PJ19 After ride (K18)

Ilma oli yhä miellyttävän lämmin. Osittain pilvisen kilpailupäivän jälkeen aurinko paistoi illasta ihanasti lämmittäen. Isabella Sokka seurasi katseellaan, kuinka kilpailija toisensa perään haki huvimajan vaalein pellavaliinoin peitetyiltä tarjoilupöydiltä kuohuviinilasillisen itselleen. Ilmeiden kirjo vaihteli tyytyväisyydestä, onnesta, ilosta ja epäuskosta pettymykseen asti.

Perijätär varoi arvokkaita korkokenkiään ja sipsutteli huolellisesti päkiöillään siirtyessään huvimajalta ruusupuutarhan puolelle, jonne kilpaväki oli ohjeiden mukaisesti valunut. Isabella odotti hetken, ja kilisti sitten 1920-luvun tyylin mukaista samppanjalasia sormuksellaan. Puutarhaan laskeutui välittömästi hienostunut hiljaisuus, joka sai luonnollisen hymyn nousemaan naisen huulille.

"Kiitos!
Ensinnäkin, haluan kiittää kaikkia osallistujia Auburnin kartanon puolesta. Oli ilo olla järjestämässä esteratsastuksen arvokilpailua Suomessa. Onnittelut voittajille!"

Katse seurasi yleisöä, joka siellä täällä mutisi 'onnea' ennen kuin Isabella jatkoi:
"Nyt on kuitenkin aika jättää kilpailuasetelma taakse. Kartano tarjoaa teille nämä maljat, sekä pari muuta lasillista virallisilla Power Jumpin jatkoilla kylämme vaatimattomassa keskustassa. Kippistelkää rauhassa ja etsiytykää sitten minibusseihin, jotka kuljettavat teidät Kallan Kingiin. Otetaan tärkeät tukijoukot mukaan ja tutustutaan kaikki toisiimme. Pidetään klubilla hauskaa, mutta tehdään se turvallisesti! Kippis!"

Power Jump 2019 After ride - virallinen jatkokutsu ohjeineen
- Ihan kaikille! Kilpailijat sekä kunkin yksi groomi saa ilmaisen jatkolipun, mutta kuka tahansa voi ostaa sisäänpääsyn After rideille.
- Tämä ketju on yleinen roolipeli jatkoihin liittyen: voit osallistua yhdellä tai monella viestillä, pelata ensin täällä tarkempaa "peliseuraa etsien" jne. Kaikki draamailu on sallittua, myös uudet pelit ja omat spinnarit!
- Voit esitellä asusi (piirros) Photo Boothissa
- Aloita kirjoittamalla jatkofiiliksiäsi (kenen seurassa olit? kenen serurassa haluaisit olla? Kiinnittikö joku kanssakilpailija huomiosi?) ja jatka pelaamista, jos siltä tuntuu!
- Roolipeliaikaa ainakin 11.8. asti eli kaksi viikkoa Power Jumpien jälkeen, jotta kaikki halukkaat ehtivät tuotoksista huolimatta osallistua! Voisi olla myös mielenkiintoista tietää tulokset pelaillessaan. Tervetuloa!

Mekko olisi voinut olla tietenkin kauniimpikin.

Tissit olisivat voineet olla tietenkin ryhdikkäämmätkin.

Korkokengät olisivat voineet olla ehkä kokoa suuremmatkin.

Vaan Märta Merenheimopa ei tuntenut oloaan yhtään sen huonommaksi. Se hipelöi toista avaruusnutturaansa tiukennellen pinnejä jo sadannen kerran tänään, ja katsoi syrjäkarein Michaelia.

Veljelle tällainen pukuilu oli arkipäivää. Jollain oudolla tapaa vaaleat housut eivät olleet sen päällä kammotus, eikä säntillisen polkapalloinen kauluspaitaan hirveä näky. Yleisesti ottaen, Michael nyt vain oli hyvännäköinen, eikä Märta voinut kuin kihistä vieressä geenien epäreilua jakoa.

“Muilla on housuja”, se kuiskasi veljelleen, joka antoi katseensa juosta läheisissä ihmisissä. Sitten enkelipoika hädin tuskin katsoi sisartaan, kulma laiskasti koholla, kun hymähti: “Niin?”

“Mulla on mekko.”

“...Niin?”

Märta iski näppärän kyynärpään tampioveljensä kylkiluiden väliin ja mekon sävyä seurailevan kengän korko painui nurmikkoon sinihiuksen painaessa askeleensa tiukasti seis. Isabella Sokan heleä ääni täytti kartanomiljöön ja Michaelin keskittymiskyvyn, ja silmät päässä pyörien Märta käänsi pudistelevan päänsä muualle.

O, Alexander Rosengård, where art thou?

Kieronkiero Metti ei totisesti vahingossakaan kiinnittänyt kenenkään huomiota itseensä, mutta huomasi sitäkin varmemmin kaiken ympärillään tapahtuvan. Oli hyvin jännittävää ja hivenen uuvuttavaa yrittää nähdä ja kuulla kaikki yhtä aikaa, mutta Metin pohjaton uteliaisuus sai vihdoinkin ravintoa märehdittäväkseen.

Sulavasti Metti kierteli pihamaata ja teki havaintoja.

Millaisia pieniä porukoita muodostui? Ottiko joku paikallisväestä vierailijat vastaan poikkeuksellisen avosylin? Ketkä pysyttelivät kaukana toisistaan? Ketkä ryhtyivät hakeutumaan kohti yhteistä minibussia? Näkyikö omituisia katseita, entäs ihastuneita? Olikohan kukaan vielä kerennyt riipaisemaan moukkamaisia rynnäkkökännejä?

Tämä oli se osa hevosaiheisesta tapahtumasta, joka Mettiäkin kiinnosti. Esteiden hyppelyllä täytetyt pari viime päivää olivat olleet kuolettavan tylsiä.

Metin katse liimautui hetkeksi epäilyttävään sinitukkaiseen Martta Merenheimoon (näpistelijä!) ja tämän... seuralaiseen? Well hello, kukapa olisi uskonut! Pälyilevästä katseestaan päätellen ei Martta-Märta itsekään. Etsikö se jotakin?

Mutta tuttuja tyyppejä ehti tarkkailla sittenkin, kun muualta tullut kilpaväki olisi lähtenyt. Metti lipui kohti vieraampia kasvoja, eikä oikeastaan ajatellut hakeutua juttusille, mutta kuuloetäisyydelle kuitenkin. Jospa edes joku laukoisi jotakin mielenkiintoista; ehkäpä varomattomia mielipiteitä kisajärjestäjistä? Yllättäviä tuttavuuksia?

Metillä oli illan varalle vain yksi tavoite: saada kiinni jostakin oikein, oikein hyvästä tarinasta, joka saisi (roska)lehti-Kaksnelosen muun toimituksen ratkeamaan riemusta. Jos mitään mielenkiintoista tapahtuisi, Metti olisi takuulla paikalla - tosin parhaassa tapauksessa kenenkään muun huomaamatta.

Pieneksi hetkeksi Alexander työnsi taaksejääneet kilpailut ja niiden lopputulokset loitommalle. Sen yhden hetken ajan mies halusi pitää mielessä pyörivät kisatunnelmat ja ratsastusanalyysit ja kaiken sen ylimääräisen sälän pois päästään. Hän tarkasteli seuruetta, jonka kanssa oli tekemässä hassua aikaulottuvuusloikkaa ajankulussaan pysähtyneestä kartanomiljööstä yökerhoon, joka oli hämmästyttävän moderni ja ennen kaikkea fiini tällaiseen uinuvaan tuppukylään. Valkeissa, kiiltävissä pinnoissa haisi raha.

Se oli Alexanderille tuttu tuoksu. Hämmentävän tuttu oli myös Aliisa Hurun iholta karkaava mieto parfyymin aavistus. Käyttikö se samaa hajuvettä kuin Jessi?

Yhtäkkiä oli ihan helppo unohtaa omat kisasuoritukset. Ihmetytti, miksei Jessi Kerola ollut itsekin näissä kilpailuissa. Alexander oli nähnyt tuota vanhempiensa palkkalistoilla pitkään pysytellyttä ratsuttajaa ja intohimoista kilparatsastajaa viimeksi... niin, kuinka kauan Routine Trophy -kilpailuista olikaan? Viikkoja. Kuukausia. Power Jump jos jokin oli tapahtuma, jonka olisi pitänyt vetää Jessiä puoleensa, mutta naista hevosineen ei näkynyt, ja vastaukset kysymyksiin olivat vältteleviä.

Jessi oli ystävä siinä määrin kuin hankalalla ja itsenäisellä Alexanderilla nyt sellaisia oli, ja mies oli odottanut tämän tapaamista siinä määrin nyt odotti kenenkään seuraa. Yhtäkkiä ärsytti vähän, kaikesta yhdentekevästä juhlahumusta ja eritasoisen iloisista ympärillä hälisevistä ihmisistä huolimatta.

"Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin sieltä puutarhapatsastelusta", Alexander äyskähti nähdessään, kuinka moni muu jo oli ehtinyt Kingin oville ennen heitä. Niin, jono tässä vain otti päähän, ei muu.
"Älä nyt äksyile", Hurun Aliisa komensi. "Mikä hätä meillä tässä! Koko ilta aikaa pitää hauskaa." Aliisa oli jo pitänyt hauskaa, sen näki. Naisen silmät hohtivat hyvää humalaa, ja jotakin ne etsivät. Sitä sen säätöäkö, joka kuulemma ei ollut säätö vaan pelkkä, hmm, viihteellinen ystävä.
"Jono liikkuu nopeasti", rauhoitteli Jusu isoveljeään ja kääntyi sitten kuuntelemaan, mitä tyttösen syvästi ihailema poiccis-Rasmus ja tämän saksalainen työkaveri oikein jutustelivat.

Hmh, ajatteli Alexander. Hän tiesi kyllä, mitä tekisi heti ensimmäisenä sisään päästessään.

Teräviä. Pari napakkaa shottia kurkusta alas, niin asiaan kaiketi kuuluva juhlatunnelma olisi taattu.

"Mä kävin hakemassa jo drinkin, kun teillä kesti niin kauan", Patrick kertoi virnistellen, saaden siskonsa näyttämään kypsästi keskisormea omahyväisille kasvoille.
"Voitko keskittyä hetken, että saadaan edes yksi yhteiskuva meistä, ennen, kun te ootte ihan humalassa kaikki?" Sarah kysyi kohoitellen kulmiaan merkitsevästi. Jonathan ja Ellie asettautuivat latinan molemmille puolille ja kameran takana oleva Vernerin sukulainen räpsäytti kameransa kerran.
"Se saa riittää, nyt tanssimaan, Ellie", Sarah totesi päättäväisesti virnistellen ja kaksikko jätti miehet omaan seuraansa korkokengät lattiaa vasten napsahdellen.

Patrick ei saanut Jonathania suoraan tanssilattialle, mutta mies tiesi, että siihen ei tarvittaisi montaa drinkkiä. Martinilasi tyhjeni uhkaavan nopeasti kaksikon suunnistaessa tällä kertaa yhdessä baaritiskiä kohden.

Sarah yritti olla vilkuilematta ympärilleen ja keskittyi seuraamaan itseään lyhyemmän ystävänsä liikehdintää vielä hyvin maltillisen tanssimusiikin tahdissa. Latina tiesi katseensa etsivän niitä sinisiä silmiä, vaikkei antanutkaan itselleen lupaa sellaiseen.
Nainen keskittyi sen sijaan keskustelemaan Ellien kanssa siitä, miten kaksikko oli Lefan kanssa päässyt finaalissa viidennelletoista sijalle. Hän oli ylpeä ystävästään, varsinkin, kun perjantain karsintaluokka ei ollut mennyt aivan yhtä hyvin.

Matilda tunsi ylpeyttä paitsi fiksusta asuvalinnastaan, myös päivän sijoituksesta arvoluokassa. Nainen vilkaisi vierellään kävelevää Jesseä ja tunsi pientä häpeää turhasta mökötyksestään kuvausseinällä. Se tunne haihtui kuitenkin nopeasti Matildan mielestä, kun tämä loi katseen yökerhon tiloihin ja muisteli edellistä, ensimmäistä käyntiään siellä. Silloinkin nainen oli ollut Jessen seurassa, vaikka asetelma olikin ollut toinen.

"Tiskille?" Matilda tiedusteli miesystävältään. Tummien silmien katse tarkkaili ilmeitä Jessen kasvoilla, sillä Matilda tunsi jatkuvasti pienen palan kurkussaan vihreäsilmäisen miehen seurassa. Se ei johtunut missään nimessä seurasta itsestään, vaan siitä tosiasiasta, että Jessestä oli tullut edellispäivänä isä toisen naisen lapselle. Varjo kävi Matildan kasvoilla kuitenkin vain hetken, sillä nainen taisteli sen nopeasti pois ja hymyili vähän.

Vesi kohisi melkein täydellä teholla aiheuttaen vesivahingon Innan paidalle.
”Helvetti”, nainen pärräsi ja sulki hanan, jonka jälkeen kurotti käsipaperia kuivatakseen paitaansa.
Ihan turhaahan se oli, kun kangas jo ehti imeä kaiken nesteensä itseensä. Todella hienosti! Inna joutuisi nyt näyttäytymään useiden tuttujen ja tuntemattomien ihmisten seurassa kuin märkä t-paita -kilpailuissa konsanaan. Puseron ohut kangas ei oltu suunniteltu niitä karkeloita varten. Toivottavasti se kuivuisi nopsaan.

Inna heitti turhautuneena kosteat paperit roskiin ja kohotti katseensa peiliin. Hän pöyhi hieman ruskeita hiuksiaan ja nosti housujaan, jonka jälkeen poistui vessatiloista takaisin yökerhon puolelle. Musiikki soi juuri sopivalla voimakkuudella, jos ei sattunut kärsimään kokopäivän kestäneestä päänsärystä. Sehän nimenomaan oli hiertänyt Innan päänuppia koko päivän.

Baaritiskillä ei ollut juuri sillä hetkellä ruuhkaa, kun Inna asteli baarimikon kohdalle.
”Lasi vettä ja niin tolla kakstoista senttiä punaviiniä”, Inna kertoi tilauksensa samalla, kun kaivoi pienestä olkalaukustaan drinkkilipun.
Baarimikko vain nyökkäsi kääntyi kaatamaan Innan juomia. Samaan aikaan Inna haravoi katseellaan yökerhoa. Mihinköhän Verkku oli kerennyt? He olivat jo heti ovilla lähteneet eri suuntiin, kun Inna oli lähtenyt naistenhuoneeseen. Noh, eiköhän mies tarvittaessa löytäisi hänet.
”Tässä”, baarimikon ääni havahdutti Innan.
”Kiitos”, Inna kiitti miestä hymyillen ja lähti etsimään paikkaa mihin istahtaa.

Vapaa loossi kutsuikin häntä ja Inna istahti alas laskettuaan ensin juomat pöydälle. Särkylääkettä, sitä Inna tarvitsi ja nopsaan. Brunette kaivoi kaksi nelisatasta laukustaan ja nieli ne veden avulla. Sitten vain punaviiniä perään, sehän tunnetusti auttoi päänsärkyyn.

Päästyään Photo Booth-seinustalta eteenpäin, Anton oli livahtanut kalja kourassaan omille teilleen selittäen jotain Aliisan etsimisestä, joten Matilda ja Jesse olivat jääneet kahden.

Miehen katse kiersi kilpaväkeä täynnä olevassa Kingissä. Siellä taas... Hän oli käynyt siellä tasan kaksi kertaa ja ensimmäisen käynnin "seuraus" oli syntynyt edellisenä iltana.  Jesse vilkaisi Matildaa ja hymyili hieman. Toisella kerralla hän oli ollut siellä vieressään seisovan naisen kanssa karistelemassa violettihiuksisen innokasta ihailijaa pois heidän kannoiltaan.
"Tiskille", mies toisti Matildan sanat ja lähti sitten johdattelemaan naista kohti baaritiskiä.

"Tequilaa?" Jesse ehdotti virnistellen naisystävälleen, kun he olivat onnistuneet pääsemään tiskille saakka. He eivät hetkeen olleet missään käyneet ja tequila oli muodostunut ajansaatossa yhteiseksi vitsintapaiseksi, joten miksei alottaisi sillä?
Bilefiilistä ei Jessellä pahemmin ollut, mutta ehkä pieni shotti hirveän makuista litkua auttaisi nostattamaan juhlan tuntua? Olihan hänestä tullut juuri isä ja naisystäväkin oli sijoittunut arvoluokassa, joten syytä juhlaan oli.

Matilda puuskahti irvistäen, mutta antoi huvittuneen hymyn nousta huulilleen. Violettihiuksinen naulitsi katseensa vihreisiin silmiin ja nyökkäsi haastavasti, koska nainen oli varma siitä, että he molemmat tarvitsivat tequilaa enemmän kuin hetkeen monestakin syystä.

Baaritiskillä oli tunkua. Matildan katse osui Sarahiin, jolle violettihiuksinen nyökkäsi tervehdyksen neutraalin hymyn kera. Naisen katse palautui kuitenkin nopeasti Jesseen ja Matilda ujutti sormensa miehen käsivarren ympärille.

"Ethän sä edes pidä tequilasta", nainen ehti huomauttaa merkitsevästi virnistäen, ennen kuin shottilasit ilmestyivät tiskille.

"Hei, voinko hake sulle jotain.. eh.. red wine maybe?" Matteo kysyi Elliltä. "Kiitos, hae vain", tuo hymyili. Siitä oli aikaa, kun tämä porukka oli viimeksi ollut viihteellä keskenänsä. Hevoset veivät vuorokaudesta melkein 24 tuntia toisinaan, se nyt oli selvää. Mutta Akselin ja Sylvin lisäännyttyä, ei aikaa yksinkertaisesti enää ollut. Tänään he kaikki kuitenkin saapuivat yhtenä porukkana Kallan Kingiin. Vähällä tosin oli, ettei Sylvi jättänyt tilaisuutta välistä. Epäili pienen Minea-tyttären saavan vähintään elinikäiset traumat ja joutuvan käymään tilannetta läpi terapiassa 30-vuotiaana. Elli rauhoitteli, ettei lapsi traumoja saisi ollessaan yhden illan äidistä erossa. Etenkään, kun hoitajana oli tuttu ja turvallinen mumma.

Juomiaan odotellen Elli ja Sylvi seisoivat Kingissä hieman sivummalla. Vienot hymyt kasvoillaan he seurasivat juhlaväkeä. Sylvi tunnisti useita kasvoja aikaisemmista kilpailuista sekä puoliverimarkkinoilta. Elli taas enemmän suomenhevospiireihin keskittyen tunnisti vain muutaman. Talliolosuhteissa viikon aikana tutuiksi tulleet kasvotkin näyttivät näin juhlavaatetuksessa ja -meikissä erilaisilta. Mutta ainakin yksi porukka oli ollut Vappulassa kevällä esteklinikalla, tosin osa heistäkin vaikutti naisen silmään vieraalta. Ja tuo violettitukkainen nainen ratsasti Power Jumpissa punaruunikolla hevosellaan. Hiukset jäivät hyvällä tavalla mieleen. Vaatimattoman väriseen mekkoon sonnustautunut punertavahiuksinen naishenkilö seurasi taustalla juhlaväkeä tarkkaavaisena kuin haukka.

Elli kohensi vanhan roosan värisen mekkonsa rintamusta ja vilkaisi ystäväänsä. Sylvi näytti mietteliäältä. "Hyvä on. Käy soittamassa äidilles. Vaikka oon varma, että Minea nukkuu jo", Elli hymyili rauhoittavasti. Sylviä ei tarvinnut kahteen kertaan käskeä, vaan hän alkoi jo kaivaa puhelinta laukustaan kävellessään ulos luonnonvalkoisten pitsihelmojen hulmutessa. Olihan nainen ollut pienestä tyttärestään erossa jo kokonaista.. mitä, kaksi tuntia?

"Mihin Sylvi lähti? Onko Minealla kaikki hyvin?" Akseli saapui kulmat huolestuneessa kurtussa Matteo vanavedessään takaisin Ellin viereen. Naista hieman huvitti tuoreehkojen vanhempien hermoilu, vaikka toisaalta ymmärsi kyllä huolen. "Sylvi lähti soittamaan Loviisalle. Kaikki on epäilemättä hyvin", hän vastasi hymyillen. Ja niinhän kaikki olikin. Saavuttuaan Sylvi kertoi Minean nukkuvan. Hän rentoutui hieman. Loviisa oli kertonut iltapuuhien menneen hyvin ja Minea oli nukahtanut hienosti. Sylvi oli vannottanut ilmoittamaan heti, jos jotain sattuu. Vaikka se oli tietenkin itsestäänselvyys, eikä mitään sattuisi. Mutta mitä jos sattuu? Nainen puisteli hieman päätänsä karkottaakseen ajatuksen. Nyt keskitytään rentoutumaan, hän tosiaan oli sen tarpeessa. Sylvi siemaisi Cokistaan, alkoholia hän ei tohtinut vielä juoda. Onneksi heidän porukkansa sisälsi vain sivistyneitä juhlijoita eikä mitään känniörveltäjiä, Sylvi ajatteli. Yleensä ainakin.

Seurue palasi keskustelussaan arvoluokan tuloksiin. "Mä en kyllä suoraan sanottuna olis uskonut, että sijotutaan Fifin kanssa melkein kymmenen parhaan joukkoon!" Sylvi iloitsi viitaten nuoreen puoliveritammaansa, "Se on niin raaka vielä. Ei voi olla kuin tyytyväinen, vai mitä Akseli?" Akseli vain hymähti. Tokihan mies oli kasvattinsa menestyksestä tyytyväinen ja tietenkin hän oli puolisostaan ylpeä, mutta.. Hän huomattavasti Sylviä kokeneempana Fifiä huomattavasti kokeneemmalla ratsullaan jäi viisi sijaa jälkeen. "Yeah, Akseli? Mite meni noin ninkun omasta eh mielestae?" Matteo naljaili nauraen oppimallaan ja hyväksi kokemallaan sanonnalla. "No, sinuna en ehkä kukkoilis tässä kohtaa sieltä häntäpäästä," Akselin ilme kirkastui hieman. "Hantapaesta? What does that mean?" "That means you were almost the last one", Elli käänsi ystävällisesti ja taputti Matteon käsivartta. Nyt oli italiaanon ilmeen vuoro lässähtää.

"Tule, haetaan toiset oluet", Akseli tuuppasi Matteon liikkeelle muutaman kymmenen nauruntäyteisen minuutin jälkeen. Hyväntahtoista läppää heiteltiin puolin ja toisin, kuten aina ennenkin. Tai "laepaa" niin kuin Matteo asian ilmaisisi. "Saisiko ladyille olla jotakin?" Akseli käänsi parrakkaat kasvonsa Elliin ja Sylviin päin. "Mulla on vielä viiniä", Elli tokaisi ja heilautti sanojensa painoksi lasiaan. Akselin silmät kääntyivät Sylvin puoleen. Miehen ilme suli aina vähän tämän katsoessa avovaimoaan. "Mä käyn kohta hakemassa ite", Sylvi vastasi katseeseen. Ilta oli vasta nuori. Mielenkiinnolla nainen seurueineen jäi odottelemaan juhlan antia.

Aliisalla oli mukavaa ja menojalka vipatteli kutkuttavasti. Hän ei ollut kilpaillut — tietenkään, hänhän oli pelkkä groomi ja satunnainen maastoratsastaja — ja niinpä hänellä oli ollut aikaa etkoilla. Tai no, aikaa nyt ei kamalan paljon, sillä tietysti hienoneiti Isabella Sokka edellytti kilpahevoselleen Balaklaklaklaalle huippuhoitoa sen vakiokaitsijalta, vaikka hevonen oli vähän typerä ja kaiken lisäksi ori.

Mutta hei, sitä ehti paljon lyhyessä ajassa, kun oli tehokas! Etkoilla, puhua ikävöidyn kämppis-Jusun korvat täyteen ja käydä tämän korean Alexander-veljen hermoille.

Tai ei Aliisa oikeastaan edes tiennyt, mikä Alexanderia risoi. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään uutta, että tyyppi oli kopeasti naama vähän nurinniskoin, joten Aliisa ei vaivannut sillä päätään. Valokuvaushälisemisestä selvittyään (Aliisa nosti hattua J. Kaajapuron kärsivällisyydelle heidän suuren ja keskittymiskyvyttömän porukkansa suhteen) Aliisa ja Alexander hiihtivät muut hyläten tiskille, kilistivät shotin taikka kaksi ja luovivat sitten (kumman päätöksestä? Molempien?) Inna Paakkasen luo.

”Heippaa! Onko tässä tilaa?” Aliisa heläytti iloisesti ja tälläsi itsensä penkille Innaa vastapäätä. Alexanderille hän ei tajunnut tehdä tilaa, ja niinpä häiskä asettautui Paakkasen viereen. Aliisa höpötti jo kovaan tahtiin: ”Onnittelehan sitä poikkista hyvästä kisaviikonlopusta! Hitsin hienosti meni etenkin karsinnoissa, ja vau mikä ori! Se sen uusi! Ai mutta, ootko nähnyt Antonia? Mun kyllä varmaan pitää etsiä se.”

Klassista Aliisaa. Mennä yhden seuran kanssa toiseen, rakettipuhua pöytä täyteen ääntä ja dumpata sitten molemmat seuralaisensa kolmatta etsiäkseen. Pyyhältäessään Antoninmetsästykseen Aliisa kuuli Alexanderin kommentoivan Innalle:
”Sähän olet itse pirteys tänään.”

Paraskin puhuja, Aliisaa nauratti. Alexander oli yleistyytymättömällä tuulella aina, mutta ehkä etenkin nyt, kun oli hyvistä suorituksistaan huolimatta hävinnyt pikkusiskolleen Jusulle ja tämän kuusivuotiaalle tammalle Power Jumpin arvoluokassa.

Olikohan voittaja jossain täällä?

Billy katseli katkera maku suussaan ympärilleen paikallisen yökerhon ovella, jossa järjestettiin sinä iltana Power Jumpin kilpailuiden jatkojuhlat. Porukkaa valui tasaiseen tahtiin sisään Photo Boothin suunnalta.

”Aiotko mennä ottamaan kuvaa?”

”No tietysti”, Billy tokaisi, sillä hän ei jättäisi mahdollisuutta flirttailla kameralle välistä, vaikka olisikin samaan aikaan vielä vihainen.

”Minä en taida”, Charlotte sanoi. Hän katsoi epäileväisesti, kuinka porukka poistui juuri kuvauksista ja kulki heidän ohitseen. Billy huomasi hänen katsovan pitkään ja ihailevasti violettihiuksisen naisen perään.

Kun Billy tuli takaisin (omasta mielestään sangen onnistuneen otoksen jälkeen), Kitty oli saapunut Charlotten rinnalle ja jutteli vilkkaasti tämän kanssa – Amelie Chaputinin nimi tipahti Billyn korviin. Kittyllä oli kammottava housupuku ja pieni rusetti kaulassa: hän näytti synkältä klovnilta, sillä tunnetusti Kitty ei oikein hallinnut meikkaamisen saloja.

”–ja kuinka noloa se on, että me ratsastettiin niin huonosti, ja sitten Zirafen entinen ratsastaja menee voittaan erikoisluokan! Mitä se mahtaa meistä aatella?”

Billy yritti ohittaa naiset ikään kuin ei tuntisi heitä (hänhän ei Kittyn seurassa juhlissa kulkisi), mutta totta kai he äkkäsivät hänet heti – ovien vieressä kerta seisoivat.

”Pyörtyikö kuvaaja charmisi tainnuttamana?” Charlotte ivaili.

”Pitääkö muistuttaa, että minä sain sen mallisopimuksen?”

”Malli ja malli”, serkku naljaili. ”Ne on vain yhdet muotikuvaukset.”
 
Ja niillä saatesanoilla he astuivat peremmälle.

Inna istui selin kaikkeen tapahtumaan, joten hän ei huomannut lähestyvää vaaraa. Särkylääkkeen otosta ei ollut kulunut vielä edes kauaa, kun lisämigreenin aiheuttaja saapui pöydän luokse seuralaisensa kanssa. Eikä Inna tarkoittanut lisämigreenin aiheuttajana Aliisa Hurua, vaan Alexander Rosengårdia, jonka seuraa nainen oli vältellyt koko Power Jumpien ajan onnistuneesti.

Brunette kohotti katseensa Huruun. ”On tietenkin.”
Kasvoille nousseen irvistyksen, kun Alexander istui viereen, Inna piilotti viinilasinsa taakse ja siirsi itseään pyllynmitan sivummalle. Hyvä hajurako ei ollut pahitteeksi. Innalla ei käytännössä ollut vieläkään mitään Alexanderia vastaan, mutta juuri nyt päänsärkynsä kanssa miehen näsäviisasteleva seura ei houkutellut.

”Mä onnittelen”, Inna lupasi Aliisalle, joka höpötti jo sellaista ripulitulvaa, ettei tosikaan. ”Latso on kyllä… jaa-a, en oo nähny.”
Tällä hetkellä Inna ei ollut tietoinen kenenkään muun juhlijan sijainnista kuin omansa, Aliisa Hurun ja Alexander Rosengårdin. Ja sen sileäntieltä myös Hurun olinpaikka oli brunetelle täysi mysteeri.
”Sähän olet itse pirteys tänään”, Alexander kommentoi Innalle.
”Voi kiitos, et säkään mikään päivänsäde oo”, Inna tokaisi ja siemaisi viinilasista. ”Päätä särkee.”

Täyteläinen viini ei tosiaan auttanut kuin polttelemaan kurkkua.
”Hienot kisat ja säkin pärjäsit hyvin tasaisesti”, Inna kehaisi Alexanderille. ”Ransukin näytti pärjäävän Jeremiahin kanssa.”

Uskomatonta silti, että se poika oli nimennyt Ransun Ulfiksi.

"Kyllä se nyt aina yksi alas menee", Jesse totesi Matildalle. Yksi tai kaksi... Ei niitä aina tullut laskettua ja krapula oli ollut sen mukainen seuraavina aamuina.

Tequilan hörpättyään mies peitti kasvoille kuin väkisin pyrkivän irvistyksen hymyntapaisella, jonka hän osoitti vain Matildalle.
Sen jälkeen hän tilasi drinkkilippunsa turvin itselleen oluen ennen kuin kääntyi katselemaan ympärilleen.

Olikohan Juuso tulossa? Miestä ei näkynyt missään, mutta tämän entinen tyttöystävä, Inna, näytti olevan ainakin paikalla. Muitakin tuttuja näkyi. Esimerkiksi Sarah tanssilattialla blondin ystävänsä kanssa, Josefina, Rasmus, se Aliisa, Jonathan...

"Etsitäänkö jostain istumapaikka?" Jesse kysäisi Matildalta. Turhaa he siinä tiskillä tukkeena seisoisivat, sillä muitakin janotti enemmän tai vähemmän ja halusivat juotavaa baarimikoilta.

Koska Anton oli toiminut pari päivää Vilan kisahoitajana - anteeksi, groomina niin kuin hienot ihmiset sanoivat - oli hän ainakin omasta mielestään kaljansa ansainnut. Ja kaljaa hän oli kyllä kiskonutkin hyvää tahtia jo ennen virallisten After Ride-pippaloiden alkamista.

Ei Vila ja Auburnin tallimestari, Jonathan, sijoituksille olleet päässeet, muttei Antonin mielestä 22. sija kovin paska ollut. Ainakin kun katsoi hänen omaa kisamenestystä, vaikkakin hänellä tuota kisakokemusta oli huooomattavasti vähemmän kuin Power Jumpeihin osallistuneilla ratsukoilla. Mies veikkaili, että jos hän olisi vuokrahevosellaan kisoihin osallistunut, niin olisi ollut viimeisenä. Ehkäpä ensi vuonna sitten?

Sen jälkeen, kun Anton oli häirinnyt Jessen ja Matildan kuvaussessiota, hän oli kipittänyt nopeasti tiskille hakemaan lisää juotavaa ja lähtenyt sitten haahuilemaan pitkin Kingiä etsien Aliisaa. Oletettua tyttöystäväänsä. Eivät he oikeasti seurustelleet muuta kuin Antonin omissa harhakuvitelmissa, kiitos epämääräisen väärinkäsityksen. Eikä Aliisalla ollut tietoakaan, että Anton luuli heidän olevan pariskunta.

Mies moikkasi tanssilattialla olevia Sarahia ja Ellietä ohimennessään, huomasi Jonathanin jonkun miehen seurasta ja mietti, olikohan kyseinen tyyppi se tallimestarin miesyst... kaveri, niin kuin Jonathan oli itse korjannut taannoin. Hetken Anton pohdiskeli, pitäisikö käydä juttusilla, mutta ne mietteet unohtui, kun hän bongasi tutun tukkapehkon (joka tänään oli siistimässä kunnossa kuin yleensä).

"Siinähän sä oot", blondi mies hihkaisi päästyään Aliisan luo, joka oli juuri jättänyt taakseen Innan sekä Alexander Rosengårdin.

Tämä oli kieltämättä Billyn elementti.

Kuplat kristallipikarissa, tyylikäs puku päällä (hän pisti kopeasti merkille, että suurin osa muista miehistä oli tullut kisojen jatkobileisiin vaatimattoman tavallisissa kauluspaidoissaan), hienostunut muka niin olevinaan oleva juhlakansa kertaamassa päivän kisoja; hiuksia pöyhimässä, kellojaan ja rannerenkaitaan väläyttelemässä, mutta samalla sivusuullaan alkoholia hienostumattomasti hörppimässä.

Billy ravisti hihaansa ylemmäs ja piti huolen, että oma kultakellonsa näkyi – se oli ollut yhdeksäntoistavuotislahja isältä. Harvoja asioita, joista oli isässään tyytyväinen (toinen oli heidän tulonsa Kanadaan). Kello ei ollut uusi, mutta uudenveroinen ja hyvin pidetty: osin aitoa kultaa, oikeita timantteja. Törkeän arvokas. Isä oli varmaan ostanut sen vielä silloin, kun oli ollut rahoissaan, mutta tuskin ikinä käyttänyt. Kai oli ajatellut, että jokaisella itseään arvostavalla menestyneellä miehellä on oltava rannekello, jotta olisi yhteiskunnan silmissä hyväksyttävä, saanut sitten hulluuspuuskan hankkia ylilyöntinä tällaisen ja myöhemmin ruvennut epäilemään, että ehkä se oli sittenkin liian hieno ja säilyttänyt alkuperäisessä samettirasiassaan. Mutta Williamilta puuttuikin kultakellon arvoinen ryhti ja karisma sitä kantamaan. Ja nykyään myös rahat. Billyllä karismaa sen sijaan oli, ja juuri tällaiseen tilaisuuteen se sopi, missä ihmiset vaivihkaa koreilivat asusteillaan haluamatta antaa kuitenkaan liian rikasta, liian pöyhkeää, liian elitististä kuvaa. Mutta totuus oli, että jos kisasi tämän tason arvokilpailuissa, niin ei voinut muuta kuin olla joko niin lahjakas, että oli saanut rikkaat sponsorit, tai olla itse niin rahoissaan, että pääsi huipulle – ja kyllä se sai näkyä.

”Olet aika ylitälläytynyt, kuten tavallista”, Charlotte sanoi antaen katseensa kiertää muiden rennon siisteistä vaatteista Billyn vihreän samettitakin rintamuksessa olevaan punaiseen silkkiruusuun. ”Paikka on ehkä Kingi, mutta pukukoodi tuskin sentään oli Prinssi Uljas.” Hän roikkui ärsyttävästi Billyn käsipuolessa virnuillen sutkautukselleen. Lottella itsellään oli vain lyhyt musta mekko ja paksupohjaiset korkokengät – tyylikästä, mutta mitäänsanomatonta.

Billy ravisteli hänet irti ja hajaantui omaan suuntaansa; heidän väliinsä sattuikin sopivasti tulemaan iloisesti rupatteleva porukka ja niin Charlotte, kuin Kittykin katosivat näkyviltä. Billy kulki mielellään yksin. Hän ei katsellut kasvoja: ne eivät kiinnostaneet. Harvoin näki oikeasti viehättäviä sellaisia, aina niissä oli jotain häiritsevää. Naisilla liikaa ehostusta kuvitellen siten peittävänsä rumuutensa. Miehillä epämiellyttävä, usein ahne katse silmissä. Tai mikä vielä pahempaa, naisilla epämiellyttävä katse ja miehillä liikaa ehostusta. Liian suuria neniä, järjestelemättömiä kahvinkellertäviä hampaita, omituisia kasvonpiirteitä…

Omiin kasvoihinsa Billy oli sangen tyytyväinen – ja olivat ilmeisesti muutkin, ei kai hän muutoin olisi päässyt Sokka Luxuriesin promokuvausten malliksi esittelemään uutta mallistoa miesten ratsastusvaatteista. Kuvaukset olisivat ensi viikolla ja niitä varten Billy jäisi vielä Suomeen, lentäen myöhemmin itsenäisesti muiden perästä takaisin kotiin. Täti ei ollut varsinaisesti innostunut kuultuaan, että Billy oli valittu muotikuvauksiin. Charlotte oli ollut epäkohteliaasti epäuskoinen, siristänyt silmiään Billyä läheltä katsoen kuin vasta ensikertaa näkisi hänet selvästi ja lopuksi todennut, ettei kyllä nähnyt hänessä mitään kuvauksellista kuin ehkä nenäkarvat – saaden Billyn kauhistuneena kaivamaan peilin käteensä ja tarkistamaan asian, vain todetakseen, että serkku oli vetänyt häntä tavalliseen tapaansa höplästä.

Saatuaan juoman käteensä, Billy pysähtyi paikkaan, jossa ei ollut ihmisten tiellä, mutta saattoi silti hyvin näkyä; hän nautti valokeilasta, vaikkei ollut niin lapsellinen sen tavoittelussa kuin Kitty, jonka täytyi aina tunkea muiden kuviin irvistelemään ja pelleilemään todellisena linssiluteena (Billy huomasi hänet parhaillaan yrittämässä keskustelua tuikituntemattomien kanssa - häneltä puuttui toisinaan tyystin tilannetaju).

Billy siemaisi lasistaan.

Kiinnittäisikö kukaan PJ after ride -jatkoilla hänen kriittisen mielenkiintonsa?

Aliisa oli kiskonut Alexanderin mukaansa, ja se oli Josefinan mielestä sikäli harmi että kämppistä oli ollut niin mukava nähdä pitkästä aikaa, mutta toisaalta taas helpotus, sillä isoveli puolestaan kävi hyvin nopeasti rasittavaksi. Joachim, tuo tunnettu suorasuu, nimitti Alexanderia Jusun kuullen your-peacock-of-a-brotheriksi tai lyhyesti ihan vain riikinkukoksi (tai jotakin sinne päin: Joachim oli vaatinut saada tietää, mikä peacock on suomeksi, ja käytti sanaa niin että ärrät pärisivät ja koot kolisivat). Rasmuksen ja Alexanderin välejä Jusu tarkkaili huolissaan, sillä tyttö ei vieläkään ollut kasvanut eroon ajatuksesta, että muiden mielipide hänen perheestään oli oikeastaan sama kuin hänestä itsestään.

Kingi ei ollut Josefinalle erityisen tuttu ympäristö, eihän hän mikään villi bilettäjä sentään ollut, mutta naistenhuoneen hän kyllä löysi. Takaraivossa naputti pelko, ettei hän enää palatessaan löytäisi ketään tuttua, jonka seuraan liittyä, mutta sehän oli sangen typerää! Paikka oli tupaten täynnä tuttuja kasvoja.

Siitäpä tytölle kinkkinen tilanne seurasikin. Palatessaan takaisin yökerhohumuun hän näki melko lähellä (eli äänen kantaman päässä: "Seljis! Selvisipä groomitkin viikonlopusta! Ehditkö aloitella?") Aliisan, joka kuitenkin ryöpsähti juuri sillä hetkellä nuttura heiluen halaamaan Anton Seljavaaraa (koska oli A) hyvin ilahtunut tämän tapaamisesta ja B) jo mallikkaasti päissään). Jusu ei sitten iljennyt paukahtaa paikalle kolmanneksi pyöräksi. Eräässä loossissa aika kaukana istuivat Inna ja Alexander, ja sekin seurue oli ehdoton ei, koska, niin, Alexander. Joachimia ja Rasmusta hän ei nähnyt, mutta kaksi tuttua häivähdystä eri suunnissa.

Ensimmäinen oli Matilda Tammilehdosta kielivä violetti väläys. Jusu oli aikeissa mennä onnittelemaan tätä hienosta radasta ja sijoituksesta, mutta empi vielä: uskaltaisiko? Ja sitten se toinen oli Matteo Locatelli, jota Jusu kyllä ajatteli hyvien tapojen nimissä tervehtivänsä, mutta mies oli seurueessa eikä Jusu tiennyt... uskaltaisiko. Elämä oli yhtä uskaltamista, jos oli niin surkea arkaparka kuin Josefina Rosengård sattui olemaan.

Lopulta hän teki päätöksensä: ensin Matilda, sitten Matteo. Ensimmäistä Jusu kuitenkin jännitti vähän vähemmän, sillä tyyppi oli tutumpi.

Mutta käännähtäessään kohti aiemmin vain vilahdukselta bongaamaansa määränpäätä Josefina oli vähällä törmätä vihreään takkiin.

Josefina uikahti, punehtui hieman ja parkaisi silmät säikähdyksestä suurina:
"Anteeksi! Anteeksi kamalasti!"

// @Billy C. //

Olisi voinut luulla, ettei hän ole kenenkään tiellä yökerhon seinustan sivussa suhteellisen avoimella ja näkyvällä paikalla – mutta toisin kävi. Billy oli kohentamassa silkkiruusuaan eikä siis katsonut juuri sillä hetkellä ympärilleen, kun joku tömähti häntä vasten takaa päin. Siideri läikähti hänen samettitakilleen naisen pelästyneen, pahoittelevan äänen saattelemana. Kuka tumpelo käveli silmät perseessään? Billy ei edes kohottanut törmääjän kasvoihin katsettaan, näki vain silmäkulmastaan pätkän beigeä hametta ja samansävyiset nauhakengät. Hän tuijotti takkiaan ja siihen ilmestynyttä tummempaa laikkua. Hänen sikakallista, uutta, Power Jumpia varten ostettua samettitakkiaan.

Ilta oli pilalla.

Helvetes Aliisa, ajatteli Alexander, muttei osannut päättää, oliko kovinkaan pahoillaan. Aliisa Huru oli kepeää, hauskaa seuraa, mutta puhui paljon. Inna Paakkanen ei ollut hauskinta seuraa, jota Alexander saattoi kuvitella (hänellä oli hauskuuteen omat standardinsa), mutta melko nokkela ja kyvykäs palauttamaan piikkejä takaisin. Mikä parasta: Inna osasi joskus sulkea suunsa ja olla hetken hiljaa.

Oman päivänsäteisyytensä arvostelulle Alexander vain kohautti vähän olkiaan. Eihän se hänen vikansa ollut, ettei juhlien hyvä meno ollut vielä tarttunut häneen, siis jos sellaista nyt oli; Alexander juoksutti katsettaan juhlakansassa ja kohtasi hyvin monenlaisia ilmeitä ja tunnelmia. Hmh.

"Joo no, tällä kertaa tällaista", Alexander huitaisi Innan tasaisuuskehun surutta sivuun. Tasaisuus oli tylsää. Vaikka orit olivat suorittaneet kohtalaisesti läpi kisojen, Quentin erikoisluokassa jopa miltei voiton kantaan kiinni, aina voitosta ratsastavan Alexanderin mielestä kaikki oli ollut kovin latteaa.

"Tranquillen kanssa ollaan tehty kyllä kovasti töitä", Alexander totesi tavoilleen uskollisena riipimällä siivun menestyksestä itselleen. Pois sellainen jalous Alexanderista, että hän olisi iloinnut valmennettaviensa suorituksista (sellainen oli hänelle hankalaa etenkin, jos hän itse jäi tuloslistoissa näiden alapuolelle) ja antanut heidän pitää kaiken kunnian (hah, ei tullut kuuloonkaan). Valmentaminen ei oikeastaan kiinnostanut miestä pätkän vertaa, mutta koska se kuului Karlan kanssa solmittuun työsopimukseen, hän sitten treenasi Jeremiahia ja paria muuta nuorta ratsastajaa. "Jeremiah saa olla tyytyväinen."

Alexander siemaisi oluttaan - lasipullossa myytyä, tietenkin - ja kysyi sitten tuhahduksensekaisesti:
"Mitäs muuta tänne takapajulaan kuin isot kisat?"

Takapajulalla Alexander saattoi aivan hyvin tarkoittaa koko Suomea, eikä pelkästään Kallaa.

Ei olisi pitänyt tulla. Ei olisi pitänyt tulla ollenkaan koko Kingiin. Olisi pitänyt vain ajatella, että seuraava päivä olisi pitkä, ja jäädä sillä verukkeella Rasmuksen yksiöön ja mennä aikaisin nukkumaan, niin sitten tätä koko välikohtausta ei olisi tapahtunut.

"Mä todella, todella, todella olen tosi, tosi, tosi pahoillani", Jusu sortui liikapahoitteluun, sillä suunnilleen pahinta mitä hän tiesi oli tuottaa mielipahaa kenellekään. Kaikkein vähiten hän piti tilanteesta nyt siksi, että tyyppi oli täysin tuntematon ja vaikutti kovin pitävän ulkonäöstään huolta, ja nyt hänen takilleen oli läikähtänyt juomaa.

"Voinko - voinko korvata sen jotenkin?" Josefina kysyi surkeaakin surkeampana.

Mielessä eivät käyneet mitkään leppoisat lohdulliset sanat. Sellaiset kuin tuskinpa sitä täällä yökerhovaloissa kukaan edes huomaa tai varmasti sen saa pestyä ihan hyvin. Teki mieli vain karata, mutta käytöstavat juurruttivat paikoilleen.

Kun alkujärkytys hieman tyyntyi, häpeä nousi pintaan. Oliko joku nähnyt, miten hän sai nolosti juomat päällensä? Billy silmäsi nopeasti alta kulmain hölisevään ihmisjoukkioon, mutta kukaan ei katsonut hänen suuntaansa; ei ollut tippaakaan kiinnostunut mistään muusta, kuin omista juomalaseistaan, seuralaisistaan, avonaisista kauluksista tai viekoittelevista hymyistä. Billyyn törmännyt nainen jatkoi yhä pahoitteluaan kuulostaen olevan jo melkein itkun partaalla. Ja, koska Billy ei missään nimessä halunnut, että hänen seurassaan alettaisiin vielä nyyhkimäänkin kaiken muun kastumisen lisäksi (hän inhosi, kun ihmiset itkivät), hän veti syvään henkeä ja järjesteli kasvoilleen yhden väkinäisistä vakiohammashymyistään (”Ei se mitään”) – ja kohotti ensimmäistä kertaa päätään, siirsi ensimmäistä kertaa katseensa häneen törmänneeseen naiseen.

Billy hämmentyi.

Ei sen vuoksi, että nainen olisi ollut mitenkään kaunis (tosin ihan mukiinmenevä; oikeastaan melko sievä, elleivät kasvonsa olisi olleet niin pisamaiset ja silmänsä niin suuret ja hämmästyneet, että se oli lähinnä ärsyttävää). Mutta jokin… jokin niissä kasvoissa oli myös tuttua.

Hän rypisti kulmiaan.

”Ollaanko… me tavattu aikaisemmin?”

Jusu vaihtoi painoa kertaalleen jalalta toiselle, mutta käski sitten mielessään itsensä rauhoittua. Eihän tämä ollut maailmanloppu. Tahaton tilanne, josta tuskin koitui merkittävää haittaa, sillä kai tämä vihreätakkinen tyyppi sitten olisi huutanut hänelle.

Sen sijaan mies esitti kysymyksen, joka sai Jusun kaivelemaan muistikuvia edeltävien päivien ajalta.

”No — mä kyllä kilpailin, niin ehkä? Jos säkin?” Niin sen täytyi olla. He olivat varmasti kulkeneet monet kerrat toisiaan vastaan Auburnin kisahyörinässä.

Josefina ojensi kätensä käteltäväksi, kuten kasvatus ja hyvät tavat edellyttivät, ja hymyilikin. Hieman levottomasti ja aika pienesti, mutta hymyilipä kuitenkin.

”Josefina”, hän esittäytyi, ja mietti, pitikö sanoa sukunimikin. Niin, hmm, ehkä. ”Rosengård.”

// @Billy C. //

”No — mä kyllä kilpailin, niin ehkä? Jos säkin?” nainen arvaili. Billy loukkaantui aavistuksen. Totta hitossa hän oli kilpaillut, eikö se nyt ollut päivänselvää? Kuka muukaan tulisi jatkojuhliin tällaisiin (ratsastuskisateemaisiin) vaatteisiin tälläytyneenä.

Vasta kolmaskymmenesneljäs.

Billy katsahti naista arvioiden päästä varpaisiin. Moneskohan hän oli? Oliko sijoittunut häntä paremmin?

Nainen ojensi kättään; hymyili arasti. Hänellä oli edelleen nuo säikyt, siniset silmät suurina kuin eksyneellä peuralla. Billy vastasi eleeseen.

”Josefina”, nainen esittäytyi ja vasta hetken empimisen jälkeen lisäsi: ”Rosengård.”

Rosengård. Rosengård.

Nimi painoi hälytyksen päälle Billyn aivoissa. Ensin nuo kasvot, mutta nyt myös nimi helisti jotain hänen muistissaan – mutta sen oli oltava muu yhteys, kuin tämän viikonlopun kisat (sillä Billyä ei ollut pahemmin kiinnostanut tutustua, ketä vastaan ratsasti - toisin kuin Kittyä).

Ja äkkiä se välähti ja kun niin kävi, hän päästi Josefinan kädestä äkkiä irti, kuin se olisi polttanut.

”Josefina Rosengård?!” hän ähkäisi epäuskoisena. ”Viime vuoden PJ-voittaja?!”

Josefina hätääntyi, jos mahdollista, entistäkin enemmän. Tyttö astahti puoli askelta taaksepäin, vähän kuin olisi ohikiitävän hetken ajan ollut aikeissa pyrähtää pakoon ja sännätä piiloon. Sitten hän juurtui sijoilleen silmät pälyillen hätäisinä näyttävää, tuntematonta keskustelukumppania ja ympäröivää ihmismassaa.

Viime vuoden PJ-voittaja, siinä kovaan ääneen kajautetut sanat, jotka saivat Jusun näyttämään melkein häpeilevältä, ja ehkä tyttö olikin vähän sitä. Numeron tekeminen itsestään ei kuulunut hänen lempiasioihinsa. Kunpa kukaan ei olisi kuullut. Ei, ei varmaan ollut.

Epävarmasti hymyillen tyttö nyökkäsi. Katse haki sopivaa poisliukenemissuuntaa ja mieli sulavaa keskustelunpäätösrepliikkiä, mutta ilmoille kohosi vain koruton:
"Niin."

Niin. Ei muuta.

Ainakaan Alexander ei kutsunut Ransua Ulfiksi. Inna antoi siitä miehelle täydet pisteet. Ehkä hän voisi kuitenkin vähän läksyttää miestä siitä, että oli antanut Jeremiahin nimetä ruunan Ulfiksi.
”On kyllä huippua nähä Ransu tekemässä sitä mistä se tykkää”, Inna totesi hieman haikeana, koska toisinaan hänellä oli vieläkin hieman ikävä kimoa jättiläistä. ”Mulla ei ois ollu yhtä hyviä resursseja.”

Oli ihan turha enää todistella itselleen, miksi Ransun myyminen oli kannattavaa. Blaah, blaah, blaah sitä ja tätä.. Inna nojautui kättään vasten. Päänsärky ei ollut vieläkään hellittänyt ja jos särkylääkkeet eivät auttaneet, niin tuskin se katoaisi muuta kuin nukkumalla.

"Mitäs muuta tänne takapajulaan kuin isot kisat?" Alexanderin kysymys sai Innan tuhahtamaan.
”Juha Sipilä ei oo enää pääministeri”, nainen keljuili. ”Miten ärsyttävä kysymys Alexander, lukisit lehdestä.”
Mitä kuuluu? oli ehdottomasti small talkin typerämpiä kysymyksiä. Se kysyttiin, vaikkei todellisuudessa edes kiinnostanut koko asia.

Inna silmäili muita juhlioita sen verran mitä istumapaikaltaan näki. Jesse ja Matilda haahuilivat tiskin läheisyydessä, josta Innalle tuli mieleen, että hänen pitäisi varmaan onnitella Jesseä. Brunette oli hieman jopa järkyttynyt, kun oli jossain kohti päivää kerennyt avaamaan Instagraminsa ja Heidi Näyhö oli julkaissut tuoreesta vauvasta kuvan. Ei siinä ehkä niinkään mitään, Inna oli osannut odottaa sitä kuvaa, mutta siinä oli jotain, että Jesse oli julkaissut samasta vauvasta kuvan.

Siinäpä vasta juonenkäänne, että Jesse oli Näyhön lapsen isä. Inna ei ollut osannut edes epäillä sitä, koska Jesse viihtyi Tammilehdon kanssa – ikävä kyllä. Ehkä Inna soimasi toisinaan itseään, ettei ollut niin paljon yhteyksissä Jessen kanssa. Häntä ei kuitenkaan yhtään huvittanut kaveerata Tammilehdon kanssa.
”Onko uusia kuvioita tiedossa lätäkön takana?” Inna tiedusteli tiedostaen, että oli juuri haukkunut tismalleen saman aiheisen kysymyksen.