Pelastava enkeli (off)

Tässä oli paljon, todella paljon sulateltavaa. Kun mietin asiaa jälkeenpäin, minusta tuntui että jotain todella oleellista oli mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. "Joo, naiset.. Haha.." ai että olin varmasti vakuuttavan kuulonen. Ainoat naiset joista voin ottaa mitään "esimerkkiä" on äitini, jonka kanssa en enää puhu ja rakas lapsuuden tammani. That's it. Ei entisiä tyttöystäviä tai säätöjä. Vain nämä kaksi.

"Eihän sitä voi tietää, ellei ota härkää sarvista, mut toivon todella et kaikki menee hyvin, saisit säki vähä enemmä vapaata" sanoin. Heitin perään pienen hymyn, mutta vain Anna tiesi, näyttikö se enemmän hymyltä vaiko epämuodostuneelta virneeltä.

Sydäntäni lämmitti, että Jonathan tarjosi apuaan, vaikka vaikuttikin ehkä aavistuksen epävarmalta itsekin. Niinpä sovimme, että kun tarhat oli siivottu niin voisimme hakea Epin laitumelta ja Jonathan voisi koeratsastaa tamman maneesissa. Jatkoin lannanlappausta hyräillen hyväntuulisena. Kaikki alkoi loksahdella paikoilleen. Vaikka rakastin tätä paikkaa ja tätä työtä, olin ollut vähän turhan kovilla viimeaikoina, ja Epi kärsi siitä.

. . .

Saapuessamme laitumen portille lykkäsin riimunnarun Jonathanin käteen ja totesin:
"Saat tehdä nyt kaiken itse."

Anna suurinpiirtein heitti riimunnaurun syliini. Voi luoja.. Mihinkäs sitä taas tuli lusikka tungettua. Muistan Annan sanoneen tamman peilaavan omia fiiliksiä, eli tällä hetkellä tamma halusi vain lukittautua vessaan ja olla siellä niin pitkään, että tilanne menisi ohi. Aivan.

Koska Epi oli (ainakin yrittänyt) maastoutua laitumen toiseen laitaan, pompin portin välistä aitaukseen ja lähdin tamman luo. Kyllä se päätään nosti ja tarkkaili että kukas sieltä tuli. Joko oma ihminen oli värjännyt hiukset ja kasvanut hurjasti pituutta tai sitten muukalainen. Ei se kuitenkaan poispäin lähtenyt. Puhelin tammalle ja ainakin omasta mielestäni ääneni oli rauhallinen, Epi antoi ottaa itsensä kiinni, mutta kun oli aika lähteä poispäin, se hankaili vastaan. Hitaasti mutta varmasti pääsimme portille ja avasin sen.

"Joko ollaan voiton puolella?" naurahdin Annalle.

Kuulsiko Jonathanin kasvoilla epävarmuus?
"Rohkeesti vaan", kannustin hymyillen ja viittoilin laitumen kauimmessa reunassa laiduntavaa tammaa kohti. Jäin portille katselemaan, miten tässä kävisi. Hetken ne siellä jotain säätivät, mutta en ihmettele. Tämä oli Epille uusi tilanne. Päästyään portille asti hevoseni katsoi minua kuin sanoen "äiti, kuka tää on?"
"Siitä se lähtee", virnistin Jonathanille ja taputin Epin lapaa ohimennen. Kävelin etummaisena ja annoin kaksikolle heti tilaa tutustua toisiinsa. Samalla olin kuitenkin näyttämässä Epille, että tilanteessa ei ollut mitään pelättävää.

Kävely tallille tamman ja Annan kanssa sujui hyvin. Pari heinätupsua oli liiankin kiinnostavia ja niitä piti päästä maistamaan tarkemmin. Kävelimme suoraan talliin ja laitoin tamman kiinni käytävälle. Hain sen harjat samalla kun Anna jäi pitämään tammalle seuraa ja rapsuttelemaan sitä(?).

Pakko myöntää, tammasta tuli mieleen vähän oma rakas opettajani lapsuudesta. Huomasin rentoutuneeni hieman tilanteen edetessä omalla painollaan ja rauhallisesti. Eniten takaraivossa kolkutteli se, että Anna luotti oman rakkaansa minun käsiini.

"Kato nyt, Epi, Jonathan on kiva poika ja pitää susta hyvää huolta silloin kun mamilla on kiire", höpöttelin hiljaa hevoselleni Jonathanin lähtiessä hakemaan harjoja. Rapsuttelin tammaa leuan alta ja suukottelin sen otsaa. Toistaiseksi kaikki näytti menevän vallan mainiosti, ja Jonathankin tuntui rentoutuneen vähän. Nähtäväksi jäisi, miten mies pärjäisi tamman selässä.

Jonathanin alkaessa harjailemaan Epiä en voinut vain seistä tumput suorina, joten lähdin hakemaan Epin koulusatulan ja suitset jo valmiiksi. Istahdin satulahuoneeseen hetkeksi putsailemaan Epin suojia. Vaikka kuinka olisin halunnut kytätä miehen toimia, päätin antaa hänelle tilaa. Ei nyt aikuisella miehellä voisi mennä mikään pieleen harjatessa hevosta, joka oli kaksinpuolin kiinni käytävällä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut Fellu tai mikään muukaan hirviö, vaan minun hevoseni.

Harjasin tammaa varmoin ottein oman tammani tuomalla kokemuksella. Jokaisen hevosen kanssa homma on oikeastaan sama, ellei ole kohtia mihin "ei saa" koskea. Epillä ei niitä ainakaan tässä vaiheessa tullut esille.

Anna tuli varusteiden kanssa takaisin. Koulusatula.. En ollut varmaan ikinä ollut sellaisen kanssa tekemisissä. Olin kuitenkin kiinnostunut. Ja kuten Lotta sanoi; kaikki esteiden välillä tapahtuva toiminta on koulua.

Ojensin mustan koulusatulan Jonathanille. Muistin miehen puhuneen esteratsastuksesta, joten sanoin:
"Jos teillä sujuu sileällä, niin voit jossain vaiheessa hypätäkin. Tällä hetkellä tavoitteena olisi kuitenkin kohottaa Epin kuntoa, eli pitkät maastolenkit olisi huippujuttu. Alkuun toki tutustutte toisiinne aitojen tai seinien sisällä, Epillä kun voi kierrokset nousta maastossa.." Tunsin itseni hössöttäväksi äidiksi. Mutta sitähän tavallaan nuorelle hevoselleni olinkin. Toivottavasti puheistani edes osa jäi Jonathanin mieleen, kun puhuin niin paljon.

Kun Epillä oli varusteet niskassa ja Jonathanilla kypärä päässä, suuntasimme maneesiin. Siellä kaksikko saisi täyden rauhan työskentelyynsä - siis jos kukaan ei eksyisi katsomoon. Otin itselleni tuolin kentän keskelle ja istahdin siihen kuin ratsastuskoulun opettaja. Tästä pääsisin nopeasti apuun, jos jotain sattuisi, ja voisin myös huudella ohjeita tarvittaessa. Epi näytti vähän epäluuloiselta, mutta luotin Jonathanin hevosmiestaitoihin. Mies oli pärjännyt hienosti ensimmäisen päivänsä tallityöntekijänä, eivätkä Auburnin hevoset olleet sieltä helpoimmasta päästä.
"Jos se vaikuttaa noin huolestuneelta niin höpöttele sille vaan", hihkaisin miehelle. Tästä tulisi mielenkiintoista.

"Tota... onko liikaa pyydetty jos heittelet mulle vähä niiku opettajana tehtäviä?" kysyin varovasti Annalta. Könysin tamman selkään joka hermostuneena alkoi steppailemaan tuntiessaan painoni selkänsä päällä. Yritn istua satulassa mahdollisimman syvään ja pitää itseni pystyssä.

Ohjasin rauhattoman nelijalkaisen uralle ja annoin tälle pitkät ohjat, kuitenin niin että saisin pidettyä hevosen edes jotenkin hallinnassani sen vaatiessa. "Siitä kun viimeks oon satulassa ollu, on kulunu jonnin aikaa."

Niinhän olikin. Jonathan oli maininnut tauostaan aiemmin. Tämähän oli vain virkistävää vaihtelua olla välillä itse opettajan pallilla.
"Olkapäät taakse ja pää pystyyn, polvet auki", aloitin miehen istunnan korjailulla. "Hengittele vaan syvään, kyllä se Epi siitä rauhottuu", jatkoin kannustavasti.

Parin kierroksen kävelemisen jälkeen kehotin Jonathania keräämään ohjia. Annoin ensimmäisen tehtävän, jonka tarkoituksena oli saada Epiä vähän himmaamaan vauhtiaan ja tulemaan kunnolla kuulolle:
"Pitkillä sivuilla pysähdys jokaisen kirjaimen kohdalla, laske kolmeen ja sitten heti reippaasti eteenpäin - ei kyllä pitäisi Epille olla ongelma. Lyhyille sivuille sitten pääty-ympyrät. Epin kanssa riittää pienet ohjasavut, se on herkkä suustaan."

Korjasin asentoani Annan ohjeiden mukaan. Olin edelleen kuin rautakanki Epin selässä. Kankeus onneksi hävisi pikkuhiljaa ja pystyin olemaan tamman selässä rennommin. Hengitin nenän kautta sisään ja puhalsin ilman ulos suustani.

Keräsin ohjat ja aloitin "ratsastustuntini" ensimmäisen tehtävän. Mutkan jälkeen pitkän sivun keskikohdassa pidätin tammaa, joka hieman viskeli päätään. Tamma kuitenkin kiltisi pysäytti askelluksensa. Olin varmaan ollut hieman liian raju ohjien kanssa. Nyt tiesin. Laskin kolmeen ja painoin pohkeeni tamman kylkiin. Hevonen lähti kuuliaisesti eteenpäin ja lyhelle sivulle teimme Annan ohjeistuksen mukaan ympyrän. En epäile Annan tietämystä, en tietenkään, mutta hitto tää nainen tuntee hevosensa ku omat taskunsa. Ei paljoa tarvinnut tammaa ohjata, kun se kuuliaisesti alkoi vaihtaa suuntaa. Hieman se päätään nakkeli, mutta se ei suoritukseemee suuremmin vaikuttanut.

Mua alko vähän hymyilyttää ja huikkasin opettajalleni "Mulla ei oo pitkään aikaan ollut näin hauskaa, vaikkei tää paljoa siltä näytä. En ees tajunnu kuinka ikävä mulla oli satulaan!"

Jonathan alkoi pikkuhiljaa rentoutua ja alkoi jopa hymyillä, mihin olin oikein tyytyväinen. Hymyilin takaisin. Epi kuitenkin protestoi miehen tekemisiä nakkelemalla päätään - suussa oli selkeästi liian vahva tuntuma.
"Kiva kuulla, istunta on jo paljon parempi kun muistat hengittää", aloitin ystävällisesti.
"Mutta oo vieläkin hellempi niiden ohjien kanssa. Päästä irti sisäohjasta ja taputa sen kaulaa, ratsasta istunnalla - pohkeet ja lantio", ohjeistin kun mies käänsi Epin taas ympyrälle. Epi ei tällä kertaa viskaissut päätään.
"Kuvittele, että pidät kukkasia kädessä. Ne ei saa tippua, mutta ei myöskään rutistua kuoliaaksi", yritin havainnollistaa, "Ja sitten kun käännät tai pidätät, niin kuvittele, että teet niin pienen liikkeen, ettei ohjalla nukkuva vauva herää." En tiennyt, oliko puheissani mitään järkeä Jonathanin korviin, joten odotin reaktiota. Jopa itseäni nauratti omat esimerkkini.

Onkohan Anna ollut liikaa tallilla tai auringossa? Nainen puhui vauvoista ja kukkasista. Jatkoimme matkaa toiselle pitkälle sivulle ja sama homma, pysähdys kolmeksi sekunniksi. Paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla. Epi ei nakellut niskojaan tai steppaillut levottomana. Kolme sekuntia ja eteen. Tämähän sujuu. Jollain kierolla tavalla Annan ohjeissa oli järkeä.

Mies katsoi minuun oudosti muttei sanonut mitään. Virnistin vain ja seurasin, miten homma jatkui. Epi lopetti päänsä viskomisen ja levottomuuskin alkoi pikkuhiljaa haihtua. Ilmeisesti ohjeeni menivät outoudestaan huolimatta perille, sillä kumpikaan ei enää ollut rautakanki. Rentous oli kyllä vielä kaukana, mutta edistystä tapahtui näinkin nopeasti, joten olin tyytyväinen.

Annoin ratsukon mennä vielä yhden kierroksen käynnissä, ja vaihdoin sitten tehtävää:
"Noniin, sitten pysähdysten sijaan kirjainten kohdalla siirtyminen kevyeen raviin ja seuraavan kohdalla takaisin käyntiin. Pääty-ympyrät sitten ravissa. Eikä mitään kaahailua."

Päästessämme ensimmäisen kirjaimen kohdalle maiskuttelin pari kertaa ja tamma vaihtoi vaihdetta isommalle. Sen ravi oli oikeastaan todella helppoa mukailla ja olla messissä. Aloin keventämään tamman askelluksen tahtiin. Epi kyllä pariin otteeseen lähti lisäämään vauhtia pyydettyä enemmän, mutta kuunteli pidätteitä. Kun pääsimme ensimäisen pääty-ympyrän aloituspisteeseen, toppuuttelin tamman takaisin käyntiin.

"Tätäkö sä meinasit vai millon sä halusitkaa askellajin vaihoksen?" naureskelin satulasta. Huomasin itse olevan rennompi ja Epikin käveli joustavammin allani. Oloni oli tällä hetkellä hieman tyhmä, sillä opettajan, maneesissa olevan tärkeimmän ihmisen ohjeet olivat menneet hieman ohi.

Ravi näytti hyvältä. Epin isot raviaskeleet sopivat loistavasti pitkän miehen istuttavaksi. Päätinkin käskeä Jonathania ottamaan seuraavan kierroksen kokonaan harjoitusravissa.

"Keskittymistä, herraseni! On hyvä, että saat pidätteet läpi vaikka Epillä on vauhtia, mutta ideana oli hidastaa käyntiin merkin kohdalla ja seuravalla ottaa ravia. Ympyrä ravissa", sanoin ja puistelin päätäni virnistäen leveästi. En ollut tottunut tällaiseen auktoriteettiasemaan, mutta huomasin nauttivani siitä. Taisi kulkea suvussa..

En oysty edes kuvailemaan sitä, miten nolona pompin tamman selässä. Seuraavasta siirtymisestä jatkoimme ravissa. Epi edelleen halusi lisätä vauhtia, mutta kuunteli hyvin apuja ja toppuuttelujani. Pakko myöntää, jo tässä vaiheessa munkin hyvällä kunnolla alkoi tulla hieman hiki.

Seuraavan merkin kohdalla jätin perseeni kiinni satulaan. "Nyt on kyl paikat erittäin huonosti" virnistin Annalle. Ei kai muu auttanut kun kestää. Pyydän siis jo valmiiksi anteeksi tulevalta naiseltani jos olen kykenemätön saamaan jälkikasvua. Epi jatkoi hienosti eteenpäin ja ehkä luulin omiani, mutta tamma myöntyi kulkemaan samassa tempossa, eikä yrittänyt enää niin paljoa kihdytellä.

Irvistin Jonathanin kommentille. Voi miesparka. Mutta hienosti se istui satulassa. Epin ralliautovaihde oli mennyt ohi ja se ravasi jo mukavassa temmossa, kuunnellen selässä istuvan Jonathanin apuja. Hieno pieni hevoseni, myhäilin itsekseni.

Pistin Jonathanin tekemään ympyröitä ja kolmikaarista kiemurauraa harjoitusravissa, asettaen Epiä aina kaaren sisäpuolta kohti.

// Pitäiskö tätä nopeuttaa loppua kohti? En meinaa saada tekstiä millään aikaiseksi ja sä jo löysit toisen vuokrattavankin XD

Kun Epi oli saatu takaisin tarhailemaan huskan tutustumistunnin jälkeen, jatkoimme Annan kanssa takaisin taukotupaan kahvin ääreen.

"On sul tosi kiva kauramopo" virnistin Annalle. "Ainiin, kuuleman mukaa Eelan vuokraaja on vaihtanu paikkakuntaa, mä saisin Eelan itelleni, nii kävi mieles et jos kuitenki tarviit joskus Epin liikutusta, voin auttaa siin" tarjouduin avuksi.

// tällane ei varmaa oo maailmanloppu :'D

"Epi on", hymyilin Jonathanille. Olin juuri hörppäämässä kahvimukistani, kun miehen sanat pysäyttivät ja laskin kupin hitaasti takaisin pöydälle. A..ai? En tiennyt olinko pettynyt vai helpottunut vai vähän molempia. Epi ei siis saisi vuokraajaa. Toisaalta en ollut varma siitä, miten Jonathan olisi pärjännyt sen kanssa itsenäisesti. Epillä kun oli omia temppujaan, mitä jos jotain olisi sattunut kun en olisi ollut näkemässä? Ajatukset alkoivat myllertää päässäni ja puristin kahvimukia vähän turhankin lujaa. Tämä oli hyvä. Vain minä ratsastaisin omaa hevostani, ei kukaan muu. Oikein hyvä. Olin ollut hiljaa liian pitkään, nyt pitäisi kommunikoida. Rykäisin, sain asiakaspalveluhymyn takaisin kasvoilleni ja totesin muka pirteästi:
"Hienoa! Pääset sitten myös valmentautumaan, eikös?"

Hörpin kahvini nopeammin kuin yleensä ja huuhdellessani kuppia päätin, että minun olisi avattava suuni ja sanottava tilanteesta työnantajilleni. Isabella ja Amanda säteilivät vaikutusvaltaista, pelottavaakin auraa, mutta he olivat serkkujani. Työvuorot oli suunniteltava niin, että saisin joskus myös vapaapäiviä. Ja niin, että ehtisin kunnolla ratsastaa Epin joka päivä. Kaksikin tuntia päivässä olisi loistava juttu, sillä Epi tarvitsisi kipeästi lisää massaa.

Huomasin Annan miettivän jotain oikein kuumeisesti ja olin jo kysymässä häneltä mietteistään, mutta nainen ehti ensin.

"Joo näin mä vähän arvelen.. Olishan se jees päästä valmennuksiin, mutten ole enää 110% varma siitä että haluan kilpailemaan... Kaviokkaiden kanssa puuhailu on paljon mukavempaa ja palkitsevampaa" tuumailin jopa ehkä liikaa itekseni.. Toivottavasti Anna sai muminastani selvää.

Yllätyin Jonathanin pohdinnoista. Olin saanut miehestä sen käsityksen, että hän nimenomaan halusi kilpailla.
"No, eihän se valmentautuminen tarkoita että pakko on kilpailla", virnistin. Olin jo tuttuun tapaani hymyilevä ja sosiaalinen, kun pieni synkkä hetkeni oli tullut ja mennyt. Olin vain niin väsynyt, että se alkoi jo päästä pinnalle.

// the end.