Kellonaika on nyt 26.10.21 12:28

6 osumaa on löytynyt haulle 0

Sepon päiväkirja

» 14.08.2021 - juokse villi lapsi
#avamartin

"Tää on kyllä vähän epäreilu yhtälö", totesin huvittuneena noustessani mustan paholaiseni kyytiin ilman jakkaran tuomaa avustusta. Toisin, kuin poikaystäväni, joka kurotti jalkaansa melkein 30 senttiä korkeamman Adamaksen vasenta jalustinta kohti.
"Miten muka?" poika kysyi valloittavan virneen kera. Kypärän alta tuikkivat siniset silmät näyttivät ilkikurisen ilahtuneilta.
"Laskisin, että teidän yhden askeleen sisälle mahtuu askellajista riippuen kahdesta neljään Sepon askelta. Vähän epäilen muutenkin, että Adamaksen kunto olisi millään lailla verrattavissa suomenpienhevosen kuntoon", valistin ja päästin ruunan askeltamaan kiltin orin vierelle. Seppo oli onneksi lastautunut helposti Purtseilta traikkuun ja ajomatka Runiaciin oli ollut lyhyt ja vähäsateinen. Alhaalla roikkuvat sadepilvet lupailivat huonoa, mutta nuoripari oli siitä huolimatta päättänyt lähteä suunnittelemalleen maastolenkille. Sääennuste oli kuitenkin luvannut sadetta vasta parin tunnin päähän ja siihen kaksikko yritti luottaa.
"Me voidaan vielä vaihtaa hevosia, jos haluat", Martin vastasi hyväntuulisena. Poika oli muutaman kerran ratsastanut Sepolla ja ensimmäisellä kerralla naurusta ei ollut meinannut tulla loppua.
"Ei", mä totesin ehkä vähän liian tiukasti. Sillä hetkellä mulla oli taas menossa sellainen kausi, jona en olisi voinut ajatellakaan luopuvani Seposta edes miljoonasta eurosta.

Oli hassua miten mieleni pyöri sen ajatuksen ympärillä ihan jatkuvasti eri sävyssä. Seppo oli kuitenkin tuntunut tosi hyvältä treeneissä viime aikoina ja se oli ehkä elämänsä parhaimmassa kunnossa tällä hetkellä. Ehkä sen voisi saada talven aikana nostettua esteillä vielä kymmenisen senttiä ylöspäin jotta me päästäisiin starttaamaan harrasteluokan sijaan tuttaria. Mä olin ehkä jopa vähän toiveikas sen suhteen.

Martin ratsasti edellä poluilla, joissa me ei mahduttu kulkemaan vieretysten. Adamas kulki ihan jatkuvasti korvat hörössä enkä voinut olla kliseisesti miettimättä, että siinä kulki mun prinssini valkoisella ratsullaan. Olisin ehkä kuristanut Jannan, jos se joskus kertoisi jollekin sen ajatuksen, jonka olin jakanut joskus ääneen sen kanssa. Oli mulla muutenkin hyvät näkymät Sepon satulasta siinä jonossa kulkiessa.

"Valmis?" Martin kysyi ja mä nyökkäsin. Seppo hypähti laukkaan, heitti takapäätään pari kertaa kunnes asettui laukkaamaan kunnolla. Mä en vielä päästänyt sitä kovaa, sen piti vertyä ensin, mutta Adamas hädin tuskin laukkasi meidän vierellä. Sillä oli kova kunto - olihan se hyvin treenattu kenttäpuoliverinen, eikä se varmaan olisi päässyt sitä hitaampaa laukkaa.
"Halusitko sä ottaa Sepon mukaan, kun mennään kotiin?" Martin kysyi kun laukka-askeleet oli sovitettu samaan nopeuteen.
"Mä en tiedä vielä. En oikein keksi miten se sopisi teidän puoliveristen joukkoon siellä", vastasin totuudenmukaisesti. Odotin muutenkin kauhunsekaisin tuntein Martinin vanhempien tapaamista, Seppo ei välttämättä ainakaan korostaisi mun taitojani niiden edessä.
"Pääsee se ainakin helposti samalla kyydillä, kun mennään Pariisiin", Martin jatkoi.
"Niin", mumahdin epämääräisesti. Onneksi mulla oli tässä vielä aikaa päätöksille, ensin piti murehtia Kalla CUP alta pois.

Edessämme aukesi hyväpohjainen laukkasuora, meidän ei tarvinnut juurikaan vilkaista toisiamme, kun kannustimme hevoset yhtä aikaa isompaan laukkaan. Seppo vingahti, se painoi korvansa niskaan ja venytti askeltaan sen verran, mitä sen lyhyt runko antoi periksi. Kuuntelin miten sen takakaviot löivät välillä etusiin ja olin kiitollinen siitä, että olin laittanut putsit sen kaikkiin jalkoihin. Adamaksella sen sijaan ei ollut mitään vaikeuksia, Martin pidätti sitä jopa ettei ori olisi rynnistänyt täyteen vauhtiinsa ja jättänyt meitä kuin pikkukiven jälkeensä.

Mä suihkutin Sepon läpi Runiacin pesarilla ilman kiirettä, Adamas sai saman kohtelun viereisessä syvennykesssä. Me ei oltu jouduttu sadekuuron kastelemaksi, mutta hevoset olivat hionneet kyllä runsaasti lenkin aikana. Seppo tietysti klippauksesta huolimatta enemmän, kuin puoliverinen kohtalonkaverinsa.
"Olisipa Purtseillakin solarium. Jos mulla olisi varaa, veisin Sepon kyllä Auburniin asumaan. En välittäisi enää ajottaa maneesitreenejä vain kahteen päivään viikossa", huokailin siirtäessäni vettä valuvan ponini käytävän toiselle puolelle hoitopaikalle lämpölamppujen alle. Mä en varsinaisesti ollut saanut lupaa sen käyttöön Heidiltä, mutta ei se varmasti pahastuisi, jos satunnaisesti käytin sitä kymmenen minuuttia jos sitäkään? Sillä oli muutenkin varmaan liian kiire hääsuunnitelmissaan, että se ehtisi valvoa miten monta käyttötuntia sen solariumissa oli minäkin päivänä.

Lopulta me oltiin jo paluumatkalla Kaajapuroille, kun sadepisarat alkoivat napsua auton tuulilasiin. Siihen mennessä, kun Martin pysäköi yhdistelmän tallin pihalle, satoi jo kaatamalla. Me molemmat kastuttiin läpimäriksi jo ennen, kun oltiin saatu trailerin takasilta alas asti.
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 14.08.21 23:47
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 2949

Sepon päiväkirja

» 19.-21.02.2021 - kenttäviikonloppu
#kallacupkalat #avamartin

perjantai kolmastois… ei kun yhdeksästoista

Hävetti, vaikka Sepon suoritus kouluosuudesta ei ollut yhtään niin paha, mitä se ehkä olisi voinut olla. Kuusikymmentäseitsemän ja puoli prosenttia oli taas melkein 2 prosenttiyksikköä parempi tulos, mitä me oltiin tähän asti saatu, mutta silti mä en ollut tyytyväinen. Martin oli katsonut Seppoa tulkitsematon ilme kasvoillaan. Mua oli ärsyttänyt, kun en osannut tulkita sitä niin hyvin, mitä tyttöystävän työnkuvaan kuului, mutta saatoin arvata mitä puoliveristen keskellä kasvanut saksalaiskomistus mietti. Karvainen, vähän pullea (kyllä, vaikka se oli laihtunut varmaan 50 kiloa tai enemmän parissa kuukaudessa) ja hidas. Mä olin hymyillyt sen tulkitsemattomille kasvoille ja käynyt verryttelemään, tuntien sen katseen poltteen niskassani. Jollain tapaa mä olisin halunnut näyttää sille miten pullea piensuomenhevonen peittosi kaikki nuoret lupaavat puoliveriset ilman ongelmia.

Jumalat tai ne jotkut, jotka päätti meidän tuuristamme, eivät olleet meidän puolellamme. Seppo oli hidas pohkeelle, se tuntui vähän kankealta vaikka mä olin taivuttelemasta taivutellut sitä verryttelyssä. Mä aloin tuntea pientä pakokauhua mitä lähemmäksi tultiin kisojen alkamisaikaa, sillä mehän oltiin jo toisena lähdössä kouluradalle. Mä yritin silmäillä katsomoa vähän vaivihkaa, ettei mun paniikki näkyisi niin selvästi ja etsiä yhtä ruskeapäistä miestä sieltä. Se oli kai vähän epätoivoinen hail mary yritys, sillä kyllä mä tiesin, ettei Merikannolla ollut aikaa olla seuraamassa jotain harraste/tuttari tason verryttelyä etenkin kun mä en enää maksanut sille sen valvovasta silmästä. Mä kaipasin valmentajaani, viime hetken vinkkejä, mutta sitten kuulutuslaite naksahti päälle ja mä kuuntelin miten Vaanila avasi Kalla CUP:n ensimmäisen osakilpailun tälle vuodelle.

Mä olin auttamatta kusessa.

“Everything alright?” Martin kysyi, kun se asteli mun rinnallani verryttelystä Tammi-areenan puolelle.
“Yeah, why?” mä vastasin niin monotonisella äänellä, että olisin mennyt vaikka robotista tarvittaessa.
“You seem a bit… nervous?” Martin ehkä aavisti astelevansa heikoilla jäillä, sillä se katsoi mua vähän varoen. Sen katse herätti jonkun selviytymisvaiston mun sisälläni ja se kertoi, etten mä voinut olla heikko. Tunnustelin hymyä, joka nousi huulilleni tuntematta sitä lainkaan sisälläni.
“Just excited. All is good.”
“Good. Viel Glück”, Martin toivotti ja uskalsi nähtävästi jo hymyillä vähän.
“Thanks bae”, henkäisin ja kannustin Sepon raviin ettei sille jäänyt aikaa pohtia katsomoa tai kisakoristeita tai mitään muutakaan areenalla olevaa. On vain minä ja hevonen, yritin vakuuttaa itselleni ja ratsastin alkutervehdykseen.


lauantai kahdeskymmenes

“Ava! Ava, odota!” tuttu ääni kuulutti lunta vasten narskuvien kavionäänien ylitse. Mä käännyin satulassa ympäri katsomaan kuinka äitirakas juoksi meitä kohti. Sen käsilaukku heilui vallattomasti ja sen poskilla näkyvä puna syveni joka askeleella.
“Älä juokse! Herranjumala yritätkö sä pudottaa mut jo ennen starttaamista? Rauhotu”, mä ärähdin ja pysäytin Sepon keskelle tietä. Äiti hidasti kävelytahtiin ja puuskutti tavalla, josta tiesi ettei se hoikasta olemuksestaan huolimatta harrastanut mitään liikuntaa.
“No mitä nyt?” kysyin ja nypläsin kisanumeroa kisapaitani päällä. Mä en voinut käsittää miksi kenttäratsastuksessa piti käyttää sellaisia, mutta toisaalta koska kaikilla oli sellainen - mä en ainakaan erottunut sen takia joukosta.
“Halusin vain toivottaa onnea. Isäkin lupasi tulla katsomaan sun kisoja”, äiti kertoi ja hymyili.
“Sen uuden naisen kanssa vai?” kysyin terävästi.
“En mä tiedä. Sanoi vain tulevansa. Ajattelin kyllä josko näkisin vihdoin sen sun poikaystävänkin, onko hän täällä?” äiti uteli ja katsoi ympärillemme uteliaan näköisenä. Mä olin tyytyväinen, että Martin oli katsomassa josko verryttely olisi jo auki.
“No ei ole. Miksi sun pitää olla noin nolo? Mä kyllä esittelen teidät, kunhan ehdin. Mene nyt, äläkä herranisä enää juokse. Käy hakemassa vaikka kahvia tai jotain.”
“Kyllä kyllä, tsemppiä!”
“Joo joo”, mä huokaisin ja kannustin Sepon takaisin käyntiin. Näin, että Martin oli jo kävelemässä meitä kohti ja huokaisin helpotuksesta, että äiti oli tajunnut jo lähteä.

Mä tunsin veren kohisevan korvissani, kun vilkaisin rannekelloani. Vähän kovempaa, ehdin miettiä ennen seuraavaa hyppyä, Seppo tuntui olevan täynnä tulta ja tappuraa. Sen kavioista lähti ihan mieletön kumina hiekkapohjaa vasten. Se puhisi ja puhkui, korvat kääntyivät innoissaan eteen ja taakse. Mua yhtäkkiä rupesi naurattamaan kesken meidän suorituksen, kun ajattelin miten pienestä Seppo-ponista kuoriutui ihan oma persoonansa maastoesteiden välissä. Sepi-selviytyjä tuntui eläytyvän tilanteeseen ihan satasella ja mä nautin kun se oli siinä tilassa. Mä halusin jäädä siihen tunteeseen ikuisuudeksi.

Nolla virhepistettä.

Mä en voinut uskoa silmiäni. Nol-la. Pyöreä ympyrä.

Nollan ja kahdeksantoista välillä oli kanjoni. Syvä, pohjaton kuilu, jonka toiselle puolelle mun ei olisi ollut oikeasti mitään tilaa päästä, mutta siellä mä olin. Me oltiin tultu maaliin ihanneajassa, ilman kieltoja. Mun päässä suriseva euforia sai mut suukottamaan Martinia niin intohimoisesti, että meidän hampaat kalahti vähän yhteen ja molemmat purskahti nauramaan. Mä melkein itkin onnesta.
“That was incredible, I thought he was going to pass out, he was breathing so heavily”, Martin sanoi huvittuneena, mutta taputti mun ponin klipattua kaulaa innostuneen näköisenä.
“I know. He was super”, mä hengähdin.
“You were super”, Martin lisäsi.
I know.

Tätä vauhtia mäkin ehkä saisin jonkun oman pienen sponsoriratsun kenttäkisoihin, jolla voisi kokeilla startata vähän harrastetta vaativampaa. Jonkun, jonka hyppykapasiteetti ei loppunut kahdeksaankymmeneen senttiin.

Johan mun horoskoopissakin sanottiin, että kauriin päivä on lauantai. Vaikka en kokenut kovin usein kuuluvani kauriin ujoon, kärsivälliseen ja vaatimattomaan kuvaukseen, mä löysin sieltä myös paljon osuvia kuvailuja. Esimerkiksi se, että mä olin itsepäinen ja kunnianhimoinen. Janna oli joskus lukenut mun horoskooppia ja kertonut, että eniten kaurista pelottaa hänen sisällään tuntemansa yksinäisyyden kuilu, josta hän ei aina usko pääsevänsä eroon edes rakkauden avulla. Katsoin vieressäni kävelevää Martinia ja mietin oliko se oikeasti niin.


sunnuntai toivoa täynnä kaksykkönen

Mulla oli törkeän hyvä fiilis verryttelyssä, Seppo oli eilen loistanut täydellisyyttä maastoesteillä ja väsyttävästä kisaviikonlopusta huolimatta ruuna oli energisen tuntuinen. Se oli läpäissyt aamun hevostarkastuksen puhtain paperein ja laukkasi verryttelyesteiden ylitse korvat hörössä intoa puhkuen. Taputin Sepon kaulaa ja ehdin hengittää hetken ennen luokkien alkua. Rautias suomenhevosruuna starttasi kenttäkisojen viimeisen päivän ja mä yritin samalla muistella rataa mielessäni ja seurata miten sillä ja sen ratsastajalla meni. Se tuli maaliin lopulta 8 virhepisteen kera ja mä yritin laittaa mieleeni mitä en ainakaan radalla tekisi samalla tavalla, kuin Vilihuiskis ja sen ratsastaja.

“Seuraavana vuorossa Ava Pulkkanen ratsunaan Sysivalkee”, Vaanilan ääni kuului kovaäänisistä ja annoin Sepon ravata esteiden välissä odottaessani lähtömerkkiä. Näytin ruunalle kaikki esteet, mitä se vähänkään kyttäili ja kannustin sen laukkaan heti äänimerkin saatuani. Sepon laukka tuntui hyvältä, sen korvat kiinnittyivät ensimmäiseen esteeseen hyvin ja mä laskin laukka-askeleita hyppypaikkaan.

Kuului aivastus - mä ehdin rekisteröidä sen verran ennen, kun tajusin törmääväni Sepon kaulaan kehollani. Puomit lensi meidän edessä ja mä ehdin sekunnin sisällä ajatella jo kuolemaa, tippumista ja puoli tuntia maneesia ympäri rallittavaa suomenhevosta. Mä en saanut henkeä, mutta sain pidettyä itseni satulassa ja kuulin kellon kilahtavan uudelleen. Yleisö kohahti äänekkäästi.

Sillä aikaa, kun Stina ja Matilda rakensi rataa uudelleen mun aivot sauhusi. Mä ylianalysoin joka ikistä askelta, verryttelyä, taputusta, hengenvetoa siitä lähtien, kun olin noussut selkään. Mitä mä olin tehnyt väärin, että Seppo oli kieltänyt ja vielä siten, että mun oli odotettava että ratahenkilöstö kasaisi esteen uudelleen? Mua hävetti samaan aikaan, kun hurrikaanin tavalla suuttumus kiersi kehää meidän ympärillä. Mä tiesin, että mun olisi vain pitänyt jatkaa rauhassa, aloittaa ihan tyhjästä, mutta mä en olisi ollut mä jos olisi kyennyt sellaiseen.

Maneesissa kilahti uudemman kerran ja mä upotin terävästi kannukset mustan ponini kylkiin niin, että se urahti ja nosti laukan seisaaltaan. Mä pysyin niin kiinni siinä, mitä vain osasin ja läimäytin raipalla ruunan lavalle vielä varmuudeksi ennen hyppyyn lähtöä. Seppo hyppäsi ylös, niin korkealle, että sitä taisi vähän itseääkin hirvittää ja tuli alas ihan yhtä terävästi. Jos mä en olisi puristanut suunnilleen kannuksia sen kylkiluiden väliin, mä olisin lentänyt sen selästä kuin märkä rätti ja jäänyt pyörimään sen jalkoihin. Hypyn jälkeen Seppo pukitti kolme kertaa perätysten, mutta niissä mä olin jo tottunut pysymään. Sapetti vieläkin. Hirttäisin sen aivastelijan, jos saisin selville kuka se oli.

Mun oli pakko ottaa pari vähän pidempää lähestymistä, mitä olin ajatellut ja crashin lisäksi meidän kisasuoritusta koristi kaksi aikavirhettä, eli yhteensä 6 virhepisteen verran. Eihän se ollut katastrofi - meidän ekoissa kenttäkisoissa me oltiin saatu tuplasti sen verran virhepisteitä estekokeesta, mutta eilisen täydellisyyden jälkeen kaikki tuntui vain karvaalta pettymykseltä.

“Are you okay?”
“Yeah”, mä valehtelin Martinille, jonka silmistä paistoi huoli. Turvaliivi tuntui puristavan mun keuhkoja ja mun kättä särki, sillä olin kai jotenkin tunkenut sen itseni ja Sepon kaulan väliin pysähdyksessä.
“It looked like it hurt. Also your lip is bleeding”, Martin sanoi ja sain vain vaivoin pidettyä sisälläni kuplivan sähinän hiljaisena. Jos siinä olisi seissyt kuka tahansa muu, mä olisin purkanut pahaa oloani siihen. Sen sijaan mun sormet kävivät mun huulilla ja näin miten mun valkoiset kisahanskat värjäytyivät punaisiksi. Tajusin, että mun suussa maistui myös veri.
“I’m fine”, mä toistin ponnettomasti ja mietin jo millä mä saisin mun hanskat taas valkoisiksi ennen ensi viikonloppua.

Martin kuitenkaan ei luovuttanut, vaan kaappasi Sepon ohjakset mun käsistäni ja melkein talutti mut paikalla olevan sairaanhoitohenkilökunnan luokse. Ne puhdisti mun huulen, joka sai mut kiroilemaan kovaan ääneen ja testasivat sekä mun käden että mun kylkiluuni ja totesivat, että kannattaisi syödä pari buranaa illalla ja tarkkailla vointia.

Martin lähti myös mun mukaani viemään Seppoa takaisin Purtseille ja jossain puolessa välissä matkaa mun harmitukseni vihdoin alkoi sulaa pois, kun mä kuuntelin mun poikaystäväni tarinoita miten monilla tavoilla se oli pudonnut elämänsä aikana.

Kalla CUP 1. osakilpailu
Harrasteluokka (kenttäratsastus)
Tulos 5/11 (54,8 vp)
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 22.02.21 16:25
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 2949

No damsel in distress | Ava

12.02.2021, Orijoen yössä
#avamartin

Sininen rintamamiestalo seisoi juuri siinä, missä se viime kerrallakin oli ollut. Omakotitalon pihassa oli polkupyörä hautautuneena lumen alle ja tuoreet renkaanjäljet, joka kieli hetki sitten poistuneesta autosta. Mun mieli romahti vähän kun ajattelin, että ketään ei välttämättä olisikaan kotona. Mitä jos mun pitäisi odottaa rappusilla kylmässä iltaan asti kunnes jompi kumpi sen asukkaista saapuisi kotiin? Vaikka mulla oli ihan hyvin vaatteita päällä (teinin mittapuulla), mä jäätyisin kuoliaaksi pakkasen kiristyessä yötä vasten. Ikkunasta loistava lamppu antoi mun toivon elää astellessani tennareissa vanhoja rappusia pitkin etuovelle ja painoin ovikelloa.

Kesti hetken, toisenkin, mutta vihdoin kuulin sisältä askelia. Eteiseen syttyi valo ja ovi avautui - hetken mietin josko se olisi ollutkin väärä tyyppi, mutta sinisten silmien kohtaaminen sai kaiken epäilyksen poistumaan.
"Hei", mä henkäisin ja tunsin miten mun polvet notkuivat vaarallisesti.
"Hei", Martin vastasi ensin vähän hämillään. Sen katse kiersi pihaa mun takanani kunnes palasi takaisin muhun.
"Mitä sä täällä teet?" kysymys kenen tahansa muun huulilta olisi saanut mut tulistumaan ja vastaamaan jotain kärkästä.
"Mulla oli tylsää. Ja ikävä."
"Tule sisään", Martin naurahti, kietoi kätensä mun ympärille ja veti mut kodin lämpöön kylmästä ulkoilmasta. Lämpö levisi samalla mun sydämeen asti. Mä olin kotona.

"Mä en voi vieläkään uskoa että sä olet täällä. Miten ihanaa", sanoin käpertyessäni olohuoneen sohvannurkkaan Martinin viereen.
"Runiacissa on kyllä paljon kivoja hevosia. Kerroinko jo, että saan sen Heidin Adamaksen kanssa tulla sinne teidän kisoihin? Hauska nähdä mihin se pystyy", Martin kertoi. Mä olin ihan vähän kade sen hevostilanteelle taas kerran, Näyhö ja Merikanto eivät varmana antaisi omia hevosiaan mulle ratsastettavaksi vaikka pyytäisinkin.
"Et kertonut, mutta hyvä. Vieläkö sun on koko ajan kylmä täällä?" kysyin ja Martin naurahti vetäen vilttiä päälleen paremmin.
"On, mä en ymmärrä miten selviät pelkissä tennareissa tuolla."
"Siihen tottuu", mä lupasin virnistäen ja vedin sen lähemmäksi itseäni. Ei tarvinnut enempää vihjailla, että tunsin sen huulet omissani ja koko maailma tuntui pyörivän vähän nopeammin.


"Martin, joko söit, toin pitsaaaah, ai sulla on seuraa. Sori."
Ava katsahti ulko-ovesta astellutta miestä ja kallisti päätään vähän. Tämä taisi olla se kuuluisa Viljami kenen koti talo oli aiemmin ollut. Martin oli kertonut että talon omisti Heidi ja Viljamin työsuhde-etuihin kuului omakotitalon asumisoikeus, mutta että nyt se oli saanut hänet kämppiksekseen.
"Sori, tulin vähän ilmoittamatta", mun oli pakko pahoitella. Okei me oltiin vähän epäilyttävästi edelleen sen samaisen viltin alla elokuvan ääressä, mutta ei me nyt mitään eläimiä oltu. Viljamin katse kuitenkin antoi ymmärtää jotain muuta.
"Pitsa kuulostaa kyllä hyvältä", lisäsin ja annoin viltin valahtaa sen verran päältäni että Viljamikin vaikutti jo helpottuneelta.
"Mä oon Ava, en muista ollaanko me nähty joskus. Mun hevonen asuu Purtsilassa. Mä tiedän kyllä jo kuka sä olet", kerroin täyttäessäni hiljaisuutta suomeksi, vaikka se olikin vähän tökeröä Martinia kohtaan. Muistin vielä hymyillä jotten vaikuttanut ihan mielipuolelta.
"Ah, okei", Viljami murahti ja laski Martinille tarkoitetun pitsan olohuoneen pöydälle.
"Haluutko katsoa leffaa meidän kanssa?" Martin kysyi kumartuessaan pitsaboksia kohden.
"En mä kiitos, taidan käydä suihkussa ja mennä nukkumaan. Pitäkää hauskaa."
"Voidaan me lähteä kylillekin, jos haluut. Voin näyttää sulle Suomen yöelämää", ehdotin hymyillen.
"Sekin kuulostaa hyvältä. Syödäänkö ensin?"
"Syödään vaan."

Pikaisen vaatteidenvaihdon (aina laukussa pitää olla yksi pikkumusta) ja ehostautumisen jälkeen me tilattiin taksi ja lähdettiin keskustaan. Orijoen yöelämä tuntui painottuvan aika paljolti lähenevään ystävänpäivään, joka ei kyllä haitannut mua enää yhtään.

Mun rakas oli täällä ja vaikken tiennyt miten kauan sen työharjoittelupesti kestäisi, mä aioin nauttia joka hetkestä.  
Me luovittiin tiemme baaritiskille ja odottaessamme vuoroamme mun oli pakko tutkailla Martinin kasvonpiirteitä yökerhon hämyisessä valaistuksessa. Se oli jotenkin vähän koppavan näköinen hymyillessäänkin, joka kiehtoi mua ihan äärimmäisen paljon. Sen tummat kulmat olivat siistit, mutta tuuheat - melkein kuin ne olisi aseteltu siihen tarkoituksella, mutta silti jotenkin huolimattoman oloisesti. Ehkä eniten kuitenkin muhun teki vaikutuksen sen ripset, jotka tuntuivat kehystävän sen sinisiä silmiä täydellisesti ja joka kerta kun sen katse osui muhun, mun sisällä läikähti lämpimästi.
"Tuijotatko sä?" Martin kysyi ja hymyili poikamaisen kujailevasti.
"Haittaako se?"
"Ei."
"Hyvä", mun oli pakko virnistää ja rypistin sen paidan kangasta vähän mun sormien välissä. Kuka olisi arvannut, että kesätyö Belgiassa olisi suonut sellaisen pojan mun elämääni?

Muistin jossain vaiheessa iltaa laittaa äidillekin tekstarin, että olisin yötä kaverin luona ettei se rupeisi taas hyperventiloivaksi äidiksi ja soittaisi poliiseja mun perääni.
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 14.02.21 22:02
 
Etsi: Spin off
Aihe: No damsel in distress | Ava
Vastaukset: 10
Luettu: 719

Sepon päiväkirja

» 12.02.2021 - seikkailija
#avamartin

Mua vähän jopa kuvotti istua sen lyhyen matkaa Kallan kyläbussissa, minkä se matkasi meidän kotoa lähelle Kaajapuroja. Mummo oli tarvinnut sen autoa ja yhtäkkiä musta oli tullut bussiaikataulujen vanki - äitillä oli niin kova kiire töissä ja se reissasi koko ajan, ettei sen ollut kuulemma varaa jättää mulle autoaan. Isä oli lähtenyt johonkin hiton Espanjaan lomamatkalle uuden naisystävänsä kanssa ja sen auto raksutti mittareita Helsinki-Vantaan lentokentän parkkihallissa seuraavat pari viikkoa. Mitä tuhlausta.

Tuhlausta ei kuitenkaan ollut mun elämäni tällä hetkellä, isän ja äidin rahakkaat riidat olivat häipyneet uuden naisystävän myötä eikä ne enää koittaneet ostaa mun rakkautta rahalla. Mä olin tietysti syvästi loukkaantunut asiasta, koska se tarkoitti viikkorahojen varassa elämistä sekä sitä, että Auburnin tallivuorot olivat oikeastaan mun ainoa tulonlähteeni niiden lisäksi. Mä olin siis käytännössä köyhä.
“Hei, joko sinä lähdet. Olisit jäänyt vielä seuraksi”, joku puliukko rääkäisi kun painoin bussin pysähdysnappia ja nousin ylös heittäen laukkuni olalleni. Mun oli pakko vilkaista sitä pitkin nenänvarttani ja juuri kun bussi oli pysähtymässä mä ilmaisin sille mielipiteeni.
“Hyi helvetti.”
Se näytti ehkä vähän loukkaantuvan, ainakin se yritti nousta penkistään vanhojen viinojen sotkiessa sen jalat ja bussi lähti uudelleen liikkeelle ennen kun se oli saanut päänsä selvitettyä tarpeeksi ja itsensä ylös asti. Mä pyöräytin silmiäni ja katselin helpottuneena miten se rähjäinen bussivanhus hävisi mutkan taakse lumisten puiden peittäessä näkymät.


Putkikassi päätyi satulahuoneen lattian nurkkaan ja mä lähdin hakemaan mun ylvästä sotaratsuani pihatosta. Sen loimi oli vähän vinksallaan ja mä pohdin josko se oli halunnut päästä siitä eroon ihoa valheellisesti lämmittävien auringonsäteiden takia. Talutin Sepon tallin käytävälle ja varustin sen kaikessa rauhassa. Siitä oli alkanut lähteä karvaa ihan hitosti taas, mutta onneksi mä olin (ihan itse) klipannut siltä kaikki karvat pois paitsi päästä, jaloista ja selästä siitä kohdin mihin satula tuli. Alunperin mä olin ajatellut saavani myös sen mammutimaisen pitkän talvikarvan pois sen päästä ja jaloista kuten hienoilla puoliverisillä, mutta jo kaulan ja pään liittymän klippaaminen oli ollut sen suuruista taistelua, että Seppo olisi varmaan ollut silmätön pään klippauksen jäljiltä. Jaloissa oli ihan sama juttu enkä ollut jaksanut tapella tulisesti maata vasten paukutettuja pakkoliikkeitä vastaan ja olin jättänyt sille sitten karvapöksyt jalkaan.

Mä lähdin taas maastoon, koska Sepon kestävyyskunto oli mun ykkösprioriteetti tälle talvelle. Toki me oltiin käyty monesti maneesillakin hyppäämässä ja väännetty koulukiemuroita kentällä, mutta ilman valmennuksia (joihin haha, mulla ei sillä hetkellä ollut varaa) mä tiesin, ettei me kehityttäisi niissä osa-alueissa tarpeeksi mitään tasonnostoja ajatellen. Niimpä olin ajatellut että kevättä kohden mentäessä mä joutuisin ehkä hakemaan kyliltä toista työtä saadakseni valmennusrahat kasaan, mutta siihen asti mä voisin ihan itse valmentaa hevostani parempaa peruskuntoa ja kestävyyttä kohti. Sitten se jaksaisi maksetuissa treeneissä ehkä kehittyä paremmin, kun sen ei olisi vain puhti pois jo pelkästä parista kierroksesta laukkaa uraa pitkin.

Maastoreissun jälkeen mä aloin selailla vähän jo bussiaikataulua ja totesin että seuraava vaihtoehto olisi noin puolen tunnin päästä tienvarressa. Janna ei ollut kotona, joten en jaksanut tunkea päätalolle Tiinan hyysättäväksi. Sen sijaan puhdistin Sepon varusteita, sillä niihin ei oltu koskettu varmaan pariin kuukauteen. Lumen takia muta ja rapa eivät likastaneet satulan osia joten niiden peseminen oli tuntunut varsin turhalta operaatiolta. Niputtaessani suitsia pesun jälkeen näin ikkunasta Laurin. Se pysäytti autonsa lähelle tallia ja nosti takaluukustaan rehusäkin. Mua virnistytti ajatella miten Heidi oli komentanut sen miesystävän raahaamaan painavat rehut tallille ja luvannut sille palkaksi pienen pusun poskelle tai johonkin muualle. Vaikka Heidi oli kyllä ehkä ennemmin sanonut sille ettei sen tarvinnut ja että hän hoitaisi asian itse ja sitten Lauri herrasmiehenä oli kuitenkin sanonut tekevänsä työn mielellään. Ne tuntuivat elävän jossain symbioosissa missä molemmat auttoivat toisiaan ja kuulemani mukaan Laurikin oli pääsemässä pois poikamiesboksistaan lähiaikoina.

Nähdessäni Laurin astelevan kohti autoaan mun mielessä yhtäkkiä välähti. Vaikka mä olinkin bussikyydin uhri sillä hetkellä, mun ei välttämättä tarvinnut olla pitkään.
“Lauri! Oota”, huudahdin ja katsoin miten mies hämmentyneenä kääntyi ympäri. Kävelin lähemmäksi jottei mun tarvinnut huutaa enempää ja tummahiuksi odotti kärsivällisen oloisena.
“Hei Ava”, Lauri tervehti, odottavan näköisenä.
“Hei. Ootko sä mahdollisesti menossa Orijoelle tästä?” menin suoraan asiaan, koska en halunnut pidätellä toista liian pitkään. Lauri näytti nyt vähän hämmentyneeltä.
“Olen, miten niin?”
“Huippua. Jaksatko venaa ihan minuutin, mä tarvitsisin kyydin. Oot hengenpelastaja”, vastasin sille ja kiirehdin takaisin talliin jottei Laurille jäänyt oikeastaan tilaisuutta kieltäytyä. Mun suunnitelma, vaikkakin aika hutera, oli sykähtänyt ihan täydellisesti liikkeelle.


Laurin radio soi aika hiljaa, siitä tiesi että se oli vanha. Jos me oltaisiin oltu mun kyydillä, ketään ei olisi kiinnostanut miten vähän meillä oli puhuttavaa, koska musiikin yli sellaista ei kuitenkaan voinut harrastella. Mä tunsin kyllä miten mua välillä vilkaistiin vähän kummeksuen peltomaisemien ja lumisten metsien vaihdellessa vuorojaan ikkunoiden toisella puolella.

Vasta, kun me oltiin jo melkein Orijoella, Laurin uteliaisuus vihdoin vei voiton.
“Mihin haluaisit kyydin? Keskustaan?”
Mä en vastannut heti, koska en tiennyt ihan täysin mihin asti halusin kyytini. Mulla ei ollut hajuakaan osoitteesta, mutta sitten keksin huoltoaseman päämääräni lähettyviltä.
“Siihen Shellille lähellä Runiacia, kyllä sä sen tiedät. Jos vain jaksat koukata sen verran?” mä kysyin siltä ja katsoin siihen ekaa kertaa koko automatkana. Säikyripset, kyllä mä osasin. Lauri huokaisi näyttäen sekä kummastuneelta että vähän turhautuneelta.
“Tietysti.”
Se käänsi auton seuraavasta risteyksestä oikealle, mun päämäärä ei mitä ilmeisemmin ollut ainakaan sen matkan varrella.

“Kiitos kyydistä.”
“Ole hyvä.” Lauri tuntui haluavan kysyä jotain vielä, ehkä miten mä pääsisin sieltä pois, mutta se ei sanonut sitä ääneen. Ehkä sitä ei kiinnostanut tarpeeksi tai sitten se vaan oli sen verran kohtelias, ettei halunnut udella. Mä hymyilin sille hurmaavasti, heilautin olkalaukkuni olalleni ja suljin auton oven perässäni. Mä olin oikeastaan käynyt määränpäässäni vasta kerran, enkä ollut ihan täysin varma miten sinne pääsisi, mutta google maps kertoisi kyllä. Jos mun akku vaan riittäisi.
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 14.02.21 10:40
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 2949

No damsel in distress | Ava

Kesä 2020 #rossieventers #raapaleet
#avamartin

"Ei helvetti", kiroilin laskeuduttuani tummanrautiaan orin selästä alas. Mun kalliiden saappaiden  pohjeosan vaalennut nahka irvisti toisesta saappaasta rumasti, paljastaen mustat KL:n ratsastussukat. Mick nauroi ääneen oman ratsunsa selästä ja mulkaisin sitä pahasti.
"Sä oot kirjaimellisesti ratsastanut sun saappaat puhki, hulvatonta", mies nauroi kahta kamalammin. Mua ei naurattanut, koska muistin vieläkin miten paljon ne oli maksaneet.

"Nathaniel on mulle velkaa uudet saappaat", päätin sillä hetkellä ja Mick nauroi uudelleen, melkein pyllähtäen ruohikolle laskeutuessaan kimonsa selästä.
"Onnea vaan yritykseen", se virnuili ja näytin sille kieltä. Rossin rahoilla mun palkka maksettiin ja ilmeisesti nyt mun pitäisi sijoittaa ne rahat uusiin ratsastussaappaisiin.
Kiva.



Mä en tiedä keskittyikö Rossi enemmän naisten takapuoliin vai omiin hevosiinsa, mutta Power Jumpeissa ei miehen keskittymiskyky ollut selvästi ihan kohdillaan. Tai hevosissahan se vika oli, erityisesti mun hoidokkien kohdalla. Iitun ja Domdomin kohdalla laitoin syyn hoitajan piikkiin, kun Emmy oli väkipakolla änkenyt meidän mukaan toiseksi kisahoitajaksi.
Mun vastuulla olivat Nemo, Geyzer ja Nemesis, joista Nemo oli ehdottomasti parhaiten linjoilla. Se sijottui heti Isabellan jälkeen luokan toiseksi Masters-luokassa ja kvaalasi itsensä sunnuntain finaaliin.

Hyvänä kisahoitajana tietenkin huolehdin, että kiukkuisella pomollani oli aina edessään täysi lasi juotavaa - ainakin siihen asti, että se oli tarpeeksi humalassa. Siitä tuli humalassa melko rento tyyppi.



Kesän kohokohtiin kuului ehdottomasti tapaus Martin. Mä olin törmännyt siihen kenttäkisoissa, ihan kirjaimellisesti. Oli ollut aika pienestä kiinni, ettei me molemmat oltu sateen liukastaman nurmikentän pohjalla ja mä olin huomannut niiden sinisten silmien alla, ettei se olisi haitannut niin kamalasti.

Martinin isä oli joku hevosvaikuttaja Saksassa, mutta ihan aidosti mua kiinnosti enemmän sen saksalaispainoitteinen englanti, kuin mitä sanoja se käytti. Niiden kisojen jälkeen Nathaniel oli pyöritellyt mulle silmiään ja todennut, että teini-ihastukset eivät sopineet sen työntekijöille. Mä olin todennut, että mä en ollut enää mikään teini (enpä) ja että mistä ihastumisista se oikein houruili. Kunhan arvostin ihmiskomeutta bruneten heppapojan muodossa.



"Montako sä tänään ratsastit?" Gemma kysyi, kun rojahdin sen viereen niiden mökin sohvalle. Kuuman suihkun jälkeen mua väsytti ihan hitokseen enemmän.
"En mä tiedä. Sekosin laskuissa kuudennen jälkeen", vastasin ja yritin oikoa näköäni häiriseviä tekoripsiäni paremmin. Emmy oli saanut ebolan tai noron tai jonkun ja se oli majottautunut meidän mökin vessaan eilisestä asti. Mä olin siirtynyt yökylään Gemman ja Charlotten luokse.

"Me meinattiin lähteä keskustaan yksille, tuutteko mukaan?" Mick ilmestyi koputtamatta ulko-ovesta Dan vanavedessään.
"Joo!" Gemma huudahti ja repi mut puoliväkisin ylös sohvalta. En ollut ihan varma tiesikö ne, että olin vielä alaikäinen, mutta ketään se ei tuntunut ainakaan kiinnostavan.



"Martin!" mä henkäisin vähän liian yllättyneenä ja melkein leimahdin punaiseksi. Onneksi vain melkein.
"Ava, hei", poika tervehti virnuillen ja vähän ajattelematta halasin sitä lyhyesti. Oli sekin parempi, kuin hämmentyneen löysä kädenpuristus.
"Mitä sä täällä teet?" kysyin. Mä olin juuri puunannut kolme nuorta hevosta esittelykuntoon, kun niitä oltiin tulossa koeratsastamaan hevosvälittäjän toimesta.

Sitten näin kypärän sen kädessä ja tajusin miksi se oli halannut takaisin vain toisella kädellään.
"Aaaa", mä tajusin ja hymyilin vähän vinosti. Martin näytti ryhdistäytyvän vähän ja katsoi mun ohitseni.
"Se kimo on erityinen", lausahdin hiljaisella äänellä ennen, kun väistin pomoni tieltä. Vein yksi kerrallaan nuoret kentälle Martinin ratsastettavaksi.



Kuka olisi arvannut, että Nathaniel olikin ollut oikeassa?

Ainakin se itse, jos siltä olisi kysynyt.

Mun vatsanpohjaa kipristeli, kun tunnistin tallitöiden vahvistaman selän ihmisjoukon keskeltä. Oli melkein, kuin se olisi aavistellut mun katsovan sitä, tummat hiukset heilahtaen se kääntyi ympäri. Mua ilahdutti vaarallisen paljon sen kasvoille noussut hymy, johon olin näiden viikkojen ajan jo ehtinyt tottua.
"Hei", tervehdin ja pysähdyin sinisten silmien alle elokuvateatterin edessä. Martin kumartui lähemmäksi ja painoi lyhyen suudelman mun huulille ja saatoin vaikka vannoa, että mun sisuskalut heittivät voltin jos toisenkin.
"Hei", poika tervehti takaisin ja virnisti vähäsen.

Onneksi niiden hevoskokeilureissu Belgiassa olikin jatkunut odotettua pidempään.
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 10.09.20 15:04
 
Etsi: Spin off
Aihe: No damsel in distress | Ava
Vastaukset: 10
Luettu: 719

Ava Pulkkanen | Sysivalkeen omistaja

161cm // nainen // 18-vuotias (1.1.2003)
omisti Sysivalkeen (myyty 2.9.21)
@avaminea
lukiossa / töissä osa-aikaisesti Auburnissa

Ava Minea Pulkkanen on 18-vuotias 161cm pitkä vähän turhan itsevarma teiniaikuinen, hänen vanhempansa ovat eronneet ja osaa hyvin käyttää hyväkseen huomiosta kilpailevia vanhempiaan ja pyytää heiltä kaiken haluamansa. Myös aikoinaan Sepon ostaminen oli yksi niistä haluista, eipä tyttö ehtinyt edes tutustua ruunaan sen paremmin, kun oli vain nähnyt söpön kuvan netissä ja todennut haluavansa sen. Seppo myytiin samantyylisesti vuoden 2021 kolmannen Kalla Cupin aikana hyvävaraiselle perheelle ja tämän teinitytölle.
Avalla on punaiset hiukset, jotka ulottuvat alaselkään, suunnattoman runsaat tekoripset eikä lähde kotoaan ilman meikkiä ikinä. Tytöltä löytyy hoikka ruumiinrakenne, jossa kaikki vaatteet näyttävät hyviltä ja tietää myös sen. Silmät ovat niin syvän siniset, että niistä tuntuisi näkevän Avan sieluun saakka - olettaen tietysti, että teiniprinsessalta sellainen löytyy..
Ottanut 18-vuotissyntymäpäivänään nenälävistyksen (vasen puoli) sekä vasempaan korvaansa orbital-lävistyksen kullanvärisillä koruilla.

Ava omaa runsaat mielipiteet kaikesta eikä tällä ole mitään vaikeuksia antaa kaikkien tietää niitä. Kohtelee kaikkia ihmisiä hieman ylimielisellä otteella, lukuunottamatta parasta kaveriaan Jannaa ja tämän vanhempia, joita on aina salaa hieman kadehtinut. Tähän kastiin kuuluu myös poikaystävä Martin ja osittain valmentajansa Lauri sekä Sokan sisarukset.
Tytön taitoihin ilmeisten ihmisten ärsyttämisen lisäksi kuuluu tanssiminen (moderni) sekä laulaminen (oikeasti hyvä siinä, vahva ääni - yllättäen).

Ratsastustaidot noin heA ja 100cm tasoilla. Startannut myös kenttää harrastetasolla johon alkanut panostaa enemmän ja enemmän.
Kesän 2020 aikana ratsastanut Belgiassa paljon ja erityisesti nuorilla hevosilla. Tästä kehittynyt hyvä tasapaino, haaveilee nuorten hevosten ratsutusurasta. Syksyllä 2021 matkusti Martinin vanhempien luokse Saksaan, jossa ratsasti myös paljon erityylisillä hevosilla.




Topics tagged under avamartin on Foorumi | Auburn Estate V0p8Je

Varustekaupat EQP, Sokka Luxeries, Oddpixel ja Takakujan tallipuoti.




Roolipelit
27.1.18 Minkäs mä sille mahdan? // tapasi Jusun, Markuksen ja Gabriellan Pionin kahvilassa
11.2.18 Valkoinen valhe // Krouvissa Jonnyn, Matun ja Gabin kanssa
5.3.18 Why don't you live a little // Pionissa törmäsi Nitaan, Thomakseen ja Isabellaan
15.9.18 Yllätyskäänne // missä Jusu näkee vilauksen aitoa Avaa Purtsien kentällä
9.12.18 Kylmiä katseita // Rita yrittää tappaa Sepon
16.1.19 Valkoista ja mustaa // Ava ihastelee Antonia
28.5.19 Kuinka taltuttaa Ava // jäätelökesä Santun kanssa
23.10.19 Hyvää hyvyyttään (hah) // missä Ava on (muka) avulias
22.11.19 Ei ole koiraa karvoihin katsominen, eikä Purtsilaa paikkoihin // Jonkun Robertin housut hajoo ja Jusu ei osaa auttaa
27.9.20 Ryöpsähdyksiä // Jusu joutuu vähän tulilinjalle ja puolustautuu




Ihmissuhteet
Roope // isä
Elina // äiti
Janna // paras ystävä
Martin // poikaystävä (tutustuivat Belgiassa kesällä '20) #avamartin
Verneri // parhaan ystävän veli
Isabella // lapsuusajalta tuttu, ihannoi
Lauri // valmentaja, pieni kunnioitus toista kohtaan
Viivi // tykkää toisen asenteesta, kaverisuhde
Jusu // tallituttava, säälii hieman, kunnioittaa hieman, kutsuu paljon lempinimillä
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 27.01.18 16:42
 
Etsi: Purtsilaiset
Aihe: Ava Pulkkanen | Sysivalkeen omistaja
Vastaukset: 4
Luettu: 1344

Takaisin alkuun

Siirry: