No damsel in distress | Ava

22.04.2018

Mä olin vähän - tai oikeastaan aika paljonkin - ihmeissäni, että Jannan kenttäkilpailut oli menny niin penkin alle. Se oli lähtenyt perjantaina tokana kouluradalle ja saanut vaan 54,286%, joilla se oli jäänyt luokan viimeiseksi. Olin saanu tehdä ihan pirusti töitä, että olin illalla ennen nukkumaanmenoa saanut sen itsetunnon takas kohilleen, se oli nukahtanut lopulta levottomaan uneen ja mä olin valvonut joku puoli yötä sen vieressä. Mua inhotti, että Sessa oli ollut niin hankala.

Aamulla me herättiin yhtä aikaa ja Jannan äiti tarjoili meille aamupalaa, vaikka ei kummallekaan tuntunut maistuvan mikään.
"Tänään te voitatte ihan varmasti", olin tsempannut Jannaa ja seurannut rataesteiden ylittämistä jännityksellä. Ei ihan voitto, mutta ensimmäinen ei sijoittunut oli oikeasti hyvä paikka ja siitä oli mahikset vielä loppukilpailun voittoonkin.

Maastorata meni mun mielestä ihan suhteellisen hyvin, mutta silti Janna oli viimeisenä taas tulostaulukossa. Mä tuijotin sitäkin yllättyneempänä Isabellan nimeä Jannan yläpuolella, miten silläkin oli mennyt maastossa niin huonosti?

Kokonaiskilpailun tuloksissa Janna oli viimeisenä, enkä mä oikeen tiennyt miten reagoida siihen. Sessa oli ollut ihan omituinen koko viikonlopun, Janna oli kuitenkin ratsastanut koko ikänsä ja oli tosi hyvä, eli Sessan oli pakko olla vaan niin huonolla päällä, että se oli sabotoinut Jannan mahdollisuudet voittaa.
Mun sanoja hillitsi vähän se, etten itse ollut uskaltanut edes osallistua koko kevätkarnevaaliin Sepon kanssa, meillä ei ollut viimeaikoina mennyt kauhean hyvin ja en todellakaan aikonut mennä nolaamaan itseäni Auburnin väen eteen.

"Noh, tästä ei ainakaan oo suunta, kun ylöspäin", lohdutin ystävääni, joka tuntui olevan ihan maassa.
"Me tarvitaan vaan lisää treeniä, Verkun olis pitäny keskittyä suhun enemmän, ku siihen hiton Jusuun. Sä oot sentään sen sisko, etkä mikään tallin seinäruusu."
Mä näin miten pieni päättäväinen välähdys kävi Jannan kasvoilla.
"Ens kerralla me rökitetään ne."

15.09.2018

“Kakkosasteen nilkan lateraalisten nivelsiteiden venyttymä, joudut pitämään nilkkatukea kolmisen viikkoa ja sen jälkeen ainakin vielä pari kuukautta aina urheilun aikana. Keppejä joudut käyttämään viikon tai kaksi, riippuen omasta voinnistasi. Kylmä ja kohoasento ovat tärkeitä tämän tyyppisen vamman hoidossa.”
Mieslääkäri asetti jalkaani mustan nilkkatuen ja ojensi kepit, jotka yksi hoitajista oli tuonut huoneeseen hetkeä aikaisemmin.
“Koska mä saan ratsastaa?” kysyin ja yritin hälventää huolen äänestäni.
“Suosittelen odottamaan kuukauden verran, jotta vamma pääsee kunnolla paranemaan.”

Mulle varattiin aika fysioterapiaan seuraavalle päivälle, jotta ne saisi näytettyä minkälaisilla liikkeillä rupeaisin kuntouttamaan oikeaa nilkkaani. Mua suututti ja ärsytti, mä olin oikeasti ollut valmis palaamaan satulaan parin päivän päästä, mutta että kuukausi!?

“Sen hevosen on lähdettävä”, isän sanat syöpyivät mun ajatusten läpi. En ollut kiinnittänyt huomiota vanhempieni kinasteluun, ne eivät osanneet lainkaan käyttäytyä samaan tilaan päästyään. Nyt kuitenkin tuijotin isää epäuskoisena, oliko se oikeasti juuri sanonut mitä mä kuvittelin sen sanoneen?
“Älä järkytä Avaa, puhutaan tästä myöhemmin”, äiti vastasi väsyneen näköisenä. Ulkona oli kirkas yö taivas ja viileä tuuli yritti päästä takkini alle, kun seisoimme sairaalan sisäänkäynnin ulkopuolella.
“Mitä sä sanoit?” mun ääni oli kylmä.
“Se hevonen on vaarallinen ja epäluotettava, se on heittänyt sut alas selästään useammin, kuin olet kaatunut pyörällä elämäsi aikana ja nyt tämä. Olisit voinut loukata todella pahasti, emme ota sellaista riskiä enää.”
“Sä et koske Seppoon”, mä uhkailin ja äiti asetti itsensä meidän väliin. Ne rupesivat riitelemään ja mä halusin vain pois.

Nilkutin hiljaa varovasti nurkan taakse, josta löysin katetun terassin. Se oli tupakkapaikka ja vaikka mä en ollut tupakoitsija, istuin puiselle penkille ja yritin pitää kyyneleet poissa. Mä en antaisi isän hävittää Seppoa, en ikinä.
Nyyhkäisin hiljaa, nilkka jomotti ja mä olin uupunut.

“Ootsä okei?” vieras ääni kysyi ja sai mut melkein hyppäämään säikähdyksestä. Nostin katseeni ja mun maha tuntui heittävän voltin. Vau.
“Joo”, vastasin enkä edes itse ollut vakuuttunut heikosta äänensävystä.
“Haluutko puhuu siitä? Mä oon Petteri, mut kaikki sanoo Pietuks”, nuorukainen esitteli itsensä ja huomasin nyt vasta tupakan sen sormien välissä.
“En oikeestaan, mutta kiitos, että kysyit. Mä oon Ava”, esittäydyin ja hymyilin vähän. Vaaleat silmät katsoivat mua tutkivana ja istuin hieman paremmassa ryhdissä.

Pietu istui mun viereen ja haroi mustia hiuksiaan rennosti. Se oli hyvässä kunnossa, näin sen farkkujen ja takinkin läpi.
“Miksi sä oot täällä? Sairaalassa siis”, kysyin ja tutkin komeita kasvoja mielissäni.
“Sisko on synnärillä, toinen lapsi tulossa”, Pietu vastasi ja hengitti röökistään pitkät henkoset. Mä ihailin sen rentoutta ja sitten se virnisti niin, että mä tunsin kipristelyä mahanpohjassa.
“Sä taidat olla täällä nilkan vuoksi, eikö, prinsessa?”
Prinsessa?
“M-mh”, vastasin ja siristin silmiäni. Mä en ollut mikään hiton prinsessa.
“Onko sulla kyytiä kotiin? Pietu kysyi yllättäen ja mä en tiedä miksi, mutta pudistin päätäni.
“Mua ei kiinnostaisi mennä kotiin just nyt”, vastasin totuudenmukaisesti. Mä en jaksaisi luetella mun vanhemmille miljoonia syitä, miksi heidän elämästään tulisi helvettiä, jos ne hankkiutuisi Seposta eroon.
“Sä voit tulla mun kämpille, jos haluut. Mä lupaan käyttäytyä”, Pietu ehdotti ja mä hymyilin. Se lähettäisi ainakin porukoille selkeän viestin mitä mieltä olin niiden aikeista.
“Entä sun sisko?” kysyin kuitenkin.
“Ei se kuitenkaan halua mua synnärille, ehdin kyllä vierailulle huomennakin.”

Pietun käsi oli vakaa mun alaselällä, kun se ohjasi mut harmaan lava-auton apukuskin puolelle. Mun sydän tykytti ja sammutin puhelimeni, äiti tai isä eivät olleet vieläkään varmaan huomanneet mun häviämistä.

#matildanhaaste

18.11.2018


Suljin silmäni ja annoin musiikin rytmin viedä. Tunsin jonkun kädet lanteillani ja nostin käteni ylös, mulla oli kuuma, mutta niin oli muillakin. Mä tunsin katseen polttavan lävitseni, mutta mä vain virnistin ja tanssin kovemmin.


Kädet riuhdottiin pois mun lanteilta ja mun tasapaino horjui kädestä olkapäällä.
"Mitä vittua sä hommaat?"
"Tanssin."
Mä näin sen liekin Pietun silmissä, mutta mä vain hymyilin. Humala oli liian suloinen, että olisin jaksanut välittää.


"Relaa hei, anna naisen tanssia", joku sanoi mun vierestä.
"Turpa kiinni, Krisu", Pietu sihahti ja otti mun käsivarresta kiinni. Se koitti repiä mut pois tanssilattialta, mutta mä en ollut valmis vielä.
"Voi, kolahtiko sen egoon, kun sen muija tanssii muiden kanssa?" mun alahuuli taipui mutruun ja virnistin.
"Ei helvetti, miten paljon sä olet oikeen juonut?"


Mua pyörrytti, oksetti ja sain hädintuskin pidettyä silmäni auki.
"Mä oksennan", ilmoitin ja auto nytkähti pysähdyksiin. Hoipersin ulos lava-auton ovesta ja annoin ylen.
"Ei helvetti, Ava", Pietu kirosi ja mä yritin vain saada maailmani pysähtymään.
"Sullahan on kouluakin huomenna, miten helvetissä sä sait juotua noin paljon?"
"Älä oo niin tiukkis, kalkkis", hihitin ja levitin käteni leveälle. Mun teki taas mieli tanssia.
"Nyt autoon", Pietu kuitenkin komensi ja työnsi mut väkisin takaisin autoon.
"Ilonpilaaja", murjotin ja käänsin radiota kovemmalle.

Pietun kämppä oli pieni, siellä oli vain pieni alkovi, pieni sänky ja pieni keittiö. Pesuhuonekin oli pieni ja mä ajattelin, että siellä olisi ihan sopiva paikka nukahtaa. Sen lattialämmitys oli kamalan ihanan lämmin.
Taas mä kuulin sadattelua ja kädet kietoutuivat mun ympärilleni.

Tunsin kuinka kädet avasivat vetoketjua kyljeltäni. Yritin työntää niitä kauemmas, mutta ne eivät hievahtaneetkaan.
"Ei", kuulin itseni sanovan, mutta mua väsytti liikaa.
"Älä", nyyhkäisin ja silmäni vihdoin tottelivat mua. Pietu yritti repiä mun mekkoa pois mun päältäni.
"Älä koske muhun!" kivahdin ja huitaisin kädet pois vartaloltani.
"Mä yritän saada sut nukkumaan, mutta nuku sitten vaatteet päällä, ihan sama", Pietu älähti ja heitti peiton mytyksi mun päälleni painellen pienelle parvekkeelleen tupakille.


Mä kiedoin peiton ympärilleni kuin suojakuoren, johon kukaan ei koskisi ja annoin maailman hämärtyä ympäriltäni.

01.01.2018, New Year and Sweet 16

"Hyvää Uutta Vuotta!" ihmiset huusivat, kun kello löi 12 ja vuosi vaihtui uuteen. Sinihiuksisen tytön vieressä juhli polkkatukkainen nuori, joka virnisti kevyesti.
"Hyvää syntymäpäivää", Janna kuiskasi ja tökkäsi ystäväänsä kylkeen.
"Kiitos", Ava vastasi hymyillen.

Hän oli minuuttia vaille vuotta vanhempi, Ava muisti äitinsä kertoneen, että tämä oli pitkittänyt synnytystä kaikin tavoin saadakseen tyttärensä syntymään uuden vuoden puolella. 1. tammikuuta 2003, kello 0:01 lääkäri oli lausunut tytön syntymäajan. Oli kuulemma parempi olla vuoden ensimmäinen, kuin viimeinen. Sairaala oli juhlistanut vuoden ensimmäistä vauvaa, eli minua, kukkien ja suklaarasian kera.
"Ole hyvä", Janna tokaisi ojentaen pienen paketin, jonka tämä oli selkeästi itse käärinyt. Ava otti paketin vastaan ja avasi sen varovasti. Sisältä paljastui kaunis jouhirannekoru.
"Se on tehty Sepon jouhista. Onneksi sillä riittää niitä, ettei siitä tullut kalju, kun kävin leikkaamassa ne", Janna paljasti saaden ystävänsä virnistämään.
"Kuitenkin halusit sabotoida meidän cup menestystä", Ava naljaili vitsaillen.
"Tää on ihana, kiitos superisti", tyttö lisäsi ja laittoi korun ranteeseensa.

Teinit olivat saaneet olla luvan ulkona puoli yhteen asti, joten kaksikko lähti kävelemään kohti Jannan kotia heti keskiyön jälkeen. He tiesivät, että uv-bileet muutenkin hiipuisivat viimeistään heidän lähdettyä, joten ei ollut myöskään järkeä jäädä, vaikka hauskaa olikin ollut. Kävelymatka kylmästä viimasta huolimatta taittui nauraessa, tällä kaksikolla ei ollut koskaan tylsää hetkeä.


Janna ja Ava selasivat puhelimiaan Jannan huoneessa. Janna makasi mahallaan sängyllään ja Ava istui pienellä vaalealla karvamatolla lattialla. Ava näytti ystävälleen yhden nolon pojan selfietä, jonka tämä oli postannut instagramiin.
"Tietääköhän se, että plastiikkakirurgi on olemassa.." Ava arvuutteli saaden Jannan tyrskähtämään.
"Oota hetki", Janna tokaisi sitten määrätietoisena ja nousi sängyltä häviten ovesta ulos. Ava jäi istumaan ja odottamaan. Hän mietti hetken tykkäisikö hiirulaisen juhlakuvasta, tyttöä harmitti, että Jusu ja Heidi olivat molemmat päässeet Latviaan ja hän ei. Jusukin näytti kerrankin ihan ihmiseltä kuvassa, Ava myönsi ääneti itselleen ja painoi peukalollaan kuvasta kahdesti niin, että sydän ilmestyi sen päälle.

Hetken päästä Janna tuli takaisin, kädessään ilmeisesti tämän isän kätköistä anastettu pullo.
"Mitä se on?" Ava kysyi silmäillen vieraan näköistä lasipulloa etäältä.
"En mä tiedä, se eka pullo, johon tartuin", Janna vastasi kohauttaen olkiaan.
Tytöt maistoivat suulliset ja irvistelivät pitkään, Janna ehkä aavistuksen pidempään.
"Maistuu vähän viskille", Ava arvuutteli.
"Ootko sä juonut muka viskiä?" Janna haastoi epäilevän näköisenä.
"No olen. Joku heepo joskus tarjoi jossain", Ava kertoi ja sai piikikkään katseen ystävältään.
"Mä luulin, että me säästettäisi ekat kännit yhteiseksi", tämä tokaisi loukkaantuneen kuuloisena.
"Sori", Ava irvisti, sillä oli juuri ottanut uuden suullisen vahvaa juomaa.
"Paljon ekoja kertoja vielä kokematta", tyttö varmisteli virnistäen.
"Parempi olla."


"Vitsi näistä tuli kivat", Janna hykerteli pienessä humalassa.
"Näytä, näytä", Ava kikatti ja yritti nähdä olkansa yli. Tytön pää kääntyili kiivaasti, kunnes maailma ympärillä alkoi hoiperrella liialti.
"En mä näe", Ava tokaisi huuli mutrulla.
"Mä otan kuvan sulle. Kato tonne", Janna opasti ja osoitti seinää sormellaan. Meni yllättävän kauan ennen kuin kuva saatiin otettua ja siitä sai jotain selvääkin.
"Oho, ne on kivat. Olispa mulla aina näin kivat tukat", Ava huokaili ja sai Jannan kikattamaan.
"Tukat.."
"Vai oliko niitä vain yksi? Tukka? Miten hiukset on sitten oikein, mutta hius ei? En mä tiedä enää mistään mitään. Mikä päivä tänään on?" Ava tunsi silmiensä lepsuvan kiinni, vaikka hihityttikin.
"Tiistai ehkä", Janna vastasi siristellen silmiään pitkän haukotuksen kera.
"Mä laitan nyt silmät kiinni", tyttö jatkoi ja sulki silmänsä.
"Oota, mä pistän ton iigeehen eka. Ja snäppiin."
Tasainen tuhahtelu alkoi kuulua sängyltä, kun Ava lisäsi kuvan syötteeseen instagramiin.

02.02.2019, salaisuus, josta kukaan ei tiedä

03.06.2020 #rossieventers

"Onhan sulla nyt varmasti kaikki mukana?" äiti hössötti mun ympärillä tyhjän Helsinki-Vantaan lentoaseman aulassa. Jos mä olisin siellä vaikka perjantaina, paikka olisi varmasti ihan täynnä ihmisiä, mutta nyt oli keskiviikko ja kello oli niin vähän, että en ollut edes kunnolla herännyt.
"No on ja liikaakin. Sitäpaitsi, mä ostan sieltä sitten jos jotain jäi", mä totesin kyllästyneellä äänellä ja pyöräytin silmiäni, vaikka mahanpohjaan asettunut jännitys tuntuikin kalvavan mun vatsapeitteitä ihan huolella.
"Mulle tulee niin kova ikävä", äiti jatkoi ja se rutisti mua niin, että kahdelle hollantilaiselle letille pujotetut hiukseni jäivät sen käsien väliin ja liike nytkäytti mun päätä pari senttiä taaksepäin. Mä purin kieltäni, etten olisi ärähtänyt äidille ääneen.
"Joo joo, mun pitää nyt mennä. Moikka!"
Pyristelin väkisin irti halauksesta ja nostin käsimatkatavaroihin menevän laukkuni maasta.
"Soita heti, kun pääset perille! Lentokentällä!" äiti huusi mun perään, mutta mä keskityin jo kaivamaan passia ja lentolippua hupparin etutaskusta tärisevin käsin.

Mä en ollut ikinä lentänyt yksin.

Kahden ja puolen tunnin jälkeen lentokone laskeutui tasaisesti Belgiaan. Mä yritin parhaani mukaan olla näyttämättä ihan turistilta seuratessani puhelimiin puhuvia pukumiehiä ja lapsiperheitä, jotka hukkuivat jo nyt matkatavaroihin. Matka portilta ruumassa olleiden matkatavaroiden luovutusaulaan tuntui jatkuvan loputtomasti, onneksi mä olin laittanut jalkaani valkoiset converset, enkä Jannan ehdottamia kiilakorkokenkiä.

Musta tuntui omituiselta kävellä lentokentän tuloaulaan, jossa oli kirjava ryhmä ihmisiä odottamassa lennoilta saapuvia. Joku aasialaisten turistiryhmä pysäytti mun matkanteon hetkeksi, kun niiden oli kaikkien pakko päästä juuri mun edestä yhtenä isona parvena. Ihan kuin ne olisi eksynyt toisistaan, jos niiden väliin olisi jäänyt ihmisen mentävä kolo.

Mä näin vilahduksen punaista, parikymppisen tytön, joka piteli kylttiä päänsä päällä. Sen huulilla viipyi jännittynyt hymy ja sen vieressä seisoi vähän kyllästyneeltä näyttävä mies.
PULKKANEN
Mä olin aika iloinen, ettei mun sukunimessä ollut mitään ä tai ö-kirjaimia, vaikka se olikin niin suomalainen, kuin mahdollista oli. Mä olin kuullut niin monesti miten ulkomaalaiset yrittivät solmia kielensä sen ympärille pjulkhanjen, siltä se yleensä kuulosti.

Mä nostin huulilleni kohteliaan hymyn ennen, kun lähdin niitä kohti, koska mun kasvot olivat rentoinakin ylimielisen näköiset, eikä jännitys tehnyt niistä yhtään sen helpommin lähestyttävät.

Gemmaksi ja Daniksi esittäytynyt parivaljakko lähti johdattamaan mua ylös lentokentältä. Dan käveli pari askelta meidän edellä, se oli ottanut mun matkalaukun. Mun vierellä askeltava Gemma, se punapäinen ja hirveän iloiselta vaikuttava tyttö kyseli uteliaana mitä ihmeellisempiä kysymyksiä. Mä vastailin tietenkin samalla, kun me käveltiin parkkipaikalle ja yritin painaa mieleeni jokaisen tiedonmurusen, mitä Gemma puheensa lomassa kertoi.

"Mistä päin Suomea sä olitkaan kotoisin?" Gemma kysyi ja kääntyi auton etupenkillä puoliksi ympäri nähdäkseen mut takapenkillä.
"Kallasta, se on vähän yli 100 kilsan päässä Helsingistä", mä kerroin samalla, kun ihastelin maisemia auton sivuikkunasta. Mä en ollut ikinä myöskään käynyt Belgiassa.
"Ai niin, siellä oli se Auburn Estate", Gemma muisti.
"Niin", mä vastasin ja mietin miten paljon olin kaunistellut totuutta lähettämässäni hakemuksessa. Mua rupesi jännittämään vähän lisää.

Rossi Eventersin talliympäristö tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Mä en muistanut olinko ikinä käynyt niin monta hevosta majoittavassa paikassa ja mietin millä työntekijät ikinä muistaisivat melkein sadan hevosen nimiä ja karsinoita. Pikkuvarsoja juoksenteli emiensä ympärillä yhdellä laitumella, kun Dan pysäytti auton tallin pihalle työntekijöiden parkkipaikalle.

"Sulle on varattu tästä talosta huone, nää kaikki on työntekijöiden asuntoja ja tuo kartano tuolla kauempana kuuluu siis Nathanielille", Gemma kertoi ja mä seurasin katseellani valkoista kartanotaloa kohden heilautettua kättä. Mä olin onneksi varttunut Auburnin keskuudessa, joten sen kaltainen miljöö ei saanut henkeäni salpautumaan niin selvästi, mitä se olisi saanut jos olisi tullut suoraan Purtseilta. Vaikuttunut mä olin silti, vaikka yritin taas olla näyttämättä sitä.

"Emmy on sun kämppis, mutta se on nyt lomalla ja tulee takaisin parin viikon päästä. Mä voin näyttää sulle muutenkin paikkoja, niin tiedät sitten mistä kaikki löytyy. Mun asunto on toi mökki tossa ihan vieressä", Gemma kertoi ja Dan kantoi mun matkalaukun eteiseen asti, häviten sitten lyhyen tervehdyksen kera tallin suuntaan.

Tässä olisi mun koti seuraavat kolme kuukautta. Se ajatus sai jopa mun resting bitch facen kääntymään tyytyväisen odottavaan virneeseen.

09.06.2020 #rossieventers #zen #zenmasqueradeball

Geyzer tuntui äärimmäisen räjähdysherkältä, kun kevensin tamman jännittyneessä ravissa Zenin hulppeassa maneesissa. Mä olin ehtinyt kotiutua Belgiaan viisi päivää, kun mut oli passitettu pakkaamaan viikon edestä tavaroita ja istutettu Nathaniel Rossin viereen hevosautoon. Me lähdettiin Latviaan viikoksi enkä ollut ollut ihan varma olinko juuri vetänyt lyhyimmän korren tallityöntekijöiden joukossa.

Siitä mä olin äärimmäisen iloinen, että en ollut ensimmäistä kertaa Zenissä - muutenhan olisin ollut ihan hukassa jo linnan pihalle saapuessamme. Ehkä olin voittanut vähän pisteitä lähtiessäni taluttamaan Geyzeriä heti tallia kohti jo ennen, kun Nathaniel oli saanut käskyä huuliltaan loppuun asti.

Tuntui kotoisalta ratsastaa mustanvoikolla Vermilion Dressage Saddle Pad satulan alla. Mä sain siitä hirvittävän paljon itsevarmuutta puristaessani mustia nahkaohjia ratsastushanskojeni läpi valmistellessani laukannostoa lyhyellä sivulla. Geyzer korskahti, rynnisti vauhtiin ja mä saatoin ihan pienen hetken verran kuvitella olevani Sepon kanssa maastossa, kun se otti ja lähti. Pienhevosen sijaan allani oli kuuma, herkkä akhaltek, joka oli juuri päässyt viikoksi takaisin synnyinkotiinsa enkä mä voinut vetää sitä pysähdyksiin norsujarrun kanssa. Siinä linnassa seinilläkin oli korvat.
Niimpä mä pidätin, pidätin kärsivällisesti ja yritin pysyä rentona ihan kuten mä olin oppinut kotona Ankan selässä. Ensin se ei tuntunut aiheuttavan vauhdissa mitään, mutta pikkuhiljaa matkustuksesta energiaa kerännyt tamma alkoi hidastaa. Kiitin sitä heti kädelläni ja suoristuin satulassa taas ryhdikkääksi.

Loppukäynneissä mä en vieläkään päästänyt ohjia ihan pitkiksi. Mä olin kolmatta kertaa Geyzerin selässä, ensimmäiset kaksi mä olin lämmitellyt sen valmiiksi Nathanielille Belgiassa, enkä ollut yhtäkään niistä kerroista selvinnyt ilman yllätyksiä. Nyt olin ensimmäistä kertaa ratsastanut tamman yksin, ilman sen omistajan valvovaa silmää enkä aikonut päästää sitä vapaaksi Zenin maneesissa vahingossakaan.

Maneesiin tuli rautias lyhythäntäinen poni omistajansa kanssa juuri, kun mun jalat koskivat hiekkaa. Geyzer nosti päänsä ja hirnui kovaäänisesti, mä tarrasin kiinni sen ohjiin ihan varmuudeksi vähän lujempaa. Tunsin ponin taluttajan, Amelie oli käynyt Auburnissa ja mä olin nähnyt sen muuallakin kotona. Mä en tiennyt tunnistiko se mua, sillä me ei varsinaisesti oltu koskaan juteltu ja mun hiukset eivät olleet olleet punaiset ihan hirvittävän kauaa. Nyökkäsin sille kuitenkin viileän kohteliaan tervehdyksen samalla, kun meidän katseet kohtasivat. Käännyin nostamaan messinkiset jalustimet ylös ja löysättyäni vyötä reiän verran lähdin taluttamaan mustanvoikkoa takaisin tallia kohti pitkät hiukset selkääni vasten heilahdellen.

Mun ainut puolustusmekanismi siinä valtavassa linnassa oli ryhti, jolla kannoin itseni. Keskityin siihen ihan jatkuvasti, sillä mun ennemmin teki mieli luikkia varjosta toiseen eikä sellainen käytös sopinut itsevarmalle maailmanmatkaajalle.
"Liikutitko sen?" Nathanielin terävä ääni sai mut melkein hätkähtämään, mutta sain piilotettua eleen karsinan oven avaukseen.
"Liikutin", vastasin lyhyesti ja mietin koska elämässäni olin ollut niin pitkään niin asiallisen hiljainen.
"Kylmää sen jalat ja varmista, että se on siisti huomiseksi", mies totesi silmäiltyään aarteensa läpi katseensa kanssa, kuin etsien vikoja suoraan asetetusta satulahuovasta ja huolellisesti selvitetyistä häntäjouhista. Olin kuitenkin askeleen edellä, en mä ihan turhaan ollut hoitanut Sokkien hevosia jo pitkään.
"Tietenkin", vastasin ja pidätin huulille nousseen tuhahduksen vain vaivoin.

Nathaniel hävisi johonkin - mulle ei ollut vielä selvinnyt minkä takia se oli halunnut tulla Masquerade juhlien takia paikanpäälle jo maanantaina ja miksi se oli halunnut ottaa Geyzerin ja mut mukaansa. Tai mun paikallaolo keskittyi tietysti tamman hoitamiseen ja varustamiseen, sekä välipäivien liikutteluun, sen verran mäkin tiesin.

Ja vaikka lauantain juhlat oli kuulemma vain täysi-ikäisille, mä epäilin, etteikö sinne pääsisi livahtamaan puolivahingossa yksi 17-vuotiaskin. Olinhan mä alle puolen vuoden päästä 18, eikä kukaan tunnistaisi mua koristeellisen maskin takaa.

Pakkohan mun olisi käydä tutkimassa miten Hiirulainen ja sen tyhmä Rasmus sopeutuisivat aristokraattisten vieraiden joukkoon.

Ehkä mä ihan vahingossa voisin vähän sabotoida niiden juhlahumua, jos oikea tilaisuus koittaisi?

Kesä 2020 #rossieventers #raapaleet
#avamartin

"Ei helvetti", kiroilin laskeuduttuani tummanrautiaan orin selästä alas. Mun kalliiden saappaiden  pohjeosan vaalennut nahka irvisti toisesta saappaasta rumasti, paljastaen mustat KL:n ratsastussukat. Mick nauroi ääneen oman ratsunsa selästä ja mulkaisin sitä pahasti.
"Sä oot kirjaimellisesti ratsastanut sun saappaat puhki, hulvatonta", mies nauroi kahta kamalammin. Mua ei naurattanut, koska muistin vieläkin miten paljon ne oli maksaneet.

"Nathaniel on mulle velkaa uudet saappaat", päätin sillä hetkellä ja Mick nauroi uudelleen, melkein pyllähtäen ruohikolle laskeutuessaan kimonsa selästä.
"Onnea vaan yritykseen", se virnuili ja näytin sille kieltä. Rossin rahoilla mun palkka maksettiin ja ilmeisesti nyt mun pitäisi sijoittaa ne rahat uusiin ratsastussaappaisiin.
Kiva.

---

Mä en tiedä keskittyikö Rossi enemmän naisten takapuoliin vai omiin hevosiinsa, mutta Power Jumpeissa ei miehen keskittymiskyky ollut selvästi ihan kohdillaan. Tai hevosissahan se vika oli, erityisesti mun hoidokkien kohdalla. Iitun ja Domdomin kohdalla laitoin syyn hoitajan piikkiin, kun Emmy oli väkipakolla änkenyt meidän mukaan toiseksi kisahoitajaksi.
Mun vastuulla olivat Nemo, Geyzer ja Nemesis, joista Nemo oli ehdottomasti parhaiten linjoilla. Se sijottui heti Isabellan jälkeen luokan toiseksi Masters-luokassa ja kvaalasi itsensä sunnuntain finaaliin.

Hyvänä kisahoitajana tietenkin huolehdin, että kiukkuisella pomollani oli aina edessään täysi lasi juotavaa - ainakin siihen asti, että se oli tarpeeksi humalassa. Siitä tuli humalassa melko rento tyyppi.

---

Kesän kohokohtiin kuului ehdottomasti tapaus Martin. Mä olin törmännyt siihen kenttäkisoissa, ihan kirjaimellisesti. Oli ollut aika pienestä kiinni, ettei me molemmat oltu sateen liukastaman nurmikentän pohjalla ja mä olin huomannut niiden sinisten silmien alla, ettei se olisi haitannut niin kamalasti.

Martinin isä oli joku hevosvaikuttaja Saksassa, mutta ihan aidosti mua kiinnosti enemmän sen saksalaispainoitteinen englanti, kuin mitä sanoja se käytti. Niiden kisojen jälkeen Nathaniel oli pyöritellyt mulle silmiään ja todennut, että teini-ihastukset eivät sopineet sen työntekijöille. Mä olin todennut, että mä en ollut enää mikään teini (enpä) ja että mistä ihastumisista se oikein houruili. Kunhan arvostin ihmiskomeutta bruneten heppapojan muodossa.

---

"Montako sä tänään ratsastit?" Gemma kysyi, kun rojahdin sen viereen niiden mökin sohvalle. Kuuman suihkun jälkeen mua väsytti ihan hitokseen enemmän.
"En mä tiedä. Sekosin laskuissa kuudennen jälkeen", vastasin ja yritin oikoa näköäni häiriseviä tekoripsiäni paremmin. Emmy oli saanut ebolan tai noron tai jonkun ja se oli majottautunut meidän mökin vessaan eilisestä asti. Mä olin siirtynyt yökylään Gemman ja Charlotten luokse.

"Me meinattiin lähteä keskustaan yksille, tuutteko mukaan?" Mick ilmestyi koputtamatta ulko-ovesta Dan vanavedessään.
"Joo!" Gemma huudahti ja repi mut puoliväkisin ylös sohvalta. En ollut ihan varma tiesikö ne, että olin vielä alaikäinen, mutta ketään se ei tuntunut ainakaan kiinnostavan.

---

"Martin!" mä henkäisin vähän liian yllättyneenä ja melkein leimahdin punaiseksi. Onneksi vain melkein.
"Ava, hei", poika tervehti virnuillen ja vähän ajattelematta halasin sitä lyhyesti. Oli sekin parempi, kuin hämmentyneen löysä kädenpuristus.
"Mitä sä täällä teet?" kysyin. Mä olin juuri puunannut kolme nuorta hevosta esittelykuntoon, kun niitä oltiin tulossa koeratsastamaan hevosvälittäjän toimesta.

Sitten näin kypärän sen kädessä ja tajusin miksi se oli halannut takaisin vain toisella kädellään.
"Aaaa", mä tajusin ja hymyilin vähän vinosti. Martin näytti ryhdistäytyvän vähän ja katsoi mun ohitseni.
"Se kimo on erityinen", lausahdin hiljaisella äänellä ennen, kun väistin pomoni tieltä. Vein yksi kerrallaan nuoret kentälle Martinin ratsastettavaksi.

---

Kuka olisi arvannut, että Nathaniel olikin ollut oikeassa?

Ainakin se itse, jos siltä olisi kysynyt.

Mun vatsanpohjaa kipristeli, kun tunnistin tallitöiden vahvistaman selän ihmisjoukon keskeltä. Oli melkein, kuin se olisi aavistellut mun katsovan sitä, tummat hiukset heilahtaen se kääntyi ympäri. Mua ilahdutti vaarallisen paljon sen kasvoille noussut hymy, johon olin näiden viikkojen ajan jo ehtinyt tottua.
"Hei", tervehdin ja pysähdyin sinisten silmien alle elokuvateatterin edessä. Martin kumartui lähemmäksi ja painoi lyhyen suudelman mun huulille ja saatoin vaikka vannoa, että mun sisuskalut heittivät voltin jos toisenkin.
"Hei", poika tervehti takaisin ja virnisti vähäsen.

Onneksi niiden hevoskokeilureissu Belgiassa olikin jatkunut odotettua pidempään.

01.01.2021, aikuistumisriitti

Sekuntiviisari eteni ihan hirvittävän hitaasti. Kylmä tuuli pureutui muhkean untuvatakin läpi ja vaikka mä miten yritin seistä selkä tuulta kohden, mä olin ihan jäässä.
“Kyllä ne sut jo päästää sisään”, Kalle uhosi.
“Eikä päästä, malta nyt puoli minuuttia. Vuosikin vaihtuu”, mä naurahdin.
“Mitä jos ne ei edes kysy sun papereita?” Elisa uhosi.
“Ei se haittaa.” Eipä, sehän koko jutun jujukin oli.

Mä olin lähtenyt tietysti koulukavereiden kanssa juhlimaan Uutta Vuotta ja nyt me odotettiin keskiyötä Kingin sisäänkäynnin lähellä. Tupakansavu leijaili ilmassa ja paikka näytti olevan melkein tupaten täynnä ihmisiä. Olinhan mä siellä ennenkin käynyt valepapereilla, mutta 20 sekunnin päästä niiden olisi tarjoiltava mulle juomaa ihan omillani. Mun mahanpohjassa kipristeli ihan vähän, kun jengi rupesi laskemaan.
Ne tietysti laski aikaa siihen, kun vuosi vaihtuisi, mutta tuntui hyvältä ajatella että ne laski sekunteja mun syntymäpäivääni.

“Kolme, kaksi, yksi, hyvää Uutta Vuotta!” Meteli oli korvia huumaava ja hiljaisen Kallan taivas täyttyi hetkeksi raketeista. Mä seisahduin tuijottamaan niitä, mietin miten paljon mun elämä muuttuisi uuden vuoden myötä.
“Ava, tule jo”, Katri nauroi ja mä nytkähdin liikkeelle. Portsari katsoi mua silmiin, mä tunsin sen polttavan selkärangassa asti.
“Sillä on tänään synttärit, kysy sen papereita!” Kalle vihjaili mun selän takana. Tummahiuksinen mies pudisti päätään huvittuneena.
“No näytä sitten”, se lausui ja mä ojensin (mopo)ajokorttia etu- ja keskisormieni välissä sille.
“Onneksi olkoon. Näytä tämä tiskillä, niin saat drinkin talon piikkiin”, portsari lupasi ja virnisti vähän antaessaan mun korttia takaisin.


Ihan ohikiitävän hetken verran ajattelin parasta ystävääni, Jannaa. Mua harmitti tietysti että se oli syntynyt niin myöhään, heinäkuuhun oli joku ikuisuus aikaa. Mä olisin halunnut tietysti että se olisi meidän kanssa, jonottamassa täydelle tiskille ja sulautumassa siihen ihmismassaan joka juhlisti uutta vuotta kuin se olisi viimeinen. Mä en ollut käynyt baareissa ihan hirveän montaa kertaa väärillä papereillani, jotka olin aiemmin illalla tietysti tuhonnut juhlallisen kokon äärellä Katrin vanhempien takapihalla. Silti jotenkin se koko kaaos tuntui niin kotoisalta, etten voinut olla hymyilemättä.

Vaikka sitä miten yritti olla juomatta liikaa - pohjia oli tietysti jo otettu pitkin iltaa, mä huomasin vain jossain vaiheessa, että päässä keinui ihan liikaa. Se oli kummallinen tunne, kun koko maailma ympärillä liikkui vaikka mä tiesin, että seinät pysyivät ihan paikallaan.
"Ava, ootsä okei?" Elisa kysyi ja mä nyökkäsin. Sen jälkeen melkein yökkäsin, mutta sain nieleskeltyä oksennuksen takaisin mahalaukkuun. Seuraavaksi mua vietiin vessaan ja halailin hetken verran vessanpönttöä kunnes olo alkoi vähän helpottaa.

Elisa nauroi mun vieressä, kun me nojattiin vierekkäin vessakäytävän seinää vasten, olkapäät toisiaan hipoen.
"Mitä?" kysyin odottaen sitä, että lattia lopettaisi liikehdintänsä.
"Että tervetuloa vain aikuisuuteen. Sun siirtymäriitit on jo hyvällä mallilla", tyttö tokaisi ja mä hymähdin.
"Kaatokännit ja välioksut on varmaan jotain etappeja?"
"Todellakin. Kunnon krapula on seuraava ja se varmasti on huomenna edessä, usko pois", Elisan äänestä kuuli että se virnisteli, mä en jaksanut kääntää päätäni nähdäkseni olinko oikeassa.
"Kuulostaa hirvittävältä", mietin.
"Näh, kyllä siitä hengissä selviää", lupaus kävi ja sai mut pudistamaan päätäni huvittuneena.

"Välivesi ja hetkeksi vielä tanssimaan?" Elisa lopulta ehdotti ja me kammettiin itsemme ylös lattialta. Kello alkoi olla jo niin paljon, ettei pilkkuun ollut kauaa. Mutta aina sitä yhden biisin saattoi vielä tanssia.

Mä en todellakaan käynyt liikuttamassa Seppoa vuoden ensimmäisenä päivänä, ihan turha kuvitellakaan.

12.02.2021, Orijoen yössä
#avamartin

Sininen rintamamiestalo seisoi juuri siinä, missä se viime kerrallakin oli ollut. Omakotitalon pihassa oli polkupyörä hautautuneena lumen alle ja tuoreet renkaanjäljet, joka kieli hetki sitten poistuneesta autosta. Mun mieli romahti vähän kun ajattelin, että ketään ei välttämättä olisikaan kotona. Mitä jos mun pitäisi odottaa rappusilla kylmässä iltaan asti kunnes jompi kumpi sen asukkaista saapuisi kotiin? Vaikka mulla oli ihan hyvin vaatteita päällä (teinin mittapuulla), mä jäätyisin kuoliaaksi pakkasen kiristyessä yötä vasten. Ikkunasta loistava lamppu antoi mun toivon elää astellessani tennareissa vanhoja rappusia pitkin etuovelle ja painoin ovikelloa.

Kesti hetken, toisenkin, mutta vihdoin kuulin sisältä askelia. Eteiseen syttyi valo ja ovi avautui - hetken mietin josko se olisi ollutkin väärä tyyppi, mutta sinisten silmien kohtaaminen sai kaiken epäilyksen poistumaan.
"Hei", mä henkäisin ja tunsin miten mun polvet notkuivat vaarallisesti.
"Hei", Martin vastasi ensin vähän hämillään. Sen katse kiersi pihaa mun takanani kunnes palasi takaisin muhun.
"Mitä sä täällä teet?" kysymys kenen tahansa muun huulilta olisi saanut mut tulistumaan ja vastaamaan jotain kärkästä.
"Mulla oli tylsää. Ja ikävä."
"Tule sisään", Martin naurahti, kietoi kätensä mun ympärille ja veti mut kodin lämpöön kylmästä ulkoilmasta. Lämpö levisi samalla mun sydämeen asti. Mä olin kotona.

"Mä en voi vieläkään uskoa että sä olet täällä. Miten ihanaa", sanoin käpertyessäni olohuoneen sohvannurkkaan Martinin viereen.
"Runiacissa on kyllä paljon kivoja hevosia. Kerroinko jo, että saan sen Heidin Adamaksen kanssa tulla sinne teidän kisoihin? Hauska nähdä mihin se pystyy", Martin kertoi. Mä olin ihan vähän kade sen hevostilanteelle taas kerran, Näyhö ja Merikanto eivät varmana antaisi omia hevosiaan mulle ratsastettavaksi vaikka pyytäisinkin.
"Et kertonut, mutta hyvä. Vieläkö sun on koko ajan kylmä täällä?" kysyin ja Martin naurahti vetäen vilttiä päälleen paremmin.
"On, mä en ymmärrä miten selviät pelkissä tennareissa tuolla."
"Siihen tottuu", mä lupasin virnistäen ja vedin sen lähemmäksi itseäni. Ei tarvinnut enempää vihjailla, että tunsin sen huulet omissani ja koko maailma tuntui pyörivän vähän nopeammin.


"Martin, joko söit, toin pitsaaaah, ai sulla on seuraa. Sori."
Ava katsahti ulko-ovesta astellutta miestä ja kallisti päätään vähän. Tämä taisi olla se kuuluisa Viljami kenen koti talo oli aiemmin ollut. Martin oli kertonut että talon omisti Heidi ja Viljamin työsuhde-etuihin kuului omakotitalon asumisoikeus, mutta että nyt se oli saanut hänet kämppiksekseen.
"Sori, tulin vähän ilmoittamatta", mun oli pakko pahoitella. Okei me oltiin vähän epäilyttävästi edelleen sen samaisen viltin alla elokuvan ääressä, mutta ei me nyt mitään eläimiä oltu. Viljamin katse kuitenkin antoi ymmärtää jotain muuta.
"Pitsa kuulostaa kyllä hyvältä", lisäsin ja annoin viltin valahtaa sen verran päältäni että Viljamikin vaikutti jo helpottuneelta.
"Mä oon Ava, en muista ollaanko me nähty joskus. Mun hevonen asuu Purtsilassa. Mä tiedän kyllä jo kuka sä olet", kerroin täyttäessäni hiljaisuutta suomeksi, vaikka se olikin vähän tökeröä Martinia kohtaan. Muistin vielä hymyillä jotten vaikuttanut ihan mielipuolelta.
"Ah, okei", Viljami murahti ja laski Martinille tarkoitetun pitsan olohuoneen pöydälle.
"Haluutko katsoa leffaa meidän kanssa?" Martin kysyi kumartuessaan pitsaboksia kohden.
"En mä kiitos, taidan käydä suihkussa ja mennä nukkumaan. Pitäkää hauskaa."
"Voidaan me lähteä kylillekin, jos haluut. Voin näyttää sulle Suomen yöelämää", ehdotin hymyillen.
"Sekin kuulostaa hyvältä. Syödäänkö ensin?"
"Syödään vaan."

Pikaisen vaatteidenvaihdon (aina laukussa pitää olla yksi pikkumusta) ja ehostautumisen jälkeen me tilattiin taksi ja lähdettiin keskustaan. Orijoen yöelämä tuntui painottuvan aika paljolti lähenevään ystävänpäivään, joka ei kyllä haitannut mua enää yhtään.

Mun rakas oli täällä ja vaikken tiennyt miten kauan sen työharjoittelupesti kestäisi, mä aioin nauttia joka hetkestä.  
Me luovittiin tiemme baaritiskille ja odottaessamme vuoroamme mun oli pakko tutkailla Martinin kasvonpiirteitä yökerhon hämyisessä valaistuksessa. Se oli jotenkin vähän koppavan näköinen hymyillessäänkin, joka kiehtoi mua ihan äärimmäisen paljon. Sen tummat kulmat olivat siistit, mutta tuuheat - melkein kuin ne olisi aseteltu siihen tarkoituksella, mutta silti jotenkin huolimattoman oloisesti. Ehkä eniten kuitenkin muhun teki vaikutuksen sen ripset, jotka tuntuivat kehystävän sen sinisiä silmiä täydellisesti ja joka kerta kun sen katse osui muhun, mun sisällä läikähti lämpimästi.
"Tuijotatko sä?" Martin kysyi ja hymyili poikamaisen kujailevasti.
"Haittaako se?"
"Ei."
"Hyvä", mun oli pakko virnistää ja rypistin sen paidan kangasta vähän mun sormien välissä. Kuka olisi arvannut, että kesätyö Belgiassa olisi suonut sellaisen pojan mun elämääni?

Muistin jossain vaiheessa iltaa laittaa äidillekin tekstarin, että olisin yötä kaverin luona ettei se rupeisi taas hyperventiloivaksi äidiksi ja soittaisi poliiseja mun perääni.

09.11.2021, Isossa Maailmassa
#avamartin

Mä kuuntelin vierasta kieltä, jota perhe puhui hyväntuulisesti ruokapöydän ääressä. Ymmärsin pääpiirteitä asioista, joita puhuttiin, mutta mun saksankielentaito oli edelleen todella alkeistasoa syntyperältään saksalaisten keskuudessa. Luonnollisesti mulla oli vähän ulkopuolinen olo, keskustelukieli vaihtui välillä englanniksi jos mut haluttiin sisäistää siihen, mutta hyvin nopeasti ja varmasti vähän huomaamattomasti kieli vaihdettiin takaisin saksaan. Syy oli tietenkin mussa itsessäni, sillä mä olin ensimmäisen viikon aikana kertonut Martinin vanhemmille, että mä ymmärsin kieltä aika hyvin ja ettei mua haitannut, että he puhuivat sitä keskenään. Adine, Martinin äiti oli nyökkäillyt hyväksyvästi ja todennut, että uuden kielen oppi parhaiten puhumalla ja kuuntelemalla ja siitä pikkuhiljaa mun seurassa puhuttiin englantia vain silloin, kun puhuttiin mulle suoraan.

Martin vilkaisi mua ja loin sille nopean hymyn. Me käytiin päätalolla syömässä pari kertaa viikossa, muuten saatiin leikkiä kotia tallin viereisessä pienessä omakotitalossa. Mä olin jo vähän pelännyt joutuvani nukkumaan jossain vierashuoneessa sen vanhempien talossa, jossa meidän olisi pitänyt hiippailla yön pimeinä tunteina toistemme makuuhuoneisiin, mutta onneksi todellisuus oli ollut mukavampi. Asunto oli melko pieni, mutta ihan sopiva kahdelle ihmiselle. Se oli ollut Martinin koti jo tovin ennen kun tämä oli tullut Suomeen ja mä olin tutkinut jokaisen nurkan päästyäni sinne, sillä se huokui jotenkin niin täysillä asujansa henkeä.

"Jos Ava ratsastaa Gusin ja Viennan vielä ennen iltatallia ja Martin ottaa Paolan ja Zenzin? Kaikkien kanssa eteen-alas harjoituksia, ei mitään liian rankkaa", Sascha, perheen pää saneli aterian lopuksi ja sai mun ja Martinin päät nyökkäämään lähes samanaikaisesti. Mä olin onnellinen siitä, että Hartzien perhe luotti muhun jo niin paljon, että sain ratsastaa tilan hevosia. Se tarkoitti pitkiä päiviä ja väsyneitä lihaksia, mutta mä tunsin olevani elossa joka ilta käpertyessäni Martinin viereen nukkumaan. Mä olin yhä enemmän sitä mieltä, että mun paikkani ei ollut koulun penkissä tai missään ysistä viiteen duunissa, vaan tallilla ja hevosen selässä. Itkin edelleen Sepon perään aina välillä, mutta kuukausien myötä asia oli jotenkin tullut helpommaksi hyväksyä.

Harjatessani nuorta, mutta hirvittävän kypsän oloista rautiasta ruunaa pesupaikalla mä pohdin kotia ja podin koti-ikävää. Eniten mulla oli ikävä tietenkin Jannaa, sillä viikottaiset facetime puhelut eivät korvanneet millään päivittäistä hengailua tallilla, meillä tai niiden luona. Mulla oli ikävä Auburnia, jopa Purtsilaa vaikka tiesin miten mutaista siellä oli tällä hetkellä. Mä olin yksi ilta seuratessani Martinin valmennusta jopa miettinyt josko olisin soittanut Hiirulaiselle ja kysellyt sen kuulumisia. Olisin saattanut johonkin väliin livauttaa kysymyksen siitä, miten se kesti jo monennetta kesää olla poissa kotoa, vaikka sillä ei varmaan ollut edes ikävä kotiin. Mä olin oikeasti ajatellut lähtiessäni kotoa, etten haluaisi enää ikinä sinne takaisin, mutta mä olinkin jotenkin juurtunut Kallaan. Kaikista maailman paikoista juuri siihen kylänpahaseen.

Ystävät, ne multa puuttui. Martin oli toki mun poikaystävä, mutta mä en voinut purkaa sille sen tekemisiä tai sitä, jos mua just sattui ärsyttämään se miten Martin jätti astiakaapin oven aina auki. Muut tallityöntekijät olisivat voineet olla potentiaalisia ystävä-ihmisiä, jos mä muistaisin yhdenkään niiden nimiä.
Vitsi mä olin hyvä ihminen.

"Maastoon alkukäynneille?" Martin kysyi taluttaessaan Paolan meidän ohi.
"Joo", vastasin ja napsautin kypärän hihnan kiinni. Hartzien maastot olivat ihan oma lukunsa enkä yhtään ihmetellyt, että Merikanto oli viihtynyt täällä niin pitkään. Irroitin Gusin naruista ja talutin ruunan tallin pihalle, Martin oli juuri päässyt oman ratsunsa selkään. Ponnistin vaaleanruskeaan estesatulaan jakkaralta ja me suunnattiin ratsujemme kanssa kohti lähimetsää.
"Mä vähän mietin, että mentäisiin käymään Suomessa Kalla CUPin ajaksi?" lausahdin antaessani Gusin siirtyä Paolan vierelle kävelemään.
"Miten pitkäksi aikaa?" Martin kysyi, pähkäillen selvästi hevosten kisakalenteria mielessään.
"Viikoksi. Jos este- ja koulukisoihin ja sitten siihen gaalaan neljännelle päivälle?"
"Hyvä idea. Miniloma Suomessa. Onkohan siellä lunta jo silloin?" Martin mietti naurahtaen.
"Tuskin. Korkeintaan räntää ja loskaa", Ava nauroi.
"Mutta mennään vaan. Ei ainakaan ole kisoja muistaakseni silloin."
"Hyvä."

Vienna oli Gusia huomattavasti vireämpi, mutta ei mitään verrattuna Martinin seuraavaan ratsuun. Zenzi piti ratsastajansa jatkuvasti hereillä, musta se oli aika hauska pikkutamma. Me pidettiin suosilla maneesin keskellä näkymätön aita ja pysyttiin visusti omilla puoliskoillamme. Vienna alkoi melko nopeasti rentoutumaan, mutta rentoa menoa jatkui tasan niin kauan, mitä Zenzi antoi työrauhaa. Milloin se otti lähdöt maneesin nurkasta ja milloin jostain valojuovasta kentän pohjalla - Martin istui sen selässä äänettömästi ja antoi tamman riekkua pakollisen ajan ja laittoi sen sitten taas töihin.

"Huhhuh, en kyllä tiedä onko tästä ikinä tulossa luotettavaa kisahevosta", Martin puuskahti taluttaessaan tummaa sähikäistä takaisin talliin.
"Ehkä se vaatii vaan vähän enemmän aikaa?" ehdotin virnistellen. Kai se oli Sepon tekosia, mutta mun mielestä hevosen piti olla vähän sekopää, että siinä oli sitä jotakin. Vienna oli yksi mun lempihevosia Hartzeilla, koska se saattoi yllättää välillä pukittelemalla ja reagoi asioihin aika isosti yleensä. Ei nyt ihan niin isosti, mitä Zenzi, mutta silti.
"Ehkä", Martin murahti ja käänsi tamman karsinaansa.

"Ruokitaan hevoset sitten, kun ollaan saatu nämä hoidettua", Martin totesi ja mä nyökkäsin. Olisin ollut jo ihan valmis suihkuun ja nukkumaan, mutta äkkiäkös sitä yhden iltaruokinnan hoitaisi.

Ehkä Janna olisi vielä hereillä sen jälkeen, kun olisin käynyt suihkussa, mä voisin kertoa sille heti että me oltiin tulossa käymään kotona.

04.12.2021, Isoissa Juhlissa
#avamartin #cupgaala2021

Mun oli vaikea olla virnuilematta kuin pikkutyttö, kun astelin Villa Atsaleaan komean seuralaiseni käsivarressa kiinni. Smaragdinvihreä iltapuku suorastaan nuoli kurvejani ja Martin näytti tummassa puvussaan enemmän mallilta, kuin hevosmieheltä. Virnuilun sijaan keskityin kuitenkin käyttäytymään kuin Aikuinen ja hymyilin varsin maltillisesti (ehkä vähän ylimielisesti) ihmisille, joita mulla oli ollut ihan hirvittävän kova ikävä. Sitä faktaa mä en luonnollisesti tietenkään kertonut kenellekään, paitsi Jannalle, mutta se ei ollut vaivautunut edes Gaalailemaan.

Jätin seuralaiseni seurustelemaan Laurin ja Heidin kanssa ja vähän samalla tavalla, kuin vastakohdat vetivät toisiaan puoleensa, huomasin melko pian eksyneeni Hiirulaisen ja sen Pähkinäisen seurueeseen. Ne olivat hyvin sinertäviä, mun oli kyllä pakko (jälleen mielessäni) huomioida kuinka värin sävy kävi hyvin Jusufiinan päälle.

"Mitenkäs sun hevostilanne siellä Saksassa on näyttänyt?" Jusu kysyi kohteliaisuuttaan, vaikka varmaan myös siksi että se sai muistuttaa mua miten mulla ei ollut hevosta tällä hetkellä.
"Hyvä, Hartzien tallissa on paljon kivoja nuoria. Me vaihdellaan Martinin kanssa ratsutettavia, niin tottuvat useamman ihmisen tapoihin", vastasin melkein olkiani kohautellen. Mä kyllä tiedostin miten väliaikaista se kaikki oli.
"Oletko sä kuullut mitään Seposta?" tikari iskeytyi rintakehääni oikein odotetusti.
"En", vastasin terävästi ja siristin aavistuksen silmiäni. Hälvenin paikalta varsin tehokkaasti ennen lisäkysymyksiä ja siirryin juomatarjoilun ääreen. Tuijottelin hetken aikaa Sarahin ja Ellien keskustelua, ne seisoivat sivistyneesti kuoharilasilliset käsissään ja näyttivät juuri siltä, ettei siihen kuppikuntaan ollut muilla asiaa. Mä näin myös miten muutama mulle tuntematon mies vilkuili kaksikon suuntaan.

Paluumatkalla poikaystäväni luokse havainnoin myös Antonin ja sen tyttöystävän, olin aikeissa käydä tervehtimässä kaksikkoa, mutta ne vaihtoivat asentoa eikä mua sittenkään kiinnostanut käydä erottelemassa niitä toisistaan.

"Martin kertoi juuri, että sä olet löytänyt uuden lempihevosen Hartzeilla", Lauri lausahti mun liittyessä takaisin teamRuniacin seurueeseen.
"Ai Zenzikö?" tarkensin, sillä mulla oli oikeasti monta suosikkia tallissa.
"Joo", Martin varmisti ja nyökkäsin.
"Se on aika kuriton välillä, mutta jotenkin sopii hyvin mun käteen. Tai että mä en ainakaan vielä ole lentänyt sieltä alas", sanoin ja naurahdin vähän. Selkärankaa kihelmöi mukavasti, kun Martin laski sen käden mun paljasta selkää vasten.
"Isä antoi sen ensin mun ratsastettavaksi, mutta Ava ryösti sen aika nopeasti. Me ollaan itseasiassa menossa muutaman nuoren kanssa ensi viikolla kisoihin, Ava starttaa Zenzillä ensimmäistä kertaa", Martin jatkoi kevyttä keskustelua mun taistellessa vastaan sen sormien saadessa mut melkein kiemurtelemaan. Mä nielaisin ja nyökkäisin hymyillen.
"Toivottavasti kaikki menee hyvin. Lähteekö Adamas myös?" Heidi uteli ja kaatoi viinilasistaan tavaraa suuhunsa. Mä seurasin miten sen timanttisormus kimalteli valon taittaessa siihen kaikkia sateenkaaren värejä. Mä haluiaisin vielä joskus samanlaisen.
"Ei, mennään sinne vain nuorilla. Sen kanssa mä lähden sitten ennen joulua vielä kansallisiin kisoihin Ranskaan", Martin kertoi ja siirsi kätensä mun lantiolle tiukentaen otettaan. Mä tiesin kyllä mitä sillä oli mielessä.

"Sä olet ihan mahdoton", virnistelin saatuani Martinin hieman juhlallisuuksista syrjemmälle. Tummaverikkö veti mut syleilyynsä eikä mua yhtäkkiä kiinnostanut lainkaan millaisissa juhlissa me oltiin. Annoin itseni uppoutua huumaan, kunnes jossain vaiheessa tajusin viheltää pelin poikki ennen kun Martin alkaisi oikeasti johdattelemaan mua yhteen huvilan lukuisista huoneista.
"Meidän pitää varmaan siirtyä jo illallispöytään", totesin yhä virnuillen Martinin huulia vasten. Sinisten silmien katseessa pilkahteli vaarallisesti.
"Jos sä tahdot niin", Martin vastasi juoksuttaen sormiaan vielä kerran selkärankaani pitkin. Mun oli pakko kiemurrella sen otteessa.
"Säästä tuo myöhemmäksi", totesin naurahtaen ja livautin käteni Martinin sormien lomaan.

Mä pidin ehdottomasti paljon enemmän tästä, että se oli mun kanssa kotona, kuin siitä että mä olin sen kotona. Missä vaiheessa musta oli tullut näin suomi-ihminen?

16.12.2021, pikkukala meressä

Se oli oikeastaan alkanut kunnolla vasta Suomessa vietettyjen Gaala-juhlien jälkeen. Erityisesti siksi, että Jusu oli nostanut kissan pöydälle kysymyksellään ja saanut mun olon juuri niin hevosettomaksi, kuin olinkin. Heti samana iltana maatessani sängyssä ja kuunnellessani Martinin rauhallista hengitystä, mä oli päättänyt tehdä asialle jotain.

Me oltiin lähdetty Martinin Audilla Hartzien kotitilalta ja ajettu joku pari tuntia pitkin saksalaisia maanteitä. Martin näytti niin rauhalliselta ja itsevarmalta, sehän oli tehnyt näitä matkoja koko ikänsä, mutta mä pureskelin kynsinauhojani ja naputin jalallani lattiaa.
"Miten pitkä matka sinne on vielä?" kyselin, vaikka näinhän vastauksen itsekin kojelaudan navigaattorista.
"Ei pitkä enää. Muista, että tämä on vasta ensimmäinen paikka", Martin vastasi ja laski oikean kätensä mun levottomalle reidelle. Sen liikerata pysähtyi siihen ja mä yritin hengittää syvään.
"Mitä jos mä rakastun johonkin ihan liian kalliiseen hevoseen?" mietin ja tunsin olevani niin pieni kultakala valtavassa meressä. Martin sen sijaan uiskenteli niissä vesissä kuin delfiini, tietäen tasan tarkkaan mihin oli menossa.
"Ei me katsota yhtään hevosta sun budjetin yli", poika totesi ja hymyili mulle rohkaisevasti.

Runbergin tila oli vähän pienempi, mitä Hartzien. Me ajettiin sinne isojen valkoaitaisten laitumien välistä ja noustiin kivetetylle sisäpihalle. Mä puristin kypärää käsissäni ja pyyhkäisin matalalla poninhännällä olevat hiukseni selkäni taakse. Nyt piti käyttää pokerinaamaa.
Pieni ruunikko puoliverinen seisoi valmiiksi varustettuna hoitopaikalla ja heti meidät nähtyään nuori tyttö irroitti sen ketjuista ja lähti kävelyttämään ulos tallista. Mä mietin miten mun pitäisi muka muodostaa mielipiteeni hevosesta, jos en kerran saanut edes nostaa satulaa sen selkään.

Ei sillä, että mä olin kovinkaan paljon Seppoonkaan koskenut ennen, kun olin jo päättänyt haluta sen itselleni.

Quil tuntui epämiellyttävältä jo siinä vaiheessa, kun ponnistin sen satulaan. Se oli epävakaan oloinen ja hermostunut, jotka eivät kumpikaan olisi olleet kovinkaan huonoja asioita jos se olisi ollut vielä nuori. Tammaa oli kuitenkin mainostettu konkarihevosena, jonka kanssa olisin päässyt melkein heti kisaamaan oman tasoni noustessa yhden tähden kenttäkisoihin, hyvässä tapauksessa kahdenkin. Patricia, sen hevosen omistaja kertoi kyllä, että Quil jännitti usein uusia ratsastajia ja että sen parhaat puolet olivat kentän kestävyydessä. Se oli hidas diesel, mutta pysyi käynnissä pitkään vauhtiin päästyään.
Mä en pitänyt tammasta lainkaan ja hyppäsin sen selästä alas koristeltu hymy huulillani.
"Ei mua varten", totesin vain ja mietin tässäkö oikeasti oli se taso, jota mun kymppitonnilla oli saatavilla.

Kokeilin vielä kahta toista hevosta Runbergeillä, kunnes me jatkettiin maaseutumatkailua. Mun jännittynyt jalantaputukseni oli vaihtunut pettyneeseen maisemointiin, josta napsahdin irti tuntiessani uudelleen Martinin sormet kietoutuvan reiteni ympärille.
"Haluatko sä hakea kahvia?" poika kysyi ja mä pudistin päätäni.
"Mun tekee mieli tupakkaa", vastasin totuudenmukaisesti. Martin nielaisi, mä tiesin että se inhosi mun ulkomaanreissulla lisääntynyttä huonoa tapaani, mutta en voinut itselleni mitään. Kotona se oli lähtenyt ihan muutamasta baarissa nautitusta savukkeesta, tapa oli kuitenkin pysynyt äidin tiukan valvonnan alla melko hallinnassa. Sen valvonnan hävittyä ja koska Hartzeilla oli tasan yksi ihminen kenen kanssa olin jo osannut vähän hieroa tuttavuutta Martinin lisäksi ja meidän kaveruus perustui suurelta osalta erillisessä tupakkakopissa hengailusta, tapa oli muuttunut ihan päivittäiseksi hermojen rauhoittamiseksi.

Sillä välin, kun Martin haki kahvinsa, mä täytin keuhkoni myrkyllisellä savulla. Tekstasin samalla Jannalle, epäilin että tulisin kotiin ihan yhtä hevosettomana mitä oli lähtenytkin. Janna sanoi, että saisin kyllä ratsastaa Sessalla ja että varmasti Jusu tarvitsisi Grannin kanssa myös apuja. Ystävä muistutti samalla, että Hanihan oli vielä ilman vuokraajaa Auburnissa. Mä irvistin ajatukselle, vaikka kirjava poni olikin aika söpö.

Mä ratsastin vielä kuudella eri hevosella, mutta ne kaikki olivat vähän liian mitäänsanomattomia, että olisin rakastunut yhteenkään. Yhteen suureen rautiaaseen olin ihan vähän ihastunut, mutta sillä oli niin valtavan kokoiset askeleet, etten varmasti ikinä tulisi sopeutumaan niihin. Muutenkin oli parempi jättää ne jättiläiset niille pitkille ihmisille, jotka eivät voineet ratsastaa muilla kuin niillä.

"Mennään vielä sitten joulun jälkeen toiselle kierrokselle", Martin totesi kotimatkalla. Onneksi me ei sentään oltu otettu mitään traileria mukaamme tänään.
"Joo", mä vastasin pureskellen alahuultani. Mä olin oikeasti luullut, että olisin löytänyt itselleni hevosen oltuani syyskuusta alkaen hevosurheilun ykkösmaassa.
"Kyllä me sulle hevonen löydetään, usko vain", Martin sanoi ja hymyilin sille jo vähän pehmeämmin.
"Ehkä mä ostan jonkun kivan maitovarsan teiltä ja odotan seuraavat neljä vuotta että sillä voi ratsastaa", totesin naurahtaen.
"Voidaan me niitäkin käydä katsomassa", Martin vastasi virnistäen, tietäen ihan hyvin ettei mun kärsivällisyys riittäisi odottamaan sellaista.
"Tai sun pitää ostaa mulle synttärlahjaksi vähän kalliimpi hevonen", ehdotin.
"Ei sitä koskaan voi tietää", poika naurahti. Mä kurotin suukottamaan sen poskea. Mun pitäisi vain luottaa siihen, että Martin löytäisi mulle jonkun helmen, mihin mulla olisi varaa.

01.01.2022, hyvää syntymäpäivää

Eikö jokainen, jonka sisällä eli pieni prinsessa, halunnut herätä syntymäpäiväänsä linnasta? Okei, mun sisällä eli vähän pientä isompi prinsessa, joka ilahtui varsin suuresti suudelmien täytteisestä herätyksestä ja luksus aamiaisesta, jota tarjoiltiin linnan ruokasalissa. Me oltiin juotu itsemme humalaan ja tanssittu yön pikkutunneille asti hevosvapaan vuodenvaihteen kera ja hienoisen krapulan kera suunnattiin lentokentälle. Lentomatka oli onneksi lyhyt, sillä pieni halpalentoyhtiön kone kuulosti siltä, että se saattaisi pudottaa moottorin jos toisenkin lennon aikana. Koneen renkaiden koskiessa Saksan maaperää saatoin ehkä huokaista helpotuksesta ihan ääneen, joka sai Martinin virnistämään vieressäni. Osa taputti lentäjille, varmaan silkasta eloonjäämisen helpotuksesta.

Me päästiin ”kotiin” iltapäivällä, mä en kyllä vieläkään lukenut Hartzien valtavaa tilaa kodikseni, mutta eikö kaikissa kliseisissä tarinoissa koti ollut siellä missä sydänkin? Mun sydän oli ehdottomasti Martinin luona ja olin myös muistanut sanoa sen ääneen joka päivä ensimmäisen tunnustuksen jälkeen. Ettei asia pääsisi vahingossa vaikka unohtumaan.
Hartzit olivat valmistaneet meille päivällisen, jota ennen pääsin onneksi suihkuun pesemään pois krapulahiet ja muutenkin matkustuksesta tulleet liat. Suihkunraikkaana ja tulipunaisen hiusmeren ympäröimänä astelin päätalolle poikaystäväni perässä.

“Herzlichen Glückwunsch zum Geburtstag”, Sascha ja Adine lausuivat miltein yhteen ääneen päästyämme sisälle ja molemmat halasivat mua tiukasti.
“Dankeschön”, kiitin vuolaasti ja liityin Martinin ja tämän perheen ruokapöydän ääreen.

Syömisen jälkeen Adina haki viereisestä huoneesta pienen paketin ja ojensi sen mulle. Se oli paketoitu hopeapaperiin ja yritin avata sen mahdollisimman helläkätisesti. Kääreiden sisällä oli korurasia, joka sisälsi valkokultakoristeisen jouhirannekorun. Tuijotin lahjaa yllättyneenä, sillä yleensä jouhikorut tehtiin vartavasten jostain itselle läheisen hevosen jouhista ja mä tiesin jättäneeni Sepon jouhinipun kotiin oman huoneeni lipastoon. Kiitin kuitenkin vuolaasti ja Martin auttoi mus pujottamaan korun ranteeseeni. Ainakin se oli kaunis, ei mikään halvan näköinen myöskään.

Martin nousi pöydästä ja hiippaili hänkin viereiseen huoneeseen. Poika tuli huomattavasti isomman, taipuisan paketin kanssa. Se oli kääritty huolimattomammin, josta tiesin, että Martin oli paketoinut kyseisen lahjan itse.
”This is a gift that needs some work from you too. Still I think it’s something you will love”, poika kertoi virnuillen. Mä revin paketin auki edelleen kovin vieraanvaraisesti ja henkäisin nähdessäni upean viininpunaisen satulahuovan.
”Oh my god, it’s beautiful”, henkäisin haltioissani ja vilkaisin vieressäni seisovaa Martinia. Poika näytti edelleen odottavan jotakin enemmän multa. Käänsin katseeni takaisin huopaan ja nostin sen ilmaan nähdäkseni oliko poikaystäväni piilottanut kenties parin tuhannen euron edestä seteleitä sen alle, kun tajusin huovan kulmassa olevan kirjailun.

Zenzi

”Zenzi?” lausuin hämmentyneenä. Mun kasvoilla varmasti näki kuinka rattaat pyörivät hitaasti eteenpäin.
”Yeah. Zenzi”, Martin toisti.
”You mean?”
”Yeah. If you want to.”
”But I can’t afford her?” Mä kyllä tiesin, että ratsastettava tamma oli ollut hiljaisessa myynnissä, mutta myös sen, ettei tamman hintalappu ollut mun saavutettavissa.
”Your work effort pays some of it”, Sascha totesi maltillisen hymyn kera. Totta, en ollut teknisesti ottaen saanut senttiäkään rahaa palkan muodossa, mutta olin saanut ruoat, majoituksen ja valmennukset sitä työtä vastaan. Mä olin ollut enemmän kuin tyytyväinen järjestelyyn.
”We’ll drop the prize down to ten if you’re interested in her”, Sascha jatkoi ja tunsin kuinka kasvoni punehtuivat hämmennyksestä.

”Fuck yeah”, lipsautin ja heilautin käteni suuni eteen huuliltani karanneiden sanojen päätteeksi. Sascha, Adina ja Martin nauroivat ääneen. ”I mean, yes, please. Thank you. Sorry.”
”It's okay, honey”, Adina sanoi hymyillen.
”Are you sure?” varmistin vielä saadessani myyntipaperin naamani eteen.
”Well we’d appreciate it if you’d be open to one condition.”
“Yes?”
“Well we know that Lauri has been your trainer in the past back home. We’d like that to be the case in the future too with Zenzi. He has already also agreed to ride her every once in a while if needed.”
“Yeah, of course.” Se nyt oli muutenkin melkein itsestäänselvää.
“Then it’s settled. Herzlichen Glückwunsch zu deinem neuen Pferd.”
”Dankeschön”, kiitin jo toistamiseen illallisen aikana, tällä kertaa kuitenkin sydämeni pohjasta. Adina kertoi myös, että ranteessani oleva jouhikoru oli tehty Zenzin häntäjouhista, enkä tarvinnut muuta tullakseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

Mulla oli oma hevonen.