Pelastava enkeli (off)

Tähän peliin odotan Jonathania, ei avoin. Sijoittuu Jonathanin ensimmäiseen päivään Auburnissa.

---

Olin siemaillut väsyneenä kahvia tallituvassa, kun puhelimeni oli piipannut. Se oli ollut tekstari Amandalta, joka kertoi, että Auburniin oli tulossa uusi työntekijä. Olin siristänyt silmiäni varmistaakseni, että olin lukenut oikein. About time, olin huokaissut ja kumonnut loput mustasta myrkystä. Ehkä tämä tarkoittaisi, että minulla tulisi joskus olemaan myös vapaapäiviä? Ja muutenkin enemmän vapaa-aikaa? Luojan kiitos. Pitkät päivät seitsemänä päivänä viikossa alkoivat pikkuhiljaa painaa raskaana.

Seuraavana päivänä olin jakamassa hevosille aamuruokia, kun tulokas sitten saapui paikalle. Amanda oli kertonut miehestä vain nimen ja sen, että hän oli kotoisin briteistä mutta puhui loistavasti suomea. Paljon omiani isommat venytykset pistivät heti ensimmäisenä silmiin, kun nuori mies tervehti minua reippaasti tallikäytävällä(?). Hymyilin positiivisesti yllättyneenä takaisin. Vaikken sinänsä kärsinyt millään tavalla huonosta itsetunnosta, tunsin itseni väkisinkin vähän outolinnuksi kaikkien mallinnäköisten blondien seassa. Olihan Auburnissa toki sinitukkainen Minka, mutta tyttö pysytteli aikalailla omissa oloissaan. Nyt sain seuraa, joka oli ainakin ulkoisesti kaltaiseni.
"Anna, tallimestari", esittelin itseni lyhytsanaisesti ja toivotin miehen tervetulleeksi Auburniin.
"Kiva tukka", kommentoin miehen makeita tummanpunaisia hiuksia. Jonathan oli luultavasti aika lähellä omaa ikäluokkaanikin kaiken lisäksi. Silmäilin tuota samalla päästä varpaisiin samalla kun kaadoin Rillalle aamukauroja.
"Oon iha just valmis näiden ruokien kanssa, voidaan sitten tehdä pieni esittelykierros", sanoin miehelle, joka seisoi vähän toimettoman näköisenä vieressäni.

Kävelin talliin sisälle ja ensimmäisenä eteeni sattuikin violettihiuksinen nainen. Pakko myöntää, tykästyin pomooni heti. Ainakin hänen tyyliinsä.
"Moro!" huikkasin tallin ovilta ja hymyilin ehkä hieman ujosti. Yllätyin hänen kommentistaan hiuksistani, positiivisesti totta kai. Muualla olin tottunut outoihin katseisiin ja halveksuviin kommentteihin ulkonäöstäni. Anna esitteli itsensä samalla kun ruokki punaruunikkoa tammaa.
Tässä vaiheessa en osannut tehdä muuta, kuin seistä tumput suorina. Tutkailin samalla ympärilleni ja ihastelin, miten hienoksi tallirakennus oli saatu. Toivoin ettei Anna huomaisi...

Viitoin Jonathania seuraamaan, kun kävelin Mustiksen karsinalle tallin päätyyn. Kaadoin friisiläiselle ruuat ja totesin, että tämä oli viimeinen ruokittava ja nyt voisimme käydä hevoset pikaisesti läpi.
"Tässä on Mustis, yksäri", esittelin orin Jonathanille ja jatkoin matkaani takaisinpäin. Esittelin jokaisen hevosen nimeltä, kerroin oliko se yksäri vai tallin omistajien oma, ja oliko hevosessa jotain erityistä mitä pitäisi tietää. Kerroin, että Epi ja Lara olivat vähän hätähousuja ja niitä taluttaessa sai olla tarkkana ettei jäänyt isojen tammojen jalkoihin. Kerroin, että Hani oli hyvin arka ja sen kanssa piti olla aina erityisen rauhallinen ja pehmeäkätinen. Sen luottamusta ei sormia napauttamalla tulisi saamaan, vaan lempeydellä ja kärsivällisyydellä.

Fellun karsinan kohdalle pysähdyin vähän pidemmäksi aikaa kuin useamman muun. Vilkaisin meitä mulkoilevaa mustaa oria ja sitten Jonathanin kenkiä.
"Tässä on iso paha Fellu-setä. Sulla on hyvin pian varpaat paskana, jos meinasit pysytellä tennareissa", sanoin virnistäen, "oon tosissani. Fellu on ihan kusipää, sitä ei voisi vähempää kiinnostaa käyttäytyä. Mutta se on hemmetin hieno kouluhevonen ja arvokas kuin mikä, Amanda omistaa sen", lisäsin. Katsahdin mieheen uteliaana tuon reaktiosta.
"Onko sulla kuinka paljon kokemusta oreista?" kysyin, koska en juuri tiennyt miehen hevostaustasta.

Kävelin naisen perässä, kun tämä esitteli minulle toinen toistaan hienompia hevosia. Viimeisen kohdalla Anna kuitenkin piti hetken tauon ennen kuin kertoi enemmän mustasta orista. Huomasin Annan vilkaisevan kuluneita tennareitani. Hups.

Kun pomoni oli kertonut millainen kusipää tämä upea otus oli, aloin heti miettimään mistä löytäisin mahdollisimman pian turvakengät.
"Onko sulla kuinka paljon kokemusta oreista?" Anna kysyi.
"Onhan sitä jonnin verta. Enemmän kyllä tammoista...." vastasin hieman nolona. Reilu parikymppinen hevosmies ja suurimman osan ajasta ollut tammojen kanssa. "Ei perkele, nyt se pitää mua varmaan ihan nössönä" ajattelin... Onneksi Anna ei osannut lukea ajatuksiani, ainakin niin toivon. Toivottavasti kehonkieleni ei anna minua ilmi..

Nyökkäilin mietteliäänä.
"No, sitten varmaan tiedätkin, että tammoista ja muista oreista pysytellään turvallisen matkan päässä. Jos jollain tammalla on kiima niin silloin mahdollisimman kaukana. Face to face -kontakteja ei yhtään, siinä on sitten piru irti. Kuten huomasit, meidän hevoset on pääosin tosi isoja niin siinä jää helposti toiseksi sitten jos hormonit lähtee hyrräämään", selitin ihan perusasioista alkaen, vaikka oletinkin miehen tietävän nämä. Muistutteluna, jos ei muuten.
"Meillä orit talutetaan aina ketjulla ja piiskan kanssa, vaikkei kaikki mitään Fellun kaltasia hirviöitä olekaan. Ihan varmuuden vuoksi. Piiska on siis ihan vaan heiluttelua varten, sillä ei lyödä", painotin viimeistä lausetta. Kaikenlaisia hevosenkäsittelijöitä kun maailmasta löytyi.
"Orien kanssa auktoriteetti on kaiken A ja O. Älä päästä niitä niskan päälle", lisäsin vielä.

Kun orioppitunti oli ohi, kerroin Jonathanille hevosten ulkoilusta. Toistaiseksi tammat ja ruunat olivat vielä laitumella, joka sijaitsi kilometrin päässä tallilta. Orit sekä Rilla ja Vila varsoineen tarhasivat tallipihassa. Kerroin päiväjärjestyksestä, näytin tallin tilat ja kävin ruokintaohjeet pintapuolin läpi. Rehuhuoneen lapusta saisi luntata sitten, kun ruokinnan aika olisi.
"Lähdetäänpä viemään hevosia laitumelle. Ota sä Haitta, se oli se nätti tamma isoilla merkeillä. Se on vasta viis, että tarkkana senkin kanssa saa olla", ohjeistin Jonathania. Otin itse viereisestä karsinasta Laran ja mainitsin samalla miehelle, että Lara oli vähän epävarma tapaus ja vaati määrätietoista mutta hellää käsittelyä. Matkalla laitumelle puhuin vuokraajistamme ja hevosten painotuksista.

Taluttaessani kaunista nuorta tammaa, ehdin hieman myös ihailla tallin maita ja rakennuksia ulkoapäin. Anna kertoi tallin tavoista ja muista vuokraajista. Kaikki kuulostivat todella mukavilta.
"Mulla on jotenkin sellanen olo, et tuun viihtyy täällä todella hyvin." sanoin Annalle, hänen pitäessä pienen tauon puheissaan. "Edellisillä talleilla on jotenki ollu niin omat porukat alusta alkaen, et väistämättä on tuntunu ulkopuolistelta ja hyljityltä" jatkoin. Kuitenkin keventääkseni tunnelmaa väläytin ainakin omasta mielestäni kunnon Pepsodent hymyn, vaikkei rivistöni mikään valkoinen kahvin jaa tupakan jälkeen ole. Jossen ihan väärin katsonut, nainen hymyili hieman.

Laitumille tosiaan oli hieman matkaa, mutta onneksi niinkin lähellä, että jalkaisin pääsee. Haitta oli tullut koko matkan kiltisti vieressäni ja välillä rapsuttelin tammaa hieman kaulasta. Kaunis valkonaamainen naikkonen oli kyllä vertaansa vailla.

"Joo, kyllä täällä viihtyy", hymähdin Jonathanin kommentille siitä, miten hän tulisi viihtymään. Ainakin talli ja hevoset olivat ihan viimeisen päälle. Ihmisistä taas saattoi olla monta mieltä. Ootappa vaan, kun tapaat Amandan, mietin itsekseni. Jääkylmä blondi oli suorastaan pelottava, jos häntä ei tuntenut. Ja ehkä vähän vaikka tuntisikin.
"Täällä onneksi kaikki on uusia, niin ei oo vielä muodostunut mitään tiiviitä porukoita", totesin. Eihän Auburnin ovien avaamisesta ollut kuin pari kuukautta. Sivusilmällä vilkaisin Haittaa ja ilokseni huomasin, että tamma tuli oikein hyvin toimeen uuden tallityöntekijän kanssa. Ja minä luotin nimenomaan hevosten mielipiteisiin. Laitumen portti oli auki, koska se oli näin aamusta vielä tyhjillään. Talutimme hevoset sisäpuolelle ja päästimme ne irti. Annoin Jonathanin sulkea portin ja lähdin kävelemään jo tallille päin, vaikka olisikin ollut ihana jäädä katsomaan nuorten tammojen riehakasta laukkaa. Sisälläni kupli ilo siitä, että aikani ei jatkossa olisi enää niin kortilla. Voisin ehkä välillä jäädäkin vain hengailemaan laitumen reunalle.
"Millasta hevostaustaa sulla on?" kyselin uteliaana kävellessämme tallille.

Suljin portin perässäni ja vilkaisin vielä tammojen kirmailua laitumella. Ne vaikuttivat tyytyväisiltä. Huomasin Annan jo lähteneen hipsimään takaisin tallin suuntaan, kilttinä alaisena lähdin perään.

Annan kysymys harrastustaustastani ei tullut yllätyksenä. "Sen jälkeen kun muutimme Suomeen, oli mulla cob-tamma, siltä mä oikeestaan kaiken opin" kerroin jopa hieman haikea sävy äänessäni. "Siinä meni jokunen vuos eikä porukat enää jaksaneet enää toisiaan niin ne lähti omia polkujaan ja mun rakas poni lähti yläkertaan laiduntaa, ihan jo korkeen ikänsä takia. Sen jälkeen lähemmäs kymmenellä eri tallilla on tultu pyörittyä, mut mikään niist ei oo silleen tuntunu kodilta" pidin pienen tauon ja laskin katseeni maahan. Ajattelin, ettei nyt todellakaan saisi alkaa pillittämään, ei sitten yhtään. Anna vaikutti hieman vaisulta vierelläni, joten jatkoin. "Edelleen mä unelmoin esteratsastajan urasta ihan suurissa luokissa. Toivosin, et Auburn on mulle just se oikee ponnahduslauta"

"Oon pahoillani", sanoin hiljaa kuullessani Jonathanin vanhemmista.
"Ekasta omasta hevosesta luopuminen on ihan hirveetä", puuskahdin sitten. Muistin liiankin hyvin sen tuskan, kun ikioma ensiponi oli pitänyt päästää taivaslaitumille. Tiesin myös sen, miten kulki tallilta tallille mutta ei juurtunut mihinkään. Paitsi nyt Auburniin - uudestaan. Vaivuin mietteisiini, joista hätkähdin hereille Jonathanin jatkaessa puhumistaan.
"Ai! Isabella on kyllä oikein pätevä estevalmentaja, oot ihan oikeassa paikassa", hymyilin miehelle kannustavasti. Itse en niinkään tavoitellut kuuta taivaalta, kunhan halusin ratsastaa. Laadukkaasti tietenkin, siihen oli pienestä pitäen totuttu.

Siinä me aamupäivän kävelimme tallilta laitumelle ja takaisin, veimme orit ja varsat äiteineen tarhoihin ja istahdimme sitten hetkeksi tallitupaan. Napsautin kahvinkeittimen päälle ja kaivoin kaapista kaksi mukia. Sitten vasta älysin kysyä, joiko mies edes kahvia. Olihan niitäkin outolintuja, jotka lipittivät vain teetä. Tai vielä oudompia, jotka eivät sitäkään. Itse en voisi kuvitella eläväni puolta päivääkään ilman kahvia, saati että heräisin aamulla kukonlaulun aikaan talliin.

// Haittaako tällainen skippaus?

"Kahvi on elämä" vastasin. Naurahdin vastaukseni perään ja jollain tasolla tunnelma huoneessa muuttui entistäkin rennomaksi. Ainakin siltä minusta tuntui. Anna oli todella mukava. Amanda oli oikeassa, kun sanoi että tulisimme varmasti hyvin toimeen. Tietenkään en pääse tämän lilahiuksisen olenon pään sisälle, mut mulla oli sellanen fiils. "Aamukahvi ja -tupakka on sellasia jotka tarvii herätäkseen aina uuteen päivään".

Kun keitin oli valmis ja pannusta leijaili huoneeseen vahvan kahvin tuoksu, nousin ylös ja kaadoin ensin Annan kuppiin tuota elämän eliksiiriä. Kaadoin itselleni jättäen maitovaran, enkä tietenkään tajunnut kysyä Annalta, juoko on hän kahvinsa mustana. Istuin takaisin pöydän ääreen ja jäin katselemaan nuorta naista pöydän toisella puolella. Ehkä liiaksikin.

// juu ei mitään sähän nää hommat täällä paremmin tiiät

"Niinpä", naurahdin miehen kommentille kahvista. Jonathan vaikutti koko ajan enemmän hyvältä tyypiltä.
"Mm.. Mä oon pyrkinyt jättämään säännöllisen polttamisen", totesin rehellisesti. Niin, nykyään rööki oli lähinnä sellainen tiettyjen ihmisten seurassa oleva sosiaalinen juttu. Mikä tarkoitti sitä, että nyt sitä ehkä tulisi poltettua taas enemmän, jos sattuisi Jonathanin kanssa päätymään röökitauoille. Voi hitto.
"Kartanon alueella ei saa polttaa", sanoin itsenikin yllättävän virallisella äänellä. Hajuaistia hellivä kahvin tuoksu kuitenkin sai hymyn takaisin huulilleni ja yllättyneenä otin vastaan kupin Jonathanin kädestä. Kiitin kohteliaasti. Hetken miehen ilme näytti empivältä, joten sanoin:
"Joo, mä juon mustana." Sitten laskeutui pieni hiljaisuus, kun molemmat nautimme kuumasta kahvista. Vilkaistessani Jonathania huomasin tuon katsovan suoraan minuun. Häkeltyneenä käänsin katseeni takaisin mukiin. Mieheksi Jonathan oli yllättävän kiinnostava, pakko myöntää.

// Haha Anna kiinnostuu kaikista?? Sorry not sorry

Huomasin Annankin katsovan minuun. Taisimme kummatkin hieman häkeltyä ja käänsimme katseet takaisin omiin kahveihimme. "Joo en mä ikinä tallilla ollessa polta. Jos mulla on rööki kädes siin vaihees ku oon tallille tulossa, niin heitän sen auton ikkunast ulos kauan ennen kartanon tontin rajaa." En yrittänyt puolustella itseäni tuolla kommentilla, mutta faktaahan se oli, en yhtäkään tupakkaa ole yhdellekään tallilla polttanut.

"Mites alkoholin käyttö?" en tiedä mikä demoni mut riivas kun tota kysyin, en kuitenkaa ehtiny sulkee suutani kun vasta viimeisen sanan jälkeen. "Tälleen yhen päivän jälkeen vaikutat ihan liikaa absolutistilta, ellei se oo liian räikee sana kuvaamaan sua" ja vasta tuon lauseen jälkeen hoksasin, ettei mikään sana ole räikeämpi kuin Annan hiusten väri. Oli vähän liiankin lähellä etten purskahtanut nauruun Annan edessä. Se olisi ollut katastrofi.

// sellast se välillä on ;D

Hienoa. Jonathan vaikutti vastuulliselta hevosmieheltä. Se oli tietenkin uudessa työntekijässä tärkeintä, vaikka itse olin tykästynyt miehessä aivan muihin asioihin. Noihin lävistyksiin ja punaiseen tukkaan, esimerkiksi..

Katsoin miestä kulmat koholla. Minäkö absolutisti? Olisitpa juuri pari päivää sitten nähnyt, miten jurrissa olin Hemsbury Huntissa.. Onneksi et, olisi voinut esimiehen rooli menettää uskottavuuttaan.
"Absolutisti? Häh? Kaukana siitä", virnistin. Huvittavaa, miten he olivat päätyneet keskustelemaan paheistaan. Mutta toisaalta, olihan sekin yhdistävä tekijä.

Kun kahvimukit oli kumottu ja hetki saatu hengähtää rupatellen, lähdimme siivoamaan karsinoita. Näytin Jonathanille välineet ja kysyin kiusallani, osasiko mies lapata paskaa. Hyväntuulisina(?) asettauduimme vierekkäisiin karsinoihin, jotta pystyimme jatkamaan juttelua samalla.

Anna ojensi talikon minulle ja otin sen pienen virneen saattelemana ja painuin karsinaan lapioimaan kakkaa. Omalla kierolla tavalla nautin tästä. Sai käyttää olemattomia lihaksia ja tehdä oikeita töitä.

Rupattelun lomassa putsasimme kaikki karsinat, jotka vain olivat tyhjillään(?). Kun olimme valmiita, laskin talikon kottikärryjen päälle ja pyyhin muutamat hikipisarat ohimoltani. "Kuvittelenko tehneeni muka jotenkin rankkaa duunia, vai onks tääl oikeesti näin kuuma?" naurahdin Annalle.

Viidentoista karsinan siivous meni aivan hujauksessa, kun oli kaksi tekemässä.
"Eihän seittemän karsinaa mitään ole, mä vaan oon niin kuuma", vinkkasin leikilläni silmää ja nauroin sitten perään, "Ei vais, mä vaan oon tottunut siivoamaan nämä kaikki." Kyllähän siinä oli pieni haba kasvanut.
"Ei tarvii salilla käydä erikseen kun tätä tekee joka päivä", sanoin vielä ja lähdin sitten kärryjen kanssa näyttämään, mistä lantala löytyi. Lantalasta palasimme takaisin tallikäytävälle.
"Kun karsinat on siivottu, käytävä lakaistaan niin ettei siinä ole yhtään kakkakikkareita tai irtoheiniä. Täällä pidetään paikat ihan tip top", kerroin Jonathanille ja ojensin tuolle luudan. Useimmilla talleilla siisteydestä ei nipotettu ihan niin paljon kuin Auburnissa. Mutta eihän Auburnin Kartanon imagoon olisi mitenkään sopinut minkään tason epäsiisteys, sehän oli selvää. Jonathanin lakaistessa käytävää menin itse pesemään hevosten ruokinta-ja juoma-astioita.

// Mua jäi nyt häiritsemään, että oliko Jonathanilla jotain sanottavaa alkoholista?

En tiennyt mitä ajatella Annan silmäniskusta. Myönnän, fiksun näkönen naikkonen, ei mikään sysiruma ja tosi hyvä huumori, mut ei kai pomo voi alaisilleen alkaa flirttailemaan. En osannut kommentoida siihen mitään ja ennen kuin ehdin enempää ajatella, Anna iski minulle luudan käteen.

Eipä sitä pomolle paljoa vastaan sanota, tartuin luutaan ja aloin laikaisemaan lattioita. Anna taisi mennä pesemään ruokinta-astioita. Ainakin siltä se näytti.

Reilun puolen tunnin päästä olisin voinut jopa vannoa, että näin peilikuvani tallin lattiasta! Annaa ei näkynyt missään, enkä kehdannut lähteä mihinkään, joten jäin koomisesti "sivelemään" lattiaa luudalla ja odottelemaan häntä.

"Mä vähän luulen, että sä et saa sitä ton puhtaammaks", virnuilin Jonathanille.
"Mulla vähän kesti kun yritin löytää Epille uutta ruoka-astiaa. Se oli hajottanut taas omansa", huokaisin. Nyt pitäisi lähteä käymään kaupungissa ostamassa uusi - vara-astiatkin oli käytetty. Nuori tamma ei selvästi saanut tarpeeksi virikkeitä. Onneksi se ei ollut ruvennut loimiaan rikkomaan, tulisi vähän kalliimmaksi kun muoviset astiat.
"En ehdi ratsastaa sitä rassukkaa tarpeeksi", pohdin ääneen. Tuntui pahalta edes myöntää se, mutta niin se vain oli. Minulla oli elämässäni vähän liikaa tällä hetkellä. Epille ei olisi tehnyt huonoa työskennellä kahtakin tuntia päivässä.
"Pitäisiköhän mun hankkia sille vuokraaja?" katsahdin Jonathaniin. Voisi kyllä olla vaikeaa löytää ketään, jonka kelpuuttaisin silmäteräni selkään.

"Ainahan mä voin vetää sen valkasulla?" naurahdin. Annan kommentista etsiä Epille vuokraaja, minulle tuli heti mieleen yksi henkilö; minä. Tietenkin vain jos se Annalle olisi ok. Mietin pääni puhki, halki ja poikki miten voisin ehdottaa tällaista järjestelyä. "Tota.." aloitin. Sanat kuitenkin juuttuivat kurkkuuni ja ainoa mitä sain möläytettyä oli; "tarviiks sun lähtee hakee sille uutta astiaa?" Juntti. Ei. Näin. You twat.

Naurahdin Jonathanin kommentille valkaisusta.
"Tarvii joo, se oli jo vara-astia minkä se rikkoi", vastasin miehelle, "Lähetkö mukaan?" Toinen vaikutti siltä, että voisi olla halukas lähtemään itsekin. Eikä seura minua haittaisi.
"Tarhat vaan pitäis vielä siivota, ei se sitä ennen iltaa tarvii", totesin sitten, "täällä on tapana siivota ne joka päivä."

Lähdimme lappaamaan siis lisää kakkaa. "Hei ku puhuit siitä et saattaisit hommata Epille vuokraajan, nii mitäs jos.. Ööh.. Jos mä liikuttasin sen ku sä et ehi?" jouduin keräämään kaiken rohkeuteni, että sain tuon lauseen ulos suustani. Jäin seuramaan Annan reaktiota.

"Oikeasti? Sehän olis ihan super", huudahdin iloisesti yllättyneenä. Vasta sitten tajusin ajatella vähän. En tiennyt yhtään, miten hyvin Jonathan osasi ratsastaa, tai olisiko hänellä kokemusta nuorista hevosista. Viitoin miehelle, että seuraisi perässäni, kun lähdin kävelemään jo lannanlappaustarvikkeita kohti. Puhuin samalla:
"Joo, siis, sehän olisi loistavaa - jos te tuutte toimeen. Epi on vasta viis, se on nuori ja kokematon. Sillä on hirveästi energiaa, se testailee ja no, se on tamma." Naurahdin ja jatkoin hymyillen ylpeänä: "Toisaalta sillä on valtavasti potentiaalia ja se on tarpeeksi iso sulle." Katsahdin Jonathaniin arvioivasti ja nappasin kottikärryt ja toisen talikoista.
"Haluatko koeratsastaa sen tänään?"

"Ai että haluanko?!" kuulostin ehkä hieman liian innostuneelta. Huomasin miten Anna mittaili minua, is she checking me out? Eeeei kai. Edelleenkin, Anna on mun pomo. "Siit on jonkun aikaa ku viimeks oon istunu satulassa..." annoin hieman varoitusta siitä, mitä voisi olla tulossa. En kuitenkaan halunnut pettää Annaa tässä asiassa, tiesin miten iso apu tästä olisi hänelle.

"Sähän voisit juoksuttaa sitä vähän ensin, niin saisit siihen touchia maastakäsin ja enimpiä liikavirtoja pois", ehdotin Jonathanin mainitessa tauostaan. Jos mies saisi Epin kunnioituksen jo maastakäsin, ei tamma välttämättä testailisi niin paljon enää ratsailla.
"Ootko sä ennen ratsastanut nuoria hevosia?" kysyin vielä. Halusin olla varma, että uskaltaisin laittaa miehen hevoseni selkään.

"Putsataan eka nuo tyhjät tarhat ja aletaan sitten siirtää hevosia pois tieltä", ohjeistin tarhojen siivouksesta ja ryhdyin heti itse hommiin. Onneksi oli jo viileämmät kelit, niin ei tarvinnut ihan hiessä huhkia. Kevyt tuuli viilensi mukavasti. Ah, syksy.

"Nuorin on tainnut olla seittemän.. Sekin oli lehmänhermoilla varustettu pappa-mielinen ruuna." Jatkoin matkaa seuraavaan tarhaan ja utelin naiselta, millainen Epi sitten oli käsitellä, maasta ja selästä käsin.

"Pari kertaa oon tullu alas tosi kipeesti, mut luita ei oo murtunu" yritin kuulostaa rauhalliselta ja vakuuttaa etten hätkähtäisi ihan pienestä. Syksyinen tuuli puhalsi ylitsemme ja jouduin moneen kertaan hätistelemään hiuksia pois silmiltäni.

Aloin epäillä nyt koko ajan enemmän, olisiko Jonathanista ratsastamaan Epiä. En kuitenkaan sanonut sitä ääneen, vaan aloin kertoa Epin käsittelystä:
"Epillä on usein vauhtia vähän liikaa, niin narun päässä kun ratsailla. Se on suurimmaks osaks täysiverinen, ja se näkyy. Että sen kanssa pitää olla kyllä hereillä ja aina askeleen edellä. Kyllä se kuitenkin kuuntelee, että komentamalla sen saa ruotuun. Ja onhan sillä sellaisia tammapäiviä milloin kaikki kiukuttaa, mutta ne taiskin olla sulle tuttuja." Vilkaisin mieheen virnistäen. Naiset.
"Ja tosiaan, se saattaa olla epävarma uusissa tilanteissa ja tarvitsee paljon tukea. Epi on tosi herkkä ja peilaa vahvasti omia fiiliksiä, joten rauhallisuus ja johdonmukaisuus on kaiken a ja o. Ja pehmeet kädet! Onhan se ikäisekseen aika taitava, mutta lihasta se tarvii, ja öö.. Sun pitää kokeilla", suljin suuni ja hymyilin. Johan oli tullut tekstiä.