku alentais mun käsitystä omasta miehisyydestäni henkisesti, se olis itkeminen naisen edessä. Ja varsinkin Matun edes.

Yritin ajaa mun mielen taakse päin niihin ilosiin ja mukaviin hetkiin, mitä meil oli naisen kans ollu. Ensimmäiset kaljat Krouvissa, ku Matilda oli tullu Tinder-treffeille ja erehtyny luulee mua deitikseen. Ensimmäinen yhteinen yö, joka kylläki päätty hieman kusisesti. Onneks en osunu sil tölkil Matildaan. Hitto, jos olisin, tuskin me istuttais täs vierekkäin.
“Jos et oo huomannu, nii mun itsehillintä vihan ja turhautumisen suhteen ei oo mikään viiden tähden juttu. Se kaljatölkki, sun seinän takomine ja eiline. Ja sä edellee istut siinä ja sanot, ettet oo vihanen. Miks ?”

Siirtelin katsetta pitkin olohuoneen seiniä ja ikkunoista näkyviä taloja. Mä en pystyis ees vilkasee Matildan suuntaan, ettei mun tunteet sais liikaa valtaa. Siirryin käsinojalta pehmeälle istuintyynylle ja vedin jalat rinnan eteen. Kiersin käsivarret jalkojen ympärille, kuin pitääkseni itteni kasassa ees jotenki.

Mitä mulle oli käynyt. Mä olin kertonut Jonathanille mun perheestä ja siitä, miksi mä en osannut luottaa ihmisiin. Suurin osa skippasi mut kylmän ulkokuoren vuoksi ja se oli mulle enemmän kuin okei, mutta Jonathania oli aina kiinnostanut, miksi mä olin sellainen.

Jonathanin kysymys sai mut kurtistamaan kulmani: niin, miksi?
“Jos ajatellaan, että tässä on kaikki ennen eilistä ja tässä eilinen, mitä sä luulet, kumpi painaa enemmän?” mutisin elehtien samalla käsilläni. En mä osannut kuvailla sitä paremmin. Mua ei oltu koskaan lyöty, joten kyse ei ollut siitä, että mä olisin oppinut elämään sellaisen kanssa. Kyse oli siitä, että kun mun elämääni tuli ihminen, jonka mä hyväksyin osaksi sitä, mä näköjään maltoin tarkastella asioita joka kantilta.

Ensin mä olin tottakai ajatellut, että mitä enemmän Jonathan joutuisi näkemään mua, sitä enemmän siihen sattuisi. Sitä enemmän se joutuisi katumaan. Se oli varmasti totta, mutta enää se ei ollut syy teoilleni. Kun viha oli hälventynyt, mä olin nähnyt vain helvetin rikkinäisen miehen, joka yritti yhtä lailla ymmärtää tapahtunutta.

“Heitetäänkö me vaan kaikki hukkaan yhden illan takia? Siis siitä huolimatta, että sä.. No. Teit niin.”

Hitto. Sitäkö Matu halus? Ei kai… Ei se sitä muuten multa olis kysyny. Jos Matilda halus musta eroon, sen ei tarvinnu ku kääntää mulle selkänsä nii tajuisin vinkin.

"I hit you. Just say it as it is" murahdin. "Do you even realize it might not be the last time ? I told you some time ago, I'm not that good at handling my temper. And last night you saw I meant" mua vitutti ja turhautti. Ja vähän jopa pelotti naisen puolesta. Eikö sillä ollu yhtään itsesuojeluvaistoa?! "I don't want to hurt you again. Not like that. Ever."

Nousin ylös ja viskasin peiton harteilta naisen viereen.
"Sometimes I think I might be even a bigger mess than you" mun ei ollu tarkotus korottaa ääntäni. Mut kuitenki nii kävi. Astelin ikkunan eteen ja jäin tuijottamaan naapuritalon katon takaa kurkistavaa aurinkoa. Puristin kädet nyrkkiin ja tunsin kynsien painavan mun kämmenii. Ja sillon ilmesty ensimmäine kyynel mun poskelle. Pyyhin sen nopeesti pois kämmenseläl ja toivoin, ettei Matilda ollu nähny sitä.

"No way I want 'us' to be over. But I don't want you to get hurt because of me... In any way..." kämmenii vihlas ku avasin nyrkit ja jäin kasaamaan ajatuksia vielä hetkeks aikaa.

En mä pitänyt Jonathania vaarallisena. En mä uskonut, että se löisi mua tarkoituksella. Alkoi vain olla ihan helvetin vaikea pitää päänsä, kun sut kyseenalaistettiin joko omasta tai toisen toimesta.

I might be even bigger mess than you.
Nyt jaettiin kohteliaisuuksia. Ilmeisesti mä olin hyvä vertailuasteikko. Suljin kärkkäät ajatukset pois ja huokaisin syvään, katse Jonathanin selässä.

Nousin hitaasti ylös ja hipsin lähemmäs miestä. Tässä vaiheessa mua olisi kuulunut jännittää: saisinko taas päin näköä, kun häiritsisin miestä yllättäen?
Mun sormenpäät koskettivat Jonathanin kylkiä. Olisin voinut vaikka vannoa miehen säpsähtäneen, kun painauduin miehen vartaloa vasten ja laskin poskeni sen selkää vasten.

Vähä jopa säikähin Matildan kosketusta. En ollu kuullu pihaustakaan siitä, et nainen olis ottanu askelia mua kohti. Matildan painautuessa mun selkää vasten, mä tiesin, et lilaletti edelleen luotti muhun. Siihe, etten satuttais Matua. Siihe, et kaikki olis meijän välil ok. But to be honest, mä en luottanu itteeni.

Luulin Matildan huomanneen edellisenä iltana, miten syvälle tilanteeseen mä saatan eksyy ja kaikki muu ympäril katoo. Jos vaa olisin tajunnu Matun olleen se joka mua kosketti sillon Bubbly Boyssa, en mä ikinä olis kohottanu kättäni.

Jotenki kaikki se luotto tollasen paskan jälkeen, oli aikas overwhelming, sillä varottamatta ja estelyistä huolimatta, mä itkin. Vaikka mä kuin olin pidätelly kyynelii poissa näkyvistä, ne puski läpi.

Käännyin ympäri ja ennen ku Matilda ehti nähä mun kasvoja, vedin naisen mun rintaa vasten ja halasin tätä lujaa.
"Gosh, what are you doing to me woman ?" mun ääni oli heikompi ku mitä mä luulin. Mitä mä halusin sen olevan. Jotenki Matilda onnistu saamaan musta sellasia puolia esille, mitä mä en tienny olevan. Ensimmäinen esimerkki: en ikinä oo itkeny toisen ihmisen nähden.

Ajatukset risteilivät päässäni enkä mä saanut yhdestäkään kunnolla kiinni, joten annoin olla. Sen sijaan keskityin Jonathaniin ja miehestä huokuvaan lämpöön, johon hukuttautuminen oli helppo tapa unohtaa.

Mä en ehtinyt tajuta Jonathanin itkevän ennen kuin kuulin sen miehen äänestä - se oli värähtänyt liikaa. Hapuilin oikeita sanoja Jonathanin tiukassa halauksessa, jonka aikana pusersin silmät hetkellisesti kiinni ja yritin taltioida hetken syvälle takaraivooni. Tällä mä halusin kumota kaikki ikävät muistikuvat.

“En mä tiedä”, ähkäisin pahoittelevasti, sivellen hajamielisesti Jonathanin selkää. Nojasin miestä vasten koko painollani ja jos punapää olisi väistänyt yllättäen, mä olisin rojahtanut lattialle. Taas yksi konkreettinen merkki siitä, etten mä potenut kovin suurta luottamuspulaa.

// end