PJ19 After ride (K18)

"Ei istumaan", Matilda ähkäisi oikoen haalariaan, joka myttääntyi istuessa. Nainen oli kumonnut tequilan alas kurkustaan ja nyökkäsi kiitoksen baarimikolle vaihtaessaan drinkkinsä lipukkeeseen.
"Tuolla on pystypöytä", violettihiuksinen totesi ja lähti johdattamaan Jesseä kohti bongaamaansa pöytää.

Matilda kierrätti katsettaan väkijoukossa, josta erotti monia tuttuja kasvoja. Naisen katse viipyi ensin hetken Jusussa, joka jutteli Matildan yllätykseksi jonkin etäisesti tutulta näyttävän mieshenkilön kanssa. Sarah ei huomannut Matildan katsetta, jonka naisen pyöräytti nopeasti Jonathanin kautta Jesseen.

"Melkoinen päivä", Matilda huokaisi miesystävälleen ja hymyili väsyneesti. "Tai no, viikonloppu."
Tummissa silmissä häilähti se sama hämmennys, joka Matildan valtasi joka kerta, kun nainen ajatteli Heidin ja Jessen syntynyttä lasta. Miten hän voisi kohdata vauvan?

Mitä Märtan siniset silmät näkivätkään! Itse Josefina Rosengårdin, sangen epämukavan näköisenä. Pettymyksekseen hän sai todeta, että siellä missä oli hiirulaismaisin Rosengård, ei ollut se varmastikin komein Rosengård. Mutta rohkea rokan syö, ja rohkea saattaa myös uida Alexander Rosengårdin hotellihuoneeseen - taas.

Niinpä neiti Merenheimo tarttui veljeään käsipuolesta ja nyhti tätä kohti hätää kärsivää Jusua.

"Josefina!" sinihius helähti teennäisen iloisena, ja tarttui vapaalla kädellään Josefinan käsivarteen. Toisen iho on viileä ja Märtan sormien alla luut tuntuvat hennoilta. Se ei tohdi puristaa kovin, mutta kuitenkin tarpeeksi kiinnittääkseen kaiken huomion itseensä. "Veljeni Michael, kun ette kerta ole tavanneet."

Siinä missä Michael Merenheimo pyrki tavoittamaan Josefina Rosengårdin kättä, vähintäänkin hämmentyneenä sisarensa yhtäkkisestä esittelyinnosta, Märta Mereneimo kääntyi kohti taakseen jäänyttä mieshahmoa. Se taikoi sulavan hypyn kasvoilleen, terävä nenä ja koppava leuka juuri sopivassa kulmassa paljastaakseen sen valheeksi.

"Ah, enhän vain häiritse?"

Tuntui omituiselta helpottua siitä, että Märta Merenheimo liittyi seuraan. Heidän välinsä olivat jännitteiset, ja saattoiko muuta olettaa, kun lyhyen historian kiinnekohdat olivat se, kun Jusu ystävällisyyttään tarjosi hevostaan Märtan ratsastettavaksi, tämä putosi ja syytti Jusua murhanhimoiseksi, ja se, kun Jusu luki iltapäivälehdestä poikaystävänsä liehitelleen Märtaa drinkkejä tarjoten juhlissa, joissa hän itse meinasi samanaikaisesti hukkua alemmassa kerroksessa.

Mutta näissä juhlissa Jusu ei aikonut hukkua, ei edes sosiaalisiin tilanteisiin ja niissä heräävään omaan epämukavuuteensa.

”Hei, hauska tavata”, Josefina sanoi ylen kohteliaasti ja kätteli Märtan Michael-veljeä. Ohimennen hän pisti merkille samankaltaisuuksia sisaruksissa. Se ei kyllä ollut järin helppoa, mutta kai erilaisen yleistunnelman alla jotakin yhdistävää lymysi.

Mieli haki keskustelunaihetta, sillä juuri parhaillaan oli Märta keskittänyt vihreätakkisen miehen huomion kaiketi itseensä (eikä Josefina olisi kuitenkaan osannut tälle enää muuta sanoa kaiken kattavan ”niin” -vastauksen lisäksi).

”Olit, hmm, seppä?” Josefina muisti ja toivoi, ettei väärin. Ja kuitenkin, ennen syventymistä itse aloittamaansa keskusteluun, hän vielä katsahti Märtaa ja pisti vikkelästi kysymyksen sinihiuksen ja vihertakin potentiaalisen keskustelun väliin: ”Oletko muuten nähnyt Rasmusta?”

Josefina haaveili pelastautumisesta tuttuun seuraan, siinä kaikki.

Josefina suorastaan säikähti Billyn (ehkä turhan voimakkaasti, myönsi hän näin jälkikäteen varsinkin toisen reaktion nähdessään) lausuttuja sanoja. Aivan kuin olisi melkein katunut voittoaan viime vuoden kisoissa, naisen katse harhaili ahdistuneena Billyn ohi ja ympäri. Hänessä ei ollut tippaakaan arvokkuutta tai sellaista ylpeyden kaikua, jota olisi voinut olettaa; Billy katsoi häntä tarkemmin nyt aivan uusin silmin tämän uuden tiedon valossa. Rosengårdilla oli hento rakenne ja pitkä kaula ja sirot kädet, jotka hyväilivät toisinaan epävarmasti toisiaan, kuin lohdutukseksi. Hänessä oli jotain lapsenomaisen viatonta.

Ei, ei ollenkaan sellainen, kuin Billyn mielikuvissa Power Jumpin voittaja olisi.

Juuri, kun Billy oli aukaisemassa suunsa, kuului jostain helähtävä huudahdus ja paikalle ilmestyi nainen sinisessä kampauksessaan. Naisen perässä seurasi mies, ja hetken he häärivät Josefinan ympärillä jättäen Billyn taka-alalle.

Billy sulki suunsa ja kohotti leukaansa koppavasti. Hän tuijotti inhoten sinisiä hiuksia. Ne olivat järkyttävät.

”Ah, enhän vain häiritse?” tämä kehtasi sitten huomata Billyn läsnäolon (tunkeuduttuaan epäkohteliaasti ensin heidän väliinsä).

Billy hymyili imelästi. Josefina esitti sinivalaalle kysymyksen, mutta Billy – josta alkoi tuntua, että tämä edellisvuoden PJ-voittaja saattaisi pian livistää käsistään – astahti reilusti eteenpäin kohti Rosengårdia.

”Anteeksi”, hän pahoitteli ja sai ääneensä taas miellyttävämmän, asiallisemman sävyn. Hän oli melkein joksikin aikaa unohtanut hyvät tavat; katkeruus häviöstä ja sitten vielä sotkeentunut takki olivat saaneet hänet kiukustumaan, mutta nyt hän koetti taas ryhdistäytyä. Hän väläytti kasvoilleen yhden valloittavimmista hymyistään (Josefina vaikutti henkilöltä, jota täytyy rauhoitella kuin säikkyä kissanpoikaa) ja ojensi uudelleen kätensä, tällä kertaa omasta aloitteestaan ja reippaammin. ”Billy Center. Viime vuoden kisat pidettiin meidän kotitallilla Kanadassa”, hän lausui sen verran äänekkäästi, että mahdollisesti lähellä olevat muutkin kuulisivat. (Hän tunsi ylpeyttä lausuessaan juhlallisesti ’meidän’ – onneksi Charlotte ei ollut lähistöllä, koska olisi varmasti nälvinyt pilkunviilaajan raivostuttavalla persoonallisuudellaan.) ”Katselin voittosuoritustanne, se oli hienosti ratsastettu. Mikä sen hevosen nimi olikaan… Hester Carlos?”

"Niin, ei varmaan olisi ollutkaan", Alexander myönsi raivostuttavan neutraalisti. Paakkasen Innan käsissä kyllä menisi estehevonen kuin estehevonen hukkaan, sitä mieltä Alexander Ylevä Rosengård oli, ja alexanderit nyt eivät vaan peitelleet mielipiteitään, ellei sitten hyötyäkseen siitä jotakin.

Inna otti ihmeellisen nopeasti kierroksia. Päänsärkyä tai ei, Alexander oli odottanut tältä vähän hilpeämpää seuraa kuitenkin (itsehän hän toki oli hilpeyden perikuva, tietysti ja totta kai). Alexander antoi kiukuttelun mennä reagoimatta ohi ja keskittyi sen sijaan itsekin katselemaan väenpaljoutta. Miehen huomio kiinnittyi vetävännäköiseen vaaleaverikköön, joka näkyi viettävän aikaa mustiin pukeutuneen kaverin kanssa. Pitäisipä kenties hankkiutua flirttailuetäisyydelle, ellei tässä sitten törmättäisi johonkuhun vielä kiinnostavampaan. Tietenkin itse Isabella Sokkakin oli paikalla vetävän näköisenä, mutta sukulaissoppaan - etäisenviileäänkään - ei sentään käynyt lusikan upottaminen.

"Uusia kuvioita? Töiden suhteen olen tyytyväinen nykyisiin. Hyviä hevosia, resurssit ja tiimi kohdillaan. Tietysti hevosia tulee ja menee, mutta ei muuta uutta", Alexander lasketteli suustaan kuulostamatta yhtä tyytyväiseltä kuin todellisuudessa oli. Mies joi, laski juomansa pöydälle ja kohotti sitten vähän kulmaansa katsahtaessaan Innaa. "Vai mitkä kuviot sulla oli mielessä."

Tavallinen Aliisa puhui paljon, bile-Aliisa vielä puolitoistakertaisesti enemmän. Tavallinen Aliisa harkitsi puheitaan vähän, bile-Aliisa vielä puolitoistakertaisesti vähemmän. Onneksi hänen hyvä ystävänsä Anton oli siihen tottunut! Halattuaan toveriaan (suunnilleen riittävästi muuttaakseen Antonin kasvojen värin vähän sinertäväksi hapenpuutteesta, mutta ei aivan kuitenkaan) Aliisa päästi puheen valloilleen:

"Onpa kiva nähdä iloinen naama! Hitto tuo Jusun veli, siis katso nyt sitä, hieno herra Rosengård oikein. Ei siinä, aivan sairaan hauska tyyppi, mutta mihinkään se ei kyllä ole tyytyväinen! Jos se ei olisi niin hauska mulkero, niin ei sitä kukaan katselisi!! Vaikka eipä sillä, kivahan sitä on katsella, mutta persoonallisuudessa on parantamisen varaa."

Ja sitten:
"Hei oi ei nyt muistinkin, kun näin - tule, mennään, pitää käydä onnittelemassa!!"

Ja sitten Aliisa kiskoi Anton-parkaa perässään. Siihenpä pelmahtivat, keskenään nysväävän pariskunnan viereen, eikä Aliisa miettinyt hetkeäkään, olisivatko Matilda ja Jesse oikeastaan halunneet olla kahdestaan. Itse asiassa hän ei kiinnittänyt koko Matildaan mitään huomiota, koska Jessen kuulumiset olivat vallanneet hänen humaltuneet aivosolunsa.

"Onnea isälle!" Aliisa hihkaisi ja ryöpsähti tutisevine nutturoineen kaikkineen halaamaan Jesseä, koska Aliisa piti halauksista eikä ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät kaivanneet sellaisia ties miltä puolitutuilta. "Näin instagramista, ja Jusu tietenkin on onnessaan kun saa huomenna nähdä kummityttönsä, Heidi kutsui, menevät tietenkin..."

Aliisa astahti taaksepäin puhuessaan ja tarkensi katsettaan. Ohoo, violetit hiukset.

"Onnea sijoituksesta, Matilda", Aliisa muisti ja hymyili lämpimästi ja tuttavallisesti. "Superhyvä juttu!"

Anteeksi, se toinen tokaisi, ja oli kuin Märtaa ei olisi ollut olemassakaan. Mahtoi olla kilparatsastaja itsekin, kun kerta oli noin koppava. Niin, eihän Märta Merenheimo ollut kukaan. Jusun kysyvä katse seilasi tytöstä itsestään kohti vieressä pölisevää pönttöä, ja tietenkin.

Josefina Rosengård teki mitä tuollaiset josefinarosengårdin tekivät: ne vetivät kaiken huomion itseensä, paistattelivat siinä keskipisteenä kuin muuta maailmaa ei olisikaan. Alexander Rosengård, se oli sentään viihdyttänyt Märtaa enemmän (mutta ei nyt sentään koko) rahan edestä, mutta Josefina. Kiltti ja hentoinen Josefina, joka taisi todellisuudessa olla huomionkipeä hienoneiti kuin se peura ajovaloissa, jota se kovasti esitti.

Otettaan sinihius ei laskenut Josefinan kädestä, eikä sen hymykään hyytynyt - myrkky ei ollut hyydyttävää ainetta, eikä Märta saanut pideltyä sitä tihkumasta hennonpunertavien huuliensa lomasta.

"Aivan, teillä taitaa olla tässä joku kesken", se sai hädin tuskin kontrolloitua äänensävyään. Sanat olivat vesimeloni, joita kiristi tuhat ja yksi kuminauhaa, ja niiden lomasta tihkui pelastavana enkelinä paikalle tulleen Märta Merenheimon kimpaantunut olotila. Sormet Jusun ihoon miltei mustelmia puristaen tyttö piti katseensa toisessa - kuinka se kehtasi! - kunnes tyrkkäsi käden kohti sen koppavan Billyn kättä. Sen teki mieli vähän solmia kaksikon kädet yhteen omallaan, mutta koska Rasmus Alsilakaan ei ollut mailla eikä halmeilla, kääntyi sinihius kukkamekkonsa helma pyörähtäen kohti mielekkäämpiä apajia, jättäen velipoikaraukkansa aukomaan suutaan niille sijoilleen.

Siinä Josefina sitten seisoi, Märtan sormien puristys yhä muistona iholla, ei yhden vaan kahden tuntemattoman miehen seuraan dumpattuna. Vain vaivoin Jusu ehti pysäyttää Märtan liikkeelle heilauttaman kätensä siten, ettei aivan tullut koskettaneeksi Billy Centeriksi esittäytynyttä henkilöä. Käsivarsi palasi yhä jännittyneenä takaisin kyljen vierelle. Olisipa ollut edes juoma, jota pidellä - kaksi vapaata kättä oli kaksi liikaa, kun yritti olla luontevasti eikä ollut synnynnäisesti tippaakaan luonteva.

"Ah, aivan, hmm", Jusu äännähti ostaen itselleen aikaa saada taas keskustelusta ja ajatuksistaan kiinni. Hän suoristi ryhtiään ja sitaisi ohimennen hiussuortuvaa. "Kiitos paljon. Hestia Carlee. Se oli ja on hyvä, kokenut hevonen... ja viihdyin todella niissä kilpailuissa. Teilläkin on upeat tilat siellä, varmasti kelpaa treenata... ja järjestää kilpailuita, tietenkin."

Sivusilmällä Jusu vilkaisi Märtan veljeä. Hän ei ollut hyvä jutustelemaan, ei ainakaan tuntemattomien ihmisten kanssa, eikä hänestä niin ollen ollut vetämään Michael Merenheimoa mukaan tämän Billyn aloittamaan keskusteluun.

Michael mietti, alahuultaan jauhaen, kuinka olikaan eksynyt tähän tilanteeseen: seisoa nyt tässä vierellään pälyilevä Josefina Rosengård ja tiukan tutustumispäätökseni tehnyt Billy Center. Merenheimoista vanhempi katseli paikallaan lorvehtien ympärilleen ja yhtäkkiä alahuuli vapautui hampailta. Ratsastuspiireissä, etenkin esteratsastuksen kerman juhlissa, oli lukematon määrä tuttuja ihmisiä, tuttuja kasvoja, mutta mikä olisikaan Edenin puutarha ilman käärmettä.

Veri juoksi yhtäkkiä kylmänä Michaelin suonissa.

Pitkä mies katsahti vuorotellen kumpaakin "keskustelukumppaniaan", nyökkäsi kohteliaasti ja katsoi parhaaksi poistua tilanteesta, johon hänet oli väen vängällä raahattu, takavasemmalle, pois pois pois.

Kauas enkelikasvo ei päässyt, hyvä kun ehti edes kääntyä, kun huomasi jo olevansa kasvotusten suurisilmäisen naishenkilön kanssa. Tai, hm, tohtiko tuota edes naiseksi sanoa, tyttöhän se oli. Tyttö etäisesti maantienvärisessä asussaan, hiukset hennolla kiltin tytön kampauksella ja suuret silmät entistä suuremmiksi meikattuna.

"Ah, anteeksi kamalasti", Michael kiirehti pahoittelemaan, koska sitä se oli: pahoillaan. Pahoillaan tyttöön törmäyksestä vai pahoillaan siitä, että oli edes eksynyt paikalle?

Kuten tavallista, Anton kuunteli Aliisan papatusta pikkuinen hymy huulillaan ja hörppi siinä sivussa kaljaansa. Ei hän edes yrittänyt saada sanotuksi jotain väliin, parempi oli yleensä odottaa hetkeä, jolloin Aliisa Huru vetäisi henkeä edes hetken.

Anton vilkaisi Paakkasen ja Alexander Rosengårdin suuntaan tuhahtaen kaljatuoppiinsa. Alexander sitä ja Alexander tuota. Ei ollut Aliisa oikein muusta puhunutkaan viime päivinä.
Antonilla itsellään ei ollut hajuakaan, millainen tyyppi tämä Alexander oli, eipä ollut tullut tutustuttua. Ainakin yleisilmeeltään mies vaikutti ihan yhtä positiiviselta tyypiltä, kuin Martta, Amanda, Mikke ja Matilda.

Ja listan jälkimmäistä kohti he olivatkin seuraavassa sekunnissa suuntaamassa. Anton yritti vähän jarrutella Aliisan menoa, ei Matildan takia, kalja oli läikkyä reunan yli pitkin käsiä eikä sitä jumalten nektariinia kannattanut tuhlata. Ei edes "pienessä" nousuhumalassa.

Jesse ei ollut ennättänyt kommentoida Matildalle mitään, kun Aliisa oli kiepsahtanut miehen kaulaan. Tuore isä näytti kieltämättä hämmentyneeltä, sillä ei tuntenut halailemaan tullutta naista kuin nimeltä, mutta vastasi kuitenkin halaukseen pikaisesti, vilkaisten samalla Matildan suuntaan jokseenkin pahoittelevan oloisesti.
"Kiitos", mies sanoi leveästi hymyillen Aliisan irroitettua otteensa.
Antonkin taputteli kaverintapaistaan olkapäälle. Hän oli jo onnittelunsa päivemmällä onnitellut.

"Hei ja onnea tosiaan sullekin", blondi mies tajusi onnitella myös Matildaa sijoituksesta.
"Mä tarjoon seuraavat!" hän ilmoitti vilkuillen baaritiskin suuntaan. Ei hän rahassa kylpenyt, mutta kyllä kai sitä nyt isälle ja sijoittuneelle äitipuolelle (vai miksi he nyt sitten Matildaa kutsuivatkaan) piti juomat tarjota välittämättä drinkkilipuista. Ja siitä kukkaron pohjalla pyörivästä Matista.

Billy katsoi karsaasti paikalta yhdessä sinisessä välähdyksessä hävinneen naisen perään. Hänen teki mieli sanoa ääneen tästä mielipiteensä (mikä kyykäärme!), mutta koska ei tiennyt kuinka läheisissä väleissä tämä oli Rosengårdin kanssa, nieli sanansa. Pitkä vaalea mies, joka näytti vaivaantuneelta tilanteesta, poistui pian itsekin nyökäten heille tönkösti.

Kun mies astui tieltä pois, Billy erotti tutut kasvot kauempana väkijoukossa, jotka hoksasivat samalla myös hänet. Niistä kuitenkaan piittaamatta hän jatkoi (väkinäistä) keskusteluaan Josefinan kanssa.

”Ei ihme, että näytitte tutulta”, hän nyökkäsi arvokkaasti; ainakin niin, kuin menestyneelle huipputason ratsastajalle kuuluu hieman osoittaa kunnioitusta. Charlotten kasvot lähestyivät heitä määrätietoisesti, pujottelivat ohi ihmisten. ”Hienot puitteet teillä on täälläkin”, Billy kohotti (puolityhjää) lasiaan hieman ilmaan ikään kuin olisi puhunut Kallan Kingistä. ”Hmm… miten mahdoitte sijoittua näissä kisoissa, en ole tainnut niin tarkkaan katsoa tuloslistoja?”

Metti oli juuri ajatellut pääsevänsä apajille. Hän ei ollut taannoisen puhelunsa jäljiltä vielä aivan vakuuttunut siitä, kuka oli oikeassa: Märta Merenheimo, joka kertoi heilastelleensa Rasmus Alsilan kanssa ja syytti tämän nykyistä tyttöystävää suurin piirtein kylmäveriseksi tappajaksi, vai Rasmus Alsila, joka kiisti suhteen Märta Merenheimoon ja väitti, että tytöt olivat hyvissä väleissä keskenään.

Siksi Metti oli lipunut mahdollisimman huomaamattomasti mahdollisimman lähelle seurailemaan tilannetta. Siksi Metti oli suoraan linjalla, kun Märta Merenheimon ?dumppaama? ?deitti? päätti poistua Josefina Rosengårdin ja Kanadasta saakka tulleen vieraskilpailijan, jonka edesottamuksia Metti tietenkin oli myös uteliaana tarkastellut, seurasta.

"Älä suotta", Metti hymyili kiltisti ja kallisti päätään. "Paikkahan on tupaten täynnä."

Metti vilkaisi uteliaana neiti Rosengårdin ja tämän keskusteluun naulinneen (vai olisiko se voinut olla toisin päin?? Somekulissien takana ympäriinsä sähläävä nuori pariskunta, sitäkö tämä olikin???) mieshenkilön suuntaan.

"Kävikö tunnelma liian savuiseksi?" Metti kysyi veikeästi ja alkoi totisesti ilahtua siitä, että oli saanut juuri Märtan deitin seurakseen. Tällehän voisi vaikka esittää pari hyvin valittua kysymystä. Muussa tapauksessa Mettiä ei sosialisoiminen täällä kiinnostanut, ei hänellä ollut aikaa sellaiseen, mutta potentiaalinen tietolähde... sellaiset piti hyödyntää.

Ensimmäistä kertaa Josefina naurahti.

"Niin, Auburnin puitteet ovat laadukkaat. Siksi kilpailut järjestettiin siellä eikä mun varsinaisella kotitallillani", hän myönsi ja katsahti keskustelukumppaniaan, niin ikään ensimmäistä kertaa ilman hätäilyä ja kiirehtimistä (jos nyt ei tuijottamaankaan jäänyt; eihän Josefina ikinä). Olisipa varmasti elämys, kun tämä henkilöparka vietäisiin Kaajapurojen tallille.

Kotitallin käsite oli toki ollut tänä vuonna hyvin hämärä. Hestia Carleen kotitallille kilpailut olisivat voineet nipin napin mahtua, mutta Sokilla oli epäilemättä paremmat resurssit tällaiseen. Josefinan omat vanhemmat eivät olisi tällaista sirkusta ottaneet riesoikseen, kun laitumet olivat täynnä tammoja ja varsoja, joista huolehtia.

"Hevoset hyppäsivät kohtalaisesti läpi viikonlopun", mietteliäs Josefina summasi asiallisesti - sillä niin, nuori Granni oli ylittänyt itsensä, Cariad oli arvoluokassa hivenen lattea mutta treenin vähyyteen nähden oli jo ihme päästä karsinnasta eteenpäin ja Pisanji... Pisanji olisi voinut olla pahempi katastrofi. Pomo ei varmasti kivittäisi Josefinaa. "Arvoluokassa ne olivat kolmaskymmenes, kahdeskymmenes ja yhdeksäs."

Sitten Josefina säikähti: kuinka snobilta hän oikein vaikuttikaan? Kolme hevosta tällaisiin kilpailuihin, ja hän sanoi sen tuosta noin vain, tavallisena juttuna.

"Sain kilpailla omani lisäksi kahden muun omistajan hevosilla", hän kiirehti nöyränä lieventämään, vaikkei tiennyt, oliko se enää mahdollista. "Työnantajani ja ystäväni."

//@Billy C.

Suurisilmäinen tyttö hymyili ja sen pää kallistui. Siinä ei tavallaan ollut mitään erikoista, mutta Michael piti päätään kallistelevia ihmisiä jollain tavalla kieroina - eihän tavalliset ihmiset nyt kallistelleet päätään! Näkihän se on siskorakkaasta. Pieni huokaus karkasi orvokkisilmän huulilta kun se katsoi edessään, yhä kovin lähellä, seisovaa juhlavierasta ja päätti antaa toiselle sellaisen, hm, benefit of the doubt -tilaisuuden. Eihän kaikki olleen märtoja.

Miehen naurahdus oli vilpitön. Rauhallinen sivuaskel takasi paitsi etäisyyden ottamisen, niin myös näköyhteyden äsköiseen seurueeseen. Kaksikon keskustelu vaikutti jokseenkin takeltelevalta, ja Michael pudisti päätään. "Voisi sanoa niinkin."

Katse kääntyi uuteen seuralaiseen. Hmh, Michael huomasi ajattelevansa, näyttää ratsastajalta - juuri sellainen näppärä esteratsastajan runko, katseessa tietynlainen kilpailijan pilke. Tutulta se ei näyttänyt, ei sitten laisinkaan, mutta hevonenhan sillä saattoi hyvinkin olla.

"Oletteko olleet täällä kilpailemassa?" mies kysyy kohteliaasti. Katse hakeutuu epäturvallisen tuttuihin kasvoihin baaritiskin tienoilla. Sanat ovat synkemmät kuin mitä oli tarkoitus: "Kallaan on vaikea eksyä ilman tarkoitusta."

Billyn mieli musteni taas, kun hän kuuli Rosengårdin ratsastaneen kolmella hevosella ja vielä kaikilla häntä paremmin (tosin yhdellä vain nipinnapin). Hän kuitenkin kätki synkän ajatuksensa ja pääsi sen yli melkein samantien: tottahan nyt PJ-mestari ratsastaisi hyvin. Tai siis, häntä paremmin. Vielä toistaiseksi. Eihän muu ollut mahdollistakaan. Kyllä Billykin vielä jonain päivänä…

Charlotte oli saavuttanut heidät. Hän pysähtyi hiljaa, mitään sanomatta Billyn vierelle ja tapitti uteliaana Rosengårdia; nyökkäsi tälle pienesti. Billyä harmitti, että Charlotte oli tuppautunut seuraan (varsinkin juuri nyt, kun Rosengård tuntui hieman rentoutuneen eikä näyttänyt enää aivan yhtä paljon hätääntyneeltä kaniinilta), sillä Lotten läsnäolo saisi helposti seuralaiset kaikkoontumaan – serkulla oli sellainen ihmiskarkottimen aura, vaikkei ulkoisesti välttämättä ikinä mitään sen suuntaista tehnytkään. Ehkä se oli hänen katseensa, joka oli utelias ja samalla vähän epäkohtelias, tuima, epäluuloinen. Kuka tietää.

Billy yritti keksiä jatkoa keskustelulle (ajatella, edellisvuoden PJ-voittaja! Kunhan hän pääsisi ylpeilemään tästä muille...), mutta Charlotten tulo oli sekoittanut hänen plasmansa.

”Niin… aivan...”, hän sanoi. Charlotte kietoi taas kätensä hänen kyynärvarteensa. Kuinka kiusallista ja ärsyttävää. Billy vetäisi kätensä pois, suoristi silkkiruusuaan ja kuuli suunsa käyvän: ”Oletteko yksin täällä?”

Miten typerä kysymys, miksi hän noin sanoi? Tämä oli Lotten vika!

Jusun katse kiinnittyi epävarmana ja arkailevana kolmanteen henkilöön, joka heidän pieneen seurueeseensa oli liittynyt. Nyökkäys, muttei esittäytymistä; Jusu ei tiennyt, kuinka hänen itsensä kuului toimita vastaukseksi siihen eleeseen. Ojentaa kätensä? Vastata vain samalla mitalla?

Mutta ennen kuin hän ehti valita toimintatapaansa, kävi useampi asia. Paikalle saapuneen tytön ele - oliko se ehkä hieman omistava? Oliko katse epäileväinen? Josefinan sydän hakkasi pienen hetken vähän kovempaa. Mustasukkaisia tyttöystäviä hän ei ollut kuuna päivänä halunnut joutua kohtaamaan, eikä etenkään sellaista, joka huiskautettiin noin kepeästi syrjään.

"Ei, on - on minulla seuraa", Josefina vastasi vikkelästi ja haki tuttuja kasvoja väkijoukosta. Oliko tuo - ehkä tuolla - välähdys Joachimin raidallisesta selästä. Josefinan painopiste horjahti jo hieman, mutta hän hillitsi itsensä vielä yhden hengenvedon ajaksi.

"Hukkasin vain heidät", hän selvitti ja kohotti kasvoilleen hivenen pahoittelevan hymyn. "Ehkä minun oikeastaan pitäisi etsiä..." Joachim etenemässä kohti baaritiskiä, Josefina havaitsi puhuessaan ja ajatteli helpottuneena liimautuvansa tämän seuraan, jotta hänellä vastaisuudessa olisi tuttu ja sanavalmis kilpi tällaisia tilanteita vastaan. Ja epäilemättä Joe tietäisi, missä Rasmus olisi.

"Oli mukava jutella, hmm, Billy", tyttö hymähti kohteliaasti ja jo hivenen poissaolevasti, ennen kuin kääntyi poistuakseen paikalta.

Kun Merenheimon deitti tarkasteli juhlien kanadalaisvahvistusta ja tämän seurassa kiemurtelevaa syntykiusallista neiti Rosengårdia, Metti katseli miestä itseään lähes avoimen mittaileva ilme kasvoillaan. Varmaan tuosta tykättiin. Varmaan naikkoset jonottivat halukkaina paijaamaan sen vaaleita kiharia lohdullisesti, tai tyypistä riippuen upottamaan sormensa niiden lomaan ja tukistamaan kaikkea muuta kuin äidillisesti.

Metti asetteli kasvonsa uuteen, neutraalimpaan uskoon, kun miehen katse liukui rosengårdeistajasensellaisista häneen. Ulkoisesti tyynenä hän antoi toisen katsella itseään, niin kuin ei olisi pistänyt sitä lainkaan merkille, mutta huomaamattomasti hän saattoi vähän vetää vatsaa sisään ja kiertää vartaloaan edustavammalle mutkalle. Se oli vaistomaista ja Metti inhosi sitä, että teki niin.

"Kilpailemassa?" Metti puuskahti ja nauroi ajatukselle. "Minä en ole koskaan edes taluttanut hevosta."

Metti oli vähällä livetä seuraavaan aiheeseen, mutta tajusi viime hetkellä, että moinen lausunto voisi herättää ratsastusaiheisessa yksityistilaisuudessa kummastusta.

"Olen kesätöissä siellä tallissa. Ei mitään hevosiin liittyvää, siivoan vain", hän tipautteli sanat huolettomasti suustaan ja huiskaisi vähän kädellään osoitukseksi siitä, ettei se ollut kovinkaan mielenkiintoista. Sen sijaan mielenkiinto kohdistui... "Ja ilmeisesti te olette Martan deitti? Oletteko tunteneet kauankin?"

Michael hymyili vilpittömästi en-ole-edes-taluttanut-hevosta -tytölle ja katsahti sitten ympärilleen. Niin, esteratsastuksen kerma, ja täällä niiden joukossa sukkuloi siivooja. Voi, kuinka maailmankirjat mahtoivatkaan olla sekaisin. Auburnin mainitseminen, vaikkakaan ei nimeltä, veti Michaelin huomion takaisin toiseen.

Ja Michael olisi halunnut vastata toisen kysymykseen, toden teolla, mutta äänentoistojärjestelmien särähdys ja juhlaväen säikähdys peitti sanat alleen. Nopea vilkaisu ympärille paljasti, että mitään hätää ei ollut, ja siinä missä juhlien pulputus jatkoi, kurtisti Michael kulmiaan Märtan maininnalle.

Mitä Märtasta? Mitä toinen oli sanonut? Mies empi.

"Niin, mhm", se lopulta totesi, kokien vaihtoehtonsa turvalliseksi. Kädet selkänsä taakse vieden, enkelikutri keinahti päkiöiltään kantapäille ja takaisin. "Olette varmasti tutustuneet tallilla. Märta on siellä miltei päivittäin. Vaikea uskoa, että jouduin lähes lahjomaan hänet siihen hoitajan pestiin."

Michael tunsi olonsa hyväntuuliseksi: musiikki soi, baaritiski ei ollut kaukana jos alkaisi janottaa, tämänhetkinen seuralainen oli kiinnostavampi kuin yksikään koppava esteratsastaja paikan päällä. Isabella Sokkaa lukuunottamatta, tietenkin, missä lienikään. Vaikka kouluratsastajat tapasivat olla enemmän Merenheimoista vanhemman makuun, hän oli melkein helpottunut siitä, että eräs tietty kouluratsastaja loisti poissaolollaan.

(ping @Pihla V. - onko hän sittenkin paikalla??)

Ennen kuin Billy sai koottua taas itsensä, oli Josefina Rosengård – vuoden 2018 Power Jumpin voittaja – jo lipumassa tiehensä. Naisen kääntyessä poispäin Billy ei ehtinyt pelastaa tilannetta keksimällä nopeasti vielä jotain kysyttävää tai sanottavaa, sillä Charlotte vaati saada hänen huomiotaan.

”Kitty on tekemässä itseään naurunalaiseksi”, hän koki velvollisuudekseen tilittää tapahtumia yökerhon toiselta laitamalta. Hän oli vienyt kätensä selän taakse pieni musta ja nahkainen käsilaukku niistä roikkuen, kun ei ollutkaan saanut huolettomasti ottaa otetta Billyn kyynärtaipeesta. ”Hän tanssii niin villisti, että tönii muita ja sitten käy pyytämässä tuntemattomia miehiä seuralaisekseen. En voinut katsella sitä enää… Oletko muuten nähnyt Noraa? Hän sanoi tulevansa jatkojuhliin, mutten ole nähnyt häntä.”

Billyä ei kiinnostanut vähääkään, mitä Kitty touhusi, ja vielä vähemmän Nora. Niin kauan, kun Kittyä ei yhdistettäisi millään tavoin häneen, Billylle oli aivan sama, vaikka tämä olisi harrastanut alasti keg standia.

”Sinulla on tahra takissa”, Lotte ilmoitti. Kiukku nipisti ohimoa ja Billy oli juuri aukaisemassa suunsa tiuskaisuun, kun kova särähdys äänentoistossa vaiensi hänet ja säpsähdytti juhlivaa väkeä. He katsahtivat ympärilleen, mutta nopeasti jutustelu virisi jälleen. ”Se oli sinun vikasi”, Billy sitten tokaisi.

Lotte oli viileä. ”Ai mikä? Häikkä elektromagneettisessä sähkökentässä, vai?”

”Tungit väliin juuri, kun olin keskustelemassa Rosengårdin kanssa. Tajusitko edes, kuka hän oli?! Hän oli viime vuoden PJ-mestari!”

Charlotte ei näyttänyt kovin innostuneelta.

”Olin juuri–sinä tulit siihen ja tietenkin hän heti lähti. Teet aina niin!”

”Teen miten?”

”Karkotat kaikki!” ärähti Billy.

Taksi pysähtyi Kallan Kingin eteen ja Pihla nousi maksettuaan ylös valkoisesta Mersusta.
”Kiitti kyydistä”, hän huikkasi vielä kuskille ennen kuin sulki takaoven.
Vielä ennen ulko-ovia hän suoristi valkoisen kukkakuviollisen mekon helmaa. Sen jälkeen hän asteli Kingin oville, ojensi pääsylipun portsarille ja astui sisään yökerhoon vielä lämpimästä yöilmasta. Vaaleamokkatakki jäi narikkaan ja Pihla väisti taidokkaasti Jesse Kaajapuron, joka vielä vartosi myöhässä tulevia juhlijoita. Pihlalla ei ollut kiinnostusta ottaa itsestään kuvaa. Mekkokin oli vain yksi niistä vaatekaapin perukoille unohdetuista, jota tuli käytettyä todella harvoin.

Pihla ei ollut oikeastaan käynyt Kingissä kovin usein. Viimeksi täysi-ikäisyyden nurkilla ennen kaikkea tapahtunutta. Paikka oli muuttunut siitä ajasta. Sitä oli modernisoitu ja Pihla piti vaaleista pinnoista, mitä yökerho tarjosi. Nainen pysähtyi katsomaan tanssilattialla tanssivia ja antoi katseensa kiertää mahdollisen tutun seuran parissa. Todellisuudessa se ainut mahdollinen edes hieman tuttu olisi Inna Paakkanen, jonka Pihla tiesi olevan paikalla.

Alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Pihlan olisi pitänyt olla parasta aikaa omassa yksiössään peiton alla, sadan kilometrin päässä koko Kallasta. Sitten hänen entinen valmentajansa, Anja Vähätti, oli soittanut ja suostutellut hänet katsomaan Power Jumpeja. Anja oli kustantanut kaiken, huoneen Koivun Majatalosta ja lipun after rideihin. Kaiken ylipuhumisen jälkeen, pian viisikymppisiään juhliva ex-valmentaja, oli perunut. Mahatauti kuulemma, mutta Pihla ei ollut uskonut. Pihla oli nähnyt sinkkupäivistään nauttivan Anjan Power Jumpissa jonkun miehen kanssa.

Noh, Pihla oli kuitenkin tullut, eikä kohdannut yhtään juttelututtua kasvoa. Ehkä olisikin hyvä saada ensin juomalasi käsiin. Pihla lähti luovimaan tietään kohti baaritiskiä ja tietenkin juuri silloin hän kohtasi ne Saatanan luomat orvokinsiniset silmät. Oli todella väärin, miten Pihlan sydän pompahti heti nähdessään Michaelin. Mitä hänen pitäisi nyt tehdä? Oliko Michael oikeasti huomannut hänet? Olisiko väärin vain kävellä miehen ohitse baaritiskille?

Hitto! (ping vaan @Michael M.)

"Tallilla, juu", Metti myönteli, eikä puhunut mitään siitä, kuinka oli soitellut aina ulkomaita myöten ottaakseen selvää tästä omistuisesta näpistelijästä. Puhelu Alsilan kanssa oli kyllä ollut yhtä tyhjän kanssa, sillä mies tosiaan oli kiistänyt kaiken mielenkiintoisen, paitsi sen että hänen nykyisen tyttöystävänsä kengät olivat hukassa (ja Metti oli nähnyt että tätä nykyä ne kuuluivat Märtan garderoobiin).

Ensin ärsytti, ettei tämä deitti tullut kertoneeksi tapailun kestoa. Sitten uteliaisuus pyyhkäisi ärsytyksen tieltään.

"Lahjomaan? Miksi? Eikö hän sitten viihdy talleilla?" kysyi Metti, jonka näkemyksen mukaan kaikki hevosihmiset olivat höpsähtäneitä ja hylkäsivät kaiken muun elämän ollakseen siellä odööripitoisessa maailmassa - ihan lahjomattakin.

Katse sattui osumaan valkeaan, tanssivaan helmaan. Eipä juuri nyt näkynyt niitä "kärpäsiä ja muita ällötyksiä" seireeniksi huhutun mutta tavalliseksi seurustelijaksi paljastuneen Reyesin ympärillä. Metti aikoi kuitenkin pysyä tarkkailukannalla tämänkin asian suhteen.

"Ja ymmärtääkseni Martalla on tallilla ystäviä? Rasmus Alsila? Josefinakin?" Metti pohdiskeli ääneen ja toivoi hartaasti että nimet soittaisivat tyypille jotakin kelloa, muutenkin kuin siis sen verran että mies oli juuri liuennut jälkimmäisen seurasta. Etusormi oli ollut vähällä kohota napauttamaan mietteliäänä Metin huulia, mutta viime hetkellä hän esti itseään ja muunsi liikkeen hiuskiehkurankosketukseksi. Ugh, ja sitä mainostettiin niin viehkeänä tapana? Tuntui väkinäiseltä, niin kuin Metin hymykin sillä hetkellä.

Keskustelu vaikutti taantuneen smalltalkmaiseksi höpinäksi yhteisestä tutusta, eikä Michael pistänyt pahakseen - juuri tässä kohtaa oli aivan sopivaa odotella, että ohi lipuisi joku maailmanluokan esteratsastaja ulkomailta ja lykätä tälle Nahkasen käyntikortti käteen, ehkä heittää lupaus satula-alennuksesta. Hyviä satuloita teki moni, mutta hyviä ja halpoja? Mm-hmm.

Seuralaisen kysymys sai Michaelin naurahtamaan. Äännähdys pulpahti ilmoille syvänä ja huolettomana, ja mies jäi makustelemaan tytön kysymystulvaa niin, ettei ehtinyt sanoa mitään väliin kun se jo jatkui. Suuret silmät seikkailivat pitkin yökerhoa kunnes palasivat Michaelin omiin. Merenheimoista vaaleahipiäisempi hymähti.

"Märta on, hmm, hitaasti lämpenevä. Tällainen, öh, skene ei ole sen ominta. Ja kun ottaa huomioon, että sitä pidettiin läpi kouluaikojen vähän sellaisena, no, oman tiensä kulkijana..." Michael karkasi pohtimaan, kunnes pudisti päätään ja kiinnitti huomionsa taas baaritiskin seudulle. Aiempi tuttu naama oli kadonnut, mutta kun Michael kääntyi takaisin, oli vastassa tuttu bambinkatse huolettomien laineiden kehystämänä.

"Ah, hmm, kyllä, Alsilan kanssahan ne olivat aikanaan niin, että yhtä et nähnyt ilman toista. Rosengårditkin ovat taitaneet tulla tutuksi, tämä Jusu nyt varsinkin. Käsittääkseni hän pyysi Märtaa ratsastamaan hevostaankin...", ja sanat karkasivat musiikin joukkoon kun vaaleakutrin katse hapuili vieressään seisovan tytön ja juuri sen yhden kouluratsastajan välillä. "Mutta niin, ymmärsin, että on sillä ystäviä." Kulmien kurtistus, hento barely there -kosketus toisen olkapäälle. "Suonet anteeksi."

Pihla tuntui kuin hohtavan väkijoukosta - tietenkin, kouluratsastaja estehyppääjien keskellä. Se melkein hehkui, ehkä kesäistä päivetystään Kingin valoissa tai jotain muuta, mutta joka tapauksessa Michaelin oli vaikea perustella itselleen miksei menisi ja... Tekisi mitä? Niin. Jalat pysähtyivät matkalla kohti kukkamekkoista naista.

Mikään Pihlan solun ei tuntunut ymmärtävän, että nyt oli se hetki lipua pois paikalta. Kadota sulokkaasti vaikka muiden tanssijoiden joukkoon, livahtaa sieltä naistenhuoneeseen tai vaikka suoraan ulos yökerhosta. Ehei, jalat olivat täysin lukittautuneet siihen paikkaan odottamaan, mitä vastapuoli tekisi. Pihla huomasi Michaelin keskustelevan jonkun naisen kanssa, josta kuitenkin näki vain selän.

Ainakaan Pihla ei kehtaisi mennä keskeyttämään heidän keskustelua, se ei kuulunut hänen tapoihinsa. Sitä paitsi viime näkemisestä Michaelin kanssa oli jo useampi kuukausi, eikä se mennyt ihan kovin lämpimästi. Jälleen Pihlan sydän hypähti, kun hänen lukioaikainen poikaystävänsä kosketti keskustelukumppaninsa olkapäätä ja käveli sitten kohti häntä.

Kohtaus oli kuin mistä tahansa romanttisesta elokuvasta. Katseet pidättyivät toisissaan, kun Michael lähestyi Pihlaa. Eikä katsekontakti katkennut, kun Michael pysähtyi. Pihlan sormet kietoutuivat toisiinsa, kun hän kävi mielessään vaihtoehtoja. Milloin hänestä oli tullut tällainen pelkuri? Pihla rikkoi katsekontaktin vain hetkeksi vetääkseen syvään henkeä, jonka jälkeen hän itse otti merkittävät askeleet kohti entistä poikaystäväänsä.

”Hei”, hän tervehti ääni yllättävän käheänä, jonka takia Pihla rykäisi ennen kuin jatkoi. ”Yllättävää nähdä sut täällä.”
Yhtä yllättävää kuin hänen oma läsnäolonsa.

"Ah, Josie! Have a drink, it's on me", Joachim hymähti, kun Jusu saavutti hänen turvallisen seuransa baaritiskin tuntumassa.
"Mhm", tyttö äännähti ajatuksiinsa uponneena, minkä Joe tulkitsi myöntymiseksi, ja niinpä Josefinallakin oli pian oluttuoppi kädessä. Hän ei vieläkään ollut tullut kertoneeksi Joachimille, ettei oikeastaan juonut kaljaa, mutta sitten toisaalta tyttö oli kai jo alkanut kesän mittaan vähän tottuakin. Ei se niin hirvittävän kamalaa ollut.

Joen läsnäolon rohkaisemana Josefina sitten uskaltautui ohikävellessään tervehtimään häntä ja Grannia keväällä valmentanutta Matteo Locatellia, vaikka se olikin pienen porukan seurassa. Tyttö seisahtui hymyillen ryhmän vierelle, ja Joachim jäi häilymään hänen rinnalleen selvästi valmiina esittäytymään - vaikka ehkä se oli jo tavannutkin joitakin näistä tyypeistä kisakentillä? Joe tuntui tuntevan puoli hevosmaailmaa.

"Hei. Mukava nähdä. Onneksi olkoon lähisukuisten kilpailun voitosta", Josefina onnitteli ja jatkoi vikkelästi: "Ja hirvittävän kaunis se Uthopia. Oh, and this is Joachim, my co-worker, and, umm, I'm Josefina."

Joen esittely oli suunnattu yleisesti kaikille, Josefinan itsensä niille kahdelle, joita hän ei tunnistanut. Matteon rinnalla seisovan naisen muistin tavanneeni Vappulassa. Josefina katsahti ihaillen naisen kampausta, muttei rohjennut kehua sitä ääneen.

”Miten niin karkotan kaikki?” Charlotte kimpaantui. ”En sanonut mitään!”

”Niin, et sanonut mitään – pilasit kaiken – tulit vain siihen ja käyttäydyit typerästi, niin kuin aina–”

”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?” Lottella oli suuttuessaan tapana toistaa, mitä hänelle sanottiin. ”Itse olet typerä, pääsi on täynnä heliumia!” Heidän äänensä olivat kohonneet; toivottavasti eivät kiinnittäisi lähellä olevien huomiota. Billyä raivostutti taas. Näin siinä kävi, kun meni serkun kanssa minne tahansa – heitä ei pitäisi päästää yhdessä yhtään minnekään. ”Ota sanasi takaisin, Billy Center!” Charlotte huitaisi häntä käsilaukullaan ja Billyn kädessä oleva juomalasi läikähti jälleen.

”KATSO NYT!” hän karjaisi. Hänen hieno samettitakkinsa!

Charlotte hillitsi itseään, näytti pienen hetken säikähtäneeltä, mutta katumusta ei kestänyt kauan.

”No”, hän sanoi piikikkäästi, ”nyt sinulla on ainakin yhteensopivat tahrat takin kummassakin liepeessä.”